5.1
Ehdotuksen vaikutukset Suomen lainsäädäntöön
5.1.1
Ehdotuksen I luku: Yleiset säännökset
Direktiiviehdotuksen 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta jäljittämisestä ja tunnistamisesta säädetään Suomessa ainakin poliisilaissa (872/2011) ja esitutkintalaissa (805/2011), jäädyttämisestä pakkokeinolaissa (806/2011), menetetyksi tuomitsemisesta rikoslaissa ja omaisuuden hallinnoinnista ainakin ulosottokaaressa (705/2017), pakkokeinolaissa ja sakon täytäntöönpanosta annetussa laissa (672/2002, jäljempänä sakkotäytäntöönpanolaki). Näiden lakien sisältöä suhteessa direktiiviehdotuksen velvoitteisiin käydään tarkemmin läpi jäljempänä yksittäisten artiklojen yhteydessä.
Ehdotuksen 1 artiklan 2 kohdassa viitatusta unionin rajoittavien toimenpiteiden täytäntöönpanon helpottamisesta ja niihin liittyvän omaisuuden myöhemmästä takaisinhankinnasta tällaisten toimenpiteiden rikkomiseen liittyvien rikosten ehkäisemiseksi, paljastamiseksi ja tutkimiseksi säädettäisiin tarkemmin ehdotuksen jäljittämistä ja tunnistamista koskevassa II luvussa (ainakin 4 artiklan 2 kohta sekä 5 artiklan 2 kohdan d alakohta ja 3–4 kohta) ja yhteistyötä koskevassa VII luvussa (28 artiklan 2 kohta ja 29 artiklan 1 kohta). Säännökset koskisivat ARO-toimistoja.
Säännösten tarkoituksena olisi johdanto-osan 6 kappaleen ja komission neuvoston työryhmäkäsittelyssä kertomien lisätietojen perusteella tehostaa pakotteiden täytäntöönpanoa hyödyntämällä ARO-toimistojen asiantuntemusta omaisuuden tunnistamisessa ja jäljittämisessä. ARO-toimistojen rooli olisi muita viranomaisia täydentävä. Kyse olisi ennaltaehkäisevästä toiminnasta, jolla pyrittäisiin ehkäisemään pakotteiden kiertämistä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin konkreettinen rikkominen on tiedossa. Unionin rajoittavat toimenpiteet eivät sinänsä ole luonteeltaan rikosoikeudellisia. Direktiivissä säädettävät jäädyttämiseen ja menetetyksi tuomitsemiseen liittyvät toimenpiteet eivät soveltuisi unionin rajoittavien toimenpiteiden nojalla tapahtuvaan jäädyttämiseen vaan ne rajoittuisivat jatkossakin tilanteisiin, joissa omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta, kuten unionin rajoittavien toimenpiteiden rikkomisesta.
Kansalliset säännökset unionin rajoittavista toimenpiteistä ovat eräiden Suomelle Yhdistyneiden Kansakuntien ja Euroopan unionin jäsenenä kuuluvien velvoitusten täyttämisestä annetussa laissa (659/1967, jäljempänä pakotelaki). Lain 2 b §:n mukaan sen lisäksi, mitä 2 a §:n 1 momentissa tarkoitetuissa (Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen nojalla annetuissa) asetuksissa säädetään, niiden liitteissä nimetyn luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön varojen jäädyttämisen panee täytäntöön ulkoasiainministeriön hakemuksesta ulosottomies noudattaen ulosottokaaren (705/2007) 8 luvun 5–10 ja 12–15 §:ää.
Pakotelain 4 §:n mukaan rangaistus viranomaisen tämän lain nojalla antaman säännöstelymääräyksen rikkomisesta tai sen yrittämisestä sekä Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alaan kuuluvien Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 215 artiklan nojalla annettujen asetusten rikkomisesta ja sen yrittämisestä säädetään rikoslain (39/1889) 46 luvun 1–3 §:ssä. Kyse olisi siten säännöstelyrikoksesta, törkeästä säännöstelyrikoksesta tai lievästä säännöstelyrikoksesta.
Poliisin tehtävänä on poliisilain 1 §:n mukaan muun ohella rikosten ennalta estäminen, paljastaminen ja selvittäminen. Esitutkinnan toimittamisesta säädetään esitutkintalaissa. Direktiiviehdotus voisi kuitenkin edellyttää muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön siltä osin kuin näitä tehtäviä tulisi säännöstelyrikosten osalta antaa nimenomaisesti ARO-toimistolle, jolla ei nykyisin ole roolia tällaisten rikosten osalta.
Direktiiviehdotuksen soveltamisalaa koskevasta 2 artiklasta seuraa, että direktiivissä edellytetty omaisuuden jäljittäminen, tunnistaminen, jäädyttäminen, menetetyksi tuomitseminen ja hallinnointi on ulotettava artiklassa lueteltuihin rikoksiin. Rikoslain menettämisseuraamuksia koskevan 10 luvun soveltamisala on yleinen ja sitä sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin Suomen lainsäädännössä rangaistaviksi säädettyihin tekoihin, jollei erikseen toisin säädetä. Tällaisiin rikoksiin soveltuvat myös menettämisseuraamuksen turvaamiseksi tehtävää vakuustakavarikkoa ja takavarikkoa koskevat pakkokeinolain säännökset.
Artiklan 1 kohta sisältää 14-kohtaisen luettelon EU-tasolla yhdenmukaistetuista rikoksista. Kohta koskisi ensinnäkin SEUT 83 artiklan 1 kohdassa mainittuja rikollisuuden aloja eli niin sanottuja eurorikoksia, ja toisaalta SEUT 83 artiklan 2 kohdan niin sanotun liitännäistoimivallan piirissä olevia, yhdenmukaistamistoimenpiteiden kohteena olleita aloja, joilla on säädetty rikosten ja seuraamusten määrittelyä koskevista vähimmäissäännöistä.
Komissio on neuvoston työryhmäkäsittelyssä tarkentanut, että eurorikoksiin viitataan 2 artiklan 1 kohdan a–k alakohdassa. Tällaisia rikollisuuden aloja olisivat rikollisjärjestön toimintaan osallistuminen, terrorismi, ihmiskauppa, lasten seksuaalinen riisto ja lapsipornografia, huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laiton kauppa, korruptio, rahanpesu, maksuvälineisiin liittyvät väärennökset, rahan, mukaan lukien euron, väärentäminen, kyberrikollisuus sekä aseiden, ammusten ja räjähteiden laiton kauppa. Liitännäistoimivallan piirissä oleviin aloihin taas viitataan l–n alakohdassa. Näitä olisivat petokset, mukaan lukien unionin taloudellisiin etuihin kohdistuvat petokset, ympäristörikollisuus ja laittomassa maahantulossa ja maassa oleskelussa avustaminen.
Suomi on pannut kansallisesti täytäntöön kohdassa mainitut direktiivit ja puitepäätökset sekä saattanut voimaan f alakohdassa mainitun yleissopimuksen (SopS 98/2005) ja k alakohdassa mainitun yleissopimuksen pöytäkirjan (SopS 74/2011). Suomen lainsäädännön voidaan siten arvioida täyttävän direktiivin velvoitteet tältä osin.
Artiklan 2 kohta sisältää 10-kohtaisen luettelon osana rikollisjärjestön toimintaa tehdyistä rikoksista, joiden tunnusmerkistöä ei ole tarkemmin määritelty. Komissio on neuvoston työryhmäkäsittelyssä ilmoittanut, että 2 kohdassa viitataan rikoksiin sellaisina kuin ne on kriminalisoitu kansallisessa lainsäädännössä.
Rikoslaissa ei ole erillisiä tunnusmerkistöjä rikoksista, jotka on tehty osana rikollisjärjestön toimintaa, lukuun ottamatta 17 luvun 1 a §:n järjestäytyneen rikollisryhmään toimintaan osallistumista. Järjestäytyneessä rikollisryhmässä tehtyihin tekoihin sovelletaan siten lähtökohtaisesti samoja tunnusmerkistöjä kuin muihinkin rikoksiin. Rikoksen tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa on rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rangaistuksen koventamisperuste, minkä lisäksi se on rikoksen törkeäksi kvalifioiva peruste useassa rikoslajissa.
Artiklan 2 kohdan luettelossa on joitakin rikosnimikkeitä, joita ei ole sellaisinaan rikoslaissa, mutta jotka todennäköisesti olisivat ainakin pääosin rikoslain nykyisten tunnusmerkistöjen ja siten direktiivissä edellytettyjen toimenpiteiden piirissä. Esimerkiksi elinten ja kudosten laiton kauppa on rangaistavaa ihmiskauppana (RL 25:3–4), , ihmisryöstö erilaisina vapauteen kohdistuvina rikoksina (25 luku) ja tuotteiden väärentäminen, laiton jäljentäminen ja kulttuuriomaisuuden laiton kauppa maahantuontia ja maastavientiä koskevina rikoksina (46 luku). Direktiiviä tulisi siten soveltaa tällaisiin rikoksiin siltä osin kuin rikos on tehty osana rikollisjärjestön toimintaa.
Artiklan 3 kohdan mukaan direktiivin soveltamisalassa olisi myös unionin rajoittavien toimenpiteiden rikkominen siten kuin se olisi määritelty tätä koskevassa direktiivissä. Velvoitteen suhdetta kansalliseen lainsäädäntöön voidaan siten tarkemmin arvioida vasta mahdollisen tulevan direktiiviehdotuksen yhteydessä. Nykyisin unionin rajoittavien toimenpiteiden rikkominen tai sen yritys on Suomessa rangaistavaa säännöstelyrikoksena (RL 46:1–3).
Artiklan 5 kohdan mukaan 2 luvun säännökset jäljittämisestä ja tunnistamisesta soveltuvat kaikkiin kansallisen lainsäädännön mukaisiin rikoksiin, joista voi seurata vähintään vuoden vankeusrangaistus. Suomessa menettämisseuraamusta ja vahingonkorvausta koskevat kysymykset on jo nykyisin otettava huomioon rikoslajineutraalisti rikoksia selvitettäessä esitutkintalain 1 luvun 2 §:n mukaisesti. Kansallisen lainsäädännön voidaan siten arvioida vastaavan direktiivin velvoitteita tältä osin.
5.1.2
Ehdotuksen II luku: Jäljittäminen ja tunnistaminen
ARO-toimistojen kannalta relevanttia lainsäädäntöä sisältyy ehdotetulla direktiivillä korvattavan rikoshyötypäätöksen lisäksi Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten välisen tietojen ja tiedustelutietojen vaihdon yksinkertaistamisesta annettuun neuvoston puitepäätökseen 2006/960/YOS (jäljempänä Ruotsin puitepäätös), johon toimistojen välinen tiedonvaihto on perustunut. Komissio on 8.12.2021 antanut ehdotuksen (COM(2021) 782 final, U 8/2022 vp) direktiiviksi jäsenmaiden lainvalvontaviranomaisten välisestä tietojenvaihtoa koskeviksi uusiksi säännöiksi (jäljempänä myös tiedonvaihtodirektiivi), joka kumoaisi ja korvaisi kyseisen puitepäätöksen. Neuvoston yleisnäkemys direktiiviehdotuksesta hyväksyttiin kesäkuun 2022 oikeus- ja sisäasioiden neuvostossa. Suomessa puitepäätöksen kansallisesta täytäntöönpanosta on säädetty lailla Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten välisen tietojen ja tiedustelutietojen vaihdon yksinkertaistamisesta tehdyn neuvoston puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta (26/2009, jäljempänä laki tiedon ja tiedustelutiedon vaihtamisesta) ja valtioneuvoston asetuksella Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten välisen tietojen ja tiedustelutietojen vaihdon yksinkertaistamisesta tehdyssä neuvoston puitepäätöksessä tarkoitetuista yhteyspisteistä (58/2009). Lakia sovelletaan sen 2 §:n mukaan myös rikoshyötypäätöksen nojalla tapahtuvaan tietojen luovuttamiseen.
Ehdotetun 4 artiklan 1 kohta sekä 5 artiklan 2 kohdan b ja c alakohta saattaisivat laajentaa ARO-toimistojen toimivaltaa tuomion jälkeiseen vaiheeseen, koska toimistojen tulisi voida jäljittää ja tunnistaa myös omaisuutta, josta on jo annettu menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös. Nykyisen rikoshyötypäätöksen 1 artikla koskee tältä osin omaisuutta, joka voidaan tuomita menetetyksi. Suomessa tällä saattaisi olla vaikutusta vakiintuneeseen jaotteluun, jossa esitutkintaviranomaiset vastaavat tutkintavaiheen jäljittämistoimenpiteistä, kun taas menetetyksi tuomitsemisen jälkeen tehtävistä toimenpiteistä säädetään sakkotäytäntöönpanolaissa, jonka sisältöä selostetaan tarkemmin jäljempänä 19 artiklan yhteydessä. Ehdotus saattaisi tältä osin edellyttää muutoksia ainakin esitutkintalakiin, pakkokeinolakiin, rikoslakiin ja sakkotäytäntöönpanolakiin.
Ehdotetun 4 artiklan 2 kohdan mukaan varojen jäljittämistä koskevat tutkimukset olisi suoritettava välittömästi, kun aloitetaan tutkinta rikoksesta, josta todennäköisesti saadaan merkittävää taloudellista hyötyä, tai jos se on tarpeen pakotteisiin liittyvien rikosten ehkäisemiseksi, paljastamiseksi ja tutkimiseksi. Säännös saattaa edellyttää muutosta poliisi- ja esitutkintalakiin, joissa ei erikseen säädetä kiireellisistä toimenpiteistä näissä tilanteissa. Lisäksi tutkimusten aloittaminen pakotteisiin liittyvien rikosten osalta jo ennen esitutkintavaihetta voisi edellyttää muutoksia ainakin poliisilakiin.
Ehdotetun 5 artiklan 2 kohdan b ja c alakohta ja 3 kohta edellyttäisivät, että ARO-toimistojen tulisi voida jäljittää ja tunnistaa omaisuutta myös itse. Kyse olisi uusista tehtävistä, sillä rikoshyötypäätöksessä on edellytetty jäljittämisen ja tunnistamisen helpottamista. Nykyisin Suomen Keskusrikospoliisiin sijoitettu ARO-toimisto jäljittää ja tunnistaa omaisuutta itse kansainvälisten pyyntöjen osalta, mikä vastaisi osittain 2 kohdan b alakohtaa. Sen sijaan ARO-toimistolla ei ole ollut roolia 2 kohdan a alakohdassa mainituissa puhtaasti kansallisissa tapauksissa, joissa jäljittäminen ja tunnistaminen kuuluvat kulloinkin esitutkintaa suorittavalle taholle esitutkintalain 1 luvun 2 §:n mukaisesti.
Ehdotetun 4 artiklan 2 kohta ja 5 artiklan 2–4 kohta sisältävät uutta sääntelyä muun ohella ARO-toimistojen tehtävistä unionin rajoittavien toimenpiteiden ja kohdennettujen talouspakotteiden osalta, mistä aiheutuvia lainsäädäntömuutostarpeita on osin arvioitu edellä 1 artiklan 2 kohdan yhteydessä.
Ehdotetun 5 artiklan 4 kohdan mukaan ARO-toimistoille tulisi myös antaa mahdollisuus toteuttaa 11 artiklan 2 kohdan mukaisia kiireellisiä jäädyttämistoimia, jos se on tarpeen pakoterikosten ehkäisemiseksi, paljastamiseksi tai tutkimiseksi. Ehdotus vaikuttaisi tältä osin poikkeavan kansallisen pakkokeinolainsäädännön lähtökohdista, koska pakkokeinoja ei voida kansallisesti käyttää esitutkintaa edeltävässä vaiheessa.
Poliisilla on laajat tiedonsaantioikeudet tehtäviensä hoitamiseen, mistä syystä Suomen ARO-toimistolla on mahdollisuus saada useimmat ehdotuksen 6 artiklassa mainitut tiedot. Poliisin oikeudesta saada tietoja säädetään poliisilain 4 luvussa ja henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain (616/2019) 3 luvussa. Viimeksi mainitun lain 16 §:ssä säädetään poliisin oikeudesta saada tietoja eräistä rekistereistä ja tietojärjestelmistä teknisen käyttöyhteyden avulla tai tietojoukkona. Tällainen oikeus koskisi 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuista tiedoista ainakin kiinteistörekisteriä, väestötietojärjestelmää, liikenneasioiden rekisteriä ja kaupparekisteriä. Artiklassa edellytettyä välitöntä ja suoraa pääsyä ei kuitenkaan kaikkien tietojen osalta ole, sillä tiedonluovutus voi perustua myös poliisin toimivaltansa puitteissa tekemään pyyntöön saada tietoa. Muutokset tähän perusratkaisuun vaatisivat todennäköisesti muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön.
ARO-toimistoilla ei ole kansallisesti yleistä oikeutta saada esimerkiksi 1 kohdan a alakohdassa mainittuja veroviranomaisten hallussa olevia tietoja, f alakohdassa mainittuja sosiaaliturvatietoja eikä g alakohdassa mainittuja syyttäjäviranomaisten hallussa olevia tietoja. Viimeksi mainittu alakohta asiaankuuluvista tiedoista, jotka ovat rikosten ehkäisemisen, paljastamisen, tutkinnan tai syytteeseenpanon osalta toimivaltaisten viranomaisten hallussa, on muotoiltu hyvin laveasti. Johdanto-osan 17 kappaleen perusteella alakohta saattaa kattaa esimerkiksi rikosrekisteritiedot, jos ne voivat olla arvokkaita asiaankuuluvan omaisuuden tunnistamiseksi. Kansallisessa lainsäädännössä esitutkintaviranomaisen oikeus saada rikosrekisteritietoja on rikosrekisterilain (770/1993) 4 §:n 1 momentin 5 kohdan nojalla rajoitettu pakkokeinoasioihin.
Ehdotetun 6 artiklan 3 kohdan mukaan suora ja välitön pääsy tietoihin ei rajoittaisi kansallisessa lainsäädännössä säädettyjen menettelyllisten suojatoimien soveltamista. Muotoilu ja johdanto-osan 17 kappaleen kirjaukset jättävät jossain määrin epäselväksi sen, missä määrin suoraa ja välitöntä pääsyä voitaisiin kansallisessa lainsäädännössä rajoittaa.
Direktiivin 8 artiklassa säädettäisiin ARO-toimistojen tietoihin pääsyn ja niitä koskevien hakujen valvonnasta. Suomessa lokitietojen keräämisestä säädetään kaikkien viranomaisten osalta yleisluontoisesti julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annetun lain (906/2019) 17 §:ssä ja rikosasioiden yhteydessä tapahtuvan henkilötietojen käsittelyn osalta henkilötietojen käsittelystä rikosasioissa ja kansallisen turvallisuuden ylläpitämisen yhteydessä annetun lain (1054/2018, jäljempänä rikosasioiden tietosuojalaki) 19 §:ssä. Lisäksi asiasta on erityissäännöksiä eri rekistereitä koskevissa laeissa. Ehdotetun 8 artiklan säännökset vaikuttavat yksityiskohtaisemmilta kuin edellä mainitut kansalliset säännökset.
Direktiivin 9 artiklan rikoshyötypäätökseen verrattuna uudet säännökset ARO-toimistojen välisen rajat ylittävän tietojenvaihdon tarkoituksesta, pyyntöihin sisällytettävistä vähimmäistiedoista ja kieltäytymisperusteista vastaisivat pääpiirteissään Ruotsin puitepäätöstä, johon ARO-toimistojen välinen tiedonvaihto tällä hetkellä perustuu. Sen sijaan esimerkiksi ehdotettu 5 kohta tietojenvaihtokanavan (SIENA-sovellus) määrittämisestä poikkeaisi rikoshyötypäätöksen ja puitepäätöksen sisällöstä. Suomen ARO-toimistolla on jo nykyisin pääsy SIENAan.
Tietojenvaihdon kohteena olevat tiedot on 1 kohdassa määritelty hyvin yleisesti viittaamalla kaikkiin tietoihin, jotka pyytävä toimisto tarvitsee 5 artiklan mukaisten tehtäviensä suorittamiseksi. Jos tiedonvaihto koskisi kaikkia 6 artiklassa mainittuja vähimmäistietoja, tämä todennäköisesti lisäisi tiedonvaihdon alaa merkittävästi ja herättäisi myös kysymyksiä ehdotettujen kieltäytymisperusteiden riittävyydestä.
Sääntelyä lainvalvontaviranomaisten rajat ylittävästä tiedonvaihdosta sisältyy Ruotsin puitepäätöksen lisäksi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2014/41/EU rikosasioita koskevasta eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä (jäljempänä EIO-direktiivi) ja yleisemmin kansainvälisen rikosoikeusavun piiriin, jota koskevat kansalliset säännökset ovat kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetussa laissa (4/1994, jäljempänä rikosoikeusapulaki). Ehdotetun 9 artiklan suhde mainittuun sääntelyyn on epäselvä.
Direktiivin 10 artiklan määräajat tietopyyntöihin vastaamiselle ovat tiukempia kuin rikoshyötypäätöksessä viitatut Ruotsin puitepäätöksen määräajat, mutta ne vastaavat pääosin niitä määräaikoja, jotka sisältyvät neuvoston yleisnäkemykseen puitepäätöksen korvaavaa tiedonvaihtodirektiiviä koskevasta ehdotuksesta.
5.1.3
Ehdotuksen III luku: Jäädyttäminen ja menetetyksi tuomitseminen
Ehdotetun 11 artiklan1 kohta jäsenvaltioiden velvollisuudesta mahdollistaa jäädyttäminen mahdollisen menetetyksi tuomitsemisen varmistamiseksi vastaisi pääosin konfiskaatiodirektiivin 7 artiklan 1 kohdan ensimmäistä virkettä. Nykyistä konfiskaatiodirektiiviä kansallisesti täytäntöön pantaessa on katsottu, että direktiivissä tarkoitettuja jäädyttämistoimenpiteitä ovat Suomessa pakkokeinolain 6 luvussa tarkoitetut vakuustakavarikko, väliaikainen vakuustakavarikko ja 7 luvun mukainen takavarikko, jotka ovat kaikki mahdollisia menettämisseuraamuksen turvaamiseksi (HE 4/2016 vp s. 17).
Ehdotetun 11 artiklan 2 kohdan mukaan jäädyttämistoimenpiteisiin on sisällyttävä välittömiä toimia, jotka toteutetaan, kun se on tarpeen omaisuuden säilyttämiseksi. Välittömiä toimia ei ole tarkemmin määritelty. Säännös vastaa pitkälti konfiskaatiodirektiivin 7 artiklan 1 kohdan toista virkettä kiireellisistä toimista, joita ei myöskään ole tarkemmin määritelty. Konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä ei ole otettu erikseen kantaa siihen, miten edellä mainitut pakkokeinolain 6 ja 7 luvun mukaiset toimet suhtautuvat tällaisiin kiireellisiin toimiin. Hallituksen esityksen perusteluista ilmenee, että kansallisen lainsäädännön on arvioitu vastaavan tältä osin direktiivin velvoitteita (HE 4/2016 vp s. 17).
Ehdotetun 11 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden tulisi antaa ARO-toimistoille mahdollisuus toteuttaa 2 kohdan mukaisia välittömiä toimia siihen asti kun 1 kohdan mukainen jäädyttämispäätös on annettu. Tällaisten väliaikaisten kiireellisten jäädyttämistoimenpiteiden voimassaoloaika saisi olla enintään seitsemän päivää. Kyse olisi uudesta velvollisuudesta, joka todennäköisesti edellyttäisi muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön.
Suomi ei ehdotuksen valmisteluvaiheessa pitänyt silloisilla tiedoilla tarpeellisena, että ARO-toimistoille annettaisiin kiireellisiä jäädyttämisvaltuuksia. Suomi piti riittävänä sitä, että tilivarat kyetään nykyiseen tapaan jäsenvaltioissa lyhytaikaisesti pysäyttämään rahanpesuntorjuntayksiköiden (Financial Intelligence Units eli FIU, Suomessa Keskusrikospoliisissa toimiva rahanpesun selvittelykeskus) toimesta, ja että varsinainen omaisuuden jäädyttäminen tapahtuu nykyisten säädösten kuten konfiskaatioasetuksen nojalla (E 97/2021 vp). Ehdotuksen vaikutustenarvioinnin mukaan kaikilla ARO-toimistoilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta pyytää kiireellistä jäädyttämistä muilta viranomaisilta.
Ehdotetusta 3 kohdasta ei suoraan ilmene, tulisiko ARO-toimistolla olla muodollinen oikeus väliaikaisten jäädyttämispäätösten antamiseen vai olisiko riittävää esimerkiksi se, että toimiston henkilökuntaan kuuluu virkamiehiä, joilla olisi tällaiset oikeudet.
Ehdotuksen 11 artiklan 2 ja 3 kohdan mukaisena välittömänä toimena voitaisiin Suomessa mahdollisesti pitää ainakin väliaikaista vakuustakavarikkoa, josta päättää pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies. Edellytyksenä on, että asia ei siedä viivytystä ja 1 §:n edellytykset vakuustakavarikolle ovat olemassa. Väliaikainen vakuustakavarikko lakkaa pykälän 2 momentin mukaan olemasta voimassa, jos vaatimusta vakuustakavarikon määräämisestä ei tehdä tuomioistuimelle viikon kuluessa väliaikaismääräyksen antamisesta. Väliaikainen vakuustakavarikko voi siten olla voimassa pidempään kuin 11 artiklan 3 kohdassa edellytettäisiin.
Epäselvää on, voitaisiinko myös pakkokeinolain 7 luvun mukaista takavarikkoa pitää välittömänä toimena. Tämän puolesta puhuu se, että takavarikoimisestakin päättää pakkokeinolain 7 luvun 7 §:n mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies. Tätä vastaan kuitenkin puhuu se, että toisin kuin väliaikainen vakuustakavarikko, takavarikko ei ole sellainen lyhytaikainen väliaikaistoimi, jonka voimassaolon jatkaminen edellyttäisi erillisen pidempiaikaisen jäädyttämispäätöksen antamista. Takavarikon kestolle ei ole asetettu selkeää enimmäisaikaa. Takavarikko on pakkokeinolain 7 luvun 14 §:n mukaan kumottava, jos syytettä sen perusteena olevasta rikoksesta ei nosteta tai menettämisseuraamusta koskevaa vaatimusta panna vireille neljässä kuukaudessa takavarikoimisesta. Tuomioistuin voi kuitenkin 14 §:ssä tarkemmin säädetysti pidentää määräaikaa enintään neljä kuukautta kerrallaan tai erityisten syiden vuoksi enintään vuosi kerrallaan tai päättää, että takavarikko on voimassa toistaiseksi. Määräajat olisivat tältäkin osin ehdotettua 11 artiklan 3 kohtaa pidempiä.
Kansallisen lainsäädännön voidaan arvioida täyttävän 11 artiklan 5 kohdan vaatimukset toimivaltaisesta viranomaisesta ja jäädyttämispäätösten perustelusta. Konfiskaatiodirektiivissä ei nimenomaisesti säädetä jäädyttämispäätösten perustelemisesta, mutta velvollisuus tulee epäsuorasti ilmi suojalauseketta koskevan 8 artiklan 2 kohdasta, jonka mukaan henkilölle, jota jäädyttämispäätös koskee, olisi ainakin lyhyesti esitettävä kyseisen päätöksen syy tai syyt. Samantyylinen ilmoitusvelvollisuus sisältyy ehdotuksen 22 artiklaan.
Vakuustakavarikosta päättää pakkokeinolain 6 luvun 2 §:n mukaan tuomioistuin. Päätös on perusteltava, vaikka tästä ei pakkokeinolaissa suoraan säädetäkään. Perusteluvelvollisuus palautuu viime kädessä Suomen perustuslakiin (731/1999), jossa oikeus saada perusteltu päätös mainitaan yhtenä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kulmakivenä (21 §:n 2 momentti), ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, joiden mukaan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskeva Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 19/1990) 6 artikla asettaa tuomioistuimelle velvollisuuden perustella päätöksiään. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännön mukaan pakkokeinosta päättävän tuomioistuimen on perusteltava päätöksensä riittävän yksityiskohtaisesti, jotta päätöksen lainmukaisuutta voidaan arvioida (ks. KKO 2020:16, kohta 12).
Väliaikaisesta vakuustakavarikosta ja takavarikosta päättää edellä lausutusti pidättämiseen oikeutettu virkamies. Tuomioistuin saa päättää takavarikosta syytettä käsitellessään. Väliaikaisesta vakuustakavarikosta on pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan ilman aiheetonta viivytystä laadittava pöytäkirja, jossa riittävästi mainitaan vakuustakavarikon tarkoitus, selostetaan siihen johtanut menettely ja yksilöidään kohteena oleva omaisuus. Jäljennös pöytäkirjasta on viivytyksettä toimitettava sille, jonka omaisuuteen väliaikainen vakuustakavarikko kohdistuu. Takavarikon osalta vastaavanlainen säännös sisältyy 7 luvun 12 §:ään.
Artiklan 6 kohta jäädyttämispäätöksen voimassaolosta ja omaisuuden palauttamisesta omistajalleen käytännössä vastaisi nykyisen konfiskaatiodirektiivin suojalauseketta koskevan 8 artiklan 3 ja 5 kohtaa, joiden ei ole direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä arvioitu aiheuttavan muutostarvetta kansalliseen lainsäädäntöön (HE 4/2016 vp s. 18–20).
Artiklan 7 kohta sisältäisi uuden säännöksen, jonka mukaan jos jäädytettävä omaisuus muodostuu yksiköistä, jotka olisi säilytettävä toiminnan jatkuvuuden vuoksi, kuten yrityksistä, jäädyttämispäätökseen tulisi sisältyä toimet, joilla estetään niiden omistajilta tai niitä hallinnoivilta henkilöiltä pääsy tähän omaisuuteen ja samalla sallitaan toiminnan jatkuminen.
Väliaikaisen vakuustakavarikon ja vakuustakavarikon täytäntöönpanoon sovelletaan ulosottokaaren säännöksiä. Irtaimen ja kiinteän omaisuuden takavarikko pannaan ulosottokaaren 8 luvun 7 §:n mukaan täytäntöön noudattaen soveltuvin osin, mitä 4 luvussa säädetään ulosmittauksesta. Luvun 37 §:n mukaan velallinen ei saa ulosmittauspäätöksen jälkeen hävittää taikka ilman ulosottomiehen lupaa luovuttaa tai pantata ulosmitattua omaisuutta tai muutoin määrätä siitä. Yhtiön tai muun yhteisön osuuden tai osakkeiden ulosmittauksen jälkeen velallinen ei 38 §:n mukaan saa päättää yhteisössä sellaisista tavanomaiseen liiketoimintaan kuulumattomista toimista, jotka tuntuvasti alentavat osuuden tai osakkeiden arvoa. Ulosottomies voi 39 §:n mukaan antaa velalliselle luvan vaihtaa ulosmitattu omaisuus muuhun omaisuuteen tai tehdä muu vastaava 37 §:ssä tarkoitettu toimi. Lupa edellyttää, että toimi on tarkoituksenmukainen eikä ilmeisesti vaaranna velkojien maksunsaantia.
Ulosottokaaren mainitut säännökset eivät siten estä normaalia liiketoimintaa eivätkä ehdottomasti estä omaisuuden omistajan tai sitä hallitsevan henkilön pääsyä omaisuuteen, mutta estävät tavanomaisesta poikkeavat toimet, jotka tuntuvasti alentaisivat omaisuuden arvoa. Epäselvää on, täyttäisikö tämä ehdotetun 11 artiklan 7 kohdan velvoitteen, ottaen myös huomioon, että direktiiviehdotuksessa ei ole määritelty, mitä esimerkiksi omaisuuden hallinnoimisella tarkoitetaan, kun taas ulosottokaaren 4 luvun 38 §:ssä edellytetään, että velallisella on omistukseen perustuva huomattava määräysvalta yhteisöön.
Takavarikon kohteen säilyttämisestä säädetään pakkokeinolain 7 luvun 13 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan takavarikon toimittajan on otettava takavarikoitu esine, omaisuus ja asiakirja haltuunsa tai pantava se varmaan säilöön. Takavarikon kohde voidaan 2 momentin mukaan jättää haltijalleen, jollei se vaaranna takavarikon tarkoitusta. Haltijaa on tällöin kiellettävä luovuttamasta, hukkaamasta ja hävittämästä kohdetta. Kohde on myös tarvittaessa merkittävä siten, että se selvästi havaitaan takavarikoiduksi. Haltijaa voidaan kieltää käyttämästä kohdetta. Takavarikon kohde on 3 momentin mukaan säilytettävä sellaisenaan ja sitä on hoidettava huolellisesti. Pykälä ei siten sisällä nimenomaisia säännöksiä ehdotetun 11 artiklan 7 kohdassa tarkoitetuista tilanteista, mutta mahdollistaa sinänsä kohdassa mainittujen velvollisuuksien toteuttamisen. Tältäkin osin on epäselvää, täyttäisikö tämä ehdotetun velvoitteen.
Kansallisen lainsäädännön voidaan arvioida täyttävän ehdotuksen 12 artiklan säännökset niin sanotusta vakiomuotoisesta menetetyksi tuomitsemisesta ja 13 artiklan säännökset kolmansia osapuolia koskevasta menetetyksi tuomitsemisesta. Ehdotetussa 12 artiklassa säädettäisiin rikoksentekovälineitä ja rikoshyötyä koskevasta esinekonfiskaatiosta ja arvokonfiskaatiosta. Artiklan sanamuoto vastaisi pääosin konfiskaatiodirektiivin 4 artiklan 1 kohtaa, jonka ei direktiiviä täytäntöön pantaessa arvioitu aiheuttavan muutostarpeita kansalliseen lainsäädäntöön (HE 4/2016 vp s. 11).
Ehdotettu 13 artikla vastaisi pääosin konfiskaatiodirektiivin 6 artiklaa, jonka katsottiin direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä edellyttävän, että rikoshyödyn menettämistä koskeviin säännöksiin lisätään mahdollisuus tuomita menetetyksi kolmannelle osapuolelle siirretty rikoshyöty. Tämä toteutettiin rikoslain 10 luvun 2 §:n 4 momentilla, joka menee osittain 6 artiklaa pidemmälle (HE 4/2016 vp s. 16–17, 34–36).
Laajennettua menetetyksi tuomitsemista koskevan 14 artiklan sisältö vaikuttaa käytännössä vastaavan konfiskaatiodirektiivin 5 artiklan 1 kohtaa. Sen sijaan artikla ei sisällä konfiskaatiodirektiivin 5 artiklan 2 kohdan kaltaista säännöstä, jossa velvollisuus säätää laajennetusta hyötykonfiskaatiosta on rajoitettu koskemaan tiettyjä rikoksia eli lahjontaa, järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumista, lapsipornoa, tietoverkkorikoksia ja rikoksia, joiden ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Ehdotettua 14 artiklaa tulisi siten soveltaa kaikkiin direktiivin soveltamisalaan kuuluviin rikoksiin, mikä laajentaisi merkittävästi laajennetun hyötykonfiskaation alaa.
Laajennetusta hyödyn menettämisestä säädetään rikoslain 10 luvun 3 §:ssä. Laajennetun hyötykonfiskaation edellytyksenä on pykälän 1 momentin mukaan se, että on tehty 1) rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta; 2) kätkemisrikos tai rahanpesu; 3) salakuljetus; 4) huumausainerikos tai huumausainerikoksen edistäminen; 5) lahjuksen antaminen tai lahjuksen ottaminen taikka lahjominen elinkeinotoiminnassa tai lahjuksen ottaminen elinkeinotoiminnassa; 6) järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistuminen; 7) sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen, 20 luvun 8 b §:n 2 momentissa tarkoitettu lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin taikka paritus; 8) vaaran aiheuttaminen tietojenkäsittelylle; tai 9) 1–8 kohdassa tarkoitetun rikoksen rangaistava yritys. Lisäksi edellytetään, että rikos on luonteeltaan sellainen, että se voi tuottaa taloudellista hyötyä. Tätä niin sanottujen liipaisinrikosten luetteloa täydennettiin konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä koskemaan 5–8 kohdassa mainittuja rikoksia.
Ehdotuksen 14 artikla edellyttäisi liipaisinrikosten luettelon laajentamista nykyisestä. Direktiivin ehdotettuun soveltamisalaan kuuluvia rikoksia, joita ei ole rikosnimikkeensä osalta mainittu RL 10:3.1 §:n luettelossa, ovat ainakin terrorismi, ihmiskauppa, maksuvälineisiin liittyvät väärennökset ja rahan väärentäminen, ympäristörikokset ja useat ehdotetun 2 artiklan 2 kohdan rikoksista. Toisaalta jotkut näistä rikoksista, kuten useimmat terrorismirikokset ja ihmiskauppa, olisivat laajennetun hyötykonfiskaation piirissä enimmäisrangaistuksensa perusteella. Velvollisuus laajentaa liipaisinrikosten luetteloa koskisi alustavasti arvioituna varsinkin sellaisia soveltamisalassa mainittujen rikosten perusmuotoisia tai lieviä tekomuotoja, joiden enimmäisrangaistus on alle neljä vuotta vankeutta.
Ehdotuksen 15 artikla koskee tuomioon perustumatonta menetetyksi tuomitsemista tilanteissa, joissa rikosoikeudellinen menettely on aloitettu, mutta sitä ei ole voitu jatkaa artiklan 1 kohdassa mainituista syistä. Säännös olisi nykyisen konfiskaatiodirektiivin 4 artiklan 2 kohtaa laajempi. Viimeksi mainitussa edellytetään tuomioon perustumattoman menettämisseuraamuksen mahdollistamista ainakin tilanteissa, joissa epäilty tai syytetty on sairas tai paennut. Ehdotetun 15 artiklan 1 kohdassa mainitaan näiden lisäksi myös epäillyn tai syytetyn kuolema, kansallisen lainsäädännön mukainen syytesuoja ja armahdus sekä kansallisen lainsäädännön mukaisten määräaikojen päättyminen, jos määräajat eivät ole riittävän pitkiä tehokkaiden tutkinta- ja syytetoimien kannalta.
Lisäksi tuomioon perustumaton menetetyksi tuomitseminen olisi, toisin kuin konfiskaatiodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa, mahdollista rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn lisäksi myös niiden arvoa vastaavan omaisuuden osalta ja myös tilanteissa, joissa omaisuus on siirretty kolmansille osapuolille. Myös tuomitsemiskynnys olisi muotoiltu eri tavalla. Konfiskaatiodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa edellytetään, että menettely olisi voinut johtaa rikoksesta tuomitsemiseen, jos epäilty tai syytetty olisi voinut osallistua oikeudenkäyntiin, kun taas ehdotetun 15 artiklan 2 kohdan mukaan kansallisen tuomioistuimen tulisi vakuuttua siitä, että kaikki rikoksen tunnusmerkit täyttyvät. Epäselvää on, olisiko ehdotettu kynnys aikaisempaa matalampi vai korkeampi.
Toisaalta ehdotettuun 15 artiklaan sisältyisi myös rajoituksia, joita ei ole konfiskaatiodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa. Mahdollisen taloudellisen hyödyn tulisi olla huomattavaa ja menettämisseuraamus koskisi niitä soveltamisalassa olevia rikoksia, joista voi seurata vähintään neljän vuoden vankeusrangaistus. Lisäksi säädettäisiin erikseen asianomaisen henkilön puolustautumisoikeuden kunnioittamisesta muun muassa myöntämällä oikeus tutustua asiakirja-aineistoon ja oikeus tulla kuulluksi. Nykyisessä konfiskaatiodirektiivissä osin samantyylisiä elementtejä sisältyy 8 artiklan 6 kohtaan.
Tärkeimmät kansalliset säännökset tuomioon perustumattomasta menetetyksi tuomitsemista ovat rikoslain 10 luvun 1 §:n 3 momentissa ja 9 §:ssä, jotka säädettiin konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä. Silloisen lainsäädännön katsottiin sinänsä sallivan konfiskaatiodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti menettämisseuraamuksen tuomitsemisen, vaikka ketään ei tuomittaisi rikoksesta rangaistukseen. Selkeyden vuoksi asiasta haluttiin kuitenkin lisätä lakiin nimenomainen säännös silloista käytäntöä vastaavan laajuisena (HE 4/2016 vp s. 12, 29–31, 42–44).
Menettämisseuraamuksen yleisiä edellytyksiä koskevan rikoslain 10 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan menettämisseuraamuksen määräämisen edellytyksenä on laissa rangaistavaksi säädetty teko (rikos). Menettämisseuraamuksen määrääminen voi 2 momentin mukaan perustua myös rangaistavaksi säädettyyn tekoon, 1) jonka tekijä ei teon hetkellä ole täyttänyt viittätoista vuotta tai on syyntakeeton; 2) jonka tekijä on rangaistusvastuusta vapaa tiettyjen rikoslain säännösten nojalla; taikka 3) josta oikeushenkilö voidaan tuomita rangaistukseen 9 luvun nojalla, vaikkei rikoksentekijää tuomita rangaistukseen. Jos menettämisseuraamuksen perustavasta rikoksesta tai rangaistavaksi säädetystä teosta esitetään rikoksesta tuomitsemiseen riittävä näyttö, menettämisseuraamus voidaan 3 momentin mukaan määrätä, vaikka rikoksen tai teon tekijää ei saada selville tai häntä vastaan ei nosteta syytettä tai tuomita rangaistukseen.
Menettämisseuraamusasian käsittelystä säädetään rikoslain 10 luvun 9 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan menettämisseuraamusta koskeva asia käsitellään sen syytteen yhteydessä, jossa tarkoitettuun rikokseen menettämisvaatimus perustuu. Menettämisseuraamusta koskeva asia voidaan käsitellä myös erikseen. Pykälän 2 momentin mukaan menettämisseuraamusta koskeva asia voidaan tutkia ja ratkaista vastaajan poissaolosta huolimatta noudattaen, mitä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997, jäljempänä rikosoikeudenkäyntilaki) 8 luvun 11 ja 12 §:ssä säädetään. Ainoastaan menettämisseuraamusta koskeva asia voidaan myös tutkia ja ratkaista, jos vastaaja on saanut tiedoksi menettämisvaatimuksen ja oikeudenkäyntiin kutsuttuna jäänyt pois ja jos poissaolo ilmeisesti johtuu oikeudenkäynnin karttamisesta. Tällöin tuomioistuimen on viran puolesta määrättävä vastaajalle edunvalvoja. Edunvalvojan määräämisestä asianosaisen sairauden, henkisen toiminnan häiriintymisen, heikentyneen terveydentilan tai muun vastaavan syyn vuoksi säädetään oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 4 a §:ssä.
Tuomioon perustumaton menettämisseuraamus on siten rikoslain 10 luvun 1 §:n 3 momentin nojalla mahdollinen muissakin kuin nykyisen konfiskaatiodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa edellytetyissä tilanteissa. Viimeksi mainitun säännöksen tilanteista eli pakoilu- ja sairaustapauksista on mainittu erikseen menettelyä koskevassa 9 §:ssä. Ehdotetun 15 artiklan 1 kohdan uudet edellytykset voisivat johtaa tarpeeseen laajentaa mahdollisuutta tutkia ja ratkaista menettämisseuraamusasia vastaajan poissaolosta huolimatta.
Ehdotetun 15 artiklan 1 kohdan uusista edellytyksistä kansallinen lainsäädäntö täyttäisi ainakin c alakohdan tilanteet, joissa epäilty tai syytetty on kuollut. Tällaisissa tilanteissa menettämisvaatimus voitaisiin kohdistaa esimerkiksi kuolinpesään tai rikoksesta hyötyneeseen oikeushenkilöön.
Alakohdan d osalta korotetusta syytesuojasta on säädetty perustuslaissa kansanedustajien (30 §), tasavallan presidentin (113 §), valtioneuvoston jäsenten (114–116 §), oikeuskanslerin ja oikeusasiamiehen (117 §) suhteen. Syytteen nostaminen edellyttää eduskunnan suostumusta tai päätöstä. Ei ole täysin selvää, mahdollistaisiko kansallinen lainsäädäntö menettämisvaatimuksen ajamisen mainittuja henkilöitä kohtaan tilanteessa, jossa syytettä ei nostettaisi.
Alakohdan e osalta armahduksesta säädetään perustuslain 105 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan tasavallan presidentti voi yksittäisessä tapauksessa saatuaan lausunnon korkeimmalta oikeudelta armahtaa tuomioistuimen määräämästä rangaistuksesta tai muusta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta joko kokonaan tai osittain. Menettämisseuraamusta voidaan pitää momentissa tarkoitettuna muuna rikosoikeudellisena seuraamuksena. Yleisestä armahduksesta on 2 momentin mukaan säädettävä lailla.
Ehdotettu 15 artiklan 1 kohta koskee tilanteita, joissa rikosoikeudellinen menettely on aloitettu, mutta sitä ei ole voitu jatkaa. Säännös ei vaikuta merkitykselliseltä ainakaan perustuslain 105 §:n 1 momentin kannalta, koska viimeksi mainittu koskee tilanteita, joissa rikosoikeudellinen seuraamus on jo tuomittu ja menettely siten päättynyt. Sen sijaan säännös voisi rajoittaa mahdollisuutta säätää lailla sellaisesta yleisestä armahduksesta, joka koskisi vireillä olevissa rikosprosesseissa mahdollisesti tuomittavia menettämisseuraamuksia.
Alakohdan f osalta rikoslain 8 luvun 9 §:n mukaan menettämisseuraamusta ei saa tuomita, mikäli teosta ei vanhentumisen vuoksi saa tuomita rangaistusta. Menettämisvaatimuksen lyhin vanhentumisaika on kuitenkin viisi vuotta. Jos menettämisvaatimus koskee 10 luvun 4 §:ssä tarkoitettua rikoksentekovälinettä tai 5 §:ssä tarkoitettua muuta omaisuutta, menettämisvaatimus ei kuitenkaan vanhennu. Mainittuja vanhentumisaikoja voidaan lähtökohtaisesti pitää riittävän pitkinä rikosten tehokkaiden tutkinta- ja syytetoimien kannalta. On kuitenkin epäselvää, miten f alakohdan edellytystä käytännössä tulkittaisiin.
Tuomioon perustumatonta menetetyksi tuomitsemista ei ole kansallisesti rajattu rikoksiin, jotka ovat omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä (2 kohta) tai joista voi seurata vähintään neljän vuoden vankeusrangaistus (4 kohta). Koska direktiivissä olisi kyse vähimmäissääntelystä, estettä ei ole sille, että tuomioon perustumaton menetetyksi tuomitseminen on kansallisen lainsäädännön nojalla mahdollista muissakin kuin artiklassa mainituissa tapauksissa. Sen sijaan tulkinnanvaraista on, miten 2 kohdan edellytys siitä, että tuomioistuin on vakuuttunut kaikkien rikoksen tunnusmerkkien täyttymisestä, suhtautuu rikoslain 10 luvun 1 §:n 3 momentin edellytykseen, jonka mukaan rikoksesta tai rangaistavaksi säädetystä teosta on esitettävä rikoksesta tuomitsemiseen riittävä näyttö.
Rikoslain 10 luvun 9 §:n voidaan arvioida täyttävän ehdotetun 3 kohdan edellytykset asianomaisen henkilön puolustautumisoikeuksien kunnioittamisesta. Kohdan sisältöä ei sen sanamuodon perusteella ole tarkoitettu tyhjentäväksi, joten jäsenvaltioilla olisi mahdollisuus säätää muistakin kuin kohdassa nimenomaisesti mainituista edellytyksistä.
Edellä mainituilla perusteilla kansallinen lainsäädäntö ainakin osin täyttäisi ehdotetun 15 artiklan edellytykset. Merkittävimmät kysymykset koskevat tuomitsemiskynnystä ja joidenkin 1 kohdassa mainittujen tilanteiden tulkintaa.
Ehdotuksen 16 artikla rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän varallisuuden menetetyksi tuomitsemisesta olisi uusi. Edellytyksenä olisi artiklan 1 kohdan mukaan, että omaisuus jäädytetään rikollisjärjestön puitteissa tehtyjä rikoksia koskevan tutkinnan yhteydessä, rikos on omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä ja tuomioistuin on vakuuttunut, että jäädytetty omaisuus on peräisin rikollisjärjestön piirissä tehdyistä rikoksista eikä menettämisseuraamus olisi mahdollinen 12–15 artiklan nojalla. Artiklan 2 kohdan mukaan omaisuuden rikollisen alkuperän määrittämisessä tulisi ottaa huomioon kaikki asiaan liittyvät seikat, mukaan lukien erityiset tosiseikat ja saatavilla olevat todisteet, kuten se, että omaisuuden arvo on huomattavan epäsuhteinen omistajansa laillisiin tuloihin nähden. Artiklan 3 ja 4 kohdassa säädettäisiin 15 artiklan 3 ja 4 kohtaa vastaavasti seuraamuksen rajoittamisesta rikoksiin, joista voidaan tuomita vähintään neljän vuoden vankeusrangaistus, ja henkilön, jota asia koskee, oikeudesta puolustautua.
Artiklaan liittyvän johdanto-osan 28 kappaleen mukaan rikollisesta toiminnasta peräisin olevaa omaisuutta ei järjestäytyneen rikollisuuden vaikeaselkoisen luonteen vuoksi aina ole mahdollista yhdistää tiettyyn rikokseen. Kansallisen tuomioistuimen olisi oltava vakuuttunut siitä, että omaisuus on peräisin rikoksista, mutta tuomioistuimen ei ilmeisesti tarvitsisi olla vakuuttunut siitä, että rikos on tehty. Omaisuuden rikollisen alkuperän ratkaisemisessa tulisi ottaa huomioon kaikki merkitykselliset seikat, mukaan lukien omaisuuden huomattava epäsuhtaisuus omistajan laillisiin tuloihin nähden. Jäsenvaltioiden olisi tällöin vaadittava omaisuuden omistajaa todistamaan, että kyseinen omaisuus on peräisin laillisesta toiminnasta, ja annettava omistajalle tosiasiallinen mahdollisuus sen todistamiseksi. Menettämisseuraamuksen perustavasta rikoksesta tai rangaistavaksi säädetystä teosta ei ilmeisesti voitaisi edellyttää rikoksesta tuomitsemiseen riittävää näyttöä, kuten RL 10 luvun 1 §:n 3 momentissa, joten ehdotettu uusi menettämisseuraamus edellyttäisi todennäköisesti muutosta kansalliseen lainsäädäntöön.
Ehdotuksen 17 artikla koskisi tehokasta menetetyksi tuomitsemista ja täytäntöönpanoa. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden olisi toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta jäädytettävä ja menetetyksi tuomittava omaisuus voidaan jäljittää ja tunnistaa myös lainvoimaisen rikostuomion tai 15 ja 16 artiklan mukaisten menettelyjen jälkeen. Säännös vastaisi artiklaviittauksia lukuun ottamatta pitkälti konfiskaatiodirektiivin 9 artiklaa, jonka vaatimukset kansallisen lainsäädännön katsottiin konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä täyttävän (HE 4/2016 vp s. 20–21).
Artiklan 2 kohta sisältää niin sanottua sosiaalista uudelleenkäyttöä koskevan säännöksen, jonka mukaan jäsenvaltioiden olisi harkittava toimenpiteitä, jotka mahdollistaisivat menetetyksi tuomitun omaisuuden käyttämisen yleisen edun mukaisiin tai sosiaalisiin tarkoituksiin. Säännös vastaisi konfiskaatiodirektiivin 10 artiklan 3 kohtaa, jonka ei direktiiviä täytäntöön pantaessa katsottu edellyttävän muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön (HE 4/2016 vp s. 22).
Jos uhreilla on rikoksen johdosta vaateita sellaista henkilöä kohtaan, johon kohdistuu direktiivin mukainen menetetyksi tuomitsemista koskeva toimenpide, jäsenvaltioiden tulisi 18 artiklan mukaan varmistaa, että menetetyksi tuomitsemista koskeva toimenpide ei vaikuta uhrien oikeuksiin saada korvausta vaateistaan. Ehdotettu säännös menisi pidemmälle kuin konfiskaatiodirektiivin 8 artiklan 10 kohta, jossa edellytetään, että menetetyksi tuomitsemista koskeva toimenpide ei saisi estää uhreja hakemasta korvausta vaateistaan.
Suomen lainsäädännön arvioitiin konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä täyttävän 8 artiklan velvoitteet, mitä ei artiklan 10 kohdan osalta erikseen perusteltu (HE 4/2016 vp s. 18–20). Arvio lienee perustunut siihen, että asianomistajan oikeus saada vahingonkorvausta tai edunpalautusta on rikoslain 10 luvun 2 §:n 6 momentin nojalla ensisijainen rikoshyötyä koskevaan menettämisseuraamukseen nähden, mikä on luvun 11 §:n nojalla mahdollista ottaa huomioon myös siinä vaiheessa, kun menettämisseuraamuksesta on jo päätetty. Mainittujen säännösten voidaan arvioida ainakin pääosin täyttävän myös ehdotetun 18 artiklan velvoitteen.
5.1.4
Ehdotuksen IV luku: Hallinnointi
Ehdotuksen 19 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden tulisi varmistaa jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden tehokas hallinnointi sen luovutukseen saakka. Kansallisen lainsäädännön voidaan arvioida täyttävän kyseisen velvoitteen.
Jäädytettyä omaisuutta hallinnoi se Suomessa viranomainen, joka on pannut toimenpiteen täytäntöön. Vakuustakavarikon ja väliaikaisen vakuustakavarikon täytäntöönpanosta huolehtivat pakkokeinolain 6 luvun 10 §:n mukaan ulosottoviranomaiset noudattaen soveltuvin osin ulosottokaaren 8 luvun säännöksiä turvaamistoimipäätöksen täytäntöönpanosta. Omaisuuden tehokasta hallinnointia turvaavat muun muassa useat ulosmittausta koskevat 4 luvun säännökset ja 1 luvun 19 §:n yleinen asianmukaisuuden vaatimus. Takavarikon panee pakkokeinolain 7 luvun säännösten mukaan täytäntöön pidättämiseen oikeutettu virkamies. Takavarikon kohde on luvun 13 §:n mukaan säilytettävä sellaisenaan ja sitä on hoidettava huolellisesti.
Omaisuuteen tai rahamäärään kohdistuvan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta säädetään sakkotäytäntöönpanolaissa, jonka 4 luku sisältää säännökset muun muassa omaisuuden ottamisesta valtion käyttöön, myymisestä tai hävittämisestä (täytäntöönpanotoimi), täytäntöönpanoon toimivaltaisesta viranomaisesta ja mahdollisuudesta määrätä täytäntöönpanotoimesta jo ennen menettämisseuraamusta koskevan ratkaisun täytäntöönpanokelpoisuutta. Esinekonfiskaation panee täytäntöön poliisi, tulli tai rajavartiolaitos, ja arvokonfiskaation Oikeusrekisterikeskus (ks. HE 4/2016 vp s. 21).
Ehdotetun 19 artiklan 2 kohta sisältäisi uuden velvollisuuden, jonka mukaan jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoinnista vastaavien viranomaisten tulisi ennen 11 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun jäädyttämispäätöksen antamista arvioida jäädytettävän omaisuuden hallinnoinnista mahdollisesti aiheutuvat kustannukset kyseisen omaisuuden arvon säilyttämiseksi ja optimoimiseksi sen luovuttamiseen saakka. Säännös edellyttäisi todennäköisesti muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön, sillä vakuustakavarikon, väliaikaisen vakuustakavarikon ja takavarikon mahdollinen kustannusten arviointi ja muut toimenpiteet omaisuuden arvon säilyttämiseksi ja optimoimiseksi tapahtuvat päätösten antamisen jälkeen niiden täytäntöönpanovaiheessa.
Ehdotuksen 20 artikla sisältäisi uusia säännöksiä jäädytetyn omaisuuden siirtämisestä tai myymisestä. Artikla olisi laajempi ja yksityiskohtaisempi kuin konfiskaatiodirektiivin 10 artiklan 2 kohta, jossa säädetään yleisesti jäsenvaltioiden velvollisuudesta varmistaa mahdollisuus omaisuuden myyntiin tai luovutukseen tarvittaessa. Omaisuuden siirtämisen tai myymisen tulisi 20 artiklan 1 kohdan mukaan olla mahdollista ennen menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen tekemistä ainakin tilanteissa, joissa a) jäädytetty omaisuus on pilaantuvaa tai menettää arvoaan nopeasti, b) omaisuuden varastointi- tai ylläpitokulut ovat suhteettomat sen arvoon nähden tai c) omaisuuden hallinnointi on liian vaikeaa tai sen hoito edellyttää erityisolosuhteita ja vaikeasti saatavilla olevaa asiantuntemusta.
Vakuustakavarikon tai väliaikaisen vakuustakavarikon kohteena oleva omaisuus on ulosottokaaren 8 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla myytävä, jos omaisuuden arvo alentuu nopeasti tai hoitokulut ovat korkeat. Omaisuus myydään noudattaen soveltuvin osin, mitä 2 luvun 5 §:n 2 momentissa säädetään. Ennen myyntiä asianosaisia tulee kuulla. Takavarikon kohteena olevan omaisuuden myymisestä säädetään pakkokeinolain 7 luvun 13 §:n 3 momentissa, jonka mukaan poliisilaitoksen päällikkö tai poliisin valtakunnallisen yksikön päällikkö voi määrätä kohteen myytäväksi heti, kun ilmenee, että se on helposti pilaantuva, pian häviävä, arvoltaan nopeasti aleneva tai erittäin kallishoitoinen. Mainitut säännökset vaikuttaisivat täyttävän 20 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdan edellytykset. Tulkinnanvaraisempaa on niiden suhde c alakohtaan.
Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että omaisuuden omistajan edut otetaan huomioon myyntipäätöstä annettaessa, mukaan lukien se, onko myytävä omaisuus helposti korvattavissa. Jäsenvaltioiden tulisi pakenemistapauksia lukuun ottamatta varmistaa, että omistajalle ilmoitetaan asiasta ja että häntä kuullaan ennen myyntiä. Omistajalle olisi annettava mahdollisuus pyytää myyntiä.
Väliaikaisen vakuustakavarikon ja vakuustakavarikon osalta ulosottokaaren 8 luvun 7 § edellyttää asianosaisten kuulemista ennen myyntiä. Pykälässä viitatun 2 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla ulosmitattu omaisuus saadaan myydä ilman velallisen suostumusta vain, jos omaisuuden arvo alentuu nopeasti tai omaisuuden hoitokulut ovat korkeat. Ulosottomies voi antaa velalliselle luvan vakuustakavarikon kohteena olevan omaisuuden myyntiin ulosottokaaren 4 luvun 39 §:n nojalla.
Pakkokeinolain 7 luvussa omistajan etujen huomioon ottamista, tiedonsaantioikeutta ja oikeutta tulla kuulluksi turvaisivat muun muassa 9 § esineen, omaisuuden tai asiakirjan haltuunottamisesta ilmoittamisesta, 12 § takavarikointia koskevan pöytäkirjan toimittamisesta sille, jonka esine, omaisuus tai asiakirja on takavarikoitu, 13 § takavarikon kohteen säilyttämisestä ja 15 § takavarikon saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi. Luvussa ei säädetä erikseen omistajan tiedonsaantioikeudesta tai oikeudesta tulla kuulluksi 13 §:n 3 momentissa tarkoitetun myymisen osalta tai omistajan mahdollisuudesta pyytää myyntiä.
Mainitut säännökset täyttäisivät ainakin osittain ehdotetun 2 kohdan velvoitteet, mutta eivät välttämättä sen kaikkia yksityiskohtia.
Artiklan 3 kohdan ensimmäisen virkkeen mukaan myyntitulot tulisi turvata menettämisseuraamusta koskevaan tuomioistuimen päätökseen asti. Kansallinen lainsäädäntö täyttäisi kyseisen velvoitteen, sillä jäädytetyn omaisuuden myyntitulot pysyisivät ulosottokaaren ja pakkokeinolain säännösten nojalla ulosottomiehen tai poliisin hallussa menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon asti. Epäselvää sen sijaan on, mitä 3 kohdan toisessa virkkeessä jäsenvaltioille asetettu velvollisuus suojata kolmansina osapuolina olevia ostajia vastatoimenpiteiltä sen varmistamiseksi, että omaisuutta ei palauteta rikoksista tuomituille, käytännössä tarkoittaisi. Tältä osin voidaan viitata esimerkiksi poliisilain 1 §:ssä säädettyihin poliisin tehtäviin, joita ovat muun ohella yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen.
Jäsenvaltiot voisivat 4 kohdan mukaan vaatia jäädytetyn omaisuuden hallinnasta aiheutuvien kustannusten veloittamista tosiasialliselta omistajalta tai edunsaajalta. Koska kohta on harkinnanvarainen, se ei edellyttäisi muutosta kansalliseen lainsäädäntöön.
Asetuksen 21 artiklan uusi velvoite vähintään yhden varallisuudenhoitotoimiston perustamisesta jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden tehokkaaksi hallinnoimiseksi aiheuttaisi muutoksia kansallisella tasolla. Jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnointia koskevista tehtävistä vastaavat nykyisin 19 artiklan yhteydessä selostetusti esitutkintaviranomaiset, ulosottoviranomaiset ja Oikeusrekisterikeskus. Ehdotus ei sinänsä edellyttäisi omaisuuden hallinnoinnin keskittämistä varallisuudenhoitotoimistolle, vaan toimiston rooli voisi 21 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla olla myös omaisuuden hallinnoinnista vastaavia viranomaisia tukeva ja konsultoiva. Varallisuudenhoitotoimiston tulisi myös tehdä yhteistyötä muiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa sekä kansallisella tasolla että rajat ylittävästi. Varallisuudenhoitotoimistoja voitaisiin perustaa useita.
5.1.5
Ehdotuksen V luku: Suojatoimet
Nykyisessä konfiskaatiodirektiivissä suojatoimien kaltaisia säännöksiä sisältyy suojalauseketta koskevaan 8 artiklaan. Kansallisen lainsäädännön arvioitiin direktiiviä täytäntöön pantaessa täyttävän 8 artiklan velvoitteet (HE 4/2016 vp s. 18–20).
Ehdotettu 22 artikla jäädyttämispäätösten, menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten ja omaisuuden myyntiä koskevien päätösten ja niiden syiden ilmoittamisesta asianomaiselle henkilölle vastaa osin konfiskaatiodirektiivin 8 artiklan 2 ja 6 kohtaa.
Väliaikaisesta vakuustakavarikosta on 11 artiklan 5 kohdan yhteydessä selostetusti laadittava pöytäkirja, jonka jäljennös on toimitettava sille, jonka omaisuuteen väliaikainen vakuustakavarikko kohdistuu. Vakuustakavarikon kohteena olevan henkilön oikeudesta tulla kuulluksi säädetään pakkokeinolain 6 luvun 2 §:n 3 momentissa viitatussa 3 luvun 6 §:ssä. Vakuustakavarikon täytäntöönpanovaiheessa kohteena olevan henkilön oikeutta tulla kuulluksi turvaavat ulosottokaaren 3 luvun säännökset kuulemisesta ja ilmoituksista (32–36 §) sekä tiedoksiannosta (37–41 §).
Takavarikon osalta pakkokeinolain 7 luvun 9 §:ssä säädetään takavarikoimista varten tarvittavan esineen, omaisuuden tai asiakirjan haltuunottamisesta ja siitä tehtävistä ilmoituksista, ja 12 §:ssä takavarikoinnista laadittavasta pöytäkirjasta väliaikaista vakuustakavarikkoa vastaavasti.
Menettämisseuraamusvaatimus kohdistetaan tavanomaisesti rikosasian vastaajaan, jolloin menettelyyn sovelletaan normaaleja rikosasian vastaajaa koskevia menettelysäännöksiä. Tutkittaessa esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä muun kuin rikoksesta epäillyn tai rikoksesta syytetyn vastuuta menettämisseuraamuksesta noudatetaan rikoslain 10 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan, mitä rikoksesta epäillystä tai rikosasian vastaajasta säädetään. Oikeudenkäyntivaiheessa konfiskaatiovastaajaan sovelletaan siten rikosoikeudenkäyntilain ja oikeudenkäymiskaaren rikosasian vastaajaa koskevia säännöksiä. Menettämisseuraamusta koskeva ratkaisu on perusteltava ja siitä on annettava asianosaisille jäljennös rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 4 ja 12 §:n mukaisesti (HE 4/2016 vp, s. 20).
Omaisuuden myymisestä ilmoittamisen osalta ehdotettu 22 artikla vaikuttaa osin päällekkäiseltä 20 artiklan 2 kohdan kanssa. Viimeksi mainitun säännöksen yhteydessä on selostettu asianosaisen oikeutta tulla kuulluksi ennen myyntiä. Vakuustakavarikon osalta merkityksellisiä säännöksiä 22 artiklan kannalta ovat myös ulosottokaaren 3 luvun 28–31 § ulosottomiehen päätöksestä, 32–36 § kuulemisesta ja ilmoituksista sekä 37–41 § tiedoksiannosta. Pakkokeinolain 7 luvussa ei säädetä erikseen omaisuuden myyntiä koskevista päätöksistä ja niiden syistä ilmoittamisesta, mutta nämä voivat tulla asianosaisen tietoon 12 §:ssä säädetyn pöytäkirjan kautta.
Edellä mainituilla perusteilla kansallisen lainsäädännön voidaan arvioida ainakin pääosin täyttävän ehdotetun 22 artiklan velvollisuudet.
Ehdotetun 23 artiklan 1 kohdassa säädetään yleisesti oikeudesta puolustukseen, tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Säännös vastaisi osin konfiskaatiodirektiivin 8 artiklan 1 kohtaa. Näiden yleisten velvoitteiden ei arvioida edellyttävän uutta kansallista lainsäädäntöä.
Artiklan 2 kohdan ensimmäinen virke koskee henkilön, jonka omaisuutta jäädyttämispäätös koskee, mahdollisuutta hakea jäädyttämispäätökseen muutosta tuomioistuimessa kansallisten menettelyjen mukaisesti. Säännös vastaisi asiallisesti konfiskaatiodirektiivin 8 artiklan 4 kohdan ensimmäistä virkettä. Jos jäädyttämispäätöksen olisi tehnyt muu toimivaltainen viranomainen kuin oikeusviranomainen, kansallisesti tulisi säätää, että kyseinen päätös olisi ensin toimitettava oikeusviranomaisen vahvistettavaksi tai uudelleentarkasteltavaksi, ennen kuin siihen voidaan hakea muutosta tuomioistuimessa. Kyse olisi uudesta velvollisuudesta, koska nykyisin tällaisesta säätäminen on konfiskaatiodirektiivin 8 artiklan 4 kohdan toisen virkkeen mukaan jäsenvaltioille harkinnanvaraista.
Vakuustakavarikon osalta valitusoikeudesta säädetään pakkokeinolain 6 luvun 9 §:ssä, jonka mukaan vakuustakavarikkoa koskevasta tuomioistuimen päätöksestä saa valittaa erikseen. Väliaikaisen vakuustakavarikon osalta pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n säännökset velvollisuudesta vaatia vakuustakavarikkoa viikon kuluessa toteuttaisivat muutoksenhakuoikeuden 23 artiklan 2 kohdan toisen virkkeen mukaisena, ottaen myös huomioon edellä selostetut pöytäkirjan laatimista ja asianosaisen kuulemista koskevat säännökset. Takavarikko voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi pakkokeinolain 7 luvun 15 §:n mukaisesti, ja takavarikkoa koskevasta tuomioistuimen päätöksestä voidaan luvun 22 §:n nojalla valittaa erikseen. Kansallisen lainsäädännön voidaan siten arvioida täyttävän 23 artiklan 2 kohdan vaatimukset.
Artiklan 3 kohdan mukaan jos epäilty tai syytetty on paennut, jäsenvaltioiden tulisi toteuttaa kaikki kohtuulliset toimenpiteet varmistaakseen kyseisen henkilön tosiasiallisen mahdollisuuden hakea muutosta menettämisseuraamukseen ja edellyttää, että kyseinen henkilö kutsutaan menetetyksi tuomitsemista koskevaan menettelyyn tai että toteutetaan kohtuullisia toimenpiteitä menettelyn saattamiseksi hänen tietoonsa. Kyse olisi artiklatasolla uudesta säännöksestä, jonka sisältö vaikuttaa osin perustuvan konfiskaatiodirektiivin johdanto-osan 15 kappaleeseen.
Menettämisseuraamusta koskeva asia voidaan edellä 15 artiklan yhteydessä selostetuilla edellytyksillä tutkia ja ratkaista vastaajan poissaolosta huolimatta. Oikeudenkäyntiä karttavalle vastaajalle on viran puolesta määrättävä edunvalvoja, joka käyttää vastaajan puhevaltaa oikeudenkäynnissä sekä, jollei tuomioistuin toisin päätä, myös muutoksenhaussa (HE 4/2016 vp, s. 44). Ehdotettu 3 kohta ei siten vaikuta edellyttävän muutosta kansalliseen lainsäädäntöön.
Artiklan 4 kohdassa säädettäisiin menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten riitauttamisesta tuomioistuimessa. Ensimmäisen alakohdan mukaan jäsenvaltioiden olisi säädettävä niiden henkilöiden, joiden omaisuutta asia koskee, tosiasiallisesta mahdollisuudesta riitauttaa menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös ja tapauksen merkitykselliset olosuhteet tuomioistuimessa kansallisten prosessisääntöjen mukaisesti. Säännös vastaisi eräin täydennyksin konfiskaatiodirektiivin 8 artiklan 6 kohdan toista virkettä. Kohdan muissa alakohdissa tarkennettaisiin, mitä merkityksellisiin olosuhteisiin olisi sisällyttävä 13–16 artiklassa tarkoitettujen menettämisseuraamuspäätösten osalta.
Konfiskaatioasian vastaajalla on 22 artiklan yhteydessä selostetusti vastaavat oikeusturvatakeet kuin rikoksesta epäillyllä tai syytetyllä. Rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 4 §:n säännökset tuomion perustelemisesta ja 12 §:n säännökset tuomiota koskevan jäljennöksen antamisesta asianosaisille (12 §) sekä oikeudenkäymiskaaren muutoksenhakua koskevat säännökset täyttäisivät todennäköisesti ehdotetun 4 kohdan velvollisuudet konfiskaatiopäätöksen ja sen merkityksellisten olosuhteiden riitauttamisesta.
Riitauttamismahdollisuudesta säädettäisiin vielä 6 kohdassa omaisuuden myymistä koskevien päätösten osalta. Jäsenvaltioiden olisi säädettävä mahdollisuudesta siihen, että muutoksenhaulla on lykkäävä vaikutus. Kyse olisi uudesta säännöksestä.
Ulosottokaaressa tai pakkokeinolaissa ei säädetä erikseen muutoksenhausta omaisuuden myymistä koskevaan päätökseen. Väliaikaisen vakuustakavarikon ja vakuustakavarikon osalta ulosottomiehen tekemästä myyntipäätöksestä saa valittaa, kuten muistakin ulosottomiehen tekemistä päätöksistä ja toimista, ulosottokaaren 11 luvun mukaisesti. Toimituksessa läsnä oleville on 11 luvun 13 §:n mukaan ilmoitettava, saako tehtyyn päätökseen tai toimeen hakea muutosta ja mitä valituksen osalta on noudatettava. Valitusosoitus tulee liittää 3 luvun 36 §:ssä tarkoitettuun jälki-ilmoitukseen sekä päätöksestä annettavaan jäljennökseen. Ulosottovalitus ei 11 luvun 9 §:n mukaan keskeytä täytäntöönpanoa, ellei laissa toisin säädetä tai tuomioistuin anna keskeytysmääräystä. Täytäntöönpanon keskeyttämisestä säädetään tarkemmin 10 luvussa. Tuomioistuin, joka käsittelee ulosottovalitusta, voi 20 §:n nojalla asianosaisen pyynnöstä tai omasta aloitteestaan antaa keskeytysmääräyksen. Mainitut kansalliset säännökset antaisivat siten 6 kohdassa edellytetysti mahdollisuuden muutoksenhaun lykkäävään vaikutukseen.
Takavarikon yhteydessä tehdyn myyntipäätöksen osalta muutoksenhakuoikeus toteutuisi takavarikon saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi koskevan pakkokeinolain 7 luvun 15 §:n ja muutoksenhakua koskevan 22 §:n yleisten säännösten nojalla. Mainituissa säännöksissä ei ole mainintaa mahdollisuudesta muutoksenhaun lykkäävään vaikutukseen. Ehdotettu 6 kohta saattaisi siten edellyttää muutosta kansalliseen lainsäädäntöön ainakin tältä osin.
Artiklan 5 kohdan mukaan jäsenvaltioiden olisi direktiiviä täytäntöön pannessaan säädettävä, että menetetyksi tuomitsemista ei määrätä, jos se olisi suhteeton rikokseen tai syytteeseen nähden, tai jos se aiheuttaisi kansallisen lainsäädännön mukaisesti kohtuuttomia vaikeuksia asianomaiselle henkilölle.
Menettämisseuraamuksen kohtuullistamisesta säädetään rikoslain 10 luvun 10 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta, tai sitä voidaan momentissa tarkemmin säädetysti muuten kohtuullistaa, jos 1) hyöty taikka esineen tai omaisuuden arvo on vähäinen; 2) tekijä jätetään rangaistukseen tuomitsematta 6 luvun 12 §:n tai muun vastaavan lainkohdan nojalla; tai 3) menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Mainittu kansallinen lainsäädäntö vaikuttaa vastaavan ehdotettua 5 kohtaa siltä osin, että kohtuullistaminen on mahdollista sekä rikosta että vastaajaa koskevista syistä. Kohtuullistaminen on kuitenkin 10 §:ssä säädettyjen edellytysten täyttyessäkin harkinnanvaraista, kun taas ehdotettu 5 kohta on ainakin rikosta tai syytettä koskevan ensimmäisen virkkeensä osalta muotoiltu velvoittavaksi. Sen sijaan asianomaista henkilöä koskeva toinen virke on johdanto-osan 35 kappaleen perustella tarkoitettu mahdollisuudeksi eikä velvollisuudeksi, mikä ei kuitenkaan täysin ilmene artiklaosan sanamuodosta.
Artiklan 7 kohdan mukaan kolmansilla osapuolilla olisi oikeus vaatia omistusoikeutta tai muita omaisuuteen liittyviä oikeuksia myös 13 artiklassa tarkoitetuissa tapauksissa. Säännös vastaisi konfiskaatiodirektiivin 8 artiklan 9 kohtaa, jota kansallisen lainsäädännön on direktiivin täytäntöönpanovaiheessa katsottu vastaavan (HE 4/2016 vp s. 19–20).
Artiklan 8 kohdan mukaan henkilöillä, joiden omaisuuteen direktiivissä säädetyt toimenpiteet vaikuttavat, olisi oltava oikeus käyttää avustajaa koko jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevan menettelyn ajan. Tästä oikeudesta olisi ilmoitettava henkilöille, joita asia koskee. Säännös vastaisi osittain konfiskaatiodirektiivin 8 artiklan 7 kohtaa.
Pakkokeinolaissa ei ole nimenomaisia säännöksiä asianosaisen oikeudesta avustajaan jäädyttämisen yhteydessä lukuun ottamatta 3 luvun 6 §:ää, jota noudatetaan pakkokeinolain 6 luvun 2 §:n 3 momentin nojalla soveltuvin osin vakuustakavarikkoasian tuomioistuinkäsittelyssä. Muilta osin oikeus avustajaan pakkokeinoasiassa toteutuu esitutkintaa koskevien säännösten kautta, sillä rikosprosessuaalisia pakkokeinoja voidaan käyttää vasta siinä vaiheessa, kun epäillyn rikoksen esitutkinta on alkanut.
Asianosaisella on esitutkintalain 4 luvun 10 §:n mukaan on oikeus käyttää valitsemaansa avustajaa esitutkinnassa, mistä on ilmoitettava rikoksesta epäillylle siten kuin luvun 16 ja 17 §:ssä säädetään. Esitutkintaviranomaisen on muutenkin huolehdittava siitä, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa tosiasiallisesti toteutuu hänen sitä halutessaan tai oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamisen sitä edellyttäessä. Rikosoikeudenkäyntilain 2 luvussa säädetään asianosaisen avustamisesta esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Kansallinen lainsäädäntö vaikuttaisi siten täyttävän 8 kohdan edellytykset.
5.1.6
Ehdotuksen VI luku: Varojen takaisinhankintaa koskeva strategiakehys
Ehdotuksen 24 artikla edellyttäisi varojen takaisinhankintaa koskevan strategian laatimista ja säännöllistä päivittämistä Suomessa. Kyse olisi uudesta velvollisuudesta, joka lisäisi direktiivissä tarkoitettujen toimivaltaisten kansallisten viranomaisten työmäärää. Suomessa tällaisia viranomaisia olisivat ainakin esitutkintaviranomaiset, syyttäjälaitos, tuomioistuimet, ulosottoviranomaiset ja Oikeusrekisterikeskus sekä mahdollisesti myös Verohallinto.
Ehdotuksen 26 artikla edellyttäisi perustamaan keskitettyjä rekistereitä, jotka sisältäisivät artiklan 3 kohdassa lueteltuja tietoja rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn tai muun omaisuuden jäädyttämisestä, menetetyksi tuomitsemisesta ja hallinnoinnista. Rekisterien perustamisen tarkoituksena olisi johdanto-osan 43 kappaleen mukaan helpottaa tapausten hallinnointia ja auttaa kaikkia omaisuuden takaisinhankinnasta vastaavia viranomaisia saamaan helposti saatavilla oleva rekisteri jäädytetystä, menetetyksi tuomitusta tai hallinnoitavana olevasta omaisuudesta. ARO-toimistoille, varallisuudenhoitotoimistoille ja muille toimivaltaisille viranomaisille, joista mainitaan johdanto-osan 43 kappaleessa esimerkkinä myös tuomioistuimet, tulisi luoda valtuudet syöttää tietoja, päästä niihin ja tehdä niihin hakuja. Artiklan sanamuoto viittaa siihen, että rekistereitä voisi olla jäsenvaltiossa useita. Artikla edellyttäisi uutta kansallista lainsäädäntöä.
Ehdotuksen 27 artiklan tilastointivelvoitteiden tarkempi sisältö jäisi ehdotuksen mukaan riippumaan komission delegoidusta säädöksestä.
5.1.7
Ehdotuksen VII luku: Yhteistyö
Direktiiviehdotuksen 28 artikla ARO-toimistojen yhteistyöstä EPPO:n, Europolin ja Eurojustin kanssa saattaa edellyttää täydentävää kansallista lainsäädäntöä, jotta kansallisen ARO-toimiston yhteistyölle saataisiin oikeusperusta. Ehdotettu yhteistyö tarkoittaisi käytännössä tiedonvaihtoa mainittujen EU:n virastojen kanssa, mitä ei kaikilta osin alustavan arvion mukaan ole katettu voimassa olevilla tietojen luovuttamista koskevilla säännöksillä.
Myös 29 artikla, jonka mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava ARO-toimistojen ja varallisuudenhoitotoimistojen mahdollisimman laaja yhteistyö kolmansien maiden vastaavien viranomaisten kanssa, saattaisi edellyttää täydentävää kansallista lainsäädäntöä siltä osin kuin voimassa oleva lainsäädäntö, kuten rikosoikeusapulaki, ei riittäisi kyseisen velvoitteen täyttämiseen. Unionin rajoittavien toimenpiteiden täytäntöönpanon osalta jäsenvaltioiden tulisi johdanto-osan 44 kappaleen mukaan varmistaa, että ARO-toimistot laativat työjärjestelyt niiden kolmansien maiden vastaavien viranomaisten kanssa, joiden kanssa on tehty operatiivinen yhteistyösopimus, joka mahdollistaa operatiivisten henkilötietojen vaihdon Europolin tai Eurojustin kanssa.
Kansallisesti henkilötietojen siirtämisestä kolmansiin maihin ja kansainvälisille järjestöille säädetään ainakin rikosasioiden tietosuojalain 7 luvussa. Henkilötietojen siirrossa on muun ohella varmistuttava siitä, että tiedot vastaanottavassa maassa tai järjestössä on riittävä tietosuojan taso. Riittävän tietosuojan takeena voi olla komission hyväksymä päätös tietosuojan riittävyydestä, tai asianmukaiset suojatoimet voidaan varmistaa muulla tavoin, erityisesti oikeudellisesti sitovalla sopimuksella.
5.1.8
Ehdotuksen VIII luku: Loppusäännökset
Loppusäännöksistä huomiota voidaan kiinnittää erityisesti nimettyjä toimivaltaisia viranomaisia ja yhteyspisteitä koskevaan 31 artiklaan, jonka mukaan jäsenvaltioiden olisi ilmoitettava komissiolle yksi tai useampi 5 ja 21 artiklan mukaisia tehtäviä nimeämään suoritettu viranomainen. Jos näitä viranomaisia olisi enemmän kuin kaksi, jäsenvaltion tulisi nimetä enintään kaksi yhteyspistettä helpottamaan yhteistyötä rajat ylittävissä tapauksissa. Velvoitteella voisi olla vaikutusta kansallisten viranomaisten tehtäviin ja toimivallanjakoon.