Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara

Arvoisa puhemies! Eduskunta edellytti käsitellessään vuoden 2000 talousarviota, että hallitus antaisi viimeistään vuonna 2001 eduskunnalle selonteon yhteiskunnassa ja arvomaailmassa tapahtuvista lasten ja nuorten hyvinvointia uhkaavista muutoksista. Samassa selonteossa piti eduskunnan tahdon mukaisesti käsitellä myös Lastensuojelun tasausrahaston toimivuutta ja kunnille lasten ja psykiatrian palveluihin annettavaa valtionapua sekä esittää toimenpiteet kotien hoivatyön, vanhemmuuden ja lähiyhteisöjen kasvatusvastuun tukemisesta.

Selonteon taustaksi Stakes on laatinut jo viime syksynä julkaisun "Mikä lapsiamme uhkaa?" Sosiaali- ja terveysministeriössä on laadittu selvitykset lastensuojelun suurten kustannusten tasausjärjestelmästä 1999 ja 2000 sekä valtionavusta kunnille lasten ja nuorten psykiatrian palveluihin.

Selonteon antamista on lykätty kahteen kertaan. Hallitus aikoi pysyä eduskunnan toivomassa aikataulussa ja antaa selonteon viime marraskuussa. Oppositio ehti kuitenkin tehdä välikysymyksen heti Stakesin julkaisun pohjalta eikä hallitus katsonut aiheelliseksi käydä kahta keskustelua samasta teemasta peräkkäisinä viikkoina. Toisen kerran hallitus siirsi selonteon antamista helmikuussa, sillä siihen haluttiin sisällyttää ensi vuoden talousarvion kehysneuvottelujen tulokset.

Lastensuojelun suurten kustannusten tasausjärjestelmä on ollut voimassa 1.3.1999 alkaen. Tasausjärjestelmän rahoitukseen osoitetaan valtion budjetissa kiinteä määräraha, joka on 50 prosenttia lastensuojelukustannusten arvioidusta kokonaismäärästä. Kunnat rahoittavat loppuosan. Valtion rahoitusosuutta vastaava määrä vähennetään kuntien sosiaali- ja terveyshuollon käyttökustannusten valtionosuudesta. Järjestelmän käytännön toteutuksesta vastaavat erityishuoltopiirit. Tasausjärjestelmää koskevat tilastotiedot ovat vuosilta 1999 ja 2000, joista edellinen oli järjestelmän voimaantuloajankohdasta johtuen vajaa. Niinpä varsinaisesti vasta vuosi 2000 antaa luotettavan kuvan järjestelmän toimivuudesta.

Lastensuojelun suurten kustannusten tasaus on keventänyt niiden kuntien taakkaa, joissa muita useammin joudutaan turvautumaan raskaisiin ja kalliisiin lastensuojelutoimenpiteisiin, kuten huostaanottoihin ja sijaisperhejärjestelyihin. Kuntien keskuudessa närää on aiheutunut siitä, että järjestelmä oikeasti tasaa kustannuksia eikä automaattisesti tuo lisää rahaa kaikille kunnille. Se siis toimii vakuutuksen tavoin: korvausta saa vain se, joka on joutunut vahingon kohteeksi.

Lastensuojeluongelmia esiintyy suhteessa enemmän suurissa kaupunkikunnissa tai ainakin näissä turvaudutaan useammin kalliisiin lastensuojelutoimiin. Siksi järjestelmä on keskimäärin merkinnyt tulonsiirtoja pienistä maaseutumaisista kunnista suuriin kaupunkimaisiin kuntiin. Koska järjestelmä maksaa vain osan tasattavista kustannuksista, onnekkaampia ovat edelleen ne kunnat, joiden kohdalle näitä suuria menoja ei lainkaan osu.

Toiseen kritiikin kohteeseen on helpompi yhtyä. Järjestelmää on pidetty hallinnollisesti raskaana. Kuntien palautteen mukaan järjestelmää tulisi yksinkertaistaa. Tämä voisi tapahtua muuttamalla järjestelmä suurpiirteisemmäksi siten, että korvauksen kohteeksi otettaisiin vain todella suuret kustannukset ja kunnat vapautettaisiin laskemasta samaan perheeseen kohdistuneita pienempiä menoeriä.

Arvoisa puhemies! Käyn seuraavassa läpi eräitä lapsi- ja perhepolitiikan keskeisiä kysymyksiä. Puutun alhaiseen syntyvyyteen, päivähoitoon, lapsiperheiden toimeentuloon ja lasten syrjäytymiseen. Aloittakaamme syntyvyydestä.

Vaikka syntyvyys Suomessa on Euroopan korkeimpia, se on silti liian matalalla tasolla. Ongelmana on myös ensisynnyttäjien liian korkea keski-ikä. Koulutuksen paraneminen nostaa väistämättä synnyttäjien keski-ikää, mutta niin tekee myös opintojen tarpeeton venyminen. Voidaan myös kysyä, pitäisikö opintotuen ja äitiyspäivärahojen pelisääntöjä uudistaa synnytysiän alentamiseksi.

Ilahduttavana kehityksenä voidaan mainita se, että lapsiluku lapsiperheissä on kasvamassa. Vähintään nelilapsisten perheiden määrä on 90-luvulla kasvanut yli neljänneksellä. Tämän vastapainona kuitenkin kokonaan lapsettomien naisten määrä on kasvussa niin, että kokonaishedelmällisyysluvut ovat pysyneet kutakuinkin ennallaan.

Lapsettomuus on paitsi ehkä tahatonta seurausta synnytysiän noususta, myös osoitus ongelmista työuran ja perheen yhteensovituksessa, sillä lapsettomuus on tavanomaista yleisempää koulutettujen naisten keskuudessa. Kyse on yleiseurooppalaisesta ilmiöstä. Vaikka voimme ylpeillä sillä, että työn ja perhe-elämän yhteensovitus on onnistunut Suomessa useita muita maita paremmin, se ei edelleenkään ole onnistunut riittävän hyvin.

Oikeus säilyttää työpaikkansa kolmen vuoden hoitovapaan jälkeen toimii Suomessa erinomaisesti, paljon paremmin kuin monessa monessa muussa maassa, jossa vastaavaa lainsäädäntöä teoreettisella tasolla on kyllä olemassa. Sitä voidaan pitää merkittävänä tekijänä, kun arvioidaan, miksi syntyvyys Suomessa on korkeammalla tasolla kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Kun julkisuudessa on verrattu Suomen ja Ruotsin perhepoliittisia etuja toisiinsa, on unohtunut kokonaisuus. Perheiden asema on riippuvainen monesta asiasta, alkaen jopa lasten huomioimisesta kaavoituksessa. Syntyvyyden kehitys tarjoaa hyvän mittarin lapsiperheiden tosiasiallisesta asemasta niissä maissa, joissa perheet voivat vapaasti päättää lastensa lukumäärästä. Ruotsissa on jouduttu tehostamaan viime vuosina perhepolitiikkaa syntyvyyden laskettua huomattavasti suomalaista syntyvyyttä alemmas. Ruotsista puuttuu myös kokonaan kotihoidon tukijärjestelmä, joka Suomessa on antanut lapsiperheille valinnanvaraa lastenhoidon järjestämisessä.

Arvoisa puhemies! Subjektiivisen päivähoito-oikeuden laajentaminen oli 1990-luvun ylivoimaisesti suurin sosiaalipoliittinen uudistus. Se rahoitettiin karsimalla perhepoliittisia tulonsiirtoja. Voidaan sanoa, että toteutui tulonsiirto kouluikäisten lasten perheiltä alle kouluikäisten lasten perheille. Nykyisten tulotilastojen perusteella tämä on ollut oikeudenmukainen päätös. Kun syntyvyys on alentunut nimenomaan hyvin koulutettujen, työuralle orientoituneitten naisten kohdalla ja kun juuri nämä ovat päivähoitopalvelujen suurkuluttajia, voidaan sanoa, että myös syntyvyyden kehitystä ajatellen valinta on ollut oikea.

Päivähoitouudistus on myös auttanut niitä syrjäytymisuhan alaisia lapsia, joille kodeissaan syystä tai toisesta ei ole tarjolla virikkeistä ja turvallista kasvuympäristöä. Päivähoito on yksi tiukimmin normitetuista kunnallisista palveluista. Lasten ja aikuisten suhde on tiukasti säädelty, joskin eräin paikoin näistä säädöksistä esiintyy varsin luovia tulkintoja. Sen sijaan ryhmäkokoja tai tilojen neliömääriä koskevia normeja ei enää ole. Kunnat ovat pääsääntöisesti käyttäneet näin saamiaan vapauksia vastuullisesti ja viisaasti, mutta paikoin esiintyy ylisuuria ryhmiä ahtaissa tiloissa. Tämä ei voi olla tarkoitus. Tällaiset tilat ovat aivan liian meluisia ja rauhattomia kasvavalle pienelle lapselle. On vaadittu tila- ja ryhmäkokojen palauttamista. Erityisesti ryhmäkokonormien tuominen takaisin päivähoitoon saattaisi jäykistää tilannetta ja estää hyvien, luovien ratkaisujen kehittämistä. Onhan joissakin päiväkodeissa koko ryhmäkokojako poistettu onnistuneesti ja lapset ovat luonnostaan hakeutuneet keskenään sopiviin ryhmiin.

Koska näitä huonojakin esimerkkejä löytyy, hyvä ratkaisu olisi laatusuositusten tie. Näin voitaisiin jäykkää asetusta paremmin luonnehtia hyvän päivähoidon edellytyksiä ja jättää tilaa paikallisille innovaatioille. Päivähoidon laatusuositusten laatiminen on juuttunut STM:n työruuhkaan, virkamiehiä ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen tarpeelliseen.

Valtioneuvosto antoi helmikuussa 2002 sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellun periaatepäätöksen varhaiskasvatuksen valtakunnallisista linjauksista, joiden pohjalta Stakes laatii valtakunnallisen varhaiskasvatussuunnitelman. Samassa yhteydessä ryhdytään uusimaan päivähoitolakia. Suomalainen päivähoito on kansainvälisesti verrattuna erinomaista. Sen vakavimpina puutteina kuitenkin ovat puutteet erityistä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevien lasten huomioimisessa. Monissa kunnissa ei ole pystytty järjestämään heidän tarvitsemiaan tukitoimia. Tämä on päivähoitojärjestelmämme huutavin epäkohta, sillä päivähoitovaiheessa vinoon menevää kehitystä voidaan oikaista huomattavasti tuloksellisemmin kuin tätä myöhemmin.

Arvoisa puhemies! 1990-luku merkitsi kohtalaisen suuria muutoksia eri perhetyyppien keskinäisessä tilanteessa. Parhaiten ovat menestyneet eläkeläistaloudet, koska alkavat eläkkeet ovat selvästi suurempia kuin vanhemmat eläkkeet. Työikäisistä parhaiten ovat menestyneet lapsettomat parit sekä parit, joiden lapset ovat jo kouluiässä. Heikoiten ovat menestyneet yksin elävät, yksinhuoltajat sekä parit, joilla on alle kouluikäisiä lapsia. Yksinhuoltajatalouksien tulokehitys on ollut vaatimatonta. Vuoden 1999 tiedot osoittavat, että myös yksinhuoltajien tulot ovat kääntyneet kasvuun. Yksinhuoltajien heikko tulokehitys 90-luvulla ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Myös Ruotsissa on kiinnitetty huomiota vastaavaan kehitykseen. Sielläkin ilmiön taustalla on yksinhuoltajien muuta väestöä selvästi heikompi työllisyyskehitys.

Tulotilastojen mukaan lapsiperheissä suurimman tuen tarpeessa ovat päivähoitoikäisten lasten vanhemmat. Kasvukeskuksissa päivähoitoikäisten lasten perheiden taakkana ovat vielä kohonneet asumiskustannukset, jotka rasittavat heitä voimakkaammin kuin jo asumisolonsa vakiinnuttaneita perheitä. Suurin ongelma lapsiperheiden tulonsiirroissa koskee kuitenkin minimi-äitiyspäivärahan tasoa.

Arvoisa puhemies! Suomessa on voitu vuosikymmenestä toiseen iloita yhä terveemmistä ja paremmin voivista lapsista. Tämä myönteinen kehitys kääntyi 1990-luvulla. Yhteiskunnalliset muutokset yleisesti ja työelämässä tapahtuneet muutokset erityisesti ovat olleet lapsiperheiden ja lasten kannalta epäedullisia. Vanhempien vaikea tilanne heijastuu lasten kasvuoloihin. Koko elämänmuoto, myös vapaa-ajan käyttö, on paikoin muuttunut lasten kannalta kielteisemmäksi. Niinpä eri tavoin kielteisesti oirehtivien lasten määrä on huolestuttavasti kasvussa. Lasten ja nuorten psyykkiset häiriöt sekä päihteiden käyttö ovat huolestuttavan yleisiä.

Lasten ongelmat heijastavat vanhempien ongelmia. Oireilevien lasten taustalta löytyy kovin usein vanhempien pitkäaikaistyöttömyyttä, päihdeongelmia — yhä useammin myös huumeiden käyttöä — sekä mielenterveysongelmia. Vapaamielisen alkoholipolitiikan kielteiset seuraukset alkavat näkyä.

Suomessa yhteiskunnalliset luokkarajat ovat olleet matalia, eivätkä meillä köyhyys ja huono-osaisuus ole periytyneet yhtä voimakkaasti kuin monessa muussa länsimaassa. Nyt merkkejä periytyvän huono-osaisuuden, esimerkiksi periytyvän työttömyyden, lisääntymisestä on näkyvissä. Tämä on suuntaus, johon on syytä puuttua voimakkaasti.

Huoltajan vaihtuminen useita kertoja on myös lapsen kehityksen kannalta voimakas riskitekijä. Olisikin ehkä syytä pohtia lastensuojelulakia ja lastensuojelun käytäntöjä siltä pohjalta, miten nykyistä paremmin otettaisiin huomioon lapsen oikeus turvallisiin ja vakaisiin kasvuolosuhteisiin myös silloin, kun omien biologisten vanhempien tilanne on vaikea.

Toisaalta vaille riittävää kodin turvaa ja lämpöä saattavat joutua myös lapset, joiden vanhemmat ovat liikaa kiinni työelämän vaatimuksissa. Pienten lasten vanhemmat tekevät kovin pitkää työpäivää ja erityisesti isät runsaasti myös ylitöitä lasten ollessa pieniä. Myös nuorten aikuisten ikuisen nuoruuden ihannointi ja voimakkaasti kodin ulkopuolelle suuntautuneet vapaa-ajan harrastukset ja vapaa-ajan viettotavat saattavat joissakin oloissa heikentää lasten kasvuoloja. Tässä kaikessa olemme aivan elämänmuotomme ydinkysymyksessä. Samanlaiset lapsikielteiset ilmiöt ovat tuttuja muistakin Euroopan maista. Niissä se näkyy usein erittäin alas laskeneena syntyvyytenä.

Lasten ongelmia ei kannata kuitenkaan etsiä vain perheiden ja yksilöiden ongelmista. Hyvässä yhteiskunnassa toimiva sosiaalisten suhteiden verkosto — suku, naapurusto ja ystäväpiiri — muodostaa lapselle suojaavan tekijän, kun omissa vanhemmissa on kasvattajina puutteita. Elämänmuodon privatisoituminen ja yhteisön heikkeneminen on voimistanut lasten kannalta omiin vanhempiin liittyviä riskejä. Lasten kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä, eristyneelle ydinperheelle se voi joskus olla liian kova taakka. Lapsemme voisivat varmaankin paremmin, jos isovanhemmat nykyistä useammin taas asuisivat samalla paikkakunnalla lastenlasten kanssa.

Vastuu lasten kasvattamisesta kuuluu vanhemmille, eikä ole mitään suunnitelmia tätä asetelmaa muuttaa siten, että kasvatusvastuu siirtyisi päivähoidolle tai koululle. Kun kuitenkin tosiasiassa moni lapsi jää vaille riittävää kodin antamaa suojaa, yhteiskunnan on tultava näiden lasten tueksi. Syrjäytyvien lasten kysymys on lapsipolitiikkamme keskeisin ja huutavin ongelma. Tähän ongelmaan paneutuminen on otettu tämän selonteon keskeiseksi linjaksi. Liikenevät voimavarat suunnataan keskeisesti tähän tarkoitukseen.

Syrjäytymisuhan alaisten lasten ja nuorten palveluihin ja varhaiseen puuttumiseen ohjataan kuntatason peruspalvelujärjestelmän vahvistamiseksi valtionosuutena 15 miljoonaa euroa vuonna 2003. Määrärahaa käytetään kasvatus- ja perheneuvolatoiminnan vahvistamiseen lasten ja nuorten ongelmiin varhaisvaiheessa puuttumiseksi ja ongelmien kriisiytymisen ehkäisemiseen sekä lasten päivähoidossa erityistä tukea tarvitsevien lasten hoidon ja kasvatuksen järjestämiseen. Rahoituksen avulla vahvistetaan lapsen kasvun ja perheiden hyvinvoinnin tukiverkostoa sekä moniammatillista yhteistyötä kunnan palvelurakenteissa. Tavasta, jolla määräraha ohjataan kuntien järjestämiin palveluihin, päätetään myöhemmin erikseen Kuntaliiton kanssa käytävien neuvottelujen jälkeen.

Jo aloitettuja lasten, nuorten ja lapsiperheiden hyvinvointia koskevia korjaustoimia jatketaan ja laajennetaan. Kuntia tuetaan laatusuoritusten ja muun informaatio-ohjauksen avulla. Äitiys- ja lastenneuvolajärjestelmää tehostetaan ja kiinnitetään erityistä huomiota lasten psykososiaaliseen kehitykseen. Neuvolatoiminnan kehittämiseksi vastaamaan paremmin lasten ja perheiden tarpeita valmistellaan suositus, joka valmistuu vuoden 2003 alkupuolella. Vuoden 2002 aikana julkaistaan laatusuositukset kouluterveydenhuollosta. Päivähoidossa lisätään voimavaroja erityistä tukea tarvitsevien lasten hoitoon. Lasten aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä valmistellaan valtioneuvoston periaatepäätöstä. Nuorten alkoholin käyttöön puututaan tehostetusti ja huumausainepolitiikan selkeyttämistä jatketaan.

Nuorten koulutus- ja työllistymismahdollisuuksien edistämiseksi on käynnistetty pääministerin aloitteesta yhteistyöhanke, johon osallistuvat omilla toimillaan eri hallinnonalat, työmarkkinajärjestöt ja muut yhteiskunnalliset toimijat. Hankkeen keskeisenä tehtävänä on tehdä esitykset, joilla voidaan muun muassa parantaa koulujen ja opettajien mahdollisuuksia nuorten tukemiseksi, parantaa opinto-ohjausta ja tuki- ja erityisopetusta sekä tehostaa nuorten työvoimapalveluita. Maahanmuuttajanuorten tarpeet ja heidän sopeutumisensa yhteiskuntaan otetaan huomioon.

Lastensuojelulakia uudistetaan siten, että lasten ja nuorten oikeus riittävän varhaisiin palveluihin ja tukitoimiin sekä jälkihuoltoon paranee. Kuntien sosiaalityön ja lastensuojelun voimavaroja lisätään niin, että tehokkaasti autetaan sosiaalisissa vaikeuksissa olevia vanhempia. Perheen lasten tilanne otetaan nykyistä paremmin huomioon sekä vanhempiin kohdistuvassa päihdetyössä että mielenterveystyössä. Varojen suuntaamista päihdeäitien hoitoon jatketaan. Vanhemmuusneuvonta otetaan yhdeksi painopisteeksi koulujen terveyskasvatuksessa.

Arvoisa puhemies! Selontekoon liittyvänä aineistona ja eduskunnan edellyttäminä yksityiskohtaisina selvityksinä eduskunnalle toimitetaan "Selvitys lastensuojelun suurten kustannusten tasausjärjestelmästä 1999—2000" sekä selvitys valtionavusta kunnille lasten ja nuorten psykiatrisiin palveluihin nimeltään "Lasten ja nuortenpsykiatrian valtionavustusten käyttö vuonna 2002". Selonteon tausta-aineistoon kuuluu myös Stakesin julkaisu "Mikä lapsiamme uhkaa?"

Susanna Rahkonen /sd:

Arvoisa puhemies! On hyvä kysymys, miksi juuri nyt keskustelu lasten ja perheiden asemasta velloo yhä kovemmilla kierroksilla. Perhe ja perhepolitiikkahan ovat yhteiskunnallisen keskustelun kestoaiheita. Perheet ja lapset ovat kuitenkin olleet viime vuosikymmenellä monenlaisten muutosten kourissa. Toisaalta myös suhtautuminen lapseen on muuttunut. Lapsi nähdään nyt täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä, ei vain perheensä osana tai aikuisten toimenpiteiden kohteena.

Hallitus on käynnistänyt monia lasten ja perheiden elämää parantavia uudistuksia ja hankkeita. Hallituksen tietoinen valinta on ollut panostaminen palveluihin. Päivähoitojärjestelmää onkin laitettu kuntoon ja maksuton esiopetus otettu käyttöön. Merkittävä uudistus on ollut pienten lasten hoidon tukijärjestelmän kehittäminen. Lisävoimavaroja kohdennetaan lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen, kouluterveydenhuoltoon ja koululaisten iltapäivähoitoon. Lisäksi ohjataan määrärahoja syrjäytymisuhan alaisten lasten ja nuorten palveluihin ja varhaiseen puuttumiseen kuntatason peruspalvelujärjestelmän vahvistamiseksi.

Yleisen keskustelun perusteella monia uudistuksia ei osata kytkeä osaksi hallituksen lapsi- ja perhepolitiikkaa, koska niitä sovelletaan erillisinä toimenpiteinä eri hallinnonaloilla. Myös yleinen talous- ja työllisyyspolitiikka vaikuttavat mitä suuremmassa määrin lasten ja perheiden elämään. Hallituksen politiikassa erityisesti talouden vakauttamisella on luotu pohjaa perheiden hyvinvoinnille. Lasten ja nuorten hyvinvointiin vaikuttavia päätöksiä tehdään hajallaan kunnissa ja toisaalta eri hallinnonaloilla eri alojen ammattilaisten toimesta. Hajanaisuuden takia lapsipolitiikasta ei muodostu yhtenäistä kokonaiskuvaa ja se jättää väliin myös käsittelemättömiä ongelma-alueita. Lapsipolitiikkamme kaipaisikin entistäkin selkeämpää ja kokonaisvaltaisempaa määrittelyä ja koordinaatiota.

Lapsiasiainvaltuutettu toisi parannusta lapsiasioiden koordinaatioon. Se ei ratkaisisi kaikkia ongelmia, mutta olisi askel parempaan suuntaan. Valtuutetun tehtäviin kuuluisi lapsiasioiden koordinointi hallinnon eri tasoilla, Lapsen oikeuksien sopimuksen toteutumisen seuranta, päätöksenteon seuraaminen ja arvioiminen lapsinäkökulmasta sekä neuvontaa ja ohjausta yksilötasolla. Jo valtioneuvoston ensimmäisessä lapsipoliittisessa selonteossa vuonna 1995 esitettiin lapsiasiainvaltuutetun viran perustamista. Myös YK:n lapsen oikeuksien komitea on kiinnittänyt huomiota lapsipolitiikan koordinoinnin puutteeseen. Lapsiasiainvaltuutetun virkaa ei ole kuitenkaan vielä perustettu. Sosialidemokraattinen ryhmä kiirehtii lapsiasiainvaltuutetun viran ja toimiston perustamista.

Arvoisa puhemies! Lasten ja nuorten hyvinvointi on hyvin monen tekijän summa. Ensisijaista vastuuta hyvinvoinnista kantavat tietysti vanhemmat, mutta yhteiskunnan yleiset muutokset heijastuvat monella tapaa perheisiin ja lapsiin. Elämämme on muuttunut pirstaleisemmaksi ja ennakoimattomammaksi. Globaaleissa oloissa korostuu yhä koveneva markkinakilpailu, joka ilmenee kaikkialla yhteiskunnassa lisääntyneenä tehokkuuden korostamisena ja jopa lapsikielteisenä ilmapiirinä. Lasten ja aikuisten maailmat ovat eriytyneet kauas toisistaan. Joskus tuntuu siltä, ettei lapsia toivota aikuisten jalkoihin häiritsemään arjen tehoaikaa. Siksi lastenvaunuilla kaupungilla kulkevaa ei välttämättä vaivauduta auttamaan rappusissa tai ruuhkabussissa itkevä lapsi saa osakseen vihaisia katseita työn stressaamilta kanssamatkustajilta.

Yhteisöllisyyden on korvannut yksilökeskeinen ajattelutapa, jossa ongelmat nähdään yksilön omina puutteina. Muuttoliike on olennaisesti vaikuttanut nykyiseen kehitykseen. Sukulaisten ja tuttavien muodostamat perheiden omat turvaverkostot ovat ohentuneet tai puuttuvat kokonaan, jolloin oman lähiyhteisön tarjoamaa turvaverkostoa edustavat julkiset hyvinvointipalvelut. Perheiden rakenne on myös muuttunut. Avioerojen määrä on lisääntynyt, ja yksinhuoltaja-, avo- sekä uusperheiden määrä on kasvanut. Myös eri kulttuuritaustoja edustavien perheiden määrä on noussut. Lasten osuus väestöstä on pienentynyt lähinnä synnyttäjäikäluokkien pienuuden vuoksi.

Lasten ja nuorten psyykkinen oireilu on lisääntynyt hälyttävästi. Lapsia koskevat huolenaiheet liittyvät ennen kaikkea sosiaalisiin ja psyykkisiin tekijöihin. Lasten hyvinvointi ei ole kuitenkaan irrallaan aikuisten hyvinvoinnista. Työelämä ja sen muutokset sekä yleinen perhe- ja yhteiskuntapolitiikka vaikuttavat siihen, että hyvinvointi on mahdollinen lapsille ja aikuisille.

Arvoisa puhemies! Lasten pahoinvoinnin yleistyminen ja hoitoonpääsyn vaikeutuminen kertoo karua kieltään kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien lasten tilanteen vakavuudesta. Ongelmien taustalla on päihteitä, perheväkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä ja itsemurhayrityksiä. Lasten ongelmat vaativat yhä enemmän osaavaa tukea ja hoitoa sekä ammattilaisten entistä syvempää osaamista. Laman aikaiset leikkaukset sekä valtakunnallisen ohjauksen purkaminen ovat kostautuneet perheiden turvaverkkojen ohenemisena. Kehitys pistää miettimään, olisiko kunnille annettavat valtionosuudet syytä korvamerkitä ja sitoa lasten ja nuorten palveluiden kohdalla entistä tiiviimmin käyttötarkoitukseensa. Palvelut tulisi organisoida lapsen ja perheen tukemisen näkökulmasta, ei hallinnollisen sektori- tai ammattikuntajaon perusteella. Palvelujen kulmakivenä tulee olla koko perheen hyvinvoinnista huolehtiminen ja varhainen auttaminen.

Lapsella on oikeus saada riittävää apua riittävän varhain ja saada tarvittaessa mahdollisuus elää elämäänsä rauhassa muualla, jos se ei ole kotona mahdollista. Äärimmäisessä tapauksessa lapsella on myös oikeus tulla otetuksi huostaan. Päihderiippuvaisten äitien määrä on kasvanut huolestuttavasti. On hyvä, että päihdeäitejä tullaan auttamaan ja heidän hoitoonsa panostetaan. Se ei kuitenkaan saa sulkea pois lapsen varhaista sijoittamista tai huostaanottoa, kun se lapsen edun mukaan on välttämätöntä. Lasten huostaanottojen määrän tulisikin olla vähintään yhtä vakava viesti kuin leikkausjonomme ovat.

Lastensuojelun tasausrahaston toimivuutta on kritisoitu kunnissa. Tasausrahasto on kuitenkin pienillekin kunnille kuin vakuutus, jolla on tärkeä merkitys lastensuojelutarpeen ilmetessä. Rahastointimallia voidaan tarpeen vaatiessa korjata ja valtion korvauksia kohdentaa nykyistä oikeudenmukaisemmin.

Arvoisa puhemies! Koko yhteiskunta- ja sosiaaliturvajärjestelmämme rakentuu työntekoon ja yrittämiseen kannustamiseen. Lama ja työttömyys ovat kuitenkin koetelleet suomalaista yhteiskuntaa, ja pitkäaikaistyöttömyys on edelleen suurimpia yhteiskunnallisia ongelmiamme. Työttömyys aiheuttaa perheessä toimeentulon heikkenemisen lisäksi epävarmuutta tulevasta sekä elämänpiirin kaventumista ja syrjäytymisen uhkaa.

Vanhemmuuden tukijärjestelmämme on pitkän rakennustyön tulos. Se toimii hyvin tilanteessa, jossa molemmilla vanhemmilla on pysyvä ja vakaa työsuhde ja jossa työyhteisö suhtautuu kannustavasti ja joustavasti työntekijän perhevastuisiin. Näin raskaana oleva nainen voi turvallisin mielin jäädä työstä pois äitiys- ja vanhempainrahakauden ja mahdollisen hoitovapaan ajaksi. Myös isä voi osallistua lapsen hoitoon vanhempainrahakaudella tai sen jälkeen hoitovapaalla. Työn ollessa vielä säännöllistä päivätyötä lasten hoitopäivät pysyvät kohtuullisina ja elämä on tasaisen ennakoitavaa. Myös osittainen hoitovapaa ja osa-aikatyö tarjoaa mahdollisuuden lyhentää työpäivää. Näin siis ainakin teoriassa. Työelämän todellisuus ei kuitenkaan aina ole yhtä ruusuinen.

Vanhemmuuden tukijärjestelmämme ja naisten mahdollisuudet yhdistää työ ja perhe ovat pitäneet syntyvyytemme kohtuullisella tasolla verrattuna Etelä-Euroopan maihin. Niissä on vastaavien järjestelmien puuttuessa pitänyt valita joko työ tai perhe. Viime vuosikymmenen aikana tämä kehitys on meillä ollut kuitenkin myös muuttumassa. Työelämän vaatimukset on työntekijöiden vastustuksesta huolimatta kiristetty äärimmilleen ja lapset nähdään yhä useammin työelämässä ylimääräisenä haittatekijänä. Lasten hankintaikä on noussut, ja naisista yhä suurempi osa jää kokonaan lapsettomiksi joko tietoisesti harkiten tai biologisista syistä. Väestön taloudellinen huoltosuhde heikkenee, mikä heijastuu pitkällä tähtäimellä myös kansantalouden kehitykseen.

Pienten lasten vanhempien keskimääräinen viikkotyöaika on selvästi pidempi kuin lapsettomien parien. Lapset kaipaavat aikuista kuulijaa, mutta monessa kodissa heillä ei ole kaivattua keskustelukumppania. Suomen Gallupin tekemässä Lapsen ääni -tutkimuksessa yli 25 prosenttia lapsista koki, että isällä ja äidillä on aina kiire. Se, että pienten lasten vanhemmat paiskivat näinkin paljon töitä, johtuu enemmänkin halusta turvata perheen toimeentulo kuin silkasta itsekkyydestä. Perheen perustamisvaiheeseen kasautuvat asunto- ja monet muut hankinnat.

Joka viidennen lapsen molemmat vanhemmat tekevät ansiotyötä epätyypillisinä työaikoina. Määräaikaisissa ja tulevaisuuden kannalta epävarmoissa työsuhteissa työskentelevät erityisesti synnytysikäiset naiset. Tämä vaikeuttaa huomattavasti perhevapaiden jakamista vanhempien kesken. Kiireisessä työtahdissa työntekijät uupuvat ja epävarmuus työn jatkuvuudesta varastaa voimavaroja vanhemmuudelta. Lapsi voi jäädä ilman tarvitsemaansa kasvun tukea kilpaillessaan vanhempien ajasta työelämän kanssa.

UKK-instituutin ja Tampereen kaupungin 90-lukua koskeneessa kyselytutkimuksessa havaittiin, että 25—44-vuotiaiden naisten kokema terveys ja psyykkinen oireilu olivat muuttuneet huonompaan suuntaan toisin kuin kaikilla muilla väestöryhmillä. Ylirasittuneisuus vaivasi korkeasti koulutettuja naisia. Vähemmän koulutusta saaneilla taas masennusoireet olivat yleisimpiä. Työttömät naiset ilmoittivat selvästi enemmän mielialaoireita kuin työttömät miehet. Tulosta voi tulkita niin, että erityisesti naiset uupuvat työn ja perhe-elämän ristipaineissa elämän ruuhkavuosina. Työelämän epävarmuus heijastuu juuri naisiin, jotka tekevät pätkätöitä usein vastoin tahtoaan. Äidin terveydellä ja raskausajalla on vaikutusta myös lapsen myöhempään terveydentilaan.

Monet yhteiskunnan ja työelämän rakenteelliset muutokset 90-luvun alusta alkaen ovat vaikuttaneet siihen, että naiset kuuluvat entistä useammin vähimmäisetuuksien, miehet taas ansiosidonnaisten etuuksien piiriin. Emme halua olla mukana kehityksessä, jossa liu’utaan kohti yhden ansaitsijan mallia. Se, mikä on poliittisten päätösten ja mikä muiden tekijöiden osuus, kaipaa vielä tarkempaa analyysiä. Joka tapauksessa naisten heikko työmarkkina-asema pätkätöineen vaikuttaa siten, että pätkätöistä ei lapsen saannin jälkeen päästä välttämättä laisinkaan takaisin töihin, vaikka halua olisikin. Toisen lapsen kohdalla nainen ei enää saa ansiosidonnaista äitiys- ja vanhempainrahaa, vaan putoaa minimiäitiyspäivärahalle. Sen jälkeen jäädään kotiin kotihoidon tuen varaan, ja yhä useampi perhe elää käytännössä yhden elättäjän eli yleensä perheen isän tulojen varassa.

Vanhemmat elävät kovien paineiden ristitulessa. Siksi työelämällä on suuri vastuu siitä, miten työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu. Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän mielestä työnantajia on kannustettava suhtautumaan myönteisesti perhevapaiden, osittaisten perhevapaiden ja isien vanhempainvapaiden käyttöön. Myös vanhempien aloitteesta tapahtuva osa-aikatyöhön siirtyminen voi olla toimiva tapa saada lisäaikaa lapsille. Ainoastaan pysyvät työsuhteet suovat perheille kunnolliset mahdollisuudet perhevapaiden jakamiseen. Siksi synnytysikäisiä naisia ei saisi syrjiä vakituisia työsuhteita solmittaessa. KTV:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori on vaatinut työnantajia lopettamaan määräaikaisten työsuhteiden perusteettoman käytön. Tähän vaatimukseen on helppo yhtyä.

Myös selonteon lupaama kahden viikon pidennys isyysvapaaseen on parannus nykytilanteeseen ja askel oikeaan suuntaan, koska käytännössä perhevapaat keskittyvät edelleen naisille. Nyt on syytä toivoa, että järjestelmästä saadaan mahdollisimman toimiva myös käytännössä.

Arvoisa puhemies! Lapsiperheiden tulokehitys on ollut heikompi lapsettomien parien ja eläkeläisten tulotasoon verrattuna. Lapsiperheiden köyhyysastetta nostavat pitkäaikaistyöttömyys ja pätkätyöt. Työttömyys on lapsiperheiden köyhyyden suurin syy. Siksi eduskuntaryhmämme mielestä työllisyyden hoitoon panostamalla parannetaan olennaisesti lapsiperheiden toimeentuloa ja elämänlaatua.

Asumiskustannukset muodostavat suuren menoerän erityisesti pienten lasten perheissä. Ryhmämme mielestä asuntopolitiikkaa on toteutettava erityisesti lapsiperheiden näkökulmasta. Kohtuuhintaisten asuntojen tarjonnan lisääminen, perheiden asumisväljyyden kasvattaminen ja asumistuen lisääminen ovat lapsiperheiden kannalta keskeisimpiä tavoitteita. Toimeentulotuen asumisen omavastuun poistaminen voi olla perusteltua pitkän ajan tavoitteena.

Suurin erä tulonsiirroista on lapsilisä. Ryhmämme mielestä jatkossa lapsilisien reaaliarvon kehitys olisi pyrittävä turvaamaan ja asetettava tavoitteeksi taloudellisten voimavarojen sen salliessa myös lapsilisien ikärajan nostaminen täysi-ikäisyyteen saakka.

Arvoisa puhemies! Selonteossa on osoitettu useita lasten hyvinvointiin vaikuttavia toimenpiteitä. Jos toimenpiteitä katsoo puhtaasti lapsen näkökulmasta, eri toimenpiteiden väliin jää kuitenkin ongelma-alueita. Tulevaisuudessa lapsipolitiikkaa olisikin tarkasteltava uudella tavalla erilliset oikeudet omaavan lapsen silmin. Selonteko osoittaa, että ongelmat on tiedostettu. Sen sijaan monet toimenpiteet ovat vasta työryhmien pohdinnan alla.

Lasten ja nuorten hyvinvoinnista huolehtiminen on niin tärkeää, että toimenpiteitä miettimään tarvitaan kaikkien poliittisten tahojen ja työmarkkinajärjestöjen myötävaikutusta. Lasten hyvinvointiin tulisi jatkossa paneutua samanlaisella tarmolla kuin Kansalliseen terveydenhuoltoprojektiin. Erityisesti seuraavaan hallitusohjelmaan tulee lapsipolitiikka asettaa keskeiseen asemaan.

Juha  Rehula  /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Kun Tove Jansson neljäkymmentä vuotta sitten kirjoitti tarinan näkymättömästä lapsesta, tunsi hän tarttuneensa ajankohtaiseen aiheeseen. Hän kirjoitti lapsesta, jonka oli ottanut hoiviinsa jäätävän kylmä ja ironinen täti, joka ei yhtään pitänyt lapsesta. Sijaisvanhemmuus ei toiminut, ja lapsesta tuli näkymätön. Muumiperheen ja erityisesti Muumimamman tehtäväksi jäi tehdä näkymättömästä näkyvä. Lapsi sai kokea turvallisuutta, välittämistä, kaveruutta ja läsnäolon oikeutuksen. Vähitellen tyttö tuli näkyviin.

Ovatko nuoret viime aikoina julkisuuteen tulleilla teoillaan hakeneet itselleen näkyvyyttä? Toisin kuin näkymättömän lapsen tarinan lopussa heidän kasvonsa on täytynyt häivyttää, jotta he tulevaisuudessa voisivat tulla näkyviksi, oman elämänsä hallitsijoiksi. Nyt heistä on joskus ollut jopa pakko tehdä nimettömiä ja kasvottomia.

Jokaisessa hyvässä sadussa on opetus. Millaisena näkymättömän lapsen tarina kerrottaisiinkaan tänään? Mikä olisi tarinan opetus? Kenelle lankeaa jäätävän kylmän tädin rooli? Ministeri Soininvaara, tämä selonteko on teidän testamenttinne suomalaisille lapsiperheille. Tyylillenne uskollisena loitte puheillanne paljon odotuksia. Vastauksena on selonteko, joka kumisee tyhjyyttään, kuten keskustassa jo etukäteen osattiin ennakoidakin. Viimeisimmäksi tämän aamun uutiset ovat toitottaneet teidän puheittenne ja tekojenne kohtaamattomuutta: lapsilisiin ei ole tulossa indeksitarkistuksia.

Kysymys on yhteiskunnan asenteista ja arvoista tuettaessa kasvatusta ja vanhempia heidän merkittävimmässä tehtävässään, toimimisessa isinä ja äiteinä. Arvokeskustelun vaatiminen on esillä aina silloin, kun puhutaan säästöistä ja sosiaalipolitiikan painotuksista. Kyse ei ole joko tai -valinnoista. Kysymys on arvotyhjiön täyttämisestä ja, ikävä kyllä, myös alati kärjistyvien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisesta.

Meidän lapsemme eivät ole näkymättömiä. Mutta keskustelemmeko me enemmän seurauksista kuin syistä? Olemmeko me enemmän korjaamassa jo tapahtunutta, vai luommeko me edellytyksiä sille, että korjattavaa olisi jatkossa nykyistä vähemmän?

Tulosopimukset ovat ohittamaton osa suomalaista vaurauden jakoa ja hyvinvointia. Kolmikannan voimin valtio, työnantajat ja työntekijät ovat ratkoneet visaisiakin ongelmia. Samalla on välillisesti vaikutettu myös valintoihin kodeissa ja kasvatuksessa. Yksi osa suomalaisen yhteiskunnan viime vuosikymmenten muutosta ja murrosta on ollut kirjoittamaton kasvatussopimus, jossa päivittäisen työajan vastineeksi yhteiskunta on tarjonnut hoito- ja kasvatuspalveluita. Hyvä niin. Tällaiset valinnat ovat olleet osa kehuttua pohjoismaista hyvinvointimalliamme. Tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kattavuus ovat olleet ne elementit, joille hyvinvointia on rakennettu. Valinnanvapaus on ollut täydentävä arvo.

Lipposen sateenkaaren arvovalinnoissa kotona tehtävä työ on ollut vähintään kahden viivan paitsiossa. Kotihoidon tuen leikkauksista on seurannut muun muassa se, että tutkija Heikki Hiilamon suulla voi kysyä, voiko kotihoidon tukea pitää enää minkäänlaisena vaihtoehtona lapsiperheille. Samoin voi kysyä, missä ovat esitykset kotona tehtävän työn eläketurvan kehittämisestä.

Kasvatusasioissa tärkein päätöksentekopaikka on jokaisen kodin keittiönpöydän ympärillä. Jos yhteiskunnassamme haluamme aidosti nostaa kasvatusvelvollisuuden ja vanhemmuuden tukemisen niille kuuluvaan arvoon, asia nousee myös kolmikantapöytään. Ei siellä tehdä vanhemmuutta, mutta siellä luodaan aikaa, edellytyksiä ja tilaisuuksia sen osoittamiseen. Kovin pitkään ei voi jatkua se tilanne, missä työn ja perheen arkea yhteensovitettaessa joustaa vain perhe.

Tulosopimuksen rinnalla tarvitaan 2000-luvun kasvatussopimus, jossa aidosti annetaan tukea vanhempien kasvatustyölle. Myös kotona tapahtuvalle työlle on annettava sille kuuluva arvo niin henkisesti kuin taloudellisestikin.

Arvoisa rouva puhemies! Selonteko osoittaa että perhe Virtasella menee hyvin. Perheessä on kaksi tulonsaajaa, ja heillä on säännöllinen työ ja työaika. He ovat tyytyväisiä palveluihin. Heillä on hyvät edellytykset elää tasapainoista elämää. Perhe Virtasella ei ole toimeentulovaikeuksia, eikä heillä ole vaikeuksia työn ja perheen yhteensovittamisessa. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun lainsäädäntömme perustana ja pohjana oleva perhemalli murtuu työttömyyden, opiskelun, pätkätöiden, epäsäännöllisten työaikojen tai yksinhuoltajuuden vuoksi? Tunnistavatko järjestelmämme nämä elämän muutos- ja murrosvaiheet? Vastaan: eivät tunnista.

Ajasta lapselle ei kenties voida säätää lailla, mutta meidän poliitikkojen vastuulla on se, millaisessa toimintaympäristössä perheet toimivat. Kyse on luonnollisestikin aina perheen omista arvovalinnoista. Meillä päättäjillä on kuitenkin oma vastuumme, sillä lapsiperheet tarvitsevat päätöksiensä pohjalle ennakoitavuutta ja vakautta. Se, että monen juuri julki tulleen selvityksen mukaan lasten ja nuorten pahoinvointioireet ovat vaikeutuneet ja laajentuneet, on surullista kerrottavaa, mutta ei meitä yllätä. Se on pikemminkin johdonmukainen seuraus jopa tietoisten poliittisten arvovalintojen mukanaan tuomista päätöksistä eduskunnassa.

Yhteiskunnan arvojen muutoksen mukana myös monen isän ja äidin käsitys vanhemmuudesta on perusteiltaan hämärtynyt. Kunta, päiväkoti tai koulu ei voi vastata yksinään lapsen kasvattamisesta. Viimekätisen vastuun tulee olla aina vanhemmilla. Tässä asiassa olen ministeri Soininvaaran kanssa täsmälleen samaa mieltä. Isyys ja äitiys tarvitsevat yhä useammin tukea, sillä lähin omainen ei koskaan voi olla viranomainen.

Lapsi tarvitsee aikuisen — vanhemman — läsnäoloa ja turvallisuuden luomista, välittämistä, yhdessäoloa, mallia, luonnollisia arkisia tilanteita — vanhemmuutta, joka on muutakin kuin rahaa ja suoritteita. Aikuisen läsnäolon tulee olla aitoa, ei pientä lasta voi pettää. Mikäli järjestelmämme, työn ja kodin saumaton yhteistyö ja taloudellinen turvallisuus olisivat sillä tasolla kuin niiden kuuluisi olla, eivät lukuisten tutkimusten huolestuttavat luvut kertoisi siitä pahoinvoinnista, joka on liian monen lapsen arkea. Lapsi tarvitsee ilmapiirin, jossa on lupa ja oikeus olla lapsi ilman suorittamisen paineita tai epävarmuutta. Kyse on ainakin osittain asioista, joissa tahto ja arvot määrittävät ja mitoittavat todellisuuden.

Samanaikaisesti kun kolmannes lapsista elää parempaa elämää kuin kenties koskaan tässä maassa on eletty, yhä laajenevalle ryhmälle, jopa kolmannekselle lapsista kasautuu vakavia ongelmia. He eivät voi hyvin. Perinteiset puuttumistavat näyttävät olevan kykenemättömiä vastaamaan ongelmiin. Hyvinvointi muuttuu pahoinvoinniksi. Esimerkiksi Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton mukaan holhoavat ja kontrolloivat keinot eivät ole ratkaisu lasten ja nuorten yhteiskunnallisiin sosiaalistumis- ja integroitumisongelmiin.

Sosialidemokraattinen malli järjestelmäkeskeisestä ja järjestelmäuskoisesta konseptista ei tunnista arjen pahoinvointia. Ei riitä, että on luotu järjestelmiä, elleivät ne taivu vastaamaan niihin ongelmiin, jotka ovat välttämättömiä ratkaistaviksi. On pystyttävä tekemään uusia, rohkeitakin avauksia. Meillä ei ole varaa menettää osaa sukupolvesta tuudittautuessamme esimerkiksi tilastoharhoihin siitä, että meidän päivähoitojärjestelmämme on eurooppalaisessa vertailussa yksi parhaista.

Arvoisa rouva puhemies! Selonteon sisältö ei ollut keskustan eduskuntaryhmälle yllätys. Hallitus pyrkii peittelemään omaa saamattomuuttaan laatimansa selonteon kautta. Kuvataan palvelujärjestelmämme, todetaan tulonsiirroissa tapahtuneet muutokset ja luodaan kuvaa paremmasta tulevaisuudesta jättäen kuitenkin välttämättömimmätkin toimenpiteet hallitusohjelman kaltaiseksi maalailuksi. Kun pystyy ennakoimaan tulevaa valiokuntakäsittelyä ja valiokunnan mahdollisesti laatimia lausumia, niin tälläkin politiikan lohkolla pyritään hämäämään ihmisiä tulevien vaalien virityksillä. Kysymys tulee kuitenkin asettaa niin, mitä pystytään jo tänään tekemään, jotta lisääntyvä pahoinvoinnin kierre saataisiin katkaistua, ja toisaalta meillä pitää olla näköala aloittaa valmistelutyö, jossa pystytään rakentamaan palvelujärjestelmämme teollisuusyhteiskunnan rakenteista tämän vuosisadan asentoihin.

Selonteon yksi suurimmista puutteista on, että siitä puuttuu lähes kokonaan vanhemmuuden näkökulma. Tämä johtunee siitä, että asiaa lähestytään ilmeisesti poliittisten arvostusten saattelemana järjestelmäkeskeisesti ja jo tapahtuneiden asioiden seurauksia punniten.

Arvoisa rouva puhemies! Lasten pahoinvointi ei ole riippuvainen ainoastaan perheen taloudellisesta tilanteesta. Kuitenkin huoli päivittäisestä toimeentulosta jättää liian helposti lapset perheen arvojärjestyksessä toisarvoiseen asemaan. Hallitus on vastuussa siitä, että osa lastemme pahoinvoinnista aiheutuu suoranaisen köyhyyden olemassaolosta, tarkastellaanpa tätä sitten millä mittarilla tahansa. Tämän taakan Lipposen hallitukset vievät mukanaan historiaan, sillä eiväthän hallituksen yksimielisesti hyväksymät vuoden 2003 budjettikehykset lupaa yhtään mitään. Voi kysyä, onko hallituksella todella varaa laiminlyödä kymmenientuhansien lasten tasavertaiset mahdollisuudet hyvään elämään. Lapsiperheet saadaan vain lisärahalla pois leipäjonoista.

Leikattuihin minimiäitiyspäivärahoihin, lapsilisiin ja kotihoidon tukeen on saatava tasokorotukset. (Ed. Pekkarinen: Ja sisarkorotukset!) Näiden tulonsiirtojen leikkaukset näkyvät suoraan lapsiperheiden aseman heikentymisenä lisäten toimeentulovaikeuksia. Perhetuet eivät ole pysyneet perheiden kustannusten kasvun vauhdissa. Edes indeksitarkistukset pitäisi pystyä tekemään.

Arvoisa rouva puhemies! Suomen Kuvalehti uutisoi vastikään tutkimuksesta, jonka mukaan vaatimuksillamme on Suomen kansan tuki. Selvä enemmistö suomalaisista vaatii, että lapsiperheet pitää ottaa etusijalle, kun mietitään, mihin kaikkeen valtion rahaa tulee kohdentaa. Lapsilisiä ja kotihoidon tukea ollaan valmiita korottamaan, vaikka varat otettaisiin veronkevennyksistä.

Aivan oleellinen asia lasten hyvinvoinnin kannalta nyt ja tulevaisuudessakin on, miten me poliittiset päättäjät pystymme omalla toiminnallamme luomaan sellaiset olosuhteet, että lapsille järjestyy vanhempien aikaa nykyistä enemmän. On hyvä, että hallitus esittää isyysloman pidentämistä kahdella viikolla, mutta tämäkin uudistus on silmänkääntötemppu, sillä tämä aika otetaan pois äidin vanhempainrahakaudesta. On myös pystyttävä vaikuttamaan siihen, että isyysvapaalle jää todella aikaa ja isyysvapaalle todellisuudessa jäädään. Toisekseen myös murrosikäisellä on oikeus vanhemman aikaan, mitä tämä uudistus antaa murrosikäiselle nuorelle.

Käsissämme oleva selonteko on laiha asiakirja. Siinä näkyy tilastomiesten tarkastelunäkökulma. Palvelujärjestelmiemme on kehityttävä ajan vaatimusten mukaisesti, perheen ja työn vuorotteluun on voitava löytää ratkaisuja, taloudellista tukea on voitava kohdentaa sinne, missä ongelmat ovat ilmeiset. Lapset ovat yhteiskunnan kuumemittari, joka mittaa elävää elämää. Hallitus on vastuussa siitä, mitä lämpötilaa mittari näyttää. Hyvinvointimme turvaamiseksi meillä ei ole varaa menettää yhtään lapsistamme vain sen vuoksi, että valtaapitävät ovat kovapintaisia. Me ratkaisemme, millainen sukupolvi pitää huolta meistä, kun me tarvitsemme heitä.

Pertti  Hemmilä  /kok:

Arvoisa puhemies! Valtioneuvoston selonteossa kuvataan varsin hyvin suomalaisten lapsiperheiden nykyinen tilanne. Tilasto- ja faktatietojen pohjalta tehty lasten ja nuorten hyvinvoinnin analysointi on sen sijaan jäänyt melko pinnalliseksi. Esimerkiksi esiopetusuudistus jää selonteossa lähes toteamuksen tasolle.

Olisin henkilökohtaisesti odottanut selonteolta syvällisempää tarkastelua siitä, miten erilaiset lapsiperheiden palvelujärjestelmät ovat vaikuttaneet todelliseen perheissä koettuun hyvinvointiin. Meidän on tavoiteltava sitä, ettei yksikään lapsi tai nuori syrjäydy yhteiskunnasta. Tarvitsemme nuorista ikäluokista ihan jokaisen ihmisen huolehtimaan yhteiskuntamme palvelurakenteen säilymisestä.

Kuten selonteossa todetaan, lasten ja nuorten ongelmat johtuvat monista erilaisista syistä. Niiden vähentäminen ei siten onnistu pelkästään perinteisin perhepoliittisin toimenpitein. Tarvitaan muutosta ennen kaikkea vanhempien asenteissa, mutta myös suomalaisessa työelämässä, asuntopolitiikassa, kaupunkisuunnittelussa, koulutusjärjestelmässä sekä syrjäytyneiden sosiaali- ja terveyspalveluissa.

Nähdäkseni ongelmat kasaantuvat, kun vanhemmilla ei ole työtä tai jos työtä on liikaa. Mikäli vanhemmat ovat pitkäaikaistyöttömiä ja heille on kasaantunut muitakin vaikeuksia, on selvää, etteivät lapsetkaan voi hyvin. Toisaalta lasten tilanne ei ole hyvä niissäkään perheissä, joissa lapsi menettää vanhempansa ylitöille. Mikään ylityölisä ei korvaa äidin menetystä työelämälle.

Arvoisa puhemies! Lasten ja nuorten hyvinvointia koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja myös tämän selonteon käsittelyn luonteeseen kuuluu tietynlainen ongelmakeskeisyys, jotta me voisimme puuttua epäkohtiin. Kokoomuksen kantana haluan kuitenkin tässä ryhmäpuheenvuorossa tuoda painokkaasti esille sen, että valtaosa lapsistamme ja nuoristamme voi hyvin ja suhtautuu luottavasti tulevaisuuteen.

Nuorisoasiain neuvottelukunnan toimesta julkaistun nuorisobarometrin mukaan nuorten tyytyväisyys omaan elämäänsä on lisääntynyt. Itse asiassa tämä tyytyväisyys on asteittain kasvanut koko 90-luvun loppupuolen ajan. Stakesin tuoreen selvityksen mukaan yli 90 prosenttia Turun lähellä sijaitsevan Kaarinan kaupungin lukiolaisista oli tyytyväisiä opiskeluunsa ja elämäänsä. Vakavin ongelma on kuitenkin hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen. Viime keskiviikkona julkaistun sosiaalibarometrin mukaan pahimmat ongelmat ovat päihteet ja mielenterveysongelmat sekä haluttomuus kouluttautua.

Suomalaisten arvomaailmassa on viimeksi kuluneiden vuosien aikana tapahtunut merkittävä muutos. Itsekeskeisen arvomaailman voimistuminen merkitsee pahimmillaan pyrkimystä keskittyä vain omien mielihalujensa toteuttamiseen. Vanhempien ja koko lähisuvun vastuu perheestä on myös vähentynyt. Samaan aikaan kaupallisuus ja materialismi ylikorostuvat.

Vaikka aineellinen hyvinvointi on lisääntynyt, ovat lapsemme ja nuoremme alkaneet voida huonosti. Yhä nuoremmilla lapsilla on omissa huoneissaan televisiot ja tietokoneet sekä käytössään omat kännykät. Lapset elävät omaa elämäänsä kaveripiirissä, sillä aikaa kun vanhemmat tekevät työtään ja harrastavat.

Syynä pahanolontunteeseen ei aina ole rahanpuute, ja siksi ongelmaa ei myöskään korjata rahalla. Päinvastoin monessa perheessä henkinen pahoinvointi voisi kaikkien perheenjäsenten kohdalla parantuakin, jos pahimmasta kulutushysteriasta ja harrastusmaniasta luovuttaisiin ja oltaisiin vaikka muutama ilta viikossa yhdessä kotona. Lapsen kannalta on erityisen tärkeää, että suhteet aikuisiin ovat pysyviä. Näin lapsi oppii luottamaan.

Vanhemmuuteen kuuluu olennaisena osana perusteltujen rajojen asettaminen lapsille ja nuorille. Joka rajoitta on kasvanut, on kasvatettu rakkaudetta. Usein rajojen asettaminen omille lapsille on vaikeaa. Jos esimerkiksi haluaisi sopia aikaisemmista kotiintuloajoista, tulee vastaukseksi hyvin nopeasti, että kun kaveritkin saavat olla illalla ulkona pidempään. Myöskään väkivaltaviihteen katsomisen kieltäminen ei ole helppoa. Jos se onnistuukin kotona, niin lapset saattavat katsoa samat elokuvat kavereiden luona. Väkivaltaviihteen raaistavalta vaikutukselta suojautuminen edellyttääkin vanhempien aktiivisuutta.

Rouva puhemies! Viime vuosina on tullut esiin useita nuorten henkilöiden tekemiä raakoja henkirikoksia. Väkivallan esittäminen televisiossa on tutkimuksen mukaan 13-kertaistunut. Kaksikymmentä vuotta sitten väkivaltaa näytettiin televisiossa keskimäärin 11 kertaa päivässä, kun viime vuonna näytettiin 146 väkivallantekoa päivässä. Samalla aikavälillä nuorten henkilöiden tekemien henkirikosten ja niiden yritysten määrä on kolminkertaistunut. Viime vuonna marraskuuhun mennessä oli kirjattu jo 98 nuoren henkilön tekemää henkirikosta tai sen yritystä. Vuonna 1980 näitä tapauksia oli koko vuonna alle kolmekymmentä. Syitä on monia, mutta mallioppiminen on eräs tunnetusti tehokas oppimisen muoto.

Raaka väkivaltaviihde antaa malleja ja saattaa yllyttääkin väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Kysymys on myös siitä, minkälaista arvomaailmaa televisio tarjoaa lapsen omaksuttavaksi. Kun kaikki maailman murheet lisäksi tuodaan jokaiseen olohuoneeseen uutislähetyksissä, ei ole ihme, että lasten ja nuorten ahdistuneisuus lisääntyy.

Iltapäivisin koululaiset ovat yksin kotona ja vielä illallakin luvattoman paljon itsekseen television ääressä. Ohjelmatarjonnalla onkin merkitystä lapsen ja nuoren kehitykselle. Suoraan televisio-ohjelmasta kopioituja henkirikoksia tapahtuu harvoin, mutta tapahtuu kuitenkin meillä Suomessakin. Väkivallan hyväksyminen ja jopa sen ihannointi opitaan katsomalla väkivaltaa, ikään kuin huomaamatta. Ehdottomat kiellot ja normit ovat viihdetarjonnan kansainvälistyessä kuitenkin vaikeasti valvottavissa.

Suomalaisten lapsiperheiden taloudellisen tilanteen kannalta keskeisintä on, että työtä riittää kaikille siihen kykeneville ja että työstä jää riittävästi rahaa myös perhekohtaisiin menoihin. Harjoitettu vakaa talouspolitiikka sekä tuloverotuksen keventäminen ovat johtaneet siihen, että kotitalouksien käytettävissä olevat tulot ovat merkittävästi parantuneet. Viimeisen seitsemän vuoden aikana on työllisten määrä lisääntynyt peräti 340 000 henkilöllä. Tämä on oleellisesti parantanut suomalaisten perheiden taloudellista ja sosiaalista asemaa.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1992 oli kotitalouksien asuntolainan keskimääräinen reaalikorko 9,5 prosenttia. Viime vuonna oli kotitalouksien asuntolainan keskimääräinen reaalikorko 2,5 prosenttia. Käytännössä tämä on merkinnyt sitä, että perhe, joka vuonna 1992 maksoi 400 000 markan asuntolainastaan korkoa 38 000 markkaa, maksaa samankokoisesta lainasta korkoa tänään 10 000 markkaa vuodessa. Tämä on erittäin merkittävästi helpottanut myös asuntovelallisten perheiden asemaa.

Suomi on yksi johtavista perhepolitiikan maista, erityisesti perhetukien monimuotoisuuden vertailussa. Parhaillaan on valmistumassa 22:ta Oecd-maata vertaileva laaja-alainen ja analyyttinen perhepoliittisten tukien tutkimus. Tutkimuksen kohteina ovat muun muassa asumiskulut, päivähoito, terveydenhoito, toimeentulotuki, verotus ja vanhempaintuet. Kokonaisuudessaan Suomi sijoittuu 22 Oecd-maan joukossa kuudenneksi parhaalle sijalle.

Tilastokeskuksen tekemän työvoimatutkimuksen mukaan pienten lasten vanhemmat tekevät yhä pidempiä työpäiviä. 1990-luvulla työn tuottavuus Suomessa nousi merkittävästi. Tämän saavuttaminen tapahtui siis vääjäämättä myös lasten kustannuksella. Työ edellyttää nykyään yhä useammalta pitkiä päiviä ja täydellistä työhön keskittymistä. Perheissä on tehtävä urakehitystä koskevia ratkaisuja, joissa lapset otetaan huomioon. Jos vanhemmat eivät käytä lainsäädännöllä turvattuja perhepoliittisia ratkaisuja huolehtiakseen lastensa tasapainoisesta kehityksestä, se ei suinkaan ole yhteiskunnan vika. Harrastukset usein parantavat elämänlaatua, mutta mikäli vanhemmat käyttävät merkittävän osan vapaa-ajastaan mitä moninaisimpiin harrastuksiin ilman lapsiaan, ei sovi ihmetellä, miksi ongelmia syntyy. Valitettavan usein harrastamista ei osata lopettaa edes viikonlopuiksi ja lapsi ei koskaan ehdi vain olla kotona yhdessä vanhempiensa kanssa.

Hallitus on viime viikolla sopinut isyysloman pidentämisestä, jotta isällä olisi paremmat mahdollisuudet tutustua perheen uuteen jäseneen ja hoitaa lasta itsenäisesti. Nyt sovittu malli pidentää tällä hetkellä kahdeksantoista päivän mittaista isyyslomaa kahdella viikolla. Edellytyksenä on se, että isä pitää vähintään kaksi viikkoa yhteisestä vanhempainlomasta. Päätetty ratkaisu on perheiden kannalta parempi kuin asiaa viime vuonna pohtineen työryhmän esitys. Työryhmähän esitti vain yhtä lisäviikkoa isälle. Sosiaali- ja terveysministeri Maija Perhon päättäväisyyden ansiosta kokoomuksen asettama tavoite pidentää isyyslomaa kahdella viikolla siis toteutui.

Vanhempainrahakausi päättyy lapsen ollessa noin yhdeksän kuukauden ikäinen. Tässä tilanteessa perhe voi valita kotihoidon tuen, yksityisen hoidon tuen tai lapsen kunnallisen päivähoidon välillä. Lisäksi useissa kunnissa maksetaan vielä kuntakohtaista hoidon tukea. En kuitenkaan usko, että niissä perheissä, joissa vähintään toinen vanhempi on kotona, tarvitaan nykyisen kaltaista subjektiivista oikeutta kunnalliseen kokopäivähoitoon. Sen sijaan vaihtoehtona osapäivähoito tai avoin päivähoito tulisi kysymykseen. Työttömien vanhempien lapset ja pientä lasta kotona hoitavan vanhemman lapset ovat oikeutettuja olemaan yhteiskunnan kustantamassa päivähoidossa.

Tarvitsemme nykyisen kokopäivähoitoon perustuvan subjektiivisen oikeuden rinnalle ja osittain tilalle myös yhteiskunnan järjestämää kerhotyyppistä päivähoitoa perheille, joissa päivähoidon todellinen tarve on vain muutama tunti viikossa. Tämä edellyttää muutosta nykyiseen päivähoitolakiin. Luonnollisesti täysimääräinen päivähoito on järjestettävä silloin, kun lapsella on sosiaalisin perustein tarve siihen. Tällöin lasten kokopäivähoidon sijasta tulisi kuitenkin järjestää kuntouttavaa toimintaa koko perheelle.

Nyt käsittelyssä olevan selonteon toimenpideosassa velvoitetaan sosiaali- ja terveysministeriö käynnistämään selvitys päivähoidon maksujärjestelmästä. Selvityksen osana on tarkoitus tarkastella muitakin hoitomuotoja, kuten yksityisen hoidon tukea ja kotihoidon tukea. Tavoitteena on lisätä maksujärjestelmien tasapuolisuutta erilaisten perheiden välillä ja samalla estää kynnyksien syntyminen työhön siirtymiselle.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä pitää tämän selvitystyön aloittamista erittäin tärkeänä. Mielestämme pienen lapsen vanhemmilla tulee olla nykyistä selvästi paremmat mahdollisuudet itse valita lapselleen sopiva hoitomuoto. Erityisesti pienempien — alle kolmevuotiaiden — lasten osalta on perusteltua järjestää hoito lapsen omassa kodissa toisen vanhemman tai oman hoitajan toimesta. Nykyjärjestelmässä kunnallisen päivähoidon saama subventio on moninkertainen yksityisen hoidon tukeen tai kotihoidon tukeen verrattuna.

Lapsen kehitystä seurataan neuvolassa jo ennen syntymää ja syntymän jälkeen aina kouluikään asti. Kouluterveydenhuolto puolestaan pystyy huolehtimaan kouluikäisten lasten fyysisen ja psyykkisen tilanteen seuraamisesta. Alle kouluikäinen lapsi on periaatteessa jatkuvasti aikuisen ihmisen valvonnassa. Kun lapsi menee kouluun, aikuisen antamaa turvaa ei aina ole tarjolla. Lain mukaan päivähoitoa tulee järjestää tarveharkintaisesti myös kouluikäisille lapsille esimerkiksi sairauden tai vamman perusteella. Käytännössä järjestämisvastuussa ovat kunnat, ja taloudellisten realiteettien valossa päättäjät useimmissa tapauksissa harkitsevat asian niin, ettei tarvetta terveiden lasten kohdalla ole.

Kuten puheenvuoron alussa mainitsin, selonteko jättää monia merkittäviä uudistuksia ja hankkeita pelkän maininnan varaan. Kun eduskunta edellytti erityisesti selvitystä lasten- ja nuortenpsykiatrian tilasta, asian seikkaperäisempi analyysi ja tilastolliset faktat hoidon tuloksellisuudesta olisivat olleet paikallaan tässä selonteossa.

Arvoisa puhemies! Viime vuosina toteutettu perhepolitiikka on ollut palvelukeskeistä. Tällä on pyritty kansalaisten oikeudenmukaiseen kohteluun. Tulevaisuudessakin käytettävissä on vain rajallisesti määrärahoja. Kokoomuksen mielestä ne on kohdistettava perheille tarkoitettuihin palveluihin sekä erityisesti niitä eniten tarvitseville.

Matti  Huutola  /vas:

Arvoisa puhemies! Taustalta kuuluikin ihan sopivasti tähän keskusteluun lasten ääntä, ja sehän on kuin musiikkia tähän keskusteluun.

Kuva Suomen nuorista on varsin monimuotoinen. Kansainvälisessä lukutaidon arvioinnissa suomalaiset menestyivät hyvin. Toisaalta tuore sosiaalibarometri kertoo nuorten tilanteen heikentyneen niissä perheissä, joissa on työttömyyttä tai muita ongelmia. Kun 90-luvun alun lama koetteli kodin taloudellista turvaa ja keskeisiä aikuissuhteita, alkoi oireita näkyä myös lasten hyvinvoinnissa.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän mielestä epätyypillisten työsuhteiden määrää on kyettävä vähentämään. Pätkätöissä ja määräaikaisissa työsuhteissa oleva työntekijä on jatkuvalla koeajalla. Epävarmuus saa vanhemmat sitoutumaan työhön perhe-elämän kustannuksella. Epätyypilliset työsuhteet eivät anna myöskään turvallisia näköaloja. Pätkätyötä tekevät erityisesti nuoret naiset, jotka sen vuoksi usein myös lykkäävät perheen perustamista, ja näin myös ensisynnyttäjien ikä nousee. Työttömyys murentaa monesti aikuisen itsetunnon ja sosiaaliset suhteet.

Nykyinen elämäntapa ei tue aikuisten ja nuorten kohtaamista. Monista kodeista on tullut jääkaapilla käymisen paikkoja. Kuitenkin aikaa on oltava lapsille, jotta asiat, arvot ja kasvatus voivat välittyä. Sen ei tarvitse olla niin sanottua laatuaikaa vaan päivittäistä yhdessäoloa lasten kanssa. Kaikki varmasti tunnustavat, että talouskasvun turvaaminen on myös lasten ja nuorten hyvinvoinnin kannalta tärkeää. Talouskasvun hintana ei kuitenkaan saa olla se, että lapset ja nuoret menettävät kosketuksensa vanhempiinsa näiden uhratessa yhä suuremman osan ajastaan työelämälle.

Selonteossa ehdotetaan perhe-elämän yhteensovittamiseksi isyysvapaan pidentämistä kahdella viikolla, jos isä pitää vanhempainlomaa kaksi viikkoa. Työ- ja perhe-elämän vaatimusten ristiriita ei ole kuitenkaan sovitettavissa pelkästään isyyslomaa pidentämällä, vaan tarvitaan pidempijännitteisiä ja pysyviä ratkaisuja. Sitoutumista lasten ja nuorten hyvinvointiin tarvitaan laajemmin.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän mielestä on lasten etu, että työaikaa lyhennetään ja työtä jaetaan entistä tasaisemmin. Työelämässä myös työnantajan tulee joustaa. Jatkossa työnantajien tulee myös mahdollisuuksien mukaan tarjota työntekijöille siirtymistä liukuvaan työaikaan sekä vähentää ratkaisevasti ylitöiden määrää mutta ennen kaikkea työntekijöiden tarpeesta lähtien. Lyhyempi päivittäinen työaika, tiivistetty työviikko tai vuorotteluvapaa ovat mahdollisuuksia, joista työntekijällä pitäisi olla laajemmat oikeudet neuvotella työnantajan kanssa. Hyvä työnantaja luo yhdessä perheellisen työntekijän kanssa suunnitelman työ- ja perhe-elämän yhteensovittamiseksi.

Rouva puhemies! Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä pitää erittäin tärkeänä yhteiskunnallisia palveluita, joilla tuetaan perheiden arjen sujuvuutta ja vahvistetaan vanhemmuutta päivittäisissä tilanteissa. Neuvolat, kotipalvelu, päivähoito, esiopetus ja yhtenäinen peruskoulu ovat tasa-arvoisen yhteiskunnan kovinta ydintä.

Syrjäytyvien lasten aseman parantaminen tulee asettaa nyt ensisijaiseksi. Lastenneuvoloiden ja kouluterveydenhuollon puutteet tulee korjata ja siten edistää varhaista puuttumista ongelmiin. Usein ongelmat näkyvät jo päivähoidossa, jolloin niihin pitäisi kyllä kyetä heti tarttumaan. Tukiopetuksen ja oppilaanohjauksen riittävät resurssit ohjaavat syrjäytyvän nuoren takaisin, sanoisiko, oikealle tielle, joka turvaa tulevaisuuden työmahdollisuudet ja avaa koulutusväyliä myös jatkossa.

Erityisopetusta, opinto-ohjausta sekä koulunkäynnin psyykkistä ja sosiaalista tukea tulee kehittää niin, että niillä voidaan parantaa koulutuksen tasa-arvoa. Vaarana on, että suorituspainotteisessa koulussa erilaiset oppilaat hyllytetään omiin ryhmiinsä. Onko tällöin perusteena oppilaan etu vai sen järjestelmän etu, että jäljelle jääviä voi opettaa yhteisten vaatimusten mukaisesti? Tavoitteemme on mahdollisimman laajasti integroida erityisoppilaat muiden oppilaiden ryhmiin. Peruskoulun tehtävä on kasvatuksellinen. Oppilaan kasvattaminen osaksi yhteiskuntaa ja oppimisedellytysten luonti ovat sen keskeisimmät tehtävät. Panostus koulutukseen, joka näkyy opetustoimen valtionosuuksien korottamisena, on ollut tämän hallituksen yksi keskeisistä painopistealueista.

Maahanmuuttajalasten asemaan on kiinnitettävä myös laajempaa huomiota. Koulutukselliset erityistarpeet on otettava huomioon osana laajaa kotouttamista. Rasismin kohteena olo vahingoittaa nuoria. Heidän kokemusmaailmansa on herkkä, ja ikävät kokemukset muodostuvat varsin helposti maahanmuuttajien arkielämän hallitsevaksi tekijäksi. Ne estävät turvallisen elämän ja tutustumisen suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen kulttuuriin. Kasvattajien ja erityisesti vanhempien vastuulla onkin puuttua rasismiin ja sen kaikkiin ilmenemismuotoihin.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän mielestä koululaisten iltapäivähoidon kehittäminen on jatkossa erittäin ja hyvinkin tärkeää. Monet tutkijat ovat todenneet, että puutteellinen iltapäivähoito on monen pahan alku. Yksinäisten iltapäivien riskejä ovat lasten kokema turvattomuus, yksinäisyys, henkinen hätä ja jopa rikollisuus sekä päihteille altistuminen. Juurettomuus ja turvattomuus näkyvät ilki- ja väkivaltatekoina. Yksinäisyyttä paetaan helposti jengeihin, joissa johtajat ottavat vastuullisen vanhemman paikan varsin helposti.

Iltapäivähoidon järjestäminen luo paikkoja, joissa koululainen voi toimia aikuisten kanssa. Yhtenä ratkaisuna ongelmaan voisi olla siirtyminen kokopäiväkouluun lisäämällä koulupäivään vapaata toimintaa ja harrastuksia. Lukuaineiden vastapainona voisi olla esimerkiksi liikuntaa, taiteita, luontoon ja ympäristöön liittyvää kerhotoimintaa. Vastuun iltapäivätoiminnan järjestämisestä tulee olla kunnilla. Iltapäivätoiminnan tulisi olla maksutonta tai hinnaltaan joka tapauksessa hyvin edullista. Vasemmistoliiton mielestä linjaukset iltapäivähoidon toiminnan järjestämisestä tulee tehdä seuraavan hallitusohjelman yhteydessä.

Vasemmistoliiton mielestä lasten ja nuorten pahoinvointia ja siitä johtuvia ilkivaltakierteitä ei ratkaista rikosvastuun ikärajaa alentamalla. Lapselle ei tule asettaa vastuuta enempää kuin hän kykenee kantamaan. Itse asiassa parasta olisi, ettei syrjäytymisuhan alainen nuori koskaan kohtaisi poliisia tai vankilaa, koska se helposti vain pahentaa kierrettä. On puututtava oirehtimisen syihin, vain se on kestävä ratkaisu.

Pelkät tulonsiirtotiedot eivät anna kokonaiskuvaa lapsiperheiden asemasta. Aidon kuvan saa vain ottamalla huomioon sekä yhteiskunnan tarjoamat palvelut — kuten terveydenhuollon, päivähoidon, esikoulun, koulutuksen — että tulonsiirrot, kuten työttömyyteen ja sairauteen liittyvät päivärahat, asumistuet ja lapsilisät. Hyvinvointivaltiolle onkin ominaista, että tämä palvelujen ja etuuksien muodostama kokonaisuus tasaa erittäin voimakkaasti yksinäisten samoin kuin perheidenkin tuloeroja.

Viime vuosina on panostettu palveluihin ja siksi lapsilisiä ei ole kehitetty. On kuitenkin selvää, että näin ei voi jatkaa pidempään. Lapsilisien ostovoimaa on tärkeää turvata. Lapsilisiä voitaisiin esimerkiksi ottaa tarkasteluun verokevennysten yhteydessä. Lapsilisillä on näet luonnollinen yhteys verotukseen. Siirrettiinhän taannoin verotuksen lapsivähennykset lapsilisiin. Muualla lapsiperheen vähäisempi veronmaksukyky otetaan huomioon vähennyksissä. Meillä käytetään lapsilisää, joka on reilusti parempi ja huomattavasti sosiaalisempi.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän mielestä on välttämätöntä huolehtia riittävän hyvästä perusturvasta, mutta köyhyyden torjunnassa tulee olla valmiutta myös suoraan ihmisten toimeentulon tukemiseen.

Vasemmistoliiton mielestä pientä äitiyspäivärahaa, isyysrahaa ja vanhempainrahaa on perusteltua myös korottaa. Yhä useampi äiti elää minimiäitiys- ja vanhempainrahalla. Vielä 90-luvun alussa heitä oli vain noin 5 prosenttia. Nyt jo useampi kuin neljännes joutuu tulemaan toimeen 60 markan eli noin 10 euron päivärahalla. Monet äidit hankkiessaan toista tai kolmatta lasta joutuvat hakeutumaan työsuhteeseen saadakseen korkeamman vanhempainrahan. Useita lapsia hankkiva äiti on usein äitiyspäivärahalla ja välillä kotihoidon tuella, mutta tällöin hän jää aina minimirahalle, koska sosiaalietuudet eivät kartuta tuen määrää. Minimipäivärahojen korottaminen onkin välttämätöntä. Tuen pienuus on arvioitu yhdeksi syyksi myös ensisynnyttäjien iän nousemiseen.

Arvoisa puhemies! Nuorille on tärkeää päästä opiskelun päätyttyä mahdollisimman pysyvään työsuhteeseen, jonka varassa voi suunnitella elämää ja tulevaisuutta. Ammatillisen koulutuksen puuttuminen on keskeisin nuorena syrjäytymistä, myös työelämästä syrjäytymistä aiheuttava tekijä. Noin 40 prosenttia nuorisotyöttömistä on sellaisia, joilla ei ole peruskoulun tai lukion jälkeistä koulutusta. Toisaalta lukioon hakeutuvien määrä on jatkuvasti vain kasvanut. Työntekijöitä tarvittaisiin kuitenkin yhä enemmän varsinkin ammatillista osaamista vaativilla aloilla.

Monien kaipailema selvempi jako ammatillisen tai yleissivistävän koulutuksen välillä ei ole tätä päivää. Nuoret eivät ole joko käytännöllisesti suuntautuneita tai tietopuolisesti suuntautuneita. Nopeasti muuttuva työelämä ja kansainvälistyminen vaativat ammatilliselta osaamiselta yhä enemmän yleissivistäviä elementtejä. Työmarkkinoille siirtyvälle nuorelle on tärkeää, että hän on koulutuksen avulla saanut elinikäisen oppimisen valmiudet, kyvyn oppia uutta. Yhä useammin koneasentaja tai metallimies joutuu liikkumaan kansainvälisissä työkohteissa ja tarvitsee siksi paikallisen kielen ja kulttuurin tuntemusta tai ainakin sen nopeaa omaksumiskykyä.

Koulutus ei saa tähdätä kapeasti vain yhteen työsuoritukseen. Se olisi vahingoksi niin koulutettaville kuin heidän tuleville työantajilleenkin. Nopeasti muuttuva työelämä vaatii jatkuvaa tietotaidon päivittämistä. Laaja-alainen koulutus antaa nuorelle hyvät eväät työelämään.

Lukion ja ammatillisten oppilaitosten verkostoitumiseen perustuva suomalainen malli on moderni, ja se painottaa opiskelijan oikeutta valintoihin. Laissa on kuitenkin vain velvoite yhteistoiminnasta, mutta päätökset yhteistyöstä tehdään kunnissa.

Arvoisa puhemies! Vanhempana huomaa jälkeenpäin, kun lapset ovat lähteneet maailmalle pois kotoa, kuinka ne murrosiän äkkipikaisuudet ja holtiton hortoilu ovat vaihtuneet vähintäänkin hallituksi harhailuksi. Tuo ylimurehtiva ja välittävä vanhemmuus on kuitenkin aika tärkeää. Siksi yhteiskunnan tulee tukea perheitä ja heidän hyvinvointiaan, jotta vanhemmat jaksavat huolehtia myös jälkikasvusta.

Vasemmistoliitto pitää välttämättömänä sitä, että perheiden taloudellista ja sosiaalista asemaa parannetaan tulevina vuosina — varmaan yksi keskeinen asia seuraavissa hallitusneuvotteluissa.

Håkan Nordman /r:

Arvoisa puhemies, värderade talman! Hemska våldsdåd i smaklös tv-stil med ungdomar som förövare måste fungera som en väckarklocka. De är ett symptom på illamående bland de unga och resultatet av att en del av våra barn växer upp i en omgivning med otydliga regler för vad som är rätt och fel. I våldsmättad tv-underhållning löser man för det mesta konflikter med en rak höger och våld. Flyttningsrörelsen har lämnat barnens mor- och farföräldrar samt släktingar långt borta och bidrar till rotlöshet och otrygghet. Det sociala nätverket kring familjerna blir ihåligare. Samtidigt resulterar osäkerheten på arbetsmarknaden, de långa arbetsdagarna och oviljan att anställa kvinnor i tveksamhet att skaffa barn. Mycket i samhället bidrar till en barnfientlig attityd. Vi vet att barndomen är ett långt skede i en människas liv och brister i det här skedet är svåra, nästan omöjliga att reparera.

Arvoisa puhemies! Suomella on oltava tavoite lapsi- ja nuorisopolitiikalleen. Tavoitteena tulee olla tehdä Suomesta maailman lapsimyönteisin yhteiskunta. Koko Suomesta on tehtävä lapsiystävällinen. Tämä edellyttää valtiovallan, työnantajien ja ihmisten asenteiden muuttumista. Lapset ovat kaiken perusta. He ovat ehtyvä voimavara maassamme. Sen tiedämme valitettavasti.

Vanhemmuuden roolin hiljainen aliarvioiminen, jota ympäristöstä tulevat signaalit henkivät, on lopetettava. On käsittämätöntä, että lasten kanssa yli vuodeksi kotiin jäävät vanhemmat eivät ansaitse eläkettä ylimenevältä ajalta. Jolleivät he ole työelämässä ennen lapsen syntymää, he eivät saa eläkettä lainkaan. Ruotsalainen eduskuntaryhmä on nostanut tämän epäkohdan esiin monta kertaa. Puron eläketyöryhmän ainoana esityksenä tästä jokin aika sitten oli toive siitä, että hallitus antaisi tätä koskevan lakiehdotuksen ennen vuotta 2005. Pienin eli 10 euron äitiyspäiväraha on anteeksiantamattoman alhainen, ja sitä onkin korotettava. Sama koskee kotihoidon tukea. Suomalaisella yhteiskunnalla ei ole varaa vanhemmuuden näin alhaiseen arvostukseen, varsinkin kun maassamme tarvitaan enemmän lapsia.

Lasten kasvuympäristön parantamiseen tarvitaan monia toimenpiteitä, koska lapsiperheiden ongelmat ja tarpeet ovat hyvin yksilöllisiä. Perhe- ja työelämän yhteensovittaminen on nostettu esiin lukuisissa tutkimuksissa. Hallituksen selonteossa ehdotetaan isyysloman pidentämistä kahdella viikolla sillä edellytyksellä, että isä käyttää kaksi viikkoa vanhempainlomasta. Näin Suomi saa vihdoinkin isyyskuukauden. Sekä Ruotsissa että Norjassa isyyskuukaudesta on tullut menestys isän ja lapsen suhteen kannalta. Kolme neljästä isästä käyttää tätä mahdollisuutta. Ylimääräinen kuukausi on myös johtanut siihen, että vielä pidemmäksi aikaa lasten kanssa kotiin jäävien isien määrä on kasvanut 200 prosenttia. Suomessa ainoastaan 2 prosenttia isistä jää kotiin. Isyyskuukausi, jonka puolesta ruotsalainen eduskuntaryhmä on puhunut useiden vuosien ajan, on erittäin merkittävä askel kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

Ruotsalainen eduskuntaryhmä kannattaa tätä uudistusta, mutta kyseenalaistaa vaatimuksen, jonka mukaan isän edellytetään syövän kaksi viikkoa äidin vanhempainlomasta aktivoidakseen oikeutensa isyyskuukauteen. Tehokkaampaa olisi ollut, että olisi tullut lisää kaksi viikkoa, jotka ainoastaan isä saisi käyttää.

Med statliga åtgärder kan man påverka bara en liten del av människornas liv. Men samhället skall ingripa när barn far illa och mår dåligt. Rådgivningen, dagvården och skolorna måste ha tillräckliga resurser för att kunna ingripa innan det är för sent. Det kräver bl.a. tillräckligt många skolhälsovårdare, -kuratorer och -psykologer. Det bör finnas ett bekant rum dit barnen kan gå om livet inte fungerar. En psykolog som har t.ex. fyra skolor som sitt ansvarsområde, vilket är helt vanligt, är förstås sällan på plats. Därför är ytterligare satsningar nödvändiga för att man skall kunna hitta, upptäcka och notera barn med svårigheter, våld och missbruk i sin bakgrund.

I det här sammanhanget är det också på sin plats att nämna barnskyddet som ett alternativ som behövs i dagens samhälle. Det måste finnas. Antalet — vi kan beklaga det, men så är det — barnskyddsärenden och omhändertaganden ökade under hela 1990-talet och ungefär 200 000 barn beräknas leva i en våldsam hemmiljö. Samhället måste göra sitt yttersta för att vända den här trenden, bland annat genom att förnya barnskyddslagen, förbättra barnens och familjernas rättsskydd och deras möjligheter att få stöd i sin svåra livssituation.

Mentalvård riktad till barn och unga har med riksdagens beslut förstärkts rejält tack vare öronmärkta medel. Med öronmärkningen har man i en handvändning fått igång 304 mentalvårdsprojekt överallt i landet. Den här riktade satsningen har varit effektiv och svenska riksdagsgruppen är beredd att göra liknande satsningar även på annat håll, t.ex. för att få flera vuxna med i skolmiljön.

Av någon anledning anser redogörelsen att öronmärkningen inte kan göras permanent. Kära kolleger — det finns ingenting som säger att man måste frångå en lyckad modell "bara för att man nu tror och anser att man måste". Undersökningar visar att en fjärdedel av barnen är i behov av mental hjälp. De måste få hjälp och de måste få hjälp i tid!

Trots alla statliga åtgärder finns det ingenting som kan ersätta hemmiljön. Det är där modellerna ges. Det är föräldrarna som har det största ansvaret för att de ger sig tid att umgås med barnen. Det är en fråga som bara de kan och måste avgöra. Det är i familjerna barnen får och skall få sin huvudsakliga uppfostran. Den kommunala dagvården och eftermiddagsvården kan endast fungera som ett stöd, men inte som surrogat, ersättande föräldrar.

Vi vet att barnen är fulla av energi. Det är viktigt att de får leka och springa av hjärtans lust med tanke på kreativitet och ork som vuxna. Men numera ersätts den spontana leken av passiv lek och sittande i tidig ålder. Den här utvecklingen är oroväckande med tanke på vuxenlivet, där stillasittandet har ersatt kroppsarbete och rörelse. Vi kan föreställa oss vad det här betyder för motoriken, behärskningen av den egna kroppen, för benstommen och musklerna. Svaga ryggar, sjuka axlar och benskörhet ligger på lur, inte minst för dagens tonårsflickor.

Den ena undersökningen efter den andra bekräftar den fysiska konditionens betydelse för hälsan, orken i arbetet och trivseln på fritiden. Erfarenheterna från skolans gymnastiktimmar och inställningen i hemmen avgör till stor del hur man sköter sin kondition, intresserar sig för idrott och motionerar som vuxen. Med andra ord, en viktig grund för folkhälsan läggs i ett tidigt skede. I skolan bör omsorgen om allas medverkan i gymnastik och dylika timmar i fysiska övningar och idrott vara vägledande. Uppdelningen i klumpiga, långsamma, svaga och mindre begåvade med tanke på tävlingsidrott skall undvikas. Alla skall uppmuntras att delta enligt egen förmåga och egna krafter. De tävlingsinriktade får i varje fall sitt behov fyllt utanför de obligatoriska lektionerna.

Redogörelsen redovisar för höga siffror för antalet barn som sysslar med idrott men vi vet att många slutar i tidig ålder, redan i tolv års ålder. Mycket talande är uppgifterna om hur beväringarnas fysiska prestationer försämrats. Detta kan inte förklaras med annat än att de unga rör sig mindre än förr. Detta är en stor utmaning för skolan, idrottsrörelsen och folkhälsoarbetet. Även här krävs en attitydförändring. Man kan fråga sig om televisionen borde öppnas först halv nio på kvällen — lämpligt till nyheterna. Endast föräldrarna kan sätta sådana gränser.

Arvoisa puhemies! Kova työtahti väsyttää vanhemmat, ja sosiaalinen verkosto on liian kaukana. Perheen muodostamista seuraavat elämän suurimmat investoinnit asuntoon ja autoon. Elämä ei täsmää perheiden taloudellisten syklien kanssa. Nuoria vanhempia syytetään usein liiasta työnteosta. Esimerkiksi nuoret isät tekevät työtä eniten kaikista. Onko tämä niin yllättävää? Taustalla olevat syyt ovat niin ilmeisiä, niin kuin tiedämme. Nuoret äidit ja isät tulevat työmarkkinoille samanaikaisesti, kun he alkavat saada lapsia, ja tarvitsevat suurempaa asuntoa, joka maksaa maltaita, tai sitten he maksavat suurta vuokraa, ja useimmille auto käy välttämättömäksi. He tarvitsevat rahaa, ja he saavat rahaa työtä tekemällä. Syihin on puututtava, jos haluamme löysätä työtahtia.

Tällöin tulemme myös kysymykseen siitä, miten lapsiin vaikuttavat asiat, jotka eivät ole suoranaisesti "lapsipoliittisia". Mitä korkea autovero merkitsee lapsiperheille? Miten se vaikuttaa työtahtiin? Luultavasti enemmän kuin uskommekaan. Muuttoliike ajaa asuntojen hinnat ja vuokrat pilviin alueilla, joille nuoret parit muuttavat eniten. Miten tämä vaikuttaa työtahtiin? Totta kai se vaikuttaa. Entä talonmiehistä luopuminen? Onko hallitus tietoinen siitä, että se teki myönteisen perhepoliittisen toimenpiteen ottaessaan käyttöön talonmiehiä koskevat verohelpotukset vuonna 2000? Hävitetäänkö lasten leikkipaikat grynderien halutessa rakentaa uutta? Todennäköisesti usein. Eivätkö ikälisät tule vaiheessa, jolloin suuret menot ovat jo ohi?

Työmarkkinajärjestöjen roolin tulisi olla aktiivinen ja selkeä lapsimyönteisen ilmapiirin kehittämiseksi. Nyt työmarkkinajärjestöt näyttävät asettavan etusijalle palkat laadullisten kysymysten asemesta siitä huolimatta, että ne ovat viime päivinä pyrkineet profiloitumaan myös lapsia koskevissa asioissa. Hyvä näin. Työmarkkinajärjestöjen tehtävä on tiedottaa pienten lasten vanhempien oikeudesta myöhempään työpäivään ja valvoa tätä oikeutta. Tästä jäsenet maksavat maksua, joka voidaan lisäksi vähentää verotuksessa. Selonteon mukaan hämmästyttävän harvat käyttävät tätä oikeutta. Myös tässä tarvitaan asennemuutosta.

Suomi on ensimmäinen länsimaa, jossa suuret ikäluokat poistuvat työelämästä lähivuosina. Meidän on oltava tiennäyttäjinä koko Euroopalle. Nyt sodanjälkeisen ajan pienimpien ikäluokkien ollessa lasten synnyttäjiä on tärkeää, että he saavat arvostusta vanhemmuudelleen ja että heitä kannustetaan hankkimaan lapsia. Ikärakenteen kannalta tarvitaan aktiivista väestöpolitiikkaa, jossa panostetaan lapsiin ja lapsiperheisiin. Tämä maksaa, mutta lapset ovat hintansa väärtejä. Maassamme tarvitaan lisää lapsia jo väestörakennetta ajatellen. Tämä on tärkeää koko maalle. Samanaikaisesti on myös tuettava siirtolaislapsia kotoutumisessa suomalaiseen yhteiskuntaan esimerkiksi riittävällä ruotsin- ja suomenkielen opetuksella.

Värderade talman! Under senare år har vi genomfört betydande satsningar på barn och ungdomar, t.ex. genom att inrätta förskola och utvidga dagvården. Det här är bra, men det behövs mera. Samhället bör stöda familjerna att vara hemma med barnen mera än de gör nu, och motverka den nedvärdering som finns av föräldraskapet. Det här förutsätter nya attityder och riktade finansiella satsningar. Man kan fråga sig om det inte nu är dags att inrätta en barnombudsmannatjänst även i vårt land, en institution som försvarar barnens rättigheter och intressen och ser till att barnperspektivet beaktas i olika sammanhang. Det ligger verkligen i samhällets intresse att barnen, dvs. alla barn får en bra start för sitt liv som vuxen. Kraven är som känt stora och växande.

Arvoisa puhemies! Monipuolisia toimenpiteitä tarvitaankin. Tässä keskustelussa ei kannata tarjoilla yksinkertaisia ratkaisuja.

Det behövs alltså en mångfald av åtgärder och den här debatten är inte förtjänt av förenklade lösningar.

Merikukka Forsius /vihr:

Arvoisa rouva puhemies! Valtioneuvosto lykkäsi moneen otteeseen lapsipoliittisen selonteon antamista eduskunnalle. Vitkastelu ehti jo herättää toiveita. Moni arveli, että selonteon siirtäminen yli ensi vuoden budjettikehysten käsittelyn ennakoisi sen sisältävän taloudellisesti merkittäviä perhepoliittisia panostuksia. Näin ei kuitenkaan nyt näytä käyneen, vaan esitykset ovat jääneet aika laimeiksi.

Suomalaislasten maailmasta piirtyy selonteossa kaksi varsin dramaattisesti erilaista kuvaa. Valtaosa lapsista ja nuorista kuuluu perheisiin, joiden hyvinvoinnin edellytykset ovat säilyneet kohtuullisina, selonteossa kerrotaan. Toisaalta syrjäytyvien lasten ja nuorten joukko kasvaa, ja mikä pahinta, lasten ja nuorten ongelmat ovat monesti vaikeampia kuin ennen. Etenkin mielenterveysongelmat lisääntyvät edelleen. Kehitys näyttäisi siis kulkevan kohti entistä jyrkempää lasten eriarvoistumista. Syytkin lasten pahoinvointiin ovat tiedossa. Tutkimusten mukaan taustalla ovat lapsiperheiden toimeentulon heikkeneminen, tukipalveluiden väheneminen ja vanhemmuuden muuttuminen.

Vihreän eduskuntaryhmän mielestä on paikallaan, että hallitus puuttuu ensisijaisesti syrjäytyvien lasten ja nuorten auttamiseen. Tähän pyritään suuntaamalla sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksien lisäyksiä näiden lasten ja nuorten tarvitsemiin palveluihin. Näin hallitus tavallaan jatkaa sillä tiellä, jolle eduskunta vuonna 99 evästi myöntäessään lasten- ja nuortenpsykiatriaan lisämäärärahaa. Tällä rahalla on sairaanhoitopiireiltä kerätyn palautteen mukaan kyetty selvästi parantamaan muun muassa lapsille ja nuorille suunnattuja avohuollon mielenterveyspalveluita. Työsarkaa riittää kuitenkin edelleen paljon. Esimerkiksi terapeuteista ja lapsi- ja nuorisopsykiatreista on yhä pulaa. Näihin palveluihin olisi hyvä osoittaa jatkuva rahoitus valtion budjetin sisällä.

Vaikka syrjäytyvien lasten ja nuorten tukeminen on tietenkin ensisijainen toimenpide, on selonteossakin todettu, että lapsiperheiden tukijärjestelmän heikennykset ovat johtaneet lievästi oirehtivien, harmaan huolen vyöhykkeellä elävien lasten määrän kasvuun. Lapsiperheiden toimeentulo heikentyi 90-luvun alun laman ja siitä aiheutuneen työttömyyden kasvun seurauksena. Sen osoittavat tulonjakotilastot selkeästi. Samoihin aikoihin leikattiin lapsilisiä, kotihoidon tukea ja vanhempainpäivärahoja lähes kahdella miljardilla markalla. Ainoa lapsiperheiden kannalta myönteinen uudistus oli päivähoito-oikeuden laajentaminen. Kun puhutaan syrjäytyvien lasten auttamistarpeesta, pitäisi myös katsoa asiaa laajemmin kuin pelkän palvelurakenteen näkökulmasta. Lapsiperheiden toimeentulon vahvistaminen ehkäisee syrjäytymistä kaikkein parhaiten.

Selonteossa kerrotaan, että hallitus aikoo korjata lapsiperheiden toimeentuloa. Äitiysrahan ja vanhempainrahan vähimmäismäärää ja määräytymisehtoja aiotaan tarkistaa sekä turvata tulonsiirtojen ostovoima.

Vihreät olisivat mielellään nähneet, että hallitus olisi jo tässä selonteossa valinnut näitä uudistuksia korostavan linjan. Sen sijaan hallitus esittää isyysloman pidentämistä nykyisestä. Isällä olisi oikeus kahteen lisäviikkoon, jos hän pitäisi vanhempainvapaata kaksi viikkoa. Tällöin äidin vanhempainvapaa vastaavasti lyhenisi kahdella viikolla. Nähtäväksi jää, edistääkö malli, jossa äidin vanhempainrahakausi lyhenee, isien osallistumista lastenhoitoon. Olisi hyvä myös harkita sellaista isyysvapaamallia, jossa isä voisi halutessaan pitää vapaansa äidin vanhempainloman jälkeenkin.

Työn ja perheen yhteensovittaminen on käynyt yhä vaikeammaksi. Ennen epätyypillisiksi määritellyistä pätkätöistä on tullut tyypillisiä, ja kiristyvä kilpailu työpaikoilla sitoo vanhempia entistä tiiviimmin kiinni töihinsä. Kaikkein eniten ylitöitä tekevät pienten lasten isät.

Vihreän eduskuntaryhmän mielestä perheillä pitää olla aidosti ja oikeasti mahdollisuus valita, hoitavatko lapsensa kotona vai päivähoidossa. Tämän tavoitteen toteutumiseksi on ponnisteltava niin valtion kuin työnantajien ja työmarkkinajärjestöjenkin. Tarvitaan asennemuutosta, mutta tarvitaan myös rahaa. Perhepoliittisten tulonsiirtojen taso ei nykyisellään anna kaikille vanhemmille taloudellisia mahdollisuuksia hoitaa lapsiaan kotona. Lisäksi ikuisuusongelmaan eli vanhemmuudesta koituvien kustannuksien keskittymiseen naisvaltaisille aloille täytyy löytää ratkaisuja.

Vihreät ovat jo pitkään pitäneet työajan lyhentämistä tärkeänä. Työajan lyhentäminen helpottaisi lapsiperheiden elämää kahdella tavalla: Ensinnäkin myös pienten lasten vanhempien työttömyys vähenisi, kun työpaikkoja tulisi lisää. Toiseksi, vanhemmilla olisi enemmän aikaa lapsilleen, eikä mitään työkiireiltä lapsille leikattua niin kutsuttua laatuaikaa, vaan aikaa yhdessäoloon, tavalliseen ja välillä tylsäänkin arkeen.

Viime vuosien ilmiö on ollut epäsäännöllisten työaikojen ja vuorotyön yleistymisen myötä tarpeelliseksi tullut lasten yö- ja vuorohoito. Pienten lasten näkökulmasta tämä tarkoittaa epäsäännöllistä vuorokausirytmiä ja poikkeamista muiden samanikäisten lasten elämäntavasta. Lapset joutuvat viettämään yhtäjaksoisesti jopa useamman vuorokauden pituisia jaksoja hoitopaikoissa. Vaikka on tärkeää turvata vanhemmille mahdollisuus saada lapsensa hoitoon, kun työaika näin vaatii, pitäisi ilmiötä lähestyä myös toisesta näkökulmasta: Työnantajia tulisi voimakkaammin kannustaa ottamaan huomioon työntekijöidensä perhetilanne. Tähän toivoisi tukea myös työmarkkinajärjestöiltä. Nyt kun monessa yrityksessä ympäristönäkökulmasta on tehty kilpailuvaltti, voisivatko yritykset kilpailla myös perheystävällisyydellä ja tarjota pienten lasten vanhemmille säännöllisempiä työaikoja? Lasten yö- ja vuorohoitoa pitäisi käyttää vain äärimmäisissä tapauksissa.

Lasten ja perheiden näkökulma tulisi voimakkaammin ottaa huomioon kaikessa päätöksenteossa, ei vain silloin, kun tehdään niin sanottua lapsipolitiikkaa. Moni päätös vaikuttaa epäsuorasti lasten ja perheiden hyvinvointiin. Yksi surullinen esimerkki viime vuosilta oli päätös kauppojen sunnuntaiaukioloista. Vihreissä vastustettiin sitä muun muassa juuri siksi, että aukiolon laajentaminen vaikeuttaa esimerkiksi yksinhuoltajien tilannetta entisestään ja syö tilaa perheen yhteiseltä vapaa-ajalta.

Vaikka kaikkien lapsiperheiden toimeentulo on heikentynyt, ovat juuri yksinhuoltajat usein taloudellisesti hankalimmassa asemassa. Taustalla on etenkin muita huonompi työllisyys. Kyse on mittavasta ihmisjoukosta, sillä yksinhuoltajaperheissä elää 16 prosenttia lapsista. Yksinhuoltajien arkea voitaisiin helpottaa esimerkiksi tulonsiirtoja vahvistamalla. Keinoja niin yksinhuoltaja- kuin muidenkin perheiden hyvinvoinnin luomiseen siis on, jos niitä halutaan käyttää. On poliittisen vastuun pakoilua, jos päättäjät sanovat, ettei politiikalla voi vaikuttaa siihen, miten vanhemmat huolehtivat lapsistaan.

Viime vuosina on käyty keskustelua vanhemmuuden hukassa olemisesta. Lastensuojelun tarve tuplaantui 90-luvulla. Lapset tulevat sijaishoitoon rikkinäisempinä kuin ennen. Kotien ongelmat ovat pahentuneet; kun aikaisemmin huostaanotettiin alkoholisoituneiden vanhempien lapsia, niin nyt ovat mukaan tulleet huumeet ja lääkkeiden väärinkäyttö. Päihteiden käyttöön liittyy monesti myös mielenterveydellisiä ongelmia. Entistä useammassa perheessä on vaikeuksia selviytyä arjesta.

Ennalta ehkäisevään työhön pitäisi lastensuojelussa panostaa aiempaa enemmän. Se on monesti paitsi inhimillisesti parempi, myös kustannuksiltaan edullisempi tapa kuin esimerkiksi huostaanottoon turvautuminen — ja monissa kunnissahan huostaanottoja lykätään juuri taloudellisista syistä. Huostaanottoja voidaan ehkäistä ja monen vaikeuksissa olevan perheen arkea parantaa erilaisten avohuollon tukipalveluiden, kuten perhetyöntekijöiden, avulla. Perhetyöntekijät käyvät kodeissa, auttavat selviytymään arjessa ja rohkaisevat vanhemmuuteen.

Jos lasten elämä ei kuitenkaan avohuollon tukitoimien myötä näytä helpottuvan, on pystyttävä tekemään päätös huostaanotosta turhia vitkastelematta. Sijaishuollon käytäntöjen ei silti pitäisi olla niin byrokraattisia ja jäykkiä, etteikö tilannetta voitaisi arvioida uudelleen.

Vanhemmuuden hukassa olemisesta käyty keskustelu saattaa toisaalta joissakin tapauksissa jopa asettaa vanhemmille turhiakin paineita. Siksi on tärkeä sisäistää, ettei isien ja äitien tarvitse olla mitään supervanhempia, riittää, että he ovat tarpeeksi hyviä, tarjoavat lapselleen turvallisen kodin ja turvallisen arjen.

Yhteisöllisyyden katoamisesta tunnetaan huolta monessa kohdin selontekoa. On kyse yhteiskunnassa etenevästä perustavanlaatuisesta arvojen ja elämäntapojen muuttumisesta, eikä yhteisöllisyyttä voida kokonaan rakentaa poliittisilla päätöksillä. Mutta politiikalla kyllä voidaan vaikuttaa niihin edellytyksiin, jotka luovat lapsille yhteisöllisyyden ja perusturvallisuuden tuntua. Esimerkiksi koulujen ja päiväkotien henkilöstön pysyvyyteen vaikutetaan hyvällä työllisyys- ja henkilöstöpolitiikalla. Lapset tarvitsevat pysyviä, turvallisia ihmiskontakteja myös perheen ulkopuolella.

Paitsi pysyvää henkilöstöä, päiväkodeissa ja kouluissa tarvitaan riittävä määrä henkilöstöä. Henkilöstön määrästä annetuista ohjeista luistetaan kuitenkin usein. Ylisuuriksi paisuneet ryhmäkoot ovat vakava ongelma niin kouluissa, päiväkodeissa kuin esiopetuksessakin, ja niihin tulisi puuttua tiukemmin esimerkiksi säätämällä ryhmien enimmäiskoosta asetuksella.

Nykyajan kilpailuyhteiskunnassa korostuu jatkuva kisailu paremmuudesta, mikä näkyy valitettavasti myös kouluissa. Onkin tärkeää korostaa taito- ja taideaineiden merkitystä. Kaikkien koululaisten on saatava kokea onnistumisen elämyksiä, vaikka eivät niin sanotuissa lukuaineissa menestyisikään. Jos mitkään kouluaineet eivät tunnu lapsesta omilta, pitäisi opettajien kannustaa lapsia löytämään itsestään vahvuuksia vaikkapa koulun ulkopuolisista harrastuksista ja näin tukea heidän itsetuntonsa kehittymistä.

Koulut ovat avainasemassa lasten ja nuorten hyvinvoinnin rakentamisessa ja syrjäytymisen ehkäisyssä. Erityisopetus, kouluavustajat, tukiopetustunnit ja koulupsykologipalvelut ovat tehokasta ennalta ehkäisevää työtä, kuitenkin juuri näistä on kunnissa säästetty. Peruskoulun pitäisi vahvemmin kantaa huolta myös siitä, miten oppilaat selviytyvät koulut käytyään. Yläasteen opinto-ohjaajat voitaisiin velvoittaa seuraamaan huonosti pärjäävien oppilaiden siirtymistä ysiluokalta jatko-opintoihin. On tärkeää tukea nuoria juuri tässä elämänvaiheessa. Jos peruskoulun päättävä nuori putoaa yhteiskunnan marginaaliin, sieltä on vaikeaa nousta takaisin.

Pelkän peruskoulun käyneiden nuorten mahdollisuudet sijoittua pysyvästi työhön ovat kaikkein heikoimmat. Työttömistä nuorista 40 prosenttia on vailla ammatillista koulutusta. Työvoimapoliittista kurssitusta pitäisi tarmokkaammin kehittää siten, että kurssit tähtäisivät suoraan työllistymiseen. Oppisopimuskoulutusta vaihtoehtoisena opiskeluväylänä on syytä vahvistaa.

Hallitus kertoo selonteossa suuntaavansa kuntien valtionosuuksien lisäyksiä muun muassa kouluterveydenhuoltoon ja koululaisten iltapäivätoiminnan tukemiseen. Näihin painotuksiin hallitusta velvoitti nimenomaan eduskunta viime keväänä. Ne ovat hyviä painotuksia. Iltapäivähoidon kysyntä ylittää reippaasti nykyisen tarjonnan ja resurssit, kouluterveydenhuolto taas on tärkeää ehkäisevää terveydenhoitoa. Valtionosuuslisäyksiä voisi suunnata myös esimerkiksi nuorten tuettuun asumiseen.

Kuntien tekemiä lasten, nuorten ja lapsiperheiden hyvinvointia koskevia korjaustoimia aiotaan selonteon mukaan tukea laatusuositusten avulla. Suositusten tekeminen on tietenkin siinä mielessä paikallaan, että näin asetetaan palveluille yhteinen tavoitetaso. Kuitenkin kokemus on osoittanut, että laatusuositukset jäävät monissa kunnissa huoneentauluiksi, joita ei käytännössä haluta tai rahan puutteen vuoksi voida noudattaa. Löytyisikö meiltä rohkeutta puuttua epäkohtiin myös lainsäädännöllisin keinoin? Valtion tulee tietysti myös turvata kunnille riittävät resurssit.

Arvoisa puhemies! Koska kokonaisvaltainen lapsi- ja perhepoliittinen näkökulma voi hukkua hallitustyössä muiden asioiden jalkoihin, esitti vihreä eduskuntaryhmä viime viikolla lapsi- ja perheministerin saamista seuraavaan hallitukseen. Esitys on syytä toistaa tässä yhteydessä.

Vastuu lasten hyvinvoinnista on vanhemmilla, mutta yhteiskunnalla on vastuu siitä, että vanhemmille luodaan edellytykset hyvään vanhemmuuteen. Lapsiperheiden aseman parantamiseen tarvitaan valtiovallalta nykyistä ponnekkaampia toimia. Lapsipoliittinen selonteko ja siinä tehdyt esitykset eivät riitä, vaan perheiden toimeentulon korjaamiseksi on nyt alettava korvata perhepoliittisiin tulonsiirtoihin laman aikana tehtyjä leikkauksia. Vihreän eduskuntaryhmän asettamassa tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä on minimiäitiyspäivärahan korottaminen, sitten lapsilisien ja kotihoidon tuen nostaminen ja perhepoliittisten tulonsiirtojen ostovoiman turvaaminen sitomalla ne indeksiin. Lasten kotona hoitamista voitaisiin myös tukea vaikkapa niin, että kaikkia lapsiaan kotona hoitava vanhempi saisi jotakin ekstraa kotihoidon tukeen. On tärkeää, että tulonsiirtojen korottamiselle asetetaan selkeä aikataulu.

Vihreän eduskuntaryhmän mielestä nyt ei ole uusien mittavien veronalennusten aika. Nyt on aika luoda sellaista lapsipolitiikkaa, joka kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Vihreä eduskuntaryhmä toivoo, että keskustelu lasten hyvinvoinnista jatkuu selonteon jälkeenkin ja että tuntuvampi panostus perhepolitiikkaan näkyy myös ensi vuoden budjetissa.

Marja-Leena  Kemppainen  /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä kiittää hallitusta siitä, että lapsipoliittinen selonteko on vihdoin, vuotta 2001 venyttäen, saatu aikaan ja eduskunnan puntaroitavaksi. Hyväksyessään talousarvion vuodelle 2000 eduskunta edellytti, että hallituksen tulee antaa eduskunnalle lapsipoliittinen selonteko viimeistään vuonna 2001. Valtiovarainvaliokunnan sosiaali- ja työjaostossa pontta esitti ed. Sakari Smeds.

Haluan tuoda esille muutamia selkeästi hahmotettavia lapsipolitiikan suomalaisia kehitysvaiheita. Ennen sotia lapsi nähtiin ennen kaikkea kasvatuksen kohteena. Sodan jälkeisinä suurten ikäluokkien vuosina lapset nähtiin vanhempien toivona ja heille haluttiin antaa enemmän kuin itselle. 60- ja 70-luvuilla tapahtunut arvojen murros vaikutti osaltaan myös lapsiin. Vanhemmista tuli pitkälti lastensa kavereita, joiden uskottiin vapaan ajattelun hengen mukaisesti kasvavan ilman kasvatusta. Tätä virtausta haluttiin tukea myös lainsäädännön avulla. Naiset lähtivät entistä enemmän työelämään ja ammattikasvattajien määrä lisääntyi oleellisesti.

80-luvun arvomaailmassa uskottiin jatkuvaan kasvuun, materialismiin ja kulutukseen. Uskottiin, että julkinen valta toteuttaa monet tarpeet. Käsitys lapsuudesta oli, että lapsuus oli ulkoa ohjattua. Avioerot lisääntyivät, lapsien oikeus vanhempiin mureni, lapsuus lyheni ja nuoruus piteni.

90-luvun alku oli todellista muutosten aikaa. Taloudellisessa paineessa valtio alensi omaa osuuttaan yhteiskunnallisten palvelujen kustannuksista sälyttäen vastuuta niistä yhä enemmän kunnille sekä osin myös kolmannelle sektorille. Perhe ei ollut enää niin vahva kuin aiemmin. Lasten ja vanhempien yhteinen aika väheni ja auktoriteetit olivat hukassa.

Tänään elämme lapsipolitiikassa jälleen uutta ja merkittävää vaihetta. Nyt puhutaan jo laajasti lapsen kanssa olemisesta ja kasvatukselle haetaan arkista osaamista sekä etsitään uudenlaisia turvallisia auktoriteetteja. Perhe on nousemassa uudelleen arvoonsa.

Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö, ja kun se voi hyvin, niin silloin koko yhteiskunnalla on paremmat edellytykset samaan. Lapsiperheet ovat yksi keskeinen väestöryhmä, johon kohdentuu merkittävä osa julkisen vallan voimavaroista. Ohjaavatko lasta ja lapsuutta kunnioittavat arvovalinnat sitten yhteiskunnallista päätöksentekoa? Tämä selonteko antaa nyt hyvän mahdollisuuden tarkastella syvällisemmin meillä toteutettua lapsi- ja perhepolitiikkaa. Keskeisiä ongelmakohtia ovat syntyvyyden kehitys, lapsiperheiden toimeentulo ja palvelut, lasten ja nuorten syrjäytyminen sekä työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen.

Väestöennusteiden mukaan lasten määrä tulee vähenemään entisestään. Viime vuonna syntyi 9 000 lasta vähemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Suuressa osassa kuntia kuolleiden määrä ylittää syntyvien määrän. Perheet perustetaan entistä myöhempään. Pitkät koulutusajat ja pätkätyöt vaikuttavat kielteisesti lasten syntyvyyteen. Huolestuttavaa on selonteon kertoma siitä, että nuorten asenteissa ja halussa perustaa perhe on tapahtunut negatiivinen muutos. Lapsiperheet muuttavat kasvukeskuksiin, ja maaseudun tulevaisuutta lienee, että lapsia ei siellä kovin paljon enää synny. Se on aluepoliittisesti erittäin merkittävä asia.

Avioerojen määrä on korkea. Viime vuonna päätyi eroon vajaat 14 000 avioparia, joilla oli yhteensä noin 19 000 lasta. Kun tähän lisätään noin kaksinkertainen avoerojen määrä ja avoliittoperheissä eläneet lapset, joudumme toteamaan, että vanhempien kipeän eroprosessin kokeneiden lasten määrä on hälyttävän suuri.

Meidän kristillisdemokraattien mielestä yhteiskunnallakin on näissä asioissa oma vastuunsa ja paljon vaikuttamismahdollisuuksia. Pitkällä tähtäimellä on tärkeää, että harjoitetaan kannustavaa ja johdonmukaista perhepolitiikkaa. Inhimillinen yhteiskunta pyrkii estämään niin monta jäseniään uhkaavaa tragediaa kuin on mahdollista. Tämä on myös kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän tavoite ja tahto.

Arvoisa puhemies! 90-luvun lamavuosien aikana tehdyt leikkaukset kohdistuivat myös lapsiperheisiin. Ikävä kyllä, leikkaukset olivat useissa tapauksissa moninkertaiset, kun sekä lapsilisiä, lasten kodinhoidon tukea että vanhempainpäivärahoja leikattiin.

Veronmaksajain Keskusliitto julkisti viime syksynä tutkimuksen perhetukien kehityksestä. Tutkimuksen mukaan kaksilapsisen perheen lapsilisiä pitäisi korottaa yhteensä 3 000 markkaa vuodessa, jotta lapsilisien ostovoima saataisiin yhtä suureksi kuin vuonna 1994. Seitsemässä vuodessa lapsilisien todellinen arvo eli ostovoima oli romahtanut. Lapsilisien reaaliarvo on leikkaantunut jatkuvasti, koska sitä ei ole sidottu indeksiin. Lapsilisien korotus sekä maksaminen myös 17-vuotiaille on yksi kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän tavoitteista.

Viime vuosikymmenen alussa äitiys- ja vanhempainrahan laskentaperusteita muutettiin niin, että päiväraha pieneni selvästi. Minimipäivärahan pienuus merkitsee selvää tulonalennusta muun muassa äitiyslomalle siirtyvälle työttömälle. Hänen päivärahansa laskee lähes puoleen. Tämä epäkohta tulee korjata. Sairausvakuutuslain minimipäivärahan nostaminen työttömän peruspäivärahan tasolle merkitsisi noin 40 miljoonan euron lisämäärärahaa. Se on tarpeen niin väestöpoliittisesta kuin oikeudenmukaisuuden näkökulmastakin.

Kotihoidon tukeen on kymmenen vuoden aikana kohdistunut monia muutoksia. Esimerkiksi vuonna 1997 kotihoidon tukeen maksettavan hoitolisän enimmäismäärää pienennettiin, mutta tulorajoja levennettiin niin, että aiempaa useammat perheet olivat oikeutettuja saamaan hoitolisää. Vuosien myötä on tuen ostovoima kuitenkin pienentynyt, ja nykyinen tuki on huomattavasti pienempi kuin vuonna 1991. Väestöliiton perhebarometrin mukaan yli 40 prosenttia päiväkotilasten vanhemmista haluaisi jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan, mikäli se olisi taloudellisesti mahdollista.

Lasten hoitaminen kotona on arvokasta työtä sekä lapsen kasvun ja kehityksen kannalta että myös yhteiskunnallisesti. Tämä tulee tunnustaa ja antaa pienten lasten vanhemmille todellinen mahdollisuus valita keskenään tasa-arvoisista lastenhoitomuodoista lapsen ja perheen elämäntilanteen kannalta sopivin. Nykyinen järjestelmä suosii selvästi lasten kunnallista päivähoitoa muiden hoitojärjestelyjen sijaan. Tämä näkyy myös selonteossa. Ryhmämme mielestä juuri pienten lasten ja heidän perheidensä kustannuksella on rakennettu ja ylläpidetään nykyistä raskasta päivähoitojärjestelmää. Siinä on paljon hyviäkin asioita, mutta se ei kohtele perheitä oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Jotta kotihoidon tuki olisi todellinen vaihtoehto päivähoidolle, olisi sen tasoa korotettava ja maksatusaikaa pidennettävä.

Rakenteellista uudistusta on esittänyt muun muassa Lapsiperheiden Etujärjestö ry tasarahamallillaan. Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä pitää ehdotusta tutkimisen arvoisena. Samoin tahtoisimme saada keskusteluun sellaisen verouudistuksen, jossa huomioidaan elatusvastuu ja kotona tehtävä hoivatyö. Ei voi olla oikein, että perheissä, joissa on kaksi tulonsaajaa, verotus on kevyempää kuin perheissä, joissa on vain yksi tulonsaaja. Unohtaa ei saa myöskään kotona tehtävän hoivatyön huomioimista eläkekertymässä. Näitä asioita ei selonteossa ole käsitelty lainkaan.

Työttömyys on edelleen suuri yhteiskunnallinen ongelma ja vaikuttaa monen lapsiperheen arkipäivään. Meidän kristillisdemokraattien mielestä ei maassamme saisi olla yhtään sellaista perhettä, jossa ainoa tulonsaaja tai molemmat tulonsaajat olisivat työttömänä.

Arvoisa puhemies! Selonteossa todetaan, että lasten hyvinvoinnin tai pahoinvoinnin juuret ovat usein varhaislapsuudessa. Jo ennen lapsen syntymää voidaan ennakoida mahdollisia kasvuympäristön pulmia ja kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana havaitaan usein kehityksessä tapahtuvat häiriöt.

Äitiys- ja lastenneuvolatoiminta on lapsiperheille juuri se yhteiskunnallinen palvelujärjestelmä, jonka tehtävänä on seurata lapsen kasvua ja kehitystä sekä tukea perhettä. Neuvolajärjestelmään luotetaan. Kuitenkin juuri näitä palveluita karsittiin lamavuosina ensimmäisenä. Välittömästi alkoi neuvoloissa näkyä lapsiperheiden olosuhteiden muuttuminen ja uhkaavat riskitekijät. Tilanteesta kerrottiin päättäjille, mutta viestiä ei otettu vakavasti. Neuvoloiden lisähaasteeksi ovat enenevässä määrin tulleet vanhempien päihde- ja huumeongelmat. Tämän lisäksi on myös sellaisia vanhempia, jotka eivät jostain syystä käytä neuvolapalveluita. Onneksi tilanteeseen on havahduttu, ja ryhmämme odottaakin neuvolatoiminnan asiantuntijatyöryhmältä nopeita tuloksia.

Neuvolatoiminnan lisäksi myös kouluterveydenhuollon säästöt kohdistuvat aivan väärään aikaan ja aivan väärään kohderyhmään. Tämä on hallituksen selonteossa huomioitu. Kunnille on annettu kouluterveydenhuollosta oma toimenpidesuositus. Sen tarkoituksena on varmistaa kouluterveydenhuoltoon ja oppilashuoltoon riittävät voimavarat. Lisäksi on käynnistetty sosiaali- ja terveysministeriön ja Stakesin yhteinen projekti kouluterveydenhuollon laatusuositusten tekemisestä. Selonteosta ei käy selville, miten annettuja suosituksia ja muita tulevaisuudenhankkeita ja työryhmien työtä seurataan.

Yksi vuosikymmeniä Suomessa toiminut lapsiperheiden tukitoimi on ollut kunnallinen kotipalvelu eli tutummalta nimeltään kodinhoitajajärjestelmä. Tämä toiminta on loppunut lapsiperheiltä lähes kokonaan. Tämä todetaan myös selonteossa, mutta olisimme toivoneet esitystä siitä, miten asia aiotaan hoitaa tulevaisuudessa. Onneksi maassamme on vielä niitä kuntia, joissa se on edelleen nähty välttämättömäksi ja haluttu säilyttää.

Arvoisa puhemies! On totta ja erittäin hyvä asia, että suuri osa lapsistamme ja nuoristamme voi tänä päivänä hyvin. Voidaan sanoa, että tulevaisuus heidän kohdallaan näyttää hyvältä. Mutta on totta myös se, että meillä on aivan liian suuri joukko niitä lapsia ja nuoria, joiden kohdalla ei voida sanoa samaa. Stakesin raportin mukaan joka kolmas suomalainen lapsi voi huonosti. Pahoinvoivia lapsia on jo enemmän kuin hyvinvoivia. Syrjäytymisriski ei ole enää marginaalisen lapsiryhmän uhka vaan suuren luokan kansanterveysongelma. Maamme elää tänä päivänä niin sanottua hyvää aikaa: taloutemme on suhteellisen hyvällä pohjalla ja elintasomme on maailman kärkiluokkaa. Miksi lapsemme kuitenkin voivat pahoin?

Selonteossa on tuotu esille monia hyviäkin keinoja ja menetelmiä, joiden avulla tilanteeseen yritetään puuttua, mutta siitä puuttuvat konkreettiset toimenpide-ehdotukset, joita kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä olisi odottanut enemmän, ei vain toteamisia ja suunnitelmia. Esimerkiksi lasten ja nuorten psykiatristen tutkimus- ja hoitopaikkojen lisääminen on erittäin kipeä kuntoonsaattamista odottava tarve. Lastensuojeluasioiden määrä on kasvanut kunnissa rajusti viime vuoden aikana. Niiden taustalla ovat yhä useammin päihteet, huumeet ja mielenterveysongelmat. Vakavaa on muun muassa se, että yhä useammin lastensuojelulapset ovat moniongelmaisia. Muun muassa psykiatrisen hoidon tarve ennen sijoittamista uuteen sijoituspaikkaan on yhä useammin välttämätön toimenpide. Lapset tarvitsevat pitkiäkin sairaalahoitojaksoja. Sairaalahoitojaksojen jälkeen on vaikea löytää juuri lapsen tarvetta vastaavaa sijoituspaikkaa, koska esimerkiksi perhesijoitus ei monien ongelmien kanssa painivalle lapselle ole aina riittävä. Kuntien lastensuojelutyöntekijöiden resurssit ovat niukat, ja ennalta ehkäisevään työhön ei juurikaan jää aikaa.

Kuntien lastensuojelun tasausrahasto on hyvä apu, mutta jos taloudellisesti heikosti voivassa kunnassa joudutaan huostaanottamaan useita lapsia — monesti nykyisin samasta perheestä — tulee kunnan oma osuus niin suureksi, että huostaanottotilanteita venytetään aivan liian kauan. Selonteossa asia oli ongelmineen tuotu hyvin esille. Erityisesti kiinnitin kuitenkin huomiota asioiden hoitamiseen liittyvään byrokratiaan.

Voimassa oleva lastensuojelulaki on vuodelta 84 ja on todettu vanhaksi ja puutteelliseksi. Vuonna 90 siihen tehtiin korjauksia eduskunnalle annetun selonteon pohjalta. Lastensuojelulain uudistamista varten perustettiin 99 ministeriössä työryhmä, jonka tehtävänä oli valmistella uusi lastensuojelulakiehdotus jo vuoden 2000 keväällä. Noin vuosi sitten ministeri Soininvaara vastasi sekä suulliseen että kirjalliseen kysymykseeni, että työryhmän tehtäviä on jouduttu priorisoimaan ministeriön resurssipulan vuoksi ja kyseinen lakiehdotus on ollut jäissä. Viime vuoden loppupuolella ministeri lupasi tuoda lakiehdotuksen eduskunnalle alkukevään aikana helmi—maaliskuussa. Kuitenkaan sitä ei ole vieläkään tuotu käsiteltäväksemme eikä aikataulua löydy myöskään käsiteltävästä selonteosta. Voi vain ihmetellä, onko kysymys todella näin vaikeasta asiasta vai selittyykö viivästys asennesyillä. Onhan kysymys yhdestä tärkeimmistä lapsia koskevista laeista.

Hallituksen lapsipoliittisessa selonteossa ehdotettiin lapsiasiainvaltuutetun viran perustamista. Myös YK:n asettama lasten oikeuksien komitea on vuonna 90 suositellut Suomen hallitukselle lapsiasiainvaltuutetun viran perustamista. Vastaavat kokemukset Ruotsista ja Norjasta ovat erittäin positiivisia. Asiaa tukevan lausunnon antoi myös eduskunnan Lapsen puolesta -ryhmä. Määrärahat kuitenkin karsittiin budjetinteon yhteydessä. Voi vain kysyä, miksi?

Yksi suomalaisen vanhemmuuden ja kasvatuksen erityisongelma on lasten kanssa vietetyn ajan puute. Työn ja perheen yhteensovittaminen on kohtuuttoman vaikeaa ja kallista. Työelämän pelisäännöt, verotus- ja sosiaaliturvarakenteet eivät suosi vanhempien ja lasten yhdessä viettämää aikaa, etenkään sitä, että pienet lapset saisivat kasvaa omassa kodissaan omien vanhempiensa hoitamina. Kotihoidon tuki on heikko ja lyhytkestoinen. Viime kaudella Lipposen hallitus samalla leikkasi kotihoidon tukea ja saattoi voimaan subjektiivisen päivähoito-oikeuden. Verotus ei suosi kotona tehtyä hoivatyötä, osapäivätyö ei ole kannattavaa eikä sitä ole riittävästi tarjolla. Työelämässä tarvitaan työaikojen joustavuutta, mihin liittyy kouluikäisten aamu- ja iltapäivähoidon järjestäminen. Yksin vietettyjen tuntien määrän kasvu korreloi erilaisen ongelmakäyttäytymisen lisääntymisen kanssa. Yhteiskunnassamme pitäisi olla järkeä korjata näin selkeästi osoitettu epäkohta.

Arvoisa puhemies! Hallituksen antama selonteko on todella tarpeellinen. Siinä on tuotu esille suurimmat lapsi- ja perhepoliittiset ongelmat, jotka ovat meidän kaikkien tiedossa. Meillä on erilaisia näkemyksiä syistä ja seurauksista, mutta tosiasia todella on, että meillä on aivan liian paljon niitä lapsia ja perheitä, jotka tarvitsevat yhä enemmän yhteiskunnan tukea arkipäivästä selviytymisessä. Tosiasia on myös se, ettemme ole toteuttaneet pitkäjänteistä ja kannustavaa väestö- ja perhepolitiikkaa. Ovatko lapsemme jäämässä globalisoituvan markkinatalouden jalkoihin, vai mistä on kysymys?

Sosiaali- ja terveysministeriö on käynnistänyt laajan kansallisen sateenvarjohankkeen, jolla palvelujärjestelmän eri ammattiryhmille haetaan osaamista lasten, nuorten ja heidän perheidensä tukemiseen riskitilanteiden arvioimiseen. Varhaisen puuttumisen käsitteellä halutaan laajentaa sitä joukkoa, joka ottaa kantaakseen vastuun lasten ja nuorten tilanteesta. Hankkeen tarkoituksena on muuttaa myös asenteita. Asenteiden muokkausta tarvitaan myös meissä päättäjissä. Nytkin sali on lähes tyhjä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että mikäli maamme päättäjät, niin virkamiehet kuin luottamushenkilötkin, eivät olisi muuttaneet lapsi- ja perhepolitiikkaansa, emme olisi nyt tällaisessa tilanteessa kuin missä olemme. Nyt on jälleen korkea aika muuttaa suuntaa.

Lasten ja nuorten pahoinvointi on puhutellut päättäjiä, ja asioista jopa keskustellaan. Nyt haetaan yhteisiä näkökulmia ja yritetään löytää vaihtoehtoja asioiden kuntoon saattamiseksi. Toivottavasti löydämme todellisia ja konkreettisia tekoja, jotta suunta todella kääntyy lapsiystävällisempään suuntaan. Merkittävä lapsi- ja perhepoliittinen teko olisi perustaa maahamme perheministeriö, jonka toimialaan kuuluisivat lapsi- ja perheasiat laaja-alaisesti.

Sosiaali- ja terveysministeri Maija Perho

Arvoisa puhemies! Tähänastisessa keskustelussa on hyvin vahvasti noussut esille työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen, sen esteet tai sen edellytykset. Jos ajatellaan meidän työaikalainsäädäntöämme, ajatellaan meidän perhevapaalainsäädäntöämme, meillä on kohtuullisen hyvät puitteet tähän yhteensovittamiseen, eli kysymys on hyvin paljon siitä, mitkä ovat työnantajien asenteet, työtovereiden asenteet ja mitkä perheiden, isän ja äidin, asenteet ja tietysti myös mahdollisuudet tehdä lapsen kannalta parhaita mahdollisia valintoja.

Täällä on moneen kertaan todettu se tosiasia, että pisintä työpäivää tekevät pienten lasten isät. Kysymys isyysvapaasta on ennen kaikkea tärkeä sen takia, että sillä halutaan antaa signaali, jotta isyys vahvistuisi, jotta isät osallistuisivat enemmän pienten lastensa hoitoon jo nykylainsäädännön puitteissa ja sitten tulevan lainsäädännön puitteissa, joka antaa mahdollisuuden aidolle isäkuukaudelle ja antaa lapselle lisää vanhempiensa aikaa kaksi viikkoa. Aivan oikein täällä on todettu, että ei tämä uudistus pelkästään ole käänteentekevä, mutta se signaali, joka tällä halutaan antaa, on tärkeä. Ja se on tärkeä myös naisten ja miesten tasa-arvoisuuden lisäämiseksi työelämässä.

Täällä on noussut esille muun muassa se, että tulevaisuudessa varmasti yritysten, työyhteisöjen, yksi rekrytointivaltti on hyvä henkilöstöpolitiikka, hyvä henkilöstöpolitiikka myös siinä mielessä, minkälaisia mahdollisuuksia annetaan työ- ja perhe-elämän yhteensovittamiselle, millä tavalla edistetään työelämän joustavuutta suhteessa ihmisten elämänkaareen silloin, kun lapset ovat pieniä, tai silloin, kun ikääntyneillä työntekijöillä on huoltovelvollisuuksia, omien vanhempiensa huoltovelvollisuuksia.

Isyyslomamallihan tarkoittaa sitä, että nykyiset 18 päivää, kolme viikkoa, säilyvät samalla tavoin käytettävinä joustavasti enintään neljässä eri jaksossa. On tärkeätä, että isällä on mahdollisuus olla äidin tukena siinä vaiheessa, kun vauva ja äiti kotiutuvat, ja käyttää tämä kolme viikkoa haluamallaan tavalla.

Täällä on myös puututtu aivan aiheellisesti äitiyspäivärahojen tasoon ja niiden määräytymisperusteisiin. Itse olen ajanut tähän lapsipoliittiseen selontekoon hallituskumppanieni suosiollisella myötävaikutuksella ehdotuksen siitä, että tähän rahaan saataisiin tasokorotus ja ennen kaikkea että äitiyspäivärahan määräytymisperusteet yhtenäistettäisiin sairauspäivärahan määräytymisperusteiden kanssa. Sehän eroaa siinä, että minimiäitiyspäivärahalle tippuvat työttömyyspäivärahaa saavat. Sairauspäivärahajärjestelmässä sen sijaan päiväraha määräytyy etuuden perusteella. On aivan selvää, että tähän eroon ei ole mitään sosiaalipoliittisia perusteita. Tämän asian lopullinen ratkaisu jää budjettiriiheen, mutta täällä sekä hallitusryhmien taholta että opposition taholta on tälle asialle tukea tullut. Toivottavasti se sitten myös käytännössä toteutuu.

Täällä on myös hyvin monessa puheenvuorossa korostettu lapsiperheiden palvelujen vahvistamista. Hallitushan on joutunut myös tätä lapsipoliittista selontekoa tehdessään priorisoimaan. Oppositio ei välttämättä joudu lainkaan priorisoimaan. Se voi esittää yhtä tärkeinä kaikki mahdolliset lapsiperheiden tilannetta parantavat toimenpiteet. Hallituksen piirissä on kuitenkin selkeästi nähty juuri niistä syistä, joita täällä on nostettu esille, lasten psyykkisten ongelmien, lasten häiriökäyttäytymisen, monien muiden vaikeuksien voittamiseksi ja ehkäisemiseksi se, että niitä palveluja, joissa ollaan tekemisissä lasten kanssa ja lapsiperheiden kanssa, tulee vahvistaa. Ymmärtääkseni on hyvin selkeä yhteinen näkemys siitä, että neuvolatoimintaa pitää vahvistaa, sen toimintaa pitää laajentaa entistä enemmän koko perhettä tukevaksi ja kypsää vastuullista vanhemmuutta tukevaksi. Samaten on korostettu erityispäivähoidon resurssien turvaamista, on korostettu kouluterveydenhuollon turvaamista, ja tämä on mitä suurimmassa määrin myös kuntatason pohdintaa, eli kannattaa pohtia silloin, kun keskustellaan esimerkiksi kouluterveydenhuollon kohentamisesta, mitä sitten maksaa näiden vakavien seurausten ja oireiden hoito eli suhteuttaa päivä psykiatrisessa laitoshoidossa, noin 3 000 markkaa päivä, siihen, mitä nämä panostukset varhaiseen puuttumiseen kaiken kaikkiaan tuottaisivat.

Täällä on perätty ja otettu esille kotihoitoon liittyvä eläkeoikeuskysymys. Senhän työmarkkinaosapuolet siirsivät hallitukselle ja tätä asiaa on vakavasti selvitelty ja erilaisia malleja valmisteltu. Viimeksi olen aiheesta keskustellut tänään. Tarkoitus on todella se, että tähän asiaan saadaan kohennus ja tämä liittyisi siihen suureen kokonaisuuteen, jolla eläkejärjestelmää kaiken kaikkiaan on tarkoitus uudistaa.

Vielä lopuksi pari kommenttia.

Ed. Rehula totesi, että lapset ja lapsiperheet on saatava pois leipäjonoista. Näin on tietysti tarpeen tehdä ja siihen pyrkiä. Haluan muistuttaa siitä, että kun päätettiin köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisista toimista, niin valtaosa kohdistui nimenomaan vähävaraisiin lapsiperheisiin työmarkkinatuen lapsikorotusten muodossa, kansaneläkkeen lapsikorotuksen palauttamisen muodossa, asumistuen ehtojen parantamisen muodossa, eli kyllä näitä toimenpiteitä on tehty. Jos täällä on kaivattu konkretiaa, niin kyllä tätä listaa voisi tästä vielä enemmänkin jatkaa, mutta sen voi tehdä osaltaan ministeri Soininvaara ja debatin kuluessa ottaa näitä asioita esille.

Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara

Arvoisa puhemies! Tätä keskustelua on ollut mielestäni miellyttävää kuunnella. Täällä selvästi on nyt pitkästä aikaa yritetty etsiä vaikeisiin ongelmiin mieluummin syitä kuin syyllisiä ja tätä keskustelua olisi hauska jatkaa eteenpäinkin. Eräitä kommentteja.

Ed. Rehulassa on selvää ministeriainesta, sillä hänen analyysinsä lapsipoliittisesta tilanteesta oli hyvin samanlainen kuin hallituksella. Hän totesi, että perhe Virtasella menee nyt oikein hyvin silloin, kun on kysymys ehjästä perheestä. Kun on isä ja äiti ja jos lapset vielä ovat koulussa eivätkä enää päivähoitoiässä ja jos molemmat ovat töissä, niin tällä perhetyypillä, joka meillä onneksi on kuitenkin vielä yleisin ja koostuu valtaosasta perheistä, menee kohtalaisen hyvin.

Sitten on perheitä, joilla ei mene ollenkaan hyvin. Ja ehkä juuri tämän takia päädyttiin siihen, että sen sijaan, että käytettäisiin 24 miljoonaa euroa siihen, että perhe Virtanen saisi ruhtinaallisen 2 euron korotuksen lapsilisiin, niin ajateltiin, että ehkä kuitenkin kannattaa tämä raha siirtää ja kohdistaa nimenomaan niihin lapsiin, joilla menee hyvin heikosti. Olin ed. Rehulan puheenvuorosta melkein kuulevinani perustelut, että näin kannattaisi tehdä, vaikka hän ei ihan tätä johtopäätöstä saanut suusta ulos. Mutta joka tapauksessa analyysi tilanteesta oli hyvin sama.

Samoin hän sanoi, ettei kannata tilastoissa mennä sen taakse, että meillä päivähoidon tilanne on kansainvälisesti loistava. Suomessa muuten — minulla ei ole tästä varmaa tilastoa, mutta olisin aika valmis lyömään vetoa, että Suomi on ainut maa maailmassa, joka käyttää päivähoitoon enemmän rahaa kuin puolustusbudjettiin. En usko, että toista maata löytyy, koska kaksi muuta maata, jotka käyttävät rahaa paljon päivähoitoon, ovat Ruotsi ja Israel ja molemmilla on kohtalaisen suuri puolustusbudjetti. Sen sijaan päivähoidon sisällä kannattaa varmaan panostaa erityistä kasvatuksellista päivähoitoa vaativiin lapsiin eikä korottaa päivähoidon tasoa enää nykyisestä yleisesti, vaan kiinnittää huomiota juuri niihin lapsiin, joiden osalta valitettavasti kasvatusvastuu on luisumassa yhteiskunnalle, koska sitä ei muuallakaan ole. Juuri näin tässä on tarkoitus tehdä.

Ed. Hemilä esitti mielenkiintoisen kysymyksen, pani kissan pöydälle sen suhteen, onko meidän subjektiivinen päivähoito-oikeutemme liian laaja ja pitäisikö sitä jollakin tavoin rajoittaa niitten osalta, joilla niin sanottua perinteistä päivähoidon tarvetta ei ole. Tätäkin on laskettu sekä sosiaali- ja terveysministeriössä että Kuntaliitossa ja päädytty eri tuloksiin. Kuntaliiton mielestä tämä pienentäisi päivähoidon kustannuksia noin prosentilla, ja sosiaali- ja terveysministeriö on päätynyt pienempään summaan, mutta prosentti päivähoidon menoista tietysti on paljon rahaa. On arvioitu, että näistä lapsista, jotka nyt ovat kokopäivähoidossa, noin puolet voisi siirtyä osapäivähoitoon ja sillä toisella puolella on sitten jo se lastensuojelullinen tarve. Tämän takia tästä koituvat säästöt eivät olisi niin kovin suuria. Toisaalta tietysti, jos päivähoitoon tulee paljon puolipäivälapsia, se tuottaa vaikeuksia hoidon järjestämiseen. Tämä ei ole kovin yksinkertaista. Mutta kun ed. Hemilä esitti, että kuntien kannattaisi järjestää kerhotoimintaa virikkeisyyden aikaansaamiseksi, niin näin kannattaa tehdä ja näin moni kunta on tehnytkin ja saanut lapsia sillä tavalla siirtymään pois päivähoidosta kerhotoimintaan. Mutta sen pitää ensin olla olemassa. Moni perhe varmaan hyvinkin tähän suostuisi silloin tulemaan. Ehkä tässä kannattaa edetä vapaaehtoista tietä, mutta kovin suuria resurssisäästöjä tätä kautta ei saa. Kuntaliiton arvio on 20 miljoonaa euroa ja STM:n arvio on tätä pienempi. Sitä, kumpi on oikeassa, en osaa sanoa.

Ed. Nordman sanoi aivan oikein, että moni muu asia vaikuttaa maailmaan enemmän kuin se, mitä kuvittelemme tekevämme lapsipolitiikkaa ja että esimerkiksi talonmiesjärjestelmän subventoiminen oli hyvää lapsipolitiikkaa. Se oli myös hyvää vanhuspolitiikkaa, se oli hyvää lähiympäristöstä huolehtimista. Sillä saatiin aikaan ehkä jonkinlaista vandalisminkin vähenemistä. Yleensä kaikki se, mikä lisää yhteisöllisyyttä yhteiskunnassa, parantaa sitä. Tässä mielessä ed. Nordmanin puheenvuoro oli hyvä.

Ed. Kemppainen sanoi, että meillä ei ole oikein vaihtoehtoja tälle kovin päivähoitopainotteiselle politiikalle. Pohjoismaisittain Suomen lastenhoitojärjestelmä on erittäin vähän päivähoitopainotteinen ja ehdottomasti Euroopan kotihoitovaltaisimpia. Ainoa toinen maa maailmassa, jossa on tämmöinen kotihoidontukijärjestelmä, on Norja. Siellä se ei ole ollut kovin pitkään. Kotihoidontukijärjestelmähän on hyvin suosittu. Sitä käyttää siis selvästi yli puolet perheistä. Se on valtajärjestelmä alle 3-vuotiailla. Pitäisikö se laajentaa yli 3-vuotiaisiin? Silloin siirrymme kovin tämmöisestä eurooppalaisesta järjestelmästä ulos, jos ajatellaan, että jossakin vaiheessa lasten sosiaalistuminen alkaa olla hyvä ja kotihoidontukijärjestelmän laajentaminen yli 3-vuotiaisiin on erittäin kallista, jolloin se tietysti asettuu muitten vaihtoehtojen rinnalle.

Kysymys lastensuojelulaista oli todellakin jossain vaiheessa jäissä, koska niin kuin sanoin, STM:ssäkään näitä valmisteluresursseja ei ole niin pilvin pimein. Käskin ottamaan sen pois jäistä ja todellakin toivoin, että asiat etenisivät niin nopeasti, että pääsisin tämän lain esittelemään, mutta enpä päässytkään. Se on valitettavaa.

Tässä yhteydessä olen kehottanut myös selvittämään sitä, että kun meillä on paljon lapsia, jotka seikkailevat sijoitusperheen ja biologisen perheen välillä ehkä kuusikin kertaa elämänsä aikana, voisiko tätä rallia vähän lainsäädännöllä tai käytäntöjä muuttamalla vähentää ja voisiko ajatella, että tällaisessa kovin vaikeassa tapauksessa voisi käyttää myös adoptiota tai adoption mahdollisuutta, joka on nykyisin lähes suljettu, vähäsen avata.

Hyvin monessa puheenvuorossa, esimerkiksi ed. Forsiuksen puheenvuorossa ja monessa muussa, toivottiin perhepolitiikkaan yleisesti lisää rahaa. En ole tästä enää seuraavissa budjettiriihissä riitelemässä, mutta oma ennusteeni on se, että perhe Virtanen jatkossa pääsee enemmänkin maksumieheksi. Meillä on vaikeuksia järjestää vanhustenhoitoa. Meillä eläkkeet vievät paljon rahaa. Ennen kaikkea terveyspolitiikka tulee viemään satoja miljoonia euroja jatkuvasti. Lapsipolitiikassa varmaankin tähän varhaiseen puuttumiseen kannattaa käyttää resursseja erittäin paljon. Toivon edelleenkin, että perhe Virtasella menee niin hyvin kuin sillä menee nyt, että perhe Virtasen maksukyky kaiken tämän maksajana säilyy.

On tietysti valitettavaa se, että meillä lapsilisien ostovoima on heikentynyt. Jossakin vaiheessa tämä täytyy kyllä lopettaa. Mutta mielenkiintoista on se, että tuona aikana peruspalveluministerinä on ollut kolme eri ministeriä, joista kukaan ei ole päätynyt siihen, ettei olisi muita vielä tärkeämpiä rahakohteita, eivätkä tähän päätyneet myöskään hallituspuolueitten eduskuntaryhmät, jotka saivat aika vapaasti käyttää koko sen liikkumavaran, mitä oli olemassa, eikä tähän listaan sisältynyt silloin myöskään lapsilisien korottamista, koska se maksaa niin paljon, että se olisi vienyt sen listan kokonaan. (Ed. Pekkarinen: Eihän siinä ollut mitään muutakaan käytännöllisesti katsoen!) Minusta se, mitä hallituspuolueitten eduskuntaryhmät tekivät, siirsivät tätä rahaa hyvin paljon kunnallisiin palveluihin, oli oikea linja.

Juha  Rehula  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Ministeri Perho, te sanoitte, ettei opposition tarvitse asioita priorisoida. Kuultuamme hallituspuolueitten ryhmäpuheenvuorot sopii kai oppositiostakin kysyä, mikähän on hallituspuolueitten priorisointi, kun hallitus on ollut yksimielinen esimerkiksi vuoden 2003 budjettiraamien osalta.

Erityisesti haluan kysyä ministeri Soininvaaralta kuultuamme ed. Forsiuksen vihreitten ryhmäpuheenvuoron, joka oli puolueenne, jota johdatte, ryhmäpuheenvuoro, löytyisikö joitakin asioita, joissa te voitte tuon ryhmäpuheenvuoron ja hallituksen tekemien ratkaisujen kanssa toimia yhdensuuntaisesti.

Mitä tulee ministerin vaihtamiseen, se vallan hyvin sopii. Ainakin löysät puheet vähenisivät jonkin verran.

Susanna Rahkonen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Rehula totesi, että sosialidemokraattinen malli järjestelmäkeskeisestä ja järjestelmäuskoisesta konseptista ei tunnista arjen pahoinvointia, ei riitä, että on luotu järjestelmiä jne. Kysyisin, kuka näin on puhunut. Ihmettelen tätä kommenttia. Ed. Rehula ei kuunnellut sos.dem. ryhmän ryhmäpuheenvuoroa, jossa korostin nimenomaan sitä, että palveluiden uudelleenorganisointi on tärkeää jatkossa lapsen ja perheen tukemisen näkökulmasta, ei hallinnollisen sektori- tai ammattikuntajaon perusteella. Lasten hyvinvointi on niin monen tekijän summa, ettei kaikkia ongelmia yhdellä selonteolla toki vielä ratkaista. Töitä riittää seuraavallekin hallitukselle. Toivon todella, että kaikki puolueet ja työmarkkinajärjestöt saadaan yhdessä miettimään lapsipolitiikkaa tulevaisuudessa.

Pertti Hemmilä /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! On ilahduttavaa, että näin tärkeässä asiassa löytyy näinkin sovinnollinen keskustelu, mitä tänään täällä on käyty tähän mennessä. Haluaisin nyt kuitenkin muistuttaa siitä, että meidän pitäisi katsoa tulevaisuuteen vähän pitemmälle ja tulevia vuosikymmeniä ja tulevia sukupolvia muistaa. Tällä vuosikymmenellä jo jää eläkkeelle Suomessa yli 700 000 työntekijää. Vastaavaan aikaan nuorista ikäluokista tulee työelämään tilalle vajaa 500 000. Näin ollen meidän pitäisi nyt jo nähdä kouluttamisen tarve. Mehän tiedämme melko tarkkaan, mille aloille näitä työntekijöitä pitää kouluttaa ja minkä verran. Meidän pitäisi tähän erityistä huolta nyt kiinnittää.

Tähän liittyen totean, että tutkimuksen mukaan 5—7 prosenttia nuorista peruskoulunsa päättävistä ei halua mihinkään ammattikoulutukseen. (Puhemies koputtaa) Vielä vakavampi tilanne on sosiaalibarometrin kertomana 13—29-vuotiaitten osalta, (Puhemies koputtaa) joista jopa kolmasosa on haluttomia mihinkään lisäkoulutukseen.

Merikukka  Forsius  /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Selonteossa kerrotaan, että perhepoliittisista etuuksista ensi vaiheessa tarkistetaan äitiysrahan ja vanhempainrahan vähimmäismäärä ja määräytymisehtoja. Olisin kysynyt, mitä käytännössä tarkoittaa määräytymisehtojen tarkistaminen. Edelleen selonteossa kerrotaan, että jatkossa perhepoliittisten tulonsiirtojen kehittämisen painopiste on ostovoiman turvaamisessa. Mikä on näitten luvattujen toimenpiteiden toteuttamisjärjestys ja aikataulu, ja milloin etuudet aiotaan sitoa indeksiin?

Marja-Leena Kemppainen /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Olisin halunnut ministeri Soininvaaralta päivähoitoasiaan hieman siinä mielessä lisää mielipidettä, koska hän väitti, että kotihoitojärjestelmä on hyvin kallis ja yksi kalleimpia maailmassa. Vaikka se on hyvin kallista, minusta se ei ole kehumisen aihe, jos meillä voidaan todeta, että sillä saatu tulos on tehotonta, se on kallista eikä lapselle aina terveysystävällistäkään. Jos se on kallis, eikö rakennetta voitaisi muuttaa sillä tavalla, että siitä saataisiin hieman toisenlaista tulosta, jolloin lapset saisivat olla turvallisemmissa pienissä ryhmissä esimerkiksi kotona eikä se olisi yhteiskunnalle niin kallista?

Annika Lapintie /vas(vastauspuheenvuoro):

Herra puhemies! Ministeri Soininvaara mainitsi, että ollaan valmistelemassa laatusuositusta kouluterveydenhuoltoon. On tietenkin hyvä, että kuntien päättäjille kerrotaan, miten koulujen terveydenhuolto pitää järjestää, kun sitä ei muuten ole tajuttu. Kunnissahan on lakkautettu kouluterveydenhoitajien virkoja ja otettu kouluterveydenhoitajat pois kouluista. Tällaiset lyhytnäköiset ja väärät säästöpäätökset ovat saaneet suurta tuhoa aikaan. Samanaikaisesti kun kouluterveydenhuoltoa supistettiin, nuorten tyttöjen aborttiluvut ovat nousseet huimaan kasvuun. Siinä mielessä edes suositukset ovat hyviä. Katson kuitenkin, että valtiolta tarvittaisiin enemmän kuin pelkkää laatusuositusta eli selvää, silkkaa rahaa, josta varmistetaan, että se ohjataan todella kouluterveydenhuoltoon eikä käytetä mihinkään muuhun, vaikkapa kuuluisiin jalkapallo- ja jäähalleihin.

Miten aiotaan varmistaa, että kouluterveydenhuollon taso todellakin paranee?

Mauri  Pekkarinen  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Näitä vihreiden filosofioita on kuultu seitsemän vuoden ajan tämän hallituksen aikana, nyt ministeri Soininvaaralta viimeksi. Hän puhui ihan oikein siitä, että perhetukea pitäisi kohdentaa, näin ymmärsin, eniten niille, jotka ovat sen suurimmassa tarpeessa. Arvoisa ministeri, juuri näiltä perheiltä te olette kuitenkin leikannut Lipposen hallitusten aikaan äitiyden päivärahasta, alimmasta päivärahasta, kaikkein pienituloisimmalta silloin, kun lapsi on pieni, äitiyspäivärahakuukausien aikana. Te olette leikannut lapsilisistä, joiden suhteellinen merkitys on kaikkein suurin kaikkein pienituloisimmille. Te olette leikannut kotihoidon tuesta, jonka suhteellinen merkitys on pienituloisille kaikkein suurin, ja te olette leikannut erilaisista lapsikorotuksista, jotka liittyvät erilaisiin sosiaalietuuksiin. Täälläkin näiden etuuksien merkitys on kaikkein pienituloisimmalle kaikkein suurin. Kertokaa nyt, miten te käytännössä voitte menneestä poimia jonkinkaan sellaisen (Puhemies koputtaa) asian, joka käytännön tekona olisi ollut kädenojennus juuri kaikkein heikoimmassa aineellisessa asemassa oleville perheille.

Hanna  Markkula-Kivisilta  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Täällä on ollut esillä myöskin asuntopolitiikan vaikutus lapsiperheiden asemaan. On totta, että asuminen Suomessa on hyvin kallista. Eilen julkistettiin tutkimus, jossa verrattiin Suomen ja Ruotsin lapsiperheille antamia tukia ja pienten lasten vanhempien käyttäytymistä ja todettiin, että esimerkiksi Ruotsissa pienten lasten äidit tekevät paljon useammin osa-aikaista työtä kuin Suomessa. Itse asiassa yksi selitys, mikä tälle löytyy, on se, että Ruotsissa asumiskustannukset suhteessa palkkatasoon ovat alhaisemmat kuin Suomessa. Siinä mielessä suomalaiset perheet tarvitsevat molempien vanhempien kokoaikaisen työn palkan voidakseen ylläpitää kaikkea sitä, mitä perheen talouden ylläpitoon tarvitaan.

Eduskunnan mahdollisuus vaikuttaa asuntojen hintoihin on aika pieni tai ainakin aika välillinen, mutta kun vähän aikaa sitten myöskin tutkimuksessa kerrottiin, että asuntojen hinnoista noin 40 prosenttia muodostuu erilaisista veroista, ehkä sillä puolella kannattaisi ruveta miettimään jotakin liikkumista, jotta asuntojen hintaan ja sitä kautta asumiskustannusten tasoon voitaisiin vaikuttaa.

Sosiaali- ja terveysministeri  Maija  Perho

Arvoisa puhemies! Ed. Forsius kysyi äitiyspäivärahojen määräytymisehtojen tarkistuksesta. Kysymys on nimenomaan siitä, että työttömyysturvalla olevan tulot tippuvat aika merkittävästi, kun hän saa lapsen ja siirtyy äitiyspäivärahalle. Tämä määräytymisperuste on tarkoitus yhdenmukaistaa sairauspäivärahajärjestelmän kanssa niin, että äitiyspäiväraha perustuu tähän etuuteen. Kysymys tästä tasosta on tietysti budjettikysymys.

Sitten priorisointikysymykseen sen verran, että täällähän toki hallitusryhmät ryhmäpuheenvuoroissaan esittivät toivomuksiaan mutta hyvin monet oli suunnattu pidemmälle tulevaisuuteen. Joka tapauksessa tämä selonteko sisältää konkreettisena lapsiperheiden palveluihin, muun muassa perheneuvolatoimintaan kohdennetun määrärahan, se sisältää äitiyspäivärahakohdan, (Puhemies koputtaa) se sisältää isyysvapaan parantamisen ja lukuisan joukon toimenpiteitä, jotka esimerkiksi juuri näillä suosituksilla ohjaavat kuntien toimintaa.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Ensinnäkin laatusuositusten linja sisältää tietysti sen riskin, että niitä ei oteta huomioon, mutta toistaiseksi ne ovat vaikuttaneet kuntakenttään paremmin kuin olemme kuvitelleet. Nehän tehdään yhdessä Kuntaliiton kanssa, ja kuntasektori sitoutuu aika voimakkaasti. Sehän tarkoittaa myös kunnan sisäisessä päätöksenteossa, että kullakin sektorilla on jotakin, johon nojata neuvotteluissa kunnan omien resurssien käytöstä. Tätä linjaa ainakin toistaiseksi sovelletaan. Toinen vaihtoehto on ryhtyä voimakkaasti normittamaan asioita, mutta siihen liittyy omat ongelmansa.

En aivan ymmärtänyt ed. Kemppaisen puheenvuoroa, mistä asiasta piti tehdä halvempi, koska kotihoidontukijärjestelmä, jos se tällaisenaan laajennettaisiin, olisi tietysti sellainen uudistus, joka raivaisi tieltä monta muuta uudistusta, koska sen rahoittaminen vie aika paljon rahaa. Välimuotoja voisi myös harkita. Perhepäivähoidon tilanne on siltä osin vähän surullinen, että (Puhemies koputtaa) perhepäivähoitajia ei tahdo riittää, ja se voisi olla monen perheen kannalta varsin hyvä ratkaisu.

Rakel  Hiltunen  /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Mielestäni selonteossa ja ministereiden puheenvuoroissakin edelleen liian vähälle huomiolle jäivät ne lapset, jotka eivät todella puhu itsensä puolesta. He ovat huostaanotettuja lapsia. Heitä on kaikkiaan 7 300 Suomessa. Yksin Helsingissä huostaanotettuja lapsia on 1 640. Viime vuonna alle vuoden ikäisten, vauvaikäisten lasten huostaanotot ovat hälyttävästi lisääntyneet. Tässä kiinnittyy huomio kahteen seikkaan: Siihen kysymykseen, eikö yhteiskunnan pidä vastata siihen, millainen vanhemmuus annetaan niille lapsille, joiden vanhemmuus on otettu yhteiskunnalle. Eikö siihen tarvita laatusuosituksia, ministeri Soininvaara? Toinen kysymys, varhainen puuttuminen: Äitiys- ja lastenneuvolatoiminnan kehittäminen on tässä toimenpide-ehdotuksessa ihan hyvä. Minä haluan painottaa sitä edelleen muun muassa siihen suuntaan, mihin professori Matti Rimpelä on vedonnut, eli sosiaalityön kasvattamiseen äitiys- ja lastenneuvolapalveluissa.

Anu Vehviläinen /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Haluaisin vielä muistuttaa leikkauksista ja erityisesti minimiäitiyspäivärahaan tehdystä leikkauksesta. Te olette jatkuvasti lupailleet, että siihen tehdään korjaus. Kuitenkaan mitään aikataulua puhumattakaan määrärahoista tai lakiesityksistä asian korjaamiseksi ei ole täällä nähty. Nyt te, ministeri Perho, viittaatte, että budjettiriihessä tämä korjataan. Haluan kysyä, minkä takia hallitus ei tehnyt selonteon yhteydessä täsmällistä päätöstä tästä asiasta. Nythän selonteossa puhutaan, että ensi vaiheessa tarkoitus on korjata. Ensi vaihetta tämän hallituksen osalta ei yksinkertaisesti ole, ellei kehyksiä revitä rikki. Seuraavat vaiheet ovat vasta seuraavan hallituksen ja seuraavan eduskunnan käsissä. En oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte. Pystyttekö te tässä sanomaan, että hallitus on yksimielisesti tätä mieltä ja tämä ongelma kokonaan poistetaan tulevan budjettiriihen yhteydessä? Näinkö on?

Sari Sarkomaa /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Selonteon painopiste on asetettu aivan oikein palveluihin. Palvelut auttavat. Aikuiset arjessa ovat tukea, turvaa kipeästi kaipaavalle syrjäytymisvaarassa olevalle lapselle tai nuorelle varmasti parempi vaihtoehto kuin euro tai kaksi käteen. Mielestäni vakavaa on se, että laatusuositukset ovat osin juuttuneet ministeriön ruuhkaan. Virkamiehiä ei riitä kaikkeen tarpeelliseen, sanoitte, ministeri Soininvaara. Kehottaisin kyllä ministeriä kaivamaan ne lapset sieltä paperipinojen pohjalta, jotta laatusuosituksissa päästäisiin eteenpäin. Kaikkein tärkeintä on se, että perheiden palveluissa todellakin olisi laatusuositukset. Ennen kaikkea ylisuuriin ryhmäkokoihin kouluissa ja päiväkodeissa toivoisin uusia suosituksia todella tulevan ja niihin puututtavan. On erittäin tärkeää, että lasten arjessa on aikuisia, joilla on todellakin aikaa.

Päivi  Räsänen  /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ministeri Soininvaara väitti, että maassamme on poikkeuksellisen kotihoitopainotteinen järjestelmä, mutta samalla te, ministeri, unohditte sen, että Suomi Ruotsin ohella poikkeaa muista Euroopan maista siinä, että meillä ei verotuksessa huomioida lainkaan kotona tehtävää hoivatyötä. Kotihoidon tuki meillä kyllä on, mutta se ulottuu vain alle kolmivuotiaisiin lapsiin ja on tasoltaan leikattu niin alhaiseksi, että se ei enää ole läheskään kaikille realistinen vaihtoehto.

Kun hallitus ministeri Perhon mukaan joutuu priorisoimaan ja on priorisoinut perhepoliittisia kysymyksiä, kyllä ajattelen, että kiireellisempää olisi saada alle kouluikäisten lasten kotihoito todelliseksi vaihtoehdoksi kuin kaunistaa tasa-arvotilastoja kahden viikon isyyslomalla. Kahden viikon isyysloma (Puhemies koputtaa) ei ole vastaus työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen kysymyksiin. Se ei ole lapsipolitiikkaa vaan tasa-arvopolitiikkaa.

Mari  Kiviniemi  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Puhemies! Ministeri Soininvaara kiitteli puheenvuoroja rakentavasta hengestä ja siitä, ettei syyllisiä etsitä lapsiperheiden huonoon tilanteeseen, ja on selvää, ettei syyllisiä tarvitsekaan etsiä, koska kun on lukenut viime syksynä ilmestyneitä ja aivan viime päivinä ilmestyneitä lukuisia tutkimuksia, ne osoittavat selvästi, että Lipposen hallitukset ovat hoitaneet perhepolitiikkaa erittäin huonosti, jälki on aika karmeaa.

Mutta kyllä on selvää, että tämä selonteko on melkoinen pettymys. Siinä ei esitetä selkeää toimintasuunnitelmaa ja rahoitusohjelmaa lapsiperheiden tilanteen korjaamiseksi. Se on pettymys myös siksi, että viime syksynä keskustan välikysymyksen aikaan ministeri toisensa perään oli ehdottamassa lapsilisiin indeksitarkistuksia, minimiäitiyspäivärahaan korotuksia, kotihoidon tukeen korotuksia. Näiden kymmenien, jopa satojen miljoonien eurojen odotusten ja ehdotusten jälkeen, mitä jäi lapsiperheille käteen? 15 miljoonaa euroa ja pari ehdollista lisäviikkoa isyyslomaan.

Mikko Elo /sd(vastauspuheenvuoro):

Puhemies! Ministeri Soininvaara omassa alustavassa puheenvuorossaan kyllä jonkin verran kosketteli minun mielestäni ehkä kaikkein tärkeintä asiaa, joka on rasite lapsiperheille. Se on tämänhetkinen pitkäaikaistyöttömien tilanne, joka on johtanut köyhyyteen ja syrjäytymiseen ja myöskin niiden lasten syrjäytymiseen, jotka ovat näissä perheissä. Tämä ilmiö on erityisen selvästi näkyvissä suurissa kaupungeissa. Muun muassa kotikaupungissani Porissa meillä on leipäjonoissa 1 700 taloutta, joissa noin 500 lasta. Jokainen ymmärtää, että näiden lasten mahdollisuudet menestyä koulussa ovat minimaaliset.

Puhemies! Minun kysymykseni onkin, miten ministeri Soininvaara ja ministeri Perho aikovat suhtautua esimerkiksi toimeentulotuen asumistuen omavastuun poistamiseen, koska toimeentulotuki on minimituki, joka näillä perheillä on käytettävissä, ja mitä he ajattelevat näistä leipäjonoista, joita suurissa kaupungeissa on.

Kirsi Ojansuu /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Mielestäni on aivan oikein painopisteeksi valittu syrjäytymisvaarassa olevat perheet. Kysyisin, miten huolehditaan siitä, että lisärahoitus, joka näiden perheiden tukemiseen aiotaan osoittaa, todella kohdentuu kunnissa oikein.

Toiseksi, kun on puhuttu perhe-elämän ja työelämän yhteensovittamisen vaikeudesta, soisi todella, että tulevissa tuponeuvotteluissa tämä asia nousisi keskeiseen asemaan ja siihen todella paneuduttaisiin.

Liisa  Hyssälä  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Ministeri Perho totesi täällä, että on paljon tehty toimenpiteitä lapsiperheiden hyväksi, ja mainitsi kaksi esimerkkiä: työmarkkinatuen lapsikorotusten palautus ja kansaneläkkeen lapsikorotukset.

Arvoisa ministeri Perho, te olette itse ensin leikanneet näitä etuuksia rajusti, ja sitten te palautatte pienen osan ja rehvastelette täällä sillä, että nyt te olette tehneet lapsiperheitten hyväksi paljon! Tämä on kyllä todella petosta suorastaan. Tästä kirjasta käy ilmi, että 2 miljardia markkaa pienemmät ovat perhetuet kuin vuonna 95, jolloin meillä oli todella taloustilanne toinen kuin nyt noususuhdanteessa.

Ministeri Soininvaara jää kyllä historiaan myöskin siitä, että hän noususuhdanteen aikana ei kyennyt lapsiperheitten asemaa parantamaan, vaan esimerkiksi juuri lapsilisäthän ovat heikentyneet, kun indeksitarkistuksia ei ole tehty. (Puhemies koputtaa)

Ministeri Soininvaara totesi, että on mukavaa, kun ei etsitä syyllisiä. Kyllä Lipposen hallitus on vastuussa (Puhemies koputtaa) näistä asioista.

Kari   Kärkkäinen  /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ministeri Soininvaara vertaili perhepoliittisten etuuksien suhdetta puolustusmenoihin myös kansainvälisesti. En malta olla ottamatta kantaa siihen, että tämä suhde on ollut kohtuullisen hyvä Suomessa tähän saakka, mitä nyt hallitus viimeisten vuosien aikana on selkeästi tehnyt toisen suuntaisia päätöksiä. Muistamme hyvin viimeisen budjettineuvottelun, jossa hallitus antoi lisää 700 miljoonaa markkaa, 6 miljoonaa euroa, puolustushallinnolle tälle vuodelle. Vuonna 2003 summa nousee 200 miljoonaa markkaa ja 200 miljoonaa markkaa plus inflaatiotarkistus vuonna 2004. En malta olla kysymättä sitä, mihin on samaan aikaan jäänyt huoli lapsilisistä, kotihoidon tuesta ja erilaisista lapsikorotuksista. Tämä suhde, ministeri otti tämän esille, entisestäänkin on kyllä teidän hallituksenne aikana vääristynyt.

Sosiaali- ja terveysministeri  Maija  Perho

Arvoisa puhemies! Ed. Hyssälän puheenvuoroon esittäisin vastakysymyksen. Tilanteessa, jossa Suomi oli erittäin pahoin velkaantunut, jossa kaikkein kiireellisin ja keskeisin tehtävä oli saattaa maan talous raiteilleen ja pysäyttää velkaantuminen, olisiko keskusta jättänyt kaikki säästöt tekemättä? Lastensuojelun Keskusliiton Heikki Hiilamon julkaisussa, johon on muun muassa viitattu, todettiin, että Ruotsissakin leikattiin ja leikkauksia on palautettu. Onko se meillä huono asia, että leikkauksia on palautettu? Ei minusta sitä nyt kannata täällä hirveästi irvistellä ja kritisoida.

Ed. Vehviläiselle marssijärjestyksestä: Ed. Vehviläinen kokeneena edustajana tietää varsin hyvin, että ei mitään budjettilakeja anneta ennen kuin budjetti on hyväksytty. Tämän marssijärjestyksen pitäisi olla varsin selvä.

Pitkäaikaistyöttömien tilanteesta totean yhtenä mahdollisuutena sen toimintamuodon, joka on tänä vuonna alkanut, eli työvoimahallinnon, sosiaalitoimen ja (Puhemies koputtaa) Kelan yhteinen toiminta, jossa haetaan räätälöityjä ratkaisuja. Se ei auta kaikkia, mutta toivottavasti osaa lapsiperheistä.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Ihan kaikki puheenvuorot eivät täällä varmaan edes odota kommentoimista, mutta ed. Ojansuu kysyi, miten saadaan tämä 15 miljoonaa euroa kohdentumaan. Tästä on tarkoitus käydä neuvotteluja Kuntaliiton kanssa, ja eräs vaihtoehto on sama, mitä on tehty huumehoidossa, että valtio maksaa osan ja kunnat sitoutuvat panemaan osan. Muitakin vaihtoehtoja on olemassa, mutta nämä neuvottelut sinänsä voivat olla varsin helppoja, koska Kuntaliiton analyysi siitä, mitä pitää tehdä, on hyvin saman suuntainen, jolloin tällä kertaa ei tarvita ikään kuin painostamista ja pakottamista, vaan hyvässä yhteistyössä voidaan tehdä.

Ed. Elon kysymys toimeentulotukinormin korottamisesta: Itse en ole enää tästä päätöksiä tekemässä, mutta jos olisin, kannattaisi ehkä lapsiperheiden osalta pohtia lasten harrastusmenojen korvamerkitsemistä toimeentulotuessa ja siis korottamista nimenomaan sillä tavalla, koska ei tietysti ole hyvä se, että vähävaraisten perheiden lapset syrjäytyvät oman ikäluokkansa lasten harrastuksista. Sillähän juuri pitäisi estää syrjäytymisen periytymistä. Mutta tämä jää tulevien päättäjien murheeksi.

Kyösti Karjula /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Olen aikaisemminkin ottanut esille sen, että eduskunnan pitäisi paneutua paremmin siihen, mitä todella selonteolta odotetaan. Minusta on harmillista se, että tämän selonteon johtopäätökset jäävät hyvin ohuiksi, koska kaikkein keskeisintä selontekokeskustelunkin osalta on se, että hallituksella on selviä esityksiä, joita eduskunta voi sitten kommentoida. Ne jäävät tässä puuttumaan, ja edellä käydyssä keskustelussa on ollut myös merkillepantavaa se, että hallituksen arvovalinnat tulevat selvästi esille myös sitä kautta, että vuodesta 95 budjetin loppusumma on noussut noin 20 miljardilla markalla. Tästä huolimatta valtion budjetista ei ole herunut minkään näköistä osuutta lasten ja lapsiperheiden aseman parantamiseksi.

Säde Tahvanainen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Täällä ovat käyneet hyvin selkeästi ilmi ryhmien väliset erot tietyissä painotuskysymyksissä. Päivähoito-oikeuden osalta haluaisin kysyä erityisesti pienryhmiltä, kristillisiltä, myöskin keskustalta, (Ed. Ala-Nissilä: Ei ole pienryhmä! — Naurua) mikä tulee olemaan keskustan vaihtoehto, millä rahoitetaan kotihoidon tuen nostaminen kenties tulevaisuudessa, jota olette hyvin voimakkaasti vaatineet. Kristilliset ovat tämän osoitteen jo kertoneet ed. Päivi Räsäsen suulla. Heidän omassa lehdessään on vastikään julkaistu juttu otsikolla "Subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkaminen toisi rahoituksen kotihoitoon". Eli haluatteko te purkaa subjektiivisen päivähoito-oikeuden, ajaa naiset kotiin lapsia hoitamaan?

Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Keskusta ei varmasti halua purkaa subjektiivista päivähoito-oikeutta. Se saa olla niin laaja kuin se tällä hetkellä on. Ongelma onkin tänä päivänä mielestäni siinä, että alle kouluikäisten lasten vanhemmat tarvitsevat muitakin valinnan vaihtoehtoja, jos me ajattelemme, että heillä tulisi olla, niin kuin pitäisi olla, arkena aikaa lapsille ja omalle perheelleen. Tässähän tämän päivän yksi iso ongelma onkin, että hallitus tunnustaa nämä kasvavat ongelmat ihan oikein selonteossaan, mutta parannusehdotuksia se ei ole kyennyt tekemään.

Minusta, arvoisa hallitus, teidän pitäisi nyt ottaa ay-liike apuun, koska ay-liikkeen kanssa voisitte neuvotella sellaisia muutoksia, joita nyt todella tarvitaan, kuten että pienten lasten, alle kouluikäisten lasten, vanhemmilla tulisi olla paremmat mahdollisuudet tehdä osa-aikatyötä menettämättä monia perusetuuksia. Sitten pitäisi olla mahdollisuus paremmin valita järkevämmät työajat kuin tällä hetkellä on. Ei ole mitään järkeä siinä, että pienten lasten äiti joutuu olemaan vuorotyössä (Puhemies koputtaa) ja panemaan viikoksi tai kuukaudeksikin yhtä mittaa lapsensa päivähoitoon. Tämäntapaisia (Puhemies koputtaa) uudistuksia nyt odotetaan.

Pirjo-Riitta Antvuori /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Raha on tietysti tärkeä, mutta sillä ei kuitenkaan ratkaista kaikkea, vaikka tietysti sellaisen epäkohdan kuin esimerkiksi minimiäitiyspäivärahan korjaus on välttämätöntä. Täytyy tietysti muistaa, ettei keskustelu mene ihan epätoivoiseksi, että suurin osa suomalaisista lapsista kuitenkin voi hyvin. Mutta ilmeisesti niillä, joilla menee huonosti, suurin puute on siinä, ettei ole aikuisten ihmisten pysyvää läsnäoloa ja tukea.

Osaltaan nykyinen pätkätyökulttuuri lisää epävarmuutta lasten elämään ja toisaalta myös kouluelämä. Lapset ovat hyvin lyhytjänteisiä, kun meillä on nyt muotia tämmöinen periodimaisuus. Ennen oli ihmissuhde, nykyään on periodi.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Ed. Isohookana-Asunmaa on varsin oikeassa siinä, että olisi varmaan järkevää, jos yhteiskunnassa pienten lasten vanhemmat voisivat välttyä hankalilta työajoilta ja erityisesti vuorotyöltä. Tietysti sellainen, että työnantaja teettää hyvin pienipalkkaista vuorotyötä toisella ja sitten lapsi on yöpäivähoidossa, joka maksaa noin 15 000 markkaa kuukaudessa tai jotakin yhtä mielikuvituksellista, ei voi kansantaloudellisestikaan olla kovin järkevää. Olen keskustellut tästä työmarkkinajärjestöjen kanssa ja vedonnut, että he voisivat tehdä tälle asialle jotakin. Tässä on lainsäädännöllä kyllä erittäin vaikea tehdä mitään, tai totta kai eduskunta on suvereeni säätämään lähes mimmoisia lakeja tahansa.

Mutta sitten tässä keskustelussa resursseista toivoisi nyt kuitenkin katsottavan vähän eteenpäin. Meillähän on pyritty julkisessa taloudessa varautumaan väestön ikääntymiseen. Tätä varten on pidetty voimakkaasti ylijäämäisiä budjetteja. Viimeisen vuoden aikana tämä suunnitelma on mennyt kovasti karille. Tämä minilama, joka meillä on, ja verotulojen erittäin jyrkkä aleneminen, johtaa siihen, että me joudumme kyllä (Puhemies koputtaa) tekemään aika paljon ikäviä valintoja. Itse olen sitä mieltä, että myös terveydenhuoltoon on saatava selvästi lisää rahaa. Silloin täytyy vähän katsoa, mihin kaikkiin asioihin rahaa riittää. Perhepolitiikassa (Puhemies koputtaa) se merkitsee myös hyvin selviä priorisointeja.

Sosiaali- ja terveysministeri  Maija  Perho

Arvoisa puhemies! Täällä ed. Karjula totesi, että budjetin vuotuisten menojen noususta ei ole koitunut mitään lapsiperheille. Tämä väite ei todellakaan pidä paikkaansa. Muun muassa koulutukseen satsatut lisäykset tulevat nimenomaan lapsien ja lapsiperheiden hyväksi. Päivähoito kuuluu näihin, myös tietyt etuuden korotukset, minimietuuksien parannukset ja myös Raha-automaattiyhdistyksen tietyt selkeästi kohdennetut satsaukset muun muassa koululaisten iltapäivähoitoon.

Työelämästä: Tämän vuoden alusta voimaan astunut työsopimuslaki rajoittaa määräaikaiset peräkkäiset työsuhteet kahteen. Toivottavasti tämä osaltaan vaikuttaa siihen, että pätkätyöt vähenevät ja niihin liittyvä epävarmuus esimerkiksi lasten hankinnan suhteen vähenee. Työmarkkinaosapuolet ovat kyllä mielestäni hyvin vahvasti tiedostaneet tarpeet perheen ja työelämän yhteensovittamisesta. (Puhemies koputtaa) Erilaisia pysyviä neuvottelujärjestelmiä järjestöjen kesken on myöskin tällä alueella.

Seppo   Kääriäinen  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Lapset tarvitsevat vanhemmiltaan aikaa, ei mitään laatuaikaa, vaan tavallista elämän aikaa. Vanhempien on voitava elää lastensa kanssa kaikenlaisia arkielämän tilanteita. Tähän voidaan kyllä vaikuttaa myös poliittisilla ratkaisuilla ainakin jonkin verran, vaikka tietysti ensikätinen vastuu on lasten vanhemmilla. Näissä politiikkaratkaisuissa kyllä voisi ja pitäisi olla hyvin radikaali. Yhteiskunta- ja työelämää pitäisi sopeuttaa lasten ehtojen mukaisesti eikä päinvastoin. Ministeri Soininvaara tätä asiaa pohti mielestäni kyllä pohtijaksi yllättävän vähän. Myönnän kyllä, että aika ja raha liittyvät toisiinsa, mutta on kysymys myös muista arvoista ja asioista. Toivoisin tähän ministeri Soininvaaralta todellisen pohtijan kannanottoa.

Toinen asia lyhyesti. Se, että lapset oireilevat pahoinvointia, on yhteiskunnan peili. Se on yhteiskunnan peili kertoen siitä, mikä on yhteiskunnan tila. Menemättä sen pitemmälle totean vain sen, että kun lähipiiri, siis (Puhemies koputtaa) koti ja vanhemmat eivät siirrä kestäviä elämänarvoja lapsilleen, niin jostakin ne elämänarvot tulevat ja ne ovat niitä pahoja, raakoja, kontrolloimattomia elämänarvoja ja jäljet näkyvät.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Yritin omassa puheenvuorossani sanoa, että näissä elämäntapakysymyksissä me olemme hyvin perimmäisten kysymysten äärellä koko elämänmuotomme suhteen. On myös asioita, joihin valtiovalta pystyy vaikuttamaan suoraan, ja sitten on asioita, jotka ovat kyllä valtiovallan ulottumattomissa, ja perheitten sisäinen käyttäytyminen on jälkimmäistä tyyppiä. Jos me haluaisimme edistää sitä, että lapsiperheissä yleistyisi eurooppalainen käytäntö, että toinen vanhemmista, usein se on äiti, on osapäivätyössä, niin me varmaan siirtyisimme perheverotukseen uudestaan. Sehän on se, joka on Suomessa ikään kuin tuonut ja pakottanut molempien vanhempien täysipäiväisen työskentelyn. Se olisi ratkaisu, jolla olisi seurauksena hyvin laajakantoisia muutoksia muuallakin. Totta kai näin tapahtunut työpanoksen väheneminen sitten maksaa yhteiskunnassa jotakin. Nämä ovat niitä arvovalintoja, joista voisi tietysti keskustella syvällisestikin, mutta tämän kaltaista ehdotusta varmaan tältä hallitukselta nyt ainakaan tämän vuoden aikana ei tule.

Pirkko  Peltomo  /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisessa on edelleen ongelmia, kuten molemmat paikalla olevat ministerit ovat todenneet.

Omasta puolestani haluankin peräänkuuluttaa perheystävällisten ja tasa-arvoa edistävien työnantajien esilletuloa. Perheystävällisessä työpaikassa mielestäni ymmärretään, että tasa-arvoinen työyhteisö on tuottava ja kannustava ja ottaa huomioon työntekijöiden elämäntilanteet ja -tarpeet. Ylitöiden suuntaaminen pienten lasten vanhemmille ei ole osa perheystävällisen työpaikan kulttuuria. Pienten lasten isät suostuvat tekemään tarpeettomankin paljon ylitöitä, osa turvatakseen perheen toimeentulon, osa työpaikan menetyksen pelossa. Tänä päivänä joustavuutta tarvitaan erityisesti työelämän puolelta, jotta pienten lasten vanhemmat voivat yhteensovittaa työ- ja perhe-elämää, ja tähän tarvitaan kaikkia osapuolia, sekä valtiota että työmarkkinaosapuolia, työnantaja- ja työntekijäpuolta.

Irja  Tulonen  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ministeri Soininvaara, mainitsitte täällä, että päivähoitolakia ollaan uudistamassa ja muuttamassa. Toivon todella, että sitä muutetaan ottaen huomioon, että kaikki asiantuntijat ovat sitä mieltä, että mahdollisimman aikaisin lapsi, joka oireilee, pitäisi saada hoitoon. Lastenpsykiatrit ja -psykologit ovat sitä mieltä, että meidän päivähoidostamme puuttuu sitä asiantuntemusta. Toivoisin, että tässä valmistelussa se otettaisiin huomioon.

Ministeri Perho, on erittäin hieno asia, että kotiäitien eläketurva-asia edistyy. Kysyisinkin, onko siinä mitään mahdollista aikataulua.

Leea   Hiltunen  /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Yhdyn niihin ajatuksiin, joita täällä on nostettu esille, että selonteko on hyvä ja keskustelu on tarpeellinen. Väistämättä nousee esiin huoleni siitä, tuottavatko edes tämä hyväksi todettu keskustelu ja tarpeelliseksi mainittu selonteko mitään konkreettisia ratkaisuja, joista olisi nähtävissä perheiden ja lasten kohdalla mitään tulosta niin, että siellä voitaisiin paremmin. Miten vaikutetaan, kun täällä sanotaan, että ei rahakaan kaikkea tee, niihin asioihin, ja onko hallituksella toimenpiteitä sellaisia asioita varten? Nämä kohdennukset syrjäytymisuhan alaisten lasten palveluihin ovat 15 miljoonaa, minkä ministeri Soininvaara totesi. Ymmärrän, että tämä on painotetusti seurausten korjaamista. Miten arvioitte lapsiperheiden nimenomaan tulonmuodostuksen ja sen merkityksen? Miten voidaan esimerkiksi ajatella arvomaailmaa muutettavan? Kun puhutaan mallioppimisesta, miten näette markkinavetoisessa yhteiskunnassa (Puhemies koputtaa) voitavan vaikuttaa esimerkiksi viihdeteollisuuden käytäntöihin?

Olavi Ala-Nissilä /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Mitä työelämän ja perheiden yhteensovittamiseen tulee, välikysymyskeskustelussa ed. Karpela ehdotti vuorotteluvapaajärjestelmän kehittämistä myöskin perheiden näkökulmasta, ei yksin työnantajan näkökulmasta.

Todellakin ministeri Soininvaara viittasi yhden tulonsaajan perheiden tilanteeseen: Siellä voi olla työttömyyttä, toisaalta vanhemmat voisivat haluta hoitaa lapsia kotona, niin kuin ainakin alle 3-vuotiaiden lasten osalta olisi välttämätöntä. Todellakin verotus sorsii yhden tulonsaajan perheitä sillä tavalla, että toisen vanhemman verovapaa osuus ensimmäisistä kymppitonneista ei lainkaan tule yhden tulonsaajan perheiden hyväksi. Keskustassa on esitetty ainakin pohdittavaksi, voitaisiinko verovähennystekniikalla tai jotenkin muuten auttaa tätä yhden tulonsaajan perheiden tilannetta. Mielestäni se olisi kyllä selvityksen arvoinen asia, vaikka tiedän, että tasa-arvonäkökulmasta voidaan esittää dubioita, mutta yhden tulonsaajan perheiden tilanne monessa tapauksessa, täällä Pääkaupunkiseudulla varsinkin, jossa asuminen maksaa entistä enemmän, on taloudellisesti todella rankkaa.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Ensinnäkin ed. Tuloselle: Tässä selonteossa tähdätään juuri siihen, mitä hän sanoi. Eri asia on, kannattaako tuo kirjoittaa lakiin vai olisiko joitakin muita tapoja tehdä tämä.

Ed. Leea Hiltusen ajatukseen siitä, että lasten oirehtiminen olisi jotenkin vain perheitten tulotasosta kiinni ja lapsilisiä nostamalla pääsisimme eroon vanhempien päihdeongelmista, mielenterveysongelmista ja pitkäaikaistyöttömyyden tuomista henkisistä ongelmista, en usko. Sen takia, ovat nämä toimet sitten korjaavia tai eivät, joka tapauksessa näitä toimia tarvitaan. Sitä, millä taiomme pois vanhempien päihdeongelmat, en tiedä.

Verotus ei ainoastaan sorra yhden tulonsaajan perheitä. Siinähän meillä on tämä kotihoidon tuki, joka tulee vastaan ja joka itse asiassa on tehnyt meidän pienten lasten hoitojärjestelmästämme hyvin runsaasti tämmöisen yhden tulonsaajan järjestelmän. Se, mihin meillä ei ole mitään järjestelmää, on se, että toinen on kokopäivätyössä ja toinen osapäivätyössä. Sitä ei korvaa mikään tulonsiirtojärjestelmä. Muutenhan työttömyyskorvaus, kotihoidon tuki ja muut tulevat vastaan silloin, kun toinen on töissä ja toinen ei ole.

Sosiaali- ja terveysministeri  Maija  Perho

Arvoisa puhemies! Ed. Tulonen tiedusteli kotona olevan hoitajan eläketurva-asiaa. Sehän on osa sitä kokonaisuutta, joka koostuu muun muassa joustavasta eläkeajasta, eläkepalkan laskentajärjestelmästä, karttumaprosenteista ym. ym. Tämä toivottavasti saadaan eduskunnalle viimeistään syyskauden alussa, mutta milloin se tuottaa sitten tuloksia, jää nähtäväksi, sillä sehän on hyvin pitkäjänteinen, koska tämä järjestelmä alkaa siitä lukien, kun laki astuu voimaan.

Ministeri Soininvaara jo puuttui siihen, miten saadaan asenteet muuttumaan. Siinähän työtä on tehty hyvin paljon, julkista keskustelua käydään vahvasti. Lastenpsykiatrit ovat olleet hyvin tärkeitä keskustelijoita tässä. Muistutan siitä, että se valtionosuuslisäys, josta on päätetty ja joka sisältyy kehyksiin, on tarkoitus hallituspuolueiden eduskuntaryhmien tahdon mukaan osoittaa nimenomaan lasten ja nuorten hyvinvointipalveluihin niiden lisäksi, joihin tulee tämä kohdennettu valtionosuus.

Antti  Rantakangas  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Lapsiperheitten asema ja tulevaisuus ei ole ollut valitettavasti Lipposen hallitusten kärkiasioita, ja sehän heijastuu monina yhteiskunnallisina ongelmina, niin kuin täällä on todettu. Yksi huolestuttava ongelma on syntyvyyden alhaisuus. Sehän tulee heijastumaan tulevien vuosikymmenten aikana hyvin radikaalilla tavalla väestön ikärakenteen muutokseen ja aiheuttaa sillä tavalla koko yhteiskuntaankin monia monia ongelmia, jos tähän ei saada muutosta. Mielestäni ministeri Soininvaara aivan oikein sanoi, että vastuunhan tästä kantavat kaikki hallituspuolueitten eduskuntaryhmät yhdessä, ja tämä pitää muistaa, kun tätä keskustelua käydään. Taloudellisilla eduillahan olisi myönteinen signaalivaikutus lapsiperheisiin. Jos esimerkiksi kotona tehtävästä työstä kertyisi eläkettä, se olisi myönteinen signaali. Jos olisi vaihtoehtoja kotihoidontukijärjestelmän kehittämiselle, tämäkin kannustaisi erilaisiin hoitovaihtoehtoihin ja perheitten tulevaisuuden rakentamiseen.

Paula Kokkonen /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Kun keskustelua kuuntelee, välillä tuntuu siltä, että täällä osa meistä haluaa, että hallitus tunkeutuu tupiin hoitamaan lapsia, kun vanhemmuudesta on pula. Minun mielestäni terve järki, perusarvot ja yhteisvastuu ovat kadonneet. Ne on saatava edelleenkin kunniaan. Lapsi on kahdenkymmenen vuoden projekti. Vanhempien on suhtauduttava siihen vakavasti ja vastuullisesti. Ihmissuhteissa on saatava aikaan kestävä kehitys. Me emme voi kertakäyttösuhteilla jatkaa.

Pientä lasta kotona hoitavan vanhemman lapsella halutaan edelleenkin säilyttää subjektiivinen oikeus. Haluaisin huomauttaa siitä, että monet lastenpsykiatrit ovat sitä mieltä, että tämä voi olla erittäin tuhoisaa sisarusten välisille suhteille. Se voi olla tuhoisaa myös vanhempien ja lasten välisille suhteille, kun lapsi ei ymmärrä, miksi hänet hylätään tuon toisen vuoksi. Meidän pitää ymmärtää, että elämä on hyvin paljon monimuotoisempaa. Toivoisi, että hallitus vakavasti tätä miettii jatkossa.

Jouko Jääskeläinen /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Ed. Tahvanainen on täältä tainnut jo mennä pois. Hän kysyi meidän linjaamme. Linja on kehittää tasapainoisesti eri vaihtoehtoja. Tällä hetkellä tutkijatkin toteavat, että kotihoidon tuki ei ole oikein enää vaihtoehto. Meidän mielestämme se on todellinen ongelma. Ennenkin näistä on keskusteltu. Eräskin keskustelija totesi, että tarvittaisiin pieniä hoitoryhmiä. Toinen vastasi: se on jo keksitty, se on koti. Se on koti ainakin alle kolmevuotiaan kohdalla.

Yhdyn niihin kiitoksiin ministerille hoivatyöstä kertyvästä eläkeoikeudesta, jotka täällä on todettu. Toivoisin, että hoivatyön eläkeoikeuden kertymä olisi kuitenkin kunnollinen, eli kyllä siinä joudutaan varmaan katsomaan myöskin sitä, mitä työmarkkinajärjestöt ovat sopineet, niin ettei siitä jää vain sellainen pieni torso lisäke tähän kehitteillä olevaan järjestelmään, vaan todella asiaa, tosiasioita ja mahdollisuuksia sisältävä uusi muoto.

Susanna Huovinen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Hieman häiritsee tässä keskustelussa se, että salin keskiosasta tuntuu tulevan sellaista viestiä kuin lapsen paras ja ainoa mahdollinen hoitopaikka pienenä olisi se koti. Eräs Stakesin tutkija totesi, että kun äiti voi hyvin, lapsikin voi hyvin. Mielestäni olen omassa ystäväpiirissäni nähnyt myöskin niitä äitejä, jotka voivat hyvin, kun voivat osallistua ansiotyöhön — näen heitä täälläkin tässä salissa itse asiassa — ja he voivat luottaa hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamiin päivähoitopalveluihin ja ovat hyvin tyytyväisiä, suuri osa heistä, tähän. Minä en ymmärrä aina tätä vastakkainasettelua, joka välillä tuntuu tulevan läpi tästä keskustelusta.

Työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen mielestäni tässä selonteossa olisi voitu vielä hieman syvällisemmin puuttua. Mutta niin kuin ministeri Perhokin täällä totesi, kysymys on kyllä aika suuresti myös asenteista, siitä, naureskellaanko sille isälle, joka jää sitten todella hoitamaan lapsia kotiin. Tämä olisi sellainen asia, jossa nimenomaan, niin kuin ed. Peltomo totesi, työnantajat täytyisi saada ymmärtämään se, että jotta voi olla hyvä työntekijä, pitää olla myös mahdollisuus olla hyvä vanhempi.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Täällä on nyt, en muista kuinka monennen kerran, tällä kertaa ed. Jääskeläisen suusta sanottu, että kotihoidon tuki ei enää ole vanhemmille realistinen vaihtoehto. Hän löysi vielä tutkijoitakin, jotka ovat päätyneet tähän tulokseen. En tiedä, mitä tutkimusmenetelmiä nämä tutkijat ovat käyttäneet mutta eivät ainakaan empiirisiä, koska kuitenkin alle kolmevuotiaitten osalta kotihoidon tuki on valtaosalle se vaihtoehto ja vain vähemmistö käyttää päivähoitopalveluja. Mitenkä se ei silloin ole realistinen vaihtoehto, jos sitä enemmistö käyttää?

Katri   Komi  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Yhtenä syynä erityisesti poikien käyttäytymisen raaistumiseen ovat jotkut tutkijat, muun muassa englantilainen kasvatusopin professori Anthony Clare, pitäneet isien katoamista lasten elämästä. Isän puutteeseen voi olla syynä avioero, isän tuntemattomuus tai valitettavasti myös ura- tai harrastekeskeisyys. Tottahan toki yksinhuoltajien ja monenkinlaisten perheiden lapsista suurin osa pärjää aivan mainiosti, eikä yksinhuoltajia tulee syyllistää. Monesti ero voi olla välttämätön jo lapsenkin edun takia. Silti vaikuttaa siltä, että ilman molempien sukupuolten mallia lähipiirissä riski käytös- tai itsetunnon häiriöihin kasvaa. Miten tilannetta voisi yhteiskunnan toimin parantaa nykyisenä aikana, kun hoiva- ja opetusala on hyvin naisvaltainen ja perheissä olevat isät eivät jää eri syistä johtuen hoitovapaallekaan?

Arvoisa puhemies! Yksi todellinen riskiryhmä on usein moniongelmaiset äidit, jotka jo synnytysvaiheessa ovat yksinhuoltajia. Mitä aiotte tehdä, jotta nämä syntymättömät lapset, joiden huono-osaisuuden riski on kasvanut jo prenataalivaiheessa, saisivat oikeudenmukaisen mahdollisuuden lapsuuteen ja nuoruuteen?

Timo  Ihamäki  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Täällä on monissa puheenvuoroissa puututtu työelämän ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Tämä onkin hyvin tärkeä asia lasten hyvinvoinnin kannalta. Yhteiskunnan rakenteiden nopea muuttuminen ja pitkä, vuosia kestävä kouluttautuminen, hakeutuminen ja sopeutuminen uusiin olosuhteisiin ja elinympäristöihin ovat johtaneet siihen, että monellakaan vanhemmalla ei ole ehkä riittävästi aikaa mutta ei ole myöskään riittävästi tietoja ja taitoja onnistuneen perhe-elämän, lapsen ja nuoren terveen kasvun ja kehityksen turvaamiseksi. Tämän kaltainen jatkuva molempien vanhempien työssäolo ja työelämän kulttuuri pakottavat lapset itsenäistymään hyvin varhain. Lapset joutuvat jopa päättämään itse ja yksinään ratkaisuista, joihin eivät ehkä kypsyytensä puolesta ole vielä valmiita.

Rauha-Maria  Mertjärvi  /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Selonteossa todetaan lastensuojelutapausten nopea kasvaminen. Se on todellisuutta varsinkin täällä Pääkaupunkiseudulla. Lastensuojelun suurten kustannusten peittämiseksi on kehitetty tasausjärjestelmä, mutta sen vaatima työmäärä on aivan kohtuuton ja vie myös aikaa sosiaalityöntekijöiltä, joiden työtaakka on muutenkin muodostunut kohtuuttomaksi. Laman ja lisääntyneiden tapausten vuoksi yhdellä sosiaalityöntekijällä voi olla jopa 80 lastensuojeluperhettä hoidettavanaan kaiken muun työn lisäksi, mikä on aiheuttanut sen, että näille alueille ei tahdo enää saada työntekijöitä.

Kysyisin ministeri Soininvaaralta: Onko minkään näköisiä suunnitelmia tuon tasausjärjestelmän kehittämiseksi vähemmän byrokraattiseksi ja oikeudenmukaisemmaksi?

Inkeri  Kerola  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Syrjäytymisestä on tänä iltana puhuttu kovasti. Suurin syrjäytymisriski on tällä hetkellä kuitenkin monivammaisten lasten perheillä. Nyt kysyisinkin, mitä konkreettista hallitus aikoo tässä asiassa tehdä ja kuinka tällaisten ihmisten lasten koulunkäynti aiotaan järjestää. Onko hallituksella suunnitelmia integroinnista vai peräti inkluusiosta?

Leena  Rauhala  /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ministeri Soininvaara, toitte puheenvuorossanne esille, että äitiys- ja lastenneuvolajärjestelmää tehostetaan ja kiinnitetään huomiota lasten psykososiaaliseen kehitykseen. Näin on todella hyvä. Selonteossa tulee esille, että suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenne on hyvinvoinnin turvaamiseksi edelleen hyvin toimintakuntoinen. Kuitenkin terveys- ja hyvinvointitutkijat ovat esittäneet, että neuvolajärjestelmässämme tarvittaisiin suurempaa remonttia, toimintamallien etsimistä, kuin laatusuositukset. Se malli ei pelkästään tehoa, jos me ajattelemme kaikkea sitä resursointia, mitä neuvolajärjestelmässä edellytetään. On peräänkuulutettu moniammatillisia toimintatiimejä ja hyvinvointineuvoloita. Se järjestelmä, joka on aikoinaan toiminut, ei enää näissä olosuhteissa, missä me nyt elämme, toimi tehokkaasti pelkästään laatusuosituksia antamalla.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Ed. Mertjärven kysymykseen: Tasausjärjestelmässä ongelma liittyy siihen, että eduskunta aikanaan halusi, että ei tueta ainoastaan raskaita sijoittamistoimia, vaan saman perheen osalta lasketaan tukeen myös avopalvelutoimenpiteet, jotta niitä ei syrjittäisi. Tästä aiheutuu tavattomasti kustannuksia, koska pitää selvittää, kuinka paljon sijoitetusta perheestä sitä ennen on käytetty avopalveluun. Jos tämä vaan jätettäisiin pois, luulen, että se harha, jota se aiheuttaa päätöksentekoon, on niin vähäinen, että laskentatyön voitto olisi niin suuri, että se kannattaisi jättää pois. Mutta kuten sanottu, itse en ole tästä enää päättämässä.

Ed. Komin käsitys isättömistä lapsista ei ole aivan yksinkertainen, koska olemme havainneet, että yksinhuoltajalasten ennusteesta, että se on huonompi kuin parisuhteessa olevien ennuste, mutta jos kysymys on leskestä, tätä eroa ei olekaan. Silloin tavallaan ennusteen heikkous ilmeisesti on jossakin väärin, riippuen prosessista, jossa itsehuoltajuuteen on päädytty, tai siinä on jotakin muuta valikoitumista kuin pelkästään isän puute.

Sitten toteaisin neuvoloitten tavoitteista, että nuo olivat juuri sellaisia kysymyksiä, joita laatusuosituksilla on paljon helpompi ohjata kuin asetuksella tai laeilla.

Sosiaali- ja terveysministeri  Maija  Perho

Arvoisa puhemies! Vielä isien asemaan perheissä. Palaisin vielä asennepuoleen. Viime viikolla viimeksi kuulin elävästä elämästä tarinan, jossa kerrottiin, että kun isä halusi pitää isyyslomansa, niin henkilöstöpäällikkö sanoi, että pidetään tämä asia ihan näin vaan meidän kahden keskeisenä, että älä kerro siitä pomolle, eli se oli jollakin tavalla ei-suotavaa ja hävettävää. Sitä osittain varmaan osoittavat käyttöprosentit. Työelämän muuttamisen suuri haaste on todellakin asenneilmastossa.

Monivammaisten lasten perheiden koulutusasiaan en valitettavasti osaa sanoa kovin tarkkaan. Integraatiohan on se pyrkimys, joka tietysti edellyttää vankkaa kouluavustajajärjestelmää. Toinen kysymys on monivammaisten lasten perheiden auttaminen eli palveluohjaus, jossa olisi yksi vastuullinen työntekijä, joka juoksee kokoon sen koko vaikeasti hallittavan etuusjärjestelmän. Se on kehitteillä.

Marja-Leena Kemppainen /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Haluaisin vielä kiinnittää päivähoitoasiaan huomiota. Minusta on aika erikoista, että edustajat Huovinen ja Tahvanainen tuovat asian esille, niin kuin tässä salissa puhuttaisiin vain keskiryhmittymien kohdalla siitä, että äidit kotiin ja asia sillä selvä. Jos he kuuntelevat oikealla tavalla asiaa, kysymys ei ole ollenkaan siitä, vaan etsitään vaihtoehtoja ja jokainen meistä ymmärtää, että tuo laulu on vanha laulu, sitä ei kannata enää laulaa. Tämän päivän naiset haluavat olla työssä, mutta heille pitää antaa myös mahdollisuuksia siinä vaiheessa, kun he haluavat hoitaa lapsensa kotona, oli kotona sitten isä tai äiti, niin että on oikeudenmukainen järjestelmä meillä tässä yhteiskunnassa.

Pertti Hemmilä /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Haluaisin kiinnittää huomiota ja muistuttaa tässä salin keskellä oleville, että ei kai nyt ole teidän mielestänne niin, että pelkillä tulonsiirroilla perheiden taloudellista hyvinvointia parannetaan. Eiköhän suomalaisten lapsiperheidenkin taloudellisen tilanteen paranemisen kannalta keskeistä ole se, että on työtä. Viimeisten hallitusten harjoittama vakaa talouspolitiikka on mahdollistanut sen, että nyt työllisten määrä on lisääntynyt jopa 340 000, ajatelkaa.

Toinen asia, mikä on vaikuttanut merkittävästi lapsiperheiden taloudellisen aseman paranemiseen, on reaalikorkojen aleneminen. Todellakin, kun 400 000 markan asuntovelasta vuonna 92 perhe joutui maksamaan korkoa 38 000 markkaa, niin nyt vastaavasta lainasta korko on vain 10 000 markkaa. 28 000 markkaa on kyseisen esimerkkiperheen taloudellinen asema parantunut. Ajatelkaa, eivätkö nämä asiat plus monet muut, jotka ovat tulosta vakaasta taloudenpidosta, ole merkinneet perheiden hyvinvoinnille yhtään mitään.

Juha  Rehula  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Kysyisin ministeri Perholta suoran kysymyksen: Joko teillä hallituksessa on selkeät päätökset tehty minimiäitiyspäivärahan edes pahimpien ongelmien poistamisesta ja korjaamisesta?

Ed. Rahkoselle, hän esitti minulle suoran kysymyksen: Hän ei tunnistanut puheenvuoroni väittämää sosialidemokraattien järjestelmäkeskeisyydestä ja -uskoisuudesta ja sen konseptista. Ed. Rahkonen, teidän koko ryhmäpuheenvuoronne sisälsi tämän sisältöisiä väittämiä ja selostuksia. Otan yhden konkreettisen esimerkin. Teidän puolueenne johtama hallitus on viimeisten vuosien aikana leikannut kuntien valtionosuuksia miljarditolkulla. Se viesti, minkä te tässä keskustelussa haluatte lähettää kunnille, on se, että pitäisi korvamerkitä ne valtionosuudet, joita on jo valmiiksi leikattu. Eli jos ei tämä ole järjestelmäuskoisuutta, mikä sitten, kun samanaikaisesti esimerkiksi (Puhemies koputtaa) 7 prosenttia jättää peruskoulun jälkeen koulunsa kesken.

Susanna Rahkonen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Mielestäni tätä subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamiskeskustelua on turha viritellä, koska sen säästökin jää alle prosentin tasolle. Toki perheiden täytyy saada itse valita ja annetaan siihen vaihtoehtoja. Sitä kysynkin myös kokoomukselta, onko heidän linjansa tämä. Annetaan perheiden ratkaista itse tilanteensa, kun kunnissa on niitä muitakin vaihtoehtoja: osapäivähoitoa ja muuta.

Ed. Rehulalle toteaisin, että valtionosuuksilla voidaan ohjata kuntia nimenomaan yhdistämään voimavarojaan ja erityisosaamista ja asiantuntemusta vaativien palveluiden järjestämisessä yli kuntarakenteen. Sillä saadaan varmaan järkevyyttä. Se ei välttämättä edes vaadi lisärahaa, kun organisoimme järkevämmin ja uudelleen näitä palveluita. Tähän tietysti jatkossa täytyy enemmän paneutua.

Sosiaali- ja terveysministeri  Maija  Perho

Arvoisa puhemies! En minä nyt niin hirveästi haluaisi, mutta varmasti se kuuluu hyviin tapoihin. Eli äitiyspäivärahakysymys: Hallitus on ottanut sen kannan, mikä tässä selonteossa lukee. Lopulliset päätökset tehdään budjettiriihessä markoista.

Anu Vehviläinen /kesk:

Arvoisa puhemies! Seitsemän vuotta sitten tehtiin nykyhallituspohjan aloitteesta 2 miljardin markan leikkaukset perhetukiin. Näistä superleikkauksista voimassa on yhä lapsilisiin, kotihoidon tukeen ja pienimpään äitiyspäivärahaan tehdyt leikkaukset. Matkan varrella ja erityisesti viime kuukausina hallitus on herätellyt toivoa ja lupaillut ministereidensä suulla korjauksia kyseisiin leikkauksiin, kuten hetki sitten viimeksi kuulimme.

Selonteon siirtäminen helmikuulta tälle päivälle yli hallituksen kehysriihen loi odotuksia siitä, että hallitus myös vastaisi herättämäänsä toivoon ja lunastaisi vihdoin lupauksiaan. Nyt tiedämme, että lupaukset olivat katteettomia. Mitään aikataulua, puhumattakaan määrärahoista voimassa olevien leikkauksien korjaamiseksi selonteossa ei esitetä. Voi sanoa, että odotuksiin nähden hallituksen selonteko jäi perhepoliittiseksi suutariksi. Lapsiperheitä koskevien leikkausten jäädyttäminen on anteeksiantamatonta erityisesti siksi, että viime vuodet ovat olleet kovan talouskasvun aikaa. Kun reippaan talouskasvun oloissa hallitus hylkää vuosi vuoden jälkeen budjetissaan lapsiperheet, kuka uskoo, että tämä hallituspohja olisi valmis parantamaan lapsiperheiden tukia tulevaisuudessakaan.

Lapsia ei hankita rahasta. Silti raha on välttämättömyys lapsiperheille. Valtiovallan tulisi kantaa huolta nimenomaan taloudellisissa vaikeuksissa olevien lapsiperheiden tilanteesta. Siellä, missä tulot ovat minimissä, siellä riski muidenkin ongelmien kasvuun on suurin.

Pidän arvostuskysymyksenä sitä, miten maan hallitus suhtautuu lapsiperheiden toimeentuloon. Tilastot osoittavat kiistattomasti sen, että viime vuosien aikana lapsiperheiden ostovoima suhteessa muihin kotitalouksiin on alentunut. Sen sijaan muun muassa hyvätuloiset lapsettomat pariskunnat ovat saaneet hallituksen suosiollisella avustuksella reilut veronkevennykset. Tämäkö on Lipposen hallituksen käsitys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta?

Arvoisa puhemies! Hallitus ei ole voinut olla huomaamatta Lastensuojelun Keskusliiton eilistä selvitystä Suomen ja Ruotsin perhepolitiikan eroista. Vertailu ei ole Lipposen hallituksille mairitteleva. Sen mukaan Ruotsi on purkanut laman vuoksi tekemänsä perhetukien leikkaukset ja tehnyt sitoumuksia lisäpanostuksista lapsiperheille. Toisin on meillä. Tehdyn vertailun mukaan Ruotsin ja Suomen perhetuet ovat kehittyneet ruotsalaisten lapsiperheiden eduksi nimenomaan viimeisen parin vuoden aikana.

Arvoisa puhemies! Selonteon mukaan hallitus esittää isyyslomaan pidennystä. Isyysloman pidennystä ei kukaan vastusta. Sen sijaan voi kysyä, onko isyysloman pidennys, kun se tehdään vielä äitien kustannuksella, kaikista tärkein perhepoliittinen toimi. Minun mielestäni näin ei ole. On tärkeää, että isiä kannustetaan kasvatusvastuuseen ja aikaan lastensa kanssa. Siihen nähden, millaisten ongelmien kanssa monet lapsiperheet painivat, isyysloman pidennys on kuitenkin vaatimaton keino.

Tutkimus- ja asennetietoa lapsiperheistä on tarjolla paljon. Sosiaali- ja terveysministeriön Sosiaaliturvaraportti kertoo äitien sosiaaliturvan heikentyneen oleellisesti viime vuosina. Raportin mukaan pienintä äitiyspäivärahaa sai kymmenen vuotta sitten vain 6 prosenttia äideistä. Nykyisellään 27 prosenttia eli yli neljännes äideistä joutuu tulemaan toimeen 60 markan eli 10 euron äitiyspäivärahalla. Heitä on lähes 34 000 äitiä. Keitä he ovat? He ovat muun muassa opiskelijoita, pätkätyöntekijöitä, työttömiä ja yksinyrittäjiä.

Hallitus ei kuitenkaan vieläkään korjaa minimituella olevien äitien tilannetta. Hurskaasti hallitus lupaa selonteon linjauksissaan "ensivaiheessa tarkistaa äitiysrahan ja vanhempainrahan vähimmäismäärää ja määräytymisperusteita". Mikä on hallituksen ensivaihe? Mitä hallitus tarkoittaa ensivaiheella? Nykyhallituksen viimeinen budjetti on jo lyöty kehyksiltään kiinni. Ellei hallitus aukaise budjettiriihessä kehyksiä tältä osin, ei nykyhallituksella ole enää ensivaihetta. Seuraava vaihe on tulevien tasan 11 kuukauden kuluttua pidettävien eduskuntavaalien jälkeinen hallitusneuvottelu. Tämä on totuus, vaikka hallitus mitä selontekoonsa asiasta kirjoittaisi.

Edelleen haluan kysyä ministeri Perholta, onko hänellä jotain salattua tietoa siitä, että on tehty tällainen päätös ja koskeeko se kaikkia näitä 34 000:ta äitiä. Niin suomalaiset lapsiperheet kuin eduskuntakin hallitukselta on tässä asiassa odottanut erittäin paljon. Nyt eivät riitä vain tyhjät lupaukset, vaan tarvitaan todellisia tekoja.

Suomalaisten asenteita lapsiperheiden asemaan on äskettäin selvitetty. Suomen Kuvalehden mukaan yli puolet vastaajista olisi valmis tinkimään veronkevennyksistä, jos näin voitaisiin korottaa lasten kotihoidon tukea, pienintä äitiyspäivärahaa sekä lapsilisiä. Merkillepantavaa oli, että vain joka kymmenes katsoi, että Suomessa olisi muita väestöryhmiä, jotka tarvitsisivat kipeämmin yhteiskunnan tukea kuin lapsiperheet. Kysely osoittaa, että lapsiperheiden aseman kohentaminen ei aiheuttaisi muissa kotitalouksissa suurta poliittista myrskyä. Esimerkiksi 90 prosenttia vastanneista eläkeläisistä oli sitä mieltä, että ensin pitää hoitaa perhepolitiikka kuntoon ja sitten katsoa, riittääkö rahaa muuhun.

Arvoisa puhemies! Selonteon viesti on, että hallitus pitää tärkeimpänä perhepolitiikan välineenä palveluiden toimivuutta. Näitä palveluita ovat muun muassa päivähoito, koulut, neuvolatoiminta ja psykiatriset palvelut. En pidä vastakkainasettelusta palvelu vastaan perhetuet. Hallitus kuitenkin yrittää peittää jälkensä perhetukien leikkauksista korostamalla muun muassa päivähoito-oikeuden laajentamista yli kolmevuotiaisiin sekä esiopetusuudistuksen toteuttamisella. Päivähoidon osalta kysyn: Miksi kotihoidon tuesta ei ole tehty todellista vaihtoehtoa, miksi ei ole tehty edes indeksikorotuksia? Esiopetusuudistus myös jäi tyngäksi, sillä kuljetukset jäivät yksin kuntien vastuulle.

Lopuksi haluaisin todeta kommenttina, että niin selonteossa kuin täällä myös ministereitten ja hallituspuolueiden puheenvuoroissa korostetaan nimenomaan palveluita, että ensisijaisia ovat palvelut. Silti selonteon suurin uudistus on isyysloman jatkaminen kahdella viikolla ja sitten puheissa seuraava suuri uudistus minimiäitiyspäivärahan korottaminen, joten siinä pieni ristiriita.

Mari Kiviniemi /kesk:

Arvoisa puhemies! Niin kuin täällä on jo todettu, lasten ja nuorten hyvinvointia käsittelevään selontekoon kohdistui suuria odotuksia. Ne syntyivät viime syksynä ilmestyneiden lukuisten lapsiperheitä koskevien selvitysten ja tutkimusten myötä. Niiden johtopäätös oli yksiselitteinen: lapsiperheiden tilanne on heikentynyt, hallitus on hoitanut perhepolitiikkaa erittäin huonosti.

Viimesyksyisten tutkimusten lisäksi viime päivinä julkaistut selvitykset vahvistavat aikaisemman sanoman. Muun muassa sosiaalibarometri kertoo, että lasten ja nuorten hyvinvointi on hälyttävästi heikentynyt. Lastensuojelutoimien tarve on jatkuvasti kasvanut koko maassa.

Mielenkiintoinen on myös Lastensuojelun Keskusliiton teettämä vertaileva tutkimus Ruotsin ja Suomen perhepolitiikoista, joihin ed. Vehviläinen jo viittasi. Ruotsi käy vertailukohdaksi saman tyyppisen yhteiskuntarakenteen vuoksi oikein hyvin. Tuon kyseisen tutkimuksen mukaan suomalaisten lapsiperheiden asema on heikentynyt ruotsalaisiin verrattuna tämän vuosituhannen alkuvuosina, siis Lipposen toisen hallituksen aikana. Suomessa inflaation annettiin edelleen heikentää Lipposen ensimmäisen hallituksen leikkaamia perhepoliittisia etuuksia.

Ruotsissa sen sijaan kumottiin ensin säästöpäätöksiä ja sitten ryhdyttiin kehittämään perhepolitiikkaa. Siellä on korotettu lapsilisiä, alennettu päivähoitomaksuja, pidennetty vanhempainlomaa sekä kaksinkertaistettu alin vanhempainpäiväraha. Tutkimuksen tehnyt tutkija Heikki Hiilamo pitääkin yllättävänä, että vielä juuri ennen vuosituhannen vaihdetta Suomen perhepolitiikka olisikin monella tavalla edellä Ruotsia. Vuosituhannen vaihteessa Ruotsi kuitenkin kiri selvästi Suomen ohi. Ruotsi perui säästöt ja ryhtyi uudistuksiin. Kaikkein suurimmat säästöt on Suomessa kuitenkin revitty kotihoidon tuesta. Edellä mainitun tutkimuksen mukaan kotihoidon tuen reaaliarvo on pudonnut selvästi 90-luvun alun tasosta. Onkin syytä epäillä, voiko kotihoidon tukea enää pitää minkäänlaisena vaihtoehtona lapsiperheelle.

Kun tosiasiat ovat tällaiset, itse selonteko osoittautuu karujen faktojen valossa melkoisen tyhjäksi rasiaksi. Siinä kartoitetaan sinänsä hyvin lasten ja nuorten tilannetta, valotetaan ongelmakohtia ja luodaan katsaus tämän sektorin tilaan. Se on tietenkin jo jotain, että hallitus huomaa virheensä ja tunnustaa ongelmat. Vielä viime syksynä keskustan välikysymyksen aikaan ei ongelmien olemassaoloakaan oikein kunnolla pystytty toteamaan.

Mutta selonteosta puuttuu selkeä toimenpideohjelma lasten ja nuorten hyvinvoinnin parantamiseksi. Siinä on sinänsä hyviä toteamuksia minimiäitiys-, isyys- ja vanhempainrahan korottamisen ensisijaisuudesta, lapsilisien ostovoiman ylläpitämisestä ja työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisesta. Vain todelliset toimenpiteet puuttuvat.

On melkoisen irvokasta, että ministeri Soininvaara tämän päivän lehdissä kertoo, että rahat loppuivat kesken eikä sitä riittänyt lapsilisien indeksitarkistuksiin. Kun tarkastelee suurennuslasilla selontekoa, selviää, että varsinaisesti tuota lisärahaa tuli kokonaista 15 miljoonaa euroa. Ei ihme, että loppuivat kesken, eihän tuollaisella summalla mitään voikaan tehdä. Summa tuntuu erityisen pieneltä siksi, että keskustan tekemän välikysymyksen aikaan lähes kaikilta ministereiltä sateli parannusehdotuksia lapsiperheiden asemaan. Ehdotettiin korjausta lapsilisiin, kotihoidon tukeen, äitiyspäivärahoihin, isäkuukautta jne. jne. Nyt käteen jää todellakin vajaat 100 miljoonaa markkaa ja pari ehdollista lisäviikkoa isyyslomaan. Tämä on vähän verrattuna siihen, kun alun perin nuo lupaukset olivat jopa satoja miljoonia markkoja.

Hallitukselle perhepolitiikka on ollut asialistalla aina viimeisenä. Voi vain kyynisesti todeta, että miksi se nyt yhtäkkiä ykköseksi kohoaisikaan. Rahasta on perheiden toimeentulossa usein kysymys. Ja kyllä hallitus sitä tiettyihin kohteisiin aina löytää. Sitä löydettiin muun muassa Soneran pelastamiseen viime syksynä yhtäkkiä yli 3 miljardia markkaa. Mutta lapsiperheille raavitaan kokoon vain tuo 100 miljoonaa. Kun Sonera käytännössä myytiin Ruotsiin, hallitus olisi varmaan mieluiten saman tien myynyt lapsiperheetkin perässä.

Arvoisa puhemies! Vanha afrikkalainen sananlasku sanoo, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Sananlaskun ajatus on aivan oikea. Meillä Suomessa yhteiskunnan ja lasten kasvuympäristön kehitys on viime aikoina ollut kuitenkin aika lailla toisen suuntaista. Lapsiperheiden luontaiset tukiverkostot ovat harventuneet. Isovanhemmat ja muut sukulaiset asuvat kaukana ja lasten elämässä on luontevasti yhä vähemmän aikuisia. Kyse on osaksi myös asenteiden muuttumisesta. Muiden asioihin ei mieluusti sekaannuta. Jokainen hoitaa perheensä itse.

Tässä on miettimisen paikka meillä jokaisella. Yhteisöllisyyttä ei todellakaan ole liikaa. Perheiden tukemiseen pystyy kuitenkin meistä jokainen, vaikkei omia lapsia olisikaan. Myös kanssakäyminen vanhempien ja koulun tai päiväkodin välillä on usein liian vähäistä. Yleensä tiiviimpi yhteistyö alkaa vasta sitten, kun lapselle tulee ongelmia. Päävastuu on tietenkin perheellä, mutta myös koulu ja päiväkoti voivat tukea lapsen kasvua hyvin silloin, kun vanhemmilla kasvatusvastuu on hukassa. Yhteistyö on nähtävä voimavarana ja sitä on syytä lisätä.

Yhteisöllisyyden ja yhteistyön vähenemiskehitystä ei onneksi ole kokonaan jääty seuraamaan sivusta. Eri puolilla maata ovat erityisesti vanhemmat ryhtyneet toimimaan. Laukaan mallin innoittamana yhteisistä pelisäännöistä muun muassa nuorten kotiintuloaikojen osalta on päätetty yhä useammassa kunnassa. Samoin koululaisten iltapäivähoidon järjestäminen on saanut vauhtia vanhempien, koulun, kuntien ja järjestöjen yhteistoimintaan.

Mikä sitten on eduskunnan ja poliitikkojen rooli? Yhteisölliseksi emme voi kansaa käskeä, jos kansa ei sitä itse halua. Me emme voi myöskään määrätä yksin työelämän pelisääntöjä paremmin lapsiperheet huomioiviksi ilman työmarkkinajärjestöjen tukea. Hallituksen harjoittama perhepolitiikka toimii kuitenkin kokonaisuudessaan signaalina siitä, mitä nykymenossa halutaan muuttaa. Nykyisellä hallituksella ei ole ollut halua tuloksekkaan perhepolitiikan harjoittamiseen. Se on katsonut tapahtunutta kielteistä kehitystä sivusta ja jättänyt perhepolitiikan lähestulkoon hunningolle. Perhepolitiikka vaatiikin täydellistä suunnanmuutosta, ja jotain pientä osviittaa tässä selonteossa siihen onkin. Mutta pienet kosmeettiset korjaukset ja lisämäärärahat eivät enää riitä. Hallituksen pitää sitoutua kaikessa toiminnassaan lapsiperheiden hyvinvoinnin turvaamiseen. Lapsiperheillä ei ole enää aikaa odottaa.

Pirjo-Riitta  Antvuori /kok:

Arvoisa puhemies! Uutiset lasten ja nuorten hyvinvoinnista ovat hämmentäviä. Toisaalta nuorilla menee hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Hyvä esimerkki tästä on viime syksynä valmistunut Oecd:n koulutuksen arviointitutkimus, joka arvioi suomalaisnuorten taitojen lukemisessa, matematiikassa ja luonnontieteissä olevan Oecd-maiden ehdotonta parhaimmistoa.

Siitä huolimatta, että nämä pistotutkimuksen tulokset antavat aihetta tyytyväisyyteen, on niiden tulkinta erityisesti meidän päättäjien kannalta tietyssä mielessä vaarallista. On nimittäin olemassa riski, että teemme tuloksista liian yksiviivaisia johtopäätöksiä. Kun esittelemme näitä hyviä tuloksia, unohdamme herkästi ne nuoret, jotka eivät pärjääkään yhtä hyvin. Niitä lapsia, jotka elävät perushoivan puutteessa ja kärsivät psykososiaalisista ongelmista, on Pääkaupunkiseudulla tällä hetkellä ikäryhmästä jo runsas neljännes.

Tästä eli lasten ja nuorten hyvinvoinnin erojen yhä voimakkaasta kärjistymisestä kertoi myös viime viikolla julkaistu uusi Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton sosiaalibarometri. Sen tulokset ja niistä tehdyt johtopäätökset ovat osin karua luettavaa. Ne perinteiset tavat, joilla lasten, nuorten ja aikuisten pahoinvointiin ollaan puututtu eivät näytä enää tehoavan. Sosiaalibarometrissa puututaan myös kansalaisten asuinkunnasta johtuvaan eriarvoiseen asemaan. Tällä ei tarkoiteta pelkästään maan eri osien eriarvoisuutta vaan ennen kaikkea päätöksenteosta johtuvaa eriarvoisuutta. Kunnissa vallitsee suuri epätietoisuus tai selkiytymättömyys siitä, mihin suuntaan ihmisten hyvinvointi on kunnan alueella kehittynyt ja kehittymässä. Toisin sanoen päättäjät eivät tiedä tarpeeksi hyvin, miten kansalaiset voivat, mistä lisääntyvä pahoinvointi johtuu, ja mikä olennaisinta, miten tehdyt päätökset tai suunnitelmat vaikuttavat kansalaisten hyvinvointiin. Tiedämmekö me loppujen lopuksi oikeasti, mitkä ovat kaikkein oleellisimmat tekijät, jotka vaikuttavat lasten ja nuorten hyvinvointiin. En väitä, että itsekään sitä tietäisin, mutta lasten ja nuorten arkea ja ongelmia hyvin tuntevien asiantuntijoiden kuuleminen muun muassa valtiovarainvaliokunnassa ja tutustuminen lasten arkeen käytännössä on auttanut hahmottamaan kriittiset kohdat, joihin meidän pitäisi todella nopeasti ja vakavasti puuttua.

Arvoisa puhemies! Mannerheimin Lastensuojeluliiton ylläpitämään lasten ja nuorten puhelimeen tuli viime vuonna lähes 100 000 puhelua. Soittoyrityksiä kirjattiin moninkertainen määrä, lähes puoli miljoonaa eli yli 1 300 puhelua vuoden jokaisena päivänä. Puhelimessa käydyistä keskusteluista tehtyjen yhteenvetojen yksiselitteinen johtopäätös oli, että lapset eivät tule kotonaan riittävän hyvin kuulluiksi. Vanhemmilla ei ole siis tarpeeksi aikaa pysähtyä kuuntelemaan ja kohtaamaan omaa lastaan. Lapsi jää aivan liian usein häviölle kilpailussa vanhempien ajasta. Ei riitä, että koulunsa aloittanut lapsi oppii avaamaan ulko-oven ja lämmittämään ruokansa itse mikrossa. Kasvava ja kehittyvä lapsi tarvitsee aikuista, jonka kanssa voi jutella ja peilata omia kokemuksiaan, ajatuksiaan ja tunteitaan, ja mikä tärkeintä, lapsi tarvitsee tunteen siitä, että häntä kuunnellaan ja että myös hänen asiansa ovat tärkeitä.

Miksi lapsen ääni ei kuulu? Meidän aikuisten näkökulmasta helpommin hyväksyttävä selitys löytyy työelämän ongelmista. Lasten huono-osaisuus on totuttu usein yhdistämään vanhempien työttömyyteen. Lapsen kannalta kuitenkin vähintään yhtä ongelmallinen on tilanne, kun vanhemmilla on liikaa töitä. On käsittämätöntä, että lapsiperheiden vanhempien yhteenlaskettu viikoittainen työaika on selvästi pidempi kuin lapsettomalla pariskunnalla. Tähän ei riitä mielestäni syyksi yksin edes se, että lapsiperheiden talous on lapsettomia pariskuntia tiukemmalla. Olisi mieluumminkin kysyttävä, miksi työstä ja työssä menestymisestä on tullut niin tärkeä, että se ajaa käytännön arvojärjestyksessä perheen yhteisen ajan ja ennen kaikkea lasten ohi.

Kysymys siitä, miksei lapsen ääni kuulu, liittyy paitsi työelämän ongelmiin, myös meidän aikuisten kannalta huomattavasti kipeämpään asiaan eli vanhemmuuteen ja aikuisuuteen. Lasten kanssa työtään tekevät ammattilaiset, kuten esimerkiksi päiväkotien työntekijät, opettajat ja lastenpsykiatrit, kertovat vuosi vuodelta yhä käsittämättömämpiä esimerkkejä vanhempien itsekkyydestä ja kyvyttömyydestä ajatella asioita lapsen edun kannalta.

Vieraillessani muutama viikko sitten koillishelsinkiläisellä ala-asteella rehtori kertoi tapauksesta, jossa levottomasti käyttäytyvä oppilas oli välitunnilla luokkaan palattuaan tuhonnut pulpetin kannen lähes päreiksi. Lähetettyään pulpetin kannesta laskun pojan kotiin rehtori sai seuraavana päivänä pojan juristiäidiltä kirjeen, jossa äiti kieltäytyy korvaamasta pulpetin kantta, koska syy pulpetin kannen rikkoutumiseen oli hänen mielestään koulun laiminlyönti velvollisuudessa valvoa oppilaiden käytöstä. Kirjeen liitteenä oli kopio lainkohdista, joihin äiti näkemyksensä perusti. Poika ei siis joutunut teostaan vastuuseen.

Toinen samalla koululla kuulemani esimerkki osoittaa niin ikään sen, etteivät vanhemmat läheskään aina ymmärrä sitä, kuinka tärkeää lapsen oman edun kannalta on pitää kiinni rajoista ja sovituista asioista. Pieni joukko poikia oli leikkinyt ulkona välitunnilla hippaa. Vaikka koulun säännöt kieltävät moisen leikkimisen sisätiloissa, pojat olivat jatkaneet hippaansa käytävässä sillä seurauksella, että yhden pojan kyynärpää rikkoi oven panssarilasin. Keskustelussa rehtorin kanssa pojat pääsivät hyvillä mielin sopuratkaisuun. Pojat maksaisivat rikkoutuneesta lasista kukin 100 markkaa ja rehtori maksaisi loput 200 markkaa. Pojat olivat yhdessä neuvoteltuun ratkaisuun tyytyväisiä ja kehuivat rehtoria reiluksi. Seuraavana päivänä kuitenkin pojista yhden äiti ilmoitti, ettei hänen poikansa aio maksaa penniäkään, sillä hänen poikansa ei ollut se, joka lasin rikkoi. Tällaisia käytännön esimerkkejä riittäisi vaikka kuinka paljon. (Puhemies koputtaa)

Arvoisa puhemies! Eräs lastenpsykiatri on valiokunnassa todennut, että enemmän kuin mitään muuta lapsella on aikuisen ihmisen sylin ja läsnäolon tarve. Niin käytännön elämä kuin monet tutkimuksetkin osoittavat täysin yksiselitteisesti, (Puhemies koputtaa) että lapsi tarvitsee ennen kaikkea pitkäkestoisia ja pysyviä ihmissuhteita voidakseen hyvin.

Pirkko Peltomo /sd:

Arvoisa puhemies! Kun keskustellaan lasten ja nuorten hyvinvoinnista, keskustellaan samalla yhteiskunnan yleisistä muutoksista ja muun muassa synnytysiässä olevien naisten asemasta. Perhetuet ovat vain osa lapsiperheiden taloutta ja perhepolitiikka on vain osa politiikkaa, joka vaikuttaa lapsiperheiden elämään. Työllistäminen on yhä kestävin tapa tasata tuloeroja ja hyvinvointiyhteiskunnan vahvistaminen yhä paras keino turvata lastenkin arki.

Jatkuvasti koveneva kilpailu, joka ilmenee kaikkialla yhteiskunnassa lisääntyneenä tehokkuuden korostamisena, luo lapsikielteistä ilmapiiriä. Työelämän tahti on kiristynyt ja työsidonnaisuus on syventynyt. Työskentely epätyypillisinä työaikoina on yleistynyt. Pätkätyöt ja epävarmuus työn jatkuvuudesta aiheuttavat lisääntyvää työstä aiheutuvaa stressiä.

Lapsille tämä merkitsee kilpailua vanhempien ajankäytöstä. Vanhemmille säälimätön kilpailu työmarkkinoilla merkitsee yhä useammin myös perheen perustamisen lykkääntymistä lähelle keski-ikää. Se, että pienten lasten vanhemmat tekevät paljon ylitöitä tai että perheen perustamista lykätään myöhempään elämänvaiheeseen, johtuu varmasti enemmänkin halusta turvata perheen toimeentulo kuin ylimainostetusta itsekkyydestä. Jo asumiskustannukset muodostavat etenkin kasvukeskuksissa huomattavan rasitteen nuoren perheen taloudelle. Muualla maassa pätkätyöt ja työttömyys taas voivat estää kokonaan esimerkiksi oman asunnon hankinnan.

Mitä epävarmempaa elämä on, sitä tarkemmin harkitaan, milloin ja missä vaiheessa lapsia hankitaan. Mielestäni on tervettä haluta itse elättää lapsensa. Vaikka elintaso on nykypäivänä korkea, nuoret elävät silti monessa suhteessa paljon epävarmemmassa yhteiskunnassa kuin missä suuret ikäluokat ovat perheen perustamisikäisinä eläneet. Syntyvyys on Suomessa Euroopan korkeimpia, kiitos muun muassa pienten lasten kehittyneen päivähoitojärjestelmän. Ensisynnyttäjien ikä on kuitenkin noussut varsin korkeaksi, ja yhä suurempi osa naisista jää kokonaan lapsettomiksi joko tietoisesti tai biologisista syistä. Tähän on yhteiskunnalliset ja taloudelliset syynsä.

Suomalainen vanhemmuuden tukijärjestelmä on pitkän rakennustyön tulos. Se toimii hyvin tilanteessa, jossa molemmilla vanhemmilla on pysyvä työsuhde ja jossa työyhteisö suhtautuu suvaitsevasti ja joustavasti työntekijän perhevastuisiin. Mutta moniko raskaana oleva, pätkätöitä tekevä nainen voi turvallisin mielin jäädä työstä pois äitiys- ja vanhempainrahakauden sekä mahdollisen hoitovapaan ajaksi? Entä moniko opiskelija uskaltaa uhmata kiristyviä valmistumisaikoja hankkimalla ensimmäisen lapsensa ennen valmistumista? Moniko kolmikymppinen työtön nainen uskaltaa hankkia lapsen ja toivoa vielä sen jälkeen jonain päivänä saavansa vakituisen työpaikan?

Perhepoliittisten tulonsiirtojen rakenne on pääosin kunnossa. Esimerkkejä istuvan hallituksen lapsimyönteisistä päätöksistä on myös paljon. Näitä suurempia ovat muun muassa alle kouluikäisten päivähoito-oikeus, kuusivuotiaiden maksuton esiopetus ja viimeisimpänä työmarkkinatuen lapsikorotukset, vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Mielestäni korjauksia tarvitaan työelämän puolella. Työntekijällä ei saisi olla sen enempää lapsia, lemmikkieläimiä kuin harrastuksiakaan. Tämänkaltainen työnantajien melko yleinen käsitys joutaa remonttiin. Hyvälläkin koulutuksella voi nykyisin joutua työttömäksi työnhakijaksi pelkästään siksi, että ei voi perhesyistä tehdä ylitöitä minä päivänä tahansa, mihin kellon aikaan asti tahansa.

Puhemies! Ryhmä, joka tarvitsee selvästi nykyistä enemmän tukea, ovat yksinhuoltajat. Vuonna 2000 yksinhuoltajaperheiden äideistä 18 prosenttia oli edelleen työttömänä. Työelämällä on suuri vastuu siitä, miten työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu. Vain pysyvät työsuhteet luovat perheille todelliset mahdollisuudet perhevapaiden jakamiseen ja naisille edellytykset turvatulle äitiydelle. Naisia ei saa syrjiä vakituisia työsuhteita solmittaessa. Nyt on syntynyt tilanne, jossa nainen on "sopiva vakituiseksi työntekijäksi" vain muutaman vuoden elämästään, hieman alle ja hieman yli nelikymppisenä. Sitä ennen hän on potentiaalinen äitiyslomalle lähtijä ja sen jälkeen ikärasismin uhri. Jos tämä 90-luvulla virinnyt ajattelu ei muutu, naisten asema yhteiskunnassa heikkenee jatkuvasti.

Arvoisa puhemies! Olen edellä puhunut jonkun mielestä ehkä vain aikuisten ja vanhempien näkökulmasta, mutta lapsen asema on aina riippuvainen vanhemmista. Nykyään lapsista ja nuorista puhutaan paljon, ikään kuin he olisivat itsenäisiä ja vanhemmistaan riippumattomia. Puhutaan lasten ja nuorten hyvinvoinnista tai pahoinvoinnista puhumatta perheen hyvinvoinnista. Tietyssä mielessä näin ei voi tehdä. Lapsi ja nuori on paitsi fyysisesti ja taloudellisesti riippuvainen vanhemmistaan, etenkin pikkulapsi-iässä aistii herkästi vanhempiensa tunteita. Jos niitä sävyttävät stressi, huoli huomisesta, irtisanomisuhka, kiire ja uupumus, se ei voi olla vaikuttamatta lapseen. Siksi pitää puhua myös vanhempien, perheen, hyvinvoinnista. Jos lasta ei haluta aikuisten jalkoihin häiritsemään tehoaikaa, lapsi kyllä aistii sen ja reagoi siihen. Lasten ja nuorten psyykkinen oireilu on lisääntynyt hälyttävästi. Samaan aikaan myös aikuisten masentuneisuus on yleistynyt. Yhteiskuntamme on vauraampi ja henkisesti rasittuneempi kuin koskaan. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenne lasten, nuorten ja lapsiperheiden hyvinvoinnin turvaamiseksi on edelleen toimintakuntoinen.

Työn ja perheen yhteensovittamiseksi tarvitaan kuitenkin askelia vasemmalle. Työntekijöiden asemaa on vahvistettava muun muassa luopumalla perusteettomista määräaikaisista työsuhteista. Perheiden toimeentuloa ja elämänlaatua parannetaan parhaiten panostamalla työllisyyden hoitoon ja pyrkimällä kohti yhteiskuntaa, jossa kilpailu on syrjäytetty nykyisestä keskeisestä asemastaan suomalaisessa arvomaailmassa.

Sakari Smeds /kd:

Arvoisa puhemies! Valtiovarainvaliokunnan sosiaali- ja työjaostossa syntyi loppuvuodesta 99 toive selonteosta, jossa pysähdyttäisiin niiden yhteiskunnan ja arvomaailman muutosten äärelle, jotka uhkaavat lasten ja nuorten hyvinvointia. Hallitukselta odotettiin toimenpiteitä muun muassa kotien hoivatyön, vanhemmuuden ja lähiyhteisöjen kasvatusvastuun tukemiseksi. Selonteko on nyt eduskunnan tutkailtavana, vaikkakin lähes puoli vuotta eduskunnan asettaman takarajan jälkeen.

Monien selontekojen joukossa tämänkertainen selonteko on mielestäni aiheensa puolesta mitä tärkein. Oma ajatukseni on ollut, että onnistuessaan tämä selonteko voisi antaa eväitä viimeistään vuoden päästä koittaviin hallitusneuvotteluihin. Maassamme tuskin on kotia, kylää tai kaupunkia, jossa ei olisi pysähdytty ajassamme vaikuttavien lasten pahoinvointi-ilmiöiden kohdalle.

Mikä on näiden liiankin hyvin havaitsemiemme ilmiöiden edessä hallituksen selonteon anti? Hallituksen pääviesti mielestäni on: palvelut tulonsiirtojen edelle, lisäpanostukset syrjäytymisuhan alla oleville lapsille. Päälinjansa mukaan hallitus lisää hieman kuntien voimavaroja ja kehittää perhevapaita. Neuvolatoiminnan kehittämistä, nuorten koulutus- ja työllisyysmahdollisuuksien parantamista ja lasten iltapäivätoiminnan kehittämistä hallitus vielä valmistelee ja tutkailee erilaisissa työryhmissä.

Varsin pieniltä nämä edistysaskeleet tuntuvat. Voisi sanoa: se on sellaista pientä hypähtelyä. Palvelujen kehittämistahto ei silloin riitä, kun lähes sadan kunnan vuosikate on pahasti pakkasella. Selvittelyt ja tutkimiset ovat aina paikallaan, mutta eikö tämä yli kahden vuoden aika, joka eduskunnan ponnesta on jo kulunut, ollut hallitukselle riittävä aika selkeämpiin tuloksiin pääsemiseksi? Tulonsiirtoja hallitus suorastaan halveksii, vaikka selonteon oma liiteaineisto osoittaa, että syntyneiden lasten lukumäärä kääntyi odotettuakin rajumpaan laskuun heti, kun hallitus oli kylmästi leikannut niin lapsilisiä kuin kotihoidon tukeakin.

Hallitus lupailee, että arvostuksen lisäämisestä kotien hoivatyölle tulee huolehtia, mutta ei esitä mitään toimia ylevän lauseensa tueksi. Tulonsiirtojen osalta hallitus niin ikään lupailee niiden ostovoiman turvaamista, mutta edelleenkin käytännön toimenpiteet puuttuvat. Tämän kaltaista väljähtynyttä sekametelisoppaa saa, kun kokkeina häärivät niin kommunistit kuin pataporvaritkin. Tämä ei lapsiperheiden suussa hyvältä maistu.

Hallituksen perhepoliittiset toimet ovat olleet todella karuja. Perhetukia on leikattu rajusti. Monien kansalaisryhmien mahdollisuutta perheen yhteiseen vapaapäivään heikennettiin luovuttamalla tunteettomille markkinavoimille pala perinteisestä lepopäivästä. Hallitus myös ajoi läpi väkivallan ja pornografian leviämistä suosivan kuvatallennelain ja rinnasti samaa sukupuolta olevien parisuhteet pitkälle perinteiseen avioliittoon. Politiikka, joka on ylläpitänyt kuntien kahtiajakoa, on monessa kunnassa johtanut koulujen ja päiväkotien ryhmäkokojen kasvuun. Tämä merkitsee lasten syrjäytymisriskin lisääntymistä. Viimeisimpänä toimenpiteenään hallitus on kaavailemassa sellaista hedelmöityshoitolakia, joka tosiasiallisesti olisi lisäämässä isättömyyttä. Ei kai kukaan hallituspuolueissa usko, että lapsiperheet tulevat tätä linjaa vaaleissa kiittelemään?

Arvoisa puhemies! Kotihoidon tukeen tulee mielestäni saada selkeä tasokorotus. Se on myös monien edustajien vahva viesti tässä keskustelussa. Perheille on taattava aito valinnan mahdollisuus eri hoitomuotojen välillä. Monelle perheelle kotihoito olisi elämäntilanteeseen hyvin sopiva vaihtoehto, kunhan se taloudellisesti olisi nykyistä tasaveroisemmassa asemassa. Kotona tehdystä hoivatyöstä tulisi myös karttua eläketurvaa samoin kuin vastaavasta työstä julkisen sektorin palveluksessa karttuu.

Ajassamme vaikuttavat arvovääristyneet materialistiset voimat, jotka revalvoivat tavaratuotannon ja kuluttamisen arvot turhankin korkealle ja samanaikaisesti devalvoivat kotien hoivatyön ja välittämisen arvot. Tässä olisi kurssien tarkistamisen paikka. Yhteiskunnan tulisi myös kykyjensä mukaan huolehtia siitä, että aikamme monet oheiskasvattajat, ennen kaikkea sähköiset mediat, toimivat korkeiden eettisten arvojen pohjalta.

Oma havaintoni on, että mitä kaupallisemmalta pohjalta tv-kanavamme toimivat, sitä levottomampaa niiden ohjelmatarjonta on. Jos viihdeteollisuus ei paremmin herää vähentämään väkivalta-ainesta ohjelmistaan, pitäisi yhteiskunnalla olla valmiutta tarkastella sen toiminnan lupaehtoja. Eikö, arvoisa puhemies, voitaisi harkita myös vaikkapa K18-veroa, todellista haittaveroa, väkivaltaisen ja epäeettisen ohjelmatarjonnan rajoittamiseksi?

Sari Sarkomaa /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Palveluiden vahvistaminen on aivan oikein otettu hallituksen perhepolitiikan painopisteeksi. Palveluiden vaihtoehtojen kehittämisessä hallitus on kuitenkin vitkastellut, eikä siinä itse asiassa oikein ole edes edetty. Esimerkiksi päivähoidossa perheillä tulisi mielestäni olla nykyistä parempi mahdollisuus valita niille sopivin hoitomuoto. Parhaiten tarjolla oleva päiväkotihoito on monelle perheelle erinomainen vaihtoehto, mutta se ei tosiaankaan sovi kaikille. Osa perheistä haluaisi hoitaa lapsia kotona pidempään tai valita kodinomaisemman perhepäivähoidon. Vaihtoehtoja meillä todellakin on, ministeri Soininvaara, mutta ne eivät ole tasapuolisesti perheiden valittavissa.

Jo viime syksynä päivähoitomaksuista päätettäessä sovittiin päivähoitojärjestelmän ongelmien selvittämisestä. Selvityksen osana päätettiin tarkastella päivähoidon lisäksi myös muita hoitomuotoja, kuten yksityisen hoidon tukea ja kotihoidon tukea.

Pidän erittäin vakavana puutteena sitä, että tätä selvitystä ei vieläkään ole aloitettu eikä sitä tähän selontekoon ole sisällytetty. Selvitys on mielestäni viivyttelemättä tehtävä, ja sen yhteydessä mielestäni olisi erittäin tärkeää etsiä luovia ratkaisuja, kuten tasaraha- tai hoitosetelimallin kehittäminen.

Päivähoitomaksua voitaisiin korottaa vastaamaan sen todellisia kustannuksia, esimerkiksi noin 650 euroon. Korvaukseksi vanhemmille voitaisiin antaa palveluseteli, joka voisi olla suuruudeltaan esimerkiksi noin 500 euroa. Tämä palveluseteli voitaisiin käyttää päivähoitomaksuun kunnallisessa tai yksityisessä hoitopaikassa tai lunastaa omaan käyttöön, jos lapsi hoidettaisiin kotona. Tällä tavalla järjestelmän läpinäkyvyys parantuisi ja kaikkia hoitomuotoja tuettaisiin tasavertaisesti.

Tämä malli ja varsinkin nämä markkamäärät ovat todellakin vain esimerkkejä, mutta mielestäni hallituksen todellakin tulisi selvittää erilaisten mallien vaikutukset ja kustannukset. Aivan oleellista on se, että yhteiskunta ei päättäisi vanhempien puolesta, missä lapsia hoidetaan, vaan perheille saataisiin aito mahdollisuus tehdä itse omat valintansa.

Tämä malli ei suoranaisesti vaikuttaisi päivähoitomaksujen tasoon, mutta paineita tulisi myös maksurakenteen muuttamiseen. Suomessa on edelleen sellainen tilanne, että keskituloiset perheet maksavat suhteettoman suuria päivähoitomaksuja verrattuna esimerkiksi naapurimaahan Ruotsiin, jossa tuloharkinta on paljon loivempaa. Mielestäni on aika kummallista, että juuri lapsiperheiden kohdalla vaalitaan ajatusta moninkertaisesta progressiivisesta verotuksesta. Mielestäni tämä asia on myöskin selvitettävä, ja näinhän päätettiinkin, että näihin kannustavuusasioihin on tarkoitus puuttua. Kysynkin ministeri Soininvaaralta, milloin tämä selvitys on todellakin tarkoitus aloittaa.

Valtaosalla lapsista on rakastava ja huolehtiva perhe, mutta myös, kuten täällä on todettu, meillä on surullisen paljon lapsia, joista ei huolehdita. Sen takia on erittäin tärkeää ja aivan oikein, että hallitus kiinnittää huomiota näihin palveluihin. Meidän on luotava keinoja, joilla puutumme kehittyviin tilanteisiin saman tien. Tavoitteena onkin oltava perheiden tukeminen siten, että vaikeuksissa olevien lasten asioihin voidaan puuttua mahdollisimman varhain ja pienin inhimillisin ja taloudellisin kustannuksin.

Olen ihan vakuuttunut siitä, että palveluihin panostamisella luodaan edellytykset varhaiselle puuttumiselle parhaiten. Korostan neuvoloita, kouluterveydenhuoltoa ja yleensäkin lapsen arkea lähellä olevia palveluita ja sitä, että todellakin on aikuisia lasten arjessa. Mielestäni onkin tärkeää, että kunnat miettivät uudenlaisia ratkaisuja, kuten perheiden palvelukeskuksia ja sitä, miten perheille tärkeät palvelut voitaisiin tuottaa laadukkaasti ja ennen kaikkea saataisiin ne perheiden saataville.

Kuten jo totesinkin, paras tapa yhteiskunnan puolelta edistää lasten hyvinvointia on se, että lisäämme arjessa niitä aikuisia, jotka ovat läsnä ja joilla todellakin on aikaa lapsille. Tämä on erityisen tärkeää varsinkin, kun tiedämme, että kaikilla lapsilla ei aikuisia kotona ole. Olenkin erityisen huolissani ylisuurista lapsiryhmistä päiväkodeissa ja kouluissa ja siitä, että ihmissuhteet kouluissa ja kodeissa ovat hyvin vaihtelevia. Mielestäni päivähoidon ryhmäkokosäännöksiä pitäisi tarkastella, pitäisi miettiä sitä, minkälainen olisi se ohjausjärjestelmä, joka varmistaisi, että jokaista lasta kohden todellakin olisi riittävästi aikuisia.

Yhdyn monessa suhteessa siihen, kun ministeri Soininvaara sanoi, että paluuta vanhaan ei ole, mutta toivoisin todellakin, että tätäkin asiaa luovasti mietittäisiin. Se, että kiinnitämme erityistä huomiota niihin lapsiin, jotka tarvitsevat erityistä tukea, ei ole varhaisen puuttumisen idean mukaista, koska tärkeintä on, että kaikilla lapsilla on riittävän pienet ryhmäkoot. Silloin niihin asioihin voidaan puuttua varhaisessa vaiheessa, ja välttämättä erityisen tuen tarvetta ei sitten synnykään. Mielestäni tämän pitäisi olla lähtökohta.

Ministeri Soininvaara totesi, että kaikkeen ei riitä ministeriössä aikaa ja laatusuositukset ovat todella hautautuneet ministeriön töiden joukkoon. Toivon todella, että ne laatusuositukset nostettaisiin pinon päälle ensimmäisiksi ja perheiden ja lasten palveluihin saisimme laatusuositukset. Toivon todella, että tämä olisi ministeri Soininvaaran viimeisin työ ja sitten ministeri Biaudet voisi tätä jatkaa.

Aivan lopuksi, arvoisa puhemies, haluan vielä kiittää hallitusta ja paikalla olevaa ministeri Soininvaaraa siitä, että lasten kannalta on ollut oikea valinta, että lisävoimavarat on todella suunnattu sosiaali- ja terveystoimen sekä opetustoimen valtionosuuksiin. Nyt on kaikkein olennaisinta, että varmistamme, että voimavarat kohdistuvat todella sinne, minne ne on tarkoitettu: lasten ja perheiden parhaaksi.

Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara

Arvoisa puhemies! Haluan vain muistuttaa asioitten suuruusluokasta. Kun meillä nyt on säädetty se, kuinka monta lasta aikuista kohden saa päivähoidossa olla, ja kun yli kolmevuotiaitten osalta muistaakseni tämä luku on kahdeksan, niin jos se laskettaisiin seitsemään, kun päivähoidon kustannukset nyt ovat pikkuisen alle 10 miljardia markkaa, tämä suurin piirtein tässä suhteessa nousisi, ei nyt ihan kokonaan, on siellä kiinteistökustannuksiakin, mutta pääasiallinen kysymys on henkilökustannuksista. Tämä suhdeluvun pieneneminen lisäisi kustannuksia lähes miljardilla markalla, joka tapauksessa yli 100 miljoonalla eurolla, jolloin tässä mitoituksessa puhutaan kyllä aika huomattavista summista. Ed. Sarkomaan kotikaupunkihan on juuri tällä hetkellä suunnittelemassa toimia, jotka menevät aivan asetuksen rajoille. Siinäkin on kysymys ilmeisesti huomattavasta säästötarpeesta.

Inkeri Kerola /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Lasten ja nuorten hyvinvointia koskevassa selonteossa todetaan aivan oikein, että yhteisöt eivät enää kanna samanlaista vastuuta jäsenistään kuin ennen. Vanhemmat ovat aiempaa enemmän yksin kasvatustehtävänsä kanssa. Tämä lisää myös sitä riskiä, että vanhempien ongelmat kasautuvat lasten harteille, ja näin on paljolti käynytkin. Selonteossa haetaan keinoja, joiden avulla yhteiskunta voisi tulla enemmän vanhempien tueksi. Kuitenkin muistuttaisin, että adoptiota harkitsevat vanhemmat saavat käytäväkseen erilaisia kursseja, heidän kotejansa mitataan ja punnitaan. Mutta kuka muistuttaa, että tavallistenkin vanhempien on huolehdittava lapsistaan seuraavat kaksikymmentä vuotta? Kuka muistuttaa, että lapsesta on huolehdittava jo ennen syntymää raskausaikanakin? Kasvatusvastuuta ei pääse pakoon eikä siitä voi luopua, vaikka nuori neljätoistakesäisenä ilmoittaisikin jo itse tietävänsä ja päättävänsä, mitä tekee. Hän on vielä lapsi.

Kuntien kotipalvelu on suunnattu nykyään vain erityisen vaikeissa elämäntilanteissa oleville. Kotipalvelua saavien perheiden osuus onkin pudonnut peräti kolmannekseen siitä, mitä se on aiemmin ollut. Selonteossa myönnetään, että kotipalvelun tehtävä perheiden ongelmatilanteita ehkäisevänä tukijärjestelmänä on poistumassa. Entä mitä on annettu tilalle? Siihen ei selonteko vastaa. Kuitenkin aina on kalliimpaa korjata vahinkojen jälkiä kuin ehkäistä niitä ennakolta.

Lasten ja nuorten psyykkisten oireiden lisääntymiseen tarjottiin viime ja toissa vuonna lääkkeeksi ylimääräistä panostusta lasten mielenterveys- ja nuortenpsykiatriaan. Tällä panostuksella ei kuitenkaan kannata kehuskella, sillä se tuli pakottavaan, suorastaan hätätilannetarpeeseen. Pysyvyyttä tuolle summalle ei selonteossa luvata. Tulevaisuus näyttää, milloin ollaan taas samanlaisessa pakkosaumassa. Jotta vastaavanlaiselta vältyttäisiin, ainakin kouluterveydenhoitoon ja oppilashuoltoon on saatava takaisin vähintäänkin ne varat, jotka niillä ovat olleet, ja muutenkin työtä perusopetusikäisten parissa on kehitettävä. Vaikka näiden lasten määrä on vähentynyt ja vähenee, laatu ei ole siitä muuttunut.

Koulutaipaleensa alkuvaiheessa olevien lasten iltapäivätoiminnasta on suorastaan paasattu viime aikoina kovasti. Tarvetta asian järjestämiseen on, sen myönnän. Mietin kuitenkin, onko taustalla pyrkimys saada lapset entistä enemmän kasvottoman julkisen kasvattajan hoiviin pois omien vanhempien tieltä. Huolestuttavaa tässä keskustelussa on se, että huomio kiinnittyy vain 7—9-vuotiaisiin ja heidän aikuisen läsnäolon tarpeeseensa, aivan kuin tuon jälkeen aikuista ei tarvittaisikaan. Muistutan kuitenkin jo alussa mainitsemastani kasvattamisen 20-vuotistaipaleesta. Lapsi tarvitsee aikuisen aikaa, vaikka väittäisikin jo itse pärjäävänsä. Tämän todistaa muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton palvelevan puhelimen raportti viime vuodelta. Pääosa, 73 prosenttia, soittajista oli 11—16-vuotiaita. Yleisimmät keskustelunaiheet olivat arkipäivän kuulumisia: seurusteluun, sisaruksiin, suhteisiin kotona jnp. liittyviä kysymyksiä. Nämä kaikki ovat siis aivan tavallisia keskustelunaiheita, joista maalaisjärjellä ajateltuna luulisi keskusteltavan ruokapöydässä tai kotoisten puuhien ääressä. Raportin mukaan puheluissa selvästi kuului aikuisen ajanpuute. Kuten todettiin tuossa alussa, pääosa soittajista oli siis perusopetuksen 5.—9.-luokkalaisia, ei siis mitään iltapäivätoiminnan piiriin kuuluvia.

Jos ja kun iltapäivätoiminta saadaan kuntoon, mitä aiomme järjestää vanhemmille lapsille? Lisää puhelimia vai joitakin säilyttämöjä, joissa tulisi nauhalta aikuisen puhetta? Haluan vielä korostaa sitä, että juuri tässä iässä nuoret ja lapset ovat erittäin alttiita katuoleilulle ja siitä seuraaville seuraamuksille, huumeista puhumattakaan.

Ennen 1990-luvun lamaa olivat käytössä verotuksen lapsivähennykset. Ne tasoittivat käytettävissä olevia tuloja suhteessa lapsettomiin. Lisäksi tulivat lapsilisät, joiden reaalinen arvo oli suurempi kuin nykyään. Nyt sitten ihmetellään, että lapsiperheiden isät ja äidit tekevät pitempää työviikkoa kuin lapsettomat miehet ja naiset. Miksi tämän seikan syytä ei ole selvitetty? Tosin syyn arvaa varmaan selvittämättäkin: rahat eivät lapsiperheissä riitä enää samalla tavalla kuin runsaat kymmenen vuotta sitten.

Selonteossa linjataan valtion varojen käyttöä seuraavasti: "Syrjäytymisen ehkäisemiseksi on puututtava huonosti voivien lasten ja nuorten tilanteeseen. Tämän vuoksi palvelujen turvaaminen ja kehittäminen on edelleen ensisijaista tulonsiirtoihin nähden." Kysyn kuitenkin, mikä aiheuttaa syrjäytymistä. Jos isä ja äiti tekevät pitkää päivää, lapsi on yksin ja syrjäytymisriskissä. Jos taas lapsi elää työttömässä perheessä, jatkuva rahanpuute aiheuttaa vanhemmille epätoivoisuutta, masennusta ja muita ongelmia, ja näin jälleen lapsi kärsii. Projekteillako siis halutaan korjata sitä, että perusta on heikko? Onko tarkoituksena, että yhteiskunta laitetaan holhoamaan lasta, jotta vanhemmat voisivat painaa töitä niska limassa edelleenkin pitääkseen maamme kilpailukyvyn korkealla? Onko tämä se ainut tavoite?

Muistutan myös, että lasten ja perheiden erityispalveluihin kuluu noin 340 000 euroa vuodessa. Se on hieman enemmän kuin lasten kotihoidon tukeen kuluva rahamäärä. Eikö tässä ole näkyvissä selvä vinoutuma? Rahaa käytetään enemmän jälkiä korjaavaan kuin ehkäisevään työhön. Selonteossa mainitaan, että päivähoidon lisäksi aiotaan tarkastella muidenkin hoitomuotojen kuten yksityisen hoidon ja kotihoidon tukea. Mielestäni tarkastelu ei riitä.

Arvoisa puhemies! Kysynkin: eikö olisi syytä jo paneutua asiaan tosissaan tarkastelun sijasta?

Timo Ihamäki /kok:

Arvoisa puhemies! Kun lähes alusta aloitetaan, onkin ensiksi todettava, että ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin perusedellytys on sikiön terve kehitys lapseksi ja lapsen terve kasvu ja kehitys aikuiseksi. Vain terveistä lapsista voi tulla terveitä aikuisia ja vanhempia ihmisiä.

Äitiyshuollon tehtävänä on auttaa ja tukea raskaana olevaa äitiä niin, että terveyden ja hyvinvoinnin ensimmäinen perusedellytys, sikiön terve kehitys lapseksi, toteutuu. Myös vanhempainloma ja -raha on tarkoitettu turvaamaan sikiön ja syntyvän lapsen hyvinvointi.

Synnytyksen jälkeen lapsen terveen ja turvatun kasvun ja kehityksen paras tae ovat vastuuntuntoiset, lapsistaan huolehtivat vanhemmat. Tämän lisäksi kaikki lasten ja nuorten kanssa työskentelevät, kasvatusvastuunsa ymmärtävät aikuiset ja terveyttä edistävät turvalliset, virikkeelliset ja toimivat kasvuympäristöt tukevat ja täydentävät vanhempien kasvatustyötä. Lastenneuvolatoiminta, päivähoito, koulu, iltapäiväkerhotoiminta ja kaikki muu ohjattu vapaa-aikatoiminta ovat oleellisen tärkeitä lapsen ja nuoren kehitystä tukevia erityistoimintoja.

Lasten ja nuorten häiriökäyttäytymisen ja terveyttä vaarantavien elämäntapojen yleisyys ja siitä aiheutuva palvelukysynnän määrä on vahva viite siitä, että edellä kuvatun terveen kasvun ja kehityksen perusedellytykset eivät syystä tai toisesta aina toteudu jokaisen lapsen ja nuoren kohdalla.

Yhteiskuntamme rakenteiden nopea muuttuminen, pitkä, vuosia kestävä kouluttautuminen ammattiin, hakeutuminen ja sopeutuminen uusiin olosuhteisiin ja elinympäristöihin ovat johtaneet siihen, että monellakaan vanhemmalla ei ole riittäviä tietoja ja taitoja, ehkä ei aina riittävästi aikaakaan, onnistuneen perhe-elämän, lapsen ja nuoren terveen kasvun ja kehityksen turvaamiseksi. Tilanteen parantamiseksi on perusteltua luoda joka kuntaan järjestelmä, joka valmentaa halukkaita vanhempia vastuuntuntoiseen vanhemmuuteen, perhe-elämään ja lasten kasvattamiseen ja ohjaamiseen.

Lapset ja nuoret viettävät aktiivisimman ajan vuorokaudesta päivähoidossa, iltapäiväkerhossa ja koulussa. On tärkeää, että päivähoidon, iltapäivähoidon ja koulun henkilökunta seuraa ja arvioi lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä ja tiedottaa säännöllisesti lasten vanhemmille sekä myönteisistä että kielteisistä havainnoista. Yhteydenpito vanhempiin onnistuu parhaiten, kun päivä- tai iltapäivähoitopaikoilla ja kouluilla on pysyvät kanssakäymiskäytännöt lasten vanhempiin. Lapsen ja nuoren kannalta on olennaisen tärkeää, että uhkat ja vaarat tunnistetaan ajoissa ja niiden syyt selvitetään ja asiaan puututaan välittömästi eikä tilanteen anneta luisua häiriökäyttäytymiseen, saati syrjäytymiseen saakka.

Suomessa kouluopetus ja -kasvatus tavoittavat jokaisen suomalaisen lapsen ja nuoren sukupuoleen, ikään, sosiaaliluokkaan ja varallisuuteen katsomatta. Koulun on siten mahdollista antaa jokaiselle suomalaiselle lapselle ja nuorelle riittävät tiedot ja taidot hyvän terveyden, hyvän elämän ja hyvinvoinnin pohjaksi. Opetustavoitteena tulee olla, että lapsi ja nuori tuntee keskeiset terveyden ja keskeisten sairauksien mekanismit, niiden ehkäisyn ja hoidon periaatteet sekä yleisoireiden merkityksen ja osaa tulkita niitä. Hyvät terveyden ja sairauden perustiedot auttavat ymmärtämään ja mieltämään myös myöhemmin terveyttä edistävää viestintää ja soveltamaan sitä käytännön elintapoihin. Opetuksen toteuttamisessa on hyödynnettävä moniammatillista osaamista.

Lapsi ja nuori oppii ja omaksuu elämäntapansa ja -asenteensa kasvuympäristössä tarjolla olevista aikuismalleista. Tavoite on, että jokainen lapsi ja nuori voi tukeutua kasvussaan ja kehityksessään realistiseen aikuismalliin. Lapsen ja nuoren tärkeimmät aikuismallit ovat omat vanhemmat tai huoltajat. Siksi ensimmäinen tavoite onkin valmentaa vanhempia toimimaan kasvattajina ja realistisen aikuisuuden malleina omille lapsilleen. Myös lapsen ja nuoren sisaret ja veljet vaikuttavat omalla esimerkillään keskeisesti nuorempien sisarustensa kasvuun ja kehitykseen. Muita hyvin tärkeitä aikuismalleja lapsen ja nuoren elämässä ovat heidän kanssaan kanssakäymisissä olevat opettajat, urheiluvalmentajat, huoltajat, erilaisten harrasteryhmien ohjaajat ja vetäjät. Lapsi ja nuori imee vaikutteita näiden malliaikuisten olemuksesta, käyttäytymisestä, puheista ja muista viesteistä.

Nykysuomalainen elämäntapa ja työelämän kulttuuri pakottavat lapset ja nuoret itsenäistymään hyvin varhain. Pakkoitsenäistyminen alkaa heti lapsen koulunkäynnin alettua. Varsin moni lapsi viettää koulun jälkeisen ajan vanhempien kotiinpaluuseen asti yksin kotonaan tai ulkona vapaan valintansa mukaan. Kuvattu ennenaikaiseen itsenäistymiseen pakottaminen tarkoittaa, että lapsi joutuu kaikissa tilanteissa itsenäisesti päättämään ratkaisuistaan, vaikka ei ole kypsyytensä puolesta siihen kykenevä. Tällöin lapsen valintoja, päätöksentekoa ja toimintaa suuresti ohjaa senhetkisen toimintaympäristön satunnainen viriketarjonta. Kypsymättömässä iässä tapahtuva pakkoitsenäistyminen selittää paljolti suomalaisten lasten ja nuorten vääriä elämäntapatottumuksia ja käytöshäiriöitä. Nyt yleistyvä koululaisten ohjattu iltapäivätoiminta on todella tärkeä ennalta ehkäisevä toimi.

Niilo Keränen /kesk:

Rouva puhemies! Hallituksen selonteon tulisi olla lapsi- ja perhepoliittinen selonteko, nimensä mukaisesti Selonteko lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Nyt se kuitenkin on luettelo pahoinvoinnista ja palveluista. Selonteossa luetellaan ansiokkaasti tilastotietoja. Siinä luetellaan viime vuosina tapahtuneita lapsia ja nuoria koskevia lakimuutoksia, myös pieniä parannuksia. Selonteko todistaa varsin selkeäsanaisesti, että lapset ja nuoret voivat huonosti. Näitä tosiasioita selonteko pyörittelee 40 sivun verran. Selonteosta ei löydy riviäkään kansainvälisiä vertailuja lasten ja nuorten tilanteesta. Tätä tilannetta tosin paikkaa Lastensuojelun keskusliiton juuri julkistettu raportti.

Keskeinen tavoite löytyy: "Keskeisenä on riittävän varhainen puuttuminen lapsen ja nuoren kasvussa sekä perheen hyvinvoinnissa ilmeneviin ongelmiin." Siis hallitus odottaa ensin, että ongelmia ilmenee, ja yrittää sitten.

Päähuomiota selonteossa kiinnitetään palvelujärjestelmiin ja niiden toimivuuteen, niiden vaatimiin korjauksiin. Tärkeää on toki sekin, että neuvolat, nuorten työpajat, lastenpsykiatria ja muut palvelut pelaavat, mutta se itse lapsi ja nuori näyttää häipyvän sinne järjestelmien taka-alalle. Kun lapsista ja nuorista puhutaan, pitäisi ennen kaikkea muistaa, että lapsi ja nuori elää omassa perheessään ja omassa yhteisössään periaatteessa niin kutsuttua normaalielämää. Palveluja tarvitaan vasta sitten, kun tai jos tässä normaalielämässä jokin klikkaa.

Selonteossa mainitaan sana ennaltaehkäisy, mutta sen sisältö jää hataraksi. Toistellaan sitä samaa, mitä on toisteltu viimeiset 30 vuotta. Varsinaisia keinoja ei esitetä. Selonteosta ei löydy löysääkään pohdintaa siitä, mikä voisi olla perhepoliittisten tukimuotojen, siis tulonsiirtojen, ennalta ehkäisevä merkitys tai kumman merkitys olisi kokonaisuutena parempi, lapsen ja perheen hyvinvoinnin, yhdessäolon ja normaalielämän takaamisen vaiko vasta paloautolla hätään syöksyvien palveluorganisaatioiden. Todetaan yksioikoisesti, että perhepoliittisia tukia leikattiin 2 miljardia markkaa vuosina 95—96, mutta ei pohdita leikkausten merkitystä sille, että 4 prosenttia 8—9-vuotiaista lapsista on vakavasti häiriintyneitä ja 17 prosenttia keskivaikeasti häiriintyneitä. Niin ikään todetaan, että asumistuen ja toimeentulotuen yhteensovittamista lapsiperheitä paremmin tukevaksi ei ole voitu tehdä valtiontaloudellisista syistä.

Vastikään ministeri Soininvaara totesi julkisuudessa jotenkin siihen tapaan, että syrjäytyneitten lasten hoito on tärkeämpää kuin lapsilisien korotukset. Miksi? Ja onko? Tämä on tietysti vähän kärjistettyä, mutta onko siis parempi antaa perheiden voida huonosti ja sitten niistä huonosti voivista lapsista poimitaan ne muutamat, joitten hoitamiseen palvelujärjestelmien kapasiteetti riittää. Jos lapsista on ikäluokastaan 4 prosenttia vaikeasti häiriintyneitä, se tarkoittaa 25 000 iältään 5—15-vuotiasta vaikeasti häiriintynyttä. Kun keskivaikeistakin joitakin tipahtaa aikuisikään mennessä tähän joukkoon, se tarkoittaa sitä, että muutaman vuoden kuluttua meiltä löytyy helposti 100 000 psyykkisesti sairasta nuorta ja työikäistä ihmistä. Mikä palvelujärjestelmä heidät pystyy hoitamaan?

Arvoisa puhemies! Vaikka olenkin tässä keskittynyt lähinnä tulonsiirtoihin, ei lasten ja nuorten pahoinvoinnin syy tietenkään ole yksin rahassa. Ei syy ole varmaan esimerkiksi päivähoitosysteemissä, joka toimii hyvin ja mahdollistaa sen pakollisen molempien vanhempien työssäkäynnin. Työelämää ja perhettä on pyritty yhteensovittamaan, mutta kovin vähäisiä ovat silti ne todelliset mahdollisuudet, jotka vanhemmilla on, kun he lastenhoitoa suunnittelevat. Pienistä lapsista toki enemmän kuin puolet hoidetaan kotona. Se on jo erinomainen asia. Syynä pahoinvointiin eivät varmaankaan ole myöskään lisääntyneet uusperheet, vaikka sitäkin on epäilty.

Syy on tämän päivän suomalaisten perusasenteissa: vanhempien, työnantajien, julkisen vallan ja myös mediajulkisuuden asenteissa. Kukaan ei näytä ottavan tosissaan sitä, että tuon alussa mainitsemani normaalielämän turvaaminen lapsille ja nuorille on ehdoton edellytys sille, että meille kasvaa terveitä ja selviytyviä aikuisia. Koko yhteiskunnan perusarvot ovat liukuneet väärään suuntaan. Meille aikuisille ei ole tärkeintä lasten tulevaisuus, vaan oma viihtyvyys, hyvinvointi, itsekkyys. Työlle uhrataan kaikki voimat ja tarmo ja liiankin usein puolustellaan sitä työntekoa pakollisilla toimeentulotarpeilla. Voimia ei jää lapsille, ei puolisolle, ei ihmissuhteille, ja kasvatuskysymykset hoidetaan todellakin niillä satasilla.

Toinen yhtä avuton ja neuvoton joukko ovat ne vanhemmat, joilla sitä työtä ja paikkaa yhteiskunnassa ei ole. Monet vanhemmat toki tuntevat puutteensa ja potevat siitä jatkuvaa huonoa omaatuntoa, ponnistelevat sitten sitä enemmän saadakseen lisää sitä materiaa, jolla elämisen arvoa ja hyvinvointia tänään mitataan. Ihmiset ovat neuvottomia. Ei ole keinoja eikä edes uskalleta kasvattaa.

Arvoisa puhemies! Tämä selonteko kertoo täsmälleen siitä samasta neuvottomuudesta. Ei ole konkreettista käsitystä siitä, mitä pitäisi tehdä. Lasten, nuorten ja lapsiperheitten hyvinvointipolitiikan linjaus kuitataan selonteossa kolmella sivulla. Varsin oikea on tosin selonteon yleislausuma: "- - tulee perhepolitiikassa kiinnittää huomiota nykyistä enemmän siihen, miten huolehditaan lapsuuden ja varsinkin varhaislapsuuden sosiaalisesta, emotionaalisesta ja henkisestä kehityksestä. Perhepolitiikkaa tulee kehittää siten, että se tarjoaa välineet huolehtia lapsen kasvusta ja kehityksestä ja varmistaa, että lapsen kehitysedellytykset turvataan kaikissa oloissa." Mutta siinäpä se onkin. Linjausosiossa puhutaan tämän fiksun lauseen jälkeen taas ja uudelleen palvelujärjestelmästä ja sen voimavaroista, kriiseistä ja niiden hoidosta, lastensuojelulaista, päihdeäitiprojekteista, maksujärjestelmistä. Varsinaisena sikurina pohjalla todetaan: "Perhepoliittisten tulonsiirtojen rakenne on pääosin kunnossa."

Arvoisa puhemies! Tausta-aineistona oleva Stakesin selvitys "Mikä lapsiamme uhkaa?" pohtii varsin hyvin juuri näitä kysymyksiä. Se saattaisi muodostaa hyvän pohjan sille, että kasvatuksessa ja perhepolitiikassa yleensä pyrittäisiin etsimään keinoja, jotka todella ehkäisisivät ennalta seuraavan sukupolvemme pahoinvointia. Lapsi- ja perhepolitiikalta toivoisi edes jonkinlaista johdonmukaisuutta ja ennustettavuutta. Nythän mitään koordinaatiota ei näytä olevan.

Arvoisa puhemies! Jos minä olisin Kekkonen, heittäisin tämän selonteon takaisin hallitukselle ja myllyttäisin sitä niin, että se ryhtyisi etsimään niitä todellisia lapsi- ja perhepoliittisia tekoja.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Ihmisillä näyttää olevan aina hyvin selkeät käsitykset siitä, mistä nykyinen lasten syrjäytyminen johtuu. Ed. Keränen taas näytti olevan sillä kannalla, että se johtuu perheitten taloudellisista vaikeuksista. Kovasti vain ihmetyttää se, että 50-, 60- ja 70-luvuilla kasvaneista lapsista, jotka olivat olennaisesti enemmän taloudellisesti ahtaalla olevissa perheissä, yleensä kukaan on ihan aikuiseksi asti kasvanut terveenä. Melkein väittäisin, että ajatus siitä, että lisäämällä 2 eurolla kuukaudessa lapsilisiä olisimme päässeet lasten syrjäytymisestä eroon, tuntuu jotenkin liioittelulta. Todellakin uskon, että käsitys, että kysymys on vain maallisen mammonan puutteesta, on väärä käsitys.

Toinen suosittu teemahan on se, että päivähoidon liian suuret ryhmät tai pienet tilat tai muut semmoiset ovat tämä syy. Ihmettelen, miten 80-luvun lapsista, jotka hoidettiin eri tavoin kokoon kyhätyssä yksityisessä päivähoidossa, jossa ryhmäkoot olivat jotain aivan muuta, yleensä on aikuisia tullut ollenkaan. Luulen, että nämä syyt ovat paljon, paljon syvemmällä ja että kysymys on hyvin voimakkaasti yhteiskunnan (Puhemies koputtaa) päihdeongelmista, mielenterveysongelmista, syrjäytymisongelmista, joihin yksinomaan perhepoliittisilla toimilla on hyvin vaikea päästä käsiksi.

Niilo Keränen /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ymmärrän ihan hyvin, että ministeri Soininvaaran täytyy näin vastata, vaikka hän varmasti kuuli, kuinka totesin, että ei lasten ja nuorten pahoinvoinnin syy tietenkään ole yksin rahassa.

Margareta  Pietikäinen  /r:

Fru talman! En viktig grund för välbefinnandet är att barnens individuella behov beaktas i tid. Det är en viktig uppgift både för daghem och skola.

Det beräknas att till och med en tredjedel av barnen och ungdomarna har särskilda behov som gör att de behöver någon form av stödåtgärder i sin vardag. Det rör sig om allt från sociala problem, beteendestörningar, alkohol- och drogmissbruk, mentala störningar och depression till fysiska handikapp i stöd- och rörelseorganen. Till dem som har svårigheter av olika slag hör bland annat de som lider av dysfasi, autism, afasi, allergier, syn- eller hörselskada osv. Vart tionde barn i skolåldern har något medicinskt konstaterbart men, en skada eller sjukdom som kräver vårdåtgärder. Behovet av stödpersoner och stödande åtgärder växer.

Gällande grundskollag omfattar alla barn bosatta i Finland. Grundskolan har ansvar för alla elever, också barn med särskilda behov och grava handikapp. De nya skollagarna lyfter förtjänstfullt fram barnen med särskilda behov. Det har under tidigare debatter här i plenum konstaterats att anslagen för specialundervisning i grundskolorna har ökat från 1997 till 2000 med över 80 procent, vilket är en riktig utveckling.

Puhemies! Sivistysvaliokunta on koululaeista vuonna 1998 antamassaan mietinnössä todennut ensisijaisena vaihtoehtona olevan toimintakyvyn heikkenemisestä kärsivien ja vammaisten oppilaiden integroituminen tavalliseen luokkaan. Tämä on periaatteessa hyvä malli, mutta se ei toimi tyydyttävästi. Osa kunnista integroi oppilaat pelkästään fyysisesti ottamatta huomioon oppilaiden yksilöllistä tuen tarvetta.

Panostukset oppilashuollon resursseihin vaihtelevat paljon eri kunnissa. Lähtökohtaisesti aina ei myöskään riitä, että ainoastaan koulu työskentelee erityistarpeita omaavien lasten parissa. Yhteistyö sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa onkin tarpeen.

Jotta integraatio voisi onnistua kaikilla tasoilla, tavoitteena tulee olla resurssien saaminen yksilöllisten suunnitelmien laatimiseksi erityisongelmista kärsiville lapsille ja nuorille. Erityiskouluja ja -luokkia tarvitaan integraation täydennykseksi. Vaihtoehtoja on oltava käytettävissä silloin, kun integraatio ei ole hyvä vaihtoehto lapsille tai perheelle. Vanhempien ja lasten toiveiden tulisi olla ratkaisevia koulumuodon valinnassa. Erityiseen toimintakyvyn heikkenemiseen liittyvät tapaukset, jotka vaativat räätälöityjä ratkaisuja ryhmässä, voidaan usein hoitaa paremmin erityisluokassa tai -koulussa kuin integroidussa ryhmässä, jolloin ryhmässä voi olla kovin monia erilaisia tarpeita. Lisäksi luokassa tapahtuvaa integraatiota vaikeuttavat riittämättömät avustajaresurssit, suuret luokat ja tottumattomat opettajat. Koulujen työtaakkaa voidaan helpottaa tarjoamalla viimeinkin koulunkäyntiavustajille kunnon palkka ja kunnolliset työsuhteet, minkä muuten pitäisi olla vähintä, mitä voidaan vaatia.

Fru talman! Det är synnerligen viktigt att speciella åtgärder sätts in i tid, dvs. i ett så tidigt skede som möjligt. Redan i dagvården bör man komma in med stöd för dem som behöver det. Problemen försvinner sällan av sig själva utan försvåras och kompliceras. Problemen ackumuleras i grupp och blir oftast svårare att lösa med tiden. I redogörelsen konstateras det att den grupp som behöver speciella stödåtgärder i dagvården växer. Det råder brist på specialdagvårdare, talterapeuter och psykologer.

Det behövs kontinuitet i människorelationerna i dagvården och skolmiljöerna. En central förutsättning för detta är att personalen har fasta anställningar. Vidare bör samarbetet mellan hemmen, dagvården och skolan utvecklas och förbättras. I arbetet för barns och ungdomars väl behövs alla parters insatser.

Päivi  Räsänen  /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Ensinnäkin haluan arvoisille ministereillemme antaa tunnustusta siitä, että heitä on täällä salissa lähes yhtä paljon kuin kansanedustajia yleisössä.

Debatissa ed. Tahvanainen esitti minulle kysymyksen, johon haluaisin aluksi vastata, kun en saanut debatin aikana siihen mahdollisuutta. Kun ehdotin tässä lehtiartikkelissa, jota ed. Tahvanainen lainasi, kotihoidon tuen laajentamisen rahoitusta etsittäväksi muun muassa purkamalla subjektiivista päivähoito-oikeutta, en suinkaan ollut ajamassa sen enempää naisia kuin miehiä kotiin lapsia hoitamaan. Kaiken kaikkiaan tällaisella asenteella esitetty kysymys on mielestäni lapsia kohtaan tyly ja henkii taantumuksellista tasa-arvoajattelua varsinkin nuoren edustajan suusta kuultuna. Mielestäni sen sijaan perheille tulisi antaa todellinen mahdollisuus valita kotihoidon ja päivähoidon välillä. Jotta tämä valinnanvapaus olisi myös pienituloisilla tai keskituloisilla perheillä todellinen, joko kotihoidon tuen tulisi olla riittävällä tasolla tai sitten verotuksessa tulisi huomioida kotona tehty hoivatyö.

Väestöliitto teki kaksi vuotta sitten kyselytutkimuksen, jonka mukaan 40 prosenttia päiväkotilasten vanhemmista haluaisi hoitaa omat lapsensa kotona, jos se olisi perheille taloudellisesti mahdollista. Jos näille vanhemmille, jotka näin ilmoittavat, annettaisiin mahdollisuus siihen, minkä he kokisivat oman lapsensa kannalta parhaaksi vaihtoehdoksi, ei se olisi suinkaan heidän kotiin ajamistaan. Jos kotihoidon rahoitus täytyy löytää päivähoidon sisältä eli jos ulkopuolista rahoitusta ei ole annettavissa, silloin on yksinkertaisesti priorisoitava ja rajattava päivähoito-oikeus niille lapsille, jotka tarvitsevat sitä vanhempien työn, opiskelun tai erityisen sosiaalisen syyn vuoksi, kuten oli ennen vuotta 95.

Minulle oli selonteossa pettymys se, että hallitus ei tuonut ehdotuksia, joilla oikeasti helpotettaisiin työn ja perheen yhteensovittamista. Käydyssä keskustelussahan täällä on hyvin voimakkaasti noussut esiin se, että suomalainen lapsi potee aikuisen, etenkin vanhempiensa, antaman ajan puutetta. Kahden viikon isyysloma ei ole vastaus tähän ongelmaan varsinkaan, kun sen saamisen edellytyksenä on äidin luopuminen kahden viikon vanhempainlomastaan. Tässä muodossa hallituksen esittämä isyysloma ei ole varsinaista lapsipolitiikkaa vaan tasa-arvopolitiikkaa, kuten se selonteossakin perustellaan.

Mielestäni Lipposen hallitusten suurin virhe on ollut se, että perhepolitiikkaa on linjattu joko työelämän tai sukupuolten tasa-arvon tarpeista, jotka ovat sinänsä tärkeitä tarpeita, mutta ne eivät saisi yksinomaan sanella perhepolitiikkaa, vaan lapsen tarpeetkin pitäisi huomioida. Kyllä viime vuosina lapsen tarpeiden näkökulma on jäänyt taka-alalle. Valitettavasti seuraukset eräältä osin näkyvät lasten lisääntyvänä pahoinvointina.

Lapsilisäjärjestelmästä haluaisin yhden kommentin sanoa. Sehän on ollut suomalaisen perhetukijärjestelmän peruskallio ja toivon mukaan on sitä tulevaisuudessakin. Pahoittelen sitä, että ministeri Soininvaara on päättäväisesti torjunut pyynnöt lapsilisäjärjestelmän kehittämisestä. Kun lapsilisien idea on juuri lapsista aiheutuvien kulujen korvaaminen ja siten lapsiperheiden ja lapsettomien kotitalouksien välisen toimeentuloeron tasaaminen, ihmettelen sitä, miksi lapsilisiin ei tehdä edes indeksitarkistuksia. Tosiasia on, että lapsilisät ovat reaaliarvoltaan joka vuosi leikkaantuneet, kun niiden tasoa ei ole tarkistettu suhteessa elinkustannuksiin.

Arvoisa puhemies! Sekin on aivan totta, että kaikkea lasten ja nuorten pahoinvointia ei ratkaista rahalla. Toimeksiannossaan eduskunta edellytti, että hallitus antaisi selonteon yhteiskunnassa ja arvomaailmassa tapahtuvista lasten ja nuorten hyvinvointia uhkaavista muutoksista. Arvomaailman muutosten analysoinnin osalta selonteko on kuitenkin jäänyt varsin köykäiseksi. Itse asiassa joudun toteamaan, että hallitus on valitettavasti omilla toimillaan entisestään vauhdittanut lapsia ympäröivän arvomaailman heikkenemistä.

Selonteossahan kiinnitetään huomiota lasten ja nuorten mediaympäristöön ja todetaan, että ongelmalliset ruudun sisällöt — ruudulla tässä tarkoitetaan televisiota ja myös tietokone- ja videopelejä ja Internetiä — vaikuttavat sekä lasten maailmankuvaan että tunne-elämään ja käyttäytymiseen. Sitten mainitaan erikseen väkivalta ja pornografia.

Pari vuotta sittenhän hallitus ajoi voimaan uudentyyppisen kuvaohjelmalain, joka käytännössä poisti väkivaltaisten ja pornografisten videoiden ja elokuvien ennakkotarkastuksen. Lainmuutosta perusteltiin perustuslain sananvapaussäännöksillä, joiden mukaan jokaisella on oikeus kuvalliseen esitykseen kenenkään sitä ennakolta estämättä. Merkillisesti sananvapauden jalo periaate kääntyi väkivalta- ja pornobisneksen turvaajaksi. Perustuslaissa kyllä puhutaan lasten ja terveyden suojelemisesta, mutta tässä tapauksessa pornokauppiaiden tai väkivaltakauppiaiden ilmaisuvapaus katsottiin vielä tärkeämmäksi perusoikeudeksi. Tämän lain myötähän tämän tyyppiset videot saivat uuden myyntiympäristön marketeista ja kioskeista ja ne ovat yhä helpommin myös lasten ja nuorten ulottuvilla.

Aivan lopuksi, arvoisa puhemies, lyhyesti totean, että myönteisenä tässä selonteossa pidän lupausta lisäpanostuksesta syrjäytymisuhanalaisten ...

... lasten ja nuorten palveluiden, etenkin neuvolajärjestelmän kehittämiseen.

Irja Tulonen /kok:

Arvoisa puhemies! Täällä on käytetty erittäin hyviä puheenvuoroja lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja siitä, mitä kansanedustajat sillä tarkoittavat. Toteaisin vaan, että monet meistä ovat myöskin isiä ja äitejä, ja monta kertaa, kun täällä on kuunnellut mielipiteitä, muistuu mieleen omat kasvatusperiaatteet ja oman perheen asema. Ne eivät ole hyljeksittäviä seikkoja silloin, kun kansanedustajat keskustelevat myöskin parlamentissa.

Mutta, arvoisa puhemies, lasten ja nuorten hyvinvoinnin lähtökohtana mielestäni on pidettävä syrjäytymisen ehkäisemistä. Tästä on helppo olla yksimielisiä, mutta liian usein unohtuu se, että syrjäytymisen ennaltaehkäisy lähtee kodista ja vanhemmista. Lapsi tarvitsee rakkautta, huolenpitoa, rajoja ja sitä, että häneen luotetaan. Tutkimukset osoittavat, että nimenomaan kotoa saadulla luottamuksella on keskeinen vaikutus lapsen oppimiseen, koulumenestykseen ja sosiaaliseen kehitykseen.

Tässä selonteossa todetaan, että lasten pahoinvoinnin takana on usein vanhempien pahoinvointi, mikä kyllä varmasti pitää paikkansa. Yhteiskunnan muutokset, taloudellinen epävarmuus, työttömyys, pätkätyöt, kiire, stressi ja työuupumus vaikuttavat vanhempien kautta lapsiin. Mutta lasten pahoinvointi syntyy jo ilman näitä tekijöitä, siitä perustavan laatuisesta ongelmasta, että vanhemmat suhtautuvat omaan vanhemmuuteensa välinpitämättömästi. Väitetään, että vanhemmuuteen eivät kaikki vanhemmat enää kasva.

Vanhempien olisi otettava vastuu lapsistaan. Peruslähtökohdan tulee olla se, että vanhemmat viettävät aikaa lapsensa kanssa. Tämän pitäisi olla itsestäänselvää, mutta huolestuttavaa kyllä, näin ei näytä aina olevan. Yhä useampi lapsi joutuu viettämään suuren osan ajastaan yksin ja ottamaan liian aikaisin vastuuta ja huolehtimaan asioista, jotka kuuluisivat vanhempien hoidettavaksi. Lasten ja nuorten mielenterveys- ja päihdeongelmat lisääntyvät ja johtavat usein häiriökäyttäytymiseen, ilkivaltaan ja jopa raakoihin väkivaltatekoihin ja traagisiin surmatöihin.

Erityisesti nuoria perheitä olisi entistä enemmän tuettava vanhemmuuteen kasvamisessa ja antaa vanhemmille keinoja huolehtia myös omasta jaksamisestaan muuttavassa yhteiskunnassa. Ei ole oikein, että vanhemmat joutuvat keskittämään kaiken energiansa toimeentulon hankkimiseen ja uran luomiseen. Tarvitaan asennemuutosta sekä vanhempien että myös työnantajien keskuudessa. Ura ei saa olla tärkeämpi kuin perhe.

Syrjäytymisen ennaltaehkäisyssä tärkeintä on luoda lapselle turvallinen koti ja sosiaalinen ympäristö, jossa on turvallisia aikuiskontakteja. Kodin ja koulun yhteistyö on ehdottoman tärkeää, mutta vanhemmat eivät saa sysätä omaa kasvatusvastuutaan opettajille, vaan opettajat täydentävät sitä. Turvallisten elämän perusedellytysten luominen lapselle on parasta syrjäytymisen ehkäisyä. On lähdettävä siitä, että nämä edellytykset luodaan kotona hyvällä vanhemmuudella.

Selonteossa todetaan, että lapsille työelämän vaatimusten kasvu on merkinnyt kilpailua vanhempien ajankäytöstä. Siksi onkin tärkeää luoda parempia edellytyksiä työn ja perhe-elämän yhteensovittamiselle. Selonteon mukaan tähän onkin pyritty, mutta todellisuudessa tällä saralla on vielä paljon parannettavaa.

Olen tehnyt lakialoitteen siitä, että kodinhoitopalveluita tarjottaisiin työsuhde-etuna ja niille määrättäisiin verotusarvo. Nykyisessä tilanteessa näyttää yhä selvemmältä se, että kodinhoitopalvelut työsuhde-etuna edistäisivät työntekijän motivaatiota ja jaksamista huomattavasti paremmin kuin auto-, puhelin- tai lounasetu. Kun kotona ovat asiat järjestyksessä, on helpompi keskittyä sekä työhön että lasten kanssa olemiseen. Tässä olisi yksi loistava ja konkreettinen keino työnantajille perheiden tukemiseksi.

Perheille olisi annettava joustavammat mahdollisuudet järjestää lastensa päivähoito sopivimmalla tavalla. On korkea aika luoda todelliset mahdollisuudet sille, että toinen vanhemmista voisi hoitaa lastaan kotona. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus on aiheuttanut tilanteita, joissa tätä etua käytetään silloinkin, kun sitä ei tarvita. Kotihoidon tuki ei ole enää kilpailukykyinen. Tuelle ei ole kysyntää, koska se on liian matala. Tukea ei ole korotettu vuoden 93 jälkeen ja sen verotustakin on kiristetty. Kodin ulkopuolella tapahtuvaa päivähoitoa pidetään nyt sitten ensisijaisena, vaikka päivähoitopaikat ovat kunnalle paljon kalliimpia kuin lapsen hoitaminen kotona.

Voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko vanhemmuuden käsite hämärtynyt, kun törmäämme uskomattomiin tilanteisiin, joissa toinen vanhempi hoitaa vauvaa kotona ja saman perheen leikki-ikäinen hoidetaan kuitenkin päivähoidossa. Lapsen itsetunnon kehitykselle tämä voi olla tuhoisaa. Lisäksi tällainen järjestely on väärin myös niitä perheitä kohtaan, joilla ei todella ole muuta mahdollisuutta kuin viedä lapsi kodin ulkopuolelle hoitoon.

Kunnallinen kotihoidontukijärjestelmä olisi sekä mielekäs että kustannuksiltaan tehokas. Olisi todella suotavaa, että useampia lapsia hoidettaisiin kotona, ja vähintäänkin silloin, kun joku haluaa niin tehdä, siihen kannustettaisiin ja annettaisiin siihen todelliset mahdollisuudet. Tällä hetkellä kotona hoitamisen taloudelliset edellytykset ovat varsin huonot.

Arvoisa puhemies! Kaikkia niitä epäkohtia, joita on myöskin ihan reilusti lueteltu tässä selonteossa, ei voi yksinkertaisesti ja nopeasti korjata. Mutta todella toivon, että saamme lisämarkkoja perheiden arkeen ja lasten hoitamiseen, koska siitä lähtee tämä todellinen asia elikkä lasten hyvinvointi.

Ulla Juurola /sd:

Arvoisa puhemies! Vastaaminen kysymykseen, miten lasten ja nuorten hyvinvointia parhaiten voitaisiin edistää, on mielestäni varsin vaikeata. Toimin 70-luvulla Lahden sosiaalihuollossa ehkä silloisella, pahimmalla sosiaalisten ongelmien alueella. Tehtäviin kuuluivat muun muassa lasten huostaanotot. Tällöinkin huostaanottojen syyt olivat vanhempien päihteidenkäyttö, väkivaltaisuudet ja mielenterveydelliset ongelmat. Huumeiden käytöstä ei juurikaan vielä keskusteltu. Työtä riitti lähes kaikille työkykyisille ihmisille. Seitsemän vuoden ajalta en muista ainoatakaan lapsen tai nuoren itsensä tekemää väkivaltaisuutta, jota sosiaalitoimessa olisimme tutkineet.

Lasten huostaanottojen hoito ja sen seikan tiedostaminen, että lapset syntyvät varsin epätasa-arvoisiin oloihin, saivat minut kiinnostumaan politiikasta ja liittymään sosialidemokraattiseen puolueeseen. Silloin 70-luvulla kannatin voimakkaasti peruskoulu-uudistusta, jotta lasten tasa-arvoisuus lisääntyisi. Tuli peruskoulu-uudistus, tuli kansanterveyslain uudistus, tuli subjektiivinen päivähoitouudistus, pitemmät äitiys- ja vanhempainlomat, kotihoidon tuki, korotetut lapsilisät, esikoulu-uudistus, keskiasteen koulupaikatkin riittävät nykyään koko ikäluokalle jne. Miten on käynyt? Otsikot osoittavat, että lasten ja nuorten pahoinvointi lisääntyy, avioerojen määrä lisääntyy jne. Eri tutkimusten mukaan neljäsosa, joidenkin tutkimusten mukaan kolmasosa lapsista voi huonosti. Onko kolmenkymmenen vuoden, minkä ajan itse olen politiikassa mukana ollut, perhepoliittinen linjaus ollut väärä? Miten oikeasti yhteiskunta olisi voinut estää lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntymisen?

Olen sitä mieltä, että emme millään yhteiskunnan tunnetulla perhepoliittisella toimenpiteellä olisi pystyneet merkittävästi parempaan tulokseen, mutta merkittävästi parempaan tulokseen olisimme varmasti päässeet, mikäli olisimme pystyneet estämään 90-luvun laman ja siitä seuranneen suurtyöttömyyden. Olisimme päässeet merkittävästi parempaan tulokseen, ellei koko yhteiskunta ja työelämä olisi joutunut jatkuvaan turbulenssiin: työn tehokkuuden lisäämiseen, pätkätöiden käyttöön, vuosittaisen reaalityöajan lisääntymiseen jne. Muutoksen rajuus näkyy varmasti nyt lapsissamme. Yhteiskunnan raju muutos ja selkeästi vahva yksilöllisyyden korostumisen aika ovat vahvistaneet vaikutusta perhe-elämäämme. Vanhemmat hakevat maksimaalista, nopeasti saavutettavaa onnea. Sitoutuminen toiseen ihmiseen tai jopa omiin lapsiin on eri tutkimustenkin mukaan ollut usein heiveröistä. Individualismin aikaan kuuluu se, että materialismi, nautinnonhalu ja omanvoitonpyynti ovat huipussaan.

On hyvä, että jo viime vuosituhannen viimeisinä vuosina tehdyt asennetutkimukset osoittivat, että kansalaisten asenteet ovat muuttumassa yhteisöllisyyden suuntaan. Muun muassa Riitta Jallinoja totesi jo vuonna 1999, että on alkanut paluu perheen aikaan. Tulevaisuuden muotia on, hän totesi, että velvollisuuksista huolehditaan kunnolla, myös perheestä. Nämä asenteet näyttivät vahvistuneen myös viimeisessä arvoja ja asenteita selvittäneessä tutkimuksessa. On tietenkin selvää, että syntyneitä vaurioita on pyrittävä korjaamaan mahdollisimman hyvin ja monipuolisesti. Annetun selonteon linjauksen mukaan palveluiden turvaaminen ja kehittäminen on edelleen ensisijaista tulonsiirtoihin nähden.

Syrjäytyvien lasten aseman parantaminen asettuu tärkeysjärjestyksessä muiden perhepoliittisten tavoitteiden edelle. Tämä on aivan oikein linjattu. Huomion kiinnittäminen perheneuvolatoimintaan, neuvolatyöhön ja kouluterveydenhuoltoon, kuraattoritoimintaan, psykologitoimintaan jne. on tärkeä linjaus. Lastensuojelulain uudistaminen on kiireellinen toimenpide. Kuntien sosiaalityön ja lastensuojelun voimavarojen lisääminen on ensisijaisen tärkeää. Erityisen tärkeänä pidän kuitenkin kaikkia mahdollisia keinoja vähentää päihteitten, huumeitten käyttöä, ja se koskee sekä lapsia, nuoria että heidän vanhempiaan, kaikenikäisiä kansalaisia. Onneksi myöskin ensimmäiset merkit siitä, että humalahakuinen juominen olisi Suomessa vähentymässä, ovat jo onneksi nähtävissä.

Lapsiperheiden taloudelliseen tilanteeseen vaikuttaa eniten työllisyystilanne. Ministeri Soininvaara totesi esittelypuheenvuorossaan, että Ruotsissa on jouduttu tehostamaan viime vuosina perhepolitiikkaa syntyvyyden laskettua huomattavasti Suomea alhaisemmaksi. Omassa perhepolitiikassamme emme mielestäni voi lähteä siitä, että teemme perhepoliittisia toimenpiteitä sen jälkeen, kun syntyvyys on jo ehkä laskenut huomattavasti. Kotitalouksien käytettävissä olevia tuloja tarkasteltaessa alhaisempien tulojen ryhmään kuuluvat muun muassa yksinhuoltajaperheet sekä perheet, joissa on alle 7-vuotiaita lapsia. Alle kouluikäisten lasten taloutta rasittavat päivähoitomaksut ja muutkin perheen perustamiseen kuuluvat menot. Minusta olisikin yksi mahdollisuus, kun tarkastelemme esimerkiksi lapsilisäjärjestelmää, että ensisijaisesti korvattaisiinkin alle 7-vuotiaitten lasten lapsilisiä, jolloin tässä olisi yksi penniratkaisu ainakin tähän ongelmaan, että nämä lapsiperheet ovat siellä tuloasteen matalammassa päässä. Yksinhuoltajaperheitten ongelmat ovat tietysti moninaisemmat. (Puhemies koputtaa) Lapsilisiä voitaisiin minun mielestäni korottaa myöskin sen vuoksi, että lasten määrän vähetessä määrärahat, joita lapsilisiin käytetään, vähenevät (Puhemies koputtaa) ja tätä voitaisiin käyttää järjestelmän uusimiseen.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Haluan vain onnitella ed. Juurolaa aivan oikeasta havainnosta tähän. Ikään kuin näillä tilastoilla, joissa selvitellään eri perhetyyppien tulotason kehitystä, haluttiin vähän johdatella siihen suuntaan, että jos joskus olisi varaa nostaa lapsilisiä, se kannattaisi varmaan tehdä sillä tavalla, että nostettaisiin alle seitsenvuotiailta, koska se on se osa lapsiperheistä, joilla todellakin on tulovaikeuksia. Sitten nämä koululaisten vanhemmathan ovat keskimäärin sitä joukkoa, joka on nimenomaan sitten taas maksamassa tätä. Siinä ei paljon hyödy, koska samat maksavat ja saavat.

Liisa  Hyssälä  /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Tässä puheenvuorossani, joka tietenkin tulee sen debattipuheenvuoron jälkeen — ah, niin myöhään — käyn osittain läpi niitä asioita, joita päivällä keskustelussa tuli esille. Koska puheenvuorot olivat rajatut yhteen minuuttiin, siinä oli aika vaikea vastata myöskään itselle esitettyihin kysymyksiin.

Arvoisa puhemies! Ministeri Soininvaara aloitti oman osuutensa tässä keskustelussa selvittämällä sitä syytä, minkä takia tätä selontekoa ei annettu marraskuussa. Hän totesi, että kun keskusta oli tehnyt välikysymyksen, ei katsottu tarpeelliseksi kahta keskustelua lapsiperheistä ja lasten tilanteesta. Tuntuu kyllä aika kummalliselta, että täällä vaan ikään kuin rupateltaisiin ja keskusteltaisiin. Täällä käydään sekä välikysymys- että muita keskusteluja ei keskustelun vuoksi vaan sen vuoksi, jotta me saisimme todella ajettua joitakin asioita ja edistettyä ihan oikeasti lapsiperheitten asioita eikä vain näennäisesti niin kuin nyt, kun ministeri jo etukäteen lehdistössä antoi ymmärtää, että rahat loppuivat ja ei sitten saatu mitään. Se kyllä tästä näkyykin, että oikein mitään ei saatu.

Sen sijaan ajattelisin, että ministeri Soininvaaran kannattaisi keskittää se aika, jonka hän julkisuudessa antaa näitä lausuntoja lukemattomista eri asioista eri lehtiin, siellä hallituksen sisällä siihen, että hän ihan oikeasti ajaa niitä asioita ja vääntää kättä ja saa läpi edes yhden konkreettisen asian, mutta yhtään sellaista ihan konkreettista asiaa en kyllä ministeri Soininvaaralta nyt tältä ministerikaudelta muista — hän varmaan itse muistaa paremmin — joka näkyisi sitten lapsiperheitten arjessa ihan oikeasti, kun tiedämme nämä vaikeudet, joita esimerkiksi köyhyyden aiheuttamina on lapsiperheillä, kun he valuvat koko ajan alimpaan tulodesiiliin. Siitä on selvät tutkimustulokset. Ihan oikeasti sieltä puuttuu rahaa. Kun tästä nyt kuitenkin kävi ilmi, että noin 2 miljardia markkaa, jos markoista puhutaan, on vähemmän näitä perhepoliittisia tulonsiirtoja kuin syvän taantuman aikana vuonna 95, luulisi, että nyt olisi sitten ollut jo varaa, että rahat eivät olisi juuri nyt taas lapsiperheitten kohdalla loppuneet.

Täällähän ministeri puheessaan totesikin, että toteutui tulonsiirto kouluikäisten lasten perheiltä alle kouluikäisten lasten perheille, viittaamalla päivähoito-oikeuden laajentamiseen. Ihmettelen, minkä takia lapsiperheet pannaan pelaamaan vastakkain, että aina toinen osa lapsiperheistä on häviäjä. Minkä takia ei panna pelaamaan vastakkain esimerkiksi Soneraa tai jotakin Wahlroosin Sampo-yhtiön asioita, joita täällä on käsitelty takavuosina ja viime aikoinakin, jotka ovat isoja taloudellisia kysymyksiä olleet suomalaisille veronmaksajille? Miksi nämä lapsiperheet juuri aina laitetaan sitten pelaamaan vastakkain?

Sitten myöskin kritisoin sitä, että sanaakaan täällä ei ministerin puheessa ollut viittausta vanhempien kipeänä kokemaan mahdollisuuteen hoitaa lapsia itse kotona. Sen sijaan juuri näihin kriiseihin, mikä on sinänsä hyvä asia, puututaan, että niihin annetaan, kun sitten tulee niitä kriisejä, kun vanhemmilla ei ole ollut mahdollisuutta tai aikaa paneutua tähän hoitotehtävään. Ministeri totesi, että kun enemmistö kuitenkin käyttää kotihoidon tukea, niin sen täytyy olla hyvä järjestelmä. Varmasti enemmistö käyttää pätkiä, voi käyttää kuukauden, kaksi kuukautta. Tulee paljon tilastoihin sitten käyttäjiä, kun voidaan käyttää pätkiä, mutta ei tietenkään voida käyttää siinä laajuudessa kuin perheet toivoisivat. Tämähän on selkeä tieto, haastattelemalla lapsiperheitä sen kuulee jo. Useimmat eivät voi käyttää siihen kolmeen vuoteenkaan saakka, koska taloudellisista syistä perheen on valittava toisin.

Sitten ministeri Perho kysyi allekirjoittaneelta, olisiko keskusta tehnyt näitä säästöjä tai eikö keskusta olisi tehnyt näitä säästöjä, ja viittasi juuri työmarkkinatuen lapsikorotuksiin ja kansaneläkkeen lapsikorotuksiin, jotka viime kaudella ensi töikseen nimenomaan tämä hallituskoalitio poisti. Emme todellakaan olisi tehneet, ja äänestimmekin niistä valiokunnassa ja salissa toisella tavalla. Olemme nimittäin sitä mieltä, että nämä olivat niitä kaikkein pienituloisimpia, kaikkein huonoimmassa asemassa olevia perheitä tai ainakin liki. Kun ajatellaan kansaneläkkeen lapsikorotuksia, ne koskevat usein onnettomuuksissa vammautuneitten vanhempien lapsia, tai työmarkkinatuella olevat ovat työttömien lapsia, jotka eivät varmasti kovin suuria kulutusjuhlia ole viettäneet. Niistähän juuri eniten leikattiin. Toki hiukan on palautettukin pakon edessä. Myöskään äitiyspäivärahaa tai sairauspäivärahaa ei ole palautettu kokonaisuudessaan, vaan siihen jäi edelleen pitkä karenssi. Sitten myöskään ei ole minimiäitiyspäivärahaa korotettu, mitä esimerkiksi ed. Huutola peräänkuulutti vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuorossaan. Mutta hekään eivät ole sitä ajaneet hallituksen sisällä saati sitten, että olisivat sitä täällä salissa nostaneet tai äänestyksissä, kun siitä on äänestetty, olleet mukana.

Arvoisa puhemies! Oli hyvin vaikeaa hallituspuolueitten ryhmäpuheenvuoroista saada selvää, mitä nämä puolueet itse asiassa ajavat perhepolitiikassa. Ed. Hemmilän puheenvuorosta sitä ei löytynyt ollenkaan. Siinä oli vähän niin kuin Nasse-setä, tai poliisisetä, joka sanoo, että hyi hyi eri asioille. Mutta mitä kokoomus ajaa, mitkä se asettaa kärkeen, siitä ei tullut mitään tolkkua, saati sitten, että demarien puheenvuorosta olisi sitä nähnyt ryhmäpuheenvuoron kyseessä ollen, mitä ajetaan. Se oli ympäripyöreää. Tuntui siltä, että se oli kirjoitettu ryhmäkansliassa ja puhuja yritti kauhean nopeasti päästä siitä vaan, juosta sen läpi. Mutta äänestäjät ja ihmiset varmaan odottavat, mikä on puolueen profiili, mitä ajetaan.

Itse olemme keskustassa selkeästi esittäneet, että ajamme kotihoidon tukeen korotusta sille tasolle, jolla se oli 95. Ajamme edelleen indeksitarkistuksia lapsilisiin ja ajamme minimiäitiyspäivärahan korottamista. (Ed. Hemmilä: Mistä raha?)

Ed. Hemmilä, meillä on kyllä siihen esimerkiksi juuri näitä veronalennuksia, joita on tehty. (Ed. Hemmilä: Ai jaa, sieltäkin tulee!)

Mikko  Immonen  /vas:

Arvoisa puhemies! Ed. Hyssälän vauhtiin en kyllä pääse.

Huono lapsuus on syrjäytymiskierteen kasvualusta, tämä on näin, jos ajattelemme keski-ikäistä syrjäytynyttä tai ennemminkin syrjäytettyä ja hänen taustaansa. Lähes poikkeuksetta taustalla on rikkinäinen lapsuus ilman perusturvallisuutta. Kukaan ei ole tukenut koulunkäyntiä. Koulunkäynti puolestaan ei ole edesauttanut silloin, kun olisi pitänyt hankkia koulutusta työelämää varten. Ilman koulutusta ja tervettä itsetuntoa on jääty ilman työtä aika ajoin, tai kokemus työelämästä on ollut vain poikkeus omassa elämänhistoriassa. Työtä vaille jäädessä puolestaan monet muut pysyvyyttä luovat elämän tukipilarit ovat jääneet saavuttamatta. Asuminen on ollut ongelmallista tulottomalle ja työttömälle, paremminkin on syytä puhua asunnottomuudesta.

Nämä kaikki edellä mainitut seikat puolestaan ovat aitoja esteitä pysyvien ihmissuhteiden muodostamiseksi. Edellä mainitun ongelmavyyhdin unohtamiseksi päihteet on helppo nähdä lääkkeenä.

Jos emme elä vain irti todellisuudesta, tiedämme, että näitä syrjäytettyjä on maassamme paljon. Nykyään rikkinäinen lapsuus tuntuu vain yleistyvän ja yhteiskunta ei pysty vastaamaan näihin moniin rajusti kasvaneisiin haasteisiin. En kiellä, etteikö vastuu ole ensisijaisesti hänen vanhemmillaan. Monille tämä onkin kunniatehtävä, johon panostetaan loppuelämä, joskus jopa liiallisuuksiin mennen.

Näin onnellisesti vain ei ole suinkaan kaikkien lasten kohdalla, kun vanhemmat ovat mahdollisesti syrjäytettyjä. Silloin on ymmärrettävä yhteisvastuullisuuden merkitys. Yhteiskunnan on tuettava entistä voimakkaammin vanhemmuutta ja lapsuutta. Nyt vallalla on liikaa se käsitys, että jokainen huolehtikoon omista lapsistaan. Näin ei saa olla. Kaikki maailman lapset ovat niitä lapsia, joiden hyvinvoinnista meidän on huolehdittava, jos haluamme, että tällä yhteiskunnalla ja tällä sivilisaatiolla on tulevaisuus.

Sivistysvaltion pitäisi ymmärtää lapsuuden arvo, sillä "lapsissa on tulevaisuus" ei ole vain fraasi, vaan se, joka tänään on lapsi, on päättäjä, sairaanhoitaja, äiti, isä, insinööri, tärkeä toimija siinä yhteiskunnassa, missä monet meistä viettävät vanhuutensa vuosia. Lapsuus on se pohja, mille me kaikki olemme luoneet oman minuutemme ja kykymme. Koko yhteiskunta luokin pitkälle edellytyksiä vain syrjäytymiselle, jos tukena ei ole vahvoja vanhempia, joilla on kykyä ja rahaa taistella lapsen puolesta usein niin turvattomassa yhteiskunnassa.

Lasten terveyden ja henkisen hyvinvoinnin edistämiseksi tarvitaan resursseja ja henkilökuntaa lisää ennalta ehkäiseviin palveluihin. Lastenneuvolapalvelut loppuvat liian aikaisin jo koulun alkaessa, ja vanhemmat ovat liian paljon irti koulun terveydenhoitaja- ja lääkärikäynneistä. Lapsethan käyvät pitkälti hyvin omatoimisesti näiden ammattilaisten pakeilla.

Tällä hetkellä lapset kaikkialla Suomessa joutuvat liian usein jonoihin, silloin kun heillä todetaan esimerkiksi motorisia häiriöitä tai puhehäiriöitä. Toimintaterapiaa ja puheterapiaa jonotetaan kaikkialla Suomessa ylipitkiä aikoja. Kasvukeskuksissa nämä odotusajat ovat usein jopa 2 vuotta. Tämä aiheuttaa sen, että jos 5-vuotiaalla perinpohjaisessa kouluvalmiutta kartoittavassa neuvolatarkastuksessa havaitaan terapian tarve, jotta parannettaisiin kouluvalmiuksia, ei tämä pikku kansalainen niitä kuitenkaan saa ennen kuin koulun alettua, koska kunnilla ei ole riittäviä resursseja. Lopputulos on kouluvalmiuksia vailla oleva koululainen, jolla kouluvaikeuksineen on kaikki edellytykset saada osakseen aito syrjäytymiskierre. Ei yhteiskunnalla voi olla varaa ainoastaan osoittaa tuen tarve, mutta jättää sitä tarvitsevat kuitenkin sitä paitsi.

Työelämän koko ajan kovenevat vaatimukset estävät vanhempia keskittymästä lapsiinsa. On kehiteltävä yhdessä ammattiyhdistysliikkeen kanssa joustavia järjestelmiä perheiden yhteisen ajan varmistamiseksi. Yhteiskunnan on myös tuettava selkeästi ja aiempaa enemmän lapsiperheitä, sillä toimeentulovaikeudet ajavat lapsiperheet moniin vaikeuksiin ja pakottavat jatkuviin ylitöihin ne, joilla siihen on mahdollisuus.

Koulut eriarvoistuvat koko ajan, nyt kun vanha koulualuejärjestelmä on ajettu alas. Turussa esimerkiksi on jo kouluja, joihin ilmoittautuu vanhan koulupiirijaon mukaisesti katsotun alueen asukkaiden lapsista enää juuri ja juuri yli puolet. Muut hakeutuvat muihin kouluihin samassa kaupungissa. On syntynyt jo aikaa sitten tilanne, että toisaalla on koulut, joihin oppilaita, resursseja ja parhaita opettajia virtaa, kun taas toisaalla on näivettyvät, leimaantuneet lähiökoulut.

Tasa-arvoinen peruskoulu on tärkeä väline hyvinvoinnin jakamisessa tasapuolisesti. Edelleenkin koulu ja koulutus on tärkeä tie taloudelliseen nousuun. Aiempaa selvemmin lapset ja nuoret olisi huomioitava kansalaisina ja kuntalaisina päätöksenteossa ja oikeusistuimissa. Tämä synnyttäisi osallisuuden tunteen yhteiskunnassamme. Lapsi ja nuori ei ole vailla järkeä ja perusteltuja näkemyksiä, joten häntä itseään on kuunneltava omaa elämäänsä koskevien asioiden asiantuntijoina.

On surullista, miten vähän kaavoituskysymyksissä ja eri rakennushankkeissa otetaan huomioon lasten toiveita ja tarpeita. Koulujen pihat eivät houkuta leikkimään, liikkumaan tai viihtymään, nehän ovat monin paikoin jopa maaseudulla asfalttierämaata. Toisaalta ei systeemi toimi, jos esimerkiksi me alkaisimme tässä nyt heti suunnitella leikkitelineitä pihamaan iloksi, kun ei ole enää muistikuvaa moisista tarpeista. Näin ollen syytä on kuunnella lasta itseään ja lopuksi aikuista ja ammattilaista voi sitten kuunnella, jotta pihankin turvallisuus on taattu.

Esko Kurvinen /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Kun olen kuunnellut käytettyjä puheenvuoroja, niin ei ole voinut välttyä sellaiselta johtopäätökseltä, että työ ja työelämä sekä tulonsiirtojen kautta tapahtuvat tuet ovat kaikkein keskeisimmät asiat lasten ja nuorten hyvinvoinnin kannalta. Mielestäni on kuitenkin liian yksinkertaista ratkaista lasten ja nuorten kasvatusta rahalla tai syyttää työnantajia siitä, että ne ilkeyttään eivät päästä isiä ja äitejä huolehtimaan lapsistaan. Mielestäni nämä puheenvuorot kertovat karua kieltä siitä vastuun pakoilusta ja toisaalta huonosta omastatunnosta, jolla me vanhemmat sysäämme epäonnistumisemme nuorten suhteen jonkun toisen kannettavaksi.

Keskustaoppositionkin on syytä muistaa, että tänä ja viime vuonna on perheitten käyttöön jäävä raha lisääntynyt yli 10 miljardilla vanhalla Suomen markalla pelkästään veronalennuksina. Toivottavasti me kaikki olemme tehneet parhaamme myös siinä, että ihmiset saisivat työtä, jotta voisivat huolehtia paremmin itsestään ja lapsistaan ja näin yhteiskunnan tuen varassa eläminen ei olisi välttämätöntä. Jos todella olisimme halunneet työelämän joustoja, siihen olisi tässä salissa ollut tilaisuus puolitoista vuotta sitten, kun säädimme uutta työsopimuslakia, mutta silloin täällä oli enemmän työelämän jäykistäjiä kuin joustajia, puolustajia.

Arvoisa puhemies! Käsittelyssä oleva valtioneuvoston selonteko lasten ja nuorten hyvinvoinnista on ajankohtainen ja tärkeä. Lasten ja nuorten pahoinvointi sekä mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, ja mikä huolestuttavinta, myös nuorten tekemät rikokset ja väkivaltaisuudet ovat tämän päivän todellisuutta. Alkoholin käyttö ja huumekokeilut ovat lisääntyneet nuorten keskuudessa kaikkialla Suomessa.

Haluan kuitenkin korostaa, ettemme missään nimessä saa yleistää tai antaa sellaista mielikuvaa, että jokainen lapsi tai nuori olisi pahoinvoiva ongelmatapaus, koska kuitenkin suuri valtaosa lapsistamme voi hyvin, heillä on hyvät perheolot ja kasvuympäristö.

Selonteossa tuodaan esille tärkeitä lasten ja nuorten hyvinvointiin ja heidän tulevaisuuteensa vaikuttavia asioita. Selonteossa tarkastellaan muun muassa lapsiperheille osoitettuja palveluja lasten päivähoidosta nuorisotyöhön saakka. Se kartoittaa myös lasten ja nuorten hyvinvointia uhkaavia tekijöitä. Mielestäni puutteellista selonteossa on kuitenkin se, että siinä lähinnä luetellaan erilaisia perheisiin, lapsiin ja nuoriin kohdistuvia palveluja, muttei niinkään pohdita, minkälaisia vaikutuksia näillä erilaisilla palveluilla loppujen lopuksi on lasten ja nuorten elämään. Olisi ollut hyvä, että tällaisessa tilanteessa selonteko olisi mennyt syvemmälle niihin keinoihin, joilla pystyisimme kääntämään nuorten pahoinvoinnin hyvinvoinniksi.

Yhteiskunnalliset muutokset ovat vaikuttaneet lasten ja nuorten sekä lapsiperheiden palveluvarustuksen tarjontaan ja siten myös hyvinvointiin. 90-luvun laman seurauksena sosiaaliturvan tasosta oli pakko tinkiä niin kuin monesta muustakin palvelusta. Mielestäni julkistalouden tila, huoli toimeentulosta tai työkiireet eivät ole ainoat syylliset nykypäivän lasten ja nuorten pahoinvointiin tai syrjäytymiseen, vaan ongelmat johtuvat monista eri syistä. Mielestäni perhekeskeisyyden muuttuminen liialliseksi yksilökeskeisyydeksi on omalta osaltaan aiheuttanut nykyisen tilanteen.

Lastemme hyvinvoinnin ja turvallisen elämän takaavat ennen kaikkea vanhemmat, ei yhteiskunta eivätkä viranomaiset. Viime kädessä vastuu lapsista kuuluu aina vanhemmille. Mielestäni viime vuosina tehty lainsäädäntö ei ole riittävästi tukenut perheiden ja nuorten tasapainoista elämänhallintaa.

Vanhemmat ovat lapsensa esikuvia. Vanhempien tai vanhemman käytös, toiminta ja arvostukset vaikuttavat ja heijastuvat suoraan lapsiin. Turvallisuudentunne syntyy ennen kaikkea yhdessä vietetystä ajasta ja yhdessä tekemisestä. Tunne välittämisestä ja rakastavasta aikuisesta antaa varmuuden hakea oman elämän uomia, mutta samalla pitää myös tiukasti kiinni niskasta, jos uomat alkavat olla liian syviä. Selvää on, että perhe ja läheiset tarjoavat nuorelle sellaista turvaa, mitä rahalla ei saa eikä raha tarjoa. Lasten ja vanhempien yhdessäoloaika on valitettavasti lyhentynyt. Ajankäyttö ei saisi olla sitä, että vanhemmista tulee pelkästään lasten autokuskeja harjoituksiin ja he näin kuittaavat lastensa tarvitseman ajan ja huolenpidon. Mielestäni esimerkiksi perheitten yhteinen päivittäinen ruokatuokio voisi olla sitä yhteistä aikaa, jolloin voitaisiin olla yhdessä. Vaikka jotkut perheet haluaisivatkin, että toinen vanhemmista olisi kotona ennen kuin lapsi aloittaa koulutaipaleensa, tosiasia kuitenkin on, ettei monellakaan siihen ole mahdollisuuksia. Mielestäni eduskunta omilla toimillaan voisi tukea ratkaisumalleja, jotka kannustavat lastenhoitoon kotona sellaisille perheille, jotka sitä haluavat.

Arvoisa puhemies! Yksi merkittävimmistä syistä pahoinvoinnin lisääntymiseen on yhteisöllisyyden häviäminen ja välinpitämättömyyden kasvaminen. Tämä on valitettavasti johtunut siitä, että me olemme muuttuneet liiaksi yksilöllisiksi. Perheestä on tullut ydinperhe, joka huolehtii omista asioistaan eikä puutu toisten tekemisiin. Yhteisöllisyys tarkoittaa mielestäni naapureitten ja lähiympäristön tuntemista. Naapurivierailut ovat kuitenkin loppuneet ja sukulaisten tapaamisetkin ovat jääneet vähiin. Luonnollinen sosiaalinen kanssakäyminen on siis vähentynyt.

Kuten selonteossakin todetaan, yhteiskunnan rakenteellinen ja kulttuurinen muutos 60-luvulta alkaen on muuttanut lasten ja nuorten edellytyksiä kiintyä lähiympäristöön ja yhteiskuntaan. Yhteisöt eivät enää kanna jäsenistään samalla lailla huolta ja vastuuta kuin ennen. Yhteiskuntamme jäsenten ja kaikkien suomalaisten tulee ottaa takaisin se vastuu, mikä ihmisille katsotaan jo luonnollisesti kuuluvan. Toisista huolehtiminen ja vastuun kantaminen toisen hyvinvoinnista on palautettava takaisin sille kuuluvaan arvoonsa.

Leena-Kaisa Harkimo /kok:

Arvoisa puhemies! Lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja henkisestä jaksamisesta on syytä olla aidosti huolissaan. Emme saa turtua lausahduksiin lasten pahoinvoinnista ja mielenterveysongelmien lisääntymisestä. Huoli lapsista ja nuorista on huoli tulevaisuudestamme. Sen on oltava syvää ja jatkuvaa.

Lapsi- ja perhepoliittinen keskustelu on kuitenkin mielestäni liiaksi keskittynyt yhteiskunnan jakamiin tulonsiirtoihin. Taloudellinen hyvinvointi ei automaattisesti ole onnellisuuden ja hyvän perhe-elämän tae. Tulonsiirrot ja palvelujen lisääminen eivät ole suorassa suhteessa perheiden ja lasten hyvinvoinnin lisäämiselle. Tarvitaan myös jotain muuta, arvokkaampaa, vastuullista sitoutumista vanhemmuuteen.

Perhe merkitsee meille kaikille jotakin. Se luo perusturvallisuutta, se on rakkautta, iloa, kannustusta, joskus surua, riitaa, väsymystä, jopa väkivaltaa. Kodin pitäisi luoda lapselle perusedellytykset ja eväät elämää varten, jotta hänestä kasvaisi tasapainoinen ja hyvän itsetunnon omaava aikuinen. Vanhemman velvollisuus on tarjota lapselle mallia ja opetusta ja asettaa rakastavat rajat.

On lapsen oikeus syntyä toivottuna ja harkittuna, ei taloudellisen kannustimen myötä. Onhan todettu esimerkiksi Evan raportissa väestön ikääntymisestä ja yhteiskunnan muutoksesta, ettei perhepoliittisilla toimenpiteillä voida olennaisesti vaikuttaa perheen kokonaislapsilukumäärään.

Kasvatusvastuusta puhuttaessa voidaan kysyä, olemmeko siirtymässä passiivisuuden ja itseriittoisuuden aikakauteen ja kulttuuriin. On positiivista, että lasten ja nuorten iltapäivätoimintaa halutaan kehittää, mutta tuntuu siltä, että vanhemmuuden vastuu valuu yhä enemmän ja enemmän julkiselle sektorille. Iltapäivätoiminnan tulisi olla ensisijaisesti perheiden ja perheiden sosiaalisten verkostojen velvollisuus. Pitäisi kehittää nykyjärjestelmiä ja kolmannen sektorin ja koulun yhteistyötä. Näistähän on jo hyviä esimerkkejä. Toki puutteitakin varmasti löytyy, onhan Suomi iso maa ja kunnat hyvin erilaisia kaikissa nuoriso- ja koulumaailmaan liittyvien asioidensa hoidossa. Mutta kehittämällä nykyisiä malleja, joissa koulun ovet avataan iltapäivisin kolmannelle sektorille, uskon, että päästäisiin jo pitkälle.

Mielestäni iltapäivätoiminnan järjestämisessä on syytä vakavasti miettiä, ollaanko todella luomassa uutta, erillistä, subjektiivista oikeutta. Onhan ironista, että subjektiivisen päivähoidon puolesta käytetään argumentteja, joiden mukaan lasten ei ole hyvä viettää liiaksi aikaa kotonaan. Samaan aikaan lastenpsykiatrit, opettajat, poliisit peräänkuuluttavat vanhempien aikaa lapselle ja aitoa vastuuta lapsen ajankäytöstä. Onko lapsen vieminen hoitoon kodin ulkopuolelle todellakin joka tilanteessa tarpeen? Eikö lapsen pitäminen vierihoidossa kotona vanhemman siellä jostakin syystä ollessa ole luonnollisin vaihtoehto?

Koulumaailma on hyvin merkityksellinen nuoren kasvamiselle. Laadukkaalla kouluterveydenhuollolla ja riittävällä opintojen ohjauksella pystytään tehokkaasti ennalta ehkäisemään ongelmia. Muun muassa eduskunnan naisverkoston tyttökulttuuriseminaarissa tuli esiin, että erityisesti murrosikäisten suomalaistyttöjen pahoinvointi, alkoholinkäyttö, humalahakuisuus, tupakointi ja tyttöjen riskikäyttäytyminen yleensä ovat lisääntyneet hälyttävästi. Kouluterveydenhuollon nopea elvyttäminen olisi nuorten kannalta nyt äärimmäisen tärkeää.

Turvattomuutta lasten ja nuorten maailmassa aiheuttaa erityisesti rajojen hälventyminen ja tätä myötä esimerkiksi huumausaineiden käytön ja väkivallan lisääntyminen. Ongelma on siinä, ettei lasten henkistä pahoinvointia osata tunnistaa tai lopulta tunnustaa. Sen tunnustaminen, että omalla tai läheisen lapsella voisi olla jonkinlaisia psyykkisiä ongelmia, näyttää kovin vaikealta. Koska oppisimme, ettei ammattiavun hakemisessa ole mitään hävettävää ja että lasten parhaaksi toimiminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä?

Psykiatrista hoitoa saavat lapset ovat asiantuntijoiden mukaan yhä sairaampia ja oireellisempia. Hoitoon ohjaamisessa viivytellään ja hoitoresurssit ovat aivan liian alhaiset. Sanotaan, että elinympäristö vaikuttaa oleellisesti lapsen kasvuun. Sitä, kuinka paljon psyykkisesti sairaassa ihmisessä sitten on varhaisten kokemusten aiheuttamaa, on hyvin vaikea tutkia ja todeta.

On muutamia asioita, joita kukin voi omalla sarallaan tehdä. Tärkeintä on vastuullinen sitoutuminen lapsen hankintaan ja kasvattamiseen. Myös työn ja perheen yhteensovittaminen tuntuu monissa perheissä ongelmalliselta. Esimerkiksi vanhempainlomaa voisivat vanhemmat jakaa keskenään, jolloin äiti ja isä tekisivät töitä vuorotellen, jo nykylainkin puitteissa. Pienten lasten hoitomahdollisuuksia mietittäessä kannustaisin kuntia tekemään rohkeampia ratkaisuja paikallisista lähtökohdista. Kannattaisiko esimerkiksi kasvukivuissa kamppailevien kuntien harkita uusien päiväkotien rakentamisen sijaan muita malleja, muun muassa yksityisen hoidon enenevää tukemista?

Arvoisa puhemies! Lasten ja nuorten hyvinvointiin ei ole yhtä vaan monia lääkkeitä. Yhtä selittävää tekijää erityisesti lasten ja nuorten pahoinvoinnille tuskin löytyy, mutta yksi olennaisimmista asioista on aikuisten vetäytyminen lasten ja nuorten elämästä. Lapsen ensisijaisia kasvattajia ja ohjaajia ovat vanhemmat, joiden tekemää vaativaa työtä muiden aikuisten tulee jatkuvasti omalla toiminnallaan tukea. Kannatan toimenpiteitä, joilla tuetaan aktiivista vanhemmuutta ja yhteisöllisyyden kehittämistä. Olisi tarpeellista luoda ja kehittää erilaisia poikkihallinnollisia hankkeita, joissa tuetaan parisuhdetta ja vanhemmuutta, korostetaan perhekeskeisyyttä ja lapsilähtöistä näkökulmaa ja luodaan lapselle sosiaalista pääomaa. Toimintakulttuurien uudistamiseen tarvitaan erilaista vanhempain toimintaa sekä koulutusta, joka on suunnattu niin vanhemmille kuin eri viranomaisille, vapaaehtoistoimijoille ja muille lasten parissa työskenteleville.

Kari Kärkkäinen /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Aktiiviset edustajat! Pohdimme äsken huoneissamme, etteivät hallituksen edustajat paljon eroa opposition edustajista kannanotoissaan. Toivon mukaan tuo perhemyönteisyys näkyy myöskin seuraavassa budjettiäänestyksessä, jossa mahdollisesti vaikka oppositiolta, tulee hyviä vaihtoehtoesityksiä, ja toivon tätä innokkuutta ja aktiviteettia myös siinä vaiheessa. Siitä kerromme sitten sen ajan tullessa.

Kun lähdin tänä aamuna töihin, kotiin jäivät 4-vuotias Ida, 3-vuotias Jetro ja 1-vuotias Alma sekä heitä hoitamaan Eriika-vaimo. Olen etuoikeutettu kansanedustaja, jonka lapsia voidaan hoitaa kotona.

Selvä enemmistö suomalaisista vaatii, että lapsiperheet pitää asettaa etusijalle, kun mietitään, mihin kaikkeen valtiolta olisi hyvä löytyä lisää rahaa. Näin kertoo Taloustutkimuksen kysely maaliskuulta 2002. Kyselyn mukaan jopa eläkeläisistä 90 prosenttia haluaisi hoitaa ensin perhepolitiikan kuntoon ja katsoa vasta sitten, mihin muuhun rahaa riittää. Kysely kertoo, että 59 prosenttia haluaisi korottaa enemmän lasten kotihoidon tukea ja olisi halukas tinkimään jopa veronkevennyksistä. Veronkevennysten edelle haluaa 53 prosenttia laittaa äitiys-, isyys- ja vanhempainrahojen korottamisen ja 51 prosenttia lapsilisien korottamisen.

Enemmistö helsinkiläislapsista voi pahoin. Lasten terveys on osoittautunut tutkimus tutkimukselta kehnommaksi. Koululuokat ovat yhä levottomampia ja entistä nuoremmat käyttävät päihteitä. Suomen Akatemian ja sosiaali- ja terveysministeriön rahoittaman lasten syrjäytymistä koskevan tutkimuksen mukaan viime vuoden syksystä kaikin puolin kurjasti voivia lapsia on jo 29 prosenttia eli enemmän kuin tasapainoisia ja hyvinvoivia, joita on vain 26 prosenttia (Puhemies koputtaa) 7—14-vuotiaista. Loppuelämässä on sekä vaaratekijöitä että hyvää ennustavia piirteitä.

Täällä vielä palaa mittarissa, että aika on jo loppu, mutta jatketaan silti.

Lipposen sateenkaarihallitukselle on jonkinlainen helpotus, että tämän tutkimuksen kohteena ovat vain helsinkiläiset lapset.

Arvoisa rouva puhemies! Tässä oli jo 7 minuuttia, kun aloin tätä puhetta pitää, elikkä nyt on vasta 2 minuuttia 50 sekuntia sekuntikellon mukaan mennyt.

Maaseudulla ja muissa kaupungeissa nuorten polven elämä on ehkä turvatumpaa suvun ja muun sosiaalisen turvaverkon ansiosta. Muistaakseni Helsinkiä hallitsevatkin kokoomus, sosialidemokraatit ja vihreät eli sateenkaarihallituksen ideologinen ydin, joten helsinkiläislapsille ei ole parempaa luvassa, jos hallituksen perhepoliittinen linja ei muutu.

En yhtään ihmettele, että lasten ja nuorten hyvinvointi on Suomessa laskenut. Mihin muuhun tulokseen olisikaan voitu tulla, kun hallitusta ohjaavat markkinalähtöiset ajattelu- ja toimintamallit yhteiskuntaelämän kaikilla alueilla? Sosialidemokraatit näkevät vanhemmat enemmänkin tuotannontekijöinä ja kokoomuslaiset hyvinä kuluttajina. Näiden puolueiden aatemaailman mukaan on tärkeämpää saada perheen vanhemmat työelämään ja kuluttamaan kuin kasvattamaan tasapainoisia kansalaisia Suomeen.

Ministeri Osmo Soininvaara otti äsken kantaa puolustushallinnon menoihin ja vertasi niitä myös perhepoliittisiin etuuksiin. Parasta palvelua lapsille on hidastaa tahtia ja ottaa huomioon lasten kasvuedellytykset. On elintärkeää, että yhteiskunta vaalii perhe-elämää ja arvostaa vanhemmuutta. Tähän ministeri Soininvaaran asiaan viitaten viime syksynäkin ihmettelin suuresti, kun valtion talousarviossa päätettiin, että puolustusministeriö sai 700 miljoonan markan määrärahavoiton. Puolustusmenot olivat viime vuoden talousarviossa 9,5 miljardia markkaa, ja tänä päivänä ne ovat siis 10,2 miljardia markkaa, elikkä tälle vuodelle on lisäystä 700 miljoonaa markkaa eli 126 miljoonaa euroa. Sama suunta jatkuu 2003 ja 2004 200 miljoonan markan lisäyksillä. Tämä saa kysymään, onko Suomelle jokin ulkoinen uhka suurempi kuin sisäinen uhka.

Hallituksen selonteko lasten ja nuorten hyvinvoinnista kertoo, että nuorten asenteet ja halu perustaa perhe ovat kääntyneet selvästi laskuun. Syntyvyys laskee ja vähenee jatkuvasti. Vuonna 2010 lasten määrä on vähentynyt 76 000:lla, avo- ja avioerot lisääntyvät. Perhepoliittisten tukien reaaliarvo on laskenut kahden viime hallituksenkin aikana. Suomella on ystävälliset naapurit, mutta tämä yhteiskunta on murtumassa sisäisiin ongelmiin. Me kristillisdemokraatit olemme jatkuvasti korostaneet, että perhe on yhteiskunnan perusyksikkö, ja kun se voi hyvin, silloin koko yhteiskunta voi paremmin.

Enemmistö tutkimuksista lasten kehityksestä todistaa, että lapsen kasvulle olisi parasta, että hän saisi elää kolme ensimmäistä vuotta kotona vanhempien hoidossa. Näin hänelle kasvaa vahva itsetunto ja turvallisuuden tunne, jonka varassa ihmisen on helpompi kohdata aikuiselämän haasteet.

Kristillisdemokraattina odotan, että lasten kotihoidosta on tehtävä entistä kilpailukykyisempi vaihtoehto lapsiperheille. Lasten kotona tehtävää hoitamistyötä tulee arvostaa ja sille on annettava yhä suurempi tunnustus. Tällä yhteiskunnalla on varaa nostaa kotihoidon tukien määrää, näin uskallan väittää. Enemmistö suomalaisistakin haluaa sitä. Sitä osoittavat myös ne lukuisat kuntalisät, jotka on otettu käyttöön 34 kunnassa vuonna 2000. Viime vuonna kuntien määrä on entisestäänkin kasvanut. Satsauksella lasten kotihoitoon suomalainen yhteiskunta säästäisi miljoonia ja miljoonia, joita nykyisin kuluu pahoinvoivien lasten ja nuorten ja perheiden hoitoon.

Arvoisa rouva puhemies! Lipposen ja Niinistön kielellä sanottuna investoinnit lapsuuteen ovat järkevää tuotantoa, sillä ne kasvattavat paitsi henkistä, sosiaalista, kulttuurista ja emotionaalista myös taloudellista pääomaa. Meillä tulee olla malttia vaurastua.

Arvoisa rouva puhemies! Saunassa äsken keskustelimme näistä puheista, ja ed. A. Seppälä lupasi, että hän puheensa loppuvaiheessa kehuu hallitusta. Itse en tässä asiassa pysty sitä kehumaan tippaakaan.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Kun tässä nyt oli kyse myös helsinkiläisten kunnallispolitiikkojen arvomaailmasta, todettakoon, että Helsinki kuuluu niihin kuntiin, joissa on korkea kotihoidon tuen kuntalisä. En tiedä, miten on asia puhujan kotikunnassa.

Arto Seppälä /sd:

Arvoisa rouva puhemies! Lasten ja nuorten hyvinvointi jakautuu hyvin voimakkaasti. Toisaalta meillä on lapsia, jotka voivat paremmin kuin koskaan, ja toisaalta lapsia, joiden tilanne on huonompi kuin lapsilla koskaan aiemmin. Tarvitsemme siis paljon voimakkaita korjaavia toimenpiteitä. Samaan aikaan tulee lisätä ennalta ehkäisevää työtä. Lapset, jotka eivät vielä oireile voimakkaasti, pitää saada kiinni ajoissa ja heidän tilannettaan tulee parantaa ennen suuria ongelmia.

Moniammatillinen työ perheissä on avainasemassa, kun pyritään parantamaan lasten tilannetta. Hallintorajat ylittävän työn muodollisia esteitä pitää poistaa. Eri hallintokuntien välisessä yhteydenpidossa tulee päästä tilanteeseen, jossa kartoitetaan perheet, joissa ongelmia on ennustettavissa. Hyvän yhteistyön edellytyksenä ovat toki myös henkilökohtaiset suhteet. Ne syntyvät vain ajan kanssa, eli sosiaalityön, päiväkotien, koulujen, nuorisotyön jne. työntekijät on palkattava myöskin vakituisiin työsuhteisiin.

Perheissä tehtävää työtä voidaan toteuttaa kotipalvelussa. Sen saaminen pitää edelleen taata myös niille perheille, joiden ongelmat eivät ole vielä kärjistyneet. Mielestäni on käsittämätöntä, että näitä palveluja saa vasta, kun niitä osoitetaan lastensuojelun tukitoimenpiteenä, tätä lastensuojelua kun ei välttämättä lainkaan edes tarvitse, jos apua perheelle ja tukea vanhemmille tarjottaisiin aikaisemmassa vaiheessa.

Koulujen terveydenhuolto-, kuraattori- ja psykologipalvelut ovat heikentyneet. Tämä heijastuu muun muassa lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen kasvavina jonoina. Näiden jonojen purkamiseen ja hoidon tehostamiseen on kyllä satsattu, ja hyvä onkin. Edelleen kuitenkin lapset ja nuoret joutuvat kohtuuttomankin pitkään jonottamaan hoitoon päästäkseen.

Koululaisten iltapäivähoito pitäisi vihdoinkin saada asianmukaisesti järjestettyä. Kokopäiväkouluajatusta ei pitäisi hätiköiden haudata, sillä siinä olisi mielestäni hyviä mahdollisuuksia taiten toteutettuna. Sen toteuttaminen ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Siksi iltapäivätoiminta pitää turvata esimerkiksi kerhotoimintana. Kunnan ja kolmannen sektorin yhteistyö on mielestäni tähän paras malli. Kunnan tehtävien lisääminen iltapäivätoiminnalla ei nähdäkseni ole tarkoituksenmukaista. Tärkeintä olisi varmistaa mahdollisuus kaikille tarvitseville päästä mukaan iltapäivätoimintaan sekä sen jatkuvuus ja pitkäjänteisyys ja lapsista aidosti välittävien aikuisten läsnäolo lasten iltapäivässä.

Arvoisa puhemies! Lasten ja nuorten oireilu johtuu monesti siitä, että heidän elämässään ei ole riittävästi aikuisia, jotka ovat läsnä, kuuntelevat ja välittävät. Onneksi olemme päässeet irti siitä harhaluulosta, että kahden tunnin laatuaika sunnuntaina voisi korvata arjen yhdessäolon. Kasvatuskeskustelussa viimeisin suuri suunta on ollut kadonneen vanhemmuuden etsintä. Onkin totta, että meillä on sellaisiakin vanhempia, jotka esimerkiksi lastentarhanopettajilta joutuvat kysymään, mitä on rajojen asettaminen. Pitää kuitenkin muistaa, että meillä on myös sellaisia vanhempia, jotka tietävät, mikä heidän tehtävänsä vanhempina on.

Edelliseen liittyvänä tällä hetkellä nouseva suunta on vanhempien vastuun korostaminen. Sen soisikin jäävän elämään pidempään kuin vain suuntana. Päiväkoti, koulu tai muu yhteiskunnan palvelu ei voi ottaa vanhempien kasvatusvastuuta, eikä sitä sinne voi myöskään lykätä. Vanhempien tukeminen onkin lasten ja nuorten palveluissa noussut yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväksi, joka on myös kirjattu erilaisiin tavoitteisiin ja strategioihin.

Valitettavasti on niin, että työssäkäyvät vanhemmat eivät koe voivansa jättää työtään lasten ensimmäisien vuosien ajaksi ja näin kantaa kokonaisvaltaisesti kasvatusvastuutansa. Osalle näistä vanhemmista työssä käyminen on taloudellinen kysymys. Vaikkei olekaan tarkoitus, että lapsen saaminen olisi taloudellisesti kannattavaa, kyllä lapsen kotihoidon pitäisi olla edes todellinen vaihtoehto kaikille vanhemmille. Se ei ole sitä, jos vanhemmilla ei ole varaa jäädä kotiin hoitamaan pientä lastaan. Kattava päivähoitojärjestelmämme puolustaa kyllä ehdottomasti paikkaansa. Sen tueksi on järjestelmään tullut mukana päiväkodista kouluun siirtymisen sillaksi maksuton esiopetus, joka on osoittautunut erittäin suosituksi.

Kaikki lapset eivät oireile pieninä tai vielä koulussakaan, vaan heidän elämässään tapahtuu käänne huonompaan myöhemmässä vaiheessa. Näille nuorille kohdennettuja palveluja tuotetaan nuorisotyössä, jonka tehtäväkenttä onkin parin viime vuosikymmenen aikana voimakkaasti muuttunut. Nuorisotyön talotoiminta on siirtymässä järjestöjen työksi kunnan keskittyessä erityisnuorisotyöhön, ennalta ehkäisevään päihdetyöhön ja muuhun, voisiko sanoa, raskaamman sarjan nuorisotyöhön. Mainittujen lisäksi nuorten työpajoilla on ollut merkittävä asema nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä. Nuorisotyöttömyys on laskenut talouden jatkaessa vakaata kasvuaan. Totean vielä sen, minkä olen useasti aiemminkin todennut, että nuorisotyöttömyys on yhä vaikeampaa, siinä on jälleen niin sanottu kova ydin, jonka työllistäminen on todella vaikeaa. Sen edistämiseksi tarvitaan paljon työtä.

Kokeneet lasten ja nuorten parissa työskentelevät henkilöt, kuten opettajat, osaavat elämänkokemuksensa perusteella jo melko nuoresta lapsesta osoittaa syrjäytymisvaarassa olevan. Tätä niin sanottua hiljaista tietoa pitäisi tehokkaammin hyödyntää, jotta ongelmatapauksiin voitaisiin puuttua aikaisemmassa vaiheessa. Lasten ja nuorten parissa työskentelevien ihmisten ammattitaito tulee varmistaa riittävällä koulutuksella ja sitä tulee pitää yllä täydennyskoulutuksella. Heidän jaksamiseensa pitää kiinnittää enemmän huomiota.

Jos lapsen ympärillä olevat aikuiset ovat aina väsyneitä ja ehkä turhautuneitakin, lapsi kärsii tällöin. Turhautumista aiheuttaa tällä hetkellä eniten se, että lapsiryhmät ovat liian suuria. Lasten kanssa työskentelevillä ei ole riittävästi aikaa kunkin lapsen erityistarpeiden huomioimiseen ja yksilölliseen ohjaukseen. Tällöin huomion saavat ne lapset, jotka sen kaikkein rajuimmin käyttäytymällä pakottavat itselleen. Huomiotta jäävät vain niin sanotut kiltit lapset, jotka eivät huomiota osaa vaatia. Huomaamatta saattavat jäädä esimerkiksi masennusoireet.

Lasten määrä on vähenemässä. Se pitäisi käyttää mahdollisuutena pienentää ylisuuria ryhmäkokoja päivähoidossa ja perusopetuksessa ja panostaa palvelujen laatuun. Meillä on päivähoidon ja opetuksen puolella hyvää osaamista, joka, näin uskon, olisi paremmassa käytössä, jos ryhmät olisivat pienempiä.

Arvoisa puhemies! On selvää, että käsissämme on pitkän kehityksen tuloksena syntynyt kärjistynyt tilanne. Sen korjaamiseksi saamme kaikki tehdä hartiavoimin työtä, ja luulisin, että emme välttämättä näe tuloksia vaan voimme vain toivoa, että tulevilla sukupolvilla on parempi tilanne. Nykyinen hallitus on tarttunut toimeen ja ryhtynyt aktiivisiin toimiin lasten ja nuorten sekä lapsiperheiden palvelujen parantamiseksi ja kaikkein huonoimmassa asemassa olevien tilanteen korjaamiseksi. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin entistä rivakammin.

Pia Viitanen /sd:

Arvoisa rouva puhemies! Meillä on todella tärkeä ja iso kokonaisuus tässä edessämme. Ihan muutama huomio tästä.

Mutta en tähän alkuun kyllä malta millään olla toteamatta, että jälleen kerran hieman rupeavat uuvuttamaan joidenkin oppositioedustajien puheenvuorot täällä. Se on edelleen tätä samaa, että kaiken pahan alku ja juuri on nimenomaan tämä hallitus, sen tekemä politiikka. Täällä monet nuoret, kovasti arvostamani poliitikot esimerkiksi keskustasta ovat suorastaan unohtaneet kaiken muun kuin Lipposen hallitukset, jotka ovat tämän suuren kurjuuden sitten saaneet aikaan. En minä viitsisi nyt ihan näin ajatella enkä rupea tässä kertaamaan sitä, mitä ehkä joku keskustahallituksen lama, suuri työttömyys, leikkaukset tekivät silloin. Eivät varmasti ainakaan koulupuolen leikkaukset keskustan hallituksen aikana ja muut parantaneet lapsiperheiden toimeentuloa, päinvastoin. Mutta mielestäni ei ole kauhean älyllistä käydä tällaista syyttelykeskustelua täällä.

Mitä tulee äskeiseen ed. Kärkkäisen huomioon puolustusmenoista, vanhana pasifistina olen aina suhtautunut hyvin kriittisesti puolustusmenojen nostoon, mutta taidan muistaa oikein, kun väitän, että nimenomaan sillä hallituskaudella, kun kristilliset itse olivat hallituksessa, niitä Horneteja tilattiin, joista lasku on kasvanut niin kovin kovin kovin suureksi jälkeenpäin, että näittenkin Hornetien hinnalla saisi monta lapsilisän korotusta. Pata kattilaa soimaa, hyvät ystävät, ja myönnetään joskus jotain älyllisen rehellisyyden nimissä.

Mieluummin opetetaan lapsillemme sitä esimerkkiä, että jos lapsi vaikka vahingossa särkee lampun, niin opetetaan lasta tunnustamaan tekonsa ja miettimään, miten sitten jatkossa voisimme olla vähän huolellisempia, että lamppu ei mene rikki, kuin että opetamme omalla käytöksellämme täällä lapset sanomaan, että en minä sitä lamppua rikkonut, se kaveri sen rikkoi, minussa ei ole mitään syytä. Ehkä me aikuisetkin joskus voisimme vähän katsoa peiliin tämän oman käytöksemme kanssa.

Mutta, arvoisa puhemies, kuten sanoin, kyseessä on hyvin laaja kokonaisuus. Puhumme tulonsiirroista, palveluista, työllisyyspolitiikasta, asuntopolitiikasta, talouspolitiikasta. Jos tuosta talouspolitiikasta sanoo jonkin verran, niin onhan se totta, että tietenkin vakaan talouspolitiikan myötä vaikkapa korkotaso on laskenut ja sitä kautta asuntovelkaisen perheen talous kohentunut. Se on hyvin tärkeää. Mutta talouspolitiikka ei saa olla yksisilmäistä, vaan — toistan sen saman, minkä ennenkin olen täällä sanonut — liian valtiovarainministeriömäinen tyyli eli se, että alkuunkaan ei lasketa ennaltaehkäisyn vaikutuksia tai säästöjen vaikutuksia tuleviin menoihin, tietenkään ei ole hyvä asia.

Asuntopuolelta korostaisin sitä, että edelleen meillä on ratkaisematta kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen huutava tarve. Asumisen hinta on myös erittäin tärkeä tekijä lapsiperheiden kannalta. Monet ovat sanoneet, että asuntopolitiikka on mitä parhainta perhepolitiikkaa. Sen vuoksi minä en kyllä hyvällä katso sitä, että esimerkiksi hallitus itsekin on joutunut tässä selonteossaan myöntämään, että hallitusohjelmassa ja myös asuntopoliittisessa strategiassa kirjattu periaate siitä, että toimeentulotukea ja asumistukea yhteensovitetaan niin, että lapsiperheiden tilannetta helpotetaan, on jäänyt toteutumatta valtiontaloudellisista syistä. Tietenkään, kun asioita priorisoidaan, ei saisi aina käydä näin, että nimenomaan lapsiperheet jäävät tässä priorisoinnissa jalkoihin.

Tässä yhteydessä on hyvä yhtyä sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän ryhmäpuheessaan esittämään kantaan, että pitemmällä aikavälillä pitäisi olla tavoitteena varmaankin toimeentulotuessa asumisen omavastuun poistaminen kokonaisuudessaan asumisen hintaan ja tukemiseen liittyen.

Mitä tulee työllisyyspolitiikkaan, niin varmasti on totta, että työttömyys on köyhyyden ja sitä kautta myös lapsiperheiden ongelmien hyvin iso syy ja yksi perimmäisistä syistä. Siinä mielessä minä kyllä annan ihan oikeasti todella paljon plussaa ja hatunnoston hallitukselle siitä, että nimenomaan työmarkkinatuen lapsikorotuksia merkittävästi korotettiin. Se oli yksi täsmätoimi nimenomaan pienituloisimmille lapsiperheille. Minä en lähtisi tällaisia aliarvioimaan tilanteessa, jossa, kuten mekin täällä tiedämme, rahaa on vähän jaettavaksi.

Tietenkin omalta osaltani toistan sen huolen, mikä täällä on tullut pätkätöiden roolista erityisesti nuorten naisten osalta ja sitä kautta elämän epävarmuuden lisääjänä. Pidän kyllä hyvänä myös sitä hallituksen saavutusta, että työsopimuslaissa pätkätöiden ketjuttamisen kieltoa kiristettiin. Sitä kautta toivottavasti pätkätyöt vähenevät, mutta mikään ratkaisu se ei tietenkään ole. Toisaalta voi kysyä, pystyykö hallitus tai eduskunta yksin ratkaisemaan pätkätyön ongelmat. Tuskin.

Mutta se, mikä tässä on kuriositeetti, on tietenkin se, että samaan aikaan, kun toisilla ei ole työtä ja sitä kautta heillä on köyhyyttä, niin toisilla sitten on työtä vähän liikaakin. Työssäjaksamisessa on ongelmia. Tässä yhteydessä haluan vain viitata ed. Huovisen täällä käyttämään vastauspuheenvuoroon, jossa hän toivoi työelämän ja perhe-elämän yhteensovittamista. Tästä olisi ehkä hieman voinut vielä syvällisemmin liippaista tässä selonteossa.

Tämä palvelupuoli on tärkeä. Arvoisa puhemies! Minun mielestäni hallitus on tehnyt tärkeän, oikean ja jopa rohkean linjauksen siinä, että syrjäytyneet lapset ovat ykkössijalla tärkeysjärjestykseen pistettäessä. Samoin nimenomaan palvelut ovat ykkösiä tässä tärkeysjärjestyksessä. Näitä tärkeysjärjestyksiä on pakko pistää mielestäni. Tässä tapauksessa linja on perusteltu. On hyvin tärkeää se, että tässä puhutaan paljon varhaisesta puuttumisesta, ja se, että resursseja luvataan muun muassa kasvatus- ja perheneuvolatoimintaan, päivähoidossa erityistä tukea tarvitsevien lasten hoidon ja kasvatuksen järjestämiseen ja myös siihen, että lastensuojelulakia uudistetaan niin, että lapsille tulee oikeus riittävän varhaisiin palveluksiin, ja tätä varten kuntien sosiaalityöhön lastensuojelun osalta luvataan lisää resursseja. Tämä on erittäin tärkeää.

Täällä on puhuttu paljon huostaanotoista esimerkiksi Helsingissä, mutta myös kotikaupungissani Tampereella huostaanottoja on paljon. Usein sitä saa miettiä, onko se puuttuminen ollut liian myöhäisessä vaiheessa. Sitä kautta nimenomaan kuntien resurssit lastensuojelun sosiaalityöntekijöihin ovat äärimmäisen tärkeitä perheiden hyvinvoinnin kannalta.

Palvelupuolella on ollut tärkeää esiopetus.

Koska tässä aika käy vähiin, en perustele omaa ehdotonta kantaani, mutta olen kyllä huolissani, jos täällä löytyy mielipiteitä subjektiivisen päivähoito-oikeuden romuttamiseksi. Itse en missään tapauksessa romuttaisi subjektiivista päivähoito-oikeutta.

Myös koulutus on hyvin tärkeää palvelupuolella, ja tässä on selvä linkki meillä sivistysvaliokunnassa käsiteltävänä olevaan koulutuspoliittiseen selontekoon, jota en sen enempää tässä kommentoi kuin sikäli, että esimerkiksi tukiopetus, erityisopetus, oppilaanohjaus ja kouluterveydenhuolto ovat niitä keskeisiä palvelupuolen asioita, mitkä nousevat siinä esille ja liittyvät myös läheisesti lapsipoliittiseen selontekoon.

Arvoisa puhemies! Tähän lopuksi viimeisimpänä, mutta ei kuitenkaan vähäisimpänä: Emme voi kuitenkaan paeta sitä tosiasiaa, että myös tulonsiirrot sinänsä ovat lapsiperheille tärkeitä. Minun mielestäni meidän täytyy tunnustaa se tosiasia tässä, että ei lapsilisien tasoa ole (Puhemies koputtaa) nostettu eikä edes indeksikorjattu, kuten useiden muiden tukien (Puhemies koputtaa) kanssa on ollut. Mielestäni siinä vaiheessa, kun seuraavaksi näitä asioita mietitään, myös lapsiperheiden tulonsiirrot ovat siinä mukana, koska ostovoima on kyettävä turvaamaan, kuten hallituskin linjaa mietinnössään.

Kyösti  Karjula  /kesk:

Arvoisa puhemies! Hallituksen lapsipoliittinen selonteko on erinomainen nykytilanteen kuvaus, mutta valitettavasti merkittävät poliittiset johtopäätökset tästä selonteosta puuttuvat.

Kuitenkin omassa puheenvuorossani haluan tuoda sen tärkeän näkökulman esille, että kaikesta huolimatta tällä hetkellä suomalaisen yhteiskunnan vauraus on sillä tasolla, kuten monessa puheenvuorossa on todettu, että ne syvät juuret, jotka tähän meidän lastemme tilanteeseen ovat johtaneet, eivät suinkaan ensisijaisesti lähde rahan puutteesta. Minusta se on hyvä rehellisyyden nimessä todeta, mutta palaan tähän näkökulmaan.

Arvoisa rouva puhemies! Käsittelen ensin sellaista ehkä hieman yllättävämpää näkökulmaa, koska jostakin syystä aina kun me puhumme lasten asioista, hallitseva henkinen näkökulma on kuitenkin se, puhummeko nyt sittenkään riittävän tärkeästä asiasta, kannattaako sittenkään täällä aikuisten miesten viettää aikaansa tämän tyyppisen keskustelun ympärillä. Sen vuoksi, arvoisat mieskollegat, olen ylpeä miehistä. Meitä on tällä hetkellä selvästi enemmän täällä salissa kuin naisia. Tässä mielessä minusta tämä on merkillepantavaa, koska yleisessä keskustelussa tuntuu siltä, että lasten kysymys on omistettu vain naisten asiaksi, ja kuitenkin minusta on äärimmäisen tärkeää se, että tähän keskusteluun osallistumme myös me miehinä. Siksi ehkä tämä näkökulma, jonka haluan tuoda esille, on yllättävä.

Palasin tänään Berliinistä tulevaisuusvaliokunnan matkalta. Sain eilen olla Berliinissä talous- ja teknologiaministeriön johtavien virkamiesten vieraana. Sain siellä käsiini sellaisen julkaisun, jossa tarkastellaan nimenomaan Saksan tulevaisuuden keskeisiä näkymiä, ja mikä yllättävintä, talous- ja teknologiaministeriön julkaisussa keskeiseksi nousee ikääntyminen, väestöpolitiikka, väestörakenne, ja ensimmäisenä haastatellaan viisivuotiasta Sara-tyttöä, joka kertoo oman perheensä tilanteesta ja sanoo: "Minun isälläni ja äidilläni on molemmilla yksi sisko, sen lisäksi äidilläni kaksi veljeä. Isovanhemmillani jokaisella on vähintään viisi siskoa taikka veljeä. Mutta minulla on vain kaksi serkkua."

Arvoisat kollegat, tällä syvyydellä yhteiskunnan kehitystä, väestökehitystä, väestöpolitiikkaa tarkastellaan tänä päivänä Saksan talous- ja teknologiaministeriön näkökulmasta. Se ei ole vain kapeasti rajattu sosiaali- ja terveysministeriön alueelle, niin kuin valitettavasti vielä meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme käytävässä keskustelussa on tapahtunut. Mutta vielä merkittävämpää, arvoisa puhemies, oli se, että pilapiirtäjä oli tähän ministeriön julkaisuun piirtänyt kuvan, jonka aiheena oli Saksan demografinen museo vuonna 2030. Tässä demografisen museon kuvassa ensimmäinen kuva kosketti dinosauruksia, toinen kuva mammutteja ja kolmas lapsia. Toivon, että tämä näköala jollakin tavalla siivittäisi todella sitä riittävän syvällistä lapsipoliittista keskustelua, jota tämä kansakunta huutaa tänä päivänä.

Minä sanon, arvoisa kollegat, näin. Nimittäin se talouspolitiikka, se teknologiapolitiikka, mitä Suomessakin toteutetaan, ei löydä toteuttajia, ellemme löydä ratkaisuksi sellaista lapsi- ja perhepolitiikkaa, jota kautta me turvaamme sukupolvien jatkuvuuden, lasten ehyen valmistautumisen aikuisuuteen ja tämän taustalla perheiden ja kotien eheyden. Mitä kiinteimmin tässä mielessä tämä lapsipoliittinen tarkastelu on myös talouspoliittinen ja teknologiapoliittinen.

Sen vuoksi halusin, arvoisa rouva puhemies, lähestyä tätä aihetta ehkä hieman yllättävästä näkökulmasta, koska kerta toisensa jälkeen jää se tunne, muun muassa oman valtiovarainministeriömme tarkastelun näkökulmasta, että ei meidän tarvitse lapsista puhua mitään. Tähän haluan tuoda vahvistuksen Suomen valtiovarainministeriön kilpailukykyraportista, joka julkaistiin alkuvuodesta. Siellä puhutaan kyllä ikääntymisen ongelmista yksityiskohtaisesti, mutta strategisina vaihtoehtoina puuttuvat lapset kokonaan. Siellä on kirjattu kolme asiaa: 1) ikääntyneen väestön työmarkkinoilla pitäminen, 2) tuottavuuskasvun nostaminen ja 3) ulkomaisen ammattityövoiman houkutteleminen.

Minusta on murheellista, arvoisa puhemies, että meidän hallituksemme näköala on näin kapeutunut tämän tärkeän asian esillä ollessa. Siksi toivon, että me vihdoinkin pääsisimme syvällisempään keskusteluun Suomen tulevaisuuden — rohkenen sanoa Euroopan tulevaisuuden — kannalta kaikkein tärkeimmässä kysymyksessä. Uskon, että jos löydämme oikean syvyyden tähän asiaan, turhanpäiväinen poliittinen nokittelu jää taka-alalle. Me aidosti yhdessä haemme sellaisia luovia ratkaisuja, joita tämän kansakunnan tuleva menestys edellyttää. Tähän ehkä kulminoituu se näköala, että päällimmäiseksi nousee lapsen etu. Sen jälkeen ymmärrämme ehkä paremmin (Puhemies koputtaa) myös niitä tekijöitä, jotka meidän pitää tulevaisuuden politiikassa ottaa huomioon.

Keskustelun nopeatahtinen osuus päättyy.

Leena  Rauhala  /kd:

Arvoisa puhemies! Eduskunta on edellyttänyt selontekoa yhteiskunnassa ja arvomaailmassa tapahtuvista lasten ja nuorten hyvinvointia uhkaavista muutoksista. Nyt selonteko on käsittelyssämme. Selonteon sisällöstä löytyvät hyvinvointipolitiikan linjaukset, joista on mielestäni vaikea löytää konkreettisia esityksiä yksittäisiin ongelmiin. Kuitenkin sieltä löytyy 15 miljoonaa euroa erittäin tärkeään asiaan eli syrjäytymisuhan alaisten lasten ja nuorten palveluihin ja varhaiseen puuttumiseen tähän uhkaan. Raha tulee käyttää perheiden hyvinvoinnin tukiverkoston sekä moniammatillisen yhteistyön vahvistamiseen. Tämä on erittäin tärkeä tavoite.

Yhteiskunnassamme on tapahtunut muutoksia, joilla on ollut suorat vaikutukset lapsiin ja nuoriin. Selonteossa ei tarkastella arvojen heikentymistä. Perinteisten ja ihmisten lähellä olevien yhteisöllisten tukiverkkojen merkitystä ei laajemmin tarkastella. Meidän markkinavetoisessa yhteiskunnassamme nimenomaan nämä ovat ohuet. Yhteisöt eivät enää kanna samanlaista vastuuta jäsenistään kuin ennen. Vanhemmilta vaaditaan yhä enemmän osaamista vanhempina. Vanhemmille tulee taata aito valinnan mahdollisuus ja aikaa hoitaa lapsiaan.

Tutkimusprofessori Marjatta Bardy Stakesista on sanonut, että vanhemmuus moraalisena kysymyksenä on äärimmäisen tähdellinen asia. Vanhemmuus on valintojen tekoa. Valintoja tulee voida tehdä itsenäisesti kunkin perheen arvoperusteista käsin. Yhteiskuntamme kehityksessä vanhemmuuden arvostaminen on mielestäni unohtunut. Nyt sitä kyllä aletaan peräänkuuluttaa, jopa joskus vanhempia syyllistäen. Kysymys on, ollaanko myös ehkä joissain suhteissa jo myöhässä. On kysyttävä, miten hyvä vanhemmuus voi toteutua yliyltiömäisessä, yksilöllisyyttä korostuvassa ja kilpailua korostavassa yhteiskunnassa. Yhteiskunta on menestyvien kilpailukenttä.

Lapsipoliittista selontekoa on odotettu niin perheiden kuin tutkijoidenkin parissa ja tietenkin poliitikkojen. Selkeätä vastausta arvomaailman muuttumisen seurauksiin ei selonteosta löydy. Arvojen hämärtyminen on lisännyt kasvatuksen ongelmia. Lasten ja nuorten on yhä vaikeampi tunnistaa tai tiedostaa tai hallita omia tunteitaan. Nuoren kehitykselle olisi erittäin hyväksi saada keskustella aikuisten, omien vanhempiensa sekä kasvattajien, opettajien, kanssa niin kouluissa kuin päiväkodeissa eri tilanteissa syvistä elämän tarkoitukseen liittyvistä kysymyksistä, arvokysymyksistä, eettisistä kysymyksistä. Lapsi tarvitsee rakkautta ja rajoja, hoivaa ja vanhempiensa aikaa saavuttaakseen hyvän itsetunnon ja myönteisen minäkuvan. Kotityön kasvatuksellinen merkitys on mielestäni jäänyt vähälle huomiolle, ja kasvatusvastuu on siirtynyt liiaksi yhteiskunnalle.

Terveys- ja sosiaalitoimen peruspalveluilla on tärkeä merkitys lasten mielenterveyttä edistävässä ja häiriöitä ennalta ehkäisevässä työssä. Palvelujen rooli ja niiden antama tuki korostuvat erityisesti sellaisten lapsiperheiden kohdalla, jotka elävät vaikeissa elämäntilanteissa. Sosiaalibarometrissa, joka juuri julkaistiin, todetaan, että pahin lapsen tilanne on silloin, kun perheessä on mielenterveysongelmia, työttömyyttä ja päihteiden käyttöä, siis moniongelmaisuutta. Näihin tulisi täsmätoimenpiteitä löytää.

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on huolestuttavasti kasvamassa. Yhä useampi sijoitus perustuu lapsen oirehtimiseen, joka näkyy kouluvaikeutena, rikollisuutena tai huumeiden käyttönä. Mielestäni on todella arvioinnin paikka, ovatko hyvinvointiyhteiskuntamme perusrakenteet kunnossa, niin kuin selonteossa esitetään niiden olevan. Oireilut ja pahoinvointi eivät mielestäni lisäänny siinä määrin kuin nyt tapahtuu, jos perusrakenteet ja arvot ovat kohdallaan.

Lastensuojelulakiin ollaan selonteon mukaan valmistelemassa muutoksia, hyvä näin. Se on tärkeää lapsen oikeusturvan kannalta. Mutta ensisijaisesti on etsittävä ratkaisuja, joilla voidaan estää lapsen vaikeuksien syntyminen. Merkittävä rooli on kodeilla, mutta myös koko neuvola- ja koulujärjestelmällä. Tavoitteeksi tulee asettaa, että moninaisella ammattiosaamisella rohkaistaan ja tuetaan entistä määrätietoisemmin perheiden omia voimavaroja ja selviytymiskeinoja sekä perheiden verkostoitumista. On tärkeää, että perhe saa tarvitsemansa tuen lähellä arkea olevissa peruspalveluissa ja ohjaus erityispalveluihin olisi selkeä jatkumo. Nyt tarvitaan siis innovatiivisia ratkaisuja ja palvelumalleja, joita mahdollisesti ei vielä ole edes kokeiltu.

Työelämän vaatimusten ja lastenhoidon yhteensovittaminen on edelleen vaikea yhtälö. Työelämän rakenteet ja vaihtoehdot lastenhoidon järjestämisessä ovat joustamattomia. Suomessa on vahvasti edelleen kulttuuri, että molemmat vanhemmat ovat työssä. Tähän tulisi etsiä erilaisia ratkaisuja. Mielestäni pelkästään ilta- ja aamupäivätoiminnan tai vuoropäivähoidon lisääminen eivät ole ratkaisuja.

Suomessa ei kotihoidon tuessa ole menty myöskään eteenpäin. Kotihoidon tuen verotus on kiristynyt suhteessa palkkaverotukseen. Kotiin jääminen edes osittain ei ole kannattavaa taloudellisessa mielessä, vaikka lapselle se olisi tärkeää. Lasten ja nuorten pahoinvointi on tutkimusten mukaan riippuvainen heidän perhetilanteestaan. Pahoinvoinnin voimakas lisääntyminen ei kuitenkaan yksin johdu perheestä. Siksi on arvioitava yleistä ilmapiiriä koko yhteiskunnassamme. Perhepolitiikkaa ei voi tarkastella irrallaan. Who on valinnut tämänvuotisen maailman terveyspäivän teemaksi mielenterveyden. Who:n viesti on: Lopeta syrjintä, uskalla välittää. Mielestäni tämä viesti ei ole tarkoitettu vain yksilöille vaan yhteiskunnalle, meille kaikille päättäjille.

Hanna  Markkula-Kivisilta  /kok:

Arvoisa puhemies! "Ensimmäiset vuodet, pohja elämälle", lukee Lastentarhanopettajaliiton erään esitteen kannessa. Lausahdus on lyhyydessään ytimekäs ja tyhjentävä. Lapsuuden alkutaival vaikuttaa merkittävästi siihen, minkälaisen pohjan saamme tulevaisuudellemme. Jotta pystymme takaamaan lapsellemme turvallisen kasvualustan, meidän täytyy tarkastella sekä omaa toimintaamme vanhempina että lasten kanssa työskentelevien tahojen kuten päivähoidon ja koulun toimintaa tarvittaessa myös kriittisesti. Meidän aikuisten tehtävä on nimenomaan olla aikuisena lapsen maailmassa.

Useimmiten paras vaihtoehto pienen lapsen kannalta on kotihoito, se, että varsinaisen äitiys- tai vanhempainrahakauden jälkeenkin lapsi saa olla kotona tutussa ympäristössä isän tai äidin kanssa. Se ei kuitenkaan aina ole mahdollista, ei taloudellisista syistä, mutta ei myöskään siksi, että kumpikaan vanhemmista ei syystä tai toisesta voi tai halua jäädä kotiin useaksi vuodeksi. Tässä ammatissahan se ei olisikaan mahdollista, mutta rehellisyyden nimissä on ehkä myönnettävä, että tuskin itsekään olisin kovin pitkälle hoitovapaalle jäänyt, vaikka työni olisikin ollut toinen. Eikä hyvän vanhemmuuden määritelmä voi perustua vain siihen, missä lasten hoito järjestetään. Tärkeintä on, että valinta hoitovapaan ja töihin palaamisen välillä voitaisiin tehdä kunkin perheen omista tarpeista ja toiveista lähtien, ei ensisijaisesti taloudellisten vaikutusten pohjalta. Kotihoidon tuen korottamisen tuleekin olla tavoitteena seuraavaa hallitusohjelmaa kirjoitettaessa.

Kun siis toisen vanhemman kotiin jääminen ei kuitenkaan ole jokaisen perheen valinta, täytyy myös muiden vaihtoehtojen laadusta ja monipuolisuudesta pitää huolta. Päivähoitojärjestelmä on ollut kovissa muutoksissa jo yli kymmenen vuoden ajan. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden ulottaminen kaikkiin alle kouluikäisiin on rajusti lisännyt päiväkotipaikkojen kysyntää ja luonut suuria paineita paitsi rakentamiselle myös henkilöstön määrälle. Kun samanaikaisesti Suomi on käynyt läpi erittäin syvän laman, on päiväkotien tilanne pikemminkin kurjistunut kuin kehittynyt eteenpäin. Kaikille lapsille löytyy kyllä nykyisin lain edellyttämä hoitopaikka, mutta siihen hyvät uutiset sitten loppuvatkin.

Päiväkodeissa on jouduttu vähentämään henkilökuntaa, ryhmäkoot ovat paisuneet ja erityistukea tarvitsevia lapsia on aiempaa enemmän, ja kun lapsilla on erityisiä tuen tarpeita, perustehtävästä tulee entistä haasteellisempi. Henkilökunnan vähentyminen vaikuttaa kokonaisvaltaisesti päivähoitoon, tehtävät kasaantuvat yhä pienemmän joukon harteille. Yhteydenpitoa vanhempiin sekä lasten henkilökohtaisia kasvun ja oppimisen suunnitelmia ei voi tehdä yhtä aikaa ohjatessa ryhmiä. Täten ne jäävät työajan ulkopuolella tehtäviksi. Rahan ja sijaisten puute vaikuttaa siihen, ettei henkilöstön täydennyskoulutuksesta ole pidetty kiinni läheskään tarvetta edellyttävässä määrin, ja kuitenkin se on ensiarvoisen tärkeää ammattitaidon päivittämisen sekä lasten erityistarpeiden huomioimisen kannalta. Lastentarhanopettajia ei myöskään aina riitä kaikkiin päiväkodin ryhmiin ja sijaisten saaminen on hankalaa, jopa mahdotonta.

Viime viikolla tapasin ryhmän vantaalaisia lastentarhanopettajia ja tavatessani heitä panin ihaillen merkille sen, että heidän suurin huolensa ei suinkaan ollut heidän sinänsä kohtuuttoman alhainen palkkaus, vaan se, kuinka heidän työolosuhteitaan tulisi parantaa, jotta he voisivat tehdä työnsä niin hyvin kuin haluaisivat. Nykyisillä resursseilla se ei valitettavasti ole mahdollista.

Ilahduttavaa on, että hallituksen selonteossa luvataan lisätä voimavaroja nimenomaan erityislasten hoitoon. Samalla on kuitenkin syytä toivoa, että myös päivähoidon ryhmäkokoja voitaisiin pienentää ja ammattihenkilöstön määrää lisätä. Avainasemassa ovat tietenkin kunnat, joiden velvollisuutena lasten päivähoidon järjestäminen on.

Eräs vaihtoehto lasten hoitamiselle on kotiin palkattava lastenhoitaja. Arvaan, että tässäkin salissa ainakin silloin, kun se on hieman täydempi, on niitä, jotka muistavat ajan, jolloin täysin keskipalkkainenkin virkamiesperhe saattoi palkata kotiin henkilön, joka hoiti lapset ja siinä sivussa vähän kotiakin. Vaan eipä ole sellainen ollut mahdollista enää pitkään aikaan, ei edes keskipalkkaa selvästi suuremmilla tuloilla. Vuosikausia on keskusteltu kotiin palkattavan henkilön palkan ja sivukulujen verovähennysoikeudesta, mutta se on kumottu joko liian kalliina järjestelmänä tai piilotetusti ideologisiin syihin verhoten.

Nykyinen kotitalousvähennys on hyvä askel oikeaan suuntaan, mutta se ei sellaisenaan mahdollista kokopäiväisen henkilön palkkausta. En itse asiassa koskaan muista nähneeni laskelmia, jotka kertoisivat sen, kuinka paljon kyseinen järjestelmä oikeasti maksaisi, joten päätin tehdä laskelmat itse. Toki tarkistutin ne sitten myöskin valtiovarainministeriön vero-osastolla, joka totesi ne oikein tehdyiksi. Ja yllätys yllätys, kotiin palkattavan täysipäiväisen henkilön koko palkan verovähennysoikeus maksaisi yhteiskunnalle kalleimmillaan noin 2 600 markkaa eli vajaat 440 euroa per kuukausi per palkattu henkilö, ja mikäli palkattava henkilö olisi työtön, yhteiskunta olisikin saamapuolella noin 300 markan eli hieman yli 50 euron verran kuukaudessa. Veron saajan eli yhteiskunnan kannalta tilanne on saman kaltainen myös silloin, kun useampi perhe palkkaa yhteisen työntekijän. Tällöin järjestelmä on luonnollisesti mahdollista toteuttaa myös selkeästi pienemmillä tuloilla.

Tekemissäni laskelmissa on huomioitu vain järjestelmän välittömät vaikutukset, ei esimerkiksi kustannuksia, jotka säästyvät päiväkotipaikan tyhjenemisestä, puhumattakaan vaikeimmin arvioitavista pitkän aikavälin säästöistä, esimerkiksi lasten tulehduskierteen vähenemisestä tai perheen arjen helpottumisen vaikutuksista syrjäytymiseen, avioeroihin ja moniin muihin pitkän ajan ongelmiin.

Kotitalousvähennyksen kehittäminen yllä mainittuun suuntaan ei ole siis kallis ratkaisu, ja näin ollen ainoa syy sen vastustamiselle on ideologinen. Piikayhteiskunnasta tai vastaavasta puhuminen on mielestäni täysin aiheetonta, sillä kyse on sekä perheiden että yhteiskunnan kannalta edullisen vaihtoehdon luomisesta, jonka avulla monien lasten ja perheiden arki helpottuisi ja hyvinvointi lisääntyisi. Yhä useampi työtön saataisiin mukaan työelämään ja hoitotyö, lasten lisäksi myös esimerkiksi vanhusten tai kroonikoiden hoito, siirtyisi useammassa tapauksessa kotona hoidettavaksi ja siten paitsi inhimillisemmäksi myös yhteiskunnan kannalta halvemmaksi.

Arvoisa puhemies! Selonteko lasten ja nuorten hyvinvoinnista on mielestäni hyvä pohjapaperi hyvin ajankohtaisesta aiheesta. Sen läpikäyminen yhdessä puheenvuorossa on kuitenkin täysin mahdotonta, ja siksi olenkin keskittynyt lähinnä päivähoidon vaihtoehtoihin, mutta haluan kuitenkin sanoa lopuksi muutaman sanan varhaisen puuttumisen periaatteesta, joka tuntuu kulkevan punaisena lankana selonteon läpi ja on mielestäni erittäin kannatettava ajatus.

Lasten ja perheiden ongelmien ja oireiden mahdollisimman varhainen havaitseminen ja hoitaminen on paitsi inhimillisesti katsoen paras malli myös kylmän taloudelliselta kannalta edullisin toimintaperiaate. Puhuttaessa varhaisesta puuttumisesta avainasemassa ovat neuvola ja kouluterveydenhuolto. Niiden piirissä ovat kaikki alle 15-vuotiaat lapset ja nuoret ja niissä asioimisen kynnys on erittäin matala. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin jälleen kerran resurssien niukkuus. Neuvoloissa toki hoidetaan ohjeiden mukaiset määräaikaistarkastukset, mutta liian usein aikataulu on niin kiireinen, ettei se ole omiaan luomaan ilmapiiriä, joka tarvitaan erilaisten ongelmien ja oireiden havaitsemiseen. Hyvin paljon jää lasta tuovan vanhemman omien kertomusten varaan, eikä perheen sisäisistä ongelmista puhuminen oma-aloitteisesti aina ole helppoa.

On ollut ilahduttavaa huomata, että viime aikoina on neuvolatyössä alettu voimallisemmin painottaa vanhemmuuden tukemista sekä lapsen ja koko perheen psykososiaalisen hyvinvoinnin edistämistä. Se kuitenkin edellyttää resurssien lisäämistä sekä henkilöstön määrään, jotta aikaa per lapsi on riittävästi, että henkilöstön ammatilliseen ja täydennyskoulutukseen. Mutta varmaa on, että neuvolatoiminnan kehittäminen on välttämätöntä, mikäli varhaisen puuttumisen periaatetta aiotaan noudattaa.

Kouluterveydenhuollon tehtävä on jatkaa neuvolassa alkanutta lapsen terveyden seuraamista. Laman seurauksena useissa kunnissa on kuitenkin leikattu kouluterveydenhuollon resursseja niin, että aikaa on tuskin painon ja pituuden mittaamiseen. Jos 250 oppilaan ala-asteella on terveydenhoitaja paikalla yhtenä päivänä viikossa, ei ole mitään mahdollisuutta tavata oppilaita riittävästi, jotta voisi saada vastauksen kysymykseen, mitä sinulle oikeasti kuuluu. Kuitenkin kouluterveydenhuollon kautta varhainen puuttuminen olisi kaikkein helpointa toteuttaa.

Arvoisa puhemies! Tässä keskustelussa on käytetty paljon hyviä puheenvuoroja. Esiin on tullut monia hyviä ajatuksia. Palveluja ja tulonsiirtoja kehittämällä voimme ratkaista monta ongelmaa. Mutta kuten täältä äsken poistunut ed. Karjula hyvin omassa puheenvuorossaan totesi, se, miksi tähän tilanteeseen on tultu, ei ensisijaisesti johdu rahan puutteesta.

Tulin äsken itse asiassa tilaisuudesta, jonka aiheena oli Aikuisena lapsen maailmassa ja jossa erityisnuorisotyöntekijä Olavi Sydänmaanlakka totesi, että hänen mielestään lapset eivät tarvitse apua vaan heidän vanhempansa, aikuiset, sillä sieltä itse asiassa valtaosa ongelmista tulee. Hän sanoi mielestäni osuvasti sen, että me tuijotamme liikaa oireita, että ei huumeiden käyttö itse asiassa ole ongelma, se on oire elämän ongelmista. Tutkimusten mukaan esimerkiksi 25 prosenttia kahdeksasluokkalaisista oppilaista sanoo, että heillä ei ole yhtään ystävää. Se on oikea ongelma. Se, että sitä tyhjiötä lähdetään täyttämään päihteillä, on oire. Huumeet eivät ole se ongelma. Tämän takia onkin hyvä muistaa, että enemmän kuin mitään muuta lapset tarvitsevat turvallisia, rakastavia aikuisia. Siinä on meidän jokaisen haaste ja mahdollisuus.

Hannu Aho /kesk:

Arvoisa puhemies! Lasten ja nuorten hyvinvointi on herättänyt hyvin paljon ajatuksia. Minusta se onkin erittäin tärkeä kysymys, ja varmaan tämä selonteko sinänsä on ihan paikallaan. Täytyy todeta, että omakohtaisesti se aika on ohi, jolloin oli itsellä niitä pieniä lapsia ja nuoria. Mutta sitä tärkeämmäksi se näyttää tulevan, kun seuraa omia lastenlapsiaan ja heidän kehitystä.

Tässä varmasti monesti puhutaan rahasta. Toisille se ei merkitse niin paljon, toisille se merkitsee. Mutta meidän pitää mennä vähän syvällisemmin niihin ajatuksiin, mikä on se kokonaisuus. Minusta kun näistä ongelmista puhutaan, oli se tähän asiaan liittyvää tai johonkin muuhun, aika herkästi mennään siihen, että perustetaan joku ryhmä, porukka näitä miettimään tai kehitetään organisaatioita, jotka valvovat jotakin kapeaa sektoria ja omia näkemyksiään. Itse en ole kyllä näitten ajatusten kannattaja, vaan näkisin tämän asian silloin, kun on lapsista ja nuorista kyse, hyvin paljon enempi kokonaisvaltaisesti. Jos lähdemme jotakin yhtä ongelmaa poistamaan, niin silloin tulee muistaa se, johon edellinen edustaja viittasi, että ne ovat oireita. Syitä ja ongelmia pitää poistaa. Silloin ne syyt ovat paljon syvemmällä, miksi näin on tapahtunut.

Ministeri Soininvaara sanoi, että syrjäytyneet lapset ovat lapsilisiä tärkeämpiä. Saattaa olla, että jollakin aikavälillä katsottuna akuuttina se onkin näin. Mutta kyllä minä lähden siitä, että kun omassa kunnassa, joka on Suomen lapsirikkaimpia kuntia ollut, nyt meilläkin on laskua aika voimakkaasti tullut, kyllä kun tämän kehityksen on katsonut, niin kyllä ne lapsilisät ovat äärettömän tärkeitä sen kokonaisuuden kannalta ajateltuna, ettei tulisi näitä syrjäytyneitä lapsia. On hyvin merkittävää ja tärkeää se, millä tavalla perheet kokonaisuutena pysyvät kasassa, voivatko he harjoittaa elämäänsä sillä tavalla, että jompi kumpi pystyy olemaan niiden pienten lasten kanssa kotona.

Tämä yhteiskunta tänä päivänä miltei vaatii ja varmasti haluamme, että olemme työelämän parissa, molemmat aviopuolisot. Silloin kyllä jää se vaihtoehto aika kapeaksi, kuinka paljon aikaa jää niille nuorille lapsille, pienille perheenjäsenille, joille varmaankaan raha ei merkitse vaan rakkaus ja vanhempien aika on kaikista tärkeintä.

Muistan itse sen ajan, kun lapsia oli. Omassa perheessäni toimittiin sillä tavalla, että toinen tuli ja toinen lähti, mutta jompi kumpi oli aina kotona. Tämä oli meidän oma valintamme, ja se toimi kyllä. Ei se aina niin helppoa ollut. Mutta kun tässä puhutaan, voivatko isät hoitaa lapsiaan, minusta se oli normaali toimenpide, koska ne olivat meidän yhteisiä lapsia. Ei siinä tarvinnut lukujärjestystä sinä aikana tehdä. Ne olivat aivan luonnollisia asioita.

Mutta että päästään näissä asioissa eteenpäin, minusta silloin rooli on myöskin kunnissa hyvin suuresti meillä päättäjillä. Sanoisin näin, että lapsirikkaissa kunnissa ovat joutuneet päättäjätkin paneutumaan hyvin voimakkaasti niihin asioihin, mitkä asiat ovat tärkeitä. Mihin ne kunnan markat laitetaan? Kyllä silloin varmasti ovat lapsineuvolat hyvin tärkeässä asemassa. Minä väittäisin kyllä niin, että nyt tämä kehitys, jota ajetaan erittäin suuriin yksiköihin, sieltä haetaan muka säästöjä, silloin rahalle pannaan monta kertaa liian suuri painoarvo ja unohdetaan se hoidettava elikkä se pieni lapsi ja ihminen.

Silloin kun tunnetaan perheet tarkemmin, tunnetaan lapset, silloin voidaan paneutua lyhyemmälläkin ajalla siihen oikeaan asiaan, ja meidän on paljon helpompi itse kunkin keskustella niistä ongelmista, joita jokaisessa perheessä varmaan jossakin vaiheessa on.

Toisaalta päivähoitokysymykset kunnissa ovat hoidettavissa, jos ne halutaan hoitaa ja pannaan etusijalle se, että päivähoito on kunnossa, ovat ne sitten perhepäivähoitoja, halutaan hoitaa kotona tai päiväkodeissa. Vaihtoehtoja meillä on, ja niihin löytyy, jos vain tahtoa ja halua on, myöskin mahdollisuuksia.

Haluaisin lopuksi korostaa sitä, että tuskin kukaan meistä koskaan varmaan lapsien kasvatuksessa, samaten nuorten kasvatuksessa, pystyy sanomaan, että minä osaan, olen täysin oppinut näissä kysymyksissä. Kun tätä vaihtoehtoa lähtee peilaamaan, mielestäni perhekokonaisuus on se, joka ratkaisee hyvin paljon sen, minkä verran meillä tulee olemaan niin sanottuja syrjäytyneitä lapsia tai hoitoa vaativia. Monesti tilastojen prosentit ovat aika pieniä. Niissä heitetään, että 5—10 prosenttia tarvitsee apua, mutta jos puhutaan kappaleista, paljonko sieltä takaa löytyy ihmisiä, niin nätisti ollaan 100 000—150 000 lapsessa, nuoressa, ja silloin ne ovatkin hälyttäviä lukuja.

Kun näihin on jouduttu, silloin väittäisin, että perheet eivät voi tänä päivänä niin hyvin kuin niiden pitäisi voida, ja mielestäni lapsilisien reaalista ostovoimaa tulisi korottaa, ei näin, että olemme vuosien 94—95 tasossa tänä päivänä, koska kustannukset nousevat vääjäämättä ja tavoitteet nousevat.

Tulee muistaa, että me ihmisinä olemme kuitenkin sellaisia, että jos toiset voivat hyvin, jos toisilla meistä on enemmän tavaraa ja mammonaa, niin kyllä nuoret ja lapset sitä katsovat, että miksi ei meillä. Jos me jäämme siitä kelkasta pois, sen jälkeen meille tulee ongelmia. Kyllä toimeentulokysymys on hyvin tärkeä, ja kaikilla lapsiperheillä pitää olla turvattu toimeentulo.

Vain sillä pääsemme eteenpäin, ettei meidän tarvitse lähteä puhumaan siitä, että Suomeenkin pitää tuoda työvoimaa. On liian vähän, että on yksi kaksi lasta perheessä. Niitä pitäisi pystyä olemaan useampi jokaisella. Se on sitä todellista elämää ja elämän rakkautta, jota voitaisiin myöskin lasten kautta edesauttaa ja ajatella omaa tulevaisuutta, että meilläkin hoitajat riittävät eikä tarvitse niitä ulkomailta lähteä haalimaan. Mutta perhekokonaisuuteen minä kiinnittäisin enemmän huomiota. Sanon ministerillekin, että kyllä lapsilisien korotukset olisivat paikallaan tässäkin tilanteessa.

Pekka  Nousiainen  /kesk:

Arvoisa puhemies! Valtioneuvoston selonteko lasten ja nuorten hyvinvoinnista hyvinkin kertoo sisällöltään sen, miten monista asioista lasten ja nuorten hyvinvointi itse asiassa on riippuvainen. Se myöskin kertoo sen, miten monien lasten ja nuorten ja heidän perheidensä tilanne on tänä päivänä huolestuttava. Siellä ovat arjen hankaluudet, on sairautta, mielenterveysongelmia, heikkoja parisuhteita, taloudellisia ongelmia, työttömyyttä, ja näistä seuraa sosiaalista ja henkistä voimavarojen ehtymistä.

Tutkimukset osoittavat, että lasten ja nuorten hyvinvointi ja terveydentila on jakautunut kahtia. On perheitä, joiden elinolot ovat hyvät, ja nämä perheet voivat tukea lasten tasapainoista kehitystä ja kasvua, ja nuo perheet voivat koko lailla hyvin. Toisaalta on perheitä, jotka voivat huonosti, oireilevat ja syrjäytyvät, ja tuo syrjäytyminen koskee niin vanhempia kuin lapsia. Hyvinvoivien, terveiden ja toimeentulevien perheiden osuus on runsaat 80 prosenttia, ja vain vajaat 20 prosenttia on niitä, joissa on ongelmia. Näin ollen lasten ja nuorten ongelmat kärjistyvät entistä voimakkaammin suppeassa joukossa lapsia ja nuoria, ja siellä ovat esillä silloin lasten kouluttamattomuus, nuorisotyöttömyys, päihteiden käyttö, jopa huumeet ja niistä seuraavat rikokset.

Lasten kasvuympäristöä sisällyttää kolme elementtiä. On luonnollisesti perhe, päivähoito ja koulu. Perheiden osalta tietysti vastuu lapsista on suurin. Siksi hyvinvoiva, eheä perhe antaa lapselle parhaan kasvuympäristön, motivoi koulunkäynnissä ja luo edellytykset myöskin kasvaa eheäksi, vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. Tänä päivänä vain perheiden osalta myöskin paineet kasvavat työelämän suunnasta. Ei ole saatu vielä ratkaisua siihen, että perheen ja työelämän yhteensovittaminen olisi tapahtunut parhaalla mahdollisella tavalla, ja monta kertaa vanhempien kiireinen elämäntyyli, yhteisen ajan puute, aiheuttaa jo oireita lapsissa ja saattaa olla johtamassa huonolle tielle.

Perheiden taloudellinen tilanne on myöskin hyvin ratkaiseva tekijä. Tutkimukset osoittavat, että köyhyydessä meillä elää noin 120 000 lapsen perhe. Viime vuosikymmenien aikana tehdyt muutokset lapsiperheiden tukiin ja etuuksiin ovat johtaneet siihen, että useimmat perhetuet ovat tänä päivänä pienempiä kuin kymmenen vuotta sitten, ja pahimmillaan perheiden menetykset ovat olleet useita tuhansia markkoja vuodessa. Myöskin yksi- ja kaksilapsisten perheiden toimeentulo heikkeni merkittävästi kymmenen viime vuoden aikana, ja perhetukiuudistuksiin ja lapsilisiin kohdistuneiden leikkausten ja rakennemuutosten osalta tilanne vain vaikeutui. Meillä on kaikkiaan toimeentulotukiperheitä runsaat 270 000 kotitaloutta. Näistä melkein neljännes saa pitkäaikaista tukea. Pitkäaikaisen tuen saajien joukko on ollut kasvamassa. Lapsiperheillä on useita sellaisia menoeriä, joita toimeentulotuen normitus ei ota huomioon. Pidempiaikainen toimeentulotuella eläminen johtaa vääjäämättä ja useimmiten köyhyyteen, koska toimeentulotuen taso on mitoitettu väliaikaiseksi turvaksi eikä voi ottaa perheen tarpeita koko laajuudessaan huomioon.

Lasten pahoinvointi sekä nuorten huumeiden ja alkoholinkäytön lisääntyminen on yhteiskunnallemme riski. Ongelma vaatii syvällistä perhepoliittista keskustelua ja pohdintaa sekä meitä varaamaan riittävästi toimenpiteitä tilanteen parantamiseksi. Täällä on paljon puhuttu kotihoidosta. Oma perheeni on kyennyt kaikille meidän kolmelle lapsellemme takaamaan kotona hoidon aina kouluikään saakka. Voin ed. Markkula-Kivisillalle sanoa, että minusta se oli erinomainen ratkaisu. (Ed. Markkula-Kivisilta: Minäkin olin tyytyväinen, kun meidän äiti oli kotona, kun olin pieni!) — Näin on tapahtunut.

Kotihoito on huomioitava tasavertaisena vaihtoehtona muiden päivähoitomallien rinnalla. Kotihoidon tukea leikattiin vuonna 95 muiden leikkausten yhteydessä runsaalla 20 prosentilla. Me olemme myöskin täällä keskustelleet viime aikoina päivähoidon maksujärjestelmien uusimisesta, ja noiden järjestelmien tulisi olla paremmin perheiden kokonaistilanteen huomioon ottavia, lapsiperheitä kannustavia ja sosiaalisesti oikeudenmukaisia, eikä pitäisi tyytyä vain, kuten viimeksi tapahtui, maksujen korotuksiin.

Lapsilisät, kuten täällä ed. Aho äsken totesi, ovat hyvin tärkeä perheen perusrahoitus. Lapsilisät korvaavat monia niitä kuluja, joita lapsista syntyy perheissä tulotasoon katsomatta. Useissa perheissä ei ole tänä päivänä mahdollisuutta kustantaa lasten harrastuksia ilman, että tähän käytettäisiin lapsilisävaroja.

Arvoisa puhemies! Kuten tämä keskustelu on osoittanut, lasten kotihoidon tukea tulisi korottaa ja sen tulisi olla kilpailukykyinen lastenhoitovaihtoehto. Toisaalta täällä on myöskin esitetty lapsilisiin tehtäväksi tasokorotus. Voin yhtyä myöskin niihin ajatuksiin, että pieniä äitiys- ja vanhempainrahoja tulisi korottaa työttömän peruspäivärahan tasolle.

Kouluasiat ovat jääneet vielä hyvin vähälle käsittelylle. Tänä päivänä se häiriökäyttäytyminen, jota kouluissa on, on lisääntynyt, ja monta kertaa tuntuu siltä, että opettajilta ja rehtoreilta on viety välineet tuon häiriökäyttäytymisen estämiseksi. Minusta tässä tulisi pohtia tätä tilannetta vielä hyvin huolellisesti, koska koulussa luodaan kuitenkin yhteiskuntaan ja työelämään sopeutumisen normit ja mallit ja siinä mielessä myöskin sieltä tulisi saada eväät tähän yhteiskuntaan sopeutumiseen.

Pekka Ravi /kok:

Arvoisa herra puhemies! Vaikka ed. Nousiainen heitti hyvin mielenkiintoisen haasteen ryhtyä tässä yhteydessä puhumaan kouluongelmista, yritän kuitenkin tämän kiusauksen torjua ja tyydyn vain muutamaan viittaukseen. Mutta ennen kuin menen varsinaiseen puheenvuoroni teemaan, haluan kuitenkin muutaman kommentin esittää täällä käydyistä keskusteluista.

On pakkoa sanoa, että minusta tuntuu hyvin kummalliselta se vastakkainasettelu, mikä tässä keskustelussa on aika ajoin leimahtanut lapsille ja lapsiperheille suunnattujen palvelujen ja perhetukien vastakkainasettelun muodossa. Minusta se on hyvin hedelmätön tarkastelunäkökulma. Pikemminkin pitäisi tutkia sitä kokonaisuutta, joka tästä muodostuu, ja tuon kokonaisuuden vaikuttavuutta.

Toinen asia, joka pisti korvaan, on sen vähättely, kuinka merkittävä vaikutus lapsiperheiden taloudellisen aseman kannalta on ollut muun muassa työllisyyden parantumisella, verotuksen kevenemisellä ja lainojen reaalikorkojen alenemisella. Ne ovat kuitenkin olleet suuria asioita, jotka ovat monella, monella tavalla parantaneet lapsiperheiden mahdollisuutta selviytyä monista vaateista.

Allekirjoitan myös mielelläni ne lukuisat puheenvuorot, joissa on korostettu voimakkaasti vanhemmuuden ja aivan tavallisen perheen yhdessäolon merkitystä. Aivan tässä keskustelun loppuvaiheessa on tässä suhteessa kuultu monia, monia ansiokkaita puheenvuoroja. Minusta on erittäin hyvä, että myös muut kuin materiaaliset arvot on tässä keskustelussa nyt viime vaiheessa nousseet selkeästi esille.

Arvoisa herra puhemies! Varsinainen puheenvuoroni sisältö liittyy tässä selonteossa aika lailla vähälle huomiolle jääneeseen koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaan. Minun mielestäni siitä kuitenkin tällä hetkellä tässä valtakunnassa käydään aika monenlaista keskustelua.

Aivan kuten selonteossa todetaan, maassa on viimeisten viiden vuoden aikana käynnistynyt erittäin runsaasti erilaisia iltapäivähankkeita. Näiden hankkeiden tavoitteena on ollut tarjota virikkeellinen ja turvallinen toimintaympäristö, jossa lapsi voi koulupäivän jälkeen oppia uusia, tarpeellisia tietoja ja taitoja tulevaisuutta varten. Tämä asetettu tavoite todellakin palvelee sekä lapsia yksilöinä että myöskin heidän perheitään. Turvattoman yksinolon ja siitä mahdollisesti seuraavan syrjäytymisen ehkäiseminen on koettu lapsen terveen kehittymisen kannalta tärkeäksi, ja toimimalla ikäistensä parissa lapsi opettelee tärkeitä sosiaalisia vuorovaikutustaitoja, kokee uusia terveitä elämyksiä muun muassa liikunnan ja leikin varjolla.

Koulunkäynti on nähtävä lapsen työnä, ja tuossa työssä lapsi kohtaa uusia haasteita ja kokee pettymyksen ja onnistumisen hetkiä ja elämyksiä. Haluaisin korostaa nyt sitä, ehkä oman siviilityöni pohjalta, että niin tärkeitä kuin onnistumisen kokemukset ovatkin, niin ensiarvoisen tärkeätä on myöskin se, että lapsi oppii koulussa tai iltapäivätoiminnassa sietämään epäonnistumista. Se on äärettömän tärkeä asia, kun ajatellaan, miten hän aikuisena ja nuorena pystyy isompiin vastoinkäymisiin reagoimaan.

Onnistuneeseen koulunkäyntiin tulisi liittyä tietenkin vanhempien tuki ja turvallisuuden tunne, mutta näinhän ei asia kuitenkaan aina ole, vaan lapsi joutuu monesti painimaan näiden kasvavien haasteidensa kanssa yksin. Tällaisessa tilanteessa turvattomuuden ja masentumisen riski kasvaa, mutta jos läsnä on tuttu ja turvallinen aikuinen kerho-ohjaaja, näistä haasteista pystytään yhdessä selviytymään.

Arvoisa puhemies! Iltapäivätoiminnan järjestämistä ei minun mielestäni voida ratkaista säätämällä se uudeksi subjektiiviseksi oikeudeksi ja sälyttämällä sen järjestämisvastuu yksioikoisesti jollekin taholle. Hedelmällisempi ratkaisuvaihtoehto on saada aikaan entistäkin aktiivisempi vuorovaikutus julkisen sektorin eri toimijoiden ja kolmannen sektorin välille. Opetusministeriö onkin asettanut työryhmän selvittämään nykyisen toiminnan muotoja sekä perusopetuksessa olevien lasten mahdollisuuksia osallistua ohjattuun iltapäivätoimintaan. Tämän lisäksi työryhmän tehtävänä on myöskin selkeyttää ja selvittää tuon toiminnan rahoitusperusteita. Työryhmän tulisi saada työnsä valmiiksi kesäkuun loppuun mennessä. Toivon, että työryhmässä löytyy ratkaisumalleja iltapäivätoiminnan muotojen vakiinnuttamiseen sekä myöskin rahoitusvaihtoehtoja. Nythän useimmiten tänä päivänä on niin, että lapsen iltapäivätoimintaan osallistuminen vaatii myös vanhempien taloudellista panostusta. Mielestäni tämä on aivan oikein ja se on tärkeätä, mutta toisaalta on niin, että se vanhempien varallisuus ei missään tapauksessa saa myöskään nousta esteeksi lapsen osallistumiselle iltapäivätoimintaan.

Jos sitten katsotaan vähän vaikkapa pohjoismaalaisittain sitä, minkälaisen tason olemme iltapäivätoiminnan järjestämisessä Suomessa saavuttaneet, niin haastetta näyttäisi olevan edessä. Tällä hetkellä Suomessa voidaan arvioida, että 30—40 prosenttia 7- ja 8-vuotiaista on jonkinasteisen iltapäivätoiminnan piirissä. Esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa luvut kohoavat noin 60—70 prosenttiin. Mikäli Suomi siis haluaa päästä hyvälle pohjoismaiselle tasolle tässä suhteessa, on työtä vielä runsaasti tiedossa. Pidän kyllä itsestään selvänä sitä, että tässä työssä kuntien rooli tulee varmasti korostumaan, mutta mielestäni kunnan tehtävänä voisi luontevasti olla toimiminen koordinoijana muitten tahojen vastatessa varsinaisesta palvelujen tuottamisesta. Näin toimimalla on parhaat mahdollisuudet saada aikaan korkeatasoiset ja paikallisiin olosuhteisiin parhaiten soveltuvat ratkaisumallit.

Yhtä asiaa haluaisin korostaa. Toteutetaan tämä iltapäivätoiminta millä tavalla tahansa, minkä järjestäjän toimesta tahansa ja missä tiloissa tahansa, niin pitäisin tärkeänä, että lapsi tietää sen, milloin hänen koulupäivänsä päättyy ja milloin hänen vapaa-aikatoimintansa alkaa. Esimerkiksi Ruotsin mallit sellaisesta järjestelmästä, jossa ei oikein tiedetä, mikä vaihe milloinkin on menossa, eivät ole kovin rohkaisevia.

Herra puhemies! Aivan lopuksi haluaisin kuitenkin todeta itsekin sen, että vanhempien osuus kasvattajina tulee jatkossakin pysymään keskeisenä. Vanhemmuuteen kuuluvaa vastuuta ei voida eikä sitä missään olosuhteissa saa siirtää muille tahoille. Ulkopuoliset toimijat voivat olla perheiden apuna ja tukena, mutta kodilla on ehdottomasti ratkaiseva merkitys lapsen turvallisen ja virikkeellisen kasvuympäristön rakentamisessa.

Anne  Holmlund  /kok:

Arvoisa puhemies! Työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta on käytetty useita puheenvuoroja. Vastuuseen on perätty enimmäkseen työnantajia. Vuoropuhelu työelämän joustavuudesta on järkevää ja välttämätöntä, mutta vastuun sälyttäminen pelkästään työnantajan vastuulle on asennoitumisena peräti yksisilmäinen. Laaja keskustelu muuallakin kuin tässä salissa on tarpeen.

Työelämän joustaminen perheen ehdoilla on tavoiteltavaa, mutta kaavamaisten, yleispätevien mallien luominen on kaikkea muuta kuin joustavuutta lisäävää. Eri tyyppisillä työpaikoilla on peräti erilaiset mahdollisuudet joustavien työaikojen järjestämiseen. Ahtaan normiohjauksen sijasta on tarjottava kannustavia vaihtoehtoja perheellisten työntekijöiden tilanteen helpottamiseksi erilaisissa elämäntilanteissa. Liian ahdas normitus on omiaan pahimmassa tapauksessa lisäämään perheellisten työntekijöiden syrjintää työhönottotilanteessa. Tällainen tilanne ei voi olla kenenkään edun mukaista.

Kenties meille kansanedustajillekin olisi tervettä joutua itse edes hetkeksi työnantajan rooliin. On kiusallisen helppoa arvostella työnantajapuolta, kun omakohtaiset kokemukset ovat melko pienet ja työnantajan moraalia tai pikemminkin kuviteltua moraalittomuutta arvostelevat puheet keskittyvät lähinnä marginaali-ilmiöiden esittämiseen. Ainoa rehellinen vaihtoehto on avoin vuoropuhelu, jossa huomioidaan sekä perheen että työnantajan tarpeet ja joustomahdollisuudet.

Pienten lasten päivähoito voidaan tänä päivänä hoitaa monella eri tavalla, ja lähestulkoon jokaisen lapsiperheen tarpeisiin on löydettävissä sopiva ratkaisu. On kuitenkin muistettava, että subjektiivinen oikeus päivähoitoon ei tarkoita sitä, että perheet automaattisesti saisivat valita esimerkiksi päiväkodin tai kunnallisen perhepäivähoidon välillä. Trendit perhepäivähoidon ja päiväkotihoidon välillä vaihtelevat, ja kunnilla ei välttämättä löydy mahdollisuuksia jokaisen perheen yksilöllisten toivomusten toteuttamiseen. Kunnallisen päivähoidon monimuotoisuutta lisäävät ryhmäperhepäivähoitokodit sekä vanhempien työaikojen mukaan joustavat vuororyhmäperhepäivähoitokodit. Kuntakohtaisesti mallit tosin vaihtelevat melkoisesti. Pääsääntöisesti kunnat kuitenkin pyrkivät noudattamaan vanhempien toiveita ja tarpeita. Lasten kotihoidon tuki on tärkeä osatekijä harkittaessa lastenhoidon järjestämistä, niin kuin tässäkin salissa useista puheenvuoroista voidaan todeta.

Mielestäni tässä salissa lasten hoitomuotojen vastakkainasettelu on turhaa. Vanhempien oikeus ja velvollisuus on ratkaista, mikä on lähtökohtaisesti paras vaihtoehto. Paras vaihtoehto ei varmaankaan ole vanhempien syyllistäminen heidän valinnoistaan. Työelämän ja perheen yhteensovittamiseksi olisi erittäin toivottavaa, että kotona tehtävän etätyön mahdollisuudet ja kilpailukyky työmarkkinoilla saataisiin myös kasvamaan. Työelämän joustotarpeen tiedostavat ehkä selkeimmin pienten lasten vanhemmat. Mutta aivan yhtä tärkeää on löytää joustomahdollisuuksia niissä tilanteissa, jolloin lapsi tai nuori on alkanut oireilla psyykkisesti. Nuoren syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja kuntoutumisen nopeuttamiseksi on asianmukaisen hoidon saaminen äärimmäisen tärkeää. Nuoren mielen järkkyminen on myös vanhemmille erittäin suuri taakka, johon sisältyy monia tabuja ja syyllisyydentuntoja. Perheen selviytymisen kannalta työelämän joustokysymykset näissä tilanteissa ovat erittäin tärkeitä.

Arvoisa herra puhemies! Yksiselitteistä vastausta lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntymiseen ei ole. Syyt ovat moninaiset ja samoin seuraukset. Yhtä mieltä varmasti voimme olla siitä, että toimenpiteitä tarvitaan. Suurin osa suomalaisista lapsista ja nuorista voi kaikesta huolimatta suhteellisen hyvin. Ääripäänä ovat kuitenkin syrjäytyneet tai syrjäytymisuhan alla olevat nuoret, joista valitettavan moni on jo niin sanottu toisen polven syrjäytynyt. Kun vanhemmilta puuttuu kyky ja valitettavan usein myös halu omista biologisista lapsistaan huolehtimiseen, ovat yhteiskunnan mahdollisuudet melko vähäiset. Huostaanotto on äärimmäinen keino suojata lapsia, niin ikävältä kuin se tuntuukin ääneen sanoa, omilta vanhemmiltaan. Kun vanhempien kyky toimia vanhempina on heikentynyt, korostuu koulun merkitys kasvattajana ja rajojen asettajana. Opetustoimen riittävät resurssit ja niiden oikea suuntaaminen ovat lasten ja nuorten hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeitä. Erityisopetuksen merkitys ja oireilevan lapsen tai nuoren lähtökohdista rakennettu oppimisen malli auttavat heikon lähtötilanteen saaneita tai siihen ajautuneita sopeutumaan yhteiskunnan vaatimuksiin.

Yhtä oikeaa mallia ei vanhemmuuteen ole. On valittavissa monta eri tietä päästä perille. Yhteiskunnan tehtävänä on edistää vanhempien mahdollisuuksia heidän omissa valinnoissaan ja kannustaa sellaisten mallien rakentamiseen, joiden lähtökohtana on nimenomaan lapsen ja perheen etu. Yhteiskunnallisten muutosten myötä lapsen turvaverkko on heikentynyt. Avioerot rikkovat perheyhteisöjä niin fyysisesti kuin sosiaalisestikin. Väestön muuttoliikkeen myötä lapsen luonnolliseen turvaverkkoon kuuluvat isovanhemmat eivät ole useinkaan enää jakamassa lapsen arkea. Edes yksi luotettava ja rakastava aikuinen, jolla on aikaa ja tahtoa kuunnella, on usein riittävä resurssi auttamaan lapsen ja nuoren kasvamisessa vastuulliseksi aikuiseksi. Kolmannen sektorin järjestämä kerho- ja harrastustoiminta on erityisen merkityksellistä sellaiselle nuorelle, jolta vastuullisen aikuisen tuki puuttuu. Onnistumisen kokemus harrastuksissa auttaa oman minän rakentumisessa ja vahvistumisessa.

Täällä on siteerattu afrikkalaista sananlaskua siitä, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Käytetyistä puheenvuoroista voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että Suomessa lasten kasvattamiseen tarvitaan ilmeisesti koko eduskunta. Toivottavasti kuitenkin vain yhteiskunnallisessa mielessä. Olen kuunnellut salissa käytyä keskustelua työhuoneessani keskusradion kautta. Täällä on käytetty runsaasti ansiokkaita puheenvuoroja sekä salin vasemmalta että oikealta laidalta, kuten myös keskeltä salia, puheenvuoroja, joissa on aidosti etsitty lapsen parasta.

Arvoisa puhemies! Lasten ja nuorten hyvinvointia koskevan selonteon alkulehdillä on esitetty kunnianhimoinen tavoite siitä, että perhepolitiikkaa tulee kehittää siten, että se tarjoaa välineet lapsen kasvulle ja kehitykselle sekä turvaa lapsen kehitysedellytykset kaikissa oloissa. Tavoite on haasteellinen ja kirjaimellisesti otettuna ehkä vaikeastikin toteutettava. Lapset ovat kuitenkin se ryhmä, jonka hyvinvoinnista huolehtiminen tai vaihtoehtoisesti huolehtimatta jättäminen sisältää kauaskantoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, jotka heijastuvat vuosikymmeniksi eteenpäin. Lapsi ei voi odottaa huomiseen, hänen vuoronsa on tänään.

Kaarina   Dromberg  /kok:

Arvoisa puhemies! Hyväksyessään 7.12.1999 esiopetusta koskevan lainsäädännön eduskunta edellytti hallituksen valmistelevan säännösmuutokset, jotka antavat kunnille mahdollisuuden halutessaan siirtää päivähoidon hallinnon ja ohjauksen sosiaalilautakunnalta opetustoimesta vastaavalle lautakunnalle. Sivistysvaliokunta kiinnitti huomiota siihen, että vapaakuntakokeilun kokemukset päivähoidon siirtämisestä sosiaalilautakunnalta opetustoimesta vastaavalle lautakunnalle ovat olleet myönteisiä. Valiokunta kiirehti sosiaali- ja terveysministeriön toimenpiteitä eduskunnan lausuman edellyttämien säännösmuutosten tekemiseksi. Näin on tapahtunut, ja haluan siitä antaa kiitoksen ministeri Soininvaaralle.

Mutta nyt tämä lakiesitys on kuitenkin juuttunut tänne eduskuntaan sosiaali- ja terveysvaliokuntaan. Toivon, että siellä mahdollisimman nopeasti saataisiin ratkaistua tämä asia, sillä monet kunnat todellakin odottavat sitä, että ne itse saavat ratkaista, minkä hallintokunnan alaisina tämä toimi oikeastaan on paras mahdollinen kunnan kannalta ja lasten kannalta järjestää. Toivon, että ministeri Soininvaara omalta osaltaan vielä yrittäisi nopeuttaa tämän asian käsittelyä, koska tämä on erittäin tärkeä asia. Kasvatuksellisestikin katsomme, että esikasvatus ja yleensäkin päivähoito kuuluu ensisijaisesti kasvatustehtävään eikä nimenomaan sosiaalipuolen asioihin siinä määrin kuin sitä on tuotu esille.

Toinen asia, johon haluaisin kiinnittää huomiota, on tällä hetkellä voimassa oleva laki vanhemman oikeudesta lyhennettyyn työpäivään: osittainen hoitovapaa on voimassa sen vuoden loppuun, jolloin lapsi aloittaa peruskoulun. Esimerkiksi sivistysvaliokunnassakin olemme hyvin laajasti käsitelleet lasten iltapäivähoitoa tai aamupäivähoitoa, riippuen tietysti kouluajasta. Siinä mielessä minun mielestäni pitäisikin tutkia sitäkin mahdollisuutta, että tuo laki on voimassa sen vuoden loppuun asti, jolloin lapsi täyttää kymmenen vuotta ja siis vanhemmilla olisi oikeus mahdollisuuksien mukaan olla itse myös hoitamassa lasta ja myöskin ne perusedellytykset kasvatukselle antamassa kotona, sillä tärkein kasvattajahan on kuitenkin koti ja vanhemmat. Perusteluna sanoisin vielä tälle, että osittainen hoitovapaa on syntynyt tilanteessa, jolloin päivähoitopaikoista oli pula. Tällä hetkellä päivähoitolain 1996 mukaan jokaisella lapsella on oikeus kunnalliseen päivähoitoon ennen esikouluikää. Todellinen tarve vanhemmilla tällä hetkellä on huolehtia esikoululaisista ja pienistä koululaisista joko aamulla ennen koulupäivän alkua tai koulupäivän päätyttyä. Tähän tarvitaan mahdollisuutta lyhennettyyn työpäivään. Toivon, että tämä asia olisi yhtenä kohteena silloin, kun mietitään näitä iltapäivähoitoja lasten kannalta.

Yhtenä asiana korostan myöskin sitä, mikä tulee esiin Stakesin raportissakin "Mikä lapsiamme uhkaa?", että yhteistyötä lasten ja nuorten asioissa eri toimijatahojen kanssa on oltava. Miten voitaisiin isoissa yksiköissä kunnallista byrokratiaa purkaa, jotta saataisiin toimivia ratkaisuja ja malleja? Ehkäpä näissä yhteistyöhankkeissa oppia pitää käydä hakemassa pienten kuntien ratkaisuista, joissa kerta kaikkiaan on tehtävä yhteistyötä. Muuten resurssit eivät tänä päivänä riitä. Tässä olisi yksi semmoinen erittäin tärkeä kohde, jossa eri hallintokunnat pystyisivät työskentelemään yhdessä.

Pertti  Hemmilä  /kok:

Arvoisa puhemies! Täällä on, kuten äskeisessäkin ed. Drombergin puheenvuorossa, nostettu esiin iltapäivätoiminta. Opetusministeriö tosiaankin viime syksynä asetti työryhmän, jossa itsekin olen jäsenenä. Työryhmämme tavoitteena on selvittää koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta ja tehdä ehdotus toimenpiteistä asiaa koskevan valtioneuvoston periaatepäätöksen pohjaksi. Määräaikakin tälle työlle on annettu ja se päättyy 18.6. Siihen mennessä pitäisi saada selvää jälkeä. Odotamme tietysti konkreettisia toimenpiteitä sen jälkeen hallitukselta tässä asiassa. Tämän halusin vain tuoda tälle vähälukuiselle salille tiedoksi vielä, kun se asia on ollut esillä niin kovasti täällä. Ei muuta.