Siirry eduskunnan kotisivulle svenska

ASIAKIRJA KK 656/1992 vp


         VEPS-tunnus KK 656/1992
                                Valtiopäivät 1992

         Kirjallinen kysymys 656

                  Kohijoki: Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä annettujen
                  tuomioiden uudelleen arvioimisesta


                          Eduskunnan Herra Puhemiehelle

            Suomen kansan valtaenemmistö ei milloinkaan ole hyväksynyt
         sitä tapahtumakokonaisuutta, mikä liittyy
         sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin, sitä koskeneen lain säätämiseen
         sekä oikeudenkäynnin päätöksiin 21.2.1946. Heti alun perin on
         ollut yleisesti vallitsevana se käsitys, että taannehtivana
         lakina ''laki sotaan syyllisten rankaisemisesta'' on sitä
         valmisteltaessa ja siitä päätettäessä tiedetty länsimaisen
         oikeusjärjestyksen vastaiseksi samaten kuin
         ''sotasyyllisyystuomioistuimenkin'' perustaminen
         erikoistuomioistuimena Suomen oikeusjärjestyksen vastaiseksi.
            Aikanaan näillä toimenpiteillä perusteellisesti järkytettiin
         käsityksiä Suomesta länsimaisena oikeusvaltiona. Näistä
         menneisyyden painolasteista ei vieläkään ole päästy.
            Nyt on nyky-Venäjän korkeimman johdon taholta myös
         ''Mainilan laukaukset'' marraskuun lopulla vuonna 1939
         myönnetty kommunistidiktaattori Stalinin johtaman silloisen
         Neuvostoliiton keksimäksi tekosyyksi - valheen varjossa Suomen
         valloittamiseksi aloitetulle talvisodalle. Tästä
         tapahtumakokonaisuudesta Suomessa jouduttiin sittemmin tyystin
         vaikenemaan - myös silloin, kun sotasyyllisyyslakia
         valmisteltiin, säädettiin ja sovellettiin.
            Yleisesti on tiedossa, että maamme hallitus tuolloin
         kyseistä lakiesitystä valmistellessaan ja sitä eduskunnalle
         esitettäväksi antaessaan, samaten kuin itse eduskunta tuota
         lakia säätäessään, tunsi toimineensa pelon ja pakon alaisena -
         kokonaan vailla vapaata harkintamahdollisuutta. Kommunistisen
         silloisen Neuvostoliiton Suomessa silloin olleiden edustajien
         taholta samaten kuin suomalaistenkin kommunistien taholta ja
         heidän ''tilauksestaan'' tulleen jatkuvan painostuksen, pakon
         ja pelon alaisena joutui toimimaan myös itse
         sotasyyllisyystuomioistuin asiaa käsitellessään ja
         rangaistustuomioita määrätessään.
            Koko edellä hyvin lyhyesti kuvattu tapahtumakokonaisuus on
         niin räikeä oikeudenloukkaus, että sellaisenaan se ei saa jäädä
         kansalaisten omaatuntoa ja tulevia sukupolvia rasittamaan eikä
         Suomen mainetta vahingoittamaan.
            Sotaan syyllisinä tulivat tuomituiksi maamme johtopaikoilla
         toisen maailmansodan aikana toimineet henkilöt, jotka Suomen
         kansan valitsemina luottamusmiehinä olivat uhranneet elämänsä
         parhaat vuodet isänmaan parhaaksi - sitä varten, että Suomi
         olisi myös tuleville sukupolville vapaa isänmaa.
            Oikeuskansleri, antaessaan äskettäin lausunnon, ettei hän
         ryhdy toimenpiteisiin sotasyyllisyystuomioiden purkamiseksi,
         näyttää keskittyneen tapahtumien aikaisten ''ulkopoliittisten
         velvoitteiden ja niiden täyttämisen merkityksellisyyteen''. Sen
         kaltaista painoarvoa, mitä oikeuskansleri nyt on korostanut, ei
         käsitykseni mukaan nyky-Venäjän korkein johtokaan näille
         asioille aseta. Ilmoittihan Venäjän päämies täällä viime kesänä
         vieraillessaan, ettei Venäjä enää koskaan tule sekaantumaan
         Suomen sisäisiin asioihin. Julkisuuteen annettu lausunto
         silloin oli tulkittavissa ainakin osittain myös katumukseksi
         Venäjää edeltäneen valtion puolesta.
            Sotaan syyllisinä tuomitut ovat päässeet lepoon eivätkä
         sanamme enää saavuta heitä. Heillä on aina ollut ja tulee aina
         olemaan kunnia Suomen kansan tietoisuudessa. Heidän takiaan ei
         oikeudenloukkausten oikaisemista tarvita. Mutta maamme ja
         maineemme takia sitä tarvitaan. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä
         määrätyt tuomiot purkamalla kansamme ja myös tulevat sukupolvet
         tulee vapauttaa nyt kysymyksessä olevasta historiallisten
         vääryyksien painolastista.
            Valmistelutoimenpiteet sotasyyllisyystuomioiden purkamiseksi
         kuuluvat maamme hallitukselle - valtioneuvostohan aikanaan on
         määrännyt syytteidenkin nostamisesta.
            Ratkaisut tässä asiassa hallitus voisi niin halutessaan
         ehtiä tehdä vielä itsenäisyytemme juhlavuoden kuluessa.
            Edellä olevan perusteella ja valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n
         1 momenttiin viitaten esitän kunnioittavasti valtioneuvoston
         asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
                  Aikooko Hallitus joutuisasti ryhtyä toimenpiteisiin
                  sotasyyllisyystuomioiden purkamiseksi?
            Helsingissä 1 päivänä joulukuuta 1992

                                 Maunu Kohijoki

                          Eduskunnan Herra Puhemiehelle

            Valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n 1 momentissa mainitussa
         tarkoituksessa Te, Herra Puhemies, olette toimittanut
         valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi
         kansanedustaja Maunu Kohijoen näin kuuluvan kirjallisen
         kysymyksen n:o 656:
                  Aikooko Hallitus joutuisasti ryhtyä toimenpiteisiin
                  sotasyyllisyystuomioiden purkamiseksi?
            Vastauksena kysymykseen esitän kunnioittavasti seuraavaa:
            Helmikuussa 1946 julistetut niin sanotut
         sotasyyllisyystuomiot, joilla muun muassa tasavallan entinen
         presidentti Risto Ryti ja entinen pääministeri Edwin Linkomies
         sekä eräät muut entiset valtioneuvoston jäsenet tuomittiin
         eripituisiin kuritushuonerangaistuksiin, perustuivat sotaan
         syyllisten rankaisemisesta annettuun lakiin (890/45). Lain 1
         §:ssä säädettiin, että ''joka ratkaisevalla tavalla oli
         vaikuttanut Suomen joutumiseen sotaan vuonna 1941
         Sosialististen Neuvostotasavaltain Liittoa taikka Ison-
         Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhtynyttä Kuningaskuntaa vastaan
         tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista, tuomittakoon
         virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi enintään
         kahdeksaksi vuodeksi taikka, jos asianhaarat ovat raskauttavat,
         kuritushuoneeseen määräajaksi tai elinkaudeksi.''
            Laki säädettiin 23.9.1944 voimaan saatetun
         välirauhansopimuksen 13 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi.
         Tuon artiklan mukaan ''Suomi sitoutuu yhteistoimintaan
         Liittoutuneiden Valtioiden kanssa sotarikoksista syytettävien
         henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi''. Laki oli
         taannehtiva, ja se säädettiin sen vuoksi perustuslain
         säätämisjärjestyksessä. Muodollisesti laki siten oli
         oikeusjärjestyksemme mukaisesti säädetty. Siitä ei kuitenkaan
         missään vaiheessa ollut epäselvyyttä, että laki
         säätämisjärjestyksestä huolimatta asiallisesti monessa kohdin
         poikkesi oikeudellisen järjestelmämme perusperiaatteista.
         Oikeudellisesti laki oli sisältönsä puolesta kestämättömällä
         pohjalla. Tiedetään myös, että liittoutuneiden valtioiden ja
         erityisesti Neuvostoliiton taholta painostettiin
         sotasyyllisyysoikeutta ja että painostuksen vuoksi tuomioita
         ankaroitettiin.
            On ymmärrettävää, että lakia ei hyväksytty ja julistettuja
         tuomioita pidettiin epäoikeudenmukaisina. Tänä päivänä
         mielletään kuitenkin, että lain säätäminen ja sen ankara
         soveltaminen silloisessa historiallisessa tilanteessa oli
         välttämätöntä maan ulkopoliittisen aseman turvaamiseksi. Laki
         ja sen nojalla käyty oikeudenkäynti on myös nähtävä yhtenä
         historiallisena kokonaisuutena eikä siten, että itse
         tuomitsemistoimintaa arvioidaan irrallaan laista ja sen
         taustalla olleesta välirauhansopimuksesta. Vaatimukset
         tuomioiden purkamisesta eivät niinkään näytä perustuvan siihen,
         että lakia olisi sovellettu virheellisesti, vaan siihen, että
         itse laki oli oikeusjärjestyksemme perusteiden vastainen. Lain
         kumoaminen olisi kuitenkin tarkoitukseton toimenpide.
            On myös selvää, ettei sotasyyllisyyslain nojalla
         rangaistuksiin tuomittujen poliittisen toiminnan arviointi
         riipu siitä, että heidät välirauhansopimuksen velvoitteiden
         täyttämiseksi oli tuomittava rangaistukseen sodanjälkeisissä
         poikkeuksellisissa olosuhteissa. Heidän toimintansa arvioidaan
         tänä päivänä sen perusteella, mitä historiallisen tutkimuksen
         perusteella tiedetään tuon ajan tapahtumista ja olosuhteista.
         Näin ollen tuomioiden purkamista ei myöskään voida pitää
         oikeana eikä välttämättömänäkään keinona mahdollisten
         virheellisten käsityksien oikaisemiseksi. Ylipäänsä kunnian
         palauttaminen oikeudellisin tai muuten julkisen vallan
         toimenpitein on vierasta suomalaiselle yhteiskunnalliselle ja
         oikeudelliselle perinteelle. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin niin
         kuin muidenkin lähihistoriamme tapahtumien arviointi kuuluu
         historiankirjoitukselle ja julkiselle keskustelulle.
            Helsingissä 21 päivänä joulukuuta 1992

            Oikeusministeri Hannele Pokka


                           Till Riksdagens Herr Talman

            I det syfte 37 § 1 mom. riksdagsordningen anger har Ni, Herr
         Talman, till vederbörande medlem av statsrådet översänt
         följande av riksdagsman Maunu Kohijoki undertecknade spörsmål
         nr 656:
                  Ämnar Regeringen i brådskande ordning vidta åtgärder
                  för att återbryta de s.k. krigsansvarighetsdomarna?
            Som svar på detta spörsmål får jag vördsamt anföra följande:
            De s.k. krigsansvarighetsdomarna som avkunnades i februari
         1946, genom vilka bl.a. republikens f.d. president Risto Ryti
         och f.d. statsminister Edwin Linkomies samt vissa andra
         statsrådsmedlemmar dömdes till tukthusstraff av olika längd,
         grundade sig på lagen om bestraffning av de krigsansvariga
         (890/45). Lagens 1 § stadgar att ''den, som på ett avgörande
         sätt medverkat till att Finland år 1941 råkade i krig med
         Socialistiska Rådsrepublikernas Förbund eller Förenade
         Konungariket Storbritannien och Nord-Irland eller under krigets
         fortgång förhindrat åstadkommande av fred, må för missbruk av
         tjänsteställning till rikets skada ådömas fängelse ej över åtta
         år eller, därest omständigheterna äro försvårande, tukthus för
         viss tid eller på livstid.''
            Lagen stiftades för att förpliktelserna i artikel 13 i
         vapenstilleståndsavtalet av den 23 september 1944 skulle
         fullgöras. Artikel 13 lyder: ''Finland förbinder sig att
         samarbeta med de Allierade makterna med avseende å anhållande
         och dömande av personer, som komma att åtalas för
         krigsförbrytelser.'' Lagen var retroaktiv och den stiftades
         därför i grundlagsordning. Formellt sett stiftades lagen därmed
         i enlighet med vår rättsordning. Det har emellertid inte i
         något skede rått ovisshet om att lagen, oberoende av hur den
         stiftades, i sak på många punkter avvek från de grundläggande
         principerna i vårt rättssystem. Juridiskt sett stod lagen
         innehållsmässigt på en ohållbar grund. Det är också känt att de
         Allierade makterna och i synnerhet Sovjetunionen utövade
         påtryckning på krigsansvarighetsdomstolen och att domarna
         därför skärptes.
            Det är förståeligt att lagen inte godkändes och att de domar
         som avkunnades ansågs vara orättvisa. I dag förstår man
         emellertid att det under de dåvarande historiska förhållandena
         var nödvändigt att stifta lagen och att den måste tillämpas
         strikt för att landets utrikespolitiska ställning skulle
         säkerställas. Lagen och den rättegång som fördes med stöd av
         den måste också ses som en historisk helhet och inte så att
         själva den dömande verksamheten bedöms separat från lagen och
         det vapenstilleståndsavtal som låg till grund för den. Kraven
         på att domarna återbryts tycks inte heller grunda sig på att
         lagen skulle ha tillämpats felaktigt, utan på att själva lagen
         stred mot grunderna för vårt rättssystem. Att upphäva lagen
         skulle dock vara meningslöst.
            Det är också klart att bedömningen av den politiska
         verksamhet de som dömdes till straff med stöd av
         krigsansvarighetslagen utövade inte är beroende av att de för
         att förpliktelserna i vapenstilleståndsavtalet skulle fullgöras
         måste dömas till straff under de exceptionella förhållanden som
         rådde efter krigen. Deras verksamhet bedöms i dag på grundval
         av vad man genom historisk forskning fått reda på om
         händelserna och förhållandena under den tiden. Därmed kan det
         inte heller anses vara rätt att återbryta domarna och inte
         heller en nödvändig metod för att rätta till eventuella
         felaktiga uppfattningar. Att genom rättsliga åtgärder eller
         åtgärder av den offentliga makten ge någon återupprättelse är
         främmande för den samhälleliga och juridiska tradition som
         råder i Finland. En bedömning av krigsansvarighetsrättegången,
         liksom också av andra händelser i vår närhistoria, är en
         uppgift som ankommer på historieskrivningen och den offentliga
         debatten.
            Helsingfors den 21 december 1992

            Justitieminister Hannele Pokka