Päivi Räsänen /kd(esittelypuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Tämän lakialoitteen tavoitteena on lisätä elinsiirtojen määrää, ja tässä aloitteessa esitetään luovuttavaksi lähiomaisten ja muiden läheisten niin sanotusta veto-oikeudesta niissä tilanteissa, kun kyseessä on kuollut luovuttaja; niissä tapauksissa, joissa luovuttaja oli kuollessaan alaikäinen tai vajaakykyinen, tulisi tämän aloitteen mukaan elinten irrottamiseen lisäksi olla hänen laillisen edustajansa suostumus. Ja lyhyesti perusteluna on se, että omaisten mahdollisuus vastustaa luovutusta on käytännössä hidastanut elinsiirtoprosesseja eli siirtojonot kasvavat ja ihmisiä kuolee jonoihin.

Tätä lakialoitetta valmistellessani olen ollut tiiviisti yhteydessä Suomen johtavaan elinsiirtolääkäriin, professori Krister Höckerstedtiin, joka on myös julkisuudessa vedonnut useaan otteeseen lainmuutoksen puolesta.

Tällä hetkellä elinsiirtoa odottaa 200—300 suomalaista, ja jonot ovat kasvamaan päin, sillä luovuttajia on vuosittain alle 100. Joka vuosi 20—30 ihmistä kuolee elinsiirtojonoon. Elinsiirtojen määrä näyttää kääntyneen laskuun, ja suurin ongelma on nimenomaan puute luovuttajista. Tarve luovutuselimille on kasvanut muun muassa elintapasairauksien yleistyessä ja luonnollisesti ihmisten pidemmän eliniän takia ja myös parantuneen lääketieteen vuoksi.

Suomen Gallupin vuonna 2006 tekemän tutkimuksen mukaan 83 prosenttia suomalaisista kertoo, että olisi valmis luovuttamaan elimensä kuoleman sattuessa, eli suhtautuminen kuoleman jälkeiseen elinten luovutukseen on varsin myönteistä. Kuitenkin kansalaisista keskimäärin vain noin joka viides on allekirjoittanut elinluovutuskortin, ja ehkä tuon kortin kirjoittamiseen on aika suuri kynnys, siihen, että ryhtyy ylipäänsä pohtimaan oman kuolemansa jälkeisten elinten kohtaloa.

Elinsiirrot onnistuvat Suomessa hyvin, ja ne ovat erittäin kustannushyödyllisiä, vaikka ovatkin kalliita toimenpiteitä. Elinsiirtotoimintaan kohdistuu kuitenkin ajallisia paineita. Koko prosessi elimen hankinnasta sen siirtoon olisi saatava päätökseen ihan muutamassa tunnissa, jotta tuo siirto onnistuisi ja elin olisi elinkelpoinen. Elinsiirtotoiminnassa lähtökohtana on toki se, että ihmisellä on oikeus oman ruumiinsa koskemattomuuteen ja oikeus määrätä elimiensä ja kudoksiensa käyttämisestä lääketieteelliseen tarkoitukseen. Suomessa kuitenkin tämä lakiin kirjattu veto-oikeus eli se, että lain mukaan täytyy selvittää, vastustavatko lähiomaiset tai muut läheiset tätä luovutusta, on käytännössä hankaloittanut tätä elinsiirtotoimintaa.

Ensinnäkin kuolema näissä tilanteissa on yleensä ennalta arvaamaton, joku nuoren ihmisen onnettomuus, ja omaiset ovat hyvin järkyttyneitä, eikä heillä ole juuri aikaa eikä kapasiteettia ryhtyä pohtimaan tämän oman rakkaan menettämisen rinnalla jollain lailla sekundääriseltä tuntuvaa ajatusta eli elimien irrotusta ja luovutusta. Lisäksi tämä nykylaki jättää hyvin väljästi määritellyksi tämän lähiomaisten ja läheisten joukon. Lähiomaisten ja läheisten joukko on aika suuri. Jos lääkärin velvollisuutena on ryhtyä selvittämään siinä hyvin lyhyessä ja hektisessä ajassa lähiomaisten ja läheisten kanta tähän tilanteeseen, niin voi olla vaikeaa riittävän nopeasti saada selville, voidaanko tuo elinten irrottaminen tehdä. Kaiken lisäksi voi olla niin, että lähiomaiset ovat matkoilla vaikka toisella puolella maailmaa ja heidän tavoittamisensa viivästyy. Lisäksi eräs käytännön ongelma, jonka myös nämä lääkärit ovat itselleni tuoneet esiin, on se, että lähiomaiset saattavat olla keskenään erimielisiä vainajan elinten irrottamisesta. Eli tilanteen vaikeus asettaa ihan erityisiä haasteita terveydenhuoltohenkilöstölle ja erityisesti teho-osastojen vastaaville lääkäreille, jotka yrittävät ottaa huomioon kaikki mahdolliset seikat ja myös toki huolehtivat elinsiirtoa tarvitsevien potilaiden tilanteesta ja heidän hoitonsa kiireellisyydestä.

Tilanteissa, joissa kuolleen henkilön tahto ei ole tiedossa, periaatteessa nykylaissakin lähtökohtana on niin sanottu oletettu suostumus, eli elimiä, kudoksia ja soluja saadaan irrottaa, jollei ole syytä olettaa, että vainaja eläessään olisi sitä vastustanut. Tässä aloitteessa esitetään luovuttavaksi lakipykälässä tästä lähiomaisten ja muiden läheisten kuulemisvelvollisuudesta ja samalla mahdollisuudesta vastustaa luovutusta. Niissä tilanteissa, joissa henkilö ei halua, että hänen kuolemansa jälkeen hänen elimiään irrotetaan, hänellä on mahdollisuus elämänsä aikana tehdä testamentti eli elinluovutuksen kieltävä testamentti. Ajattelen, että Suomessa se koskisi lähinnä ehkä Jehovan todistajia, jotka eivät hyväksy tätä toimintaa. Mutta he voivat tehdä aivan niin kuin verensiirron kieltämisen suhteen myös kiellon omien elimiensä käyttämisestä.

Lisäksi esitän tässä lakiehdotuksessa, että niissä tapauksissa, joissa luovuttaja oli kuollessaan alaikäinen tai vajaakykyinen, tulisi olla hänen laillisen edustajansa suostumus.

Tuija Nurmi /kok:

Arvoisa puhemies! Hyvät kollegat! Mielestäni ed. Räsäsen lakialoite on arvokas esitys, ja mielestäni sitä tulee kaikin keinoin viedä eteenpäin.

Yksi keino, jolla voitaisiin myös asianomaisen henkilön tahto kirjata ylös, on esimerkiksi tehdä merkintä ajokorttiin siitä oikeudesta, että elimiä saa kortin haltijan menehtyessä käyttää siirtotarpeisiin muille henkilöille.

Tarvetta luovutuselimille on runsaasti, kuten täällä jo todettiin. Siitähän on kirjoitettu ja puhuttu hyvin laajasti, ja eri medioissa siitä on ollut luettavissa ja kuultavissa.

Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikkien ihmisten elimet eivät — esimerkiksi joidenkin sairauksien takia — sovi luovutettavaksi, jotenka kyseessä on hyvin henkilökohtainen asia.

Itse haluaisin haastaa kaikki suomalaiset ja tietenkin meidät kaikki edustajat etunenässä täyttämään elinluovutuskortti, niin että kantaisimme sitä lompakossamme mukanamme jatkuvasti. Mutta toivon, että tästä ei tule mitään julkisuuskampanjaa, koska siinä sitten voidaan myös testata, kuka on kelvollinen luovuttamaan elimiä ja kuka ei. Mielestäni se ei ole taas asiallista millekään osapuolelle.

Ymmärrän kyllä niitä perheitä ja tapauksia, joissa Suomessa ei sitten kuolemantapauksen yllättäessä pystytä tekemään ratkaisua siitä, että kuolleen henkilön elimiä saa irrottaa ja käyttää apuna toisen tai toisten ihmisten mahdollisen elämän tai elämän parantamisen tarpeeseen. Ihmisen koskemattomuus on hyvin arka asia, ja varsinkin kuoleman yhteydessä, omaisten joutuessa päättämään läheisensä kohtalosta, se nousee mielestäni ehkä vielä suurempaankin, ainakin tunteelliseen, arvoon, ja se on mielestäni aivan oikein.

Olen huomannut, että useasti se, joka on kokenut onnettomuuden, kantaa usein lompakossaan elinluovutuskorttia. Nämä ihmiset ovat perustelleet asiaa sillä, että he ovat saaneet itse joskus apua ja he itse haluavat myös antaa sitten sellaisen tilanteen sattuessa jollekin toiselle henkilölle tai useammalle henkilölle mahdollisuuden uuteen tai parempaan elämään. Mielestäni se on hyvin jalo ja hieno ajatus.

Korostan vielä sitä, että kyse on hyvin henkilökohtaisesta asiasta, mutta haastan kuitenkin kaikki suomalaiset edelleenkin, edustajat — siis kansanedustajat — etunenässä, täyttämään elinsiirron luovuttamiseen oikeuttavan todistuksen eli elinsiirtokortin.

Bjarne Kallis /kd:

Arvoisa herra puhemies! Minustakin ed. Räsäsen aloite on erinomaisen hyvä, ja tähän näkemykseen päädyin varsinkin sen jälkeen, kun luin, mitä viikonvaihteessa Sunday Timesissa ja Aftenpostenissa kirjoitettiin. Molemmissa lehdissä oli pitkä artikkeli siitä, miten elinluovutuksista on syntynyt pimeät markkinat. Siinä artikkelissa kerrottiin ja oli jopa kuva egyptiläisestä pariskunnasta, josta molemmat olivat pimeillä markkinoilla myyneet munuaisensa hintaan 2 300 dollaria. Kerrottiin myöskin, että tämä tapa luovuttaa ja panna omat elimet myyntiin nettisivuille on tullut Eurooppaan, ja oli mainittu nimeltä toinenkin henkilö, neljän lapsen isä, joka ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin panna munuaisensa myyntiin. Hän sai vastauksen saksalaiselta pariskunnalta, joka tarvitsi 5-vuotiaalle lapselle uuden munuaisen, ja he maksoivat siitä 20 000 euroa.

Tässä aloitteessa ed. Räsänen toteaa, että lainsäädäntö Euroopan unionin maissa vaihtelee aika paljon. Minä olen sitä mieltä, että jos lakia muutetaan siihen suuntaan, mitä lakialoitteessa esitetään, niin sekin omalta osaltaan vähentää pimeillä markkinoilla olevaa myyntiä. En väitä, että suomalaiset olisivat näille markkinoille tulleet, mutta sillä, että tämä elinsiirto yleistyisi, olisi varmasti vaikutusta tähän.

Eero Akaan-Penttilä /kok:

Arvoisa puhemies! Minä kannatan ilman muuta tätä ed. Päivi Räsäsen lakialoitetta koskien näiden elinsiirtojen yhteydessä tapahtuvaa tiettyä lainsäädännöllistä muutosta ja perustelen sitä muutamilla asioilla.

Ensinnäkin koko tämä asia on nykyaikaa, ja se on kehittynyt 1960-luvulta alkaen. Siis yli 40 vuoden ajan, varmaan viitisenkymmentä vuotta, tätä toimintaa on maailmalla harrastettu. Suomessa se alkoi munuaistensiirrolla 1960-luvun lopulla, ja vähitellen lähes kaikki sisäelimet ovat tulleet tähän mukaan tavalla tai toisella: on sydäntä, keuhkoja, molempia yhdessä. Kaikki alkoi, kuten sanottu, munuaisista. Nykyään siirretään maksaa erilaisina osina, ja toisaalta hyvin pienenä asiana on ihmisen sarveiskalvo, sitäkin siirretään.

Kun näin on tehty — siis teknologia on erittäin korkealla tasolla, ja hylkimisreaktiot, joissa siis oma kudos hylkii muualta saatua vierasta kudosta, hallitaan lääkkeillä, pitkäaikaistulokset ovat erittäin hyviä tästä kaikesta — niin onhan se tietysti tosi mielenkiintoista, että kun tarve meillä Suomessa on noin 300 tämmöistä elinsiirtokirurgista tapausta näiden sisäelinten osalta vuodessa, niin luovuttajia on vain kolmasosa siitä, noin 100, ja se johtaa sitten siihen, että 20—30 ihmistä menehtyy. Totta kai eduskunnan pitäisi herätä tämmöiseen asiaan aivan poikkeuksellisesti ja muodolliset seikat ja muut vastaavat silloin poistaa. Siihenhän tämä ed. Räsäsen aloite jo tähtää. Kun olemme kaksinkertaisia kollegoja, niin molemmat tiedämme tämän käytännön kentältä, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Minä en sitä tarkoita, että tässä pitäisi kasvoja kaikille ruveta siirtämään. Se näköjään on ihan viimeisimpää huutoa, mutta se kuvastaa sitä, miten korkeata teknologiaa siis käytetään hyväksi.

Nyt kun on sitten niin, että surureaktioiden yhteydessä omaisilla tai lähisukulaisilla, ehkä vähän epämääräisestikin rajoitetulla ihmisjoukolla, on mahdollisuus sanoa "ei" tähän, niin kyllä minäkin vierastan kovasti sitä, että he silloin voivat tämmöistä mandaattia käyttää. Kokonaisvaltainen ajattelu on se, jolla tätä pitäisi lähestyä, eikä mitenkään tunteen kannalta, sillä kaikki ne suvut, joissa sitten on nuoria ihmisiä esimerkiksi elinsiirtokirurgian kautta tai työikäisiä ja joskus ikääntyneitäkin saatu takaisin elämään useammaksi vuodeksi, tietävät, miten suurta kiitollisuutta he kokevat. Itse tunnen tämmöisiä henkilöitä, jotka ovat sanoneet, että he aikanaan pitävät huolta siitä, että heidän elimensä taatusti luovutetaan eteenpäin. Se on se yleinen mielipide koko tässä kentässä. Siis tämä puutos on ongelmallinen, ja kiitos siitä ed. Räsäselle, että tämän lakialoitteen olette tehnyt!

Suhtautumisesta sanoisin vielä sen, että kun itsekin olen nähnyt näitä erilaisia hyvin ikäviä tapahtumia ja siinä yhteydessä läheisten reaktioita, niin ne ovat niin irrationaalisia, että jos niiden perusteella perustetaan tämmöinen kielteinen päätös, niin itse asiassa kyllä lainsäätäjä antaa ihan väärän vallan sille irrationaaliselle päätökselle. Olen törmännyt tilanteisiin, joissa ihmiset ovat myöntäneet allekirjoituksella, että tiettyjä toimenpiteitä ei enää tietyssä vaiheessa lainkaan tehdä, ja sitten kun toteutetaan se heidän halukkuutensa ja ihmisen elämä on tiensä päässä, niin se reaktio on niin suuri, että lähes oikeusjuttuja nostetaan niitä vastaan, jotka tekivät sen sopimuksen mukaisesti, johon omaiset alun perin olivat tyytyneet. Kun varsinainen tilanne tulee, niin kaikki väliaikaisesti kääntyy toisinpäin. Se on ehkä koko se ydin tässä.

Tässä täytyy olla myöskin joku pieni syy siihen, että meillä Suomessa tämä informaatio mahdollisesti ei leviä ihan oikealla tavalla. Ehkä kaikille meille kansanedustajille pitäisi muistuttaa, että sopivassa tilanteessa paikalliset projektit saattavat olla paikallaan. Näitä suostumuksiahan voi olla ihan huoltoasemilla, niitä voi kantaa jokaisessa autossa mukana, miksei rekisteriviranomainenkin voisi tässä asiassa jotenkin olla liikkeellä. Ja niin kuin ed. Nurmi sanoi, esimerkiksi tämä ajokorttiin liitetty pieni kruksi saattaisi olla erittäin hyvä hallinnollinen temppu myöskin, mutta sehän ei kuulu tämän lainsäädännön sisältöön. Mutta voimakas positiivinen reaktio tästä salista tarvitaan, jotta tämä asia turvattaisiin.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa puhemies! Lääkärikansanedustajat ovat käyttäneet täällä hyvin asiantuntevia puheenvuoroja. Omasta näkökulmastani haluan tuoda sen esille, että ihmishenki on arvokas asia ja sen eteen tulee tehdä kaikki voitava, jotta ihminen voi säilyttää henkensä onnettomuustilanteen jälkeen tai vaikeassa sairaudessa. Nyt käsiteltävänä oleva lakialoite tähtää juuri tähän, ja sen takia toivon, että lakialoite saa asianomaisessa valiokunnassa rakentavan ja myönteisen jatkokäsittelyn. (Ed. Kallis: En minä ole lääkäri!)

Sirpa Asko-Seljavaara /kok:

Arvoisa puhemies! Ed. Räsäsen aloite on todella erinomainen, kun tästä 9 §:stä poistetaan tämä läheisten ja omaisten tahto.

Mutta tämä ei kyllä kokonaan tule ratkaisemaan sitä ongelmaa, että meillä on pulaa elimistä. Sen takia heti, kun saamme käsittelyyn terveydenhoitolain, meidän täytyy ottaa se valiokunnassa yhdessä huomioon, että tämä erityistason hoito huomioidaan paremmin, sillä nyt keskussairaalat eivät kaikkia vainajia ilmoita ajoissa, jolloinka näistä elimistä on jatkuvaa pulaa, mutta jos erityistason sairaanhoito huomioidaan paremmin, rahoitetaan paremmin, meillä olisi ehkä mahdollisuus saada elimiä tässä maassa enemmän.

Päivi Räsänen /kd:

Arvoisa herra puhemies! Haluan vielä kiinnittää huomiota siihen, että Euroopan unionin maiden välillä on huomattavia eroavuuksia elinten luovutuksessa ja elinsiirtojen määrässä ja kyllä tämä luovutuselinten saatavuus korreloi hyvin pitkälti myös siihen lainsäädäntöön, siihen, miten helpoksi ja yksinkertaiseksi prosessi on tehty.

Ed. Asko-Seljavaara on siinä suhteessa ihan oikeassa, että pelkästään tämä ei ratkaise ongelmaa; tarvitaan myös lisää informaatiota koko sairaalaverkostolle, jotta esimerkiksi onnettomuudessa aivokuolleen henkilön mahdollinen elinten irrottaminen nopeasti pohditaan ja toimitaan asianmukaisesti.

Haluan vielä korostaa sitä, että jos ajatellaan sellaista tilannetta, jossa esimerkiksi 18-vuotias nuori mies makaa aivokuolleena auto-onnettomuuden jälkeen sairaalassa ja sitten omaiset saavat tästä tiedon, heidät kutsutaan paikalle, niin on hyvin ymmärrettävää, että he ovat sellaisessa sokkitilassa ja järkytystilassa, että heille ei edes pidä sälyttää sen asian pohtimista ja ratkaisemista, saako tältä vainajalta nyt irrottaa maksan tai munuaiset tai sydämen tai sarveiskalvot. Kyllä tämän kysymyksen pitää olla lääkärien pohdinnassa.

Suomalaisia pitää vain hyvin informoida myös siitä vaihtoehdosta, että jos joku haluaa ehdottomasti vastustaa omien elintensä kuolemanjälkeistä käyttöä, niin hänen on hyvissä ajoin sitten ilmaistava tahtonsa esimerkiksi elinsiirtokortin kautta.

Pekka Vilkuna /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Tämä on todella tärkeä asia, mitä ed. Räsänen on tässä lähtenyt ajamaan, ja lääkärikansanedustajat ovat hyvin perustelleet sen tarpeellisuutta.

Mutta yksi vaikeus tässä koko savotassa on se, että hyvin monesti se elinsiirtotestamentti joutuu hukkaan. Minäkin joskus parikymmentä vuotta sitten, taitaa olla 30:kin vuotta sitten, tein semmoisen paperin, mutta kyllä se rispaantui nopeammin kuin minun sisuskaluni — voi olla, että ne ovat nyt jo molemmat käyttökelvottomia, se testamentti ja minun sisuskaluni.

Minä tein muutama vuosi sitten aloitteen, johon sain kaikkien silloisten lääkärikansanedustajien nimet alle, siitä, että tehtäisiin tämä elinsiirtotestamentti tatuoimalla halukkaan ihmisen ihoon, johonkin vakiopaikkaan näkymättömiin, korvanlehden taakse, nivustaipeeseen, kainalokuoppaan tai mihinkä sovittaisiin. Silloin heti välittömästi hoitohenkilökunta kolaripaikalla jo näkisi, että tämä on suostumuksensa antanut, ja silloin voitaisiin jo panna hälytys käyntiin, että tämä mahdollisuus on olemassa.

Kyllä se testamentti on niin hyvin harvoin mukana siinä kolaritilanteessa, että todella siinä kuluu tarpeettomasti aikaa kaivella sitä paperia. Mutta tämä on kanssa erittäin tärkeää, että niillä sivullisilla ei ole siihen veto-oikeutta todellakaan. Mikä on luvattu, se on luvattu, eikä se muille kuulu.

Tuija Nurmi /kok:

Arvoisa puhemies! Se on ihan totta, niin kuin ed. Vilkuna sanoi, että kortit rispaantuvat, ja monet ajavat autoa ilman ajokorttiakin. Silloinhan ei tietenkään ajokorttikaan auta, vaikka ajokortissa olisi merkintä, jos ajaa ajokortillisena autoa ja ajaa kolarin mutta ajokortti ei ole mukana. Mutta jostakinhan se löytyy, se rekisteri, mihin ajokorttikin on rekisteröity, ja sieltä sitten taas, jos siellä olisi merkintä, että elimiä saa käyttää, löytyy vastaavasti. Se voi olla ihan yhtä hyvin Kela-kortti tai tatuointi.

Mielestäni tässä pätee juuri se sama puheenvuoro, minkä käytin edellisenkin lakialoitteen kohdalla, että tämä on hyvä aloite ja kannatan tätä asiaa. Varmasti tämä aloite vaatii vielä hiomista, mutta sisältö sinänsä on mielestäni tärkeä. Ja mikä on tärkeää, jokaisella ihmisellä on oikeus omaan kehoonsa ja ruumiiseensa ja mielestäni myös oikeus kieltäytyä luovuttamasta elimiään. Sehän on ihan päivänselvää. Mielestäni sitä tahtoa pitää myös pystyä kunnioittamaan ja sallia se.

Surureaktio, mistä ed. Akaan-Penttilä puhui, on hyvin voimakas. Monelle lähiomaiselle tai rakkaalle on jo kova paikka se, kun omainen kuolee ja joudutaan tekemään ruumiinavaus. Se on jo hyvin suuri järkytys usealle henkilölle, ja se on ihan täysin ymmärrettävää.

Ed. Kalliksen puheenvuoro herätti mielenkiintoni. Tähän halusin tuoda esille seuraavan seikan: Elinsiirtoihin liittyy laitonta toimintaa eli, voisi nyt sanoa, elinsiirtovarkautta — elin otetaan ihmiseltä ilman asianomaisen suostumusta — ja maailmalla tätä tapahtuu. Toivon, että Suomen kanta tulee olemaan asiassa selvä, että pyritään semmoisiin toimenpiteisiin, että elinsiirtoja ja elinsiirteitä saadaan riittävästi ja lainmukaisesti, ja voimme olla kansainvälisesti siinä esimerkkinä.

Jos luovutettavien elinten saaminen olisi helppoa, niin asiahan olisi jo hoidettu tähän päivään mennessä, mutta se on hyvin vaikea asia hoitaa.

Erkki Pulliainen /vihr:

Arvoisa puhemies! Näitä puheenvuoroja kuunnellessani olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että tarvetta on. Tuli vaan mieleen semmoinen mahdollisuus, että ei mitään muuta kuin mikrosiru vaan tuonne johonkin niskan alueelle ihon alle ja koneella katsotaan heti, kun tämä henkilö tulee, onko lupa annettu vai ei. Sitä ei voi väärentää millään tavalla, ja homma on täysin hallinnassa, ja asia yksinkertaistuu. Kaikki ne meistä, jotka ovat aktiivisesti valmiita tähän, antavat sen luvan, ja se siru laitetaan tuonne. Laitetaanhan sydämentahdistimet ja muut ihon alle ihan samalla tavalla.

Päivi Räsänen /kd:

Arvoisa puhemies! Haluan vielä selventää, että näitä elinsiirtokorttejahan on tällä hetkellä noin viidenneksellä väestöstä, ja jos tämä lakialoite toteutuu, niin silloin tätä elinsiirtokorttia ei edes tarvita, koska lähdetään siitä, että on ikään kuin oletettu suostumus elinten irrottamiseksi. Itse asiassa jopa voimassa olevassa laissa todetaan kirjaimellisesti tällä hetkellä näin: "Kuolleen ihmisen elimiä, kudoksia ja soluja saadaan irrottaa, jollei ole syytä olettaa, että vainaja eläessään olisi vastustanut sitä taikka että hänen lähiomaisensa tai muu läheisensä vastustaisi sitä." Eli jo tällä hetkellä lähdetään tästä oletetusta suostumuksesta liikkeelle, ja elinsiirtokortilla on merkitystä tällä hetkellä lähinnä nimenomaan lähiomaisten tai muiden läheisten mahdollisen vastustamisen vuoksi. Kun tämä elinsiirtokortti on käytännössä hankala järjestelmä, niin kuin olemme täällä todenneet, niin mielestäni tämä lainsäädäntö olisi syytä uudistaa sen mukaiseksi, mitä olen tässä ehdottanut.

Kun ed. Kallis viittasi näihin Euroopan maihin, niin todellakin on maita, joissa on asiat hoidettu paljon huonommin kuin Suomessa. Tällä hetkellä Euroopan unionissa siirtoelintä odottavien määräksi on arvioitu noin 56 000 potilasta elikkä valtavan suuri määrä potilaita. Varsinkin itäisen Euroopan maissa elinsiirtoon on vaikea päästä. Meillähän oli sosiaali- ja terveysvaliokunnassa aivan hiljattain käsiteltävänä tämä elindirektiivi, missä yhteydessä tämä kävi ilmi.

Markku Pakkanen /kesk:

Arvoisa puhemies! Myös minusta tämä ed. Räsäsen aloite on hyvin kannatettava. Täällä on sitä laajasti tulkittu, monella tavalla, ja lääkärikansanedustajat ovat perustelleet sen myös hyvin.

Itse haluaisin nostaa esille tämän ed. Vilkunan ja ed. Pulliaisenkin esiin tuoman asian, sen, kuinka se elintestamentti merkitään. Tuo tatuointi ihmisen ihoon taikka siru johonkin paikkaan ovat hyviä vaihtoehtoja. Olen elävässä elämässäni nähnyt tilanteen, jossa kaverilla oli kainalokuoppaansa tatuoitu oma veriryhmänsä. Pidin sitä sellaisena hienona ajatuksena, että se olisi sellainen tatuointi, jonka voisi itselleenkin ottaa. Olisi hyvä, että myös tämä elintestamentti, mikä se merkintä nyt sitten olisikin, tavalla tai toisella, varmalla tavalla, olisi sen ihmisen ihoon sitten merkattu. Näitä molempia, tatuointia tai sirua, on syytä harkita tässä lakialoitteen yhteydessä siinä, miten se elintestamentti voitaisiin merkata.

Sirpa Asko-Seljavaara /kok:

Arvoisa puhemies! Kun me saamme tämän kansallisen terveyskertomuksen, joka on luvattu vuoteen 2011 mennessä — se valitettavasti kyllä viivästyy — niin ei nyt kannata oikeastaan vielä ottaa tätä tatuointia tai mikrosirua itseensä, sillä tähän kertomukseenhan voidaan sitten merkitä tahto tai se kielto.

Mutta sitten tästä elinkaupasta vielä. Elinkauppaahan käydään maailmassa erittäin paljon ja etenkin sellaisissa maissa, missä kuolemantuomio on voimassa. Kyllä siellä tapahtuu elimien irrotusta näiltä kuolemaan tuomituilta henkilöiltä.

Tuija Nurmi /kok:

Arvoisa puhemies! Ed. Pulliainen otti tämän mikrosirun esiin. Siitähän on puhuttu tuolla maa- ja metsätalousvaliokunnassa varsinkin eläinten yhteydessä, ja juuri sen asian herkkyyden vuoksi en itse halunnut ottaa sitä esille. Hyvä, että ed. Pulliainen otti sen esille. Se on yksi mahdollisuus.

Mutta se, miksi mielestäni elinsiirtokortti on varsin hyvä, on se, että jos siinä on esimerkiksi nimikirjoitus alla, niin se on kuitenkin niille lähiomaisille viesti elämästä, ja jos siinä on vielä asianomaisen allekirjoitus, niin silloin näkee, että tämä oma rakas on vielä täydessä sielun ja ruumiin voimissaan antanut sitten luvan tai kiellon käyttää näitä elimiä. (Ed. Kallis: Siru vain niille, jotka kieltävät!) — Näitä voidaan miettiä sitten. Ei tämän lakialoitteen tarvitse tällaisenaan mennä läpi, vaan voidaan jauhaa tätä asiaa sitten jossakin työryhmässä ja päätyä sitten johonkin hyvään lopputulokseen.

Kun ed. Pakkanen otti täällä esille tatuoinnit, niin huvittuneena totean, että tänään minulla oli täällä vieraita ja yksi heistä oli ottanut juuri tatuoinnin, hyvin asiallisen sellaisen. Itse olen miettinyt näitä tatuoinnin ottamisia ja sitä, ovatko lävistykset ja tatuoinnit hyviä vai huonoja. Olemme perheessämme sitä miettineet, ja itse tunnen tämän tatuointivillityksen sen verran hyvin, että olen itse tänään ajatellut, että käyn hankkimassa itselleni juuri tällaisen veriryhmätatuoinnin — aika on vielä varaamatta, mutta olen sinne menossa. Sekin on yksi vaihtoehto.