Sari Essayah /kd(esittelypuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Tämä kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän lakialoite käsittelee ikääntymisen vuoksi annettavia palveluja ja hoitoa, ja tällä lailla turvattaisiin ikääntyneitten subjektiivinen oikeus pitkäaikaishoitoon ja pitkäkestoisten palveluiden saamiseen. Kun tässä lakialoitteessa puhutaan ikääntyneistä, niin tarkoitetaan silloin 75 vuotta täyttäneitä henkilöitä.

Tuoreen mielipidekyselyn mukaan murskaava 94 prosentin enemmistö suomalaisista vaatii lain säätämistä ikäihmisten hoidon turvaamiseksi. Meillä on ollut julkisuudessa tapaukset Koukkuniemi ja monet muut, jotka ovat tämän vanhustenpalveluitten laadun ja määrän saatavuuden nostaneet julkiseen keskusteluun. Myöskin viime keväänä oma ryhmämme teki tästä välikysymyksen ja koko sali keskusteli aiheesta ja todettiin, että välikysymys oli aiheellinen, ja jopa hallituspuolueitten edustajat sanoivat, että vanhustenhuollossa on meillä hyvin suuria laadullisia heittoja eri puolilla Suomea. Alueellisesti tilanne ei ole tässäkään asiassa, niin kuin ei edellisessäkään lakialoitteessa, suinkaan tasapuolinen.

Ministeriön asettama selvitysmies professori Kivelä sai valmiiksi kesäkuussa häneltä tilatun raportin, mutta hallitukselta ei ole tullut selkeää toimenpide-, lainsäädäntö- tai rahoitusehdotusta vanhuspalvelujen kohentamiseksi.

Tässä aloitteessa korostetaan, että ikääntyneiden hoidon ja ikääntyneille tarjottavien palvelujen keskeisinä tavoitteina olisi toimintakyvyn, sosiaalisen osallisuuden ja elämänhallinnan parantaminen ja ylläpitäminen. Vanhojen ihmisten kotona asumista tulisi erityisesti tukea, sillä suurten ikäluokkien tullessa vanhusikään ei laitoshoitoon perustuva malli ole toimiva. Haluan todellakin alleviivata, että lakialoitteessa ei pelkästään käsitellä siis laitoshoitoa vaan puhutaan myöskin niistä elämän laadun muista kriteereistä kuin ainoastaan hoitohenkilökunnan määrästä. Aloitteessa ehdotetaan myös muun muassa sitä, että laitoshoidossa olevan ikääntyneen lääkityksestä tehtäisiin kokonaisarviointi kerran puolessa vuodessa ja pitkäaikaishoidon yksiköiden henkilömäärästä annettaisiin sitovia määräyksiä. Niitä esitämme erikseen asetuksella säädettäväksi.

Muita sellaisia pykäliä, joita haluaisin erityisesti nostaa esille, on ikääntyneitten asumiseen liittyvä 7 §, jossa tuodaan esille se, että "pysyvään palveluasumiseen tai laitoshoitoon siirtyvälle vanhukselle on pyrittävä järjestämään mahdollisuus asua yhdessä puolisonsa kanssa ja lähellä lähisukulaisia". Edelleenkin eduskunta odottaa hallituksen esitystä kotikuntalain muutoksesta, ja niin kauan kuin tätä kotikuntalain muutosta ei saada aikaiseksi, meillä joudutaan merkillisiin tilanteisiin, kun pitkäaikaissairaat saattavat joutua hoidollisista ja taloudellisista syistä siirretyksi kunnassa esimerkiksi kuntayhtymän toisella puolella sijaitsevaan hoitolaitokseen, jonne omaisilla voi olla täysin mahdottomat kulkuyhteydet. Samoin on mahdollista, että ikänsä yhdessä asuneet puolisot erotetaan asumaan elämänsä viimeiset vuodet hoidollisilla ja taloudellisilla perusteilla eri hoitolaitoksiin.

Todellakin, ministeri Manniselta kysyin tässä toissa viikolla kyselytunnilla tästä kotikuntalain uudistuksesta ja sen viivästymisestä, missä se viipyy, ja ministeri totesi, että nyt tämä palvelurakenneuudistus on vienyt kaikki ministeriön juridiset voimavarat. Minusta se selitys on kuitenkin heikko, koska kyllä kotikuntalain uudistus kulkee käsi kädessä tämän kunta- ja palvelurakenneuudistuksen kanssa.

Sitten vielä 9 §:ään, jossa todetaan sosiaalisesta osallisuudesta: "Laitoksessa asuvalle vanhukselle on hänen vointinsa mukaan järjestettävä mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen elämään ja kulttuurielämään. Henkilön hengelliset tarpeet on otettava hoidossa huomioon." Olemme myöskin nämä asiat halunneet nostaa pykälätasolle. Joku saattaa sanoa, että nämä nyt eivät ole niitä keskeisimpiä asioita, silloin kun puhutaan vanhustenhoidosta. Mutta on muistettava, että nämä ovat erittäin tärkeitä laatutekijöitä, että ihminen pystyy olemaan osallisena niin paljon kuin hänellä on voimaa ja mielenkiintoa seurata niin yhteiskunnallista kuin kulttuurielämää, ja ennen kaikkea myöskin henkilön hengelliset tarpeet ovat elämän perustarpeita, jotka pitäisi pystyä myöskin laitoshoidossa olevalle turvaamaan.

Vielä sitten nostaisin tuon 12 §:n esille, jossa puhutaan tästä yhteistyöstä: "Kunnan tulee ikääntyneiden henkilöiden olosuhteiden edistämiseksi toimia yhteistyössä ikääntyneiden omaisten sekä eri viranomaisten, laitosten sekä muiden sellaisten yhteisöjen kanssa, joiden toiminta läheisesti liittyy ikääntyneiden henkilöiden elinoloihin." Aivan liian paljon kunnallispolitiikassakin tulee vastaan sellaisia tilanteita, joissa henkilön omaiset sitten peräävät oikeuksiaan ja ihmettelevät, minkälaisia erilaisia hoidollisia toimenpiteitä tai muutoksia on tehty, ilman että on kuultu omaisia tai keskusteltu heidän kanssaan erilaisista muutoksista. Sen tähden monta sellaista, voisiko sanoa, harmistunutta mieltä olisi saatu vältettyä, mikäli tätä yhteistoimintaa harjoitettaisiin.

Arvoisa puhemies! Laadukkaan vanhustenhoidon ja riittävät palvelut turvaava laki tarvitsee ehdottomasti myöskin valtiolta merkittävää panostusta kuntien suuntaan, eli emme saa vanhustenhuollossa menetellä siten, että annamme taas kunnille lisää velvoitteita, ilman että annamme tarvittavaa rahoitusta. Kunnille on osoitettava riittävä rahoitus. Vaihtoehtobudjetissamme laskimme, että esimerkiksi tuo noin 4 000 hoitajan lisäys vanhuspalveluihin maksaisi valtiolle sellaisen reilut 120 miljoonaa euroa elikkä sen verran valtion tulisi kuntien valtionosuuksiin lisätä nimenomaan tätä tarkoitusta varten.

Viime viikon keskiviikkona Eduskuntatalon portailla luovutettiin lähes puolen miljoonan suomalaisen allekirjoittama adressi vanhustenhoidon henkilökunnan määrän lisäämisestä ja myöskin hoitohenkilökunnan palkkatason parantamisesta. Adressin takana on kristillisdemokraattien Uudenmaan piirin eduskuntavaaliehdokas Tarja Tallqvist, joka on omistautunut tälle vanhustenhuollon kysymykselle. Ministeri Heinäluoma oli vastassa tätä delegaatiota. Tämä adressi ja ihmiset, jotka ovat sen luovuttamisessa olleet mukana, ovat sanoneet, että se on ollut yksi tärkeimpiä ja merkittävimpiä asioita, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa on viime aikoina nostettu tapetille. Emme voi puhua yhteiskunnastamme hyvinvointiyhteiskuntana, mikäli vanhusten ja vammaisten ja pitkäaikaissairaitten elämänolosuhteita ei pidetä inhimillisellä tasolla ja jos he jäävät, voisiko sanoa, kovien arvojen jalkoihin.

Vanhusten hoivapalveluissa henkilöstöä on vähennetty niin paljon, että hoidon laatu ja henkilöstön kestokyky ovat monissa palveluyksiköissä kärsineet ja hoitohenkilökunnan vähyys estää yksilöllisen ajan antamisen vanhuksille ja lisää yksinäisyyden kokemista. Henkilöstövajeesta kumpuaa monenlaisia ongelmia. Kaikkia palveluita ei ehditä antaa. Ruokailu tehdään kiireellä tai vanhus jätetään kokonaan syöttämättä siinä vaiheessa, kun oma käsi ei enää taivu riittävästi, ja vanhuksia ei pueta omiin vaatteisiin. Tänä päivänä, voi sanoa, ulkoilukin alkaa olla luksusta, niin kuin eräs vanhus oli todennut: vanhainkodissa, matotkin ulkoilee enemmän kuin he. Tämä on totta tämän päivän Suomessa. Vanhustenhuollon henkilömitoituksesta tulee sen tähden mielestämme säätää tähän lakiin liitettävällä asetuksella. Lakialoitteen perusteluissa on selkeästi tuotu esille vertailukohtia, muun muassa vanhustenhuollon henkilöitten lukumäärään Ruotsissa lähinnä. En lähde niitä kertaamaan, mutta sieltä voitte nähdä, mitkä olisivat suurin piirtein oikealla tasolla olevat mitoitukset.

Suomessa vanhustenhoidossa on edelleen noin neljännes henkilöstöstä ilman mitään ammattikoulutusta. Hyvän ja laadukkaan hoidon takaamiseksi niin avo- kuin laitoshoidossa tarvitaan riittävästi erityisosaamiseen koulutettua henkilökuntaa, jolle työn arvostus ja asianmukainen palkkaus luovat mielekkyyttä ja laatua muuten niin vaativassa vanhustyössä. Tästä juuri geriatri Sirkka-Liisa Kivelä raportissaan kantoi huolta, että meillä on aivan liian vähän niin siellä lääkärikunnassa kuin myöskin sitten hoitohenkilökunnassa ihmisiä, jotka ovat todella erikoistuneet tähän vanhustenhuoltoon eli geriatriaan.

Arvoisa puhemies! Toivon, että tämä kristillisdemokraattisen ryhmän lakialoite saisi ajankohdastaan huolimatta pienen debatin aikaiseksi. Tiedän, että muutamat muutkin eduskuntaryhmät ovat vastaavia lakialoitteita syksyn aikana jättäneet, ja siinä mielessä uskon, että tätä yhteistä tahtotilaa asian säätämiseksi lailla löytyy. Uskon, että seuraavissa vaaleissa vanhustenhuollon kysymykset tulevat olemaan eräs keskeinen aihe.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Tässä lakialoitteessa on kysymys ikääntyvien ihmisten palveluista, heidän hoidostaan, vanhustenhuollosta. Todella näen tärkeäksi ja ryhmämme näkee, että tämän lain käsittely aloitetaan tämän eduskunnan aikana ajatellen ihan sitä, minkälaisia keskusteluja olemme käyneet paitsi tässä salissa myös ulkopuolella eri tilanteissa. Täällä jo ed. Essayah mainitsi tämän nimien keräämisen vanhusten palvelujen tehostamiseksi, että saataisiin henkilökuntaa lisää vanhustenhuoltoon, eri palvelutaloihin ja vanhusten koteihin. On erittäin tärkeää, että tästä vanhusten asiasta on oikeastaan noussut tämmöinen kansalaisaktiivien voimannäyte, että halutaan pitää tätä asiaa esillä. Sen vuoksi meidän täällä eduskunnassa on myös siihen vastattava ja tehtävä jotain.

Meillä on tällä hetkellä olemassa laatusuosituksia, mutta ne eivät ole olleet riittäviä siihen, että olisi saatu laadukasta hoitoa palvelutaloihin tai palvelujen sisälle. Samoin me tiedämme, että olemme täällä eri vuosina budjettilakien yhteydessä, budjettimietinnön yhteydessä, käsitelleet myös vanhustenpalveluja. Olemme tehneet budjettilakeina omaishoitoon ja muun muassa yli 80-vuotiaiden ihmisten terveystarkastukseen pääsyyn lain, mutta nämä lait eivät ole olleet riittäviä. Ne eivät ole tuoneet sitä laatua, mitä on oikeus ikäihmisten odottaa. Sen vuoksi tämmöinen täsmennetty laki, joka, voi sanoa, niin kuin tässä edellä ed. Essayah esitteli, loisi oikeudet palvelujen saantiin eli antaisi turvallisuutta ikäihmisille, että he tulevat palveluja saamaan, eikä vain, että arvioidaan ja tehdään erilaisia arviointitutkimuksia, mutta sitten ei ole kuitenkaan kunnalla mahdollisuus järjestää palveluja.

Arvoisa puhemies! Haluan myös tässä nostaa esille sosiaali- ja terveysministeriön asettaman selvitystyön eli professori Sirkka-Liisa Kivelän laatimat ehdotukset ja toimenpiteet siitä selvitystyöstä, minkä hän on tehnyt. Hän on laatinut erittäin selkeät toimenpiteet, mitä tulisi tehdä. Siinä nostetaan erityisesti esille koulutus eli henkilöstön koulutus, sekä peruskoulutuksen taso että täydennyskoulutuksen taso ja jatkokoulutuksen taso, ja näiden kautta saataisiin lisää laatua. Se on erittäin tärkeää, koska meillä on liian vähän geronomeja, meillä on liian vähän geriatreja. Sen hän siinä raportissaan toteaa, että tarvittaisiin vanhuspsykiatrian alalle jopa nelinkertainen määrä henkilökuntaa, eli kaiken kaikkiaan hänen selvitystyönsä seurausten tulee näkyä siinä, millä tavalla tässä jatkossa koulutusta kehitetään siihen suuntaan, että siellä tätä vanhuuteen ja ikääntymiseen liittyvää osaamista on riittävästi.

Toinen, mikä nousee hyvin esille, on vanhuspoliittisen strategian luominen. Monissa kunnissa on tehty vanhuspoliittisia ohjelmia, mutta ei kaikissa. Kun ei ole riittäviä resursseja, ohjelmista ei saada sitä voimaa kuin olisi tarpeen. Sen vuoksi mielestäni pitäisi vankempaa pohjaa saada myös tälle strategiselle työskentelylle. Tässä selvitysmies professori Sirkka-Liisa Kivelä esimerkiksi esittää tämmöisen vanhusasiamiehen toimiston perustamista, jossa selkeämmin sitten pidetään yllä tätä vanhusten asiaa.

Vanhustenhoito, siis vanhuspalvelut, tarvitsevat eri tasoilla toimenpiteitä. Sen me olemme todenneet eri yhteyksissä, mutta ennen kaikkea se, mitä tässä lakialoitteessa nostamme ryhmänä esille, on, että toteutuisi se, mikä on perustuslakimmekin mukaista. Eli perustuslakimme mukaan julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Laissa potilaan asemasta ja oikeuksista säädetään, että jokaisella Suomessa pysyvästi asuvalla henkilöllä on oi-keus ilman syrjintää hänen terveydentilansa edellyttämään terveyden- ja sairaanhoitoon niiden voimavarojen rajoissa, jotka kulloinkin ovat terveydenhuollon käytettävissä. Siis tämä oikeus, niin kuin tässä sanotaan, on sen mukaan, kuin lailla tarkemmin säädetään, ja tämä lakialoite pohjautuu siihen. Se nousee siitä, että meillä ei ole riittävän vankkaa lainsäädäntöä vielä vanhustenpalvelujen takaamiseksi, ja siihen maastoon tätä lakia, tämän lain sisältöä, tarvitaan.

Vanhustenhoidossa on ihan omat erityispiirteet ja ongelmakohdat. Ei tule ajatella niin, että vanhustenhoidossa on kysymys vain säilyttämisestä ja palvelutalojen seinien rakentamisesta, vaan nimenomaan siitä, millä tavalla kaiken kaikkiaan palveluissa on riittävästi pitkälle koulutettua henkilökuntaa, osaavia työntekijöitä, jotta pystytään myös ennalta ehkäisemään. Sirkka-Liisa Kiveläkin nosti tämän, että on todella tärkeää, millä tavalla ikäihmisten toimintakykyä ylläpidetään ja heidän osallisuuttansa ja osallistumistansa sillä tavalla, että sekä fyysinen että psyykkinen ja henkinen ja hengellinen toimintakyky pysyy terveenä ja tuo hyvää oloa ja hyvinvointia vanhuksille ja koko perheelle. Siinä tarvitaan fysikaalisia, fysiatrisia monenlaisia toimenpiteitä, joita voidaan tuottaa palveluina kotiin. Kotipalvelut ovat todella riittämättömiä, mutta myös palvelutalojen pitäisi olla sellaisia palvelukeskuksia, joissa olisi monipuolista palvelutarjontaa kaiken kaikkiaan.

Vielä yhtenä kohtana selvitysmies Sirkka-Liisa Kivelä on todella ansiokkaasti nostanut vanhusten, ikäihmisten, kohdalla, masennuksen torjunnan, siis sen, että ikäihmisten kohdalla siihen kaikkeen puututtaisiin, miten he kokevat oman elämänsä, mielensä, ja ennalta havaittaisiin ja tehtäisiin toimenpiteitä. Sillä, mitä kaiken kaikkiaan vanhuksen ympäristössä voidaan eri keinoin saada virikkeitä ja virittyneisyyttä lisää, on todella vaikutusta mielenterveyteen ja masennuksen poistumiseen. Se on todella tärkeää, ja siihen tietysti liittyvät myös lääkehoidot ja oikeitten lääkkeitten löytäminen, mutta ei pelkästään lääkkeitten, vaan tässä lakialoitteessakin nostamme sen, että kyllä vanhus, ikäihminen, enemmän tarvitsee rinnallensa ihmistä, ettei tarvitse lukea lehdistä, että vanhus kuoli yksinäisyyteen tai vanhus on yksinäinen palvelutalossa.

Siihen perustuu juuri se, että jos me ehkäisemme yksinäisyyttä ja näitä haittavaikutuksia, niin erinäisissä palvelujen muodoissa pitäisi olla riittävästi toteuttajia, siis paitsi ihan fyysiset puitteet, niin nimenomaan henkilökuntaa oikealla tavalla mitoitettuna. Erityisesti olen esimerkiksi tällä viikolla itse rakentanut vastausta tarjouskilpailuun ja todennut, että totta kai se maksaa, jos me niillä mitoituksilla, mitkä ovat kiitettävän hoidon mitoituksia, lähdemme tarjousta tekemään. Tarjous on aika kova, eli siihen tarvitaan aikamoisesti euroja. Mutta minun mielestäni meidän ei pidä tinkiä siitä, vaan meidän tulee päästä pois nyt siitä tasosta, missä ikääntyvien ihmisten kohdalla nyt ollaan tai vanhustenhuollossa, että enemmän ollaan sillä tyydyttävällä tasolla eli mennään alamitoituksissa. Se ainakin on oma huoleni. Itse olen halunnut todella nähdä sen tärkeäksi, että vanhuus on niin arvokas asia, että siihen satsataan myös resursseja erilaisin keinoin, myös euroina.

Rosa Meriläinen /vihr:

Arvoisa puhemies! Vaikka olenkin eduskunnan jäsenenä ja tavallaan minun tehtäväni on säätää lakeja, niin en ole kovin lakiuskovainen siinä mielessä, että ajattelisin, että aina joku yhteiskunnallinen ongelma olisi ratkaistavissa juuri sillä, että siitä erikseen säädetään uusi laki, ja tämä on ehkä juuri sellainen kysymys, että en ole varma, onko tämän kaltainen laki se tapa, jolla vanhustenhoidossa olevat ilmeiset puutteet eri puolilla Suomea saataisiin parhaalla tapaa korjattua. Uskon myös kunnalliseen itsehallintoon.

Vihreä eduskuntaryhmä on omissa vaihtoehtobudjeteissaan esittänyt kunnille lisää rahaa käytettäviksi palveluihin. Niin kuin ed. Rauhala tietää, meillähän ovat Tampereella kaikki valtuustoryhmät painottaneet näitä vanhustenpalveluja, erityisesti vanhusten kotihoitoa, mitä tekin hyvin tässä lakialoitteessa olette esiin tuoneet, miten Suomessa pohjoismaisessa vertailussa vanhusten kotihoitoa on kehnosti saatavilla.

Mutta tosiaan uskon ja luotan siihen, että poliittista viisautta kyllä käyttää rahaa hyviin asioihin kunnissa olisi, jos rahaa ylipäänsä olisi paremmin käytettävissä. Kun puhutaan näistä kunnallisista palveluista, niin se raha on kuitenkin se pääpointti eikä se, että säädetään uusia juhlavia lakeja rikottavaksi, koska me tiedämme kaikki, että kun puhutaan sosiaali- ja terveysalan lainsäädännöstä, niin nämä lain kauniit lauseet eivät sitten aina ole käytännön todellisuutta.

Olisin esittänyt teille ihan kysymyksen, kun toivoitte debattia, lääkehaitoista ja lääkkeettömistä hoidoista. Minä kuitenkin olen ajatellut, että vanhusten palveluissa olennaista olisi se, että olisi yksilöllistä hoitoa kunkin tarpeista käsin, ja te täällä sanotte, että lääkkeettömien hoitojen tulee olla hoidon perustana. (Puhemies koputtaa) — En jaksa siirtyä pönttöön. Jos vastaatte, otan vastauspuheenvuoron ja voidaan jatkaa.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Paikaltani totean, että lakialoitteessahan ei ole pelkästään niin, että lääkkeetön hoito on ainoa vanhuksen tai ihmisen, kohdalla. Nimenomaan yksilön tarpeista on lähdettävä. Joku ei tarvitse niin paljon, ja asiaa on todella tiukasti ja pieteetillä, asiantuntemuksella arvioitava, ja siihen tarvitaan juuri vanhuspsykiatrian ja gerontologian pitkälle vietyä osaamista lääkäreillä ja hoitajilla, jotta pystytään arvioimaan, mitä hoidetaan lääkkeillä ja mitä muulla tavalla. Tietysti varsinkin kotona ongelma on, miten vanhukset itse ottavat lääkityksensä. Kaiken kaikkiaan lääkehoidossa on tarkistamisen varaa ja lääkkeitä varmasti voidaan vähentää, jos ihmisellä on hyvää oloa muulla tavalla. Mutta on paljon asioita, jotka eivät hoidu ilman lääkkeitä. Sitä emme tarkoita, ettei verenkiertoelinten ym.sairauksia pidä hoitaa lääkkeillä, mutta niin sanottu liika lääkitys on haitallista ja se, että on päällekkäislääkityksiä.

Rosa Meriläinen /vihr:

Arvoisa puhemies! Tässä tuli vähän sellainen olo, että jotenkin lähtökohtaisesti suhtaudutaan nyreästi psyyken lääkitykseen. Minä olen itse eduskunnan työterveyslääkärin diagnosoimaan masennukseen syönyt hyvän aikaa — en tällä hetkellä enää — masennuslääkkeitä, ja minun on vaikea nähdä, miksi tällaiseen lääkehoitoon nyt suhtaudutaan lähtökohtaisesti nyreästi.

Sehän tiedetään, että lääkärit määräävät toisistaan tietämättä hirveät määrät lääkkeitä, ja tämä on se iso ongelma. Mutta kyllä minä pidän aika kovana väitteenä valtiopäivätoimessa sitäkin, mitä te täällä sanotte, että virheellinen lääkehoito olisi vanhusten pahoinpitelyä; aika vahva muotoilu viralliseen paperiin. Pahoinpitely on kuitenkin nyt vakava rikos. Syytättekö te tästä pahoinpitelystä lääkäreitä vai näitä hoitolaitoksia, ja miten heitä pitäisi rangaista tästä teidän mielestänne pahoinpitelystä?

Sari Essayah /kd:

Arvoisa puhemies! On kysymys toimintakulttuurista, mikä Suomessa on omaksuttu vanhusten hoitolaitoksissa. Meillähän on noin puolet vähemmän henkilökuntaa kuin esimerkiksi Ruotsissa, ja ikävä kyllä meillä paljon käytetään unilääkkeitä ja myöskin mielenterveyslääkkeitä ihan siihen, että tullaan toimeen vähemmällä henkilökunnalla. Vanhuksille syötetään rauhoittavia lääkkeitä yli sen, mikä olisi esimerkiksi heidän diagnosoitu tilansa.

Sen tähden 10 §:ssä on otettu tällainen lähtökohta, että ensinnäkin lääkityksen yhteensopivuus ja sitten lääkkeitten kokonaismäärä tulisi puolivuosittain arvioida. Ehkä, sanotaan, laitoshoidossa tämmöistä yhteensopivuusongelmaa ei sillä tavoin tule kuin kotihoidossa, jolloin voi olla, että vanhus on käynyt yksityislääkärin hoidossa ja käynyt terveyskeskuslääkärin hoidossa ja sitten toisistaan tietämättä on määrätty erityyppisiä lääkkeitä. Joskus voi olla, että se on se kylän apteekkari, joka vasta huomaa esimerkiksi lääkkeitä antaessaan, että saattaa olla jopa keskenään yhteensopimattomia lääkkeitä käytössä.

Mutta sen tähden tämmöinen lähtökohtainen lähestymistapa on juuri tämä, mikä toimintakulttuuri meillä on omaksuttu viime vuosina laitoksissa, ja tämä on se peruste sille, miksi näin voimakastakin kieltä käytetään tässä lakialoitteen perusteluissa.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Selvitysmies Sirkka-Liisa Kivelä käyttää omassa raportissaan aika paljon tilaa lääkehoitoihin, ja ajattelen, että sillä on ihan omat perustelunsa, että hän haluaa nostaa sen yhdeksi tärkeäksi asiaksi. Silloin juuri se käytännön tilanne, mikä meillä on sekä kotisairaanhoidossa että ehkä palvelutaloissakin, tarvitsee arvioinnin, evaluoinnin. Siitä täytyy uskaltaa puhua, miten saadaan oikea lääkitys, riittävä lääkitys ja sellainen kohtelu, jolla saadaan hyvinvointia, nimenomaan sitä fyysistä ja psyykkistä ja hengellistä hyvinvointia. Ed. Meriläinen nosti esiin käsitteen — pahoinpitelykö se sana oli? Kun olin lääketieteellisessä tiedekunnassa ja tehtiin tutkimusta vanhusten kaltoinkohtelusta, niin ensin ajattelin, että tällaiset käsitteet tuntuvat vähän vierailta sillä tavalla, että mistä kaikesta siinä on kysymys, mutta joka tapauksessa on kysymys siitä, että tavoitteena on se, että vanhusten kohtelu olisi mahdollisimman hyvää ja että kaikkea sitä, mikä on piilossa ja mistä me ehkä ikään kuin kuulemme vasta vaikeimpien tapausten jälkeen, pystyttäisiin ehkäisemään ennalta.

Rosa Meriläinen /vihr:

Arvoisa puhemies! Sinänsä asia, minkä ed. Rauhala viimeiseksi esiin nosti, on tärkeä. Kun oli pieni mielenosoitus Tarja Tallqvistin keräämän vetoomuksen ympärillä, siellä juuri osa hoitohenkilökunnan jäsenistä otti esiin sen, että kun on jatkuvasti kohtuuton mitoitus päällä ja tilanne tavallaan jatkuvaa juoksua henkilökunnan näkökulmasta, se pistää pinnan kireälle ja ehkä aina ei päästä kaikkein lempeimpään ja yksilöllisimpään hoitoon. Haluan muistuttaa, että pitää myös arvostaa näitten ihmisten työtä. Eivät ole laitokset hoida vanhuksia, vaan ne ihmiset, jotka laitoksessa työskentelevät, eivätkä he ole mitään harpyijoja, vaan koulutettuja fiksuja naisia ja miehiä.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Aivan lyhyesti vielä, kun ed. Meriläinen kysyi myös, miksi tarvitaan lainsäädäntöä. Totta kai, me varmasti kaikki täällä olemme sitä mieltä, että ei tarvita, jos asiat hoituvat muutenkin. Mutta kun meillä nyt on esimerkkejä, meillä on ihan vahvaa, vankkaa tietoa siitä, että on näitä puutteita näissä palveluissa, niin jos me emme ole lähteneet tässä salissa esimerkiksi korvamerkintään, niin tämä on yksi keino. Ja onhan meillä tietysti tässä pohjana — ei pidä asettaa ehkä ainakaan vastakkain mutta nostaa esille — päivähoidon lainsäädäntö, että kaikki lapset saavat sen päivähoidon, heille kuuluu se palvelu. Minä arvostan kunnan itsehallintoa, itsemääräämistä siinä, miten se rahansa käyttää, silloin kun ei ole korvamerkittyä rahaa, miten valtionosuudet käytetään, mutta usein, kun puhumme niistä ykköskoreista ja kakkoskoreista, niin kyllähän esimerkiksi päivähoito, jolla on lainsäädäntö, menee yli jonkin toisen palvelun, jota me haluamme myös kunnassa toteuttaa. Nämä lainsäädännölliset tehtävät on toteutettava joka tapauksessa niillä valtionosuuksilla, niillä rahamäärillä, mitä meillä on kunnissa käytettävissä. Tämänkin vuoksi minusta tämä on yksi tie, mitä on hyvä edetä.

Sari Essayah /kd:

Arvoisa puhemies! Todellakin, niin kuin ed. Meriläinen toi esille, kohtuuttomat mitoitukset ovat monta kertaa syynä siihen, että hoitohenkilökunta ei välttämättä pysty siihen hoidolliseen tasoon, minkä itse hoitoetiikassaan on halunnut sisäistää. Missään tapauksessa en halua syyllistää millään tavalla hoitohenkilökuntaa. Suomalaisen hoitohenkilökunnan koulutustaso ja osaaminen on äärimmäisen korkealaatuista, ja luulen, että aika monet hoitajat kiireen keskellä ja kun eivät pysty toteuttamaan sitä hoidollista tasoa, mitä haluaisivat, myöskin itse ahdistuvat ja tulee paljon poissaoloja, sairauslomia, ja väsymistä, joka heijastuu työyhteisössä eri tavoin.

Toinen asia, mihin taisin puheessanikin viitata, on se, että meillä kuitenkin aika paljon on myös epäpätevää henkilökuntaa osastoilla. Sekin aiheuttaa toisaalta sellaista ontumista, että jos me vielä lukumääräisesti saammekin jollakin tavalla pääluvut täyteen, kuitenkaan hoidon laatu ei välttämättä täyty ihan niin kuin olisi toivottu.

Päivi Räsänen /kd:

Arvoisa herra puhemies! Tämän hallituksen ansioksi voi todeta, että se on osannut asettaa hyviä selvitysmiehiä. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriö asetti omaishoidon kehittämistä selvittämään Elli Aaltosen ja sitten professori Sirkka-Liisa Kivelän vanhustenhoidon kehittämisen selvitysmieheksi. Ihmettelen vain sitä, että sitten, kun nämä selvitysmiehet saavat hyvät esityksensä ja raporttinsa tehtyä, ne selvitykset jäävät hyllylle pölyttymään. Viime kesäkuussahan professori Sirkka-Liisa Kivelä tässä lähes satasivuisessa selvityksessään ehdotti eräänä keskeisimmistä esityksistään nimenomaan vanhustenhoitolain ja -asetusten tekemistä, jotta saataisiin tämä henkilöstömitoitus lain tasolle. Kun hallitukselta ei ole tällaista esitystä tullut, jota selvitysmies vaati, niin sen vuoksi eduskuntaryhmänä jouduimme tämän lakialoitteen tekemään. Kyllä ajattelen, että ehdottomasti seuraavalla vaalikaudella seuraavassa hallitusohjelmassa tämä täytyy mielestäni sopia, jos hallitus ei suostu nyt tämän tyyppisen lainsäädännön laatimiseen tämän vaalikauden aikana.