Kulttuuriministeri Kaarina Dromberg

Arvoisa puhemies! Uskonnonvapauden käyttämistä koskeva lainsäädäntö on nyt ensimmäistä kertaa kokonaistarkastelun kohteena sen jälkeen, kun yleinen uskonnonvapaus itsenäisyytemme alkuvuosina toteutui. Kun kysymys on noin 80 vuotta vanhasta lainsäädännöstä, on luonnollista, että monenlaisia tarkistuksia tarvitaan. Jo pelkästään kielellisen ja lainsäädäntöteknisen uudistamisen tarve on ilmeinen.

Peruslähtökohtiensa osalta vuoden 1922 uskonnonvapauslaki on kuitenkin yleisesti ottaen varsin hyvin toiminut. Esitys uudeksi laiksi onkin suurelta osin voitu rakentaa vanhojen perusratkaisujen pohjalta. Esityksessä painottuu aiempaan verrattuna erityisesti uskonnonvapaus myönteisenä oikeutena. Sen lisäksi, että laissa turvataan oikeus olla osallistumatta uskonnolliseen toimintaan, siinä pyritään myös luomaan edellytyksiä jokaisen oikeudelle tunnustaa ja harjoittaa omaa uskontoaan.

Uusi uskonnonvapauslaki muodostuisi nykyisen lain tapaan kahdesta osasta:

Ensinnäkin laissa säädettäisiin uskonnollisia yhteisöjä varten tarkoitetusta erityisestä yhteisömuodosta, rekisteröidystä uskonnollisesta yhdyskunnasta. On syytä korostaa, että nämä säännökset eivät kuitenkaan koske evankelisluterilaista eivätkä ortodoksista kirkkoa, joiden asema ja järjestysmuoto perustuvat erillisiin lakeihin. Näitä kirkkokuntia koskeviin omiin lakeihin tässä uudistuksessa ei kajota.

Toiseksi lakiin sisältyisi eräitä yleisiä säännöksiä, muun muassa jäsenyydestä uskonnollisesta yhdyskunnassa sekä lapsen uskonnollisen aseman määräytymisestä. Näitä säännöksiä sovellettaisiin sekä kansankirkkoihimme että edellä mainittuihin rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin.

Uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyttä koskevassa sääntelyssä korostuisi yhdyskuntien oikeus itse päättää jäseneksi ottamisen perusteista. Tämä näkyy muun muassa siinä, että yhdyskunnat voisivat itse määritellä, miten ne suhtautuvat jäsentensä samanaikaiseen jäsenyyteen toisessa uskonnollisessa yhdyskunnassa. Myös uskonnollisesta yhdyskunnasta eroamiseen tulisi muutoksia. Eroamisiin nykyisin liittyvästä kuukauden harkinta-ajasta luovuttaisiin, eikä eroamisilmoitusta enää tarvitsisi jättää henkilökohtaisesti.

Lapsen uskonnollisen aseman määräytymisessä nykyinen laki lähtee siitä, että lapsi merkitään automaattisesti sen yhdyskunnan jäseneksi, johon hänen vanhempansa kuuluvat. Tosiasiassa lapsen liittyminen uskonnolliseen yhdyskuntaan on kuitenkin käytännössä yleensä edellyttänyt vanhempien nimenomaisia toimenpiteitä. Esimerkiksi kristillisissä kirkoissa liittyminen tapahtuu kasteen kautta eikä suinkaan automaattisesti lain nojalla. Joidenkin yhdyskuntien kannalta lapsen merkitseminen yhdyskunnan jäseneksi voi olla ongelmallista myös siksi, että niiden oppiin kuuluu niin sanottu aikuiskaste. Näiden ongelmien vuoksi säännöksien soveltaminen on tietyissä tilanteissa ollut varsin horjuvaa.

Esityksen mukaan lapsen liittyminen uskonnolliseen yhdyskuntaan tai eroaminen siitä perustuisikin jatkossa aina lapsen huoltajien nimenomaiseen tahdonilmaisuun. Lähtökohtana olisi, että huoltajat tekisivät lapsen uskonnollista asemaa koskevat päätökset yhdessä. Poikkeuksena tästä olisivat ne tilanteet, joissa huoltajat eivät lapsen syntymän jälkeen pääse yksimielisyyteen tämän uskonnollisesta asemasta. Tällöin lapsen äiti voisi vuoden kuluessa syntymästä yksinkin päättää lapsen liittymisestä yhdyskuntaan.

Keskustelua on herättänyt myös kysymys siitä, minkä ikäisenä lapsen tulisi itse saada päättää omasta uskonnollisesta asemastaan ja sen muuttamisesta. Lakiesitys ei tuo muita muutoksia kuin sen, että 12-vuotiaan lapsen uskonnollista asemaa ei enää voitaisi muuttaa vasten hänen omaa tahtoaan. Lapsen myötämääräämisoikeutta ehdotetaan siis laajennettavaksi niin, että 12 vuotta täyttäneen lapsen uskonnollisen aseman muuttamisesta huoltajat voisivat päättää vain lapsen omalla suostumuksella. Mielestäni on hyvin perusteltua, että jos vanhemmat tahtovat muuttaa lapsensa uskonnollista asemaa, 12-vuotiaan oma tahto otetaan huomioon. Muuten ikärajat säilyisivät ennallaan. Uskonnollisesta asemastaan voisi edelleenkin päättää itsenäisesti 18 vuotta täyttänyt ja huoltajien suostumuksella 15 vuotta täyttänyt.

Rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia koskeva sääntely on esityksessä pyritty laatimaan mahdollisimman joustavaksi niin, ettei se perusteettomasti vaikeuttaisi uskonnollisten yhteisöjen järjestäytymistä rekisteröidyiksi uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Toisaalta sääntelyä on pyritty yhdenmukaistamaan yhdistyslainsäädännön kanssa siltä osin kuin uskonnollisten yhdyskuntien erityisluonteesta ei aiheudu yhdistyksistä poikkeavia sääntelytarpeita.

Uskonnollisten yhdyskuntien rekisterin ylläpito ehdotetaan siirrettäväksi opetusministeriöltä ja Väestörekisterikeskukselta Patentti- ja rekisterihallitukselle, joka pitää myös muita yhteisömuotoja koskevia rekistereitä. Rekisteröintiasioissa joskus esiintyviä vaikeita rajanvetoja uskonnollisten yhdyskuntien ja muiden yhteisöjen välillä selvittämään perustettaisiin opetusministeriön yhteyteen asiantuntijalautakunta.

Rukouspäiväjulistuksista esitetään uskonnonvapauskomitean ehdotuksesta poiketen, että nykyinen käytäntö, jossa tasavallan presidentti antaa julistuksen, jatkuisi edelleen. Komitean esille tuomat julistuskäytäntöön liittyvät ongelmat on mahdollista ratkaista myös tarkistamalla julistusten sanamuotoa niin, ettei julistusta koeta muiden kuin kristittyjen kannalta uskonnonvapautta loukkaavaksi. Hyvin monien suomalaisten arvokkaana pitämää, vuosisatoja vanhaa perinnettä ei siten ole tarpeen katkaista.

Uskonnonvapauskomitea piti uskonnollisten yhdyskuntien tasapuolisen kohtelun kannalta tarpeellisena sitä, että rekisteröidyille uskonnollisille yhdyskunnille voitaisiin myöntää valtionavustusta toimintaansa. Tämä asia ei ole unohtunut, vaikkei siitä tässä esityksessä vielä säännöksiä olekaan. Asiaa valmistellaan erikseen osana selvitystyötä, joka koskee evankelisluterilaisten ja ortodoksisten seurakuntien yhteisövero-osuuden mahdollista korvaamista lakisääteisellä valtionapujärjestelmällä.

Uuden uskonnonvapauslain lisäksi esitykseen sisältyy myös muutoksia perusopetuslain ja lukiolain uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta koskeviin säännöksiin. Myös säännökset siitä, millä edellytyksillä oppilas voi saada vapautuksen oppilaiden enemmistön uskonnon opetuksesta, siirtyisivät uskonnonvapauslaista perusopetus- ja lukiolakeihin.

Esityksessä on lähdetty siitä, että osallistuminen uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetukseen olisi edelleen pääsääntöisesti sidoksissa oppilaan jäsenyyteen uskonnollisessa yhdyskunnassa. Evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoon kuuluva oppilas ei siten voisi saada vapautusta oman uskontonsa opetuksesta. Oppilaiden enemmistön uskonnon mukaisesta eli käytännössä yleensä evankelisluterilaisesta uskonnon opetuksesta olisivat vapautettuja ne oppilaat, jotka eivät kuulu kyseiseen kirkkoon. Näiden oppilaiden ei enää tarvitsisi erikseen hakea vapautusta enemmistön uskonnon opetuksesta, mutta he voisivat halutessaan ilmoittaa osallistuvansa siihen.

Esityksen valmistelun aikana on esitetty erilaisia näkemyksiä uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetukseen liittyvistä perusoikeuskysymyksistä, erityisesti siitä, pitäisikö myös kirkkoon kuuluvalla olla mahdollisuus saada vapautus oman uskontonsa opetuksesta. Sen varmistamiseksi, että järjestelmä on sopusoinnussa uskonnon ja omantunnon vapauden kanssa, on säännöksiin katsottu tarpeelliseksi tehdä eräitä tarkistuksia.

Jotkut ovat kiinnittäneet huomiota siihen, ettei säännöksissä enää puhuttaisi oppilaan tunnustuksen mukaisesta opetuksesta vaan oman uskonnon opetuksesta. Tällä sanamuodon muutoksella ei ole tarkoitettu muuttaa nykyisin vallitsevaa linjaa opetuksen tavoitteiden ja sisällön suhteen vaan tuoda viime vuosikymmenten aikana jo tapahtunut monipuolista uskonnollista yleissivistystä korostava kehitys esille myös lainsäädännön tasolla. Se, että tämä ei edellytä muutoksia opetuksen sisältöön, mainitaan myös lain perusteluissa.

Muista muutoksista mainittakoon, että evankelisluterilaista ja ortodoksista uskontoa opettavalta ei enää edellytettäisi jäsenyyttä kyseisessä kirkossa. Sen sijaan on tarkoitus lisätä kelpoisuusasetukseen kaikkia uskontoja koskeva säännös opettajan aineenhallintavaatimuksista opetettavassa uskonnossa.

Perusopetus- ja lukiolakeihin lisättäisiin myös menettelysäännökset, jotka koskevat vapautumista osallistumisesta koulun toiminnan yhteydessä järjestettäviin uskonnon harjoittamiseksi katsottaviin tilaisuuksiin ja toimituksiin. Näillä menettelysäännöksillä turvattaisiin perustuslaissa säädettyä oikeutta olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen.

Esitystä valmisteltaessa on pyritty hakemaan tasapainoista kokonaisuutta, joka olisi mahdollisimman laajasti hyväksyttävissä. Esitys pohjautuu laajapohjaisen, eri alojen asiantuntijoista koostuneen komitean ehdotukseen, joka oli yksimielinen lukuun ottamatta uskonnonopetukseen liittyviä perusoikeustulkintoja. Laajan lausuntokierroksen yhteydessä saatua palautetta on pyritty mahdollisuuksien mukaan ottamaan huomioon. Monista yksityiskohdista on toki esitetty erilaisiakin mielipiteitä, mutta kokonaisuutena esitys edustaa nähdäkseni varsin hyvin tavoiteltua kompromissilinjaa.

Toivoisinkin, ettei esityksen yksityiskohtiin liittyviä mielipide-eroja lähdettäisi liikaa kärjistämään. Hyvin suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että uskonnonvapauden käyttämiselle tarvitaan nykyistä selkeämmät ja ajantasaisemmat lainsäädännölliset puitteet.

Irina Krohn /vihr:

Arvoisa puhemies! Oli miellyttävä kuunnella ministeri Drombergin seikkaperäistä ja hyvää esitystä, mutta silti joudun aloittamaan kritiikillä.

Hallituksen esitys on tehty vähän sillä logiikalla, mistä me usein moitimme näitä etelän EU-maita, että ne soveltavat direktiivejä niin, että ulospäin näytetään, että asia on hoidossa, mutta tarkoitus on, että mikään ei muutu. Sama asia koskee tässä uskonnonvapauslain yhteydessä perus- ja lukiolain tilannetta. Hallituksen esityksessä sanotaan sivulla 25, että tarkoitus on, että uskonnonopetuksen sisältö ei muuttuisi. Itse olen ajatellut sitä, että jos todella tehdään merkittävä uudistus tulokseen 80 vuotta vanhan lain uudistamisessa uuden perustuslain ja uusien kansainvälisten sopimusten myötä — esimerkiksi YK:n ihmisoikeusjulistus on syntynyt vasta sen jälkeen, kun ensimmäinen uskonnonvapauslaki vuonna 22 tehtiin — onko hyvä lähtökohta se, että yritetään pitää kaikki ennallaan eikä pohdita, onko perusasetelma muuttunut. Minä sanoisin tässä näin, arvoisa puhemies, kuten meidän valtiovarainministerimme sanoi budjetin lähetekeskustelussa, että Suomessa korporaatiot pitävät valtaa. Olen ajatellut, että tässä lainvalmistelussa on ehkä kaksi ajattelutapaa: tällainen selkeän ateistinen maailmankuva, jota esimerkiksi Vapaa-ajattelijain liitto edustaa, ja selkeästi meidän valtiokirkkojemme eli evankelisluterilaisen ja ortodoksikirkon, ja niiden näkökannat ovat painaneet liikaa ja sulkeneet ikään kuin lainsäätäjän silmät siitä, mitä oikeastaan pitäisi tehdä.

Olen tehnyt rinnakkaislakialoitteen perusopetuslain ja lukiolain muuttamisesta siten, että nykyinen jaottelu kahteen erilliseen oppiaineeseen, niin kutsuttuun elämänkatsomustietoon ja oman uskonnon mukaiseen uskonnonopetukseen, poistuisi ja nämä korvattaisiin oppiaineella nimeltä uskontotieto.

Nykyinen jaottelu perustuu siihen, että uskonnonvapauteen kuuluu kaksi oikeutta: oikeus olla uskomatta ja olla olematta pakotettu uskonnon harjoittamiseen ja toisaalta positiivinen uskonnonvapaus, oikeus harjoittaa uskontoa. Mutta koululakimme lähtee siitä, että kouluissa opetetaan ihmisille tarpeellisia tietoja ja taitoja ja hänet kasvatetaan eettisesti vastuuntuntoiseksi kansalaiseksi. Mielestäni koulun ei missään vaiheessa tarvitse ottaa kantaa eikä pidäkään ottaa kantaa tähän perimmäiseen kysymykseen jumalan olemassaolosta vai ei-olemassaolosta. Tämä meidän nykyinen mallimme lähtee siitä, että niiden oppilaiden, jotka itse tai joiden vanhemmat eivät usko jumalaan, ei ikään kuin tarvitsisi tietää uskonnoista. Minä olen ajatellut niin, että eihän uskonnonvapaus tarkoita oikeutta olla yleissivistymätön. Tästä syystä en näe syytä sille, että uskonnosta kulttuuri-ilmiönä puhuttaessa ei voisi olla erillistä oppiainetta, missä ainakin opetussuunnitelman mukaan korostetusti lähdetään ihmisestä järkiolentona. Eli sanoisin näin, että vaikka me emme tästä uskonasiasta olisi mitään mieltä, niin on automaattisesti selvää, että nykymaailmassa uskonnon merkitys on ihan jo maailmanpolitiikkaa. Tänään oli uutinen, että Saddamin Irakissa koraanin opetus tehostuu. Meidän pitää tietää uskonnon merkityksestä kulttuurille.

Toinen puoli on se, että tässä korostetaan, että varsinkaan ev.lut. opetuksen puolella ei tarvita suuria muutoksia, oppisisältö säilyy samana; ortodoksipuolella tulee ehkä enemmän muutoksia. On totta, että nykyään käytännössä monessa koulussa, kun sama opettaja opettaa uskontoa ja elämänkatsomustietoa, valistuneen opettajan oppilaat varmaan käyvät läpi hyvin saman kaltaisen prosessin ja tiedon siitä, minkälaisessa maailmassa elämme. Täytyy muistaa, että vuoteen 48 saakka uskonnonopetuksen tavoitteena oli oppilaan henkilökohtainen uskoontulo. (Ed. Kokkonen: Anteeksi, kuinka?) — Näin oli vuoteen 48 saakka. Uskonnonopetuksen tavoitteena oli oppilaan oma jumalasuhde. Se on ilmaistu jotenkin virkamieskielellä, mutta tavoite oli tämän kaltainen. — Minun näkemykseni on se, että koulun tavoitteena on antaa lapsille ja nuorille sellaisia tietoja ja taitoja, joiden varassa he pystyvät arvioimaan omia valintojaan. Olisi erittäin hyvä, että koulujemme erilaiset nuoret yhdessä samassa luokkahuoneessa pohtisivat näitä asioita.

Täytyy muistaa, että hallituksen esitys tässä muodossa mahdollistaa myös sen, että jos koulussa on kolme hindua tai muslimia tai juutalaista, heillä on myös oikeus oman uskontonsa mukaiseen opetukseen, jota tosin tietysti ei voi kirjoittaa ylioppilaskokeissa ja muissa. Se linja koko koulutyössä on hyvin erilainen kuin näiden ev.lut. ja ortodoksisen uskonnon opetuksen, jotka sitten elämänkatsomustiedon rinnalla johtavat lopulta myös kysymyksiin ylioppilaskirjoituksissa.

Todella, kun tätä pitkään mietin, mikä olisi oikeudenmukainen malli positiivisen ja negatiivisen uskonnonvapauden toteuttamisen kannalta ja nykyisten koululakien kannalta, en voinut päätyä muuhun kuin tähän malliin, jota esitän, ja tiedän, että tällä mallilla on monta kannattajaa, mutta kaikki eivät ehtineet allekirjoittaa, koska aloite eilen ennen virka-aikaa piti jättää.

Tämä malli, jota ehdotan, on käytössä myös Ruotsissa. Meillähän on hyvin pitkä yhteinen luterilainen perinne, yhteinen historia valtioina, ja tällä hetkellä meillä valtion ja kirkon suhteet ovat hieman eri vaiheessa mutta, voi sanoa, saman tyyppisten prosessien kohteena. Ruotsissa kaikille oppilaille, riippumatta siitä, kuuluvatko he uskonnolliseen yhdyskuntaan tai mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan he kuuluvat, opetetaan religionskunskap- eli uskontotieto-nimistä ainesta, jossa annetaan tietoja ja taitoja maailmankuvan ja eettisen pohdiskelun rakentamiseen ja nimenomaan korostetaan, että selkeä painotus on kristillisessä traditiossa, joka on sen maan valtakulttuuria, missä ne nuoret sillä hetkellä elävät. Eli korostaisin sitä, että uskonnon harjoittamisen ja uskonnosta tietämisen pitää olla kaksi eri asiaa, ja kun koulu tämän asian huomioi, meillä voisi olla uusi oppiaine.

Tähän uskonnonvapauteen liittyy sellainen suuri perustava ongelma, että lapsilla oikeastaan ei ole uskonnollista vapautta samassa mielessä kuin me muuten ajattelemme, että tietyt individuaaliset perusoikeudet kuuluvat myös lapsille, eli lapsen vakaumus on vanhempiensa taskussa. Tätä myös tässä lakiesityksessä kunnioitetaan jopa niin, että lukiolainen, joka 15-vuotiaana vanhempien suostumuksella voi erota kirkosta, ei pääsisi elämänkatsomustiedon opetukseen ennen kuin hän eroaisi kirkosta. Tässä ei ole symmetriaa samalla tavalla kuin näihin ei-uskontokuntiin kuuluvien kanssa. Eli voi sanoa, että usko tekee vapaaksi, mutta ei tässä tapauksessa, kun valinnanvapaus näiden kahden kansankirkon jäsenillä on pienempi.

Ajatus siitä, että lapsella ei ole omaa tahtoa uskonnollisissa asioissa, on aika vaikea uudessa lainsäädäntötraditiossa, missä korostetaan lapsen näkökulman huomioon ottamista, ja se tulee myös tässä lakiesityksessä ilmi siten, että 12-vuotiasta lasta ei voida liittää uskonnolliseen yhdyskuntaan tai erottaa siitä ilman hänen tahtoansa, jos vanhemmat siis tällaisen siirron tekevät. Eli haluan korostaa sitä, että lämpimästi kannatan sitä, että perheillä on oikeus myös siirtää tätä positiivista uskonnonvapautta lapsille, mutta mielestäni tämä asia on perheen ja kirkkokuntien tehtävä ja koulun tehtävä on se, mikä on koululain tavoitteissa kirjattu.

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa puhemies! Ensin muutama sana tästä mielestäni kauan odotetusta ja pääsääntöisesti erittäin tervetulleesta hallituksen esityksestä, erityisesti sen 17 ja 23 §:stä, ja sitten jos aikaa jää, niin hiukan ed. Krohnin aloittamasta keskustelusta ja hänen lakialoitteensa pohdinnasta.

Mielestäni hyvin oleellista tässä lakiuudistuksessa, jolla siis on tarkoitus todellakin muun muassa vastata uuden perustuslain uskonnonvapauspykälän vaateisiin, on se, että muut uskontokunnat kuin nämä perinteiset kansankirkkomme saavat 7 §:ssä tarkoitetulla tavalla nykyistä tasavertaisemman ja yhtenäisemmän ja selkeämmän aseman tulla rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi.

Samaan aikaan kuitenkin mielestäni nykyistä selvemmin myös määritellään sitä, mitä kriteereitä vaaditaan yhteisöltä, joka haluaa rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Pidän erittäin tärkeänä sitä, että 7 §:n 2 momentissa lukee: "Yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen." Kolmas momentti jatkuu: "Yhdyskunnan tarkoituksena ei ole taloudellisen voiton tavoittelu tai muuten pääasiassa taloudellisen toiminnan järjestäminen."

Me elämme tässä globaalissa maailmassa semmoisten uusien liikehdintöjen keskellä, joilla on aivan selvästi muitakin tarkoituksia kuin perinteinen, tämänkin lain vaatima uskonnon tunnustaminen ja harjoittaminen. Tällöin metodit ovat tietoisen manipulatiivisia, ja taustalla saattaa olla jopa poliittisia pyrkimyksiä, usein taloudellisia pyrkimyksiä tai joka tapauksessa ihmisen pauloihinsaattamispyrkimyksiä. Sen takia mielestäni on hyvin tärkeätä, että tässä laissa on asetettu kriteerit sille, mitä suomalainen yhteiskunta katsoo kuitenkin peruslähtökohdiksi silloin, kun kukin omaa uskontoaan harrastaa.

Koska tämä on hyvin vaikea aihe, milloin onkin oikeasti kysymys bisneksestä, tietoisesta manipulaatiosta, harhaanjohtamisesta, oman edun tavoittelusta, niin on päädytty perustamaan asiantuntijalautakunta lain 23 §:ssä. Tämän lautakunnan toiminnasta haluaisin sen verran sanoa, että ehkä perustelujen osalta olisin kaivannut nykyistä jyrkempää ja tiukempaa vaadetta siitä, että lautakunta perustelee päätöksensä hyvin perinpohjaisesti ja julkisesti — julkisuutta sinänsä tietysti pidän lähtökohtana ilman muutakin — ja että lautakunta tarvittaessa voi ottaa käsittelyyn myös jo rekisteröidyn yhdistyksen toiminnan, jos käykin ilmi, että kyseessä on selvästi toiminta, jossa onkin esimerkiksi kysymys liiketoiminnasta ja ennen kaikkea siis rahankeruusta. Muun muassa jos käy ilmi, että seurakunnan jäseniä pidetään tahallaan olosuhteissa, joissa 3—5 tuntia vuorokaudessa saadaan unta ja muuten ikään kuin toimitaan ohjatusti, niin tämmöiset asiat pitää voida saada jonnekin keskusteltavaksi.

Ihmisoikeuksiin liittyy myös meidän kansankirkkojemme jotkut asiat. Olen evankelisluterilaisen kirkon jäsen ja tunnustan sen uskoa ja kuulun kirkon ihmisoikeusasiain neuvottelukuntaan ja olen sen varapuheenjohtaja. Me järjestimme muutama viikko sitten seminaarin homojen ja lesbojen asemasta ja muun muassa kirkon suhtautumisesta rekisteröityihin parisuhteisiin. Siinä seminaarissa käsiteltiin ylipäätänsä nykyisen ihmisoikeusajattelun suhdetta teologisiin näkemyksiin muun muassa miehen ja naisen asemasta sekä seksuaalisesta suuntautuneisuudesta.

Pähkinänkuoressa se, mitä opin, oli seuraavaa: Teologisilla perusteilla muun muassa pappisvihkimys tai pappisrooli saa tietyissä tapauksissa olla muun muassa naista syrjivä, jos se on teologinen traditio, ei siis minun mielestäni vaan ihmisoikeussopimusten tulkinnan mukaan, minun mielestäni ei missään tapauksessa. Mutta, jos jollakin seurakunnalla on pappiskäsityksessä tai muussa toiminnassaan suhteessa seurakuntalaisiin selvästi syrjiviä traditioita, perusteluja, tapoja, niin semmoisille seurakunnille, kirkkokunnille ja yhdyskunnille ei saa antaa julkisoikeudellisia tehtäviä.

Tässä tulemme meidän molempien kansankirkkojemme osalta hyvin keskeisiin kysymyksiin. Jos ja kun jatkossakin haluamme, että kansankirkoillamme on julkisoikeudellisia tehtäviä tai oikeuksia poiketen muista tässä laissa 7 §:ssä määritellyistä yhdyskunnista muun muassa verotuksen tai väestökirjanpidon suhteen tai sen suhteen, kuinka helposti ja vanhan traditionkin pohjalta on oikeus muun muassa esiintyä vanhainkodeissa, päiväkodeissa, kouluissa, aamunavauksissa, kevätjuhlissa, erilaisissa tilanteissa, niin samalla on katsottava, että silloin kirkko noudattaa tasa-arvokäsitystä ja hyväksyy suomalaisen yhteiskunnan lainsäädännön koskien myös parisuhteiden rekisteröintiasiaa.

Sitten, puheenjohtaja, ed. Krohnin aloitteeseen muutama havainto. Itse olen taipuvainen ajattelemaan niin, että ala-asteikäisten uskonnonopetuksen pitää olla ensinnäkin hyvin herkkää, tunnistaa lapsen maailmankäsitys ja ehkä enemmänkin painottua yksittäisten tarinoiden kautta sen arviointiin, mikä on oikein, mikä on väärin, mikä on meidän eettinen käsityksemme ja mitä siinä opetettiin. Koen, että ed. Krohnin hyvin perusteltu halu saada eri uskontokuntien oppilaat ja lapset keskustelemaan toistensa kanssa olisi omiaan yläasteelle ja varsinkin lukioon. Erityisesti näkisin, että lukioikäiset ovat jo niin monipuolisesti valveutuneita ja niin paljon jo maailmaa miettineitä, että ed. Krohnin lakialoitteen tavoitteet voisivat toteutua. Sen sijaan ala-asteikäisten osalta olen aika vakuuttunut, että uskonnonopetuksen on syytä saada olla myös sitä oman perheen uskonnonopetusta monestakin syystä.

Viime kesänä juuri kuuntelin hiekkalaatikolla meidän 5-vuotiaiden keskustelua siitä. Vaikka perheessä sentään jonkun verran uskontoa lapsille opetetaan, niin oli Pokemonit ja Digimonit ja sitten Jeesus voitti, kun hänellä oli se kuolemattomuusisku. Jos tämmöisellä taustalla hyvin nuorille ruvetaan opettamaan vielä eri uskontoja samaan aikaan ja yritetään saada heidät hahmottamaan näitä eri tarinoita niin uskon, että se käytännössä ei edistä tätä tarvetta vuoropuheluun. Siltä osin kyllä hyväksyisin tämän hallituksen esityksen lähtökohdat uskonnonopetuksessa.

Ymmärrän kuitenkin ed. Krohnin kritiikin hiukan tästä, kun sanotaan, että muuttuu, mutta mikään ei muutu. Meillä perustuslakivaliokunnassa on hyvin tarkkaan yritetty pitää kiinni siitä, että niin sanotusti perusteluilla ei saa säätää, ja jos lain sanamuoto kuitenkin muuttuu entisestä, niin on tietysti hyvin ongelmallista, jos perusteluissa sitten kovasti todistellaan, että tämä ei tulekaan muuttamaan mitään. Itse kyllä, aivan samoin kuin ministeri Drombergkin, olen nauttinut varsinkin lukiossa semmoista uskonnonopetusta, joka kuulostaa kovin siltä, mihin tässä hallituksen esityksessäkin pyritään, ja on tietopohjaista ja pohdiskelevaa eikä uskontoa sinänsä tuputtavaa. Olen kyllä kuullut vanhan, siis nyt voimassa olevan, lain ajalta myös toisenlaisesta opetuksesta, jota en pidä varsinkaan lukioaikana hyvänä.

Aivan viimeiseksi kerron Euroopan unionin perusoikeuskirjan valmisteluprosessista, kun olin siellä eduskunnan lähettämänä konventin jäsenenä, että me suomalaiset olimme hyvin keskeisessä roolissa siinä yhteydessä, kun loppusuoralla käytiin keskustelua siitä, pitäisikö Euroopan unionin perusoikeuskirjan preambulan, alkutekstin, julistautua juutalais-kristillisen perinnön päälle rakentuvaksi. Niin oikeuskansleri Nikula kuin Gunnar Jansson ja minäkin puhuimme voimakkaasti sen puolesta, että perusoikeuksia ei saa omia minkään uskonnon nimiin ja että varsinkin näin keskeisen asiakirjan johdannossa sitoutuminen tiettyyn uskontokuntaan olisi hyvin ristiriitaista. Se ei ole ensinnäkään totta Euroopan historian näkökulmasta: meillä on ollut pitkiä jaksoja, jolloin muun muassa muslimiuskonto, islaminuskonto, on ollut hyvin keskeinen osa Etelä-Euroopan historiaa, mutta se olisi kyllä myös hyvin omituista siitä näkökulmasta, että myöhemmin sitten asiakirjassa tunnustetaan uskonnonvapaus. Hiukan mielestäni samanlaisesta asiasta on kyse nyt tässä kouluopetuksen sisällössä.

Pentti Tiusanen /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Brax käytti hyvän puheenvuoron, samoin nämä aikaisemmat, mutta haluaisin ed. Braxin kahteen puheenvuoron kohtaan hiukan puuttua. Hän lähestyi tätä skientologian ja muiden tämän tyyppisten uskontoa lähellä olevien ja kannattajiensa mielestä uskonnollisten yhteisöjen rooliin kuuluvien yhteisöjen luonnetta. Se on asia, josta Suomessa on aika vähän keskusteltu sisäänmennen, Ranskassa on enemmän ja muualla Euroopassa.

Toinen asia on traditio, mihin myös viittasitte meidän kansankirkkojemme, esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon, kohdalla. Johannesburgissahan otettiin traditio mukaan, kansalliset tavat, tottumukset ja traditiot, ja yritettiin vähentää naisten aseman kohdalla nimenomaan ihmisoikeuksien merkitystä. Tällä tavalla nämä asiat tulevat myös koto-Suomessa meitä vastaan. Tässä näkee, miten universaali kysymys tämä todella on, mihin mielestäni hyvin viittasitte.

Suvi Lindén /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Krohn omassa puheenvuorossaan moitti hallituksen esitystä, että mikään ei muutu, vaikka lain teksti muuttuu, mutta periaatteessa tietysti lähtökohta on se, että nykyinen olotila on hieman lainsuojaton siinä mielessä, että perustuslakivaliokunta on lausunut siitä, että ketään ei voi uskontoa pakottaa harjoittamaan. Toisaalta lähtisin katsomaan uskonnonvapauslakia siitä näkökulmasta kouluissa, että se vahvistaa jokaisen oppilaan oikeutta saada oman uskonnon opetusta. Näin ollen on erinomainen asia, että niin kansankirkkojemme kuin vähemmistöuskontoyhdyskuntien uskontoja opetetaan.

Tuija  Brax  /vihr(vastauspuheenvuoro):

Rouva puhemies! Ed. Tiusaselle: Todellakin ihmisoikeusajattelu ja joidenkin uskontojen käsitykset ja varsinkin uskontojen nimissä markkinoidut tavat ja muun muassa käsitykset naisten asemasta ovat usein keskenään ristiriidassa. Mielestäni meidän pitää tunnistaa se ja löytää 7 ja 23 §:n osalta mutta myös — sen unohdin äsken sanoa — kouluissa erityisesti näille pienryhmille annettavan opetuksen sisällön osalta tavat kiihkottomasti keskustella siitä, millä tavalla opetus on sopusoinnussa ihmisoikeuksien kanssa vai onko se ristiriidassa sen kanssa. Silloin kun tullaan esimerkiksi naisten kohteluun, puhumattakaan jyrkimmistä silpomisasioista, pitää voida ottaa asia puheeksi.

Irina Krohn /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! En väitäkään, ettei hallituksen esitys sisältäisi muutoksia. On erinomainen muutos, että opettajilta ei vaadita kirkkokuntaan kuulumista. Sanoin, että kun oma rinnakkaislakialoitteeni koskee oppiainetta ja, voi sanoa, oppiaineen sisältöä, tuntuu oudolta lukea hallituksen esitystä ja kuulla esittelevän ministerin suusta juuri, että tarkoitus ei ole muuttaa sisältöjä. Edelleen korostan sitä, että traditio siitä, että on kaksi erillistä oppiainetta, elämänkatsomustieto ja uskonto, perustuu juuri siihen, että on ollut kysymys uskonnollisuuden jakamisesta eikä vain uskontotiedosta. Jos todella oppiaineen sisältö on sen kaltainen kuin on tavoite, mihin tämä jaottelu enää perustuu?

Irja  Tulonen  /kok (vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Krohnin rinnakkaislakialoite lähtee siitä, että meidän pitäisi muuttaa oppiaine, uskontotieto. Toisaalta meillä on hyvä järjestelmä olemassa: niille, jotka eivät halua opiskella uskontoa sinänsä, on elämänkatsomustieto. Minusta tämä on niin selvä vaihtoehto, että on aika keinotekoista muuttaa oppiainetta, kun ajatellaan, kuinka paljon suomalaisia kuitenkin kuuluu valtauskonnon piiriin, niin tavallaan niitä kristillisiä arvoja, joita uskonnonopettajat sisällyttävät opetukseensa, opetetaan koululaisille ilman, että opetetaan uskontoa sinänsä. Aloite tuntuu aika ihmeelliseltä.

Tietysti, jos tämä malli tulisi voimaan, ed. Irina Krohnin lakialoite, luulisin, että tähän yhteiskuntaan, Suomeen, tulisi uusia kouluja kuin sieniä sateella, yksityisiä kouluja.

Kulttuuriministeri  Kaarina  Dromberg

Arvoisa puhemies! Ed. Krohnin aloite sinänsä kertoo siitä tarpeesta, että uskonnonopetuksen sisältöäkin voidaan varmasti uudelleen tarkastella. Mutta jo nykyisen kaltaisessa uskonnonopetuksessa tutustutaan muihinkin uskontoihin, ja pidän sitä erittäin tärkeänä ja merkittävänä asiana. Kun itse olin aikanani lukiossa, kyllä sielläkin juuri nimenomaan pureuduttiin näihin erilaisuuksiin, jotta me oppisimme ymmärtämään moniarvoisuutta yhteiskunnassa. Jos meillä on vahva oma arvopohja, silloin me kestämme myöskin muiden uskontojen periaatteet ja monikulttuurisuuden, mutta jos ei sitä luoda mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, sitten me emme kestä muitakaan ulkoa tulevia paineita. Minä pidän erittäin tärkeänä, että tämä malli toteutuisi.

Hallituksen esityksen mukainen ratkaisu perustuu laajapohjaisen komitean lähes yksimieliseen ehdotukseen, ja siinä ei otettu esille tätä kysymystä.

Suvi  Lindén  /kok (vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Tässä uudessa esityksessä lähdetään siitä, että jokaisella on oikeus koulussa oman uskonnon opetukseen, olipa sitten juutalainen tai luterilainen tai ortodoksi. Jo nykyisin voimassa olevan perustuslain ja perusoikeusuudistuksen jälkeen tilanne on ollut se, että kyseiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvaa ei kumminkaan voi pakottaa uskonnon harjoittamiseen, eli tälläkin hetkellä uskontotunnilla, kun harjoitetaan tunnustuksellista uskonnonopetusta, silloin voi kieltäytyä, vaikka kuuluisi evankelisluterilaiseen kirkkoon. Eli minun mielestäni on aivan oikea suuntaus, että annetaan oman uskonnon opetusta, mutta ei tarvitse välttämättä harjoittaa uskontoa uskontotunnilla.

Jouko Jääskeläinen /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa rouva puhemies! Meidän koulumaailmamme on tällä hetkellä jo varsin teknistaloudellisesti virittynyt ja se aika, mikä arvoille ja myöskin uskonnonopetukselle ehditään antaa, on sittenkin varsin kapea. Pidän hallituksen esitystä kuitenkin varsin hyvänä tässä tilanteessa. Hallitus on pystynyt varsin monta ongelmakohtaa ratkaisemaan viisaasti. Tieto omasta uskonnosta ja omasta uskosta, myöskin siihen luontevalla tavalla kuuluva hartaudenharjoitus, niin kuin Suvivirsi-otsikolla tämä asia on ilmaistu, on osa meidän elämäämme. Jos emme tätä tunne suomalaisina, emme pysty hahmottamaan myöskään muita maailman ilmiöitä. Ministeri totesi tässä, että se on hyvä pohja kyetä kuulemaan ja näkemään muita ulottuvuuksia, se on myös hyvä pohja pystyä hahmottamaan muita näkemyksiä. Sanoisin, että ihan tiedon määrä on tällä hetkellä niin suppea, että haluaisin kyllä vahvistaa uskonnonopetusta myöskin määrällisesti. Siinä mielessä näkisin nykyisen tilanteen varsin hyvänä. Toivoisin sinne jonkun verran lisää aikaresursseja, jotta (Puhemies koputtaa) nämä asiat pystyttäisiin hahmottamaan.

Kimmo Kiljunen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! YK:n kehitysohjelma Undp julkaisee vuosittain inhimillisen kehityksen raporttia. Muutama vuosi takaperin tuossa raportissa oli yhteenveto ihmisoikeuksista ja kansalaisvapauksista ja rakennettu indeksitaulukko, jossa Suomi sijoittui aivan kärkipäähän maailman maiden joukossa. Yhdessä kohdassa Suomi kuitenkin sai miinuspisteitä tuossa raportissa, ja se oli nimenomaan tunnustuksellinen uskonnonopetus kouluissa.

Tästä näkökulmasta, kun maailmalta arvioidaan ihmisoikeuksien toteuttamista, joutuu tietysti kysymyksen asettamaan juuri tällä tavalla kuin ed. Krohn lakialoitteessaan tekee. Eli on järkevää, että meillä on kirkkohistoriaa, uskontotietoon liittyvää opetusta kouluissa, mutta tunnustuksellinen uskonnonopetus ei enää kuulu moniarvoiseen globaaliyhteiskuntaan, missä me elämme. Tässä suhteessa minusta olisi tarkoituksenmukaista aivan vakavasti pohtia tuon lakialoitteen sisältöä, minkä ed. Krohn on esittänyt.

Irina  Krohn  /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Tässä tuntuu, että osa edustajista on nyt ymmärtänyt väärin. Minun lakiehdotukseni, voisi sanoa, pikemminkin vahvistaisi kaikkien koululaisten mahdollisuutta tulla tietoiseksi kristillisestä arvoperinnöstä. Hallituksen esityshän nimenomaan mahdollistaa sen, että vähintään kolme toiseen uskontokuntaan kuuluvaa halutessaan saavat oman uskontokuntansa opetusta, joka voi olla aivan toisenlaista. Voisi ajatella juuri tästä kulttuuriperintönäkökulmasta ja kirkkohistorianäkökulmasta, että olisi tärkeätä, että kaikki myös kulttuuriperintönäkökulman mukaan integroitaisiin tähän suomalaiseen yhteiskuntaan.

Minun pääajatukseni on siis se, että tietäminen ja uskominen ovat kaksi eri asiaa. Toisaalta, onko yhteiskunnan varoin ylläpitämä koulu se paikka, missä tätä vanhempien positiivisen uskonnonvapauden käsitettä perheenjäsenten yli harjoitetaan? Mielestäni tämä on erittäin tärkeä kansalaisvapaus, mutta nimenomaan koulu ei (Puhemies koputtaa) ole välttämättä juuri se paikka, jossa tämän pitää tapahtua.

Päivi  Räsänen  /kd:

Arvoisa puhemies! Aluksi haluan vastauspuheenvuoronomaisesti todeta ed. Krohnin puheenvuoron johdosta, että siitä ei ainakaan itselleni käynyt selvästi ilmi, millä tavoin lopulta ed. Krohnin esittämä uskontotieto ja nykyinen uskonnonopetus eroaisivat toisistaan. Olen kyllä lukenut myös ed. Krohnin aloitteen, eikä siitäkään mielestäni käy täysin selkeästi se ilmi. Itse asiassa ed. Krohn totesi pariinkin kertaan, että olisi luonnollista, että kristityssä maassa kristillinen uskonto olisi se peruslähtökohta, jota enimmäkseen opetettaisiin ja josta käsin ymmärtääkseni jollain lailla tätä kenttää tarkasteltaisiin, ja näinhän juuri toimitaankin nykyisessä tunnustuksellisessa uskonnonopetuksessa. Vaikka valtakirkon edustajana saattaisi jopa lämmetä ed. Krohnin ehdotukselle rajata uskonnonopetus pelkästään tähän näkökulmaan, niin luulen, että vähemmistöuskontojen näkökulmasta tähän ei välttämättä kovin innostuttaisi.

Arvoisa puhemies! Keskityn omassa puheenvuorossani lähinnä uskonnonopetukseen ja siihen liittyviin kysymyksiin. Uskonnonopetusta koskevan uudistuksen lähtökohtana on turvata entistä paremmin oppilaan uskonnonvapaus. Mielestäni kokonaisuudessaan, kun tätä lakiesitystä tutkii, sen sisällöstä voi päätellä, että sanalla uskonnonvapaus tarkoitetaan entistä enemmän vapautta uskonnosta eli negatiivista määritelmää uskonnonvapaudesta kuin sen positiivista määritelmää eli vapautta uskontoon, jonka merkitys näyttää jonkin verran vähentyvän.

Ehdotuksen mukaan tunnustuksellisen uskonnonopetuksen käsitteestä luovutaan ja tilalle otetaan käsite oppilaan oman uskonnon opetus kuitenkin niin, että tämä nimikkeen muutos ei vaikuta itse uskonnonopetuksen sisältöön. Itse asiassa käytännössä uskonnonopetuksen tunnustuksellisuudesta on vuosien saatossa kyllä jonkin verran jo luovuttu opetussuunnitelmissa ja yhä enemmän korostettu uskonnonopetuksen yleissivistävyyttä.

Ehdotus korostaa, että uskonnonopetus ei ole hartaudenharjoitusta eli uskonnonopetuksessa korostunevat myös jatkossa uskontoihin liittyvät ulkoiset faktat, kuten eri uskontojen levinneisyys ja tavat ja erilaiset rituaalit. Ulkoisten faktojen korostumisella on kuitenkin myös uskonnonopetuksen vaikutusta heikentävä puoli. Pelkään nimittäin, että uskonnonopetus pelkistettynä tiedon jakamiseksi ei lopulta lisää uskonnollista lukutaitoa eli eri näkemysten syvempää ymmärtämistä. Ulkoiset faktat eivät vastaa uskontoa koskeviin syvempiin kysymyksiin: miksi ihmiset osallistuvat uskonnollisiin menoihin, miksi uskonto on monille elämässä niin keskeinen tekijä, mitä seurauksia ja vaikutuksia uskonnollisilla opeilla on käytännössä. Uskonnollisen lukutaidon puute lisää epäluuloa ja pelkoa kaikkea uskonnollista ajattelua ja uskonnollisia ihmisiä kohtaan. Uskonnolliset ihmiset riippumatta uskontokunnasta nähdään herkästi silloin irrationaalisina, koska heidän ajattelutapojansa ei ymmärretä eikä siten voida arvioida. Merkkejä tämän suuntaisen ajattelun yleistymisestä on ollut vuosi sitten syyskuussa tapahtuneiden tapahtumien jälkeisissä keskusteluissa.

Laki ei velvoita kouluja järjestämään hartaudellisia tilaisuuksia mutta ei niitä kielläkään. Osallistuminen hartaudenharjoitukseen, esimerkiksi aamuhartauteen, joulu- tai pääsiäiskirkkoon, on vapaaehtoista riippumatta siitä, kuuluuko oppilas kyseiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan vai ei. Myös uskonnolliseen yhdyskuntaan, esimerkiksi kirkkoon, kuuluvalla oppilaalla on oikeus ja vapaus kieltäytyä osallistumasta oman uskontonsa mukaiseen hartaudenharjoitukseen, peruskouluikäisellä omien vanhempien luvalla ja lukioikäisellä omalla ilmoituksella. Tämä on oikeastaan itselleni koko tämän lakiesityksen hämmentävin kohta ja sellainen kohta, johon liittyy eniten kysymyksiä. Nimittäin pohdin sitä, miten käytännössä tätä lakia tullaan jatkossa tulkitsemaan. Saattaa käydä niin, että hartaudellisista tilaisuuksista luovutaan käytännön järjestelyongelmien vuoksi. Kuka esimerkiksi vastaa niiden oppilaiden valvonnasta, jotka ilmoittavat, etteivät nyt osallistu esimerkiksi Isä meidän -rukouksen opettelemiseen kesken uskontotunnin tai ruokarukoukseen, ja marssivat ulos luokasta? (Ed. Vahasalo: Niin ne nytkin marssivat!)

Täällä esityksessä todetaan, että perusopetuksen järjestäjän tulee tiedottaa oppilaiden huoltajille riittävän selkeästi ja ajoissa, missä yhteyksissä koulun toimintaan voi sisältyä uskonnon harjoittamiseksi katsottavia tilaisuuksia ja toimituksia. Kun esimerkiksi päivänavauksia pitävät hyvin monenlaiset tahot, oppilaat, opettajat, niin voidaanko edes etukäteen tietää, tuleeko siihen tiettyyn päivänavaukseen sisältymään uskonnonharjoitusta vai ei? Toki niissä tapauksissa, jos joku seurakunnan edustaja tulee päivänavauksen pitämään, voidaan todennäköisesti ennakoida, että se sisältää jonkinlaista uskonnonharjoitusta.

Oman uskonnon opetuksen ja uskonnonharjoituksen irrottaminen toisistaan laissa näin jyrkästi voi tuottaa hankaluuksia riippuen siitä, miten sitä lopulta ryhdytään tulkitsemaan. Toivoisin myös sitä, että lakiin liittyvistä hämmennystä aiheuttavista kysymyksistä annettaisiin pikaisesti kouluille myös oikeaa tietoa. Ainakin itse kun olen opettajien kanssa keskustellut, niin monet opettajat ovat jo nyt pohtineet, voidaanko kouluissa enää veisata Suvivirttä, rukoilla ruokarukouksia tai Isä meidän -rukousta. Jos esimerkiksi uskontotunnilla opetellaan Isä meidän -rukous, onko silloin kysymys uskonnonharjoituksesta, jonka ajaksi kirkkoon kuuluvilla oppilailla olisi oikeus ilmoittaa, että he poistuvat luokkahuoneesta tämän rukouksen ajaksi, vai onko kysymys uskontoon liittyvän tiedon jakamisesta?

Tässä komiteanmietinnössä, joka edelsi tätä lakiehdotusta, todettiin näin — en ole ihan kokonaan tätä hallituksen esitystä lukenut läpi, en tiedä, onko kenties täällä esityksen perusteluissakin jossakin, en sitä heti löytänyt — mutta mietinnössä todetaan näin: "Näin ollen ehdotuksen mukaan kaikki perusopetus- ja lukiolainsäädännön nojalla säädetyt uskonnonopettajan erityiset kelpoisuusvaatimukset täyttävät henkilöt olisivat jatkossa kelpoisia antamaan perusopetuksen ja lukion uskonnonopetusta riippumatta siitä, ovatko he evankelisluterilaisen kirkon tai ortodoksisen kirkkokunnan jäseniä. Ehdotus korostaa periaatetta, että uskonnonopetuksen sisällön ohjaus tapahtuu lainsäädännön ja opetussuunnitelman kautta, ei opettajan henkilökohtaisen uskonnollisen vakaumuksen kautta."

Ymmärrän kyllä sen, mitä tällä muutoksella tavoitellaan, mutta toisaalta ajattelen, että se sisältää sellaisen ajatuksen, että uskontoa voi opettaa objektiivisesti ilman henkilökohtaista suhdetta siihen. Kuitenkin uskonnon luonteeseen kuuluu sinänsä sen subjektiivisuus. Uskonto koskettaa syvästi ihmisen persoonaa, ja se aina vaatii myös ottamaan kantaa. Sen vuoksi mielestäni uskonnonopetusta ei täysin voida rinnastaa muihin humanistisiin aineisiin, kuten esimerkiksi historiaan, ja olettaa, että opettajan omat näkemykset eivät millään tavoin vaikuta uskonnonopetukseen.

Arvoisa puhemies! Myönteistä tässä esityksessä toki on se, että uskonnonopetus nähdään edelleen tärkeänä osana suomalaista kouluopetusta ja nimenomaan siitä näkökulmasta käsin, että halutaan lasten ja nuorten tutustuvan omaan uskontoonsa. Kristillinen usko on tosiasiallisesti pitkälti muovannut sen arvoperustan ja eettisen ohjeiston, jonka varaan yhteiskuntamme rakentuu. Arvot toimivat ja vaikuttavat, ja ne ovat eläviä, jos ne aidosti puhuttelevat ihmistä. Pelkkä uskontotieto eli tieto erilaisista arvojärjestelmistä ei korvaa tällaista elävää, sisäistettyä arvoperustaa, mikä kristillisiä arvoja ajatellen merkitsee sisäistettyä kristillistä uskoa ja suhdetta tähän uskontoon, johon kirkkokuntaan ihminen kuuluu.

Irina  Krohn  /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Räsänen kysyi, miten oppiainesisältö eroaisi nykyisestä ev.lut. opetuksesta. Toivomukseni olisi, että nykyisen hyvätasoisen ev.lut. opetuksen ja elämänkatsomustiedon parhaat puolet yhdistyisivät uudeksi oppiaineeksi, mutta lakialoitteeni keskeinen sisältö on se, että oppitunneille osallistuisivat aivan eri oppilaat kuin nykyisin. Nykyisinhän oppilaat jaetaan ikään kuin vanhempiensa tahdon mukaisesti, ja heiltä puuttuu keskinäinen vuorovaikutus. Saman sisältöinen oppiaine muuttuu toisenlaiseksi, kun aktiivisina osapuolina on erilaisia oppilaita siinä oppimisympäristössä.

Tuija Brax /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa rouva puhemies! Itsekin ymmärsin nimenomaan niin — ja kannatan lukion osalta ed. Krohnin aloitetta — että se eroaa itse asiassa ministeri Drombergin kuvailemasta uskonnonopetuksesta vain siltä osin, että kaikki ovat samassa opetuksessa. Mielestäni hallituksen esitys, jonka ministeri Dromberg hyvin esitteli, on sinänsä jo parannus. Ihan selvästi uskonnonopetuksestakin tulee nyt lainkin mukaan monipuolisempaa ja parempaa kuin aikaisemmin.

Ed. Räsänen puhui siitä, että uskonnonopetuksen pitäisi vaatia ottamaan kantaa. Siinä on juuri se, mistä olemme ehkä eri mieltä. Mielestäni koulussa annettavan opetuksen ei pidä vaatia ottamaan kantaa. Sen pitää herättää kysymyksiä, palvella opiskelijaa, oppilasta, ja kertoa uskonnosta, sen faktoista ja sen tavoista käsittää maailmaa. Mutta sillehän ei voi mitään, että hedelmistä puu tunnetaan. Jos opettaja on hyvä, jos hänen arvomaailmansa heijastuu hyvin, tietysti se silloin siirtää myös kristillistä arvopohjaa oppilaisiin. Mutta että lakisääteisesti vaaditaan ...

Kari Uotila /vas (vastauspuheenvuoro):

Arvoisa rouva puhemies! Kyllä minäkin toivoisin uskonnonopetukseen enemmän objektiivisuutta sillä tavalla, että se antaisi lapsille mahdollisuuksia muodostaa maailmankuvansa, arvoperustansa. Totta kai silloin, kun puhutaan lapsen niin sanotusta omasta uskonnosta, se voi antaa vähän enemmänkin rakennuspuita siihen uskontoon.

Itse voin kertoa omasta kokemuksestani, että lapsena maalaiskoulussa sain kyllä uskonnonopetusta varmasti viisi tuntia päivässä. Oma poikani ei ole sitä koulussa saanut, (Ed. Kokkonen: Viisi tuntia päivässä?) vaan on opiskellut elämänkatsomustietoa. Minusta ed. Krohnin rinnakkaislakialoite on hyvä sikäli, että nykytilanne on vähän puutteellinen, koska se jättää juuri ne uskonnonopetuksenkin hyvät puolet ja hyvän sisällön eräällä tavalla pois niiltä, jotka ovat puhtaasti elämänkatsomustiedossa. Sen vuoksi minusta sitä rajapintaa pitäisi pystyä entistä enemmän rikkomaan ja antamaan todella monipuolisia valmiuksia kaikille lapsille.

Suvi  Lindén  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Perustuslain 11 §:ssä todetaan, että kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Vuonna 82 on perustuslakivaliokunta todennut, että tunnustuksellinen uskonnonopetus on uskonnon harjoittamista. On varmasti täysin asianmukaista, että siirrytään tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta oman uskonnon opettamiseen.

Ed. Räsänen oli huolissaan siitä, että kouluissa luovuttaisiin juhlissa hyvin perinteellisistä ja traditionaalisista Suvivirren laulamisesta tai veisaamisesta tai muista vastaavista, jouluevankeliumista jne. Kyllä minun mielestäni silloin ed. Räsänen aliarvioi koulun opettajat ja koulun yhteisönä. Tänään vietetään Euroopan vanhempien ja koulun päivää, ja seminaarissa (Puhemies koputtaa) on keskusteltu paljon siitä, miten koulut ja kodit yhdessä suunnittelevat asioita. Luotan siihen, että kouluissamme edelleenkin vietetään (Puhemies koputtaa) näitä perinteisesti tärkeitä tilaisuuksia.

Irja  Tulonen  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Laki lähtee siitä, että jokaisen oppilaan tulee saada oman uskontokuntansa opetusta, ja kannatan kyllä sitä ajatusta tähän viitaten, että uskonnonopettajien kelpoisuusehtoja yhdenmukaistetaan, kauniisti sanottuna, eli periaatteessa ateisti voi opettaa uskontoa. Pidän tätä aika reippaana kannanottona enkä pidä hyvänä sitä, että omaehtoisuus, oma uskonto, puuttuu silloin, kun opetetaan lapselle hänen uskontoaan. Pidän tätä uudistusta vähän epäjohdonmukaisena niin hyvässä laissa muuten.

Päivi  Räsänen  /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Suvi Lindén totesi, että tunnustuksellinen uskonnonopetus on todettu uskonnonharjoitukseksi, mitä taas oman uskonnon opetus ei ole. Jäin vain ihmettelemään sitä, miten voi olla mahdollista, että kun tunnustuksellinen uskonnonopetus muuttuu oman uskonnon opetukseksi, mikään ei tosiasiassa muutukaan eli sisältö pysyy samana. Pyytäisin, että ministeri Dromberg selventäisi, onko tarkoitus jollain lailla muuttaa tätä sisältöä vai ei. Mikä nykyisessä tunnustuksellisessa uskonnonopetuksessa, sen sisällössä, on sellaista uskonnonharjoitusta, jota ei enää saa harjoittaa, kun se muuttuu oman uskonnon opetukseksi? Onko sitä esimerkiksi tämä mainitsemani Isä meidän -rukous, koska tiedän, että tästä esimerkistä ovat uskonnonopettajatkin keskenään keskustelleet.

Kysyisin vielä ...

Kulttuuriministeri   Kaarina  Dromberg

Arvoisa puhemies! Tilanne varsinaisesti siellä opetustilanteessa ei oikeastaan muutu paljon ollenkaan, mutta se tunnustuksellisuus on silloin uskonnon harjoittamista. Kun perustuslakivaliokunta on aikanaan antanut tästä lausunnon, se olisi edellyttänyt sitä, että uskonnonopetus ei voisi olla pakollista. Siinä mielessä minulle ainakin henkilökohtaisesti oli erittäin tärkeätä, että uskonnonopetus säilyy edelleenkin pakollisena koulussa. Tämä on ollut perusta sille.

Kun puhuttiin Isä meidän -rukouksesta, totta kai normaalisti se luetaan siellä ja opetellaan ja kerrotaan sen historia, mistä se on, ja se, miksi rukouksia pidetään yleensä. Kyllähän sitä kautta välittyy myöskin arvomaailma. Ei se poista tätä opetuksen muotoa myöskään tulevaisuudessa.

Sitä paitsi, jos minulla on vielä hetki aikaa ... Mutta aika loppui nyt.

Olisin vielä todennut uskonnollisista tilaisuuksista, joita kouluissa pidetään, ja hartaushetkistä ja kevätjuhlassa Suvivirrestä: Niitä voidaan edelleenkin jatkaa. Ei sille ole mitään estettä, kun niistä vain ilmoitetaan etukäteen. Niistähän ilmoitetaan tänä päivänäkin etukäteen, milloin mennään kirkkoon. Siinä mielessä vanhemmille ilmoitetaan selkeästi, että tällainen tilaisuus on, ja se on koulun tehtävä. Koulu voi myöskin tämän ilmoituksen tehdä vuodeksi, eli kysytään oppilaiden vanhemmilta jopa koko lukuvuoden ajaksi, voivatko oppilaat osallistua näihin tilaisuuksiin. Sillä helpotetaan myös koulun työtä. Mutta informaatio on erittäin tärkeä, niin kuin ed. Räsänen sanoi, niin opettajien kuin vanhempienkin informointi tästä asiasta.

Suvi  Lindén  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Minusta on tärkeää, että meillä jatkossa opetussuunnitelmissa puhutaan oman uskonnon opettamisesta, joka pitää sisällään tietysti tietoutta omasta uskonnosta, mutta varmasti myös uskonnon harjoittamista, jolloin, niin kuin ed. Räsänen totesi, jo nykyisen perustuslain mukaan jokaisella kyseiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvalla on oikeus kieltäytyä osallistumasta kyseisen uskonnon harjoittamiseen. Mutta tärkeää on, että ei katsota, että uskonto oppiaineena on kokonaisuudessa tunnustuksellista ja silloin koko ajan uskonnon harjoittamista vaan koostuu erilaisista osasista. Silloin kun on kysymys uskonnon harjoittamisesta, niin ne nuoret, jotka katsovat, että eivät huolimatta siitä, että kuuluvat evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoon, halua harjoittaa uskontoaan, poistuvat. Se on jo nyt mahdollista, ja tässä laissa vain selkiytetään nykyistä olotilaa.

Raija  Vahasalo  /kok:

Arvoisa puhemies! Minua on oikeasti koko tämän keskustelun aikana huvittanut se asia, että tässä kovasti halutaan erottaa uskonnon harjoittaminen ja uskontotieto toisistaan, huvittanut sen takia, että kun ajatellaan muita oppiaineita, mitä tahansa muuta, esimerkiksi liikuntaa, liikunnassakin harjoitetaan liikuntaa, liikunnassakin on tietoa liikunnasta, kaikkien on pakko hypätä pituutta, ja biologiassa on sama, äidinkielessä on sama, matikassa on aivan sama. Miksi ihmeessä uskonto-niminen oppiaine halutaan erottaa joksikin erilaiseksi kummajaiseksi, että siinä ei tarvitsisi harjoittaa? Tällaisia mielenkiintoisia, erikoisia ajatuksia päässä virisi, varsinkin, kun koulussa korostetaan kovasti tätä harjoittamisen ja tiedon niveltämistä keskenään.

Arvoisa puhemies! Epäselvyyttä on etukäteen aiheuttanut paljon juuri tämä, mistä on ollut puhetta, saadaanko edelleenkin Suvivirttä laulaa kevätjuhlassa itku silmässä, ja olen hyvin huojentunut, kun luin, että kyllä sitä saa. Joulukirkossa saa edelleen käydä ja jouluseimeä ihastella, myös päivänavauksiin osallistua. Huoltajien tulee vain etukäteen ilmoittaa, jos oppilas ei osallistu näihin tilaisuuksiin. Mutta nyt jo käytännössä on voimassa, niin kuin edustajat ovat puhuneet, että oppilas voi lähteä pois käytävään tai jäädä kouluun, kun muut lähtevät kirkkoon, ja sitten järjestetään oma valvonta tälle asialle. Ei siinä ole mitään ihmeellistä.

Uskonnollista ohjelmaa sisältävät juhlat ovat erittäin tärkeitä meille kaikille, varsinkin lapsille ja nuorille. Se tuo turvallisuutta heidän elämäänsä, se koskettaa tunnetasolla lasta ja nuorta. Koulua on aina syytetty liiasta tietopainotteisuudesta, ja sitten kun on kysymyksessä oppiaine nimeltä uskonto, siinä taas halutaan mennä aivan toiseen suuntaan tässä asiassa.

Se, mikä vähän mietityttää, on tämä, että uskonnonopettajan ei enää tarvitse kuulua kirkkoon. No, onhan varsinkin ala-asteella paljon luokanopettajia, jotka eivät välttämättä tunnustuksellista uskonnonopetusta tänäkään päivänä anna. Mutta omasta mielestäni jotain oleellista silloin puuttuu uskonnonopetuksesta varsinkin alaluokilla. Jos ekaluokkalaisilta kysytään, mikä on mieliaineesi, niin hurjan usein vastaukseksi tulee, että se on nimenomaan uskonto. Hirveän objektiivista maailmankuvaa ei pienille lapsille uskonnonopetuksessa varmasti voi vielä antaa. Ei pieni lapsi osaa vielä valita omaa maailmankuvaansa. Se vaihe tulee myöhemmin. Tärkeää on, että lapsi saa nyt sen opetuksen, mikä meillä valtaväestöllä on.

Arvoisa puhemies! Nykyisin voimassa olevassa laissa on yksi todella omituinen ja hyvin epäkristillinen kohta, ja on todella hyvä, jos se ongelma nyt poistuu uuden lain myötä. On nimittäin tämmöinen tilanne, että jos vanhemmat eivät kuulu enää kirkkoon, ovat aikaisemmin kuuluneet ja nyt eivät enää kuulu, ja haluavat, että heidän pieni lapsensa kuuluisi kuitenkin kirkkoon, vaikka he itse eivät kuulukaan, niin seurakunta on heittänyt tämän pienen lapsen ulos jäsenyydestä sillä perusteella, että vanhemmat eivät kuulu kirkkoon, vaikka vanhemmat ovat näin halunneet. Tämä ei mahdu mitenkään minun ajatusmaailmaani ja arvoihini, että seurakunta valikoi tällä tavalla jäseniään. Toivon, että tämä ongelma nyt poistuu uuden lain myötä ja tämä pieni lapsikin tästä lähtien voi liittyä seurakunnan jäseneksi vanhempien tahdosta, vaikka vanhemmat eivät kirkkoon kuulukaan.

Osmo  Puhakka  /kesk:

Arvoisa puhemies! Ed. Vahasalo problematisoi vähän uskonnonopetuksen kohdalla nykyistä järjestelmää, jos uskonnonopettaja ei mahdollisesti kuulu kirkkoon. Minulla on se kokemus näitten erivapauksien antajana seurakunnan edustajana, että aika usein juuri nämä luvat tulevat sellaisille opettajille, jotka kuuluvat niin sanottuihin vapaisiin suuntiin. Minulla itselläni ei ainakaan ole minkään näköistä epäilystä eikä pelkoa siitä, etteivätkö ne ed. Vahasalon äsken esille ottamat lämpö, henkilökohtaisen uskon todellisuus ja siitä avautuvat näkökulmat toteutuisi, vaikka asianomainen ei välttämättä kuuluisikaan kirkkoon.

Arvoisa puhemies! Uskonnonvapauslain uudistus on tarpeen, ja nyt tehdyt ehdotukset ovat pitkälti oikean suuntaiset. Aivan keskeisen merkittävää on se, että positiivisen uskonnonvapauden käsite on käytännössä koko lakiehdotuksen lähtökohta. Minusta se on erittäin hyvä. Henkilökohtaisesti pidän keskeisen tärkeänä myös 12-vuotiaan itsemääräämisoikeuden laajentamista mahdollisesti silloin, kun vanhemmat muuttavat uskonnollista asemaansa. Ikärajan alentaminen kolmella vuodella nykyisestä 15:sta on erinomaisen tervetullut parannus.

Sitä vastoin en varauksetta yhdy lakiesityksen sanamuotoon, joka on näin: "Viisitoista vuotta täyttänyt lapsi voi kuitenkin huoltajien kirjallisella sopimuksella itse liittyä uskonnolliseen yhdyskuntaan tai erota siitä." Kun nimittäin rippikoulu nauttii nuorten keskuudessa erinomaisen suurta suosiota, siihenhän osallistuu paljon paljon enemmän kuin ikäluokassa on kirkkoon kuuluvia, niin tämä 15 vuotta on aivan keskeisen tärkeä kirkkoonliittymisikä. Mikäli nykyinen sanamuoto säilyy, merkitsee se käytännössä sitä ongelmaa — en nyt halua puhua syrjimisestä, mutta ongelmaa — että monia 14-vuotiaita itse asiassa rippikoulun käyneitä, koska rippikouluun hyväksytään, kuuluu kirkkoon tai ei, ei voitaisi konfirmoida muiden mukana. Eli kun rippikoulun yhteishenki on erinomaisen vahva, tämä lain sanamuoto edellyttää sitä, että kaikki eivät pääse konfirmaatioon. Tästä syystä esittäisin sanamuotoa, mikä mahdollistaa liittymisen uskonnolliseen yhdyskuntaan: sen vuoden alussa, jona asianomainen täyttää 15 vuotta. Tämähän muuttaa aivan kokonaan sen käytännön, eli kaikki rippikoulussa olevat pääsevät myös silloin konfirmaatioon.

Positiivisena pidän myös uskonnonopetuksen pakollisuuden säilymistä käytännössä nykyisessä muodossaan, niin kuin ministeri on sanonut, enkä myöskään vierasta opetuksen tunnustuksellisuus-määritelmän vaihtumista termiin "oppilaiden enemmistön uskonnon mukainen uskonnonopetus". Viittaan juuri perustuslain tulkintaan.

Ed. Brax otti aivan perustellusti esille sen, että myös uskonnollisten yhdyskuntien kohdalla muistutetaan ihmis- ja perusoikeuksista. Se on keskeisen tärkeää. On todella oikeastaan myös masentavaa, että uskonnonvapauslain kohdalla joudutaan muistuttamaan tällaisista asioista.

En aivan tarkalleen tiedä, kuinka laajalti ed. Brax tarkoitti ja käsitteli näitä uskonnollisia yhdyskuntia. Ed. Tiusanen viittasi scientologia-suuntaan. Itse kuitenkin näkisin kaikkein suurimpana vaarana bisnesseurakunnat, jotka tulevat erityisesti amerikkalaisen mallin mukaan yksinomaan rahastamaan. Sen takia olen sitä mieltä, että tämä lakiesitys on erittäin vahvasti ajan hermolla puhuessaan tällaisesta asiantuntijalautakunnasta, joka sitten viime kädessä pohtii, onko tämä uskonnollinen yhteisö todella hengellinen vai onko se enemmän raakaa rahastusta, niin kuin valitettavan monen kohdalla on asianlaita.

Olen myös erinomaisen tyytyväinen siitä, että ministeri esittelypuheenvuorossaan muistutti siitä, että rukouspäivän julistukset pysyvät. Se on kuitenkin uudenvuoden jumalanpalveluksen yhteydessä, ja useimmiten kun nämä julistukset liittyvät johonkin keskeiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan, niin sitä tavallinen seurakuntaväki tervehtii erinomaisen tärkeänä, keskeisenä asiana, ja siitä on tullut hyvää palautetta kautta linjan.

Arvoisa puhemies! Henkilökohtaisesti olisin kernaasti suonut, että hautaustoimilaki olisi tullut tämän uskonnonvapauslain rinnalle jo tässä vaiheessa käsittelyyn siitäkin huolimatta, että siihen kytkeytyy hyvinkin periaatteellisia ongelmia muun muassa ihmisten yhdenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden suhteen. Henkilökohtaisesti olenkin toivomassa, että hallitus mahdollisimman nopeasti, käytännössä tämän istuntokauden aikana, toisi esityksen meidän käsittelyymme.

Kulttuuriministeri   Kaarina  Dromberg

Arvoisa puhemies! Voin sanoa ed. Puhakalle, että hautaustoimilaki on kyllä ihan viimeisellä suoralla. Siinä on muutamia muotoiluja. Se tulee kyllä ihan lähiviikkoina tänne, todennäköisesti ensi viikolla.

Irja Tulonen /kok:

Arvoisa puhemies! Laki on hyvä, ja siinä on paljon sellaisia uudistuksia, jotka meidän yhteiskunnassamme ovat olemassa, mutta 80 vuotta vanha laki on todella aika uudistaa ja nykyaikaistaa. Meillä täällä on keskitytty aika paljon nyt uskonnonopetukseen, ja onneksi on, koska se on aika tärkeä asia, se on peruspilari ihmisten elämässä. Kaikki me johonkin uskomme ja siitä uskosta saamme voimaa.

Varmasti on niin, että voisimme käsitellä tätä uskonnonvapauslakia niin, että emme käsittele kielteisesti, että me emme nyt vain kiellä, jotta ei kukaan voisi nauttia omasta uskostaan. Tämä keskustelu on vähän ollut sen kaltaista; vähän tuli semmoinen mielikuva, että olemmeko me Kieltola Oy:ssä, Ab:ssä. Mutta kun uskonnonvapaudesta puhutaan ja puhutaan niin, että jokaisella oppilaalla on uskonnonvapaus ja perusoikeus, niin kai meidän silloin täytyy siitä lähteä, että tämä laki on siltä osin aika voimakas. Mielestäni siinä mielessä olemme tässä laissa epäjohdonmukaisia, että jos me näin ajattelemme, kuitenkaan uskonnonopettajan ei tarvitse kuulua periaatteessa mihinkään niistä yhteisöistä, mitä hän opettaa. Elikkä periaatteessa uskonnonopettaja voi olla niin sanotusti ateisti.

Kun sitten ajatellaan sitä sisältöä, mikä myöskin opetussuunnitelmissa on, niin kun uusia koululakeja teimme — ja nyt sitten huomenna keskustelemme, ovatko nämä koululait toimineet sillä tavalla kuin eduskunta on halunnut — silloin puutuimme myöskin tähän uskonnonopetukseen. Sivistysvaliokunta keskusteli siitä hyvinkin syvällisesti, muun muassa siitä, mitä tarkoittaa se, että meillä on päivänavaukset, onko se uskonnon harjoittamista vai onko se jotain muuta. Se on aika veteen piirretty viiva. Jos koulussa opetellaan erilaisia uskontoon liittyviä asioita, kuten esimerkiksi Isä meidän -rukous, taikka lauletaan Suvivirttä, ne ovat niitä traditioita osittain, mutta mielestäni ne kuuluvat uskontotietouteen eivätkä ole uskonnon harjoittamista. Minusta se on hyvin selkeä ero ja semmoisena se tietysti tulee pitää.

Mutta jos me lipsumme uskonnonopetuksesta, sen perinteisestä sisällöstä, niin luulen, että koululaki ja opetussuunnitelmat joudutaan laittamaan siltä osin uusiksi. Kyllä siellä suunnitelmissa on hyvin selkeästi sanottu, mitä uskonnonopetus perusopetuksessa ja lukiossa on. Siellä kyllä todetaan myöskin, että uskonnon avulla opetetaan nuoria, lapsia suvaitsevaisuuteen muita kuin omaa uskontokuntaa kohtaan. Mielestäni tämä on erittäin tärkeä asia. Tiedän monen uskonnonopettajan opettavan niin, että ei saa tuomita toisten uskontojen tuomaa hyvää olotilaa sille, joka sitä toista uskontoa harjoittaa. Mutta se ei poista sitä, että meillä kuitenkin täytyy olla sellainen uskonnonopetus, joka viittaa jokaisen lapsen, jokaisen nuoren omaan uskonnonvapauteen.

On aika paljon puhuttu myöskin siitä, mikä merkitys kristillisillä arvoilla on oikeastaan kaikessa opetuksessa, mitä esimerkiksi alkuopetuksessa annetaan, esiopetuksessa ykkös- ja kakkosluokalla. Tutkijathan ovat sanoneet, että kristillisten arvojen korostamisella lapselle syntyy oikeudenmukaisuuden tajua. Kristilliset arvot ovat muutakin kuin pelkästään Jumalan rakkautta ja siihen liittyvää opetusta, niillä on myöskin suuri kasvatuksellinen merkitys.

Tiedän myöskin tapauksia, joissa vanhemmat ovat halunneet, kun ovat kirkkoon kuulumattomia, että lapsi on elämänkatsomustietoudessa eikä uskonnonopetuksessa, mutta lapsi on itsenäisesti siirtynyt sinne uskonnonopetuksen puolelle. Hän on kokenut, että hän ei olekaan siellä oikeassa paikassa. Tämä lapsi oli neljännellä luokalla vanhalla ala-asteella. Eli kyllä lapsetkin ajattelevat näitä asioita, ja sehän on tietysti meidän pelastuksemme, että myöskin lapset ajattelevat ja tuntevat ehkä eri tavalla kuin heidän vanhempansa.

Mutta mielestäni tässä laissa on ihan hyvää, että esitetään myöskin tämmöistä asiantuntijalautakuntaa. Meidän yhteiskunnassamme myöskin Suomessa on ilmennyt erilaisia yhteisöjä, joissa uskonnon harjoittamisen sijasta tehdään ihan muuta. Mielestäni on ihan oikein, että ryhdistetään tätä asiaa, tarkkaillaan sitä. Meillä on paljon vanhuksia, jotka ovat joutuneet sen kaltaisen kohtelun kohteeksi, jossa uskonnon varjolla, jota ei koskaan ole ollutkaan, rahastetaan vanhuksia, ja toivon, että tämän lain myötä myöskin nämä epäkelvot asiat ja vääristymät meidän yhteiskunnassamme tulevat esille.

Rauha-Maria Mertjärvi /vihr:

Arvoisa rouva puhemies! Ensinnä joitakin kommentteja sen pohjalta, mitä tässä olen kuunnellut. Minusta esimerkiksi näin suuren ja tärkeän asian yhteydessä se, kuinka paljon on puhuttu esimerkiksi päivänavauksista, on oikeastaan takertumista aika pieneen asiaan, sillä päivänavaukset oppilaan työpäivässä ovat viitisen minuuttia, ja jos oppilailta itseltään kysytään, mikä merkitys heidän kehityksensä kannalta tällä viidellä minuutilla on, niin se on melko pientä. He tuskin muistavat, mitä siellä on puhuttu. He muistavat vain ne avaukset, joita he itse ovat pitäneet ja jotka yleensä ovat rokkia ja räminää. Se taas osoittaa, kuinka suvaitsevaisia tämän asian opettamisessa ja esilleotossa kouluissa ollaan.

Sitten, ed. Räsänen, joka täältä nyt on jo poistunut, oli huolestunut tästä Isä meidän -rukouksesta. Itse henkilökohtaisesti olen sykähdyttävimmät uskonnolliset kokemukseni kokenut mahdollisimman laajoissa ekumeenisissa rukoushetkissä, joten emme ole kiinni vain yhdestä tavasta rukoilla, vaan kyllä rukoilla voi monella kielellä, monella tavalla.

Ed. Puhakan esittämä ehdotus tästä konfirmaatioiästä ja mahdollisuudesta konfirmoitua on kannatettava ja hyvä. Kun ed. Puhakka toi esille pelon näistä bisnesuskonnoista, niin aivan samalla lailla ajattelen, että on huolehdittava siitä, että tämän tyyppiset uskonnon harjoittamistavat eivät meille pääse pesiytymään.

Tämä lakihan on vanha, ja siinä mielessä esitys on erittäin tervetullut. Meillä on lisäksi myös joukko sellaisia kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, jotka vaativat tämän lain selkeyttämistä, ja ed. Tuija Brax toi esille näitä sekä muita asioita, jotka selkeyttävät nykytilannetta.

Mutta itse haluan ottaa tähän asiaan kantaa ensinnäkin opettajana, olen ollut 30 vuotta opettajana, opintojenohjaajana, psykologian opettajana, yhteiskuntaopin opettajana, ja samoin myös aktiivisena seurakunnan jäsenenä. Olen vuosia vetänyt omassa seurakunnassani yhteiskunnallista työtä ja kuulun siihen aktiiviporukkaan, joka sunnuntaisin käy kirkossa. Tältä kannalta ensinnäkin opettajana, opintojenohjaajana olen nähnyt sen vastarinnan, minkä kaikki pakollinen herättää nimenomaan lukiolaisissa. Tiedän tapauksia, joissa lukiolainen eroaa kirkosta siksi, että on pakko lukea ja ottaa uskonnon kursseja. Tämä on asian yksi puoli.

Seurakunnan aktiivijäsenenä näen mielihyvällä sen opetuksen tason, mitä Suomessa uskontotunneilla annetaan sekä luterilaisen uskonnon puolella että ortodoksisen uskonnon puolella, johon puolet lapsenlapsistani kuuluvat.

Mutta kantani tähän lakiin on tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden pohjalta lähtevä näkökulma. Tässä otan nyt kantaa ed. Irina Krohnin lakiesitykseen. Hän toteaa niin kuin lakiesityskin toteaa, että koulun tehtävänä on opettaa elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja ja opettaa lapset eettisesti vastuuntuntoisiksi kansalaisiksi. Nyt minä näen, että tällainen eettinen vastuuntunto ja suvaitsevuus näinä aikoina vaatii erilaisuuden hyväksymistä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tämä erilaisuuden hyväksyminen luontevasti tapahtuu vain, jos sen erilaisuuden kohtaa kasvokkain päivittäin kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Näin ollen olisi erinomaisen hyvä, jos lapset, niin kuin ed. Irina Krohnin lakialoitteessa todetaan, voisivat osallistua opetukseen yhdessä ilman, että katsotaan, että sinä kuulut siihen uskontokuntaan, sinä uskot näin, sinä uskot näin, ja hajotetaan jonkun tunnin ajaksi miettimään sitä omaa uskontoa. Tavallaan näin opetetaan, että tämä uskonto on muita parempi. Kuitenkaan mikään uskonto ei saa omia peruseettisiä moraalisia arvoja, ne ovat kaikki yhteisiä eri uskontotavoille. Näin lasten pitäisi oppia jo koulussa kuuntelemaan ja arvostamaan erilaisia tapoja ja jäsentämään todellisuutta eri lailla, katsomaan eri kulttuuritaustoja, miten ne voidaan jäsentää. Heidän pitää oppia kunnioittamaan erilaisia tapoja uskoa luojaansa ja niitä tapoja, joilla me häntä palvelemme.

Tunnustuksellinen uskonnonopetus näin ollen kuuluu minusta kirkolle ja uskonnollisille yhteisöille. Näkisin sekä kirkolle että uskonnollisille yhteisöille tässä suuren haasteen ja suuren mahdollisuuden tuoda esille omaa näkemystään ja laajentaa kosketuspintaa lapsiin, muulloinkin kuin vain pyhäkoulussa, rippikoulussa — ja siihen se tahtoo jäädäkin. Meitä aktiiviseurakuntalaisia jää vain hyvin pieni osa loppujen lopuksi toimintaan. Tietysti tämä tunnustuksellinen uskonnonopetus ja kaikki meidän omaan kulttuuriimme liittyvä uskonnollinen harjoitus on kodin asia.

Olen samaa mieltä ed. Tuija Braxin kanssa siitä, että alaluokkien oppilaille erilaisten uskontojen opettaminen on ylivoimaisen vaikeaa ja sekavaa. Tämä opetus kuuluu rippikouluikään ja lukioon. Asia voidaan järjestää, niin kuin ed. Tuija Brax sen sanoi, eli annetaan uskonnonopetusta kullekin valtauskonnon mukaan. Minä näkisin vielä järkevämpänä tässä maailmassa, jossa koko ajan tulee eri uskontokunnista, eri kulttuureista meille ihmisiä — ja me olemme todenneet, että me tarvitsemme näitä ihmisiä toimimaan tässä yhteiskunnassa — että varhaisessa vaiheessa lapset yhdessä oppivat sen, eri kulttuuritaustaiset lapset oppivat ja pohtivat sitä, mikä on oikein ja mikä on väärin, miltä toisesta tuntuu, jos minä teen toiselle jotakin pahaa, eli tällaisia moraalin peruskysymyksiä, jotka ovat sinänsäkin juuri nuorille lapsille tärkeitä, koska kaikki moraalin kehitystä tutkineet psykologit, Kohlberg etunenässä, ovat todenneet, että lapsen moraalin kehittymisen tärkeimmät ikävuodet ovat kymmenen ensimmäistä ikävuotta ja siellä on opittava tämä perussuvaitsevainen kohtaaminen, joka pitäisi meidän kaikkien kanssakäymisessä näkyä.

Kun koti ja kirkko sitten huolehtivat omasta näkökulmastaan vastuullisella tavalla siitä, mitä uskonnot ovat — se olisi kodin ja kirkon tehtävä — koulun tehtävä on avartaa tätä näkökulmaa taas vastuullisesti suvaitsevaisuuden suuntaan ja erilaisuuden hyväksymisen suuntaan. Omasta puolestani minä luotan omaan kirkkooni, että se kyllä pystyisi hoitamaan ja osaisi tämän asian hoitaa hyvin, vaikka ei tällaista tunnustuksellista uskonnonopetusta olisikaan.

Leena  Rauhala  /kd:

Arvoisa puhemies! Tämä hallituksen esitys uudeksi uskonnonvapauslaiksi tuo esille ihan selkeitä selvennyksiä, sanoisin näin. Erityisesti täällä on jo noussut esille se, mitä esitetään rekisteröidyistä uskonnollisista yhdyskunnista, ja siihen liittyen 23 §, asiantuntijalautakunnat. Aivan varmasti näillä saadaan lisää sellaista, jossa analysoidaan ja eritellään, mitä nämä uskonnolliset yhdyskunnat ovat, ja voidaan, mikä täällä on esiin nostettu, tällaiset ehkä manipuloivat ja bisnekseen ym. liittyvät estää, niiden liikkuminen uskonnon nimissä, uskonnollisina yhdyskuntina. Sen näen hyvänä.

Kysymys, mikä erityisesti itselleni nyt nousee: Näen erittäin hyvänä, että tänne on jäänyt oppilaan oman uskonnon opetus sisällöksi, siis opetussuunnitelmiin uskonnonopetus. Kuitenkin se keskustelu, mikä täällä on käyty, osoittaa mielestäni sen, että me emme mitenkään tämän lain myötä varmista sitä, mitä ovat sitten kaikkiaan oppialan kehitys ja erityisesti opettajien asema, opettajien koulutus ja ne opettajien kysymykset, mitkä täällä ovat nousseet, mitä tarkoittaa tunnustuksellinen.

Erityisesti huolta kannan sen vuoksi, että täällä on noussut tämä ihmisoikeuskysymyksenä, että kun tunnustuksellista uskonnonopetusta on annettu, se on ihmisoikeuskysymys ja se on meidän heikkoutemme ollut, tai koulu ei tämän jälkeen saa ottaa kantaa Jumalaan, Jumalan olemassaoloon, jotka uskontoihin liittyvät hyvin vahvasti. Täällä on sellaisia muutamia jo esitetty selkeästi, jotka mielestäni hämärtävät tämän jälkeen, mitä on uskonto.

Suvi Lindén /kok:

Arvoisa puhemies! Täällä salissa on käyty mielenkiintoista ja mielestäni hyvin rakentavaa keskustelua tästä ehdotuksesta, mikä varmasti edesauttaa myös lain käsittelyä valiokunnissa. Tämä hallituksen esityshän pohjaa uskonnonvapauskomitean mietinnölle, jota lähes kolme vuotta tehtiin kyseisessä komiteassa. Kaiken kaikkiaan 130:ltä eri taholta on saatu lausunnot välimietinnön yhteydessä, eli voi sanoa, että tämä on kyllä hyvin perinpohjaisesti valmisteltu ja siltä osin, uskon, hyvinkin tasapainoinen kokonaisuus. Ennen kaikkea, kun vielä keskustellaan auki epäselvyyttä ja hämmennystä aiheuttavat kohdat, uskon, että tällä ehdotuksella on hyvä mennä eteenpäin.

Silloin kun uskonnonvapauskomitea tätä lakia valmisteli, keskustelua herätti muun muassa se, miten tulisi suhtautua jäsenyyteen uskonnollisessa yhdyskunnassa. Nykyisinhän laki kieltää jäsenyyden useammassa kuin yhdessä, ja tässä ehdotuksessa lähdetään siitä, että laissa ei sitä kielletä eikä sitä käsitellä vaan on jokaisen uskonnollisen yhdyskunnan oma asia päättää siitä, saako jäsenistö kuulua vain kyseiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan vai useampaan. Mielestäni tämä on hyvä ratkaisu tähän ongelmaan.

Toisaalta uskonnonvapauskomitea esitti lapsen uskonnollisesta asemasta, niin kuin tässäkin ehdotuksessa on, että huoltajat päättävät yhdessä asiasta, mutta jos huoltajat eivät pääse yhteisymmärrykseen, asia tulisi käräjäoikeuden ratkaistavaksi. Olen erittäin tyytyväinen siihen, että hallitus on päätynyt kumminkin sille kannalle, että jos huoltajat eivät pääse sopimukseen, äiti voi tämän asian ratkaista. Mielestäni periaatteessa tämä on kokonaisuudenkin kannalta hyvä asia, parempi kuin se, että rupeaisimme seuraamaan käräjäoikeuden tuomioita siitä, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan lapsen tulisi kuulua.

Täällä tänään salissa on paljon puhuttu uskonnonopetuksesta ja uskonnon harjoittamisesta kouluissa. Uskon, että uskonnonvapauskomitea ja hallitus ovat hyvin tarkoin nykyistä perustuslakiamme lukeneet ja myös perustuslakivaliokunnan lausuntoja siitä. Todellakin 11 §:ssä todetaan, että kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen, mutta täällä on myös käyty keskustelua siitä, miten tämä käytännön kouluelämässä toteutuu, jos oppilaat yhtäkkiä päättävätkin, että ihan kiva olla uskontotunnilla mutta sitten, kun uskontoa harjoitetaan, en halua osallistua.

Nämä ovat varmasti hyvin teoreettisia mahdollisuuksia. Uskon, että uskonnonopetus on jatkossakin hyvin tasapainoista ja sisällöt sen tyyppisiä, että oppilaat kokevat saavansa itsellensä uutta tietoutta, vahvistusta omille arvoilleen. Näin ollen ei ole mitään syytä lähteä sille tielle, että silloin, kun oman uskonnon opetuksessa käydään läpi oman uskonnon harjoittamista, siitä olisi syytä kieltäytyä.

Toisaalta keskustelua varmasti tulee myös valiokunnassa aiheuttamaan opettajien kuulumattomuus tai kuuluminen kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan. Toivoisin, että perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja voisi myös oman näkemyksensä ilman asiantuntijakuulemista jo täällä salissa esittää siitä, miten hän näkee sen, onko tämä asia sen tyyppinen, että se vaatisi perustuslain säätämisjärjestystä, jos opettajilta vaadittaisiin kuuluminen siihen uskonnolliseen yhdyskuntaan, minkä uskontoa opettaa.

Suomalaisen koulun perinteeseen kuuluvat kirkkokäynnit sekä erilaista uskonnollista ohjelmaa sisältävät juhlat ja muut tapahtumat, ja niiden rooli ei varmastikaan tässä muutu. Toivoisin tietysti, että julkisen keskustelun kautta laki vain vahvistaa niiden asemaa ja ennen kaikkea sitä yhteisöllisyyttä, joka koululla on lasten vanhempien ja kotien kanssa, ja rakennetaan sellaisia juhlia, joissa monikulttuurisesti voidaan myös löytää uusia perinteitä muiden uskontojen kautta.

Se, että uskonnonvapauslain uudistus on vihdoin täällä salissa, on hieno asia. Tämän lain rinnalla on valmisteltu lakia hautaustoimesta, jonka saapumista ed. Puhakka jo peräänkuulutti. Ministeri totesi, että lähipäivinä, lähiviikkoina. Toivottavasti näin on, koska tällä hetkellä meillä ei ole olemassa varsinaisesti lainsäädäntöä hautaustoimesta vaan erillisiä säännöksiä eri lainsäädäntöjen sisällä. Kuitenkin osana uskonnonvapautta ja uskonnon harjoittamisen oikeutta on varmasti hautaustoimi. Tarvitsemme lainsäädännön hautausjärjestelyistä, hautausmaan hoitamisesta ja ennen kaikkea myös siitä, miten hautausmaa voidaan lakkauttaa.

Toivottavaa tietysti olisi, että hallitus pääsisi yhteisymmärrykseen siitä, millä tavoin niille, joille velvoite hautausmaan ylläpitämisestä annetaan, korvausta tästä asiasta suoritetaan. Tässä yhteydessähän on käyty julkista keskustelua yhteisöveron tuotosta ja siitä, onko se oikea tapa antaa korvausta kirkolle näistä velvoitteita, joita muun muassa hautaustoimilainsäädännön yhteydessä tulee, vai onko olemassa muita vaihtoehtoja. Viime keväänä on työryhmä tämän pohjalta työskennellyt ja tehnyt toukokuussa oman ehdotuksensa, joka mielestäni olisi oivallinen siinä suhteessa, että kirkon yhteisöverotuotosta luovuttaisiin ja määriteltäisiin selvästi sekä ortodoksiselle kirkolle että luterilaiselle kirkolle lakisääteinen tuki näistä velvoitteista, joita sille esitetään.

Ymmärrän sen, että kysymys on siltä osin monimutkainen ja hankala, kun tuen taso tulee määritellä ensimmäisen kerran toivottavasti vuoden 2004 talousarvioon. Silloin yhteisen näkemyksen löytäminen siitä, mille tasolle tämä resurssi sitten asetetaan, on varmasti se, mistä kättä väännetään. Mutta yhteisöveron tuotto, kuten me kuntatalouskeskusteluissa olemme monta kertaa täällä salissa todenneet, on hyvin häilyväistä. Siinä suhteessa uskon, että kirkon kannalta on hyvä asia, jos tämä resurssi tulee pysyvälle ja vakaalle pohjalle.

Paula  Kokkonen  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Täällä pyydettiin perustuslakivaliokunnan puheenjohtajaa ottamaan kantaa erääseen yksityiskohtaan. En halua nyt perustuslakivaliokunnan arvovallalla ottaa kantaa asiaan, joka on juuri tulossa valiokuntaan. Valiokunta on ollut hyvin tarkka työskentelyssään sen suhteen, että me pääsääntöisesti aina kuulemme asiantuntijoita, valmistelemme asiat hyvin huolellisesti ja pohdimme asioita monipuolisesti ja vasta sen jälkeen otamme kannat. En halua omaksua lainkaan sitä tapaa, että alan täällä ottaa kantoja asioihin etukäteen.

Osmo  Puhakka  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ottamatta nyt kantaa opettajan pätevyyden perustuslaillisuuteen tai muuhun minusta on mielenkiintoista, että opettajan pätevyys ja mahdollinen kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus nousee esille. Ensimmäinen asia on se, että kirkkoon kuulumattomuus on varsin yleinen määritelmä. Alleviivaan vielä sitä, että varsin moni kirkkoon kuulumaton voi kuulua vapaisiin suuntiin ja hänen uskonnonopetuksensa on vähintään yhtä hyvää kuin muittenkin.

Toinen asia: Ikään kuin luultaisiin, että uskonnonopettaja toimisi ihan omineen. Kysymyshän on kai opetussuunnitelmasta, jonka mukaisesti opettajat opettavat. Viittaan ministeri Drombergin puheenvuoroon näistä juhlista. Eihän kysymys ole kuin siitä, että vanhemmat tietäisivät etukäteen näistä juhlista jopa koko lukuvuoden aikana.

Kulttuuriministeri   Kaarina  Dromberg

Arvoisa puhemies! Minusta ed. Puhakka toi sen ydinasian oikeastaan hyvin selvästi esille opettajan kuulumisesta kirkkoon. Tänäkin päivänä, vaikka tämä laki ei ole vielä voimassa, me annamme 25 poikkeuslupaa vuosittain antaa opetusta. Jos ajatellaan aineenopettajaa, niin hänhän on jo koulutuksessa saanut sen pohjan ja ortodoksisen kirkon opettaja samalla lailla. Uskon, että jos he menevät opiskelemaan näitä aineita, niin he ovat myöskin henkisesti hyvin sitoutuneet tähän työhön. Ainoastaan luokanopettajilla voi olla enemmänkin vapaampia ajatusmalleja, mutta kyllä sielläkin täytyy uskoa siihen, että opetussuunnitelmaa noudatetaan ja sitä kautta viedään tätä eteenpäin. On virhe, jos opettaja tekee jotakin muuta kuin opetussuunnitelmassa olevia aineita vie eteenpäin.

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Puhakka sanoi juuri sen, mitä itse olin ajatellut myös sanoa opettajien pätevyydestä. Siihen ei todellakaan ole mitään lisäämistä.

Tämä puheenvuoroni on kokoelma erilaisia vastauspuheenvuoroja, koska puhemies näki, että lista on pitkä, eikä niitä myöntänyt. Ymmärrän valinnan aivan hyvin.

Ensinnäkin täällä on kysytty, saako jatkossa Isä meidän -rukousta opettaa. Totta vie saa! Herranjestas — jos ilmaisu sallitaan — Isä meidän -rukous on hyvin keskeinen osa kristillistä traditiota, tunnustipa tai ei. Ilman muuta sen saa opettaa ja saa vaatia myös, että se osataan ulkoa. Itse muistan — tarkistin juuri pätevältä entiseltä opettajalta ed. Mertjärveltä, että tämä menee jotakuinkin oikein — myös islamilaisten perustunnustuksen: "La ilaha illa Allah wa Muhammad rasulullah." Vastaavasti katsoisin, että tämmöisiä perusasioita kaikista uskonnoista saa opettaa. Koska kristinusko on meidän kulttuurissamme niin vallitseva, on päivänselvää, että hyvin paljon enemmän saa vielä opettaa ja vaatia tästä vallitsevasta uskonnosta.

Samaan syssyyn on epäilty Suvivirren laulamisoikeutta. Mielestäni tämä keskustelu — ensinnäkin epäilen yhä, että se on osittain urbaani legenda, että laulu on jossain kielletty, se tarina on niin absurdi — ikään kuin on omiaan myös sopivasti ruokkimaan ja lietsomaan muiden uskontojen vastaista ilmapiiriä, että "nyt kieltää jo Suvivirrenkin". Yhä haluaisin kuulla, missä se on oikeasti kielletty. On päivänselvää, että Suvivirren saa laulaa. Aivan samalla tavalla joskus käsittääkseni 70-luvulla jotkut olivat sitä mieltä, että Porilaisten marssia ei saa laulaa, kun se oli kuulemma rauhanaatteen vastaista, tai sankarihaudoilla ei saa vierailla. Höpö löpö, saa vierailla sankarihaudoilla, se on osa meidän historiaamme, jokaisen suvun ja perheen historiaa eikä tarkoita sitä, että haluaisi, että sankarihautoja tulisi lisää.

Sitten tästä tunnustuksellinen oma uskonto -keskustelusta ja siitä, että jostain syystä tahattomasti tai tahallaan ed. Krohnin aloite ilmeisesti ymmärrettiin väärin:

Huomaan, että tämä on nyt kuitenkin osunut selvään kipupisteeseen. Tässä on selvästi vielä epäselvyyttä siitä, mitä hallituksen esityksessä todella sanotaan, mitä mieltä olemme nykyisestä perusoikeusmyönteisestä tulkinnasta, että opetus ei saa olla tänä päivänäkään tunnustuksellista vaan enemmänkin kulttuuriin ja tosiasioihin perustuvaa kulttuurin ja uskonnon sisällön opettamista. Toisaalta ymmärsin, että ed. Krohnin aloitetta luettiin ikään kuin kristinuskon vastaisena aloitteena. Luulen, että tässä on nyt ehkä jonkin verran kotitöitä aika monella sen suhteen, mitä ymmärtää tunnustuksellisuudella ja omalla uskonnolla.

Ed. Vahasalo puhui mielestäni hyvin paljon kysymyksiä aiheuttavalla tavalla, minulle ainakin hyvin epäselvästi, tästä harjoittamisen teemasta. Mielestäni varsinkin lukio-opetuksessa hyvä testi on se, voiko asiaa testata ylioppilaskirjoituksissa vai ei. Ei ylioppilaskirjoituksissa kyllä testata toivottavasti jatkossakaan myöskään pituushyppyä eikä korkeushyppyä, mutta matematiikan harjoittamista kyllä testataan siltä osin, osaako laskea vai ei. Uskonnon osalta testataan kyllä sitten niitä uskonnon tietoja, tuntemusta, sitä, onko omaksunut sen, mitä siinä ja siinä uskonnossa yritetään sanoa.

Sitten vielä tähän, mitä me haluamme uskonnon tunneilta: Hallituksen esityksessä mielestäni hyvin perustellaan sitä, miksi ne oppilaat, jotka eivät kuulu kirkkoon tai kuuluvat toiseen kirkkokuntaan kuin meidän kahteen kirkkokuntaamme, saavat kuitenkin osallistua valtaväestömme uskonnontunneille. Mielestäni se on erittäin hyvä ajatus. Käsittääkseni ed. Krohnin aloitteessa ei ole muusta kysymys, kuin että tätä samaa ajatusta voitaisiin soveltaa toistekin päin. Tosiaan, niin kuin olen jo aikaisemmin sanonut, lukion osalta mielestäni se on hyvin perusteltua.

Irina  Krohn  /vihr:

Arvoisa puhemies! On hyvin mielenkiintoista seurata keskustelua, missä tulee ilmi meidän suomalaisen yhteiskuntamme yhtenäiskulttuuri. Onneksi esittelevä ministeri Kaarina Dromberg on hyvin tuonut esille sen tilanteen, että jotain muutoksia nykyiseen pitää tehdä, koska nykytilanne ei välttämättä ole perustuslain mukainen. Tuntuu, että osa salissa puhujista jopa kaipaili perustuslainvastaista tilannetta, ikään kuin haluten säilyttää entisen jopa sen uhalla, että se on perustuslain vastaista, ja siinä mielessä on todella hyvä, että hallitus tämän esityksen on tuonut.

Puhuin aikaisemmin tästä korporaatiosta, ja esitys on todella tehty laajan komiteanmietinnön pohjalta ja siinä on soviteltu, mutta siinä tulee ilmi tämä meidän tapamme työskennellä, missä osapuolet ennen kaikkea pyrkivät säilyttämään saavutettuja etuja. Silloin se kokonaisuuden tai tulevaisuuden näkökulma jää hyvin ohueksi. Mielestäni eduskunnan tehtävänä on tehdä oikeudenmukaisia, hyviä lakeja, jotka myös palvelevat tulevaisuudessa.

Jos ajatellaan, että tämä nykyinen uskonnonvapauslaki on ollut voimassa 80 vuotta, voimme hyvin kuvitella, että tämä laki tulee olemaan voimassa ainakin 30 vuotta, joka on juuri se aika, jona kuvitellaan Suomeen mahdollisesti tulevan suuri siirtolaisjoukko ihmisiä paikkaamaan tätä syntyvyyden vajetta. Täytyy ajatella, että tämä laki on myös se laki, mikä meillä on käytössä muuttuneissa tilanteissa. Silloin ed. Tulosen maalaamassa kuvassa koulun suvaitsevaisuus olisi sitä, että eri luokkahuoneissa perä perää yksi ryhmä opiskelisi elämänkatsomustietoa, yksi ortodoksiuskontoa, yksi ev.lut. kristinuskoa, yksi ryhmä mahdollisesti islamilaisuutta, hindulaisuutta. Tämä on erittäin hyvää palvelua suomalaiselta koululaitokselta, mutta vastaako se sitä koulun ydintehtävää, jossa juuri yritetään kasvattaa erilaiset lapset ymmärtämään toisiaan, jossa tietopuoli koulun tehtävänä on keskeinen? Toivon, että valiokunnat näitä kysymyksiä todella perusteellisesti harkitsisivat.

Samoin toivon, että perustuslakivaliokunta ottaa tarkan kannan tähän, että tämä uusi lakiesitys on epäsymmetrinen. Se antaa ei-kirkkoon kuuluville nuorille laajemmat oikeudet. Ehkä taustalla on se, mikä eräissä puheenvuoroissa tuli esille, että halutaan, että kastamattomillakin lapsilla on tilaisuus päästä armon ääreen, ja silloin tämä oikeus — mahdollisesti jopa ateistien lapsella — osallistua kirkon opetukseen nähdään tärkeämpänä kuin se tilanne, missä tilanne on toisin päin.

Nimenomaan vielä toivon, että perustuslakivaliokunta tutkii tämän lukiolaistilanteen. Todella on niin, että 15-vuotias saa erota tai liittyä huoltajan suostumuksen mukaan, 12-vuotiaan tahtoa jo kunnioitetaan muutostilanteissa, mutta jotta voisi opiskella ainetta, joka on ylioppilaskirjoitusten osa, pitäisi joko liittyä uskontokuntaan tai erota siitä. Se ei minusta ylioppilaskirjoituksen näkökulmasta tunnu oikealta, että ei-kirkkoon kuuluvalla nuorella on laajempi valintaoikeus kuin sellaisen perheen nuorella, jossa vanhemmat ovat kirkkoon kuuluvia.

Toivoisin, että sivistysvaliokunta pohtisi, johtaako tämä oikeus saada oman uskonnon opetusta, joka koskee siis kaikkia muitakin uskontoja kuin valtakirkkomme tai elämänkatsomustiedon opetus, siihen, että tulevaisuudessa näitä kaikkia aineita voidaan kirjoittaa. Mielestäni näin pitäisi olla, kun ei voida ajatella, että oppilas käyttää kouluaikaansa tietojen ja taitojen omaksumiseen eikä hänellä tulevaisuudessa ole siitä samanlaista hyötyä esimerkiksi jatko-opintojen kannalta. Se ei ole mielestäni oikeusturvan kannalta kestävä tilanne. Jos otamme tämän mallin, että suomalaisessa yhteiskunnassa vanhempien oikeus positiivisen uskonnonvapauden nimessä päättää lapsen omasta uskonnosta toteutetaan tässä mittakaavassa koulun kautta, silloin pitää todella miettiä, mitä se tarkoittaa koulutuspoliittisesti myös pitkällä aikavälillä.

Olin hyvin ilahtunut ed. Mertjärven puheenvuorossa, jossa puhui kristityn vakaumus, luottamuksesta kirkon tehtävään. Itse en kuulu kirkkoon ja olen välillä hämmästellyt suomalaisessa yhteiskunnassa olevaa sanatonta tai näkymätöntä tapaa, millä kristityt perheet haluavat hyvin usein siirtää omaa vastuutaan: Välttämättä perheissä ei puhuta uskonasioista, mutta oletetaan, että kyllä koulu sen likaisen työn tekee, vähän samaan tapaan kuin joskus on ollut, että koulu kertokoon muistakin tällaisista elämän peruskysymyksistä.

Monissa maissa, esimerkiksi Ranskassa — ehdottomasti ei voi sanoa, että siellä olisi vähemmän uskonnollisia ihmisiä kuin Suomessa — on ratkaistu monikulttuurisen yhteiskunnan asia oikeastaan liittyen jo protestanttien ja katolisten verisiin keskinäisiin kahinoihin. Siellä nimenomaan koululaitos ja muukin maallinen yhteiskunta ovat ikään kuin uskonnosta vapaat. Kouluissa ei opeteta uskontoa. Siellä on keskiviikkoiltapäivät varattu siihen, että oppilaat voivat osallistua oman uskontokuntansa opetukseen. Tämä malli, jota hallitus esittää, on suuri voitto suomalaiselle kirkolle ja suomalaisille vannoutuneille ateisteille. Molemmat ovat säilyttäneet etunsa sellaisina kuin ne ovat. Mielestäni se ei ole voitto suomalaiselle koululaitokselle vaan syvä tappio.

Toivon, että valiokunnat perusteellisesti käsittelevät asian. Olen itse lukenut luonnosta opetussuunnitelmaksi. Ev.lut. uskonnossa — tämä on luonnos — kuitenkin luokilla 1—5 puhutaan, että pitäisi "nähdä Jumalan vaikutus maailmassa". Ortodoksilapsien suhteen toivotaan, että heille tulee "pyhän kokeminen". Sitten luen elämänkatsomustietoa ja olen viisi sivua sitä selannut. En ole löytänyt sanaa kristinusko koko paperista. Täällä on kyllä "hyvä ja oikea ja väärä, luonto syntyy ja kuolee, demokraattinen päätöksenteko". On myös "suomalainen kulttuuri, suomalaiset kulttuurivähemmistöt, maailman kulttuuriperintö", mutta yhtäkään uskontoa ei mainita nimeltä.

Tämä tarkoittaa sitä, että on kummallinen linnarauha. Molemmat osapuolet ovat saaneet sen, että ei haluta: jotkut ovat halunneet, että koulu tähtää kristityn vakaumuksen omaavaan henkilöön, toiset vanhemmat eivät. Meillä on ollut varsinkin aikanaan työväenliikkeessä hyvin suuri traditio, ettei haluttu. Luottamus kirkkoon oli niin ohut, ettei haluttu, että koululaitos antoi uskonnollista kasvatusta lapsille, kun ei luotettu ehkä kirkkoon kokonaisuutena. Me elämme aivan eri maailmassa nykyään. Toivoisin todella, että näkisimme koulun tehtävän, niin kuin se on lakiin kirjattu, ja valiokunnat näin katselisivat; ajateltaisiin myös, että niilläkin, jotka eivät usko, on oikeus ja velvollisuus tietää uskontojen merkityksestä; mietittäisiin, onko koulu niille perheille ja lapsille, jotka uskovat, juuri se keskeinen instituutio varsinkin, kun meillä Suomessa on todella puhtaasti verovaroin ylläpidetty yleiskoulujärjestelmä, vai olisiko enemmän vastuuta kirkkokunnilla itsellään.

Mirja Ryynänen  /kesk:

Arvoisa puhemies! Minä pidän tätä lakiesitystä hyvänä ja ymmärrän sen tarpeen ihmisoikeus- ja perusoikeusnäkökulmasta. Itse asiassa johtava periaate on juuri perustuslain kaikille takaama uskonnon ja omantunnon vapaus. Mutta haluan korostaa sitä, että kyse on vapaudesta, joka samalla antaa oikeuden omaan uskontoon ja sen opetukseen. En todellakaan näe koulun tehtävää tämän aineen opetuksessa niin kapeasta näkökulmasta kuin esimerkiksi monissa puheenvuoroissa on nähty, viimeksi ed. Krohn on nähnyt. Uskonnonopetuksessa ei ole mielestäni kyse vain tiedon jakamisesta eri luokissa eri uskontokunnille, vaan oman uskon kokonaisvaltaisen arvopohjan opettamisesta. Mielestäni lapsen ja nuoren on saatava ensin kasvaa oman uskonnon kautta sisäistämään ne arvot, joihin oman elämänsä ankkuroi. Tällainen analyyttinen pohdinta erilaisten uskontojen suhteen, jota täällä on peräänkuulutettu, kuuluu todella vasta myöhempään ikään. Muistaakseni ed. Mertjärvi puhui siitä, miten kymmenen ensimmäistä ikävuotta ovat tärkeimmät lapsen moraaliselle kasvulle. Se on aivan totta, mutta kyllä suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden kohtaamista voi oppia myöskin oman uskonnon opetuksen puitteissa. Se ei suinkaan niitä arvoja poissulkevaa ole, vaikka täällä on vähän sellainen kuva annettu.

Muutenkin haluaisin korostaa tämmöistä kulttuurista näkökulmaa, että kaikilla on oikeus omaan kulttuuriseen identiteettiin ja omaleimaisuuteen, omaan kulttuuriperintöön, myöskin omaan uskontoon. Oikeastaan vasta sitä kautta osaa kunnioittaa muita, arvostaa muita, olla aidosti suvaitseva. Tätä kulttuurista suvaitsevaisuutta vain ei pidä käyttää väärin. Sitä ei saa käyttää omien kulttuuristen tapojen syrjäyttämiseen. Minusta se on heikon itsetunnon ilmaus. Täällä on puhuttu suvivirsiasiasta tai Isä meidän -rukouksesta. Kukaan ei todellakaan niitä vie keneltäkään pois. Suvaitsevaisuutta tai kulttuurisia tapoja ei myöskään saa käyttää ihmisoikeuksien loukkaamiseen. Tähänhän me törmäämme, niin kuin viimeksi Johannesburgin asiakirjan muotoilussa, edelleen kansainvälisissä yhteyksissä.

Leea Hiltunen /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Ensin haluan kiittää ministeri Drombergia tämän lakiesityksen valmistelusta. Olette tehnyt todella hyvää työtä. Nyt on vain kysymys siitä, miten tätä asiaa valiokunnassa käsitellään ja miten asiantuntijat mahdollisesti tuovat siihen sitä, sanotaan, lisää, jolla tätä esitystä siivitetään ja viedään käytäntöön.

Arvoisa puhemies! Kysyn vain sitä, että eihän tätä lakiesitystä nyt vain sen takia tarvita, että me saisimme suvaitsevaisuutta ja eettisyyttä opetettua lapsillemme, uudelle sukupolvelle, että he nämä tärkeät asiat saisivat koulumaailman kautta. Olen ymmärtänyt niin, että on nimenomaan kysymys siitä, mitkä pedagogiset ja didaktiset keinot ja menetelmät ovat koulussa käytössä: sitä kautta aivan punaisena lankana aivan kaikissakin oppiaineissa tulee olla se osuus, jolla meidän kasvavat lapsemme ja nuoremme oppivat suvaitsevaisuutta, toisen ihmisen kunnioitusta ja näitä arvoja.

Mutta korostan sitten myöskin uskonnonopetuksen merkitystä sillä tavalla, että todella on oikeus oman uskonnon opetukseen ja sitä on avattava. On kysymys todella perusoikeudesta, ihmisoikeudesta. Ajattelen näin, millä lailla uskonnonopetus nyt todella avaa lapsen ja nuoren ymmärrystä, mikä merkitys on eri uskonnoilla ja erityisesti kristillisillä arvoilla, jolloin sitä kautta kumpuaa oikeudenmukaisuus ja lapselle tulee oikean ja väärän ymmärrys ja käsitys siinä mielessä, mikä merkitys erilaisilla uskonnoilla on.

Tietysti toivon vahvasti sitä, että myöskin valiokunnassa, kun tämä menee perustuslakivaliokuntaan, avataan tätä kysymystä, mitä merkitsee uskonnon harjoittaminen. Onhan todella kysymys vahvasta perinteestä Suomen historiassa, ja toivon, että kristinuskoa ei lähdetä ikään kuin häivyttämään kulttuuristamme, koska se on kuitenkin ollut tässä ajassa voimavara ja toivon mukaan on tulevaisuudessakin.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Tämän esityksen eräs muutos on se, että sieltä on hävinnyt sana tunnustuksellinen. Sinne kuitenkin on jäänyt ihan pykälinä "Uskonnon harjoittamiseen osallistuminen", ja pidän niitä pykäliä erittäin selkeinä. Siellä puhutaan uskonnon harjoittamisesta ja siihen osallistumisesta, miten tulee menetellä. Se ei mielestäni ole ongelma, niin kuin viitattiin Isä meidän -rukoukseen ja näihin ulkoisiin, miten toimitaan.

Kysymykseni edelleenkin tämän jälkeen on, miten toteutuu, että lapsi kasvaa oman uskonnon ymmärtämiseen, koska on tulkittu tätä esitystä, että esimerkiksi rukous tarkoittaa sitä, että se luetaan, mutta ei todellisuudessa rukoilla. Näitä kysymyksiä kuitenkin niin opettajat kuin vanhemmat esittävät, jääkö tästä elämyksellinen eli uskonnon sisäinen merkitys ihmiselle ulkopuolelle ja vahvistaako tämä mahdollisesti vain kovuutta ihmisessä eikä enää eettisyyttä tai solidaarisuutta tai toisen ihmisen kunnioittamista ja suvaitsevaisuutta, kun meistä tuleekin kovia tietonikkareita uskonnossakin eikä tule eläväksi, mikä on rukouksen merkitys. Tämän tyyppisiä kysymyksiä nousee. Toivoisin, että nämä valiokunnissa ainakin asiantuntijoitten kautta avautuisivat, jotta ei nähdä tätä uudistusta pelkästään ihmisoikeuskysymyksenä.

Kimmo  Kiljunen  /sd:

Arvoisa puhemies! Tässä on käsitelty tämän iltapäivän ajan hyvin herkkää ja perustavaa laatua olevaa kysymystä, joka liittyy suomalaiseen yhteiskuntaan, sen koululaitokseen ja siihen arvopohjaan, jolla meillä julkinen koululaitos toimii.

Olen juuri, arvoisa puhemies, tullut Jerusalemista, ja omalla tavallani ensimmäisen kerran käytyäni tuossa kaupungissa oli järkyttävää toisaalta tajuta se repivä ristiriita, joka tällä hetkellä Palestiinaa ja Israelia jakaa kahtia, ja toisaalta tajuta oikeastaan tuon kaupungin symbolisoima merkitys siitä, että kolmen merkittävän uskontokunnan niin sanotut pyhät paikat, keskeiset historiaan liittyvät paikat, kohtaavat samassa pisteessä ja fyysisesti täsmälleen samassa pisteessä.

On aivan selvää, että kun katsoo tulevaisuutta pidemmälle, niin tuo kaupunki tulee symbolisoimaan tavallaan sitä yhteistä eettistä lähestymistapaa, mikä eri uskonnoilla on pohtiessaan kysymystä elämästä, pohtiessaan meidän keskeisimpiä arvojamme, hakiessaan totuutta. Ne lähestyvät eri näkökulmista, mutta tavoittelevat vastausta samoihin kysymyksiin. Jonain päivänä tuo kaupunki tulee vielä olemaan ilmentymä tästä yhteisyydestä, mikä eri uskonnoille on saman kaltaista. Tänä päivänä valitettavasti tuo kaupunki kuvaa järkyttävimmillään jyrkkää ristiriitaa, repivyyttä, suvaitsemattomuutta, väkivaltaa.

Kun täällä parhaillaan käydään keskustelua siitä, minkälainen tulisi olla meidän koululaitoksessamme uskontoon liittyvän opetuksen sisältö, niin oikeastaan tuo Jerusalemissa käynti ja sieltä nousseet kysymyksenasettelut ohjaisivat minut siihen johtopäätökseen, mikä minusta aivan erinomaisesti on tässä ed. Krohnin esityksessä, jolloin olennaisinta, mitä julkinen koululaitos tarjoaa nuorille, tarjoaa lapsille, on se, että se tarjoaa välineet käsitellä uskontoja, käsitellä moraalin keskeisimpiä, perustavaa laatua olevia kysymyksiä ja nimenomaan kasvattaa siihen, että meillä on voima sekä ymmärtää se oma totuutemme, että myöskin ymmärtää toisten totuutta. Silloin tietysti nimenomaan julkisen koululaitoksen tehtävänä on pyrkiä mahdollisimman monipuolisesti ja moniarvoisestikin lähestymään näitä keskeisimpiä, voisiko sanoa, elämämme kivijalkoja silloin, kun me puhumme arvoista.

Useat edustajat ovat käyttäneet puheenvuoroja, joissa on kiitetty tätä hallituksen esitystä siitä, että se on poistanut termin tunnustuksellinen uskonnonopetus ja tarjoaa vaihtoehdoksi oppilaan omaan uskontoon liittyvän opetuksen. Puheenvuoroissa on lähdetty liikkeelle, muun muassa ed. Rauhala viimeisessä puheenvuorossa, juuri siitä, että meidän täytyy antaa lapselle mahdollisuus kasvaa oman uskontonsa ymmärtämiseen. Minä luulen, että kaikki me tässä salissa hyväksymme täysin tuon peruslähestymistavan. Meillä täytyy olla jokaisella suomalaisella lapsella oikeus kasvaa omaan uskonnolliseen maailmankatsomukseen ja sen ymmärrykseen.

Nyt tulee kysymys: Onko nimenomaan julkisen koululaitoksen tehtävä antaa tuo väline? Eikö julkisen koululaitoksen tehtävä nimenomaan ole antaa pikemminkin valmiudet ymmärtää tätä kokonaisuutta ja sitä omaa maailmankatsomusta sen kokonaisuuden osana silloin, jos me todella vakavasti haluamme pohtia sitä, että me kasvatamme ihmiset suvaitsevaisuuteen, erilaisuuden kohtaamiseen? Vielä kun tiedämme suomalaisessa yhteiskunnassa tämän voimakkaan muutoksen, joka hyvin jyrkästi on tapahtumassa, monikulttuurisuuden myöskin uskontojen osalta, tämän kohtaamiseen me tarvitsemme nimenomaan välineitä. Silloin voi olla, että tuo muotoilu, mikä hallituksen esityksessä on uskonnonopetuksen osalta, on liian kapea. Tässä suhteessa ed. Krohnin lakialoitteessa oleva lähestymistapa minusta on arvokkaampi ja painavampi.

Viittasin, arvoisa puhemies, jo aikaisemmassa vaiheessa kansainvälisiin selvityksiin koskien Suomessa harjoitettuja kansalaisvapauksia ja poliittisia oikeuksia, ihmisoikeuksia. Viittasin nimenomaan YK:n piirissä tehtyihin tutkimuksiin. Kun YK:n kehitysohjelman puitteissa on pohdittu kansalaisvapauksien indeksijärjestelmiä, osoittautui hyvin selvästi, että suomalainen yhteiskunta on moniarvoinen, kansalaisvapaudet on pitkälle toteutettu ja poliittiset oikeudet ovat lähes ideaalisia. Ainoa miinusmerkki, joka Suomen kohdalle jouduttiin laittamaan, on nimenomaan tunnustuksellisen uskonnonopetuksen mukanaolo julkisessa koululaitoksessa. Siinä suhteessa minusta kannattaa ottaa myöskin tämä kansainvälinen arvio tässä huomioon silloin, kun joudutaan pohtimaan, millä tavalla suomalainen yhteiskunta toteuttaa pluralismiaan, perustavimpia ihmisoikeuksia.

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa rouva puhemies! Tämäkin on vastauspuheenvuoron kaltainen. Täällä on muutamissa puheenvuoroissa viitattu siihen, kuinka kristinuskon opiskelu ja opettaminen antaa hyvän pohjan hyvään eettiseen ihmiskuvaan, omaan toimintaan ja ihmisoikeuksien ymmärtämiseen. Näin tietysti onkin silloin, kun kristinuskoa opetetaan esimerkiksi sillä tavalla — ja nyt tietysti mielipiteeni on hiukan värittynyt — kuin evankelisluterilainen kirkko sitä tänä päivänä opettaa. Mutta aivan yhtä lailla on mielestäni oikeus ja kohtuus kertoa ja sanoa, että myös islamilaisen uskonnon opettaminen tai buddhalaisen uskonnon opettaminen antavat silloin, kun on kysymyksessä tämmöinen maltillinen tapa lähestyä uskontoa eikä se, että se valjastetaan sodankäynnin tekosyyksi, hyvän pohjan ihmisoikeuksien, eettisyyden pohdintaan ja hyväksi ihmiseksi kasvamiseen.

Haluan vain muistuttaa, että väärin taikka mielestäni julmalla tavalla luettuna Raamattuakin on käytetty ja yhä käytetään myös kaikkea muuta kuin eettisesti kestävään ihmiskuvaan, jos Jumalan valittu kansa -termiä käytetäänkin tarkoittaen, että muut ovat huonompia kansoja, tai jos "naisen on vaiettava seurakunnassa" otetaan kirjaimellisesti kertoen, että nainen on alempiarvoinen kuin ihminen. Tai Mooseksen kirjaan sisältyvä ristiriita ihmisen ja luonnon suhteesta: luetaanko sieltä ensin sitä kohtaa, jossa Jumala on antanut maan alistettavaksi, vallittavaksi, vai luetaanko laajemmin: maasta sinä olet tullut, maaksi olet jälleen tuleva; löydetäänkö sieltä viljelemisen ja varjelemisen eettinen velvoite?

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Vielä erityisesti nyt ed. Braxin puheeseenkin liittyen näen, että kyllä meidän yhteiskunnassamme kirkolla on oma tehtävänsä ja koululla omansa. Sitä, mitä kaikkea kouluissa tai kirkoissa tapahtuu, välttämättä ei lakikaan pysty estämään. Siellä on myös yksilöitä ja itsenäisesti ajattelevia, sanotaan omalla tavallaan ajattelevia. Tietysti siihen täytyy löytyä yhteisöllisiä keinoja, ettei vammauteta, vahingoiteta toista, ei minkään uskonnon kautta.

Mutta halusin tämän puheenvuoron, kun minua edelleenkin kysytyttää, kun ed. Kiljunen toi esiin tunnustuksellisuuden, että se on meillä se suuri, pitkä miinus, että sitä on ollut, ja sitten meillä on ollut keskustelussa, että oikeastaan eihän tässä nyt mitään muutu. Se tunnustuksellisuuden käsite jää pois, mutta harjoittamiset ja nämä kuitenkin jäävät, käydään kirkossakin ehkä ja lauletaan. Mikä se on, onko se vain se sana vai mikä koulun sisällä on se, että ihan kansainvälisillä markkinoilla on ymmärretty, että meillä on erittäin huono joku tämmöinen uskonnollinen opetus? Tämä jäi minua jotenkin askarruttamaan.

Kimmo Kiljunen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Se, mikä on ongelma, on luonnollisesti se, että sitoudutaan tiettyyn yhteen uskonnolliseen oppisuuntaan. Julkinen koululaitos, jonka pitäisi toimia moniarvoisessa yhteiskunnassa moniarvoisesti, ei voi sitä tehdä. Tässä suhteessa tavallaan se niin sanottu tunnustuksellinen uskonnonopetus on ongelma.

Se, mitä olen ymmärtänyt ed. Krohnin lakiesityksestä, on se, että siinä olisi se loistava, uusi askel, että kaikille koulua käyville lapsille annettaisiin tavallaan saman kaltaiset välineet lähestyä uskontoa, lähestyä moraalisia kysymyksiä, lähestyä kirkkohistoriaa, oppihistoriaa. Sitten itse kirkkokunnilla on tietysti oma tehtävänsä antaa lapsille sen oman uskonnon suuntaukseen perusymmärrys. Silloin tavallaan rakentuu selkeä työnjako tähän opetukselliseen formaattiin, (Puhemies koputtaa) jolla tämä toteutetaan: julkinen koululaitos antaa kaikille saman kaltaiset perusvälineet, ja sitten kirkkokunnilla on omat laitoksemme, jota kautta me voimme kehittää eteenpäin sitä ymmärrystä sen oman uskonnon osalta.

Jouko Jääskeläinen /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Koulu on tietysti lähtenyt kirkon helmasta. Näinhän me myöskin tämän historiallisesti myönnämme. Tietysti ulkomailta voidaan Suomeen päin katsoa näinpäin ja noinpäin.

Mutta haluaisin ed. Kiljuselle äskeiseen vastata, että Suomessa on nimenomaan tähänkin asti turvattu jokaiselle oppilaalle hänen oman tunnustuksensa mukainen opetus, ortodokseille ja muille. Eihän tässä voi olla ristiriitaa, koska vanhemmat tiettyyn ikään asti kuitenkin määrittelevät oppilaan uskontokunnan, ja sitä tässä säädellään. Minusta tämä kansainvälinen huoli nyt on kyllä huomattavasti ylimitoitettu.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Vielä jäi itselleni kysymys, että jos ajatellaan, että ihmisoikeuskysymyksenä on Suomessa tämä tunnustuksellisuus, jäävätkö islamilaiset maat tämän, jos näitä kansainvälisiä arviointeja tehdään, ulkopuolelle. Ainakin kun itse olen ollut Jordaniassa koulutusmatkalla, yliopistossa kylläkin, siellä ihan kautta linjan peruskoulusta lähtien se oma uskonto oli se valtauskonto, jota opetettiin, eikä siellä kristinuskoa siellä koulussa eikä yliopistossakaan edes opetettu. Miten Suomen tilanne oikein on? Olisin siinä kyllä ed. Kiljusen kanssa vähän eri mieltä, että kyllä meillä tänä päivänä on ollut jo näiden eri uskontojen historiaa ja perinnettä ja luonnetta uskonnon opetussuunnitelmissa, ja uskoisin, että se on ollut myös opettajien osaamisessa ja koulutuksessakin jo läsnä, että tämä ei tule nyt uutena asiana.

Kimmo  Kiljunen  /sd:

Arvoisa puhemies! Toivottavasti minun puheenvuorostani ei jäänyt väärää kuvaa. Minä totesin jo hyvin selkeästi, että Suomi oli näiden ihmisoikeuksien, kansalaisvapauksiensa osalta aivan kärkipäässä silloin, kun verrattiin maailman maita. Islamilaisissa maissa useimmissa on huomattavasti jyrkempi suhtautuminen tämäntapaiseen uskonnolliseen opetukseen, arvot ovat paljon monoliittisempia, paljon heikommin sallitaan monipuolisesti maailmankatsomuksellisesti tai uskonnollisesti lähestyä koululaitoksissa. Tässä suhteessa tämä vertailu ei ole perusteltu. Suomi on poikkeuksellisen pitkällä. Oikeastaan on kysymys vielä hienosäädöstä, hienojalostuksesta.

Mutta nyt vielä haluaisin tarkemmin tämän asian selvittää, kun ed. Jääskeläinen pohti myöskin kysymystä siitä, että onhan meillä oikeus ja mahdollisuus nimenomaan jokaiselle oppilaalle oman uskonnon mukainen perusopetus tarjota.

Nyt kun YK:ssa näitä asioita on verrattu, niin se ei ole niinkään uskonnonopetus, joka on se kriittinen asia, kun puhumme kansalaisvapauksista, tästä osiosta, vaan se on nimenomaan enemmänkin valtioideologia, poliittinen ideologia, joka on koululaitoksessa läpikäyvä. Tässä suhteessa meillä yhteiskuntatieto, historian opetus, yhteiskuntaoppi koulussa on moniarvoista. Me pyrimme lähestymään erilaisia poliittisia liikkeitä, poliittisia suuntauksia moniarvoisesti, annamme välineet yhteiskunnalliseen keskusteluun ja analyysiin.

Tilanne olisi analoginen, jos — niin kuin monissa maissa maailmassa valitettavasti on — yhteiskuntaoppi koululaitoksissa olisi yhden puolueen tarjoamaa oppia. Meillähän ei myöskään yhteiskuntaopetusta ole rakennettu kouluissa sillä tavoin, että jokainen voi oman poliittisen suuntauksen mukaista yhteiskuntaopetusta saada kouluissa. Jos se olisi mahdollista, silloin me olisimme samassa tilanteessa kuin uskonnonopetuksen osalta, jossa annetaan jokaiselle oman uskonnon mukaista opetusta.

Tämä on se vedenjakaja. Siitä on kysymys, että meidän pitäisi uskonnonopetukseen saada sama lähestymistapa kuin meillä on historianopetuksessa, yhteiskuntaopetuksessa yleensä, jossa me lähestymme kysymyksiä moniarvoisesti eikä niin, että sosialidemokraateille opetetaan sosialidemokraattista yhteiskuntaoppia ja kokoomuslaisille kokoomuslaista.

Kulttuuriministeri Kaarina Dromberg

Arvoisa puhemies! Olen pitänyt erittäin arvokkaana tätä keskustelua, mikä täällä on tänään käyty. Täällä on tullut esiin erilaisia mielipiteitä ja niitä sydämenasioita on pulpahtanut esille. Siinä mielessä haluaisin vain nyt muutamaan asiaan tässä puuttua.

Sanoisin ed. Kiljuselle, että hän nyt vihdoinkin tuli siihen asiaan, että täällä on todellakin vapaus. Täällä on sananvapaus, täällä on uskonnonvapaus, ja ne ovat niitä rikkauksia ja arvoja, joiden pohjalta me rakennamme tätä valtakuntaa eteenpäin. Kun nyt sanotaan, että meillä ei ole oppiaineita kouluissa, joissa nimenomaan puhuttaisiin näiden eri uskontokuntien eroista, niin te itse sanoitte, ed. Kiljunen, että historia on yksi semmoinen oppiaine. Itse ainakin aikanani historiankin kautta sain tarkalleen tietoja jo siihen aikaan, miten eri uskontokunnat toimivat, mitkä ovat ne periaatteet. Minun mielestäni meidän opetussuunnitelmamme pitävät aika pitkälti sisällään näitä.

Siinä mielessä sanon, että varmaankin — en nyt ihan tarkalleen tämän päivän tilannetta tiedä — kyllä uskonnossa myöskin opetetaan nimenomaan suvaitsevaisuutta ja nimenomaan sitä historiaa, mistä mitkäkin uskonnolliset liikkeet ovat lähteneet. Se on koko ajan vain kehittynyt ja parantunut sitä myöten, miten tämä monikulttuurisuus on myöskin sisälle tullut tähän valtakuntaan.

Siinä mielessä minä itse henkilökohtaisesti pidän erittäin tärkeänä, että uskonnonopetus on edelleenkin pakollista. Jos toinen vaihtoehto olisi ollut se, että tunnustuksellisuus olisi vienyt pois tämän pakollisen uskonnonopetuksen, niin se ei ainakaan minun periaatteisiini sovi. Tämä on minun henkilökohtainen kantani.

Nyt pidän kuitenkin erittäin tärkeänä, että Uskonnonopettajain liitto on antanut tukensa tälle tässä muodossa kuin tämä tällä hetkellä on ja molemmat meidän kirkkokuntamme ja kaikki ne asiantuntijat, joita me olemme virkamiesten taholtakin kuunnelleet, ovat tukeneet tätä mallia, jolla me nyt menemme eteenpäin. Kiitän todellakin tästä arvokkaasta keskustelusta ja toivon, että valiokunta nyt lähtee viemään tätä työtä eteenpäin, ja varmaan keskustelu jatkuu siellä.