Ulla Anttila /vihr:

Arvoisa puhemies! Viime sunnuntaina vietimme kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää. Lapsen oikeuksien päivä juhlistaa vuonna 1989 hyväksyttyä lapsen oikeuksien sopimusta, jonka myös Suomi on allekirjoittanut.

Miten tämä lapsen oikeuksien sopimus liittyy käsiteltävänä olevaan asiaan? Käsittelemme hallituksen esitystä laiksi sosiaalihuoltolain muuttamisesta. Tässä hallituksen esityksessä esitetään aikarajoja eri tilanteissa sosiaalipalvelujen tarpeen arviointiin. Kiireelliset tapaukset tulee käsitellä kiireisesti ja ei-kiireellisissä tapauksissa asetetaan 7 vuorokauden aikaraja eräille erityisryhmille, yli 80-vuotiaille sekä kansaneläkelain mukaista erityishoitotukea saaville henkilöille.

Arvoisa puhemies! Esityksen ongelmana on se, että siinä, missä mukaan otetaan nämä erityishoitotukea saavat vaikeavammaiset henkilöt, jotka ovat täyttäneet 16 vuotta, ulkopuolelle jätetään samanaikaisesti vammaiset ja pitkäaikaissairaat lapset. Käsitykseni mukaan tämä hallituksen esityksen ja eduskunnan jo ensimmäisessä käsittelyssä hyväksymän lakiesityksen linjaus on vähintään jonkinasteisessa ristiriidassa lapsen oikeuksien sopimuksen kanssa. Lapsen oikeuksien sopimus on ainoa ihmisoikeussopimus, jossa hyväksytään positiivinen ikädiskriminaatio, siis hyväksytään se seikka, että lapset voidaan asettaa tietyissä asioissa etuasemaan aikuisiin, vanhempiin henkilöihin nähden.

Lapsen oikeuksien sopimuksessa artiklassa 23 todetaan muun muassa seuraavaa: "Sopimusvaltiot tunnustavat, että henkisesti tai ruumiillisesti vammaisen lapsen tulisi saada nauttia täysipainoisesta ja hyvästä elämästä oloissa, jotka takaavat ihmisarvon, edistävät itseluottamusta ja helpottavat lapsen aktiivista osallistumista yhteisönsä toimintaan." 23 artikla jatkuu toisessa kohdassa seuraavasti: "Sopimusvaltiot tunnustavat vammaisen lapsen oikeuden saada erikoishoitoa sekä rohkaisevat ja varmistavat avun ulottamisen käytettävissä olevien voimavarojen mukaisesti - -."

Mielestäni Suomen sitoutuminen lapsen oikeuksien sopimukseen merkitsee sitä, että kaikkea lainsäädäntöä tulee arvioida myös tämän sopimuksen valossa. Mielestäni ei ole loogisia perusteluja sille, että vammaiset ja pitkäaikaissairaat lapset jätetään käsittelyssä olevan lainsäädännön ulkopuolelle. On varsin laajasti tunnettua, että vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten perheissä tarve saada nopea palveluiden arviointi voi olla hyvinkin suuri. Lapsen vammautuminen voi tapahtua yhtäkkisesti, ja useissa tilanteissa se voi olla suuri sokki. Myös vakava sairastuminen voi johtaa perheen tilanteeseen, jossa ulkopuolista apua tarvitaan hyvinkin nopeasti. Näin ollen on tärkeää, että näitä arviointeja tehdään myös vammaisille ja pitkäaikaissairaille lapsille, ja olennaista tietenkin on, että samassa yhteydessä laaditaan palvelusuunnitelmat. Koska vammaisten lasten palvelut hajautuvat hyvin usein eri tahojen järjestämiksi, palvelusuunnitelmilla on se merkitys, että niissä kootaan yhteen tavoitteet eri palveluiden suhteen ja voidaan saada aikaan tilanne, jossa on helpompi koordinoidusti arvioida, miten nämä palvelut kokonaisuutena toimivat, miten palvelut ovat hyödyksi sekä lapselle että myös häntä tukeville läheisille.

Arvoisa puhemies! Edellä olevan perusteella ehdotan hyväksyttäväksi seuraavaa ponsilausumaa:

"Eduskunta edellyttää, että hallitus selvittää keinot nopeuttaa vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten palvelusuunnitelmien laatimista ja antaa tarvittaessa eduskunnalle asiaa koskevan esityksen valtiopäivien 2006 aikana."

Toivon, että mahdollisimman moni edustaja äänestää tämän ponsiesityksen puolesta.

Keskustelin eilen tästä asiasta Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteerin Eeva Kuuskosken kanssa, ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto myös tukee tätä ponsiesitystä. Kyseisessä lastensuojeluyhdistyksessä ollaan hyvin laajasti tietoisia siitä, että palvelusuunnitelmien laatiminen on vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten perheille ensiarvoisen tärkeää.

Anne  Holmlund  /kok:

Arvoisa puhemies! Aivan ensimmäiseksi haluan kannattaa ed. Ulla Anttilan tekemää erinomaista ponsiehdotusta.

On valitettavaa, että hallituksen esityksen muotoilu jättää nyt lain ulkopuolelle vammaiset ja pitkäaikaissairaat lapset. Toisaalta palvelujen hajanaisuus on ollut suuri ongelma juuri näissä perheissä. Siksi on erittäin tärkeää ja perusteltua, että myös nämä ryhmät saataisiin lain piiriin. Siksi toivonkin, että äänestyksessä mahdollisimman laaja enemmistö olisi kannattamassa tätä erittäin hyvää esitystä.

Vielä kiinnittäisin huomiota muutamaan kohtaan liittyen esillä olevaan hallituksen esitykseen ja sosiaali- ja terveysvaliokunnan siitä antamaan mietintöön. Esityksessähän ehdotetaan muutettavaksi sosiaalihuoltolakia siten, että siihen sisällytetään säännökset kuntien velvollisuudesta järjestää palvelutarpeen arviointi. Palvelutarpeen arviointiin pääsyn ikärajaksi on esitetty 80 vuotta.

Valiokunnan mietintöön sisältyvässä vastalauseessa on mielestäni nostettu esille erittäin tärkeä asia. Vastalauseen mukaanhan ikärajan tulisi olla alempi, koska jo joka kolmannella yli 75-vuotiaalla esiintyy päivittäistä avun tarvetta. Erityisesti miehillä 80 vuoden ikäraja on melko korkea, koska suomalaisen miehen elinajan odote on vain 74 vuotta, joten on hyvin todennäköistä, että tämä palvelutarpeen arviointi pitäisi suorittaa ehkä hieman aikaisemmin.

Tilastojen mukaan pysyvän laitoshoidon käyttö alkaa keskimäärin 82-vuotiaana. Tämäkin on mielestäni erittäin huomionarvoisa seikka. Käytännössä, jos siis halutaan tukea vanhusten mahdollisuuksia selviytyä itsenäisesti kotona ja elää laadukasta elämää sekä vähentää laitoshoitoa, tulee palvelutarpeen arviointi tehdä jo 75-vuotiaana. On aivan totta, että mahdollisimman varhaisella palvelutarpeen arvioinnilla voidaan edesauttaa vanhusten terveyden ja toimintakyvyn säilyttämistä ja vahvistamista sekä tukea kotona selviytymistä laitoshoidon sijasta.

Arvoisa puhemies! Väestö vanhenee, ja siinä on sekä hyviä että haasteellisia kohtia. Erityisen tärkeää on kuitenkin se, että ikäihmisten hoito suoritetaan oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Yhteiskunnan kannalta on hyvin tärkeää, että ikäihminen saa riittävän nopeasti riittävän avun, millä hän tulee toimeen, mutta toisaalta myöskään ylihoito ja ylihuolehtivaisuus ei välttämättä ole kenenkään etu.

Jos ikäihminen esimerkiksi joutuu laitoshoitoon tilapäisesti, hyvin äkkiä on vaarana laitostuminen ja käytännössä se, että iäkäs henkilö passivoituu. Myös sen takia on hyvin tärkeää, että kiinnitämme todellakin huomiota siihen, että hoito on riittävää oikeassa paikassa ja oikean aikaista. Yleensähän myös ikäihmiset toivovat sitä, että he voisivat asua mahdollisimman pitkään kotona. Myös tämä on mielestäni yhteiskunnan etu, oikeastaan meidän kaikkien etu. Tietenkin jossakin kohtaa sekin raja menee, koska kotona asuminen ei enää ole järkevää, turvallista eikä taloudellista. On kuitenkin mielestäni tärkeää, että kotona asumista ja erityisesti itsenäistä selviytymistä tuetaan ja voidaan tukea mahdollisimman pitkään.

Valiokunnan mietinnössä onkin todettu, että ikäraja ei kuitenkaan estä kuntia toteuttamasta palvelutarpeen arviointia myös 80:tä ikävuotta nuoremmille. Tämä on tietenkin hyvä asia. Kunnathan voivat halutessaan toimia myös muullakin tavalla; tämä ikäraja ei ole millään muotoa pakottava. On kuitenkin päivänselvää, että kun kunnat tänä päivänä kamppailevat melko suurissa talousvaikeuksissa, niin kiusaus siihen, että tämä 80 vuotta ei ainakaan muodostu alemmaksi ikärajaksi käytännössä, on mielestäni aika todennäköistä. Siksi toivoisinkin ja kiinnittäisin huomiota myös siihen, että kun tätäkin lakia säädetään, emme kuitenkaan kohtuuttomasti rasittaisi kuntien taloutta. Tai ainakin hallitus lähtisi käytännössä sitten huomioimaan sen, että kunnilla on todellakin riittävät resurssit ja mahdollisuudet tämäkin palvelu asianmukaisesti hoitaa.

Valiokunnan mietinnössä todetaan myös, että vammaisten lasten ja heidän perheidensä erityiset oikeudet saada tarvitsemansa palvelut tulee turvata. Mielestäni tämä valiokunnan mietinnön toteama erittäin hyvin tukee myös ed. Ulla Anttilan erittäin hyvää ponsiesitystä.

Jaana  Ylä-Mononen  /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Tämä sosiaalihuoltolain muutos on erittäin tärkeä asia, mutta se 80 ikävuoden rajapyykki, joka tähän lakiin nyt on kirjattu, on osittain keinotekoinen. Tiedämme, että väestömme ikääntyy, väestön keski-ikä nousee, ja 80-vuotiaista voidaan olla hyvinkin kahta mieltä, ovatko he vanhuksia vai vain ikääntyviä, hyväkuntoisia suomalaisia. Toisaalta tiedämme, että esimerkiksi dementia lisääntyy kaiken aikaa ja yhä nuoremmilla henkilöillä. Tavallaan silloin tällainen ikärajan asettaminen juuri tähän 80:een tuntuu siltä, että se kohtelee kaltoin hyvin monia ihmisiä, joilla palvelutarpeen arviointi olisi erittäin välttämätön.

Toisekseen käytännössä todennäköisesti tulee ongelmia siitä, että 79-vuotias, aika vaikeassakin tilanteessa oleva vanhus ei ole oikeutettu tähän palvelutarpeen arviointiin, kun häntä muutaman kuukauden vanhempi sitten on, eikä sitä elämäntilannetta sitten, silloin kun resurssit ovat tiukalla, varmastikaan aina pystytä katsomaan parhain päin. Ennen kaikkea on tärkeätä myös se huomioida, että tämä etuusviidakko, mihin palveluihin ihmisillä yleensäkin on oikeus, on todella sekavaa ja vaikeaselkoista kansalaisille, niin että kaikkeen informatiiviseen palveluun, ohjaukseen, neuvontaan kaikissa ikäluokissa on suunnaton tarve.

Toivon, että mahdollisimman vähän on niitä tilanteita, joissa kansanedustajia pyydetään apuun äärimmäisessä hädässä, aivan kuten lasten ja vammaisten etuuksien kohdalla monesti on, että kun tilanne on oikein solmussa, niin enää ei auta muu kuin pyytää kansanedustaja apuun neuvottelemaan sosiaalitoimeen, että asiat saadaan järjestymään. Tällaista ainakin minun kohdalleni on tullut.

Erkki  Pulliainen  /vihr:

Arvoisa puhemies! Parhaillaan on meneillään vammaispalvelulain ja kehitysvammalain kodifiointi, yhdistämistyö, ja siitä on ollut paljon arveluja, missä hengessä tuo kodifiointityö ollaan toteuttamassa. On erinomaisen hyvä mahdollisuus nyt Suomen kansan edustajilla niin kuin viitoittaa polkua siihen, mikä se henki on, jolla tuota yhteensovittamistyötä tehdään. Tämän mahdollisuuden tarjoaa ed. Ulla Anttilan ponsi, joka on toisaalta velvoittava, mutta toisaalta riittävän väljä, niin että se voi toimia tällaisena indikaattorina sen suhteen, mihinkä ollaan menossa.