VEPS-tunnus KK 656/1992
Valtiopäivät 1992
Kirjallinen kysymys 656
Kohijoki: Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä annettujen
tuomioiden uudelleen arvioimisesta
Eduskunnan Herra Puhemiehelle
Suomen kansan valtaenemmistö ei milloinkaan ole hyväksynyt
sitä tapahtumakokonaisuutta, mikä liittyy
sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin, sitä koskeneen lain säätämiseen
sekä oikeudenkäynnin päätöksiin 21.2.1946. Heti alun perin on
ollut yleisesti vallitsevana se käsitys, että taannehtivana
lakina ''laki sotaan syyllisten rankaisemisesta'' on sitä
valmisteltaessa ja siitä päätettäessä tiedetty länsimaisen
oikeusjärjestyksen vastaiseksi samaten kuin
''sotasyyllisyystuomioistuimenkin'' perustaminen
erikoistuomioistuimena Suomen oikeusjärjestyksen vastaiseksi.
Aikanaan näillä toimenpiteillä perusteellisesti järkytettiin
käsityksiä Suomesta länsimaisena oikeusvaltiona. Näistä
menneisyyden painolasteista ei vieläkään ole päästy.
Nyt on nyky-Venäjän korkeimman johdon taholta myös
''Mainilan laukaukset'' marraskuun lopulla vuonna 1939
myönnetty kommunistidiktaattori Stalinin johtaman silloisen
Neuvostoliiton keksimäksi tekosyyksi - valheen varjossa Suomen
valloittamiseksi aloitetulle talvisodalle. Tästä
tapahtumakokonaisuudesta Suomessa jouduttiin sittemmin tyystin
vaikenemaan - myös silloin, kun sotasyyllisyyslakia
valmisteltiin, säädettiin ja sovellettiin.
Yleisesti on tiedossa, että maamme hallitus tuolloin
kyseistä lakiesitystä valmistellessaan ja sitä eduskunnalle
esitettäväksi antaessaan, samaten kuin itse eduskunta tuota
lakia säätäessään, tunsi toimineensa pelon ja pakon alaisena -
kokonaan vailla vapaata harkintamahdollisuutta. Kommunistisen
silloisen Neuvostoliiton Suomessa silloin olleiden edustajien
taholta samaten kuin suomalaistenkin kommunistien taholta ja
heidän ''tilauksestaan'' tulleen jatkuvan painostuksen, pakon
ja pelon alaisena joutui toimimaan myös itse
sotasyyllisyystuomioistuin asiaa käsitellessään ja
rangaistustuomioita määrätessään.
Koko edellä hyvin lyhyesti kuvattu tapahtumakokonaisuus on
niin räikeä oikeudenloukkaus, että sellaisenaan se ei saa jäädä
kansalaisten omaatuntoa ja tulevia sukupolvia rasittamaan eikä
Suomen mainetta vahingoittamaan.
Sotaan syyllisinä tulivat tuomituiksi maamme johtopaikoilla
toisen maailmansodan aikana toimineet henkilöt, jotka Suomen
kansan valitsemina luottamusmiehinä olivat uhranneet elämänsä
parhaat vuodet isänmaan parhaaksi - sitä varten, että Suomi
olisi myös tuleville sukupolville vapaa isänmaa.
Oikeuskansleri, antaessaan äskettäin lausunnon, ettei hän
ryhdy toimenpiteisiin sotasyyllisyystuomioiden purkamiseksi,
näyttää keskittyneen tapahtumien aikaisten ''ulkopoliittisten
velvoitteiden ja niiden täyttämisen merkityksellisyyteen''. Sen
kaltaista painoarvoa, mitä oikeuskansleri nyt on korostanut, ei
käsitykseni mukaan nyky-Venäjän korkein johtokaan näille
asioille aseta. Ilmoittihan Venäjän päämies täällä viime kesänä
vieraillessaan, ettei Venäjä enää koskaan tule sekaantumaan
Suomen sisäisiin asioihin. Julkisuuteen annettu lausunto
silloin oli tulkittavissa ainakin osittain myös katumukseksi
Venäjää edeltäneen valtion puolesta.
Sotaan syyllisinä tuomitut ovat päässeet lepoon eivätkä
sanamme enää saavuta heitä. Heillä on aina ollut ja tulee aina
olemaan kunnia Suomen kansan tietoisuudessa. Heidän takiaan ei
oikeudenloukkausten oikaisemista tarvita. Mutta maamme ja
maineemme takia sitä tarvitaan. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä
määrätyt tuomiot purkamalla kansamme ja myös tulevat sukupolvet
tulee vapauttaa nyt kysymyksessä olevasta historiallisten
vääryyksien painolastista.
Valmistelutoimenpiteet sotasyyllisyystuomioiden purkamiseksi
kuuluvat maamme hallitukselle - valtioneuvostohan aikanaan on
määrännyt syytteidenkin nostamisesta.
Ratkaisut tässä asiassa hallitus voisi niin halutessaan
ehtiä tehdä vielä itsenäisyytemme juhlavuoden kuluessa.
Edellä olevan perusteella ja valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n
1 momenttiin viitaten esitän kunnioittavasti valtioneuvoston
asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Aikooko Hallitus joutuisasti ryhtyä toimenpiteisiin
sotasyyllisyystuomioiden purkamiseksi?
Helsingissä 1 päivänä joulukuuta 1992
Maunu Kohijoki
Eduskunnan Herra Puhemiehelle
Valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n 1 momentissa mainitussa
tarkoituksessa Te, Herra Puhemies, olette toimittanut
valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi
kansanedustaja Maunu Kohijoen näin kuuluvan kirjallisen
kysymyksen n:o 656:
Aikooko Hallitus joutuisasti ryhtyä toimenpiteisiin
sotasyyllisyystuomioiden purkamiseksi?
Vastauksena kysymykseen esitän kunnioittavasti seuraavaa:
Helmikuussa 1946 julistetut niin sanotut
sotasyyllisyystuomiot, joilla muun muassa tasavallan entinen
presidentti Risto Ryti ja entinen pääministeri Edwin Linkomies
sekä eräät muut entiset valtioneuvoston jäsenet tuomittiin
eripituisiin kuritushuonerangaistuksiin, perustuivat sotaan
syyllisten rankaisemisesta annettuun lakiin (890/45). Lain 1
§:ssä säädettiin, että ''joka ratkaisevalla tavalla oli
vaikuttanut Suomen joutumiseen sotaan vuonna 1941
Sosialististen Neuvostotasavaltain Liittoa taikka Ison-
Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhtynyttä Kuningaskuntaa vastaan
tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista, tuomittakoon
virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi enintään
kahdeksaksi vuodeksi taikka, jos asianhaarat ovat raskauttavat,
kuritushuoneeseen määräajaksi tai elinkaudeksi.''
Laki säädettiin 23.9.1944 voimaan saatetun
välirauhansopimuksen 13 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi.
Tuon artiklan mukaan ''Suomi sitoutuu yhteistoimintaan
Liittoutuneiden Valtioiden kanssa sotarikoksista syytettävien
henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi''. Laki oli
taannehtiva, ja se säädettiin sen vuoksi perustuslain
säätämisjärjestyksessä. Muodollisesti laki siten oli
oikeusjärjestyksemme mukaisesti säädetty. Siitä ei kuitenkaan
missään vaiheessa ollut epäselvyyttä, että laki
säätämisjärjestyksestä huolimatta asiallisesti monessa kohdin
poikkesi oikeudellisen järjestelmämme perusperiaatteista.
Oikeudellisesti laki oli sisältönsä puolesta kestämättömällä
pohjalla. Tiedetään myös, että liittoutuneiden valtioiden ja
erityisesti Neuvostoliiton taholta painostettiin
sotasyyllisyysoikeutta ja että painostuksen vuoksi tuomioita
ankaroitettiin.
On ymmärrettävää, että lakia ei hyväksytty ja julistettuja
tuomioita pidettiin epäoikeudenmukaisina. Tänä päivänä
mielletään kuitenkin, että lain säätäminen ja sen ankara
soveltaminen silloisessa historiallisessa tilanteessa oli
välttämätöntä maan ulkopoliittisen aseman turvaamiseksi. Laki
ja sen nojalla käyty oikeudenkäynti on myös nähtävä yhtenä
historiallisena kokonaisuutena eikä siten, että itse
tuomitsemistoimintaa arvioidaan irrallaan laista ja sen
taustalla olleesta välirauhansopimuksesta. Vaatimukset
tuomioiden purkamisesta eivät niinkään näytä perustuvan siihen,
että lakia olisi sovellettu virheellisesti, vaan siihen, että
itse laki oli oikeusjärjestyksemme perusteiden vastainen. Lain
kumoaminen olisi kuitenkin tarkoitukseton toimenpide.
On myös selvää, ettei sotasyyllisyyslain nojalla
rangaistuksiin tuomittujen poliittisen toiminnan arviointi
riipu siitä, että heidät välirauhansopimuksen velvoitteiden
täyttämiseksi oli tuomittava rangaistukseen sodanjälkeisissä
poikkeuksellisissa olosuhteissa. Heidän toimintansa arvioidaan
tänä päivänä sen perusteella, mitä historiallisen tutkimuksen
perusteella tiedetään tuon ajan tapahtumista ja olosuhteista.
Näin ollen tuomioiden purkamista ei myöskään voida pitää
oikeana eikä välttämättömänäkään keinona mahdollisten
virheellisten käsityksien oikaisemiseksi. Ylipäänsä kunnian
palauttaminen oikeudellisin tai muuten julkisen vallan
toimenpitein on vierasta suomalaiselle yhteiskunnalliselle ja
oikeudelliselle perinteelle. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin niin
kuin muidenkin lähihistoriamme tapahtumien arviointi kuuluu
historiankirjoitukselle ja julkiselle keskustelulle.
Helsingissä 21 päivänä joulukuuta 1992
Oikeusministeri Hannele Pokka
Till Riksdagens Herr Talman
I det syfte 37 § 1 mom. riksdagsordningen anger har Ni, Herr
Talman, till vederbörande medlem av statsrådet översänt
följande av riksdagsman Maunu Kohijoki undertecknade spörsmål
nr 656:
Ämnar Regeringen i brådskande ordning vidta åtgärder
för att återbryta de s.k. krigsansvarighetsdomarna?
Som svar på detta spörsmål får jag vördsamt anföra följande:
De s.k. krigsansvarighetsdomarna som avkunnades i februari
1946, genom vilka bl.a. republikens f.d. president Risto Ryti
och f.d. statsminister Edwin Linkomies samt vissa andra
statsrådsmedlemmar dömdes till tukthusstraff av olika längd,
grundade sig på lagen om bestraffning av de krigsansvariga
(890/45). Lagens 1 § stadgar att ''den, som på ett avgörande
sätt medverkat till att Finland år 1941 råkade i krig med
Socialistiska Rådsrepublikernas Förbund eller Förenade
Konungariket Storbritannien och Nord-Irland eller under krigets
fortgång förhindrat åstadkommande av fred, må för missbruk av
tjänsteställning till rikets skada ådömas fängelse ej över åtta
år eller, därest omständigheterna äro försvårande, tukthus för
viss tid eller på livstid.''
Lagen stiftades för att förpliktelserna i artikel 13 i
vapenstilleståndsavtalet av den 23 september 1944 skulle
fullgöras. Artikel 13 lyder: ''Finland förbinder sig att
samarbeta med de Allierade makterna med avseende å anhållande
och dömande av personer, som komma att åtalas för
krigsförbrytelser.'' Lagen var retroaktiv och den stiftades
därför i grundlagsordning. Formellt sett stiftades lagen därmed
i enlighet med vår rättsordning. Det har emellertid inte i
något skede rått ovisshet om att lagen, oberoende av hur den
stiftades, i sak på många punkter avvek från de grundläggande
principerna i vårt rättssystem. Juridiskt sett stod lagen
innehållsmässigt på en ohållbar grund. Det är också känt att de
Allierade makterna och i synnerhet Sovjetunionen utövade
påtryckning på krigsansvarighetsdomstolen och att domarna
därför skärptes.
Det är förståeligt att lagen inte godkändes och att de domar
som avkunnades ansågs vara orättvisa. I dag förstår man
emellertid att det under de dåvarande historiska förhållandena
var nödvändigt att stifta lagen och att den måste tillämpas
strikt för att landets utrikespolitiska ställning skulle
säkerställas. Lagen och den rättegång som fördes med stöd av
den måste också ses som en historisk helhet och inte så att
själva den dömande verksamheten bedöms separat från lagen och
det vapenstilleståndsavtal som låg till grund för den. Kraven
på att domarna återbryts tycks inte heller grunda sig på att
lagen skulle ha tillämpats felaktigt, utan på att själva lagen
stred mot grunderna för vårt rättssystem. Att upphäva lagen
skulle dock vara meningslöst.
Det är också klart att bedömningen av den politiska
verksamhet de som dömdes till straff med stöd av
krigsansvarighetslagen utövade inte är beroende av att de för
att förpliktelserna i vapenstilleståndsavtalet skulle fullgöras
måste dömas till straff under de exceptionella förhållanden som
rådde efter krigen. Deras verksamhet bedöms i dag på grundval
av vad man genom historisk forskning fått reda på om
händelserna och förhållandena under den tiden. Därmed kan det
inte heller anses vara rätt att återbryta domarna och inte
heller en nödvändig metod för att rätta till eventuella
felaktiga uppfattningar. Att genom rättsliga åtgärder eller
åtgärder av den offentliga makten ge någon återupprättelse är
främmande för den samhälleliga och juridiska tradition som
råder i Finland. En bedömning av krigsansvarighetsrättegången,
liksom också av andra händelser i vår närhistoria, är en
uppgift som ankommer på historieskrivningen och den offentliga
debatten.
Helsingfors den 21 december 1992
Justitieminister Hannele Pokka
