1) Laki mielenterveyslain muuttamisesta
Minna Sirnö /vas(esittelypuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Hyvät edustajatoverit! Ensinnäkin
pienenä vinkkinä uusille kansanedustajille: kannattaa
tehdä paljon aloitteita, niin saa jopa ihan kokonaisen
istunnon itsellensä.
Tänään kuitenkin käsittelyssä itse
asiassa on kolme jo puolitoista kuukautta sitten jättämääni aloitetta.
Niitä aloitteita oli hivenen useampikin, mutta sinänsä oli
hyvä, että juuri nämä kolme aloitetta
päätyivät samaan käsittelyyn,
sillä ne ovat oivia esimerkkejä siitä,
miten pienilläkin asioilla ja pienilläkin muutoksilla
voidaan lakitekstistä muuttaa paljon, jos ja kun tässä talossa asianomaisia
itseään kuunnellaan. Kaikkia kolmea tänään
käsittelyyn tulevaa aloitettani yhdistää nimittäin
se, että hyvää tarkoittavan lainsäädännön
ja lakien tiukan tulkinnan välillä on ajoittain
suuri ero eikä aina lain säätämiskohteen eduksi.
Kaikkiin näihin kolmeen aloitteeseen aloite on tullut alkuperäisten
lakitekstien kohteilta itseltänsä.
Arvoisa puhemies! Ilokseni havaitsin, että pääministeri
Vanhasen toisen hallituksen ohjelman yhtenä painopisteenä on
ennalta ehkäisevä mielenterveys. Tällä hetkellä käytännössä viranomaistoimintoina
ennalta ehkäisevää mielenterveystyötä tehdään
harvoin, jos ollenkaan, koska kyseistä asiaa ei ole budjetoitu
erikseen eikä se näy myöskään
valtionosuuksissa. Niinpä tällä hetkellä ennalta
ehkäisevän mielenterveystyön pääpainon
ja päävastuun kantaa kolmas sektori, erilaiset
järjestöt, yhdistykset ... (Hälinää)
Puhemies:
(koputtaa)
Anteeksi, ed. Sirnö. — Pyydän edustajia
rauhoittumaan ja ottamaan paikkansa.
Kiitos, puhemies. — Tällä hetkellä ennalta
ehkäisevän mielenterveystyön pääpainon
ja päävastuun kantaa kolmas sektori projektirahoilla.
Projektit päättyvät kolmen kuukauden,
vuoden tai kolmen vuoden sisällä eivätkä välttämättä johda
pysyviin ratkaisuihin.
Pääministeri Vanhasen toista hallitusta onkin haastettava
siihen, että tämä hyvä työ,
mitä tällä hetkellä erilaisissa
järjestöissä tehdään
erilaisilla projektirahoilla, suodattuisi myös viranomaistyöhön.
Se tarkoittaa myös sitä, että sen pitäisi näkyä valtionosuuksissa
ja sen pitäisi näkyä valtionosuuksissa
myös niin, että erilaiset riskit ja uudet kokeilut
huomioitaisiin silloin, kun kyseessä on ennalta ehkäisevä mielenterveystyö. Aina
kuitenkaan kyse ei ole pelkästään rahasta, vaan
kyse on myös tietoisuudesta ja siitä, kuinka hyvin
asianomaiset ja kohteet itse ovat perillä lakitekstien
sisällöstä.
Tampereella päättyi eilen Lapselle lapsuus -niminen
projekti, jonka kohderyhmänä olivat ne lapset,
joiden vanhemmista jompikumpi tai molemmat ovat sairastuneet mieleltänsä,
sekä näiden lasten ja heidän vanhempiensa
kanssa työskentelevät viranomaiset. Taustatietona
kerrottakoon, että joka seitsemäs Euroopan kansalainen kärsii
mielenterveysongelmista. Suomessa mielenterveysongelmaisia aikuisia
on arviolta lähes miljoona ja näillä miljoonalla
aikuisella on lähes 350 000 lasta. Kotimaisten
ja kansainvälisten seurantatutkimusten mukaan juuri nämä lapset ovat
erittäin alttiita vanhempien sairaudelle erilaisten riskitekijöitten
takia.
Ensinnäkin ensimmäisenä riskinä on,
että lapsi menettää lapsuutensa. Aikuisen
muuttunut käytös pelottaa ja ahdistaa lasta, ja
roolit perheessä menevät helposti päälaelleen.
Lapsesta tulee vanhempien huoltaja, ja uhkana on, ettei lapselle
anneta tilaa tai oikeutta elää omaa lapsuuttaan.
Toinen riski on lapsen oman terveyden menettäminen.
Vanhemman vaikea mielenterveyshäiriö on tutkimusten
mukaan suurin yksittäinen riskitekijä lapsen oman
psyykkisen kasvun ja kehityksen kannalta. Sairaus voi heikentää lasten perusturvallisuutta
ja heidän myöhempää selviytymistään
elämässä. Psyykkiset ongelmat aikuisiällä ovat
tavallisempia juuri näiden lasten keskuudessa kuin niin
sanotuilla normaalilapsilla. Noin puolet mielenterveysongelmista
kärsivien vanhempien alle 18-vuotiaista lapsista kärsii myös
itse masennusoireista.
Kolmas riski on tunnistamattomuuden uhka, näkymättömäksi
tekeminen. Lapset ovat hyvin lojaaleja vanhemmilleen. He eivät
useinkaan puhu vanhempiensa sairauksista tai niihin liittyvistä tunteista,
eivät ainakaan ilman omien vanhempiensa lupaa tai ilman
ulkopuolista tukea. Sairaudesta ei usein myöskään
puhuta perhepiirissä. Myöskään
vanhempaa tai vanhempia hoitavat aikuiset, viranomaiset, eivät
puhu sairaudesta perheen lasten kanssa. Puhumattomuuteen voi toki
liittyä hyväntahtoista halua suojella lasta: ajatellaan,
että lapsi ei ole nähnyt eikä kuullut mitään
tai ettei sairaus ole mitenkään vaikuttanut lapseen.
Ilman puhumiseen kannustamista lapsi kuitenkin sulkeutuu sisäänpäin,
kärsii yksinänsä ja muurautuu hiljaisuuden
vankiloihin. Todennäköisesti hänen kohtalonaan
on syrjäytyä normaalista lapsuudesta, normaalista
perhe-elämästä ja vetäytyä yksinäisyyteen.
Kaikki nämä riskit ovat tunnistettavissa joka kerta,
kun kyseessä on perhe, jossa jompikumpi vanhemmista sairastuu
mieleltänsä. Kysymys on vain siitä, löytyykö meiltä valmiuksia
ennalta ehkäistä näitten lasten kohtalo
ja heidän kohdaltaan katkaista mielenterveyteen liittyvä ongelmakierre.
Ehtona näiden riskilasten tunnistamiselle kuitenkin on,
että ne tahot, jotka työskentelevät lasten
kanssa, tietävät myös, minkälaisia mahdollisuuksia
heillä on vaikuttaa näitten lasten elämään.
Ilman oikeaa tietoa ja riittävää tukea
vanhemman sairaus voi varastaa lapsuuden. Tällä hetkellä liiankin
helposti näkymättömät lapset
jäävät kaiken avun ulkopuolelle.
Eduskunnan oikeusasiamies tunnisti taannoisessa erilliskertomuksessaan
ongelman, jonka uhreja nämä näkymättömät
lapset ovat. Vaikka lainsäädäntömme
on hyvä ja lapsen tarpeet huomioiva, lakia käytäntöön
soveltavat tahot eli opettajat, lääkärit,
kouluterveydenhoitajat, poliisit, sosiaalityöntekijät,
vain muutaman ammattiryhmän sanoakseni, joko eivät
tunne lapsen oikeuksia ja hyvinvointia koskevia lakitekstejä tai ovat
epävarmoja pykälien ja asetusten soveltamisessa
omassa työssänsä.
Olemassa oleva lainsäädäntö tunnistaa
lapsiomaisen erityisaseman lastensuojelulaissa ja päihdehuoltolaissa.
Mielenterveyslakiin tämä lapsiomaisen asema on
jäänyt kuitenkin kirjaamatta. Tilanne on johtanut
valitettavasti siihen, ettei näkymättömän
lapsen asemaa automaattisesti arvioida ja oteta huomioon vanhemman
sairastuessa psyykkisesti. Lapsi ja lapsen tarpeet yksinkertaisesti
sivuutetaan hoitoa ja tukea arvioitaessa. Niinpä nykykäytännössä on
selvää viivettä, ennen kuin lastensuojeluviranomainen
tai jokin muu taho, jonka tehtävänä olisi
tukea lasta sekä hänen vanhempiaan vanhemmuudessa,
huolestuu lapsiomaisen tilanteesta. Niinpä lapsiomaisen
huomiointi ja palvelujen saatavuus ovat tällä hetkellä sangen
satunnaisia ja täysin asuinpaikasta riippuvia.
Lapsiomaisen aseman kirjaaminen mielenterveyslakiin parantaisikin
lapsiomaisten tilannetta ja mahdollistaisi nykyistä paremmin
ennalta ehkäisevän työn koko Suomessa.
Tämä on omaisten itsensä toive, jonka
jo aikuiseksi kasvaneet lapsiomaiset ovat esittäneet. Heidän
toiveensa on, ettei heidän elämänsä kaltaisia
tilanteita tarvitsisi toistaa sukupolvi toisensa jälkeen
Suomessa. Heidän mielestään nimittäin,
kun perheen ulkopuoliset aikuiset tunnistavat ja tunnustavat vastuunsa,
lapsi voi juuri olla sitä, mitä hän on,
eli lapsi.
Pentti Tiusanen /vas:
Arvoisa puhemies! Ed. Sirnö on tehnyt hyvän
aloitteen ja esitteli sen varsin hyvin. Tässä on
kysymys mielenterveyslain 28 §:n lisäyksestä,
ja tässä hyvin lyhyesti asia on todettu, mutta
sen toteamisen sisältö on varsin suuri eli lapsen
hoidon ja tuen tarve silloin, kun aikuiselle annetaan mielenterveyslain tarkoittamia
palveluja. Lapsen asema jää helposti huomiotta
riittävästi ja hänen tarvitsemansa tukiterapia
jää saamatta ja hänelle antamatta. Samalla
on syytä kertoa myös ja puhua siitä ja
huomioida se, että sukupolvelta seuraavalle siirtyvät
ongelmat ovat monesti sosiaalisia, opittua käyttäytymistä ja
tällaisia ympäristön uhkaan liittyviä ongelmia,
ja niiden helpottaminen puuttumalla tähän asiaan
oikea-aikaisesti on todella hyvä, ja näin ollen
tämä on todella hyvä lakialoite.
Pertti Virtanen /ps:
Arvoisa puhemies! Kollegat, kansalaiset! Laki on oikean suuntainen,
ja alan ihmisenä haluaisin samaa kuin ed. Sirnökin, että laki
ja käytäntö sitten kohtaisivat. Mutta
tämä, mikä tässä on
ensinnäkin, kun kyse on käytännöstä ja
arjen realiteeteista ja huutavasta ongelmasta — mitä niitä oli,
joka seitsemäs Euroopassa kärsii ongelmista ja
Suomessa noin miljoona, paljonkos se tekee, joka viideskö silloin — niin
kun tässä laissa on tämä tyypillinen
sosiaalipuolen juttu, ja kun teitäkin on siellä aika
nuoria ja lapsiakin liikenteessä, niin tämä ennalta
ehkäisevä -sana on minusta hirvittävä näissä yhteyksissä:
"ennalta ehkäisevä mielenterveystyö".
Jos sitä vie vähänkin pitemmälle,
niin ennalta ehkäisevä sosiaalityö olisi
sitä, ettei tehdä lapsia ollenkaan. Minun mielestäni
se olisi niin ennalta ehkäisevää juttua,
että pistettäisiin hallituksen linjaukset uudeksi,
niin kuin minä aikoinaan ehdotin, että ei missään
nimessä jostain kolmannesta ja neljännestä enemmän
lapsilisää, vaan palkitaan niitä viisaita äitejä,
opiskelijoita ja lisätään yhteiskunnan
moniarvoisuutta niin, että ensimmäisestä lapsesta
annetaan isoin korvaus. Silloin se olisi minun mielestäni
oikeata mielenterveystyötä, palkitsevaa ja äitiyttä kunnioittavaa
heti kättelyssä. Mutta tämmöiset
ennalta ehkäisevät mielenterveystyöt
ne sitten seuraavat, kun tulee liikaa porukkaa eikä ole
kenelläkään aikaa ja laki ja käytäntö eivät
kohtaa jnp. — en käy lakimiehenä nyt
vaan ... — laki ja käytäntö nyt
eivät sitten kohtaa tässä.
Mutta tosiaan tämä kielenkäyttö.
Kielenkäyttö on muutenkin niin sanotuissa skitsofreenisissä,
mielenterveysongelmallisissa, perheissä ehkä näkyvin
tänä päivänä ja selkein
tämmöinen kommunikaatio ... Puhutaan kommunikaatiohäiriöstä siinä,
kuinka lapset, äiti ja isä, lapset ja vanhemmat
keskenään kommunikoivat.
Aikoinaan täällä eduskunnassa ollessani
puhuin semmoisesta kuin fasistinen metodi, joka on tämmöinen
sosiaalipsykologinen termi sille, että käytetään
kieltä mustavalkoisesti, ei ymmärretä sen
sanoman lähettäjää, niin kuin
tiedätte, että tekstaa jonkun tekstiviestin ja
toinen ei tajua siitä mitään tai tajuaa,
mutta kääntää sen väärinpäin.
Silloin hallituksessa ollut, nykyään oppositiossa
oleva ed. Kiljunen kysyi minulta tuolla kahviossa, että mitä sinä tarkoitit
tällä fasistisella metodilla. Oikeastaan tarkoitin
juuri tätä mielenterveyttä heikentävää ja
skitsofreniaa aiheuttavaa juttua, jonka sitten ed. Kiljunen nimesi
normaaliksi suomalaiseksi poliittiseksi metodiksi. Siis se joka
noin käytännössä meidän
alan asiantuntijoitten mukaan aiheuttaa eniten mielenterveysongelmia,
skitsofreniaa, maailmassa, on ed. Kiljusen mukaan normaali suomalainen
poliittinen metodi.
Arvoisa puhemies! Kaikella kunnioituksella tähän
loppuun vielä, kun olen ollut myös musiikkiterapeuttina
nuoruudessani ja musiikkiterapia on saanut kunnian olla melki lisääntyvin
tämmöinen ennalta ehkäisevä keino,
siis että on mukava olla elämässä ja
saa kuunnella hyvää musiikkia, niin näin
Euroviisujen päätteeksi ilmaisen hämmästykseni
siitä, kuinka pieni maailma on. Nimittäin Euroviisujen
yhteydessä näin mielenterveystyön merkeissä oppositio
ja hallituskin kohtaavat, koska Suomen eduskunnassa on ihme kyllä kaksi
edustajaa, jotka ovat melki päässeet aikoinaan
Euroviisuihin, eli ed. Alatalo ja minä. Joku silloin sanoi,
että jos Alatalo olisi päässyt silloin
78 Suomen euroviisuedustajaksi, silloin Suomikin olisi toisenlainen
ja silloin olisi jo voitettu euroviisut Rokkilaulaja-kappaleella, jolloin
suomalainen itsetunto olisi selvästi paljon parempi eikä tarvitsisi
taas näihin mielenterveysongelmiin tällä alueella
puuttua. Lasse Lehtinenkin ansiokkaasti tänään
Aamu-tv:ssä muistutti siitä, että tämä itsetunto
on todella heikko tästä kielestä ja tästä meidän
itsetunnostamme johtuen.
Sen verran vielä arvoisalle puhemiehelle voin sanoa,
että maailma on siinäkin mielessä kummallinen,
että kyseisen lähes euroviisun, joka olisi nostanut
meidän kaikkien mielenterveyttä ja itsetuntoa,
sanoittaja oli jopa, voisi sanoa, ilmeisesti tulevan presidenttimme
koulukaveri.
Claes Andersson /vas:
Arvoisa puhemies, herr talman! Mitä tapahtuu lapselle,
kun vanhemmat tai jompikumpi vanhemmista sairastuu psyykkisesti?
Tämä on erittäin tärkeä,
keskeinen kysymys, ja mikä hämmästyttävintä,
tästä on hyvin vähän kirjoitettu
ja tätä tutkittu. Vasta muutama vuosi sitten ilmestyi
ensimmäinen suomalainen tämmöinen koostekirja,
joka käsitteli tätä asiaa. Siinä oli
mukana lastenpsykiatreja ja tutkijoita. Tämä on
sillä tavalla myöskin monimutkainen ongelma, että me
tiedämme, että kun perheessä yksi perheenjäsen, äiti
tai isä, sairastuu, masentuu tai joutuu jonkinlaiseen kriisiin
tai jopa psykoosiin, niin lapsi reagoi yleensä sillä tavalla, että hän,
koska hän on äärimmäisen lojaali
vanhemmilleen kaikissa tilanteissa, vaikka vanhemmat käyttäytyisivät
vaikka kuinka julmasti häntä vastaan, syyttää helposti
itseään siitä, mitä tapahtuu.
Lapsi kokee, että hän on huono ja paha ja tästä syystä asiat
ovat huonosti ja äiti tai isä on sairas ja onneton.
Kaikkein vaikeimmissa tapauksissa tämän tyyppinen
tapahtuma saattaa estää lasta täysin kasvamasta
ja irtaantumasta vanhemmistaan. Meillä on semmoinen tila
kuin folie à deux, missä esimerkiksi äiti
ja lapsi ovat täydessä symbioosissa keskenään
vielä, vaikka lapsi saattaa olla jo aikuisiässä.
Nämä ovat hyvin traagisia juttuja. Mutta vielä tavallisempaa
on tietysti, että lapsi ei pysty irtaantumaan, aikuistumaan,
lähtemään omaan elämäänsä ja
omalle tielleen. Siitä syystä olisi tärkeätä saada
tämmöinen lakimuutos ja lisäys mielenterveyslakiin.
Ed. Pertti Virtanen ihmetteli ennaltaehkäisy-sanaa.
Ei se minun mielestäni mikään kummajainen
ole. Tietysti hyvä ennalta ehkäisevä mielenterveystyö on
hyvän yhteiskunnan ominaisuus, sellaisen yhteiskunnan,
missä ihmisillä on perustarpeet tyydytettyjä ja
edellytykset hyvään elämään.
Sitten semmoinen sekundaaripreventio on tietysti sitten se, että pystytään
puuttumaan ajoissa, silloin kun huomataan, että jotain
on menossa pieleen, esimerkiksi koulussa tai neuvolassa. Silloin
voidaan paljon paremmin vaikuttaa asioihin, kun niihin pääsee
puuttumaan ennen kuin joku sairaus tai joku kehitys on mennyt liian pitkälle.
Satu Taiveaho /sd:
Arvoisa puhemies! Tämä ed. Sirnön
aloite on erittäin hyvä ja kannatettava. Vaikka
tämä asia on tosiaan mainittu lastensuojelulaissa,
niin on kyllä tarpeen, että se myös sisällytettäisiin
selkeästi mielenterveyslakiin. Mielenterveysongelmista
kärsivien vanhempien lapset ja lasten tarpeet ovat usein
jääneet aivan liian vähälle
huomiolle, ja lapset todella tällaisissa tilanteissa tarvitsevat
apua ja tukea.
Monet järjestöt, kuten ed. Sirnökin
mainitsi, tekevät tärkeää työtä.
Muun muassa Omaiset mielenterveystyön tukena on pitkään
jo nostanut tätä asiaa esiin, että lapset
huomioitaisiin nykyistä paremmin näissä tilanteissa.
On tehty materiaalia viranomaisten tueksi, mikä on ollut
tärkeätä, mutta tämä työ ei
toki voi jäädä pelkästään
järjestöjen vastuulle, ja pidänkin tätä aloitetta
todella hyvänä ja oikeana.
Jyrki Kasvi /vihr:
Arvoisa puhemies! Tämä ed. Sirnön
lakiesitys tarttuu hyvin tärkeään ja
kipeään ongelmaan, sillä mielenterveyspotilaiden lähiomaiset
jäävät nykyään usein
täysin heitteille. Ei ole mikään ihme,
että yli kolmannes heistä sairastuu depressioon.
Paperillahan tämä asia on periaatteessa kunnossa.
Jos tutustutte psykiatristen hoitoyksiköiden toimintaohjeisiin,
niissä usein nimenomaan painotetaan perheen, lasten ja
puolison, huomioon ottamista, mutta käytännössä tämä ohje
ei kuitenkaan läheskään aina toteudu,
koska henkilökuntaa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi edes varsinaisten
potilaiden hoitamiseen.
Siksi tähän mielestäni olisi ihan
kannatettavaa tarttua myös lain keinoin, sillä jos
avohoidossa oleva psyykenpotilas tapaa hoitavan lääkärin vain
kerran vuodessa, koska psykiatrien vakansseista
suurin osa on kunnassa auki, niin ei siinä puoliso jaksa
ihmetellä, että perheen vointiin kiinnitetään
huomiota vasta 10 vuoden sairastamisen jälkeen, jos puolisoa tai perhettä siinä
vaiheessa
yleensä enää on, koska tämä mielenterveyspotilaiden
perheiden pahoinvointi usein ilmenee sitten perheen hajoamisena, joka edelleen
pahentaa
tätä lasten pahoinvointia.
Pertti Virtanen /ps:
Arvoisa puhemies! Sen verran vielä ed. Kasville ja
ed. Anderssonille, että tämä ennaltaehkäisy,
tämä ehkäisy-sana, siinä ehkä tehdään
nyt jotain, jotenkin kuulostaakin ... Jos ehkäisyvaahdon
nimikin olisi oikein mainoksellisesti "Ehkä-ehkäisyvaahto
ehkäisee varmasti", niin siinä saattaisi sekoittaa
jonkun puolueen pian vaalimainontaan, kun tämä on niin
ristiriitaista tämä viestintä. Eli siinä haisee joku
sen kaltainen asia, joka nyt, kun ajatellaan ed. Kasvin puheenvuoroa,
liittyy siihen, että jos kotona nyt ehkäistään
lapsen hulluksi tuloa, niin se tarkoittaa sitä, että vanhemmille — vanhemmat
ovat lapsen omaishoitajia — opetettaisiin keinoja ehkäistä lapsen
ihmisenä olemista, eikä niinpäin, että kerrottaisiin
vanhemmille, että nämä lehdet, media
ja poliitikot huiputtavat teitä koko ajan kanssa ja te
olette sen takia sekaisin, ja opetettaisiin vanhemmille enemmän
elämään ihmisiksi ja olemaan rehellinen
lapsille ja itselleen ja sitä kautta sitten lapsetkin pystyisivät olemaan tavallaan
avoimempia ja vähemmän "ehkäistyjä",
kun kerta elämään olette tulleet.
Minna Sirnö /vas:
Puhemies! Ensinnäkin kiitos tästä hyvästä vastaanotosta,
minkä aloitteeni sai. En nyt varmaan muistanut mainita,
että se ei ollut nyt ekaa kertaa lähetekeskustelussa. Tein
sen jo kaksi vuotta sitten, ja silloin se ei valitettavasti edennyt.
Toivottavasti tahtotila on vähän muuttunut tässä eduskunnassa.
Kiitos myös ed. Kasville, joka muistutti tärkeästä asiasta.
Tässä samaisessa seminaarissa, mikä siis
päättyi eilen, tämä "Lapselle
lapsuus", oli hollantilainen psykiatrian tohtori herra Hosman alustamassa
kansainvälisistä tutkimuksista ja niistä riskitekijöistä,
joita liittyy lasten sairastumisiin näissä perheissä,
joissa jompikumpi vanhemmista tai molemmat vanhemmat ovat sairaita.
Kauhistuttavinta oli, että tämän kansainvälisen
tutkimuksen mukaan näissä perheissä asuvilla
lapsilla on osittain, joittenkin sairauksien osalta, jopa 80 prosenttia
todennäköisempää sairastua kuin
niin sanotuissa normaaleissa perheissä hyvinkin vakaviin
sairauksiin. Ed. Kasvi viittasi itse asiassa puheenvuoronsa lopussa
siihen, että perhettä ei välttämättä ole.
Valitettava tosiasia on, että myös itsemurhien
riski juuri näissä lapsiperheissä on
moninkertainen verrattuna moneen muuhun lapsiperheeseen.
Kiitos, ja toivon, että sosiaali- ja terveysvaliokunta
käsittelee aihetta sillä pieteetillä,
mikä sille kuuluu.
Keskustelu päättyi.