1.1  Tausta

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/713 muihin maksuvälineisiin kuin käteisrahaan liittyvien petosten ja väärennösten torjunnasta ja neuvoston puitepäätöksen 2001/413/YOS korvaamisesta (jäljempänä direktiivi ja puitepäätös) on pantava kansallisesti täytäntöön 31.5.2021. 

Direktiivi on osa kyberturvallisuuden parantamista koskevia toimenpiteitä, jotka mainitaan komission ja unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan 13 päivänä syyskuuta 2017 tekemässä yhteisessä tiedonannossa parlamentille ja neuvostolle (JOIN(2017) 450 final). Komission vuonna 2015 laatimassa Euroopan turvallisuusagendassa asetetaan toimenpiteeksi maksuvälineitä koskevien petosten ja väärennysten torjuntaa koskevan lainsäädännön arvioiminen ja mahdollinen laajentaminen uudempien rikollisuusmuotojen huomioon ottamiseksi (COM(2015) 185 final, s. 20). Turvallisuusagendassa todetaan, että puitepäätös ei enää vastaa nykypäivän todellisuutta, koska siinä ei oteta riittävällä tavalla huomioon uusia haasteita ja teknologian kehitystä, kuten virtuaalivaluuttoja ja mobiilimaksuja (s. 19). Direktiivillä velvoitetaan säätämään rangaistavaksi puitepäätöstä laajemmin muun muassa tietoverkoissa käytettäviin maksuvälineisiin liittyviä tekoja ja valmistelutyyppisiä tekoja. 

1.2  Valmistelu

2.1  Direktiivin tavoitteet ja rakenne

Direktiivi tukee yleisesti toimia maksupalveluiden luotettavuuden turvaamiseksi ja maksuvälinpetosten torjumiseksi. Maksuvälinerikollisuus tukee muuta rikollisuutta ja haittaa laillista taloudellista toimintaa. Petokset tapahtuvat nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä ja ne ovat usein valtioiden rajat ylittäviä. Sen vuoksi on tärkeää, että rikoslainsäädäntö on ajantasaista ja riittävän kattavaa kaikissa EU:n jäsenvaltioissa. Direktiivi myös määrittelee maksuvälinerikokset teknologianeutraalisti. 

Direktiivillä yhtenäistetään maksuvälinepetoksiin liittyvää Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainsäädäntöä. Direktiivillä pyritään vastaamaan maksuvälinepetosten lisääntyvään ja kehittyvään vahingollisuuteen. Yhteiset vähimmäismääritelmät rikoksista voivat myös helpottaa jäsenvaltioiden viranomaisten välistä yhteistyötä rikosasioissa ja vähentää tulkinta- ja soveltamisongelmia rikosasioiden selvittämisessä. 

Verkossa tapahtuvat maksuvälinepetokset edellyttävät tyypillisesti erityistä valmistelua. Petosyrityksiä voidaan tietoteknisin keinoin myös kohdistaa kerralla lukuisiin henkilöihin (muun muassa phishing- ja pharming tyyppiset teot). 

Direktiiviehdotus perustuu Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 83 artiklan 1 kohtaan, jonka mukaan Euroopan parlamentti ja neuvosto voivat tavallista lainsäädäntöjärjestystä noudattaen annetuilla direktiiveillä säätää rikosten ja seuraamusten määrittelyä koskevista vähimmäissäännöistä erityisen vakavan rikollisuuden alalla, joka on rajat ylittävää joko rikosten luonteen tai vaikutusten johdosta tai sen vuoksi, että niiden torjuminen yhteisin perustein on erityisesti tarpeen. Kohdan mukaan näihin rikollisuuden aloihin kuuluu muiden ohessa maksuvälineiden väärentäminen. Direktiivin velvoitteet ovat siten vähimmäissäännöksiä. 

Direktiivi sisältää 41 johdanto-osan kappaletta, jotka selventävät direktiivin tavoitteita sekä myöhempiä artikloja. Direktiivissä on neljä osastoa. Direktiivin I osasto koskee kohdetta ja määritelmiä, II osasto rikoksia, III osasto lainkäyttövaltaa ja tutkintaa sekä IV osasto tietojenvaihtoa ja rikoksista ilmoittamista. Direktiivissä määritellään sen kohde (1 artikla) ja se sisältää velvoitteita muihin maksuvälineisiin kuin käteisrahaan liittyvistä määritelmistä (2 artikla). Säännöksiä on myös rangaistavaksi säädettävistä tahallisista teoista, jotka koskevat muiden maksuvälineiden kuin käteisrahan käyttöä petostarkoituksessa (3 artikla), rangaistavaksi säädettävistä tahallisista teoista, jotka liittyvät aineellisten muiden maksuvälineiden kuin käteisrahan käyttöön petostarkoituksessa (4 artikla), rangaistavaksi säädettävistä tahallisista teoista, jotka liittyvät aineettomien muiden maksuvälineiden kuin käteisrahan käyttöön petostarkoituksessa (5 artikla), tietojärjestelmiin liittyvistä petoksista (6 artikla) ja mainittujen rikosten tekemiseen käytettävistä välineistä (7 artikla). Määräyksiä on myös yllytyksestä, avunannosta ja yrityksestä (8 artikla), luonnollisille henkilöille määrättävistä seuraamuksista (9 artikla), oikeushenkilöiden vastuusta (10 artikla), oikeushenkilöihin kohdistuvista seuraamuksista (11 artikla) ja lainkäyttövallasta (12 artikla). Rikosoikeutta koskevien säännösten lisäksi ehdotuksessa on velvoitteita tehokkaasta tutkinnasta (13 artikla), yhteysviranomaisten välisestä tietojenvaihdosta (14 artikla), rikoksista ilmoittamisesta (15 artikla), uhrien auttamisesta ja tukemisesta (16 artikla), rikosten ennaltaehkäisystä (17 artikla) sekä seurannasta ja tilastoinnista (18 artikla). 

Direktiivi on hyväksytty määräenemmistöin. Se jättää eräissä kohdin jäsenvaltioille liikkumavaraa, mitä kuvataan tarkemmin myöhemmin säännöskohtaisesti. 

Direktiivillä korvataan puitepäätös 2001/413/YOS. 

2.2  Direktiivin sisältö ja suhde Suomen lainsäädäntöön

I Osasto.Kohde ja määritelmät 

1 artikla.Kohde 

Direktiivin 1 artiklan säännöksellä vahvistetaan rikosten ja seuraamusten määritelmää koskevat vähimmäissäännöt muihin maksuvälineisiin kuin käteisrahaan liittyvien petosten ja väärennysten alalla. Lisäksi direktiivillä helpotetaan tällaisten rikosten ennaltaehkäisemistä sekä uhrien auttamista ja tukemista. 

2 artikla.Määritelmät 

Direktiivin 2 artikla sisältää direktiivissä käytettävien käsitteiden määritelmät. Artiklan a alakohdan mukaan muulla maksuvälineellä kuin käteisrahalla tarkoitetaan aineetonta tai aineellista suojattua laitetta, esinettä tai tietuetta taikka niiden yhdistelmää, joka ei ole käteisrahaa ja joka yksin tai yhdessä yhden tai useamman menettelyn kanssa mahdollistaa sen, että haltija tai käyttäjä voi siirtää rahaa tai rahallista arvoa myös digitaalisen vaihdannan avulla. Määritelmä on puitepäätöksen 2001/413/YOS vastaavaa määritelmää selvästi laajempi kattaen myös tietoverkossa tapahtuvat maksut ja digitaaliset vaihdannan välineet. Määritelmä kattaa myös virtuaalivaluutat, joilla tarkoitetaan digitaalisia arvonkantajia, jotka eivät ole keskuspankin tai viranomaisen liikkeeseen laskemia tai takaamia ja joita ei välttämättä ole kytketty lailliseksi maksuvälineeksi vahvistettuun valuuttaan, mutta jotka luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt hyväksyvät maksuvälineenä ja joita voidaan siirtää, varastoida ja myydä sähköisesti. 

Maksuvälinerikoksista säädetään rikoslain 37 luvussa ja muihin maksuvälineisiin kuin käteisrahaan liittyvistä maksuvälinepetoksista sen 8–12 §:ssä. Rikoslain 37 luvun 12 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädetään maksuvälineen määritelmästä. Sen mukaan maksuvälineellä tarkoitetaan pankki-, maksu-, tai luottokorttia, shekkiä tai muuta välinettä taikka tallennetta, jolla voidaan suorittaa maksuja, tilinostoja tai tilisiirtoja tai jonka käyttäminen on välttämätön edellytys mainittujen suoritusten tekemiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan mitä 37 luvussa säädetään maksuvälineestä, sovelletaan myös julkisen valvonnan alaisen luottolaitoksen talletuksesta antamaan vastakirjaan ja muuhun saamistodisteeseen. 

Maksuväline voi olla yleinen tai kohdennettu, eli sellainen, jonka käyttö on rajoitettu ainoastaan ennalta määrättyihin käyttökohteisiin. Esimerkiksi paperiset ja sähköiset arvosetelit, maksukortit, internet- ja mobiilipalvelut sekä sovellukset voivat olla yleiseen käyttöön soveltuvia tai kohdennettuja. Rikoslaki ja direktiivi ei tee tässä suhteessa eroa maksuvälineen luonteessa. Maksuvälinepetoksena on tuomittu muun muassa väärien lounassetelien käyttö ja luovuttaminen (KKO 2019:44) ja vastaavan kaltaisia luontais- ja henkilökuntaetuja voidaan järjestää myös kohdennetulla maksuvälineellä. 

Rikoslain 37 luvun 12 §:n 1 momentin 2 kohdan määritelmä on varsin kattava suhteessa direktiivin maksuvälinen määritelmään nähden. Hallituksen esityksen 2/2003 vp. mukaan Suomessa maksuvälineeksi luetaan myös tallenne, toisin kuin puitepäätöksessä 2001/413/YOS, jossa maksuvälineeksi luettiin vain aineelliset välineet. Rikoslaissa säädetty maksuvälineen määritelmä on yleinen ja laaja, ja se täyttää direktiivin 2 artiklan a alakohdassa olevan muun maksuvälineen kuin käteisrahan määritelmän sekä aineellisen että aineettoman maksuvälineen osalta. Nykyisen määritelmän eräät tekniset käsitteet ovat kuitenkin osin vanhentuneita ja ne on syytä saattaa ajan tasalle. Määritelmä on perusteltu muuttaa vastaamaan muiltakin osin direktiivin määritelmää eräin kielellisin tarkistuksin. 

Direktiivin 2 artiklan b alakohdan mukaan suojatulla laitteella, esineellä tai tietueella tarkoitetaan laitetta, esinettä tai tietuetta, joka on suojattu jäljitelmien ja petosten varalta esimerkiksi mallin, koodin tai allekirjoituksen avulla. Vastaava määräys oli jo puitepäätöksessä. Rikoslain 37 luvun määritelmässä ei mainita erikseen maksuvälineen suojauksesta, mutta siinä nykyisin erikseen mainitut maksuvälineet on suojattu jollain b alakohdassa mainitulla tavalla. Suojauksen maininnalla halutaan direktiivin johdanto-osan kappaleen 12 mukaan kannustaa toimijoita varustamaan liikkeeseen laskemansa maksuvälineen suojauksella. Tämän vuoksi rikosoikeudellista suojaa annettaisiin direktiivillä ensisijaisesti suojatuille maksuvälineille. Jäsenvaltio voi kuitenkin mennä halutessaan pidemmälle kuin määritelmä eli antaa rikosoikeudellista suojaa myös suojaamattomille maksuvälineille. Kriminaalipoliittisesti on kuitenkin perusteltua direktiivin tavoin lähtökohtaisesti antaa suojaa ensisijaisesti suojatuille välineille. 

Artiklan c alakohdan mukaan digitaalisen vaihdannan välineellä tarkoitetaan mitä tahansa sähköistä rahaa, sellaisena kuin se määritellään Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/110/EY 2 artiklan 2 kohdassa, tai virtuaalivaluuttaa. Alakohdassa viitatun direktiivin 2 artiklan 2 kohdan mukaan sähköisellä rahalla tarkoitetaan sähköisesti tai magneettisesti tallennettua rahallista arvoa, joka ilmenee liikkeeseenlaskijaan kohdistuvana saatavana, joka on laskettu liikkeeseen vastaanotettuja varoja vastaan direktiivin 2007/64/EY 4 artiklan 5 kohdassa määriteltyjä maksutapahtumia varten ja jonka muu luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö kuin sähköisen rahan liikkeeseenlaskija itse ottaa vastaan. 

Digitaalisen vaihdannan välinettä tai sähköistä rahaa ei mainita direktiivin myöhemmissä artikloissa, mutta maksuvälineen 2 artiklan a alakohdan määritelmästä seuraa, että maksuvälineen määritelmän ja sitä koskevien rangaistussäännösten tulee kattaa myös sähköiseen rahaan liittyvät rikokset. Maksuvälineeseen olisi siten selvyyden vuoksi syytä rinnastaa rikoslain määritelmäsäännöksessä myös sähköinen raha. 

Artiklan d alakohdan mukaan virtuaalivaluutalla tarkoitetaan digitaalisia arvonkantajia, jotka eivät ole keskuspankin tai viranomaisen liikkeeseen laskemia tai takaamia, joita ei välttämättä ole kytketty lailliseksi maksuvälineeksi vahvistettuun valuuttaan ja joilla ei ole samaa oikeudellista asemaa kuin valuutalla tai rahalla, mutta jotka luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt hyväksyvät vaihdantavälineenä ja joita voidaan siirtää ja myydä sähköisesti. 

Virtuaalivaluutan määritelmä direktiivissä on yhtäläinen niin sanotussa viidennessä rahanpesudirektiivissä olevan määritelmän kanssa (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2018/843 rahoitusjärjestelmän käytön estämisestä rahanpesuun tai terrorismin rahoitukseen annetun direktiivin (EU) 2015/849 ja direktiivien 2009/138/EY ja 2013/36/EU muuttamisesta). 

Virtuaalivaluutan tarjoajista annetun lain (572/2019) 2 §:n määritelmän mukaan virtuaalivaluutalla tarkoitetaan digitaalisessa muodossa olevaa arvoa a) jota keskuspankki tai muu viranomainen ei ole laskenut liikkeeseen ja joka ei ole laillinen maksuväline, b) jota henkilö voi käyttää maksuvälineenä ja c) joka voidaan siirtää, tallentaa ja vaihtaa sähköisesti. 

Yksi tunnetuimmista virtuaalivaluutoista on Bitcoin, joka on hajautettu, lailliseen maksuvälineeseen, kuten euroon, vaihdettava virtuaalivaluutta. Se on myös ensimmäinen kryptovaluutta eli salaus-algoritmiikkaan perustuva virtuaalivaluutta. Kryptovaluutta rakentuu julkisille ja yksityisille avaimille, joilla siirretään arvoa henkilöltä toiselle ja jotka salataan ennen jokaista siirtoa. 

Virtuaalivaluutat voidaan jakaa karkeasti kolmeen luokkaan. Markkinoilla on havaittu myös hybridimalleja, joissa yhdistyy useita eri ominaisuuksia. 

1. Maksuvälineen kaltaiset virtuaalivaluutat, jotka on alun perin suunniteltu vaihtoehdoiksi perinteisille valuutoille ja jotka on tarkoitettu käytettäviksi maksuvälineinä muuallakin kuin niiden liikkeeseenlaskijan palveluissa. Tunnetuin maksuvälineen kaltainen virtuaalivaluutta on Bitcoin. 

2. Tietyn hyödykkeen maksamiseen käyvät virtuaalivaluutat (utility coin), joilla voidaan maksaa niiden liikkeeseenlaskijan tuotteita tai palveluita. Yleensä tuotteet tai palvelut ovat vasta aikaisessa kehitysvaiheessa, kun niiden maksamiseen käyvä virtuaalivaluutta lasketaan liikkeelle. 

3. Rahoitusvälineiksi luettavat virtuaalivaluutat, jolloin virtuaalivaluutalla voi olla esim. arvopaperin ominaisuuksia kuten ääni- tai omistusoikeuksia tai tuotto-odotuksia. Näihin voidaan viitata esim. englanninkielisellä termillä security token. 

(https://www.finanssivalvonta.fi/pankki/fintech-finanssialan-innovaatiot/virtuaalivaluutan-tarjoajat/esimerkkeja-ja-usein-kysyttyja-kysymyksia-virtuaalivaluutoista/, luettu 25.8.2020) 

Direktiivin johdanto-osan kappaleet 9–10 koskevat virtuaalivaluuttaa. Johdanto-osan 9 kappaleessa todetaan, että direktiiviä sovelletaan muihin maksuvälineisiin kuin käteisrahaan ainoastaan siltä osin kuin kyse on maksuvälineen maksutoiminnosta ja johdanto-osan 10 kappaleen mukaan direktiivi kattaa virtuaalivaluutat ainoastaan siltä osin kuin niitä voidaan yleisesti käyttää maksamiseen. 

Lähtökohtaisesti rikoslain 37 luvun 12 §:n 1 momentin 2 kohdan nykyisen maksuvälineen määritelmän voidaan arvioida kattavan myös virtuaalivaluutan sellaisena kuin se määritellään virtuaalivaluutan tarjoajista annetun lain 2 §:ssä. Rikoslain nykyinen määritelmä ei edellytä maksuvälineeltä, että keskuspankki tai muu viranomainen olisi sen laskenut liikkeeseen ja että maksuväline olisi tässä mielessä laillinen. Selvyyden vuoksi ja direktiivin velvoitteiden täyttämiseksi virtuaalivaluutta on kuitenkin perusteltua rinnastaa maksuvälineeseen rikoslain 37 luvun maksuvälineen määritelmäsäännöksessä. 

Johdanto-osan 10 kappaleen mukaan verkkokukkaroiden, jotka mahdollistavat virtuaalivaluuttojen siirtämisen, olisi kuuluttava direktiivin soveltamisalaan samassa määrin kuin muiden maksuvälineiden kuin käteisrahan. Määritelmissä olevalla termillä digitaaliset vaihdannan välineet olisi tunnustettava, että virtuaalivaluuttojen siirtämiseen tarkoitetuilla verkkokukkaroilla voi olla, mutta ei välttämättä ole, maksuvälineen ominaisuuksia, eikä sillä olisi laajennettava maksuvälineen määritelmää. 

Direktiivin suomennoksessa englanninkielinen termi ”digital wallets” on käännetty verkkokukkaroksi. Viides rahanpesudirektiivi käyttää englanninkielisessä versiossa termiä ”custodian wallet”. Verkkokukkaron sijaan laissa virtuaalivaluutan tarjoajista on käytetty samaa tarkoittaen termiä lompakkopalvelu. Lompakkopalvelun tarjoajalla tarkoitetaan virtuaalivaluutan tarjoajista annetussa laissa luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka pitää virtuaalivaluuttaa hallussa toisen lukuun tai tarjoaa sen siirtoa taikka säilytystä. Maksuvälineen määritelmän rikoslain 37 luvun 12 §:n 1 momentin 2 kohdassa voidaan arvioida kattavan jo nykyään virtuaalivaluuttojen lompakkopalvelutoiminnot siltä osin kuin niihin liittyy arvon siirtoa. Virtuaalivaluutan mainitsemisella erikseen luvun maksuvälineen määritelmässä katettaisiin jatkossakin myös virtuaalivaluuttojen lompakkopalvelut tältä osin. 

Virtuaalivaluuttojen luokittelua tullaan tarkentamaan ehdotetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa kryptovarojen markkinoista ja direktiivin (EU) 2019/1937 muuttamisesta (COM(2020) 593 final, nk. MICA-asetusluonnos). Esityksessä on käytetty virtuaalivaluutasta kansallisesti voimaan saatettuja määritelmiä. Virtuaalivaluuttaan liittyvää terminologiaa ja luokittelua on perusteltua arvioida uudelleen vasta, kun mainittu asetus on hyväksytty ja asetusehdotuksessa käytettyjen käsitteiden suomennokset ja ruotsinnokset on tarkistettu ja vakiinnutettu alan lainsäädännössä. 

Artiklan e ja f alakohta sisältää määritelmät tietojärjestelmästä ja datasta. Artiklan määräyksiä voidaan pitää vain selventävinä, eivät ne edellytä lainsäädännön muutosta. 

Artiklan g alakohdassa tarkoitetaan oikeushenkilöllä yhteisöä, jolla on sovellettavan lain mukaan oikeushenkilön asema, lukuun ottamatta valtiota tai julkisia elimiä niiden käyttäessä julkista valtaa sekä julkisoikeudellisia kansainvälisiä järjestöjä. Direktiivi jättää siten oikeushenkilön määritelmän kansallisen lainsäädännön varaan. 

Rikoslain 9 luvun mukaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta sovelletaan yhteisöön, säätiöön tai muuhun oikeushenkilöön. Myös julkisoikeudelliset oikeushenkilöt kuuluvat yhteisövastuun piiriin. Oikeushenkilön vastuu ulottuu myös Suomessa toimiviin julkisoikeudellisiin kansainvälisiin järjestöihin. Oikeushenkilöiden rangaistusvastuu on siten tältä osin laajempi kuin direktiivissä edellytetään. Julkisen vallan käyttö jää kuitenkin oikeushenkilön rangaistusvastuun ulkopuolelle. Artiklan g alakohta ei edellytä oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevien säännösten muuttamista. 

Johdanto-osan 14 kappaleen mukaan vain tahalliset rikokset kuuluvat direktiivin soveltamisalaan. Tahallisuuden käsite soveltuu direktiivissä tarkoitettujen rikosten tunnusmerkistöihin kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Teon tahallisuus samoin kuin tietoisuus, joita rikoksen tunnusmerkistöissä edellytetään, voidaan kappaleen mukaan päätellä objektiivisista tosiseikoista. Direktiiveissä jätetään vakiintuneesti rikoslain yleisten oppien mukaiset käsitteet kuten syyksiluettavuuden määritelmät kansallisen lainsäädännön varaan, minkä 14 kappale vahvistaa. Kappaletta 14 voi myös tulkita niin, että rikosten tunnusmerkistöissä teon tarkoitusta tai tietoisuutta koskevan tahallisuuden maininnat voidaan säätää kansallisen lainsäädännön mukaisesti. 

II Osasto.Rikokset 

3 artikla.Muiden maksuvälineiden kuin käteisrahan käyttö petostarkoituksessa 

Direktiivin 3 artikla koskee maksuvälineen tahallista käyttöä petostarkoituksessa. 

Artiklan a alakohta velvoittaa säätämään rangaistavaksi varastetun tai laittomasti haltuun otetun tai saadun muun maksuvälineen kuin käteisrahan käyttämisen petostarkoituksessa.  

Artiklan b alakohta velvoittaa säätämään rangaistavaksi väärän tai väärennetyn muun maksuvälineen kuin käteisrahan käytön petostarkoituksessa. 

Vastaavat velvoitteet olivat jo puitepäätöksen 2 artiklan d alakohdassa ja ne on siten tuolloin kansallisesti täytäntöön pantu. Artiklaan liittyy direktiivin johdanto-osan kappale 15. Sen mukaan ”väärinkäytöllä” olisi katsottava tarkoitettavan sitä, että henkilö, joka hallinnoi aineetonta muuta maksuvälinettä kuin käteisrahaa, tietoisesti käyttää välinettä oikeudettomasti omaksi hyödykseen tai jonkin toisen hyödyksi. Laittomasti saadun maksuvälineen hankkiminen petostarkoituksessa olisi oltava rangaistava teko ilman, että on tarpeen todeta kaikkia laittoman hankkimisen tosiseikkoja ja ilman, että edellytetään, että esirikoksesta, joka johti laittomaan hankintaan, on annettu aiempi tai samanaikainen tuomio. 

Rikoslain 37 luvun 8 §:n maksuvälinepetosta koskevan nykyisen säännöksen soveltamisen kannalta on lähtökohtaisesti yhdentekevää, miten maksuväline on päätynyt sen käyttäjän haltuun. Lain esitöissä rikoslain 37 luvun 8 §:n 1 momentin maksuvälinepetosta luonnehditaan anastusrikoksen luonteiseksi tekomuodoksi. Artiklan a alakohtaan varastetun tai laittomasti haltuun otetun tai saadun muun maksuvälineen kuin käteisrahan käyttämiseen petostarkoituksessa soveltuu siten rikoslain 37 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan säännös maksuvälinpetoksesta. Näin todettiin myös puitepäätöksen täytäntöönpanoa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 2/2003 vp, s. 6). 

Maksuvälinepetosta koskevan säännöksen esitöissä on myös todettu, että laillista maksuvälineen haltijaa ei ole olemassa, jos maksuväline on väärennetty (HE 66/1988 vp, s. 149/II). Säännöksen maininta maksuvälineen käyttämisestä ”ilman laillista oikeutta” soveltuisi siten myös väärennettyyn maksuvälineeseen. 

Ennakkotapauksessa KKO 2019:44 (Ään.) oli kyse siitä, kattaako maksuvälinepetoksen tunnusmerkistö väärän tai väärennetyn maksuvälineen käyttämisen tai luovuttamisen. Korkein oikeus totesi, että laissa käytetty ilmaisu "ilman laillista oikeutta" viittaa kattavasti erilaisiin maksuvälineisiin liittyviin väärinkäytön muotoihin, ja väärän tai väärennetyn maksuvälineen käyttö ja luovutus sopivat maksuvälinpetossäännöksen sanamuodon alaisuuteen (kohta 23). Korkein oikeus katsoi, että väärän tai väärennetyn maksuvälineen käytön ja luovutuksen rangaistavuus käy rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla ilmi kysymyksessä olevasta säännöksestä ja että teon rangaistavuus on ollut kohtuudella tekijän ennakoitavissa (kohta 25). Ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla korkein oikeus katsoi, että menettelyä oli pidettävä maksuvälinepetoksena. 

Rikoslain 37 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohta täyttää direktiivin vaatimukset varastetun, muuten laittomasti haltuun otetun sekä väärennetyn tai väärän maksuvälineen käytön osalta. Edellä mainitun korkeimman oikeuden ratkaisun valossa säännös saattaa nykymuodossaan kaivata selkeyttämistä. Myös direktiivin velvoitteiden selkeän täyttämisen kannalta säännöstä on perusteltua selventää siten, että selkeästi säädettäisiin väärän tai väärennetyn maksuvälineen käyttö maksuvälinepetoksena rangaistavaksi. 

4 artikla.Rikokset, jotka liittyvät aineellisten muiden maksuvälineiden kuin käteisrahan käyttöön petostarkoituksessa 

Direktiivin 4 artiklan a alakohta velvoittaa säätämään rangaistavaksi aineellisen muun maksuvälineen kuin käteisrahan varastamisen tai muun laittoman haltuunoton, kun ne on tehty tahallisesti. 

Vastaava velvoite oli jo puitepäätöksen 2 artiklan a alakohdassa ja se on tuolloin asianmukaisesti täytäntöön pantu (HE 2/2003 vp, s. 5). Aineellinen muu maksuväline kuin käteisraha voidaan varastaa kuten mikä tahansa muu irtain esine, jolloin tekoon tulisivat sovellettavaksi varkautta koskevat rikoslain 28 luvun säännökset. Maksuvälineen anastaminen tai muu haltuunotto on rangaistavaa rikoslain 28 luvun 1–3 §:n nojalla varkausrikoksena tai rikoslain 31 luvun mukaan ryöstönä. Rikoslaki täyttää siten lähtökohtaisesti direktiivissä asetetut velvoitteet tältä osin. 

Artiklan b alakohta velvoittaa säätämään rangaistavaksi väärän aineellisen muun maksuvälineen kuin käteisrahan valmistamisen tai sen väärentämisen petostarkoituksessa. Vastaava velvoite oli puitepäätöksen 2 artiklan b alakohdassa ja tekoon katsottiin soveltuvan rikoslain 33 luvun 1–3 §:n väärennysrikoksia koskevat säännökset (HE 2/2003 vp, s. 5). Väärennyksenä 33 luvun 1 §:n nojalla rangaistaan asiakirjan tai todistuskappaleen valmistaminen tai sellaisen väärentäminen käytettäväksi harhauttavana todisteena. Rikoslain väärennyssäännöksen maininta tarkoituksesta käyttää väärennettyä asiakirjaa tai todistuskappaletta harhauttavana todisteena vastaa direktiivissä tarkoitettua petostarkoitusta. 

Artiklan c alakohdan mukaan rangaistavaksi on säädettävä varastetun tai muuten laittomasti haltuun otetun taikka väärän tai väärennetyn aineellisen muun maksuvälineen kuin käteisrahan hallussapito petostarkoituksessa. Hallussapitoa koskeva vastaava velvoite oli puitepäätöksen 2 artiklan c alakohdassa ja sitä koskeva velvoite pantiin tuolloin asianmukaisesti täytäntöön rikoslain 32 luvun 1 §:n mukaan kätkemisrikoksena. 

Rikoslain 32 luvun 1 §:ssä kätkemisrikoksena on säädetty rangaistavaksi varkaus-, kavallus-, ryöstö-, kiristys-, petos-, kiskonta- tai maksuvälinepetosrikoksella saadun omaisuuden kätkeminen, hankkiminen, huostaan ottaminen tai välittäminen taikka sellaiseen omaisuuteen muulla tavoin ryhtyminen. Kätkemisrikossäännös kattaisi siten direktiivissä tarkoitettujen varastettujen aineellisten maksuvälineiden hallussapidon, koska huostaan ottamisen voidaan katsoa kattavan hallussapidon. Lisäksi säännöksessä mainittu muu ryhtyminen omaisuuteen voi kattaa hyvin moninaisia tekotapoja ja olla esimerkiksi varastetun tai väärennetyn aineellisen muun maksuvälineen kuin käteisrahan hallussapitoa (HE 2/2003 vp., s. 6). 

Kätkemisrikossäännös on kuitenkin toissijaisesti sovellettava suhteessa rikoslain 32 luvun rahanpesurikoksiin nähden. Rahanpesurikokset eriytettiin kätkemisrikoksista itsenäisiksi tunnusmerkistöiksi vuonna 2003 (HE 53/2002 vp). Rahanpesuun syyllistyy se, joka 1) ottaa vastaan, käyttää, muuntaa, luovuttaa, siirtää, välittää tai pitää hallussaan rikoksella hankittua omaisuutta, rikoksen tuottamaa hyötyä tai näiden tilalle tullutta omaisuutta hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä tai peittääkseen tai häivyttääkseen hyödyn tai omaisuuden laittoman alkuperän tai avustaakseen rikoksentekijää välttämään rikoksen oikeudelliset seuraamukset taikka 2) peittää tai häivyttää rikoksella hankitun omaisuuden, rikoksen tuottaman hyödyn taikka näiden tilalle tulleen omaisuuden todellisen luonteen, alkuperän, sijainnin tai siihen kohdistuvat määräämistoimet tai oikeudet taikka avustaa toista tällaisessa peittämisessä tai häivyttämisessä. 

Rahanpesun kohteena voi olla millä hyvänsä rikoksella saatu omaisuus ja se kattaisi siten c alakohdassa mainitut varastetun tai väärän tai väärennetyn maksuvälineen hallussapidon. Säännöksessä mainittu hyötymistarkoitus tai rikoksen taikka omaisuuden peittämistarkoitus kattaisi c alakohdassa tarkoitetun petostarkoitukseen. 

On huomattava, että toissijaisesti soveltuva kätkemisrikossäännös ei edellytä omaisuuden kätkijältä mitään tarkoitusperiä omaisuuden suhteen, vaan riittävää on, että hän kohdistaa mainittuun omaisuuteen säännöksessä mainittuja toimia. Rikoslain mukainen vastuu olisi tässä suhteessa direktiiviä edellytettyä ankarampaa eli rangaistavuus ulottuisi kätkemisrikossäännöksessä pitemmälle kuin mitä direktiivissä edellytetään. 

Rahanpesusäännökset soveltuisivat myös väärien tai väärennettyjen maksuvälineiden hallussapitoon. 

Väärennettyjen maksuvälineiden hallussapito voisi tulla rangaistavavaksi myös väärennysaineiston hallussapitona rikoslain 33 luvun 4 §:n nojalla. Pykälässä säädetään rangaistus sille, joka ilman hyväksyttävää syytä vastaanottaa, hankkii, kuljettaa tai pitää hallussaan väärän tai väärennetyn todistuskappaleen. Luvun 6 §:ssä määritellään todistuskappale. Väärennyssäännöksessä ei nimenomaisesti edellytetä hallussa pitäjältä petostarkoitusta kuten direktiivissä edellytetään, vaan ainoastaan, ettei hallussa pitämiselle ole hyväksyttävää syytä. Rikoslaki täyttäisi siten direktiivissä asetetut velvoitteet tältä osin ja menisi petostarkoituksen puuttumisen vuoksi rangaistavuudessa direktiiviä pitemmällekin. 

Artiklan d alakohdan mukaan rangaistavaksi on säädettävä varastetun, väärän tai väärennetyn aineellisen muun maksuvälineen kuin käteisrahan hankkiminen itselle tai toiselle, mukaan lukien vastaanottaminen, haltuun ottaminen, ostaminen, siirtäminen, tuonti, vienti, myynti, kuljetus tai levittäminen petostarkoituksessa. Puitepäätöksen 2 artiklan c alakohdan vastaavaan velvoitteeseen verrattuna direktiivin säännöksessä uusia tekotapoja ovat haltuun ottaminen, ostaminen, tuonti, vienti ja levittäminen. 

Puitepäätöstä täytäntöön pantaessa todettiin, että varastetun, väärän tai väärennetyn aineellisen muun maksuvälineen kuin käteisrahan myymiseen tai siirtämiseen petostarkoituksessa soveltuu rikoslain 37 luvun 8 §:n 1 momentin 2 kohdan säännös maksuvälinepetoksesta (HE 2/2003 vp, s. 6). Kohdassa säädetään rangaistus sille, joka hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä luovuttaa maksuvälineen toiselle saattaakseen sen ilman laillista oikeutta käytettäväksi. Säännöksen esitöiden mukaan niin sanottu pimeä maksuvälinekauppa eli laittomasti hankittujen maksuvälineiden luovuttaminen toisen väärinkäytettäväksi rinnastetaan rangaistavuuden suhteen maksuvälineen saman momentin 1 kohdassa mainittuun käyttämiseen. Käytännössä luvattomasti hankitut tai valmistetut maksuvälineet saattavat kiertää pimeänä kauppatavarana pitkään ennen kuin niitä käytetään (HE 66/1988 vp, s. 150/I). 

Kohtaan soveltuisivat edellä mainitun c alakohdan tapaan eräiden tekotapojen osalta myös rikoslain 32 luvun 6–10 §:n rahanpesusäännökset ja niihin nähden toissijaisesti sovellettavat kätkemisrikossäännökset. Rahanpesusäännöksen yleiskäsitteen omaisuuden vastaan ottamisesta voitaisiin arvioida kattavan maksuvälineen hankkimisen, vastaanottamisen, haltuun ottamisen, ostamisen ja tuonnin. Luovuttaminen tai välittäminen voisi olla direktiivissä mainittu myyntiä tai vientiä, siirtäminen puolestaan direktiivissä mainittua kuljetusta ja välittäminen levittämistä. 

Direktiivin 4 artiklan velvoitteita on kuitenkin sitä täytäntöön pantaessa arvioitava yhdessä luonnolliselle henkilölle määrättäviä seuraamuksia koskevan 9 artiklan valossa. Artiklan 2 kohta edellyttää aineellisen maksuvälineen varastamisesta tai muusta laittomasta haltuunotosta sekä aineellisen maksuvälineen valmistamisesta tai väärentämisestä petostarkoituksessa kahden vuoden vähintä enimmäisrangaistusta. Osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa 9 artiklan 6 kohta velvoittaa säätämään 4 artiklassa mainituista teoista vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistuksen. 

Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan velvoitteiden täyttämiseksi varkauden enimmäisrangaistusta olisi ankaroitettava direktiivin edellyttämällä tavalla kahteen vuoteen vankeutta. Törkeän varkauden ja törkeän väärennyksen kvalifiointiperusteeksi tulisi säätää teon tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa ja niistä säädetty enimmäisrangaistus olisi korotettava nykyisestä neljästä vuodesta viiteen vuoteen vankeutta. 

Direktiivin 9 artiklan 3 kohta edellyttäisi, että väärennysaineiston hallussa pitämisestä säädetty nykyinen kuuden kuukauden vankeusrangaistus olisi korotettava yhteen vuoteen vankeutta. Teosta ei ole nykyisin säädetty törkeää tekomuotoa, mitä direktiivin 9 artiklan 6 kohdan velvoitteet kansallisesti edellyttäisivät rikollisjärjestön puitteissa tehdyn teon osalta, samoin kuin viiden vuoden enimmäisrangaistusta. 

Edellä mainitut rikokset olisivat kuitenkin yleisesti sovellettavia säännöksiä, joita sovelletaan laajalti muissakin yhteyksissä kuin vain maksuvälineisiin sovellettuina. Direktiivin velvoitteet johtaisivat siten niihin sovellettuina varsin laaja-alaisiin rangaistusten ankaroittamiseen rikoslaissa. 

Perustuslaissa asetetaan vaatimuksia kriminalisoinneille. Myös EU-oikeuden täytäntöönpanosääntelyn tulee täyttää yleiset vaatimukset perusoikeuksia koskevan sääntelyn täsmällisyydestä ja tarkkarajaisuudesta samoin kuin hyvästä lainkirjoittamistavasta ((PeVL 18/2017 vp, PeVL 23/2007 vp, PeVL 50/2006 vp ja PeVL 9/2004 vp). Rangaistavaksi säätämisessä on otettava huomioon yleiset kriminalisointiperiaatteet ja rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamat vaatimukset (esimerkiksi PeVL 48/2017 vp ja PeVL 23/1997 vp). Rikosoikeudellisen sääntelyn yhteydessä on otettava huomioon myös suhteellisuusvaatimus perusoikeusrajoitusten yleisenä edellytyksenä (PeVL41/2001 vp, s. 2/II). Rangaistusseuraamuksen ankaruuden tulee olla oikeassa suhteessa teon moitittavuuteen, ja rangaistusjärjestelmän kokonaisuudessaan tulee täyttää suhteellisuuden vaatimukset (PeVL 16/2013 vp, ks. myös PeVL 23/1997 vp, s. 2/II). 

Enimmäisrangaistusten ankaroittamista kyseisellä tavalla vain direktiivin velvoitteiden täyttämiseksi ilman, että rangaistusten ankaroittamiselle olisi kyseisissä rikoslajeissa rikollisuustilanteeseen tai tekojen moitittavuuden muutokseen liittyviä perusteita ei ole yleisten kriminaalisointiperiaatteiden valossa hyväksyttävää. Direktiivin 9 artiklan velvoitteiden täyttämiseen on siten etsittävä sääntelytapa, jossa direktiivin velvoitteiden täytäntöönpano rajautuu käsillä olevaan rikoslajiin eli maksuvälinerikoksiin. 

Näistä syistä direktiivin 4 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi maksuvälinepetosrikoksia koskevaan 37 lukuun ehdotetaan näistä tekotavoista maksuvälineitä koskeva uusi erityissäännös maksuvälinerikos ja sille törkeä ja lievä tekomuoto. 

Maksuvälinerikoksena säädettäisiin rangaistavaksi maksuvälineen anastaminen. Rangaistavaa maksuvälinerikoksena olisi myös väärän maksuvälineen valmistaminen tai maksuvälineen väärentämien tarkoituksella tehdä maksuvälinepetos tai tietäen, että sitä käytettäisiin maksuvälinepetoksen tekemiseen. Lisäksi maksuvälinerikoksena rangaistavaa olisi anastetun, väärän tai väärennetyn maksuvälineen laiton hankkiminen, ostaminen, maahan tuonti, hallussa pitäminen, myyminen, levittäminen, siirtäminen, kuljettaminen, luovuttaminen ja maasta vienti tarkoituksella tehdä maksuvälinepetos tai tietäen, että sitä käytettäisiin maksuvälinepetoksen tekemiseen. 

Maksuvälinerikoksesta tuomittaisiin myös se, joka hankkiakseen itselle tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä luovuttaa maksuvälineen toiselle tietäen, että maksuvälinettä käytettäisiin maksuvälinepetoksen tekemiseen. Vastaava säännös on nykyisin maksuvälinepetosta koskevassa rikoslain 37 luvun 8 §:n 1 momentin 2 kohdassa, josta se siirrettäisiin ehdotettuun maksuvälinerikossäännökseen kirjoitusasua modernisoiden. Rangaistavuuden alaa ei ehdoteta muutettavaksi. 

Maksuvälinerikoksesta ehdotetaan säädettäväksi seuraamukseksi sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Törkeän maksuvälinerikoksen rangaistukseksi ehdotetaan direktiivin 9 artiklan 6 kohdan velvoitteen täyttämiseksi vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään viittä vuotta. Teon tekisi törkeäksi rikoksen erityinen suunnitelmallisuus tai rikoksen tekeminen osana 6 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetun järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Näistä perusteista rikoksen tekemisen erityinen suunnitelmallisuus perustuisi kansalliseen harkintaan. 

Lievästä maksuvälinerikoksesta säädettäisiin seuraamukseksi sakkoa. Lievä maksuvälinerikos säädettäisiin kansallisen harkinnan perusteella rikoslain kokonaisuudistuksessa omaksutun rikosten kolmiportaisuuden toteuttamiseksi myös kyseessä olevassa rikoslajissa. Useissa muissa EU:n jäsenvaltioissa vähäisiin tekoihin sovelletaan hallinnollisia seuraamusmaksuja. Direktiivien kriminalisointeja koskevilla velvoitteilla ei yleensä puututa kansallisesti toteutettuihin rikosoikeudellisten ja hallinnollisten seuraamusten rajapintaan. Samaa periaatetta noudattaen on mahdollista kansallisesti porrastaa tekoja niiden vakavuuden ja vähäisyyden mukaan. 

5 artikla.Rikokset, jotka liittyvät aineettomien muiden maksuvälineiden kuin käteisrahan käyttöön petostarkoituksessa 

Artiklan 5 a alakohta velvoittaa säätämään rangaistavaksi aineettoman muun maksuvälineen kuin käteisrahan laittoman hankkimisen, ainakin jos hankkiminen on liittynyt jonkin direktiivin 2013/40/EU 3–6 artiklassa tarkoitetun rikoksen tekemiseen, tai aineettoman muun maksuvälineen kuin käteisrahan väärinkäyttöön. Alakohdassa viitataan tietojärjestelmiin kohdistuvista hyökkäyksistä ja neuvoston puitepäätöksen 2005/222/YOS korvaamisesta annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin, jäljempänä tietoverkkorikosdirektiivi. 

Artiklan tarkoitus on säätää rangaistavaksi aineettomiin maksuvälineisiin liittyvät vastaavat teot kuin 4 artiklassa aineellisten maksuvälineiden osalta. 

Kuten aikaisemmin on todettu, Suomessa maksuvälineeksi on jo 1990 luvulta alkaen katsottu myös tallenne toisin kuin puitepäätöksessä, jossa maksuvälineeksi katsottiin vain aineelliset välineet (HE 2/2003 vp s. 4). Mikä tahansa väline, jolla voidaan suorittaa maksuja, tilisiirtoja tai tilinostoja, voi olla lainkohdassa tarkoitettu maksuväline. Näin siitä huolimatta, että rikoslain 37 luvun tietojärjestelmiin liittyvät käsitteet saattavat olla osin jo vanhentuneita. 

Tietoverkkorikosdirektiivin 3 artiklan osalta Suomessa voimassa olevat säännökset artiklassa tarkoitetusta laittomasta tunkeutumisesta tietojärjestelmään sisältyvät rikoslain tietomurtoa koskevaan 38 luvun 8 §:ään. Tietoverkkorikosdirektiivin 4 artiklan osalta säännökset artiklassa tarkoitetusta tietojärjestelmän toiminnan vakavasta estämisestä tai keskeyttämisestä sisältyvät rikoslain tietojärjestelmän häirintää koskevaan 38 luvun 7 a §:ään. Tietoverkkorikosdirektiivin 5 artiklan säännökset artiklassa tarkoitettua datan vahingoittamista vastaavasta rikoksesta sisältyvät rikoslain datavahingontekoa koskevaan 35 luvun 3 a §:ään. Tietoverkkorikosdirektiivin 6 artiklan tarkoittamat voimassa olevat säännökset artiklassa tarkoitetusta viestintäsalaisuuden rikkomisesta (tietojen laiton hankkiminen) sisältyvät rikoslain viestintäsalaisuuden loukkausta koskevan 38 luvun 3 §:ään ja törkeän tekomuodon osalta 4 §:ään sekä luvun 8 §:n 2 momenttiin. 

Aineettoman maksuvälineen hankkiminen voi tapahtua tietoverkkorikosdirektiivin velvoitteiden mukaisilla rikoksilla, mutta aineettoman maksuvälineen laittomasta hankkimisesta on myös erityissäännös maksuvälinepetoksen valmisteluna. Rikoslain 37 luvun 11 §:n 2 kohdan mukaan maksuvälinepetoksen valmisteluun syyllistyy se, joka maksuvälinepetosrikoksen tekemistä varten valmistaa, tuo maahan, hankkii, vastaanottaa, pitää hallussaan, myy tai luovuttaa erityisesti tietoverkoissa tapahtuvaan maksuliikenteeseen soveltuvan tallenteen, ohjelmiston, välineen tai tarvikkeen. 

Artiklan b alakohta velvoittaa säätämään rangaistavaksi väärän aineettoman maksuvälineen valmistamisen tai sen väärentämisen petostarkoituksessa. Tapaukseen tulisivat sovellettavaksi rikoslain 33 luvun 1–3 §:n väärennysrikoksia koskevat säännökset. Niiden mukaan joka valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen tai väärentää sellaisen käytettäväksi harhauttavana todisteena taikka käyttää väärää tai väärennettyä todistuskappaletta tällaisena todisteena, on tuomittava väärennyksestä. 

Rikoslain 33 luvun 6 §:n määritelmän mukaan todistuskappaleena pidetään automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuvaa tallennetta, jos sitä käytetään tai voidaan käyttää oikeudellisesti merkityksellisenä todisteena oikeuksista, velvoitteista tai tosiasioista. Todistuskappaleen käsite on niin laaja käsite, että siihen sisältyvät asiakirjan ohella myös ääni- ja kuvatallenne, piirturin, laskimen tai muun vastaavan teknisen laitteen tuottama tallenne sekä automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuva tallenne (HE 66/1988 vp, s. 118/I). 

Artiklan c alakohta velvoittaa säätämään rangaistavaksi laittomasti hankitun, väärän tai väärennetyn aineettoman muun maksuvälineen kuin käteisrahan hallussapidon petostarkoituksessa, ainakin jos laiton alkuperä on tiedossa välineen hallussapidon aikana. 

Rikoslain 32 luvun 1 §:ssä kätkemisrikoksena on säädetty rangaistavaksi varkaus-, kavallus-, ryöstö-, kiristys-, petos-, kiskonta- tai maksuvälinepetosrikoksella saadun omaisuuden kätkeminen, hankkiminen, huostaan ottaminen tai välittäminen taikka sellaiseen omaisuuteen muulla tavoin ryhtyminen. Omaisuus voi olla aineellinen tai aineeton maksuväline. Kätkemisrikossäännöksen sisältämän huostaan ottamisen voidaan katsoa kattavan myös hallussapidon. Lisäksi säännöksessä mainittu muu ryhtyminen omaisuuteen voi kattaa hyvin moninaisia tekotapoja ja voinee olla esimerkiksi varastetun tai väärennetyn aineettoman maksuvälineen hallussapitoa (HE 2/2003 vp, s. 6). 

Väärennettyjen aineettomien maksuvälineiden hallussapito aivan kuten edellä 4 artiklan aineellisten maksuvälineiden osalta voisi tulla rangaistavaksi väärennysaineiston hallussapitona rikoslain 33 luvun 4 §:n nojalla. 

Artiklan d alakohta velvoittaa säätämään rangaistavaksi laittomasti hankitun, väärän tai väärennetyn aineettoman muun maksuvälineen kuin käteisrahan hankkimisen itselle tai toiselle, mukaan lukien myymisen, siirtämisen tai levittämisen tai saataville asettamisen petostarkoituksessa. 

Rikoslain 32 luvun 1 §:ssä kätkemisrikoksena on säädetty rangaistavaksi varkaus-, kavallus-, ryöstö-, kiristys-, petos-, kiskonta- tai maksuvälinepetosrikoksella saadun omaisuuden kätkeminen, hankkiminen, huostaan ottaminen tai välittäminen taikka sellaiseen omaisuuteen muulla tavoin ryhtyminen. Varastetun maksuvälineen osalta säännös kattaisi siis direktiivin maininnan hankkimisesta ja välittäminen voi olla myymistä. Muu ryhtyminen omaisuuteen puolestaan voi kattaa hyvin moninaisia tekotapoja ja olla esimerkiksi aineettoman maksuvälineen siirtämistä tai levittämistä. 

Varastetun, väärän tai väärennetyn aineettoman muun maksuvälineen kuin käteisrahan myymiseen tai siirtämiseen petostarkoituksessa soveltuisi rikoslain 37 luvun 8 §:n 1 momentin 2 kohdan säännös maksuvälinepetoksesta (HE 2/2003 vp., s. 6). Kohdassa säädetään rangaistus sille, joka hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä luovuttaa maksuvälineen toiselle saattaakseen sen ilman laillista oikeutta käytettäväksi. Säännös ei tee eroa aineellisen tai aineettoman maksuvälineen välillä. 

Direktiivin 5 artiklan velvoitteet tulisivat siten varsin pitkälle katetuiksi voimassa olevien rikoslain säännösten nojalla. Direktiivin 5 artiklan velvoitteita on kuitenkin sitä täytäntöön pantaessa arvioitava yhdessä luonnolliselle henkilölle määrättäviä seuraamuksia koskevan 9 artiklan valossa. Kyseisen 9 artiklan 2 kohta edellyttää aineettoman maksuvälineen laittomasta hankkimisesta tietoverkkorikoksella sekä aineellisen maksuvälineen valmistamisesta tai väärentämisestä petostarkoituksessa kahden vuoden vähintä enimmäisrangaistusta. Osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa 9 artiklan 6 kohta velvoittaa säätämään kyseisistä teoista vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistuksen. 

Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan velvoitteiden täyttämiseksi useiden edellä mainittujen rikoslain rangaistussäännösten enimmäisrangaistuksia olisi ankaroitettava direktiivin edellyttämällä tavalla. Osasta on jo nykyään säädetty vaadittava kahden vuoden enimmäisrangaistus (väärennys, tietojärjestelmän häirintä, datavahingonteko), osassa nykyinen enimmäisrangaistus on alempi (tietomurto, väärennysaineiston hallussapito). Mistään mainituista teoista ei ole törkeiden tekomuotojen osalta säädetty enimmäisrangaistukseksi vaadittavaa viiden vuoden vähintä enimmäisrangaistusta. Eräät mainitut säännökset olisivat varsin yleisesti sovellettavia, ja kaikkia sovelletaan laajalti muissakin yhteyksissä kuin vain maksuvälineisiin sovellettuina. 

Enimmäisrangaistusten ankaroittaminen kyseisellä tavalla vain direktiivin velvoitteiden täyttämiseksi ilman, että kyseisten rikosten rangaistusten ankaroittamiselle olisi rikollisuustilanteeseen tai tekojen moitittavuuden muutokseen liittyviä, kriminalisointiperiaatteisiin pohjautuvia hyväksyttäviä perusteita, ei ole asianmukaista. Direktiivin 9 artiklan velvoitteiden täyttämiseen on siten etsittävä sääntelytapa, jossa direktiivin velvoitteiden täytäntöönpano rajautuu käsillä olevaan rikoslajiin eli maksuvälinerikoksiin. 

Näistä syistä direktiivin 5 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi maksuvälinepetosrikoksia koskevaan 37 lukuun ehdotetaan 5 ja 9 artiklan velvoitteiden vuoksi maksuvälineitä koskeva uusi erityissäännös maksuvälinerikos ja sille törkeä ja lievä tekomuoto edellä 4 artiklan yhteydessä selostetulla tavalla. Myös maksuvälinpetoksen valmistelua koskevaa säännöstä täydennettäisiin eräillä uusilla tekotavoilla. 

6 artikla.Tietojärjestelmiin liittyvät petokset 

Direktiivin 6 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että rangaistavaa tahallisena rikoksena on rahan, rahallisen arvon tai virtuaalivaluutan siirtäminen tai siirron aiheuttaminen laittoman hyödyn hankkimiseksi rikoksentekijälle tai kolmannelle osapuolelle siten, että toiselle henkilölle aiheutuu laiton omaisuuden menetys. Artiklan a alakohdan mukaan teko tehtäisiin estämällä oikeudettomasti tietojärjestelmän toiminta tai puuttumalla siihen ja b alakohdan mukaan teko tehtäisiin syöttämällä, muuttamalla, poistamalla, siirtämällä tai estämällä dataa oikeudettomasti. 

Puitepäätöksen 3 artiklaan otsikolla ATK-rikokset sisältyi virtuaalivaluutan mainintaa lukuun ottamatta lähes vastaava säännös, joka on asianmukaisesti kansallisesti täytäntöön pantu (HE 2/2003 vp, s. 7). 

Kyseiset teot voivat tulla rangaistaviksi rikoslain 36 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla petoksena. Momentin mukaan petoksesta tuomitaan se, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä tai toista vahingoittaakseen syöttämällä, muuttamalla, tuhoamalla tai poistamalla data taikka tietojärjestelmän toimintaan muuten puuttumalla saa aikaan tietojenkäsittelyn lopputuloksen vääristymisen ja siten aiheuttaa toiselle taloudellista vahinkoa. 

Mainitun säännöksen voidaan lähtökohtaisesti katsoa kattavan jo nykymuodossaan direktiivin 6 artiklan velvoitteet. Artiklan a alakohdassa mainituista tekotavoista säännöksessä ei tosin mainita tietojärjestelmän toiminnan oikeudetonta estämistä. Lisäksi artiklan b alakohdassa mainituista tekotavoista säännöksessä ei mainita siirtämistä ja estämistä. Säännöksen maininta tietojärjestelmän toimintaan muuten puuttumalla on kuitenkin niin avoin ilmaisu, että sen voidaan katsoa kattavan edellä mainitut a ja b alakohdissa mainitut säännöksestä puuttuvat tekotavat. 

Osa artiklassa mainituista teoista voi tulla rangaistaviksi myös rikoslain 37 luvun 8 §:n mukaan maksuvälinepetoksena. Artiklassa mainittu rahan, rahallisen arvon tai virtuaalivaluutan siirtäminen tai siirron aiheuttaminen dataa syöttämällä voi esimerkiksi tapahtua käyttämällä oikeudettomasti toiselle kuuluvaa PIN-koodia, asiakasnumeroa, tunnuslukua tai salasanaa (HE 2/2003 vp, s. 7). 

Artiklan 6 velvoitetta on kuitenkin sitä täytäntöön pantaessa arvioitava yhdessä luonnolliselle henkilölle määrättäviä seuraamuksia koskevan 9 artiklan valossa. Artiklan 4 kohta edellyttää, että 6 artiklassa tarkoitetuista rikoksista olisi säädettävä kolmen vuoden vähin enimmäisrangaistus. Osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa 9 artiklan 6 kohta velvoittaa säätämään kyseisestä teosta vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistuksen. 

Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan velvoitteiden täyttämiseksi rikoslain 36 luvun 1 §:ssä petoksesta säädettyä enimmäisrangaistusta tulisi korottaa nykyisestä kahdesta vuodesta kolmeen vuoteen vankeutta. Törkeän petoksen (rikoslain 36 luvun 2 §) nykyinen neljän vuoden vankeuden enimmäisrangaistus olisi korotettava viiteen vuoteen vankeutta. Kumpikin enimmäisrangaistus olisi rikoslaissa epätyypillinen rangaistusasteikko. Petoksen perustekomuodossa rangaistusasteikko muodostuisi myös hyvin laajaksi ulottuen sakosta kolmeen vuoteen vankeutta. 

Enimmäisrangaistusten ankaroittaminen kyseisellä tavalla vain direktiivin velvoitteiden täyttämiseksi ilman, että rikoslain 36 luvun petosrikosten rangaistusten ankaroittamiselle olisi rikollisuustilanteeseen tai tekojen moitittavuuden muutokseen liittyviä perusteita, ei ole vakiintuneiden kriminalisointiperiaatteiden valossa hyväksyttävää. Direktiivin 9 artiklan velvoitteiden täyttämiseen on siten etsittävä sääntelytapa, jossa direktiivin velvoitteiden täytäntöönpano rajautuu käsillä olevaan rikoslajiin eli maksuvälinerikoksiin. 

Näistä syistä direktiivin 6 ja 9 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi rikoslain 37 luvun 8 §:n maksuvälinepetosta koskevaa säännöstä ehdotetaan muutettavaksi niin, että sen uudeksi tekotavaksi säädettäisiin nykyistä petosta koskevan rikoslain 36 luvun 1 §:n 2 momenttia vastaava, tietojärjestelmään puuttumisen avulla tapahtuva maksuvälinepetosta koskeva erityissäännös. Direktiivin 9 artiklan enimmäisrangaistuksia koskevat velvoitteet täyttyisivät sillä, että maksuvälinepetoksen enimmäisrangaistus korotettaisiin viideksi vuodeksi vankeutta. Edellytetty kolmen vuoden enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskeva vaatimus ei edellytä kansallisen lainsäädännön rangaistustasojen nostamista, koska kyseisen rikoksen törkeän tekomuodon enimmäisrangaistus ylittäisi velvoitteen vähintään kolmen vuoden enimmäisrangaistuksesta (näin myös HE 232/2014 vp, s. 22). Lisäksi on otettava huomioon mahdollisuus yhteisten rangaistuksen määräämiseen korotetun rangaistusasteikon perusteella tilanteissa, joissa samalla teolla olisi syyllistytty myös rikoslain 34 luvun vaaran aiheuttamiseen tietojärjestelmälle tai eräisiin 38 luvun tieto- viestintärikoksiin. 

7 artikla.Rikosten tekemiseen käytettävät välineet 

Direktiivin 7 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että artiklassa jäljempänä mainitut rikostentekovälineitä koskevat teot on määritelty rangaistaviksi. Tällaisilla välineillä tarkoitetaan artiklan 4 a ja b alakohdassa, 5 artiklan a ja b alakohdassa tai 6 artiklassa tarkoitettujen rikosten tekemistä varten ensisijaisesti suunniteltuja tai erityisesti muunneltuja laitteita tai välineitä, dataa tai muita apuvälineitä. Rangaistavaa tulee olla lueteltujen välineiden valmistus, itselle tai toiselle hankkiminen, tuonti, vienti, myynti, kuljettaminen, levittäminen tai saataville asettaminen, ainakin kun tarkoituksena on kyseisten välineiden käyttäminen. 

Artiklassa määritellyt velvoitteet rangaistavaksi säädettävistä teoista menevät puitepäätöksessä asetettuja velvoitteita pidemmälle. Puitepäätöksen velvoitteet koskevat pääasiassa vain aineellisen esineen muodossa olevia maksuvälineitä, kun taas direktiivin tarkoituksena on teknologianeutraalinen sääntely. Uutta puitepäätökseen nähden on erityisesti se, että myös aineellisen muun maksuvälineen kuin käteisrahan varastamista tai muuta laitonta haltuun ottoa (4 artiklan a alakohta), aineettoman muun maksuvälineen kuin käteisrahan laitonta hankkimista tai väärinkäyttöä (5 artiklan a alakohta) tai väärän aineettoman muun maksuvälineen kuin käteisrahan valmistamista tai sen väärentämistä petostarkoituksessa (5 artiklan b alakohta) varten käytettäviä välineitä koskevien tekojen tulee olla rangaistavia tekoja. 

Direktiivi jättää kansallisesti harkinnanvaraa rajoittaa rangaistavuus vain tekoihin, joissa tarkoituksena on kyseisten välineiden käyttäminen. 

Artiklaan soveltuisi väärennysaineiston hallussapitoa koskeva rikoslain 33 luvun 4 §. Siinä säädetään rangaistus sille, joka ilman syytä vastaanottaa, hankkii, kuljettaa tai pitää hallussaan väärän tai väärennetyn todistuskappaleen tai valmistaa, vastaanottaa, hankkii, myy, luovuttaa tai pitää hallussaan sellaisen välineen tai tarvikkeen, jota voidaan perustellusti epäillä pääasiallisesti käytettävän väärennysrikosten tekemiseen. Säännöksen soveltamisen kannalta on yhdentekevää, kuka – tekijä vai joku muu – mahdollisesti tulisi käyttämään mainittuja laitteita tai välineitä. Väärennysaineiston hallussapidossa mainittu väline tai tarvike voi olla periaatteessa mikä tahansa väärän maksuvälineen valmistukseen tai väärennyksessä käytetty tarvike sen laadusta tai teknisestä muodosta riippumatta. Väline on yleinen käsite, joka kattaa muun muassa tietokoneohjelman (HE 2/2003 vp, s. 8). 

Maksuvälinelomakkeesta on erityissäännös rikoslain 37 luvun 11 §:ssä maksuvälinepetoksen valmistelusta. Maksuvälinelomakkeella tarkoitetaan rikoslain 37 luvun 12 §:n määritelmäsäännöksen mukaan painettua maksuvälineeksi täydennettävää lomaketta, jota ei pidetä yleisön vapaasti saatavissa, taikka sellaista korttia tai korttiaihiota, joka erityisesti soveltuu maksuvälineen valmistamiseen. Erityissäännös säädettiin, koska aikaisemmin oli pidetty tulkinnanvaraisena, voitaisiinko uutta tekniikkaa hyödyntämällä valmistettujen korttien aihiot katsoa väärennysaineiston hallussa pitämistä koskevassa säännöksessä tarkoitetuksi todistuskappaleeksi. Maksuvälinelomakkeisiin liittyvät edellä mainitut teot säädettiin siten tulkinnanvaraisuuksien poistamiseksi rangaistaviksi maksuvälinepetoksen valmisteluna (HE 38/1997 vp), eikä niihin sovelleta väärennysaineiston hallussa pitämistä koskevaa säännöstä. 

Maksuvälinelomakkeeseen liittyvät teot on lisäksi jaettu rikoslain 37 luvussa kahteen eri säännökseen. Maksuvälinepetoksen valmistelua koskeva säännös kattaa vain maksuvälinelomakkeen valmistamisen, maahan tuonnin, hankkimisen, vastaan ottamisen tai hallussa pitämisen. Maksuvälinelomakkeen luovuttaminen on sen sijaan säädetty rangaistavaksi maksuvälinepetoksena rikoslain 37 luvun 8 §:n 1 momentin 2 kohdassa. 

Maksuvälinepetoksen valmisteluna on säädetty rangaistavaksi myös erityisesti tietoverkoissa tapahtuvaan maksuliikenteeseen soveltuvan tallenteen, ohjelmiston, välineen tai tarvikkeen valmistaminen, maahan tuonti, hankkiminen, vastaanottaminen, hallussa pitäminen, myynti tai luovuttaminen. Maksuvälinepetoksen valmistelusäännös täyttää varsin pitkälle direktiivin 7 artiklan velvoitteen 6 artiklaan (tietojärjestelmiin liittyvät petokset) liittyviin tekoihin soveltuvien välineiden ja tarvikkeiden osalta. 

Maksuvälinepetoksen valmistelu edellyttää, että teot tehdään maksuvälinepetosrikoksen tekemistä varten. Tunnusmerkistö kattaa tilanteet, joissa tekijä valmistelee maksuvälinepetoksen tekemistä ja siinä tarkoituksessa syyllistyy edellä mainittujen laitteiden valmistukseen, maahan tuontiin, hankintaan tai hallussa pitoon, myyntiin taikka niiden luovuttamiseen. Direktiivin 7 artikla sallii tällaisen tarkoituksen säätämisen. 

Rikoslakiin sisältyy muitakin tietojärjestelmään kohdistuvia rikosvälineitä koskevia säännöksiä. Esimerkiksi suojauksen purkujärjestelmärikosta koskevassa rikoslain 38 luvun 8 b §:ssä säädetään rangaistus sille, joka tietoyhteiskuntakaaren (917/2014) 269 §:n 2 momentissa säädetyn kiellon vastaisesti ansiotarkoituksessa tai siten, että teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa haittaa tai vahinkoa suojatun palvelun tarjoajalle, valmistaa, tuo maahan, pitää kaupan, vuokraa tai levittää suojauksen purkujärjestelmää, mainostaa sitä taikka asentaa tai huoltaa sitä. Rikoslain 34 luvun 9 b §:ssä säädetään rangaistus tietoverkkorikosvälineen hallussapidosta. Siihen syyllistyy se joka pitää hallussaan luvun 9 a §:n 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettua laitetta, tietokoneohjelmaa tai ohjelmakäskyjen sarjaa taikka b alakohdassa tarkoitettua salasanaa, pääsykoodia tai muuta vastaavaa tietoa. Säännös edellyttää tarkoitusta tehdä haittaa tai vahinkoa tietojenkäsittelylle tai tieto- tai viestintäjärjestelmän toiminnalle eikä siten liity suoranaisesti maksuvälinpetoksen valmisteluun. 

Artiklan 7 velvoitetta on sitä täytäntöön pantaessa arvioitava yhdessä luonnolliselle henkilölle määrättäviä seuraamuksia koskevan 9 artiklan valossa. Artiklan 5 kohta edellyttää, että 7 artiklassa tarkoitetuista rikoksista olisi säädettävä kahden vuoden vähin enimmäisrangaistus. 

Direktiivin 9 artiklan 5 kohdan velvoitteiden täyttämiseksi maksuvälinepetoksen valmistelusta säädettyä enimmäisrangaistusta tulisi korottaa nykyisestä yhdestä vuodesta kahteen vuoteen vankeutta. Tämä lisäksi väärennysaineiston hallussapitoa koskevan säännöksen nykyinen enimmäisrangaistus kuusi kuukautta vankeutta olisi korotettava kahteen vuoteen vankeutta. 

Enimmäisrangaistusten ankaroittaminen väärennysaineiston hallussapitoa koskevan rikoksen osalta direktiivin velvoitteiden täyttämiseksi ilman, että rangaistuksen ankaroittamiselle olisi rikollisuustilanteeseen tai tekojen moitittavuuden muutokseen liittyviä perusteita, ei vakiintuneiden kriminalisointiperiaatteiden valossa ole hyväksyttävää. Direktiivin 9 artiklan velvoitteiden täyttämiseen on siten etsittävä sääntelytapa, jossa direktiivin velvoitteiden täytäntöönpano rajautuu käsillä olevaan rikoslajiin eli maksuvälinerikoksiin. 

Näistä syistä direktiivin 7 ja 9 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi maksuvälinepetoksen valmistelua koskevaa säännöstä ehdotetaan täydennettäväksi niin, että siihen sisällytetään uutena tekotapana maksuvälineen väärentämiseen soveltuvaan välineeseen tai tarvikkeeseen liittyvät teot. Säännös olisi erityissäännös suhteessa väärennysaineiston hallussapitoa koskevaan säännökseen. 

Säännökseen lisättäisiin myös uusina tekotapoina 7 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi vienti, kuljettaminen, levittäminen ja saatavilla pitäminen. Direktiivi edellyttää myös, että välineitä hankitaan itselle tai toiselle. Säännöstä muutettaisiin siksi myös niin, että välineisiin liittyvät toimet tehdään joko rikoksentekijän oman rikoksen valmistelua varten tai toisen tekemän rikoksen valmisteluna. 

Samalla maksuvälinepetoksen valmistelua koskevan säännöksen enimmäisrangaistus korotettaisiin kahteen vuoteen vankeutta. 

8 artikla.Yllytys, avunanto ja yritys 

Artiklan 1 kohdan nojalla jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että yllytys ja avunanto 3–7 artiklassa tarkoitettuihin tekoihin on rikosoikeudellisesti rangaistava teko. 

Rikoslain 5 luvun 5 §:n nojalla se, joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen, tuomitaan yllytyksestä rikokseen kuten tekijä. Yllytyksestä rangaistavaan avunantoon rangaistaan 5 luvun 6 §:n nojalla avunantona. Rikoslain 37 luvussa mainitut maksuvälinerikokset ovat rangaistavia tahallisesti tehtyinä. Koska yllytys on rangaistavaa kaikkien tahallisten rikosten osalta, direktiivi ei edellytä tältä osin lainsäädännön muuttamista. 

Rikoslain 5 luvun 6 §:n nojalla avunannosta rangaistaan sitä, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä. Rangaistus avunannosta määrätään soveltaen lievennettyä rangaistusasteikkoa noudattaen mitä rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 3 kohdassa sekä 2 ja 4 momentissa säädetään. Koska avunanto on jo rangaistavaa kaikkien tahallisten rikosten osalta, ei direktiivi edellytä tältä osin muutoksia lainsäädäntöön. 

Artikla 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että yritys tehdä 3 artiklassa, 4 artiklan a, b tai d alakohdassa, 5 artiklan a tai b alakohdassa tai 6 artiklassa tarkoitettu rikos on rikosoikeudellisesti rangaistava teko. Edellä olevan 5 artiklan d alakohdan osalta jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että vähintään petostarkoituksessa tapahtuva yritys hankkia laittomasti hankittu, väärä tai väärennetty aineeton muu maksuväline kuin käteisraha itselle tai toiselle on rikosoikeudellisesti rangaistava teko. 

Rikoslain 5 luvun 1 §:n nojalla rikoksen yrityksestä rangaistaan vain, jos yritys on tahallista rikosta koskevassa säännöksessä säädetty rangaistavaksi. Teko on edennyt rikoksen yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä. Rikoksen yritys on kysymyksessä silloinkin, kun sellaista vaaraa ei aiheudu, jos vaaran syntymättä jääminen on johtunut vain satunnaisista syistä. 

Yrityksen rangaistavuus on kansallisesti mahdollista toteuttaa kahdella tavalla. Yritys voidaan säätää erikseen rangaistavaksi taikka se voidaan rinnastaa täytettyyn tekoon. Rikoksen yrityksestä rangaistaan pääsääntöisesti lievemmin kuin täytetystä teosta soveltamalla rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti lievennyttyä rangaistusasteikkoa (rikoslain 5 luvun 1 §:n 3 momentti). Yrityksen säätämistä lievemmin rangaistavaksi voidaan perustella sen osoittamalla vähäisemmällä syyllisyydellä ja rikollisella tahdolla tai rikoksen yrityksen aiheuttamalla täytettyä tekoa vähäisemmällä vaaralla taikka molemmilla perusteilla (ks. HE 44/2002 vp, s. 131–133). Jos rikoksen yrittäminen rinnastetaan täytettyyn tekoon, siitä määrätään myös rangaistus kuten täytetystä teosta. Rikoksen yritys rinnastetaan täytettyyn tekoon rikoslaissa huomattavasti harvemmin ja yrityksen rinnastaminen täytettyyn tekoon vaatii erityisiä kriminaalipoliittisia perusteita. 

Rikoksen yrityksen määrittely eli se mitä pidetään yrityksenä, on rikosoikeuden yleisiin oppeihin kuuluva kysymys, jota direktiiveillä ei jäsenvaltioiden lainsäädännöissä yhdenmukaisteta ja jossa jäsenvaltioilla on harkintavaltaa. Direktiivit kuitenkin vakiintuneen tulkintatavan mukaisesti tarkoittavat yrityksen rangaistavuudella edellä mainituista kansallisista sääntelytavoista lievempää sääntelymallia eli rankaisemista lievennetyn rangaistusasteikon mukaan. Tästä osoituksena on se, että direktiivien säännöksiä vähimmästä enimmäisrangaistuksista ei vakiintuneesti ole ulotettu koskemaan yrityksestä säädettäviä seuraamuksia. Tämä koskee myös nyt käsillä olevaa direktiiviä. 

Artiklan viittaus 3 artiklaan koskee maksuvälineen käyttöä. Puitepäätöstä täytäntöön pantaessa tukeuduttiin säännöksen esitöihin, joiden mukaan maksuvälinepetos täyttyy niin varhaisessa vaiheessa, että yrityksen säätämiseen rangaistavaksi ei ole tarvetta. Maksuvälinettä käytettäessä rikoksen täyttymispiste on varhaisempi kuin petoksessa, sillä näyttöä vahingon syntymisestä ei vaadita. Rikos täyttyy jo heti maksuvälinettä luvattomasti käytettäessä. Maksuväline voitaisiin esittää paitsi ihmiselle myös esimerkiksi automaatille. Rikoksen täyttyminen ei edellytä vaihdantatoimen onnistumista eikä kenenkään erehdyttämistä tai erehtymistä edellytetä (HE 66/1988 vp, s. 44, 150, 152). Direktiivin 3 artiklan velvoite säätää maksuvälineen käytön yritys rangaistavaksi ei tältä osin edellytä lainsäädännön muuttamista. 

Artiklan 2 kohdassa viitataan myös 6 artiklan mukaisten tekojen yrityksen rangaistavuuteen. Direktiivin 6 artiklan velvoitteen vuoksi maksuvälinepetoksen uudeksi tekotavaksi ehdotetaan tietojärjestelmää käyttäen tapahtuvaa maksuvälinepetossäännöstä, jossa maksuvälineeseen liittyvää dataa syöttämällä, muuttamalla, tuhoamalla tai poistamalla taikka tietojärjestelmän toimintaan muuten puuttumalla saataisiin aikaan rahan tai rahan arvon siirron lopputuloksen vääristyminen. Näihin tilanteisiin soveltuu nykyisin rikoslain 36 luvun 1 §:n 2 momentin niin sanottu tietojärjestelmäpetos, jonka yritys on rangaistavaa. Direktiivin velvoitteiden ja nykytilanteen säilyttämiseksi kyseinen maksuvälineen käyttötapa säädettäisiin muutetussa maksuvälinepetossäännöksessä jatkossakin rangaistavaksi. Törkeään maksuvälinepetokseen sovellettaisiin yrityksen rangaistavuutta samassa laajuudessa kuin perustekomuodossa. 

Tietojärjestelmäpetoksen yrityksen rangaistavuuden osalta on arvioitu myös mahdollisuutta säätää yritys rangaistavaksi siten, että joku maksuvälineeseen liittyvää dataa syöttämällä, muuttamalla, tuhoamalla, vahingoittamalla, siirtämällä tai poistamalla taikka tietojärjestelmän toimintaan muuten puuttumalla saa tai yrittää saada aikaan rahan tai rahan arvon siirron lopputuloksen vääristymisen, ja siten aiheuttaa toiselle taloudellista vahinkoa. Yritys tulisi silloin rinnastetuksi täytettyyn tekoon rangaistusta määrättäessä (saa aikaan tai yrittää saada aikaan). 

Tämä ulottaisi yrityksen rangaistavuuden direktiivin velvoitteita pidemmälle. Yrityksen rangaistavuudesta säätäminen edellä mainitulla tavalla ei myöskään koskisi säännöksessä mainitun tekotavan eli datan syöttämisen, muuttamisen tai tuhoamisen yritystä, vaan yrityksen rangaistavuus koskisi niiden seurauksen eli rahan tai rahan arvon siirron lopputuloksen vääristymisen yritystä. Yritys on rinnastettu täytettyyn tekoon eräissä rikoslain säännöksissä (esimerkiksi 50 luvun 1 §:n huumausainerikos). Esimerkiksi veropetosta koskevassa rikoslain 29 luvun 1 §:ssä täytettyyn tekoon rinnastuva yritys kohdistuu teon seuraukseen (aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaisena). Sääntelytapaa, jossa yritys rinnastettaisiin edellä kuvatulla tavalla täytettyyn tekoon, voidaan kuitenkin pitää rikoslaissa poikkeuksellisena, eikä sitä edellä mainituista syistä ehdoteta. 

Direktiivi velvoittaa säätämään aineellisen ja aineettoman maksuvälineen anastamisen/laittoman hankkimisen yrityksen rangaistavaksi (4 ja 5 artiklan a alakohta). Varkauden yritys on nykyisin säädetty rangaistavaksi. Esityksessä ehdotetaan tätä koskeva erityissäännös säädettäväksi uutena maksuvälinerikoksena. Kyseisten tekojen yritys ehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi nykytilanteen säilyttämiseksi ja direktiivin velvoitteiden vuoksi. 

Direktiivi velvoittaa säätämään aineellisen tai aineettoman väärän maksuvälineen valmistamisen tai sen väärentämisen yritys rangaistavaksi (4 ja 5 artiklan b alakohdan teot). Rikoslaissa rangaistava väärennys on nykyään rangaistavaa yritysasteelle jäävänä. Esityksessä ehdotetaan kuitenkin maksuvälineen väärennystä koskevaa, yleisen väärennyssäännöksen syrjäyttävää erityissäännöstä uuteen maksuvälinerikossäännökseen. Kyseisen teon yritys ehdotetaan siinä säädettäväksi rangaistavaksi nykytilanteen säilyttämiseksi ja direktiivin velvoitteiden täyttämiseksi. 

Artiklan 2 kohdassa viitataan lisäksi 4 artiklan d alakohdan aineellisen varastetun, väärän tai väärennetyn maksuvälineen hankkimisen yrityksen rangaistavuuteen kattaen lisäksi vastaanottamisen, haltuun ottamisen, ostamisen, siirtämisen, tuonnin, viennin, myynnin, kuljetuksen tai levittämisen. Vastaavasti aineettoman varastetun, väärän tai väärennetyn maksuvälineen hankkimisen (5 artiklan d alakohta) yrityksen rangaistavuuden osalta direktiivi antaa mahdollisuuden rajoittaa yrityksen rangaistavuus siihen, että teko tapahtuu petostarkoituksessa. Maininta on epälooginen siihen nähden, että 5 artikla koskee jo lähtökohtaisesti vain petostarkoituksessa tehtyjä tekoja. 

Direktiivi ei velvoita säätämään 4 tai 5 artiklan c alakohtia eli varastetun taikka väärän tai väärennetyn (aineellisen tai aineettoman) maksuvälineen hallussapidon yritystä rangaistavaksi. Hallussapidon yrityksen kriminalisoinnin katsotaan usein ulottavan rangaistavuuden teon moitittavuuteen nähden ja oikeasuhteisuuden valossa liian pitkälle. Hallussapidon yritykseen liittyy myös käytännön näyttövaikeuksia. 

Kyseiset d alakohtien teot tulisivat rangaistaviksi uudessa maksuvälinerikossäännöksessä. Maksuvälineen hankkimisen yrityksen rangaistavuuteen liittyisi kuitenkin samanlaisia periaatteellisia näkökohtia kuin edellä todetaan liittyvän hallussapidon yrityksen säätämiseen rangaistavaksi. Hankkimisen yritystä on vaikea erottaa hallussa pidon yrityksestä, kyseessä on yleensä saman tekosarjan eri vaiheet. Toisekseen useat viitattujen artiklojen d alakohdissa mainitut maksuvälineen hankkimisen tavat täyttyvät varsin varhaisessa vaiheessa. Esimerkiksi maahan tuonnin (tai maasta viennin) voidaan joissain tapauksissa katsoa täyttyvän, kun tavara tai väline on saapunut Suomen maa- tai merialueelle (tai poistunut sieltä), vaikka lähetys ei läpäisisikään tulliviranomaisten suorittamaa tarkastusta, eikä sitä luovutettaisi vastaanottajalle (esimerkiksi KKO 2007:45). Myynti voi puolestaan olla tuotteen tarjoamista ilman, että maksuvälineen kauppa tai vaihdanta vielä toteutuu. Näillä perustein direktiivin velvoite hankkimisen yrityksen säätämisestä rangaistavaksi arvioidaan esityksessä täyttyvän ilman, että hankkimisen ja sen eri osatekojen yritystä nimenomaisesti säädettäisiin uudessa maksuvälinerikossäännöksessä rangaistavaksi. 

Ehdotettujen muutosten jälkeen lainsäädäntö täyttäisi direktiivin 8 artiklan velvoitteet. 

9 artikla.Luonnollisille henkilöille määrättävät seuraamukset 

Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3–8 artiklassa tarkoitetuista rikoksista voidaan määrätä tehokkaat, oikeasuhteiset ja varoittavat rikosoikeudelliset seuraamukset. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 artiklassa, 4 artiklan a ja b alakohdassa ja 5 artiklan a ja b alakohdassa tarkoitetuista rikoksista määrättävä enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. 

Artiklan 1 kohdan velvoite ei edellytä lainsäädännön muutamista. Artiklan 2 kohdassa viitataan 3 artiklaan, joka koskee anastetun tai väärennetyn maksuvälineen käyttöä. Artiklaan voisi tulla sovellettavaksi maksuvälinpetossäännös (RL 37 luku 8 §) tai väärennystä (RL 33 luku 1 §) koskeva säännös, joista molemmista on säädetty seuraamukseksi enintään kaksi vuotta vankeutta. 

Viitatulla 4 artiklan a alakohdalla tarkoitetaan aineellisen maksuvälineen anastusta ja b alakohdalla sen väärentämistä. Viitatut 5 artiklan a ja b alakohdat koskevat vastaavia tekoja aineettoman maksuvälineeseen kohdistettuina. Anastamisen osalta varkaudesta (RL 28 luku 1 §) säädetty enimmäisrangaistus on nykyisin yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta. Väärennyksestä on säädetty vaadittava kahden vuoden enimmäisrangaistus. Varkauden enimmäisrangaistus ei siten täyttäisi direktiivin velvoitetta. 

Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 4 artiklan c ja d alakohdassa ja 5 artiklan c ja d alakohdassa tarkoitetuista rikoksista määrättävä enimmäisrangaistus on vähintään yksi vuosi vankeutta. Artiklojen c alakohdat koskevat varastetun, väärän tai väärennetyn aineellisen tai aineettoman maksuvälineen hallussa pitämistä ja d alakohdat muita niihin kohdistuvia toimia kuten siirtoa, luovutusta, myyntiä yms. Tekoihin sovellettavassa rahanpesua koskevassa säännöksessä (RL 32 luku 6 §) on säädetty enintään kahden vuoden vankeusrangaistus ja kätkemisrikoksesta (RL 32 luku 1 §) enintään yhden vuoden kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Sen sijaan direktiivin velvoitetta ei täyttäisi väärennetyn tai väärän maksuvälineen hallussa pitoon tai hankkimiseen, kuljettamiseen tai vastaanottamisen sovellettavasta väärennysaineiston hallussapidosta (RL 33 luku 4 § 1 kohta) säädetty seuraamus enintään kuusi kuukautta vankeutta. 

Artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 6 artiklassa tarkoitetusta rikoksesta määrättävä enimmäisrangaistus on vähintään kolme vuotta vankeutta. Kuten edellä 6 artiklan yhteydessä on todettu, petoksesta (RL 36 luku 1 § 2 momentti) on säädetty enintään kahden vuoden enimmäisrangaistus. Nykyinen säännös ei siten täyttäisi kohdan velvoitetta. 

Artiklan 5 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 7 artiklassa tarkoitetusta rikoksesta määrättävä enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Kohta koskee maksuvälinepetokseen käytettäviä välineitä. Artiklan 7 kohdalla edellä on todettu, että väärennysaineiston hallussa pidosta säädetty kuuden kuukauden enin vankeusrangaistus ja maksuvälinpetoksen valmistelusta (RL 37 luku 11 §:n 2 kohta) säädetty enintään yhden vuoden vankeusrangaistus eivät täytä direktiivin velvoitetta. 

Artiklan 6 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3–6 artiklassa tarkoitetuista rikoksista määrättävä enimmäisrangaistus on vähintään viisi vuotta vankeutta, jos ne on tehty puitepäätöksessä 2008/841/YOS määritellyn rikollisjärjestön puitteissa, riippumatta siitä, mikä on kyseisessä puitepäätöksessä säädetty seuraamus. 

Artiklan 6 kohtaa on mahdollista tulkita niin, että vain jos teko on kansallisesti säädetty ankarammin rangaistavaksi osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa, siitä on tällöin säädettävä enintään viiden vuoden vähin enimmäisrangaistus. Esityksen johdanto-osan kappaleessa 19 kuitenkin todetaan, että on asianmukaista säätää ankarammista rangaistuksista silloin, kun rikos on tehty järjestäytyneen rikollisjärjestön puitteissa. Direktiivin muidenkin johdanto-osan kappaleiden valossa on selvää, että direktiivin tavoitteena on ennalta ehkäistä ja torjua maksuvälinepetoksiin liittyvää järjestäytynyttä rikollisuutta (kappaleet 1, 4 ja 7). Direktiivin tarkoituksen ja tavoitteiden valossa artiklan 6 kohtaa voi siten olla perusteltua tulkita niin, että se velvoittaa säätämään asiasta kansallisesti. 

Artiklan 6 kohdan velvoite johtaisi kuitenkin kansallisesti siihen, että kaikkiin rikoksiin, jotka olisivat sovellettavissa direktiivin 3–6 artiklaan, tulisi säätää törkeä tekomuoto, jollei sellaista jo nykyisin ole. Lisäksi kvalifiointiperusteeksi sekä uusiin että vanhoihin törkeisiin tekomuotoihin tulisi säätää teon tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Kaikista kyseeseen tulevista törkeistä tekomuodoista olisi säädettävä enintään viiden vuoden vankeusrangaistus nykyisin rikoslaissa törkeissä rikoksissa vakiintuneen neljän vuoden enimmäisrangaistusten sijaan. Koska kyseiset direktiivin 3–6 artiklaan soveltuvat rikoslain säännökset olisivat laajalti sovellettavia muihinkin tilanteisiin kuin maksuvälineisiin kohdistettuina, direktiivin vaikutukset ulottuisivat sitä kansallisesti täytäntöön pantaessa laajalti yli direktiivin soveltamisalan. 

Artiklan 6 kohdan velvoite on siten perusteltua kansallisesti panna täytäntöön siten, että otetaan huomioon maksuvälinerikosten luonne rajat ylittävän järjestäytyneen rikollisuuden yhtenä toimintamuotona direktiivin tavoitteiden mukaisesti. Samalla kuitenkin rajattaisiin direktiivin vaikutukset rikoslajikohtaisesti maksuvälineisiin siten, että kyseiselle kvalifiointiperusteelle on myös kansallisesti yleisten kriminalisointiperiaatteiden valossa hyväksyttävät perusteet. 

Esitykseen sisältyvät ehdotukset direktiivin 9 artiklan seuraamuksia koskevien velvoitteiden täyttämiseksi on selostettu edellä 9 artiklassa viitattujen direktiivin 3–6 artiklan yhteydessä. 

10 artikla.Oikeushenkilöiden vastuu 

Artiklassa on velvoitteet oikeushenkilön vastuun ulottamisesta direktiivissä tarkoitettuihin rikoksiin. Säännös ei poikkea asiallisesti aikaisemmissa EU:n rikosoikeutta koskevissa säädöksissä olevasta oikeushenkilön vastuuta koskevasta säännöksestä. 

Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että oikeushenkilö voidaan saattaa vastuuseen 3–8 artiklassa tarkoitetuista teoista, jotka on sen hyväksi tehnyt joko yksin tai oikeushenkilön toimielimen elimen osana toimiva henkilö, jonka johtava asema oikeushenkilössä perustuu johonkin seuraavista: a) valta edustaa oikeushenkilöä; b) valtuus tehdä päätöksiä oikeushenkilön puolesta; c) valtuus käyttää määräysvaltaa oikeushenkilössä. 

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on lisäksi toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että oikeushenkilö voidaan saattaa vastuuseen, jos 1 kohdassa tarkoitetun henkilön ohjauksen tai valvonnan puute on mahdollistanut sen, että oikeushenkilön alaisena toimiva henkilö on tehnyt oikeushenkilön hyväksi jonkin 3–8 artiklassa tarkoitetuista rikoksista. 

Artiklan 3 kohdassa todetaan, että artiklan 1 ja 2 kohdan mukainen oikeushenkilöiden vastuu ei estä rikosoikeudellisten menettelyjen aloittamista sellaisia luonnollisia henkilöitä vastaan, jotka ovat tekijöinä, yllyttäjinä tai avunantajina jossakin 3–8 artiklassa tarkoitetuista rikoksista. 

Rikoslain 9 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan oikeushenkilö tuomitaan yhteisösakkoon, jos sen lakisääteiseen toimielimeen tai muuhun johtoon kuuluva taikka oikeushenkilössä tosiasiallista päätösvaltaa käyttävä on ollut osallinen rikokseen tai sallinut rikoksen tekemisen taikka jos sen toiminnassa ei ole noudatettu vaadittavaa huolellisuutta ja varovaisuutta rikoksen ehkäisemiseksi. 

Rikoslain 9 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikos katsotaan oikeushenkilön toiminnassa tehdyksi, jos sen tekijä on toiminut oikeushenkilön puolesta tai hyväksi ja hän kuuluu oikeushenkilön johtoon tai on virka- tai työsuhteessa oikeushenkilöön taikka on toiminut oikeushenkilön edustajalta saamansa toimeksiannon perusteella. 

Suomen rikoslainsäädännössä ei nimenomaisesti säädetä artiklan 3 kohdan mukaisesti oikeushenkilön ja rikokseen syyllistyneen luonnollisen henkilön erillisestä rikosoikeudellisesta vastuusta. Vastuiden erillisyys on selvää ilman nimenomaista säännöstäkin. Lisäksi se ilmenee välillisesti eräistä säännöksistä. Rikoslain 5 luvun 8 §:ssä säädetään eräiden henkilöiden tuomitsemisesta rangaistukseen oikeushenkilön toiminnassa tehdystä rikoksesta siitä huolimatta, etteivät he täytä rikoksen tunnusmerkistössä tekijälle asetettuja erityisehtoja, jos oikeushenkilö nuo ehdot täyttää. Oikeushenkilön ja sen toiminnassa rikokseen syyllistyneiden rangaistusvastuun erillisyyttä osoittaa myös rikoslain 9 luvun 2 §:n 2 momentti, jonka mukaan yhteisösakkoon tuomitaan, vaikkei rikoksentekijää saada selville tai muusta syystä tuomita rangaistukseen. 

Oikeushenkilön rangaistusvastuu on puitepäätöstä täytäntöön pantaessa ulotettu koskemaan rikoslain 37 luvun 14 §:ssä maksuvälinepetosta, törkeää maksuvälinepetosta ja maksuvälinepetoksen valmistelua sekä rikoslain 36 luvun 9 §:ssä niin sanottu tietojärjestelmäpetosta eli 36 luvun 1 §:n 2 momenttia ja törkeää tekomuotoa. Myös väärennys, törkeä väärennys ja väärennysaineiston hallussapito säädettiin puitepäätöstä täytäntöön pantaessa rikoslain 33 luvun 7 §:n mukaan oikeushenkilön rangaistusvastuun piiriin. Sen sijaan rikoslain 28 luvun 1 §:ssä rangaistavaksi säädettyyn varkauteen ei sovelleta oikeushenkilön rangaistusvastuuta eikä siihen puitepäätös velvoittanut (HE 2/2003 vp, s. 11/II). Direktiivin 10 artikla edellyttää myös maksuvälineen anastamiseen sovellettavaksi oikeushenkilön rangaistusvastuuta. 

Direktiivin 10 artiklan velvoitteet täyttyvät jo nykyään maksuvälinepetoksen, törkeän maksuvälinepetoksen ja maksuvälinepetoksen valmistelun osalta. Lisäksi aikaisemmin selostetulla tavalla direktiivin 6 ja 9 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi rikoslain 37 luvun 8 §:n maksuvälinepetosta koskevaa säännöstä ehdotetaan muutettavaksi niin, että sen uudeksi tekotavaksi säädettäisiin nykyistä petosta koskevan rikoslain 36 luvun 1 §:n 2 momenttia vastaava, tietojärjestelmään puuttumisen avulla tapahtuvaa maksuvälinepetosta koskeva erityissäännös. Myös tämä maksuvälinepetoksen uutena tekotapana tulisi direktiivin velvoitteiden ja nykytilanteen mukaisesti oikeushenkilön rangaistusvastuun piiriin. 

Esityksessä ehdotetaan myös aikaisempien artiklojen yhteydessä selostetulla tavalla rikoslain 37 lukuun uutta säännöstä maksuvälinerikoksesta, joka kattaisi maksuvälineen anastamisen ja väärän maksuvälineen valmistamisen tai sen väärentämisen. Myös siihen ja sen törkeään tekomuotoon ehdotetaan sovellettavaksi oikeushenkilön rangaistusvastuuta. Nykytilanteeseen verrattuna myös maksuvälineen anastaminen tulisi siten yhteisövastuun piiriin direktiivin edellyttämällä tavalla. 

Väärennysaineiston hallussapitoa koskevia säännöksiä vastaisi puolestaan maksuvälinepetoksen valmistelun uusi ehdotettu säännös, joka koskisi maksuvälineen väärentämiseen liittyviä välineitä ja tarvikkeita. Koska maksuvälinepetoksen valmistelu kuuluu oikeushenkilön rangaistusvastuun piiriin, direktiivin velvoitteet täyttyisivät. 

Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevien yleisten periaatteiden mukaan oikeushenkilön rangaistuvastuuta ei ole vakiintuneesti ulotettu koskemaan vähäisiä rikoksia tai rikkomuksia. Myöskään puitepäätöstä täytäntöön pantaessa oikeushenkilön rangaistusvastuuta ei ulotettu lievään maksuvälinepetokseen (HE 2/2003 vp, s. 11/II). Vastaavasti myöskään ehdotettavaan uuteen lievään maksuvälinerikokseen ei ulotettaisi yhteisövastuuta. 

Edellä mainittujen muutosten jälkeen rikoslain säännökset täyttäisivät artiklan velvoitteet. 

11 artikla.Oikeushenkilöihin kohdistuvat seuraamukset 

Artiklassa olevat velvoitteet vastaavat asiallisesti aikaisemmissa EU:n rikosoikeutta koskevissa säädöksissä olevia oikeushenkilölle määrättäviä seuraamuksia koskevia säännöksiä. 

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 10 artiklan 1 tai 2 kohdan nojalla vastuussa olevalle oikeushenkilölle voidaan määrätä tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia seuraamuksia, jotka sisältävät rikosoikeudellisia sakkoja tai muita maksuseuraamuksia ja jotka voivat sisältää muita seuraamuksia, kuten: a) oikeuden menettäminen julkisista varoista myönnettäviin etuuksiin tai tukiin; b) väliaikainen julkisen rahoituksen epääminen, mukaan lukien osallistumiskielto tarjouskilpailumenettelyihin sekä avustusten ja käyttöoikeuksien epääminen; c) väliaikainen tai pysyvä kielto harjoittaa liiketoimintaa; d) tuomioistuimen valvontaan asettaminen; e) oikeushenkilön purkaminen tuomioistuimen päätöksellä; f) rikoksen tekemiseen käytettyjen tilojen sulkeminen väliaikaisesti tai pysyvästi. 

Rikoslain 9 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan yhteisö, säätiö tai muu oikeushenkilö, jonka toiminnassa on tehty rikos, on syyttäjän vaatimuksesta tuomittava rikoksen johdosta yhteisösakkoon, jos se on rikoslaissa säädetty rikoksen seuraamukseksi. Pykälän 2 momentissa todetaan direktiivin 2 artiklan ”oikeushenkilön” määritelmää vastaavasti, että rikoslain 9 luvun säännöksiä ei sovelleta julkisen vallan käytössä tehtyyn rikokseen. 

Rikoslain 9 luvun 5 §:n mukaan yhteisösakko tuomitaan vähintään 850 ja enintään 850 000 euron suuruisena. Luvun 6 §:ssä säädetään yhteisösakon mittaamisperusteista. Mainitun pykälän 1 momentin mukaan yhteisösakon rahamäärä vahvistetaan oikeushenkilön 2 §:ssä tarkoitetun laiminlyönnin laadun ja laajuuden tai johdon osuuden sekä oikeushenkilön taloudellisen aseman mukaan. Rikoslain 9 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan laiminlyönnin ja johdon osuuden merkitystä arvioitaessa otetaan huomioon tehdyn rikoksen laji ja vakavuus, rikollisen toiminnan laajuus, tekijän asema oikeushenkilön toimielimissä, se, osoittaako oikeushenkilön velvollisuuksien rikkominen piittaamattomuutta lain säännöksistä tai viranomaisten määräyksistä, sekä muualla laissa säädetyt rangaistuksen mittaamisperusteet. Rikoslain 9 luvun 6 §:n 3 momentin mukaan taloudellista asemaa arvioitaessa otetaan huomioon oikeushenkilön koko, vakavaraisuus, toiminnan taloudellinen tulos sekä muut oikeushenkilön talouden arvioimiseen olennaisesti vaikuttavat seikat. 

Artiklan loppuosa ei ole muotoilultaan velvoittava, joten sen täytäntöönpano on jäsenvaltion harkinnassa. Seuraamuksiin kuuluu useita Suomen oikeusjärjestelmälle vieraita rikosoikeudellisia seuraamuksia, joiden mahdollinen käyttöön ottaminen edellyttäisi kokonaisvaltaista tiettyyn rikoslajiin rajoittumatonta tarkastelua. Edellä mainitut säännökset täyttävät artiklan velvoitteet, joten artikla ei edellytä lainsäädännön muuttamista. 

III Osasto.Lainkäyttövalta ja tutkinta 

12 artikla.Lainkäyttövalta 

Artiklan 1 kohdan nojalla kunkin jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet ulottaakseen lainkäyttövaltansa direktiivin 3–8 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin, kun yksi tai useampi seuraavista edellytyksistä täyttyy a) rikos on tehty kokonaan tai osittain sen alueella; b) kun rikoksen tekijä sen kansalainen. 

Rikoslain 1 luvun 1 §:n nojalla Suomessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Luvun 6 §:n nojalla Suomen kansalaisen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Jos rikos on tehty millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, rangaistavuuden edellytyksenä on, että teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Suomen kansalaisena pidetään henkilöä, joka rikoksen tekohetkellä oli tai oikeudenkäynnin alkaessa on Suomen kansalainen. Säännökset täyttävät artiklan 1 kohdan velvoitteet. 

Artiklan 2 kohdassa todetaan, että 1 kohdan a alakohtaa sovellettaessa rikos katsotaan tehdyksi kokonaan tai osittain jäsenvaltion alueella, kun rikoksentekijä tekee rikoksen ollessaan fyysisesti kyseisellä alueella riippumatta siitä, onko rikos tehty kyseisellä alueella sijaitsevaa tietojärjestelmää käyttäen. Kohtaan soveltuu rikoslain 1 luvun 1 § Suomessa tehdystä rikoksesta, jonka mukaan on riittävää, että rikoksentekijä on fyysisesti Suomen alueella. Luvun 10 §:n mukaan rikos katsotaan tehdyksi sekä siellä, missä rikollinen teko tehtiin, että siellä missä rikoksen tunnusmerkistön mukainen seuraus ilmeni. Lisäksi rikoslain 1 luvun 10 §:ssä säädetään, että jos rikoksen tekopaikasta ei ole varmuutta, mutta on perusteltua olettaa, että rikos on tehty Suomen alueella, se katsotaan tehdyksi Suomessa. Artiklan 2 kohta ei edellytä lainsäädännön muuttamista. 

Artiklan 3 kohdan nojalla jäsenvaltion on ilmoitettava komissiolle päätöksestään laajentaa lainkäyttövaltaansa alueensa ulkopuolella tehtyyn direktiivin 3–8 artiklassa tarkoitettuun rikokseen, mukaan lukien tapaukset, joissa a) rikoksentekijän tavanomainen asuinpaikka on sen (kyseisen jäsenvaltion) alueella; b) rikos on tehty sen alueelle sijoittautuneen oikeushenkilön hyväksi; c) rikoksen uhri on sen kansalainen tai henkilö, jonka tavanomainen asuinpaikka on kyseisen jäsenvaltion alueella. 

Rikoslain 1 luvun 6 §:n 3 momentin mukaan Suomen kansalaiseen rinnastetaan henkilö, joka rikoksen tekohetkellä asui tai oikeudenkäynnin alkaessa asuu pysyvästi Suomessa, sekä henkilö, joka tavataan Suomesta ja oikeudenkäynnin alkaessa on Islannin, Norjan, Ruotsin tai Tanskan kansalainen taikka tällöin pysyvästi asuu jossakin näistä maista. Tällaisen henkilön Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen sovelletaan artiklan 3 kohdan a alakohdan tarkoittamalla tavalla Suomen lakia. 

Rikoslain 1 luvun 5 §:n mukaan Suomen lakia sovelletaan suomalaiseen kohdistuvaan rikokseen. Tällä tarkoitetaan muun muassa Suomen ulkopuolella tehtyä rikosta, joka on kohdistunut Suomen kansalaiseen, suomalaiseen yhteisöön, säätiöön tai muuhun oikeushenkilöön taikka Suomessa pysyvästi asuvaan ulkomaalaiseen, jos teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Suomen kansalaiseen, Suomessa pysyvästi asuvaan henkilöön, tai muun Pohjoismaan kansalaiseen kohdistuvan rikoksen osalta lainsäädäntöön soveltuu artiklan 3 kohdan c alakohta. 

Rikoslain 1 luvun 9 §:n mukaan jos rikokseen sovelletaan Suomen lakia, myös oikeushenkilön rangaistusvastuu määräytyy Suomen lain mukaan. On mahdollista, että edellä mainituissa tilanteissa rikoksentekijä, jonka tekoon sovelletaan Suomen lakia, on tehnyt rikoksensa Suomen alueella sijoittuneen oikeushenkilön hyväksi artiklan 3 kohdan b alakohdan tarkoittamalla tavalla. Tällöin myös oikeushenkilön rangaistusvastuuseen sovelletaan Suomen lakia. 

Artikla ei edellytä lainsäädännön muuttamista. Suomen tulee kuitenkin tehdä komissiolle artiklan 3 kohdan edellyttämät ilmoitukset Suomen lain soveltamisesta sen alueen ulkopuolella tehtyihin rikoksiin. 

13 artikla.Tuloksellinen tutkinta ja yhteistyö 

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että tutkintakeinot, kuten ne, joita käytetään järjestäytyneen rikollisuuden torjunnassa tai muissa vakavissa rikostapauksissa, ovat tehokkaita, oikeasuhteisia suhteessa tiettyyn rikokseen sekä 3–8 artiklassa tarkoitettujen rikosten tutkinnasta tai niihin liittyvästä syytteeseen asettamisesta vastaavien henkilöiden, yksiköiden tai muiden tahojen käytettävissä. 

Säännös on yleinen eikä siinä aseteta tiettyjen tutkintakeinojen käyttämistä koskevia velvoitteita. Direktiivin johdanto-osan 22 kohdassa todetaan järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa ja muussa vakavassa rikollisuudessa käytettävissä olevista tutkintakeinoista, että niitä olisi oltava käytössä, ”jos ja siinä määrin kuin kyseisten keinojen käyttö on asianmukaista ja oikeassa suhteessa kansallisessa lainsäädännössä määriteltyyn rikosten luonteeseen ja vakavuuteen”. 

Rikoksen selvittämiseksi käytettävistä pakkokeinoista säädetään pakkokeinolaissa (806/2011). Artikla edellyttää, että käytössä on oltava tehokkaat tutkintakeinot. Tämän voi katsoa tarkoittavan pakkokeinolaissa säädettyjä rikoksen selvittämisessä käytettäviä pakkokeinoja. Pakkokeinolain mukaan pakkokeinon käytön yhtenä edellytyksenä on yleensä se, että selvitettävänä on tietty rikos (niin sanottu perusterikos). Tuolloin mahdollisuus käyttää pakkokeinoa rikoksen selvittämisessä määräytyy rikoksesta säädetyn enimmäisrangaistuksen perusteella tai sillä perusteella, että rikos erikseen mainitaan rikosnimikkeeltään keinokohtaisessa säännöksessä. Joidenkin pakkokeinojen (esimerkiksi takavarikko) käytön edellytyksenä ei ole kuitenkaan se, että selvitettävänä on tietyn vakavuustason tai tietyn niminen rikos, vaan keino voi tulla käytettäväksi kaikkien rikosten selvittämisessä. 

Pakkokeinojen käytön yleisenä edellytyksenä on 1 luvun 2 §:ssä ilmaistu suhteellisuusperiaate. Säännöksessä todetaan, että pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Suhteellisuusperiaate ja muut perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset (PeVM 25/1994 vp, s. 5) on otettava huomioon myös pakkokeinolainsäädännön muuttamista harkittaessa. 

Maksuvälinepetoksen selvittämistä varten voidaan nykyisin näiden rikosten enimmäisrangaistuksen (2 vuotta vankeutta) nojalla käyttää seuraavia pakkokeinoja pakkokeinolaissa säädettyjen muiden edellytysten täyttyessä: 

- Henkilöntarkastus (8 luvun 31 §:n 1 momentti) 

- DNA-tunnisteen määrittäminen (9 luvun 4 §:n 1 momentti) 

- Kotietsintä (8 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohta) 

- Laite-etsintä (8 luvun 21 §:n 1 momentin 1 kohta) 

- Henkilönkatsastus esineen, omaisuuden, asiakirjan, tiedon tai seikan löytämiseksi (8 luvun 32 §:n 1 momentti) 

- Henkilötuntomerkkien ottaminen muusta kuin rikoksesta epäillystä (9 luvun 3 §:n 2 momentti) 

- Matkustuskielto (5 luvun 1 §) 

- Tehostettu matkustuskielto (5 luvun 1 a §) 

- Lähetyksen takavarikoiminen ja jäljentäminen (7 luvun 5 §:n 1 momentti) 

- Pidättäminen, kun on vaara paosta, rikoksen selvittämisen vaikeuttamisesta tai rikoksen jatkamisesta (2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohta) 

- Tekninen katselu (10 luvun 19 §:n 4 momentti) 

- Esineen tekninen seuranta (10 luvun 21 §:n 2 momentti) 

- Teleyksilöintitietojen hankkiminen (10 luvun 25 §:n 1 momentti) 

- Televalvonta haltijan suostumuksella (10 luvun 7 §:n 1 momentti) 

- Televalvontaa, jos rikos on tehty teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen (10 luvun 6 §:n 2 momentin 2 kohta) 

- Suunnitelmallinen tarkkailu (10 luvun 12 §:n 3 momentti) 

- Peitetoiminta tietoverkossa (10 luvun 27 §:n 3 momentti) 

- Valeosto (10 luvun 34 §:n 2 momentti) 

Törkeän maksuvälinepetoksen selvittämistä varten voidaan lisäksi käyttää seuraavia pakkokeinoja pakkokeinolaissa säädettyjen muiden edellytysten täyttyessä: 

- Vangin DNA-tunnisteen määrittäminen (9 luvun 4 §:n 2 momentti) 

- Televalvonta (10 luvun 6 §:n 2 momentti) 

- Sijaintitietojen hankkiminen epäillyn ja tuomitun tavoittamiseksi (10 luvun 8 §) 

- Tukiasematietojen hankkiminen (10 luvun 10 §:n 2 momentti) 

- Peitelty tiedonhankinta (10 luvun 14 §:n 2–3 momentti) 

- Tekninen kuuntelu (10 luvun 16 §:n 3 momentti) 

- Tekninen katselu kotirauhan piirissä (10 luvun 19 §:n 4 momentti) 

- Epäillyn tekninen seuranta (10 luvun 21 §:n 3 momentti) 

- Tekninen laitetarkkailu (10 luvun 23 §:n 3 momentti) 

- Valvottu läpilasku (10 luvun 41 §:n 2 momentti) 

- Henkilönkatsastus DNA-tunnisteen määrittämiseksi (8 luvun 32 §:n 2 momentti) 

Maksuvälinepetosten selvittämiseksi on näin ollen käytössä laajat ja tehokkaat tutkintakeinot, joiden käyttö on rikosten mukaisesti kohdennettua ja edellyttää suhteellisuusperiaatteen noudattamista. 

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että kun kansallisessa lainsäädännössä velvoitetaan luonnolliset ja oikeushenkilöt ilmoittamaan 3–8 artiklassa tarkoitetuista rikoksista, nämä tiedot toimitetaan ilman aiheetonta viivytystä viranomaisille, jotka vastaavat kyseisten rikosten tutkinnasta ja niihin liittyvästä syytteeseen asettamisesta. 

Säännös velvoittaa siten ilmoittamaan mainitut rikokset viipymättä vain, jos ilmoitusvelvollisuudesta on kansallisesti säädetty. Suomen lainsäädännössä ei ole luonnolliselle henkilölle säädettyä velvollisuutta tehdä ilmoitusta maksuvälinepetoksesta. 

Finanssivalvonnasta annetun lain (878/2008) 3 c §:n mukaan Finanssivalvonta toimii yhteistyössä rahanpesun selvittelykeskuksen, poliisin, Harmaan talouden selvitysyksikön, Verohallinnon ja muiden asianomaisten viranomaisten kanssa rikollisuuden ehkäisyssä ja torjunnassa. Finanssivalvonnalle on laissa asetettu velvollisuus ilmoittaa viipymättä asianomaiselle viranomaiselle, jos Finanssivalvonta valvontatoiminnassaan tai laissa säädettyjä muita tehtäviä hoitaessaan havaitsee tai epäilee, että finanssipalveluja tai finanssijärjestelmää käytetään tai aiotaan käyttää rikollisiin tarkoituksiin. 

Muut viranomaiset toimivat rikosilmoituksen teossa virkavastuulla eikä artikla 2 kohta edellytä lainsäädännön muuttamista. 

IV Osasto.Tietojenvaihto ja rikoksista ilmoittaminen 

14 artikla.Tietojenvaihto 

Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että niillä on toiminnallinen kansallinen yhteysviranomainen, joka on käytettävissä ympärivuorokautisesti ja kaikkina viikonpäivinä 3–8 artiklassa tarkoitettuja rikoksia koskevaa tietojenvaihtoa varten. Jäsenvaltioiden on myös varmistettava, että niillä on käytössä menettelyt, joiden avulla kiireelliset avunpyynnöt käsitellään viipymättä ja että toimivaltainen viranomainen ilmoittaa kahdeksan tunnin kuluessa pyynnön vastaanottamisesta ainakin sen, vastataanko pyyntöön, ja missä muodossa tällainen vastaus toimitetaan ja arviolta minkä ajan kuluessa se lähetetään. Jäsenvaltiot voivat päättää käyttää olemassa olevia toiminnallisten yhteysviranomaisten verkostoja. 

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle, Europolille ja Eurojustille 1 kohdassa tarkoitettu nimetty yhteysviranomainen. Niiden on tarvittaessa päivitettävä nämä tiedot. Komissio toimittaa nämä tiedot edelleen muille jäsenvaltioille. 

Suomen kansallisena yhteysviranomaisena toimii Keskusrikospoliisi. 

15 artikla.Rikoksista ilmoittaminen 

Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että käyttöön asetetaan asianmukaiset ilmoituskanavat, jotta helpotetaan 3–8 artiklassa tarkoitetuista rikoksista ilmoittamista lainvalvontaviranomaisille ja muille toimivaltaisille kansallisille viranomaisille ilman aiheetonta viivytystä. 

Finanssivalvonnasta annetun lain 71 a §:ssä on asetettu Finanssivalvonnalle velvollisuus ylläpitää järjestelmää, jonka kautta se voi vastaanottaa ilmoituksia finanssimarkkinoita koskeviin säännöksiin liittyvistä väärinkäytösepäilyistä. Rikkomuksista ilmoittamista koskevan järjestelmän kautta henkilöt voivat antaa Finanssivalvonnalle tietoa finanssimarkkinoita koskevien väärinkäytösten havaitsemiseksi ja selvittämiseksi. Väärinkäytösepäilyillä ei tarkoiteta yksinomaan rikoksia, vaan laajemminkin erilaisia epäilyjä säännösrikkomuksista, jotka kohdistuvat Finanssivalvonnan valvonnan alaiseen sääntelyyn. Artiklan 1 kohta ei edellytä lainsäädännön muuttamista tai uusia toimenpiteitä. 

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet kannustaakseen rahoituslaitoksia ja muita alueellaan toimivia oikeushenkilöitä ilmoittamaan epäillyistä petoksista lainvalvontaviranomaisille ja muille toimivaltaisille viranomaisille ilman aiheetonta viivytystä 3–8 artiklassa tarkoitettujen rikosten selvittämistä, ehkäisemistä ja tutkintaa ja niihin liittyvää syytteeseen asettamista varten. 

Rahoituslaitosten osalta Finanssivalvonta on antanut määräykset ja ohjeet (8/2014) operatiivisen riskin hallinnasta rahoitussektorin valvottavissa. Kyseisissä määräyksissä ja ohjeissa käsitellään muun muassa verkko- ja tietoturvaloukkauksien poikkeamaraportointia ja maksupalveluihin liittyvien petostietojen raportointia. Rahoitussektorilla näihin liittyvä raportointi on keskitetty Finanssivalvonnalle, jolle on puolestaan asetettu velvollisuus ilmoittaa havaitsemistaan väärinkäytöksistä tarvittaessa myös muille asianomaisille viranomaisille. Artiklan 2 kohta ei tältä osin edellytä täytäntöönpanotoimenpiteitä. 

16 artikla.Uhrien auttaminen ja tukeminen 

Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille, joille on aiheutunut vahinkoa minkä tahansa 3–8 artiklassa tarkoitettujen, henkilötietoja väärinkäyttämällä tehtyjen rikosten vuoksi, a) tiedotetaan ja annetaan neuvoja siitä, miten suojautua rikosten haittavaikutuksilta, kuten maineen vahingoittumiselta; ja b) toimitetaan luettelo erityisistä elimistä, jotka käsittelevät henkilöllisyyteen liittyvien rikosten ja uhrien tukemisen eri näkökohtia. 

Artiklan 1 kohdan osalta esitutkintaviranomaisen on esitutkintalain (805/2011) 4 luvun 10 §:n nojalla rikoksen luonteen tai asianomistajan henkilökohtaisten olosuhteiden sitä edellyttäessä tiedusteltava asianomistajalta suostumusta yhteystietojen välittämiseen tukipalveluiden tarjoajalle ja asianomistajan suostumuksella välitettävä yhteystiedot ilman aiheetonta viivytystä. Esitutkintalain 4 luvun 18 § koskee ilmoitusta asianomistajan oikeuksista, joihin kuuluu myös neuvonta käytettävissä olevista tukipalveluista. 

Poliisin nettisivuilla on myös kattava ohjeistus rikoksen uhrille: https://poliisi.fi/jouduitko-rikoksen-kohteeksi Sivustolta löytyy tietoa petosrikoksista: https://poliisi.fi/petosrikokset ja kyberrikoksista https://poliisi.fi/kyberrikokset. Myös rikosuhripäivystys antaa tukea ja neuvontaa rikosten uhreille. 

Artiklan 1 kohta ei edellytä muita lisätoimenpiteitä. 

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioita kannustetaan perustamaan keskitettyjä kansallisia verkossa toimivia tiedottamisvälineitä, joilla autetaan sellaisia luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä, joille on aiheutunut vahinkoa 3–8 artiklassa tarkoitettujen, henkilötietoja väärinkäyttämällä tehtyjen rikosten vuoksi, saamaan apua ja tukea. Kohta ei ole velvoittava eikä edellytä lainsäädännön muuttamista ja muiden kohtien yhteydessä mainittavat toimenpiteet on arvioitava se osalta soveltuviksi. 

Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että direktiivin 3–8 artiklassa tarkoitettujen rikosten uhreiksi joutuneille oikeushenkilöille tiedotetaan ilman aiheetonta viivytystä sen jälkeen, kun ne ovat ottaneet ensimmäisen kerran yhteyttä toimivaltaiseen viranomaiseen, a) rikosilmoituksen tekemistä koskevista menettelyistä ja uhrin asemasta tällaisissa menettelyissä; b) oikeudesta saada tietoja asiasta kansallisen oikeuden mukaisesti; c) saatavilla olevista menettelyistä valituksen tekemiseksi, jos toimivaltainen viranomainen ei kunnioita uhrin oikeuksia rikosoikeudellisessa menettelyssä; d) yhteystiedot asiaa koskevia yhteydenottoja varten. 

Rikoksen uhrin oikeuksia ja asemaa koskee rikosuhridirektiivi (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/29/EU rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta), joka on kansallisesti täytäntöön pantu muun muassa esitutkintalain säännöksin. 

Vaikka rikosuhridirektiivin velvoitteet eivät koske oikeushenkilöä, kansallisen lainsäädännön mukaiset asianomistajan oikeudet ovat myös oikeushenkilöillä (ks. tästä HE 66/2015 s. 13). 

Artiklan 3 kohdan a, c ja d alakohdat vastaavat rikosuhridirektiivin 4 artiklan 1 kohdan b, h ja i alakohtia. Artiklan 3 kohdan a alakohdan osalta merkityksellisiä säännöksiä ovat esitutkintalain 4 luvun 9 §:n, 7 luvun 10 §:n ja 11 luvun 9 §:n säännökset. 

Esitutkintalain 4 luvun 9 § koskee henkilön aseman ilmoittamista esitutkinnassa. Ilmoitusvelvollisuudesta kuulustelun yhteydessä säädetään esitutkintalain 7 luvun 10 §:ssä. Asianomistajalle tehtävistä ilmoituksista säädetään lisäksi esitutkintalain 11 luvun 9 §:ssä, jonka mukaan asianomistajalle on ilmoitettava muun muassa oikeudesta saada valtion varoista korvausta rikosvahinkolain (1204/2005) nojalla. Asianomistajalle kuulustelun yhteydessä ilmoitettavista edellä mainituista asioista ja ilmoituksista tehdään merkintä kuulustelupöytäkirjaan. Keskeinen säännös on lain 4 luvun 18 §, joka koskee ilmoituksia asianomistajan oikeuksista. 

Rikosuhridirektiivin h ja i alakohdat (maksuvälinepetosdirektiivissä 3 kohdan c ja d alakohdat) on pantu täytäntöön Tietoa rikoksen uhrin oikeuksista -esitteellä, jonka oikeusministeriö on valmistellut ja joka jaetaan asianomistajille kuulustelun yhteydessä. Poliisihallituksen ohjeen mukaan poliisin on annettava rikoksen uhrille Tietoa rikoksen uhrin oikeuksista –esite. 

Artiklan 3 kohdan b alakodassa mainittua uhrin oikeutta saada tietoja asiansa käsittelystä koskee rikosuhridirektiivin 6 artikla. Rikosuhridirektiiviä täytäntöön pantaessa sen 6 artiklan 1–4 kohdan osalta mainittiin seuraavat säännökset: esitutkintalain 4 luvun 15 § asianosaisjulkisuudesta esitutkinnassa, edellä mainittu 4 luvun 18 § asianomistajan oikeuksista sekä 11 luku 1 §, joka koskee esitutkinnassa tehtävää päätöstä ja 9 §, jonka mukaan asianomistajan on muun muassa mahdollisuuksien mukaan saatava tieto rikoksesta tehdyn ilmoituksen johdosta tehdyistä toimista. Kohtaan soveltuu myös oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luku 9 § (päätös syyttämättä jättämisestä), 5 luvun 15 § 4 momentti (tieto pääkäsittelyn ajasta ja paikasta) ja 11 luvun 12 § (tuomion antaminen). Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (370/2007) 12 § koskee asiaosaisen oikeutta tiedonsaantiin. 

Artikla ei edellytä lainsäädännön muuttamista eikä muita toimenpiteitä. 

17 artikla.Ennaltaehkäisy 

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on muun muassa internetin välityksellä toteutettava aiheellisia toimenpiteitä, kuten tiedotus- ja valistuskampanjoita sekä tutkimus- ja koulutusohjelmia, joiden tarkoituksena on vähentää petoksia yleensä, lisätä tietoisuutta niistä sekä vähentää riskiä joutua petosten uhriksi. Jäsenvaltiot toimivat tarvittaessa yhteistyössä sidosryhmien kanssa. 

Artikla ei edellytä lainsäädännön muuttamista, koska moni viranomainen jo nykyisten tehtäviensä puitteissa pyrkii lisäämään tietoisuutta petoksista ja vähentämään riskiä joutua sellaisen uhriksi. 

Finanssivalvonnasta annetun lain 3 §:n mukaan Finanssivalvonnan tehtävänä on valvoa finanssimarkkinoilla toimivien toimintaa. Finanssivalvonta edistää lisäksi hyvien menettelytapojen noudattamista finanssimarkkinoilla sekä yleisön tietämystä finanssimarkkinoista. Finanssivalvonnan tavoitteena on muun muassa varmistaa, että sen valvottavien menettelytavat ovat asianmukaisia ja että asiakkaille annettava informaatio on laadultaan hyvää. Finanssivalvonnan valvontatoimenpiteet ovat ensisijaisesti ennakoivia, esimerkiksi valvottaville annettavia ohjeita ja määräyksiä, joilla ohjataan valvottavien toimintaa ja menettelytapoja. Lisäksi Finanssivalvonta kokoaa verkkosivustolleen kysymyksiä ja vastauksia muun muassa asioinnin turvallisuudesta, erilaisista huijauksista ja maksuvälineiden turvallisesta käytöstä (https://www.finanssivalvonta.fi/kuluttajansuoja/kysymyksia-ja-vastauksia/), jotka omalta osaltaan edistävät yleisön tietoisuutta erilaisista petoksista. 

Petosten ennaltaehkäisyn kannalta merkitystä on myös Kilpailu- ja kuluttajaviraston toteuttamalla kuluttajavalistuksella ja -kasvatuksella. Myös Kilpailu- ja kuluttajavirasto julkaisee verkkosivustollaan tietoja ja ohjeita eri teemoista, kuten maksamisesta (https://www.kkv.fi/Tietoa-ja-ohjeita/Maksut-laskut-perinta/). 

Viranomaisten lisäksi myös finanssimarkkinoiden toimijoiden omat toimenpiteet ovat merkittävässä asemassa tietoisuuden lisäämisessä. Maksupalveluntarjoajille on asetettu velvollisuus antaa asiakkaalleen tarvittavat ohjeet maksuvälineiden ja niihin liittyvien tunnuslukujen huolellisesta käsittelystä. Lisäksi Finanssialan sopimuspohjaisen asiakasorganisaation (FINE) Vakuutus- ja rahoitusneuvonta neuvoo ja auttaa kuluttajia, pienyrittäjiä ja niihin verrattavia asiakkaita heidän vakuutus-, pankki- ja sijoitustoimintansa ongelmatilanteissa. FINE myös laatii tietoaineistoa finanssiosaamisen lisäämiseksi sekä osallistuu finanssiosaamisen yhteistyöhankkeisiin, pyrkii parantamaan maksukorttien turvallista käyttöä ja edistää talousosaamista. 

18 artikla.Seuranta ja tilastot 

Artiklan 1 kohdan mukaan komissio laatii viimeistään 31 päivänä elokuuta 2019 tämän direktiivin tuotosten, tulosten ja vaikutusten yksityiskohtaisen seurantaohjelman. Seurantaohjelmassa esitetään keinot, joilla tarvittavat tiedot ja muu näyttö kerätään, ja se, kuinka usein tämä keruu tapahtuu. Siinä täsmennetään, mitä toimia komission ja jäsenvaltioiden on toteutettava tietojen ja muun näytön keräämisessä, jakamisessa ja analysoinnissa. 

Jäsenvaltioiden on artiklan 2 kohdan mukaan varmistettava, että käytössä on järjestelmä, jonka avulla voidaan kirjata, tuottaa ja antaa anonyymejä tilastotietoja, jotka kuvaavat 3–8 artiklassa tarkoitettujen rikosten ilmoittamis-, tutkinta- ja tuomioistuinvaihetta. 

Edellä 2 kohdassa tarkoitettujen tilastotietojen on katettava vähintään olemassa olevat tiedot 3–8 artiklassa tarkoitettujen, jäsenvaltioiden rekisteröimien rikosten lukumäärästä sekä 3–7 artiklassa tarkoitetuista rikoksista syytteeseen asetettujen ja tuomittujen henkilöiden lukumäärästä. 

Jäsenvaltioiden on artiklan 4 kohdan mukaan toimitettava 1, 2 ja 3 kohdan nojalla kerätyt tiedot komissiolle vuosittain. Komissio varmistaa, että tilastoraporteista julkaistaan vuosittain konsolidoitu selvitys, joka toimitetaan unionin toimivaltaisille erityisvirastoille ja -elimille. 

Rikoksista saadaan tarvittavia tietoja Tilastokeskuksen oikeustilastoista (poliisin tietoon tulleet rikokset sekä tuomioistuintilastot). Poliisin tietoon tulleista maksuvälinepetoksista on saatavissa tilastotietoja myös Poliisihallituksen analyysitoiminnan kautta. Tiedot perustuvat poliisin rikostietojärjestelmä Patjassa oleviin tietoihin. 

19 artikla.Puitepäätöksen 2001/413/YOS korvaaminen 

20 artikla.Saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä 

21 artikla.Arviointi ja raportointi 

22 artikla.Voimaantulo 

Artiklat sisältävät tavanomaiset loppusäännökset puitepäätöksen 2001/413/YOS kumoamisesta (19 artikla), direktiivin saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä (20 artikla), arvioinnista ja raportoinnista (21 artikla) ja voimaantulosta (22 artikla) jäsenvaltioille. 

Jäsenvaltioiden on 20 artiklan mukaan saatettava direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 31.5.2021. Niiden on viipymättä ilmoitettava tästä komissiolle. 

Artiklan 21 edellyttämästä komission arvioinnista ja raportoinnista kerrotaan jaksossa 9 Toimeenpano ja seuranta. Ne eivät edellytä lainsäädännön muuttamista. 

3.1  Maksuvälinepetoksen tekotavat

Useimmissa maksuvälineinä käytettävissä maksukorteissa on ainakin kaksi rinnakkain olevaa teknistä sovellusta, jotka välittävät maksutapahtumaan tarvittavaa kortin yksilöivää datasisältöä: kortin takapuolella oleva magneettijuova, kortin etupuolella oleva mikrosiru ja kortin etupuolelle painettu kortin numero kohokirjoituksella (ei enää uusimmissa korteissa). Magneettijuova on vanhana tekniikkana varsin haavoittuva, mikrosirua ei toistaiseksi ole onnistuttu kopioimaan. Perinteisin maksukortin väärin käyttötapa on PIN-koodin urkkiminen tavalla tai toisella esimerkiksi kassalla tai automaatilla ja sen jälkeen maksukortin fyysisen anastaminen ja käteisen nosto kortilla. 

Maksukorttien magneettinauhoja voidaan myös kopioida korttiautomaateilla tähän erikseen rakennetuilla välineillä, niin sanottu skimmaus. Skimmaus tulee englannin sanasta skimming, joka viittaa luottokortin magneettinauhan kopioimiseen ja siihen, että kortinlukijan lukupää liukuu pitkin magneettinauhaa lukiessaan nauhalla olevaa korttidataa. Rikolliset asentavat skimmaus-laitteita etenkin vilkkailla paikoilla oleviin käteisautomaatteihin tai miehittämättömien polttoainejakelupisteiden maksukorttiautomaatteihin. Skimmaus-laitteeseen tallentuneilla tiedoilla tekijät ovat pystyneet valmistamaan väärennettyjä korttikopioita, joilla on tehty käteisnostoja ulkomailla etenkin EU-alueen ulkopuolella. Skimmaus-laitteiden suunnittelu ja valmistus on ammattimaista rikollista toimintaa. Laajassa mittakaavassa skimmaus on vähentymässä Euroopan unionin alueella. Tämä johtuu pääosin Euroopassa käyttöön otettujen sirukorttien ja -automaattien parantuneesta turvallisuudesta. 

Maksukorttien numeroita ja muita tunnistetietoja voidaan myös kopioida haittaohjelmilla internetissä. Suurin osa vääriin käsiin joutuneesta maksukorttidatasta kaapataan tietoverkoista haittaohjelmilla tai suorilla tunkeutumisilla (hakkerointi eli hacking) johonkin dataa sisältävään palvelimeen. Etenkin kassapalvelimet ja erilaiset nettipalvelujen käyttäjätilit ovat olleet viime vuosina rikollisten kohteena. Tunnistetiedoilla tilataan nettikaupoista helposti rahaksi muutettavaa tavaraa tai esimerkiksi lentolippuja. Myös mobiililaitteiden SIM-korttien tietojen kaappaus on yleistynyt pankkiasioinnin siirryttyä enenevästi mobiiliyhteyksiin.  

Datakaappauksien ehkäisemiseksi on otettu käyttöön uusi tietoturvastandardi PCI DSS (Payment Card Industry Data Security Standard), joka tekee aiemmat rikosten tekotavat mahdottomiksi. Standardi määrittelee tarkasti missä ja millaisessa muodossa maksukorttidataa saa säilyttää. Käytännössä data on kryptattua, eli se ei vääriin käsiin joutuessaan ole käyttökelpoista. 

Maksuvälinepetosten tekotavoista löytyy tietoa Europolin raporteissa (Europol, Internet organised crime threat assesment (IOCTA), European Union Agency for Law Enforcement Cooperation 2020). 

Teknisestä kehityksestä huolimatta inhimillisen kanssakäymisen kautta tapahtuva erehdyttäminen on edelleen merkittävä maksuvälinepetoksen tekotapa tai sitä edeltävä toimi. Käyttäjän manipuloinnin (engl. social engineering) tavoitteena on saada uhri paljastamaan luottamuksellisia tietoja, kuten käyttäjätunnus tai salasana, joita voidaan käyttää maksuvälinepetoksessa (verkkourkinta eli tietojenkalastelu (engl. phishing). Rikoksentekijä voi esiintyä luotettavana tahona, kuten valtiollisena palveluna tai pankkina saavuttaakseen tavoitteensa eli kohteen käyttäjätunnukset tai salasanat. 

Kohteina eivät ole yksinomaan yksityishenkilöt. Europolin raportin mukaan yrityksiin kohdistuvat rikokset ovat kasvava suuntaus maksuvälinepetoksissa. Yrityksen työntekijälle voidaan lähettää yrityksen teknisen tuen nimissä kyselyjä käyttäjätunnuksista tai johdon nimissä väärennetyillä ID-tileillä sähköpostia, jossa kehotetaan kiireelliseen maksusuoritukseen (business email compromise, BEC). Esimerkiksi teknisenä tukena esiintymällä rikoksentekijä voi suostutella työntekijän asentamaan koneelleen käyttäjätunnusten ja salasanojen urkinnan mahdollistavan ohjelman. Sähköisen kaupan käynnin yhteydessä tapahtuvista maksuvälinepetosten vahingoista voivat muodossa tai toisessa kärsiä kuluttaja, kaupan toimija ja luottokorttiyhtiö. 

3.2  Maksuvälinepetosten määrät

Viranomaisten tietoon on tullut vuosina 2018–2019 hieman yli 6 000 maksuvälinepetosta. Vuonna 2019 viranomaisten tietoon tuli 4 468 perusmuotoista maksuvälinepetosta, 219 törkeää maksuvälinepetosta, 1 649 lievää maksuvälinepetosta ja 14 maksuvälinepetoksen valmistelua (Poliisitietojärjestelmä Patja). 

Viranomaisten tietoon tulleiden maksuvälinepetosten määrä on vaihdellut vuositasolla suuresti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Vuonna 2015 (11 000) ja 2016 (15 143) poliisille ilmoitettujen rikosten määrä kasvoi merkittävästi, mutta vähentyi vuonna 2017 56 % edellisvuoteen verrattuna (6 793). Ulkomailla tehtyjen maksuvälinepetosten osuus oli tuolloin merkittävä: vuonna 2016 42 % maksuvälinepetoksista tehtiin ulkomailla. Ulkomailla tehdyt maksuvälinepetokset voivat olla esimerkiksi luottokorttitietojen kopiointeja tai tietomurron seurauksena väärille teille päätyneiden korttitietojen käyttöjä (Rikollisuustilanne 2018, Katsauksia 36/2019, Poliisitietojärjestelmä Patja). 

Europolin vuonna 2010 tekemän arvion mukaan maksukorttirikollisuus aiheuttaa Euroopan unionin alueella noin 1,5 miljardin euron tappiot vuosittain. EU-maiden kansalaisten ja rahoituslaitosten kokonaistappioita on vaikea tietää tarkasti, koska merkittävä osa maksukorttirikollisuudesta on piilorikollisuutta. Käteisautomaatteja hallinnoivien tahojen perustama järjestö EAST (European ATM Security Team) ilmoittaa käteisautomaatteihin kohdistuvan järjestäytyneen rikollisuuden aiheuttamiksi tappioiksi noin 425 miljoonaa euroa vuosittain. Lukuun ei ole laskettu esimerkiksi korttien uusimisen tuottamia kustannuksia. 

4.1  Keskeiset ehdotukset

4.2  Pääasialliset vaikutukset

5.1  Vaihtoehtoinen sääntelytapa

Maksuvälinerikosten torjunnassa on erityisesti syytä korostaa muiden kuin rikosoikeudellisten keinojen ensisijaisuutta. Ensisijainen keino tulisi olla rikostilanteiden vähentäminen. Maksuvälinerikoksia voidaan tehokkaasti ehkäistä ennakolta kehittämällä edelleen teknisiä järjestelyjä esimerkiksi asiakkaiden tunnistamiseksi ja maksuliikenteen tiedonsiirron turvaamiseksi. 

Tammikuun alussa 2021 päättyy toisen maksupalveludirektiivin eli niin sanotun PSD2 -direktiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2015/2366 maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 2002/65/EY, 2009/1001/EY ja 2013/36/EU ja asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/64/EY kumoamisesta) siirtymäaika. Vahvan tunnistautumisen vaatimus koskee sen jälkeen kaikkea sähköisesti tapahtuvaa maksamista. 

Osa nykyisistä – erityisesti vähäisistä - maksuvälinerikoksista on myös hoidettavissa siviilioikeudellisin järjestelyin ja -korvauksin eri osapuolten välillä. 

Teknologian kehitys on toisaalta myös lisännyt rikoksentekomahdollisuuksia ja luonut uusia rikoksen tekotapoja. Tätä taustaa vasten myös rikosoikeudellisen sääntelykehyksen on oltava ajanmukainen. Tämä puoltaa rikosoikeudellisten säännösten kehittämistä ja niiden lähentämistä EU-jäsenvaltioissa yhteisillä säännöksillä (direktiivin johdanto-osan 6 kappale). 

5.2  Ruotsi

Ruotsissa on 17.12.2020 annettu hallituksen esitys 2020/21:73 direktiivin täytäntöön panosta (Regeringens proposition 2020/21:73 En ny straffbestämmelse som skyddar betalningsverktyg). Esityksessä ehdotetaan rikoslain 9 lukuun lisättäväksi uusi säännös laittomasta maksuvälineen hallussa pitämisestä. 

Rikoslain 9 luku koskee petosta ja muuta epärehellisyyttä. Ruotsissa ei ole aikaisemmin ollut maksuvälinepetoksia koskevia erityisiä rikoslain säännöksiä. 

Rangaistavaa olisi luvattomasti hankkia (införskaffa) maksuväline, väärentää (förvanska) maksuväline petostarkoituksessa tai samassa tarkoituksessa esittää (framställa) sellainen maksuväline, taikka luvattomasti käyttää (använda) laittomasti hankittua tai väärää tai väärennettyä maksuvälinettä tai muulla tavalla hankkia (ta annan befattning) tällainen maksuväline. Rangaistus olisi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. 

Rikoksen arvioimisessa törkeäksi tulisi erityisesti ottaa huomioon, jos teko on koskenut huomattavaa arvoa (har avsett betydande värde) tai olisi voinut aiheuttaa erityisen tuntuvaa (synnerligen kännbar) vahinkoa, tai rikos olisi tehty rikollisjärjestön puitteissa tai systemaattisesti taikka muutoin ollut erityisen vaarallisen luonteista. Törkeästä teosta ehdotetaan rangaistukseksi vähintään kuusi kuukautta ja enintään kuusi vuotta vankeutta. 

Uutta rangaistussäännöstä sovellettaisiin tekoihin, joista ei ole säädetty samaa tai ankarampaa rangaistusta jossain muussa rikoslain säännöksessä. Rikoksen valmistelu tai sen yritys olisivat rangaistavia. 

Uuteen säännökseen sisältyisi myös maksuvälineen määritelmä. Maksuvälineellä (betalningsverktyg) tarkoitettaisiin suojattuja välineitä, toimintoja tai tietoja, jotka mahdollistavat rahan tai raha-arvon siirron (avses skyddade verktyg, handlingar eller uppgifter som ger möjlighet att överföra pengar eller ett penning-värde). 

https://www.regeringen.se/4b034d/contentassets/6dab406007db4640ab62db286bcd60e7/prop-202021-73.pdf 

10.1  Perusoikeuksien rajoittamisedellytykset

Direktiivin velvoitteiden täytäntöön panemiseksi ehdotetut muutokset rikoslakiin koskevat maksuvälineen määritelmän täsmentämistä, maksuvälinepetossäännöksen muuttamista ja uuden maksuvälinerikossäännöksen säätämistä, ja oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentamista maksuvälinerikoksissa. Ehdotukset perustuvat Suomea sitoviin kansainvälisiin velvoitteisiin. Tällaisen yhteyden perustuslakivaliokunta on todennut sääntelyn hyväksyttävyyttä tukevaksi seikaksi (esimerkiksi PeVL 38/2012 vp, s. 3/I). Toisaalta myös kansainväliset velvoitteet on toteutettava perus- ja ihmisoikeuksien mukaisesti. 

Perustuslaista rangaistussäännöksille seuraavat rajoitukset liittyvät ennen kaikkea perusoikeuksiin. Ne asettavat valtiosääntöiset rajat paitsi sille, mitä tekoja voidaan säätää rangaistavaksi, myös sille millaisia rangaistuksia rikoksiin voidaan liittää. Rangaistussäännösten tulee täyttää perusoikeuksien rajoittamista koskevat yleiset edellytykset ja kulloisestakin perusoikeussäännöksestä mahdollisesti johtuvat erityiset edellytykset. Vaikka rangaistavaksi säädettävä teko itsessään ei koskisikaan perusoikeuksia, joita perustuslaki nimenomaisesti suojaa, merkitsee sakkorangaistus joka tapauksessa kajoamista tuomitun omaisuuteen ja vankeusrangaistus henkilökohtaiseen vapauteen. Kaiken kaikkiaan perustuslakivaliokunnan perusoikeuksien rajoittamisedellytyksiin palautuva käytäntö koskee rikoslainsäädäntöä yleisesti (Ks. esimerkiksi PeVL 20/2018 vp, s. 2–4, PeVL 48/2017 vp, s. 7–8, PeVL 15/2010 vp, PeVL 17/2006 vp, s. 2/II, PeVL 20/2002 vp, s. 6/I, PeVL 23/1997 vp, s. 2–3). 

10.2  Hyväksyttävyys- ja suhteellisuusvaatimus

Perusteen, jolla perusoikeutta rajoitetaan, tulee ensinnäkin olla perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuden kannalta hyväksyttävä. Rikosoikeudellisessa sääntelyssä hyväksyttävänä rajoitusperusteena voi olla esimerkiksi pyrkimys suojata jonkin muun kuin rajoituksen kohteena olevan perusoikeuden toteutumista tai saavuttaa jokin muu sellainen päämäärä, joka on perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuden kannalta objektiivisin perustein arvioituna normatiivisessa mielessä hyväksyttävä (PeVL 9/2016 vp ja PeVL 61/2014 vp, s. 3/I). 

Rajoitussääntelyn tulee lisäksi olla painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimaa. Perusoikeuksia ei siten pidä rajoittaa tarpeettomasti tai vain varmuuden vuoksi, vaikka käsillä olisikin sinänsä hyväksyttävä rajoitusperuste. Perustuslakivaliokunta on esimerkiksi katsonut, ettei tekoja pidä säätää rangaistaviksi, jos rangaistussäännöksellä on lähinnä symbolinen merkitys (ks. PeVL 5/2009 vp, s. 3/II ja PeVL 29/2001 vp, s. 4/I). Perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin sisältyvä hyväksyttävyysvaatimus koskee myös rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää ja voi olla käytännössä merkittävä rangaistuksia koskevan sääntelyn kannalta (ks. esim. PeVL 9/2016 vp, s. 4–6). 

Rikoslain tunnusmerkistöjen ja rangaistusasteikkojen ankaruuden osalta merkityksellinen on myös oikeasuhtaisuutta koskeva vaatimus. Tämä suhteellisuusvaatimus edellyttää sen arvioimista, onko vastaava tavoite saavutettavissa muulla perusoikeuteen vähemmän puuttuvalla tavalla kuin rangaistussäännöksellä. Myös rangaistuksen ankaruus on yhteydessä suhteellisuusvaatimukseen (ks. esim. PeVL 20/2002 vp, s. 6/I, PeVL 23/1997 vp, s. 2/II). Rangaistusseuraamuksen ankaruuden tulee olla oikeassa suhteessa teon moitittavuuteen ja rangaistusjärjestelmän kokonaisuudessaan tulee täyttää suhteellisuuden vaatimukset (PeVL 9/2016 vp, s. 2, PeVL 56/2014 vp, s. 2–3, PeVL 16/2013 vp, s. 2/I, PeVL 23/1997 vp, s. 2/II). 

Maksuvälinerikollisuus muodostaa uhan lailliselle taloudelle ja maksujärjestelmälle, jota kriminalisoinnilla pyritään suojaamaan. Maksuvälinepetossäännösten selkeyttämisellä ja niihin liittyvien rikosten kokoamisella systemaattisesti yhteen niitä koskevaan rikoslain 37 lukuun pyritään vahvistamaan tätä suojaa. Maksuvälinepetosten ja –rikosten rangaistavuutta koskevat säännökset on laadittu siten, että ne yhtäältä täyttäisivät direktiivin vähimmäisvelvoitteet, mutta eivät toisaalta laajentaisi rangaistavuuden alaa perusteettomasti. 

Rangaistussäännökset muodostavat oikeudellisen perustan myös poliisiviranomaisten valtuuksille puuttua rikoksesta epäillyn ja osin myös sivullisten perusoikeuksiin. Kriminalisointiin voi näin ollen kytkeytyä viranomaisten toimivallan vastaava laajentuminen, millä seikalla on merkitystä valtiosääntöoikeudellisen suhteellisuusvaatimuksen kannalta (PeVL 48/2017 vp, PeVL 23/1997 vp, s. 2/II). 

Esityksen vaikutuksia pakkokeinolain mukaisiin esitutkintaviranomaisten tutkintavaltuuksiin on käsitelty artiklan 13 yhteydessä jaksossa 2.2. Esityksen direktiivistä johtuvat ehdotukset ja erityisesti niistä säädettävät rangaistukset mahdollistaisivat maksuvälineisiin kohdistuvissa rikoksissa eräin kohdin nykyistä laajemmat pakkokeinojen käyttömahdollisuudet. Maksuvälineen anastamisen säätäminen rangaistavaksi maksuvälinerikoksena mahdollistaisi kahden vuoden enimmäisrangaistuksen vuoksi laajemmat pakkokeinolain tutkintakeinot kuin mikä nykyisin on mahdollista, kun vastaavat teot tulevat rangaistaviksi varkautena. Samoin väärennysaineiston hallussapidon sijasta vastaisuudessa maksuvälinepetoksen valmisteluna rangaistaviin tekoihin soveltuisivat kahden vuoden enimmäisrangaistuksen vuoksi nykyistä laajemmat jaksossa 2.2 luetellut tutkintakeinot. 

Pakkokeinojen käytön laajentumista voidaan kuitenkin perustella asiallisesti samoin kuin edellä kyseisten rikosten rangaistusasteikkojen ankaroittamista. Maksuvälineen anastaminen ja maksuvälinepetoksen valmisteluun soveltuviin välineisiin, tarvikkeisiin tai tallenteisiin liittyvissä rikoksissa voi usein olla kyse varsin ammattimaisesta tai järjestäytyneesti organisoidusta toiminnasta, joka tähtää maksuvälinepetoksen tekemiseen. Asteikkojen mahdollistamat uudet tutkintakeinot ovat näistä syistä perusteltuja ja niiden voidaan arvioida täyttävän oikeasuhtaisuuden vaatimukset. 

Ehdotettuja säännöksiä voidaan näin ollen pitää hyväksyttävänä ja oikeasuhtaisena. 

10.3  Laillisuusperiaate

Perustuslain 8 §:n mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Säännöksessä turvattu rikosoikeudellinen laillisuusperiaate sisältää vaatimuksen sääntelyn täsmällisyydestä. Sen mukaan kunkin rikoksen tunnusmerkistö on ilmaistava laissa riittävällä täsmällisyydellä siten, että säännöksen sanamuodon perusteella on ennakoitavissa, onko jokin toiminta tai laiminlyönti rangaistavaa rangaistava (esim. PeVL 20/2018 vp, s. 2 viitteineen). 

Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklan 1 kappaleen 1 virkkeen mukaan ketään ei ole pidettävä syypäänä rikokseen sellaisen teon tai laiminlyönnin perusteella, joka ei ollut tekohetkellä kansallisen lainsäädännön tai kansainvälisen oikeuden mukaan rikos. Vastaava sääntö sisältyy EU:n perusoikeuskirjan 49 artiklaan. Myös nämä säännökset edellyttävät rangaistussäännöksiltä ennustettavuuden takaavaa yksityiskohtaisuutta ja täsmällisyyttä. 

Maksuvälinepetossäännöksen muutosehdotukset olisivat täsmennyksiä, joilla selkeytettäisiin laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla nykyistä säännöstä. Uudessa maksuvälinerikossäännöksessä ja sen törkeässä tekomuodossa rangaistavuus määriteltäisiin tyhjentävästi rikoslain kokonaisuudistuksessa omaksuttujen periaatteiden mukaisesti. Lievän maksuvälinerikoksen tunnusmerkistö on sen sijaan avoimempi lainsoveltajan kannalta. Molemmat kirjoitustavat noudattavat rikoslain kokonaisuudistuksessa omaksuttuja rikoslain rikostunnusmerkistöjen vakiintunutta kirjoitustapaa. Säännökset on laadittu sanamuodoiltaan kattamaan kaikki ne teot, joiden tulee direktiivin mukaan olla rangaistavia. Direktiivin velvoitteet eivät koske jäsenvaltioiden rikosoikeuden yleisiä periaatteita tai rikosprosessia, jotka vaikuttavat säännösten soveltamiseen yksittäistapauksissa. 

Koska rikoslaissa ei ole lainkonkurrenssia koskevaa yleissäännöstä, niiden soveltamista lainkonkurrenssisääntöjen mukaisesti selostetaan lakiehdotuksen perusteluissa. Esitys ei tässä mielessä poikkeaisi muusta rikoslainsäädännöstä, jossa eri rikostunnusmerkistöjen keskinäisen suhteen arviointi yksittäistapauksessa on esitöiden, lainkonkurrenssia koskevien sääntöjen ja oikeuskäytännön varassa. 

Laillisuusperiaate ja siihen liittyvä, rikoslain 3 luvun 2 §:n rikoslainsäädännön ajallista sovellettavuutta koskeva sääntely edellyttävät, että uutta, ankarampaa säännöstä sovelletaan vain lain voimaan tulon jälkeen tehtyihin tekoihin. 

Mainituilla perusteilla lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.