Täysistunnon pöytäkirja PTK 27/2012 vp

27. KESKIVIIKKONA 21. MAALISKUUTA 2012 kello 14.16

10) Laki avioliittolain muuttamisesta, rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain 1 luvun kumoamisesta sekä transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetun lain 2 §:n 2 ja 3 momentin kumoamisesta
Lähetekeskustelu

Lakialoite LA 2/2012 vp Alexander Stubb /kok ym.: 

Jani Toivola /vihr: Arvoisa puhemies! Salissa on käyty hyvin kirjavaa keskustelua tänään, ja on selkeätä, että meillä on hyvin erilaisia näkemyksiä, erilaisia arvomaailmoja, erilaisia tulokulmia. Jopa jos ajatellaan sitä puolta, mihin itse kuulun - elikkä puollan tätä aloitetta - niin jos kuuntelee meidänkin argumentointiamme, niin meillä on erilaisia tulokulmia, näkemyksiä. Toiset katsovat enemmän tilastoja, järkisyitä, lakikehikkoa, toiset lähestyvät asiaa enemmän tunteen puolelta, ja on kaikkea myöskin siltä väliltä. Tämä on kunnioitettavaa, ja sitä haluan kunnioittaa, mutta samaan aikaan toisaalta olen sitä mieltä, että yhteiskuntana meidän pitäisi koko ajan pyrkiä niin sanottuun absoluuttiseen ihmisoikeuskäsitykseen, koko ajan pyrkiä kohti sataprosenttista toteutumista siinä, että kaikki ihmiset yhteiskunnassa voisivat kokea, että he ovat tunnustettuja ja arvostettuja. Ja siihen minun mielestäni aika hyvin pätee perusihmisoikeuskäsitys siitä, että kenenkään vakaumus ei saisi pohjautua toisen ihmisryhmän elinolojen tai elinehtojen kaventamiseen tai jollakin tavalla rajaamiseen.

Mielestäni tästä on kyse myöskin, kun puhutaan tästä tasa-arvoisesta avioliittolaista, elikkä nimenomaan siitä, minkälaista yhteiskuntaa me haluamme tulevaisuudessa luoda. Pohjautuuko se siihen, että me jaamme ihmisiä erilaisiin karsinoihin, missä heillä on eri määrä erilaisia oikeuksia, toisilla enemmän, toisilla vähemmän, vai pyrimmekö me koko ajan siihen, että me olemme kaikki samassa paketissa ja menemme yhtenäisenä yhteisönä eteenpäin? Olemmeko me yhteiskunta, joka kuulee sen, että joku jostakin ääneen sanoo, että en voi hyvin, kaipaan yhteiskuntani tunnustusta, koen, että oma elämäntapani ei ole näkyvä ja tunnustettu ja tasa-arvoinen, ja uskallammeko me ja haluammeko me reagoida siihen?

Itse olen jossain määrin ollut myöskin eduskunnan ulkopuolella aktiivinen tämän asian puitteissa, ja välillä, tai aika usein, yhdistetään niin, että koska itse olen homoseksuaali, ajan tätä asiaa sen takia, että haluan itselleni varmistaa tässä perheen saannin. Mutta tehtäköön se myöskin tässä selväksi, että mielestäni on kyse paljon laajemmasta asiasta ja näen tämän nimenomaan ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksenä.

Tässä keskustelussa kuitenkin puhutaan faktojen lisäksi myöskin siitä tunnustuksesta ja tasa-arvosta, ihmisoikeudesta, ja ajattelin kuitenkin oman tarinan kautta hieman valottaa sitä, mitä se voisi tarkoittaa, mikä sen merkitys ihmiselle on, että hän kokee, että hänen elämäntapansa on tunnustettu ja tasa-arvoinen yhteiskunnassa, ja mikä sen vaikutus on ihmisen henkiseen hyvinvointiin ja mahdollisuuksiin viedä omaa elämää eteenpäin:

Itse olen tajunnut oman homoseksuaalisuuteni ollessani noin 15-16-vuotias. Oikeastaan heti sen tajuamisen jälkeen oma suuri murheeni oli se, että olin hyvin pienestä, ehkä noin 10-vuotiaasta, asti haaveillut perheestä, nähnyt itseni vahvasti isänä ja kasvattajana, ja siitä seurasi useamman vuoden suru ja epävarmuus siitä, miten nämä kaksi asiaa voisi jollakin tavalla tuoda yhteen, ja omalla kohdallani näkymät olivat siinä kohtaa, jos ajatellaan 90-lukua, aika epätoivoisia. Se aiheutti itselleni paljon pahoinvointia ja surua.

Käänteentekevä kohta oli se, kun 20-vuotiaana muutin Yhdysvaltoihin New Yorkiin ja yhtäkkiä meninkin yhteiskuntaan, missä näin samaa sukupuolta olevia pareja julkisesti yhdessä kävelemässä käsi kädessä kaduilla. Kaikista suurin merkitys oli sillä, mitä näin omassa kantaravintolassani, jossa kävin melkein joka päivä. Tutustuin siellä miespariin, joka oli adoptoinut tyttären Boliviasta. Toinen miehistä oli lakimies, hän kävi töissä päivisin toimistolla. Toinen vanhemmista taas oli vapaa toimittaja ja oli lapsen kanssa kotona. Koko perhe tuli aina tähän meidän samaan kantaravintolaamme kuudelta illalla: lakimiesisä tuli töistä, ja vapaa toimittaja -isä tuli taas kotoa tyttären kanssa. Ja itselleni vain se näky, että minä näin tämmöisen perheen, jossa oli vanhempina kaksi samaa sukupuolta olevaa ihmistä - he olivat terveitä, tasapainoisia ihmisiä, he muodostivat perheyksikön, heillä oli hyvinvoiva, iloinen lapsi - oli korvaamattoman tärkeä ja eheyttävä näky myöskin itselleni suhteessa siihen, miten itse pystyisin viemään omaa elämääni eteenpäin.

Syy, miksi kerron oman tarinani, liittyy ehkä siihen, että uskoisin, että myöskin niiden ihmisten joukosta, joita tämä lakialoite myöskin koskee, varmasti löytyy muita jollain tavalla kanssani samankaltaisia ihmisiä, jotka pohtivat näitä samoja näkökulmia. Eli on hyvä muistaa, että tutkimusten ja kehikkojen lisäksi on ennen kaikkea kyse siitä, että kun ihminen on osa yhteiskuntaa, niin voiko hän tuntea ja kokea, että hän on näkyvä ja todellakin tasavertainen osa sitä yhteiskuntaa.

Vielä lopuksi terveisiä Nepalista, josta saavuin ihan muutama tunti sitten. Olin siellä kymmenen päivää tutustumassa maassa tehtävään kehitysyhteistyöhön, ja oli selvää, että maassa on vielä paljon epäkohtia ja paljon työtä edessä, paljon köyhyyttä ja epätasa-arvoa. Mutta luin siellä viimeisenä aamuna lehdestä uutisen, jossa kerrottiin, että Nepal järjestää syksyllä Aasian ensimmäisen suuren urheilutapahtuman seksuaalivähemmistöille. Tuo on kaksiviikkoinen kisatapahtuma, joka tapahtuu ympäri Kathmandua, pääkaupunkia. Se on aikamoinen saavutus maalta, joka on vielä niin kehittyvässä vaiheessa. Saman artikkelin yhteydessä myöskin kerrottiin, että kun maassa ollaan valmistelemassa uutta perustuslakia, niin on oletettua ja aika selvää, että tähän perustuslakiin tulee kirjaus siitä, että avioliitto on kahden täysi-ikäisen, aikuisen, ihmisen välinen liitto.