Mikko Elo /sd:

Puhemies! Käsiteltävänä on nyt hallituksen lakiesitys, jossa muun muassa on esillä ylioppilastutkinnon rakennekokeilut. Kuten me tiedämme, ylioppilastutkinnon rakennekokeilut alkoivat jo vuonna 1995. Tässä rakennekokeilussa on ollut mukana 29 lukiota. Alun perin on päätetty, että viimeinen rakennekokeilun tutkintokerta olisi ollut ensi vuoden syksyllä eli vuoden 2003 syksyllä. Nyt hallituksen esitys mahdollistaa tämän kokeilun jatkamisen. Valiokunta on päätynyt ehdottamaan, että tätä kokeilua voidaan jatkaa vuoteen 2007 asti.

Puhemies! Keskeisestihän on kysymys tässä rakennekokeilussa nimenomaan ruotsin kielen asemasta, siitä, onko ruotsin kieli valinnainen aine ylioppilaskokeessa vai ei. Kun tiedossa on myös tällä hetkellä, että jopa 350 lukiota on ollut kiinnostunut osallistumaan tähän kokeiluun, joka, niin kuin totesin, jatkuu vuoteen 2007 asti, niin saamieni tietojen mukaan ilmeisesti 50—100 lukiota tulee saamaan luvan jatkaa tätä rakennekokeilua.

Myöskin voidaan todeta, että rakennekokeilusta on tehty erilaisia johtopäätöksiä. Esimerkiksi valiokunta päätyi nyt sitten siihen, että ruotsin kieli säilyy pakollisena ylioppilastutkinnossa. Valiokunnan mietinnössä sivulla 4 todetaan, ja lainaan lyhyesti: "Keskeiseksi kysymykseksi rakennekokeilussa on noussut toisen kotimaisen kielen asema. Ylioppilastutkinnon rakennekokeilun seurantatyöryhmän muistion mukaan toisen kotimaisen kielen kokeen poisvalinta on rakennekokeiluun osallistuvissa kouluissa pienessä kasvussa." Kuitenkin kannattaa muistaa, että vain runsaat 10 prosenttia on valinnut pois ruotsin kielen, eli liki 90 prosenttia on halunnut kirjoittaa ruotsin kielen valinnaisena aineena ylioppilaskirjoituksissa.

Valiokunta viittaa myös kielilakikomitean mietintöön, jossa puhutaan laajasta kielivarannosta tai riittävästä kielivarannosta. Tämähän on kuitenkin asia, jota eduskunta ei ole vielä käsitellyt. Eduskunta ei ole saanut kielilakikomitealta lakiesitystä tänne, joten sillä ei sinänsä ole merkitystä, mutta on syytä kyllä yhtyä valiokunnan näkemykseen, jossa todetaan: "Komiteanmietinnön pohjalta valmisteltava yleinen kielilaki olisi tullut säätää ennen nyt käsiteltäviä koulutusta koskevia säädösmuutoksia." Oikeastaan tämä ei ole valiokunnan kanta, vaan valiokunta toteaa sen tulleen asiantuntijoiden taholta.

Puhemies! Kuten valiokunta toteaa mietinnössään, rakennekokeilun seurantatyöryhmä on ehdottanut, että ylioppilastutkinnon rakennekokeilusta saatujen kokemusten pohjalta kokeilun mukainen rakenne otettaisiin käyttöön suomalaisen ylioppilastutkinnon rakenteeksi. Työryhmä perustelee ehdotustaan muun muassa sillä, että lisääntyvä kansainvälistyminen vaatii kansallisen ylioppilastutkintomme rakenteelta lisää joustavuutta. Valinnaisempi tutkintorakenne helpottaisi vieraskielistä opetusta saavien opiskelijoiden ja toisen kotimaisen kielen opiskelusta vapautettujen tutkinnon suorittamista. Näin siis rakennekokeilun seurantatyöryhmä.

Puhemies! Tämä antaa todella meille tilaisuuden myöskin kielikeskusteluun. Ehkä joskus paremmalla ajalla eduskunnan olisi syytä todella käydä laaja keskustelu siitä, miten ja mitä kieliä Suomessa opetetaan, nimenomaan mitä kieliä Suomessa opetetaan, minkä verran me uhraamme siihen rahaa, aikaa ja vaivaa. Niin kuin me tiedämme, jo tällä hetkellä aivan luonnollisista syistä, koska meidän äidinkielemme on kieli, jota ei juuri kukaan meidän rajojemme ulkopuolella ymmärrä, me joudumme uhraamaan paljon aikaa, vaivaa ja rahaa vieraiden kielten ja samalla myöskin toisen kotimaisen kielen, ruotsin, oppimiseen. Mehän tiedämme, että ruotsin kieli on ollut yli 30 vuotta pakollisena yläasteella ja se on ollut myöskin vuosikymmeniä pakollinen ylioppilaskokeessa. Voi vain kysyä, onko järkevää kenenkään kannalta se, että pakotetaan opiskelijat opiskelemaan ruotsia yläasteella ja myöskin ylioppilaskirjoituksissa. Herää kysymys, toimiiko tämä päinvastoin kuin ilmeisesti on tarkoitus. Tarkoitus kai on se, että kun pakotetaan opiskelemaan ruotsia, suomalaiset myöskin sitten oppivat sitä, mutta tämähän ei pidä paikkaansa. Se, että luetaan ruotsia, on aivan eri asia kuin että sitä osataan. Tämä tietysti koskee kaikkia aineita ja vieraita kieliä.

Oma käsitykseni on, ja olen toiminut 17 vuotta ruotsin ja englannin kielen opettajana, että pakko-opiskelu vähentää mielenkiintoa ja heikentää tuloksia. Erityinen ongelmahan tämä Suomen koululaitoksessa on poikien kohdalta. Suomalaiset poikaoppilaat suhtautuvat erittäin kielteisesti ruotsin kielen pakollisuuteen, ja se heikentää heidän motivaatiotaan myöskin opiskeluun.

Puhemies! Ettei tule väärinkäsitystä, niin haluan erityisesti korostaa, että me tarvitsemme ruotsin kielen osaajia tässä maassa. Mutta korostan sanaa osaajia. Nyt luetaan kolme vuotta tai kuusi vuotta ja sitten sanotaan, että me olemme opiskelleet ruotsin kielen. Sehän tarkoittaisi sitä, että osattaisiin todella sitä. Esimerkiksi jos yläasteella opiskellaan ruotsia pakollisena, niin noin 40 prosenttia suomalaisista jää pelkästään yläasteen ruotsin varaan, ja me voimme todeta, ettei yläasteella kolmessa vuodessa mitenkään pystytä oppimaan kieltä sillä tavoin, että sillä olisi mitään käytännön merkitystä. Joku sanoo, että se on yleissivistyksen kannalta järkevää. En minä ole siitä ihan varma, että se on yleissivistyksenkään kannalta järkevää, että opiskelemme jotain kieltä pelkästään yleissivistyksen vuoksi. Kielitaitohan on todella taito, jota pitäisi käytännössä pystyä käyttämään.

Puhemies! Muualla maailmassa ja Euroopassa, myöskin läntisessä naapurimaassamme Ruotsissa, panostetaan voimakkaasti englannin kielen opetukseen. Ruotsalaisethan aloittavat englannin kielen opiskelun kolmannelta luokalta peruskoulussa ja lukevat sitä koko kouluajan. Ruotsalaiset ovat minun käsitykseni mukaan hollantilaisten jälkeen Euroopassa todellisia englannin kielen osaajia puhuttuna kansasta läpileikkauksena. Kun olen esimerkiksi eri yhteyksissä keskustellut ruotsalaisten kansanedustajien kanssa, nimenomaan riikinruotsalaisten kansanedustajien kanssa, niin he sanovat, että se on oikein hieno asia, että opiskelette ruotsia pakollisena, ja kun sitten olen jatkanut, että eikö olisi myöskin hyvä, että te Ruotsissa opiskelisitte suomea pakollisena, niin sellainen vähän väkinäinen hymy tulee, että mitä nyt oikein kysytään, pitäisikö heidän oppia suomea. Jokainenhan ymmärtää, että ruotsalaiset eivät tällaista kieltä ryhdy opettelemaan. Vaikka Ruotsissa on 400 000 suomalaista tällä hetkellä, niin me tiedämme ne vaikeudet, mitä esimerkiksi on ollut tunnustaa suomen kielen asema Ruotsissa.

Puhemies! Jos katsotaan, mitä kieliä Suomessa on perinteisesti opiskeltu suomen ja ruotsin kielen lisäksi, niin ne ovat tietysti englanti, saksa, ranska ja venäjä. Jos ajatellaan pelkästään saksaa, niin meillähän on sata miljoonaa ihmistä Euroopassa, jotka puhuvat saksaa äidinkielenään. Jos ajatellaan, että jos nyt osaa ruotsia, niin sillä ehkä pärjää neljäntoista miljoonan ihmisen kanssa eli Ruotsin ja Norjan kansalaisten kanssa, tanskalaisten kanssahan ei ruotsin kielellä kuitenkaan enää selviä. Tietysti esimerkiksi venäjäähän me perinteisesti olemme tarvinneet ja tarvitsemme edelleenkin kaupankäynnissämme.

Puhemies! Voidaan tietysti sanoa, niin kuin on väitetty, että meidän opetuksemme ei ole tarpeeksi tehokasta ja että siinä on parantamisen varaa. Se voi pitää paikkansa; se varmaan koskee kaikkia aineita. Mutta eräs ehdotus, jonka minä esimerkiksi olen ottanut muutaman kerran esille, on se, että meillä olisi riikinruotsalaisia opettajia opettamassa sekä suomalaisissa että suomenruotsalaisissa kouluissa. Nimittäin tämä kieliongelma ei ole pelkästään suomalaisissa kouluissa, vaan niin kuin me tiedämme, se on myöskin ruotsinkielisissä kouluissa. Esimerkiksi täällä Helsingissä lähes järjestään oppilaat puhuvat suomea välituntien aikana. Kun päivittäin luen Hufvudstadsbladetia, olen hämmentyneenä seurannut keskustelua ruotsin kielen osaamisesta. Siitähän on nyt tehty myös tutkimuksia, jotka selvästi osoittavat, että suomenruotsalaiset nuoret ovat riikinruotsalaisia kollegoitaan selvästi jäljessä sanavaraston, rakenteiden osaamisen osalta. Eli tämä on todellinen ongelma. Me tiedämme tämän surullisenkuuluisan Porvoon yläasteen tapauksen, kun rehtori yritti pakottaa lapsia puhumaan ruotsia — oli ruotsalainen koulu — myöskin välitunneilla. Tämä on todellinen ongelma myöskin suomenruotsalaisissa kouluissa. Mielestäni se on asia, jota pitäisi aivan kiihkottomasti myöskin pohtia.

Fru talman! Jag skall också säga några ord på svenska. Det är ju viktigt när man talar om våra inhemska språk, att man också uttrycker sig på svenska. Hufvudstadsbladet skriver idag den 8 maj följande: "Folktinget startar en kampanj för att få svenskan att höras mera på stan. Omkring 3 000 broschyrer kommer att skickas ut till företag och myndigheter med information om vad de kan göra för att ge tvåspråkig service. I svenska skolor syns kampanjen som en uppmaning att använda svenska i offentligheten."

Det är ju bra att man uppmanar folk att använda svenska i offentligheten, men som jag sade, så tycker jag att det också är beklagligt att man talar finska sinsemellan i finlandssvenska skolor. Och Hufvudstadsbladet säger till slut att "kampanjen kommer enligt Lax att kosta minst 400 000 euro", alltså ungefär 2,4 miljoner mark. Det är ju, ledamot Lax, mycket pengar det, som ni satsar. Jag vet inte varifrån ni får pengarna, men man kan tycka att det är bra.

Fru talman! Personligen är jag övertygad om att vi bäst befrämjar svenska språkets ställning genom att göra svenskan till ett valbart ämne både i grundskolan och i studentexamen.

Puhemies! Oma käsitykseni on, että Suomen etu on se, että meillä on monipuolinen kielitaito ja että me teemme ruotsin kielestäkin valinnaisen aineen sekä peruskoulussa että ylioppilastutkinnossa. Uskoisin, että tämä on kaikkien etu, myöskin niiden, jotka kuvittelevat, että pakollisuus on esimerkiksi ruotsalaisen kansanpuolueen etu.

Henrik  Lax  /r (vastauspuheenvuoro):

Fru talman! Jag är glad att riksdagsledamot Elo läser Hufvudstadsbladet och att han gör reklam för kampanjen "Tala svenska på stan".

Pyysin tämän vastauspuheenvuoron oikeastaan todetakseni, että ed. Elolla on nyt vähän väärää informaatiota. Porvoossa ei ole yritetty pakottaa ketään. On hyvin luonnollista, jos ruotsinkielisessä koulussa puhutaan ruotsia, niin kuin ed. Elo itse toteaa, ja kehottaminen siihen oli jotain aivan muuta. Minä toivon, ettei muussakaan informaatiossa, jota tuli esille, tällaisia puutteita olisi.

Me tarvitsemme varmasti ruotsin kielen osaajia. Pohjoismaiden välinen yhteistyö taatusti tiivistyy, kontaktit tiivistyvät EU:n laajenemisen myötä, ja jopa kuluttajamarkkinoilla on tapahtumassa sitä, että yhä useamman suomalaisen yrityksen kotimarkkinat kattavat koko Pohjolan. (Puhemies koputtaa) Nämä ovat tosiasioita.

Margareta  Pietikäinen  /r(vastauspuheenvuoro):

Värderade talman! Jag vill rätta en del av de procentsiffror som ledamot Mikko Elo kom med.

Mikko Elohan totesi, että noin 10 prosenttia jättää ruotsin kielen kirjoittamatta tämän rakennekokeilun tuloksena. Itse asiassa tämä prosentti on koko ajan kasvamassa. Kun se on ollut kokeilun alkuvaiheessa 8 prosenttia, se oli 13 prosenttia vuonna 96. Tämä on kasvussa. Tämän lisäksi voin todeta, että pojista 23 prosenttia jättää ruotsin kielen kirjoittamatta. Huolestuttavaa myöskin on, että ruotsinkielisissä kouluissa on myöskin joillakin alueilla toivoa ja valmiutta jättää suomen kieli kirjoittamatta.

Entiselle ruotsinopettajalle Mikko Elolle totean, että hänen kantansa ruotsin kielen kirjoittamisesta eroaa nykyisten Suomen ruotsin-opettajien kannasta, jotka lausunnossaan ovat todenneet, että ylioppilastutkintoon tulee sisältyä kaikille pakollisina aineina (Puhemies koputtaa) äidinkieli ja kirjallisuus, toinen kotimainen kieli, vieras kieli sekä lisäksi matematiikka ja reaaliaineet, siis (Puhemies koputtaa) viisi pakollista koetta.

Jaakko  Laakso  /vas(vastauspuheenvuoro):

Rouva puhemies! Olen vuosikausia seurannut ed. Elon puheita niin sanottua pakkoruotsia vastaan. Mutta olen myös vuosikausia seurannut ed. Elon esimerkillistä toimintaa Euroopan neuvostossa, jossa hän puolustaa kahta Suomen virallista kieltä: suomea ja ruotsia. Me todellakin Euroopan neuvostossa käytämme Suomea esimerkkinä ja hyvänä esimerkkinä siitä, miten kielikysymys on Suomessa hoidettu. Tästä syystä tuntuu hieman oudolta se, että ed. Elo yrittää asettua sen liikkeen kärkeen, joka markkinoi ruotsin kielen aseman heikentämistä Suomessa. En suoraan sanoen ymmärrä tätä.

Ed. Elo, oletteko te ottanut huomioon, että kun todellakin 23 prosenttia pojista ei nyt kirjoita ruotsin kieltä ylioppilaskirjoituksissa, se johtaa siihen, että heidän mahdollisuutensa tulevaisuudessa tulla valituksi esimerkiksi valtion ja kuntien virkoihin heikkenevät olennaisesti, koska heillä ei ole sitä perustetta, jota laki edellyttää. Eli kysyn teiltä suoraan: Mitä muutoksia te edellytätte Suomen perustuslakiin tältä osin, kun te esitätte, että ruotsin kielen pakollisuus poistettaisiin?

Kimmo Kiljunen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Elo käytti puheenvuorossaan termiä Suomen etu. Sävy, millä ed. Elo puhui tästä niin sanotusta pakkoruotsista, ruotsin kielen asemasta, toisen virallisen kielemme asemasta, ei kuitenkaan antanut mielikuvaa siitä, että hän todella oli kiinnostunut Suomen edusta. Tiedämme hyvin, että Euroopassa on lukuisia maita, joissa käydään hyvin voimakasta kielipoliittista keskustelua. Vähemmistökielten asema on heikko. Suomessa oli 1800-luvulla tämä keskustelu tietenkin käynnissä. Aitosuomalainen liike oli vielä 30-luvulla voimissaan. Me olemme kuitenkin onnistuneet rakentamaan upean harmonian, jossa myöskin kielivähemmistön asema on turvattu, ja meillä on olemassa kaksi virallista kieltä Suomessa, ja kuten ed. Laakso omassa puheenvuorossaan viittasi, olemme kansainvälisesti eri yhteyksissä nostaneet esille Suomen esimerkkimaana, jossa myöskin vähemmistökielen asema on (Puhemies koputtaa) varmistettu. Olen häkeltynyt siitä, että ed. Elo puhuu Suomen edusta tuolla tavalla, kuin hän tässä yhteydessä puhui.

Paula Kokkonen /kok(vastauspuheenvuoro):

Ärade fru talman! Jag är nog överens med riksdagsledamot Elo om att frivilligheten bör gälla också i språkfrågan.

Sitten ed. Kiljuselle toteaisin, että muistellaanpa, miten suomalaiset ovat aina suhtautuneet pakkoon. Meillä on saamen kielellä tietty asema. Myöskin viittomakielellä on tietty asema. Mutta emme me edellytä, että ihmiset opettelevat niitä koulussa tai ainakaan, että nämä aineet olisivat pakollisia.

Kimmo Kiljunen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Tässä oli kysymys pakosta. Minä korostaisin sitä, että kysymys on kahdesta virallisesta kielestä, jotka ovat Suomessa käytössä. Siinä mielessä pakkotermi ei tässä yhteydessä ole oikeutettu.

Mikko Elo /sd (vastauspuheenvuoro):

Puhemies! Ehkä tässä lopuksi otan vielä vähän pidemmän puheenvuoron. Tässä ei ehdi vastata kaikkiin näihin. Mutta, totta kai, ed. Laakso ja ed. Kiljunen, Suomessa meillä on kaksi virallista kieltä. Eihän tämä ylioppilaskokeen rakennekokeilu suinkaan tee mitättömäksi sitä, että meillä on kaksi virallista kieltä. Kysymys on siitä, kumpi edistää todellista kielitaitoa paremmin. Minä väitän sen 17 vuoden kokemuksella, mitä minulla on ruotsinkielenopettajana ja englanninkielenopettajana, että tämä vapaaehtoisuus, valinnaisuus varmasti edistäisi paremmin ruotsin kielen asemaa täällä. Mutta minä pidän valitettavana tätä Rkp:n asennetta. Tämä on tällainen kielipoliittinen puolue, joka ei näe metsää puilta. Pidän sitä todella valitettavana. Palaan asiaan myöhemmin.

Håkan  Nordman  /r(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa rouva puhemies, värderade talman! Av egen erfarenhet är jag inte lika övertygad om frivilligheten som en del andra ledamöter här idag. Jag är själv uppvuxen i en alldeles svenskspråkig trakt och jag vill intyga att det har varit svårt att lära sig finska, men idag är jag mycket lycklig över att jag kan finska tillfredsställande.

En ole itse vakuuttunut vapaaehtoisuudesta samalla lailla kuin jotkut muut edustajat täällä itse tai omista kokemuksistani. Olen kasvanut puhtaasti ruotsinkielisessä ympäristössä, oppinut suomea oppikoulussa ja sitten ylioppilaskirjoituksen kautta jne. Vakuutan, että on ollut erittäin vaikea oppia suomea edes tyydyttävästi. Mutta olen erittäin tyytyväinen, että minä jouduin oppimaan ja olen tämän verran oppinut suomea hallitsemaan.

Jukka  Gustafsson  /sd:

Arvoisa puhemies! Ed. Håkan Nordman käytti äsken puheenvuoron. Siitä tuli mieleeni, että käytin viimeksi virallisen puheenvuoron toisella kotimaisella eli ruotsin kielellä arvostamani kansanedustaja Håkan Nordmanin juhlaottelussa hänen kotikonnuillaan. Kuulijoitten mielestä puhe sujui ruotsiksi täysin ymmärrettävästi. Mutta nyt tällä kertaa puhun vain suomeksi.

Arvoisa puhemies! Ed. Elo käytti aika perusteellisen puheenvuoron toisen kotimaisen kielen asemasta, ja niin kuin käyty keskustelu jo osoittaa myöskin meidän sosialidemokraattien kohdalta, meiltä löytyy erilaisia painotuksia ja näkemyksiä tähän asiaan. Oma näkemykseni asiasta on kuitenkin kallellaan merkittävästi enemmän ed. Elon näkemyksiin nimenomaan pelkistyen ylioppilaskirjoitusten asemaan. Minusta on tarvetta käydä yhteiskunnassa syvällisempi keskustelu, jos halutaan kärjistää ja käyttää käsitettä pakkoruotsi koskien yläastetta ja lukiota. Itse pidän erittäin tärkeänä, että ruotsin kielellä on vahva ja merkittävä asema niin yläasteella kuin lukiossakin, mutta myöskin kasvatus- ja koulutusasioista kohtuullisen hyvin perillä olevana henkilönä näkisin kyllä asian siten, että meidän ehkä sittenkin pitää myöskin pyrkiä vahvistamaan englannin asemaa, mutta erityisesti myöskin muitten vieraitten kielten, saksa, ranska, espanja, italia jne., asemaa. Rohkenisin myöskin luonnehtia sillä tavalla, että sosialidemokraatit olisivat olleet jo nyt valmiita arvioimaan tämän kokeilun tuloksia sillä tavalla, että ne osoittavat, että ruotsin kielen asema säilyy kohtuullisen ja riittävän hyvällä tasolla siinäkin tilanteessa, että nuoret voivat valita, kirjoittavatko he sen ylioppilaskirjoituksissa vai eivät. Tältä osin luotan Suomen nuorisoon ja suomalaiseen koulutusjärjestelmään, joka minusta riittävällä tavalla turvaa jatkossa riittävän ruotsin kielen osaamisen.

Arvoisa puhemies! Tämän lain ykköskäsittelyssä, kun valiokunnan arvostettu puheenjohtaja ed. Dromberg oli sairaana, käytin valiokunnan esittelypuheenvuoron. Tuossa keskustelussa en esittänyt varsinaisesti omia näkemyksiäni. Tässä yhteydessä keskityn pelkästään yhteen asiaan, jota en ykköskäsittelyn yhteydessä halunnut käydä roolistani johtuen lävitse. Se koskee reaalikoetta ja sen uudistamista pidemmällä aikavälillä. Sivistysvaliokunta teki peruslinjauksen, kun suunnitteilla on reaalikokeen uudistaminen kaksipäiväiseksi ainereaaliksi. Me nostimme vielä harkittavaksi sen, voisiko sitä kehittää siihen suuntaan, että olisi mahdollisuus suorittaa yleisreaali ja sen rinnalla ainereaali. Tämä asia on kirjattu hyvin mietintöön.

Mietinnöstä löytyy myöskin erittäin merkittävä koulutuspoliittinen näkemys ja linjaus, jota haluan tässä yhteydessä syventää ja käsitellä. Koska tutkimusten mukaan suomalainen lukiokoulutus vahvistaa nuorissa ja opiskelijoissa vahvasti yliopistosuuntautumista, orientoitumista yliopisto-opiskeluun, se johtaa sen kaltaiseen tilanteeseen, että ylioppilaskirjoitusten jälkeen vain alle 20 prosenttia valmistuneista ylioppilaista pääsee välittömästi yliopistoon. Merkittävä osa, tuhansia suomalaisia nuoria, jää vuodeksi kahdeksi, jopa kolmeksi vuodeksi käymään erilaisia preppauskursseja, odottamaan omaa opiskelupaikkaansa jopa niin, että siitä seuraa yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia näille nuorille. Itse asiassa siinä tapahtuu valtavaa voimavarojen haaskausta niin nuorten yksilötasolla kuin yhteiskunnankin tasolla.

Kysymys kuuluu: mitä me voisimme tehdä, jotta tämän kaltaista tilannetta ei jatkossa olisi tai ongelman suuruusluokka merkittävästi pienenisi? Silloin tietysti kysymys kohdentuu koko suomalaiseen koulutusjärjestelmään, lukiokoulutukseen ja ammatillisen koulutuksen asemaan ja vetovoimaan. Mutta kun tässä yhteydessä nimenomaan keskustellaan ylioppilastutkinnon kehittämisestä, valiokunta halusi kirjata mietintöönsä seuraavasti: "Valiokunta korostaa tässä yhteydessä myös voimassa olevien lukio- ja ammatillista koulutusta koskevien lakien mukaisen yhteistyön kehittämistä nykyistä paremmin käytännössä toteutuvaksi ja toteaa, että ylioppilastutkintoa kehitettäessä otetaan huomioon tämän yhteistyön vaikutukset." Eli uusi koululainsäädäntö on edellyttänyt, että lukio- ja ammatilliset oppilaitokset tekevät yhteistyötä ja opiskelijoilla on mahdollisuus valita heitä kiinnostavia oppiainekokonaisuuksia toisesta oppilaitosmuodosta. Tämä oli uuden koululainsäädännön yksi keskeisiä punaisia lankoja ja tavoitteita. Monilla paikkakunnilla ja oppilaitoksissa tämä toimii hyvinkin, useimmilla paikkakunnilla ei toimi. Nuorten kannalta olisi tärkeää, että he saisivat — esimerkiksi lukio-opiskelijat — kokemuksia myöskin erilaisista ammatillisista oppiainekokonaisuuksista, samaten ammattioppilaitoksissa opiskelevat voisivat opiskella kieliä ja yleissivistäviä aineita myöskin lukion puolella.

Arvoisa puhemies! Kun kuuntelimme asiantuntijoita, niin ilahduin kovin Jyväskylän yliopiston tutkimuslaitoksen professorin Jouni Välijärven omasta asiantuntijalausunnosta — ja tämä ei ollut tilattu puheenvuoro, haluan todeta sen valistuneelle kuulijakunnalleni — että hänen ajatuksensa siis yliopistotutkijana olivat kulkeneet aivan samansuuntaisesti, miten olin itse nähnyt kehittämistarpeen. Hän itse asiassa totesi lausunnossaan, että hänen näkemyksensä mukaan olisi perusteita suuremmallekin muutosesitykselle kuin mitä nyt ylioppilastutkinnon rakennekokeilussa on: "Nyt on jäänyt kokonaan huomiotta muun muassa se, millaisia tarpeita runsaan vuosikymmenen jatkunut lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten yhteistyökokeilu ylioppilastutkinnon kehittämiseksi nostaa. Työelämän suuresti kasvaneet ammattitaitovaatimukset sekä toisaalta ammattien sisällön ja ammatillisten rakenteiden nopeutuva muutos korostavat yleisten ja läpi elämän kehittyvien oppimisvalmiuksien keskeisyyttä yhtä lailla lukion ja ammatillisen koulutuksen tavoitteena. Siksi tulevaisuuden osaamistarpeiden ennakointi edellyttäisi mahdollisuutta sisällyttää myös vaativia, ammatillisesti orientoivia osia ylioppilastutkintoon." Ymmärrän sillä tavalla, että tämä tutkijaprofessorin näkemys on moderni. Se voi herättää monissa kysymyksiä ja ehkä vähän epäilyjäkin, koska me olemme perinteisesti nähneet ylioppilastutkinnon halki vuosikymmenten, ehkä vuosisatojen ikään kuin tietynlaisena kokonaisuutena. Mutta olen vakuuttunut siitä, että pidemmällä aikavälillä voisi olla suomalaisen yhteiskunnan ja koulutuselämän kehittymisen kannalta hyvä suunta se, että ylioppilastutkinnon yhtenä osana voisi tulevaisuudessa olla tiettyjä ammatillisen tutkinnon, niin kuin asiantuntija totesi, ammatillisesti orientoivia osia. Näkisin, että se toisi paljon lisää mahdollisuuksia ja lisäarvoa nimenomaan nuorten tulevaisuuden elämään ja merkitsisi omalla tavallaan myöskin ylioppilastutkinnon kehittämistä siihen suuntaan kuin tulevaisuuden yhteiskunta ja työelämä edellyttää ja vaatii.

Markku   Markkula  /kok:

Arvoisa puhemies! Sosialidemokraatit kahdessa puheenvuorossaan ovat tietenkin haastaneet eduskunnan keskustelemaan hyvinkin laajalti kokonaisuudessaan suomalaisen sivistyksen perusteista, jonka yksi keskeinen kulmakivi ylioppilastutkinto on. Haluan kuitenkin tässä nostaa esille vain muutaman seikan, jotka mielestäni edellyttävät lähivuosina vielä syvällisempää ja yhteisymmärrykseen päätyvää ratkaisua ylioppilastutkinnon sisällöstä ja myös rakenteesta. On valitettavaa, että vielä riittävää poliittista yhteisymmärrystä valtioneuvoston piirissä ei ole ollut siihen, että rakennekokeilu olisi voitu päättää ja siitä vetää selkeät johtopäätökset, joiden perusteella olisi saatu pysyvä ratkaisu. Haluan korostaa sitä, että opetuksen ja oppimisen sisältö sekä lukion pedagoginen, kulttuurinen ilmapiiri, se innostavuus, joka siellä parhaimmillaan on uuden oppimiseen, ovat paljon ratkaisevampi tekijä kuin se, mitä ylioppilastutkinnon eri aineiden pakollisuudesta laissa ja sitä täydentävissä säädöksissä on säädetty.

On varsin selkeää se, että yhteiskunnassa opiskelijoiden ja opettajien piirissä on niin paljon paineita tehdä uusia avauksia, uusia ratkaisuja ylioppilastutkinnon suuntaan, että jotain on pikaisesti lähivuosina tehtävä. Nyt sivistysvaliokunta sekä asiantuntijakuulemisen että ministeriön ja oikeastaan vielä useampien valtioneuvoston jäsenten kanssa käytyjen keskustelujen perusteella totesi, että hoidamme pois päiväjärjestyksestä tämän ongelman eli jotain pitää lähivuosien ylioppilastutkinnon rakenteesta säätää, ja näinhän tässä on tapahtunut. Samalla haluan korostaa myös sitä, mitä ylioppilastutkinnon rakennekokeilun seurantatyöryhmä on selkeästi katsonut, eli jos päätöstä ylioppilastutkinnon rakenteen muuttamisesta esitetyn kaltaiseksi, mihin he siis ovat rakennekokeilun tuloksena päätyneet, ei tehdä, niin rakennekokeilua tulee jatkaa ja samalla laajentaa. Tuohon lain pykälään, joka täällä sivistysvaliokunnan muotoilemana on, sisältyy nimenomaan velvoite siitä, että tutkinnon yleiseksi kehittämiseksi, korostan nimenomaan tutkinnon yleiseksi kehittämiseksi, tutkinto voidaan kokeilutarkoituksessa panna toimeen myös tässä laissa säädetystä perusratkaisusta poiketen. Tämä on tietenkin herättänyt, ja edelleen herättää, ansaitusti valtavasti keskustelua. On tärkeää havaita se palaute, joka rakennekokeilusta toistaiseksi on saatu, eli tämän tutkinnon valinnaisempi rakenne on selvästi muun muassa lisännyt matematiikan suorittamista opetusministeriön tavoitteiden mukaisesti, ja korostan, vaarantamatta kielivarantoa. Suoritetussa kyselyssä noin 80 prosenttia lukioiden rehtoreista on kannattanut kokeilurakennetta ylioppilastutkinnon perusrakenteeksi. Tämä on mielestäni hyvin selkeä palaute kentältä, kun sen sijaan erimielisyyteen päätyneen ylioppilastutkinnon kehittämistyöryhmän muistion mukaista rakennetta on kannattanut vain 5 prosenttia lukioiden rehtoreista.

Nyt samalla haetaan ratkaisua tietenkin moneen haasteeseen. Yksi näistä on kiistatta matemaattis-luonnontieteellisen koulutuksen kehittäminen. On hyvä, että paljon toimenpiteitä on laitettu muuten liikkeelle. Pieniä merkkejä siitä on, että olemme menossa oikeaan suuntaan, mutta kiistatta myös on tosiasia se, että lukiotasolla Suomessa opetetaan matematiikkaa ja luonnontieteitä tunteina huomattavasti vähemmän kuin valtaosassa näitä niin sanottuja muita länsimaisia kilpailijamaitamme. Siinä mielessä meidän kannattaa myös ottaa opiksi muualta, mutta kyse on mitä suurimmassa määrin opetusmenetelmistä ja opetuksen pedagogisesta kiinnostavuuden tasosta, jolla näitä oppiaineita voidaan eteenpäin viedä.

Ed. Gustafsson, korostaessaan yhteistyötä ammatillisen koulutuksen kanssa, tosiasiassa hyvin vahvasti perusteli myös sitä, miksi esimerkiksi teknologiakasvatuksen pitäisi olla hyvin läpikäyvänä, hyvin perusteellisena, oppiainerajat ylittävänä muotona koko meidän peruskoulutuksessamme. Teknologiakasvatuksessa kyse on pelkistäen siitä, että yhteiskunnassa tunnistettaviin ongelmiin tai haasteisiin haetaan monitieteisesti uudenlaisia oivalluksiin perustuvia ratkaisuja nimenomaan useiden henkilöiden, oppijoiden ja opettajien ja opetuksen tukihenkilöiden vahvan yhteistyön avulla.

Haaste tässä lainsäädäntötyössä on kiistatta myös reaalikokeen asema ja luonne. Valiokunnan mietinnössä mielestäni todella kuuluu ja siihen sisältyy hyvin vahva huolestuneisuuden aihe myös siitä, että ei mennä pelkästään yksinkertaistaen näiden yksittäisten reaaliaineiden kirjoittamiseen, vaan suomalaisten vahvuutena on aina ollut korostetusti lukion vahva yleissivistävä rooli. Nyt on tärkeää, että äidinkielen ja kirjallisuuden osuutta korostetaan, mutta sen lisäksi valiokunta mietinnössään nosti esille sen, että reaalikokeen eri vaihtoehtoja tulee ennen päätöksentekoa vielä huolellisesti kehittää ja arvioida.

Valiokunnan mietinnössä pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että siinä on sanottu, että esimerkiksi olisi tarkoituksenmukaista mahdollistaa yleisreaalin ja yhden tai useamman reaaliaineen erillinen suorittaminen. Tällöin yleisreaalin kysymykset ja tehtävät edellyttävät ja mittaavat, lainaan mietinnöstä, "eri aineissa opitun analyyttistä soveltamista ja ainerajat ylittävää päättelytaitoa sekä mahdollisesti myös eri tietolähteiden käyttöä". Haluamme nähdä, että yksittäisen oppiaineen kirjoittaminen lisää aivan liikaa vielä kapea-alaisuutta, johon oppilaat helposti orientoituvat jo peruskoulun päättäessään ja viimeistään hyvin varhaisessa vaiheessa lukiota, että tuon aineen aion kirjoittaa, mutta jos siellä olisi tämmöinen vaativa monimuotoinen yleisreaaliaineen suorittaminen, jossa on ylitettävä oppiaineiden eri rajat, niin koko tämän yleisreaalin kysymyksenasettelu ja tätä kautta myös vastaukset voisivat olla hyvin toisen tyyppisiä kuin perinteisesti reaalikokeessa on ollut.

Tämän vaikeus on tietysti siinä, ja siinä mielessä on ymmärrettävää, että ainakaan ylioppilastutkintolautakunnan jäsenet eivät ole, tai ainakaan puheenjohtaja ole heti siihen kauhean vahvasti syttynyt, että on erittäin vaikea mitata ja arvioida osaamista, kun hyvin monet erilaiset vastaukset myös voivat olla erinomaisen hyviä, hyväksyttäviä ja opiskelija joutuu omatoimisesti etsimään ja ehkä löytämään kokonaan uusia ratkaisuja, joihin opettaja ei välttämättä omassa työssään ja ajattelussaan ole päätynyt.

Arvoisa puhemies! Näillä ajatuksilla haluan edelleen vahvasti korostaa sitä, että meidän ylioppilastutkintomme ja lukiokoulutuksemme luovat parhaimmillaan erinomaiset mahdollisuudet uuden oppimiseen läpi koko elämän. On tärkeää, että lainsäädäntö antaa tähän riittävän vankan perustuksen. Sivistys on suomalaisten elinehto.

Kaarina  Dromberg  /kok:

Arvoisa puhemies! Minun mielestäni erinomaisella tavalla valiokunnan jäsenet ovat tuoneet sen hengen ilmi täällä keskustelussa, mikä valiokunnassa oli, kun me käsittelimme tätä asiaa. Tämä asia ei ollut millään lailla helppo. Valiokunnassa oltiin kahta mieltä, että pitääkö tämä lopettaa nyt heti, vai pitääkö antaa jatkoaika. Asiantuntijakuulemisen perusteella, niin kuin on käynyt hyvin selville, 79 prosenttia rehtoreista olisi halunnut levittää tämän kokeilun koko maahan. Lukiolaisten liitto oli samaa mieltä, ettei se eriarvostaisi tätä tutkintoa. Samaten opetushallituksen edustajat olivat tätä mieltä. Mutta poliittisista syistä tätä oli syytä jatkaa vielä ja myöskin siksi, että saataisiin vielä edustavampi kokeilu aikaan niin, että voisimme poliittisella tasolla tehdä ne ratkaisut.

Onhan tietenkin myönnettävä, että toisen kotimaisen kielen valinta oli vähentynyt sinä aikana, mutta minusta se ei nyt ollut mitenkään kuitenkaan ratkaiseva asia. Matemaattis-luonnontieteellisellä puolella valinta oli sitten taas vahvistunut. Kun ymmärtää poikien haluttomuuden opiskella muutenkin kieliä, niin sitäkin taustaa vasten tämä vahvisti heidän asemaansa niin sanotusti tulevaisuutta varten. Mutta tietenkin, kun ajatellaan, että Suomi on kaksikielinen maa, me tarvitsemme myöskin palveluammateissa toisen kotimaisen kielen osaajia ja sillekin on luotava tietty mahdollisuus, että se opitaan niitä ammatteja varten ainakin, joissa sitä tarvitaan. Olen ehdottomasti sitä mieltä.

Mutta sitten kun täällä oli vielä ... jaha, nyt loppui aika. Pitäisikö minun siirtyä korokkeelle?

Arvoisa puhemies! Reaalikokeesta käytiin hyvin laaja, perusteellinen keskustelu, mikä muoto reaalikokeella tulisi olla tulevaisuudessa. Nythän on niin, että kokelas voi yhdessä aineessa kirjoittaa niin sanotun yleisreaalin. Tuntuu, että se pohja, mikä kuitenkin on koulussa elikkä lukiossa käyty läpi, se ei millään pysty sitä yleissivistävyyttä testaamaan, vaan niin, että reaaliaineissa ainoastaan yhdellä aineella päästään reaalikokeesta läpi. Nyt kun tuli uutena aineena tämä terveystieto, niin periaatteessa voisi päästä läpi reaalista sillä, että kirjoittaisi ainoastaan terveystiedon. Siinä mielessä kyllä aika vahvasti valiokunnassa oli se kanta, että pitäisi olla yleisreaali ja sen jälkeen myöskin ainereaali. Hyvin monet ovat tyytymättömiä nykytilanteeseen, ja siksi valiokunta ehdottomasti haluaa, että tämä asia tutkitaan hyvin perusteellisesti ja kokeilun jälkeen tehdään ne ratkaisut, mitenkä tätä ylioppilastutkintoa pitäisi kehittää. Onhan ihan selvä, väitetään mitä hyvänsä, että ylioppilastutkinto myöskin ohjaa opiskelijoiden valintoja, mitä he valitsevat lukiossa niiksi aineiksi, joihin he keskittyvät. Toisin sanoen mitä kapeampialaisempi tutkinto on, niin sitä vähemmän sitä yleistietoa saadaan sitten opiskelun ja tulevaisuuden pohjaksi.

Yliopistothan ovat halunneet, että ylioppilastutkinto olisi myöskin pääsykoe yliopistoihin, ettei tarvitse tätä ruljanssia viedä läpi. Mutta hyvin vahvasti, kun me tätä asiaa käsittelimme, totesimme ainakin sen, että eiväthän kaikki ne, jotka ylioppilastutkinnon suorittavat, suinkaan mene yliopistoihin, vaan myöskin ammattikorkeakouluihin ja toisen asteen koulutukseen.

Tämäkin puoli täytyy ottaa huomioon, kun vastaisuudessa ylioppilastutkintoa kehitetään ja varsinkin tätä reaalia, koska silloin saadaan paljon laajempi pohja myöskin tulevaisuudessa, kun tiedämme, että nuoret joutuvat kenties useamman kerrankin omaa ammattiaan vaihtamaan ja sitä kautta elinikäisen oppimisen ja jatko-opiskelujen kautta täydentämään tietoaan. Sitäkin kautta ylioppilastutkinnon kehittäminen on erittäin tarpeellista. Sitä ei tule tehdä ainoastaan yhden osa-alueen ehdoilla.

Klaus Bremer /r:

Arvoisa rouva puhemies, värderade fru talman! Ruotsi on äidinkieleni ja se on osa syvintä identiteettiäni. Tulen aina puolustamaan sitä viimeiseen saakka. Suomi on koulukieleni, ylioppilaskieleni, työkieleni, kotikieleni. Se on osa syvintä identiteettiäni ja tulen aina puolustamaan sitä viimeiseen saakka. Suomen etu on, että mahdollisimman moni osaa ruotsia paremmin tai huonommin. Olen elänyt pakkoruotsissa viidessä eri koulussa. Rauhattoman lapsuuteni takia oli kouluja, jotka eivät halunneet minua opettaa ylioppilaaksi saakka, ja jouduin vähän vaihtamaan, mutta sain monipuolisen kokemuksen pakkoruotsista.

Tällä monipuolisen kokemuksen perusteella olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että täällä ed. Elon esille tuoma malli on oikea, jos todella halutaan, että mahdollisimman moni suomalainen osaa ruotsia paremmin tai huonommin. Halu oppia jokin tietty kieli on myytävä oppilaalle hyvin nuorena sillä tavalla, että oppilas todella haluaa oppia. Jos halu oppia osataan myydä jo ala-asteella — ja mielestäni tässä ruotsinkieliset Suomessa ovat jättäneet tilaisuuden käyttämättä, eivät ole nähneet, mitä on tapahtumassa — halu oppia on siis myytävä ja jos se osataan myydä jo ala-asteella, olen vakuuttunut siitä, että tulokset ylioppilaskirjoituksissa ovat paljon parempia kuin nyt ruotsin osalta. On enemmän kirjoittajia ja osataan paremmin. Siinä mielessä myös kannatan opetusministeri Raskin ehdotusta asiassa.

Arvoisa rouva puhemies! Kielessä on kansan syvin identiteetti. Siinä mielessä kieli, jokainen kieli, on pyhä asia ja äärimmäisen huolenpidon kohde. Suomalaisten identiteetin yksi kivijalka on ruotsi. Suomalaisena olisin kuitenkin enemmänkin huolestunut suomen kielen tulevaisuudesta. Jos tarkastellaan pelkästään eduskunnan valiokuntien mietintöjä ja lausuntoja, kieliasu on siansaksaksi vääntynyttä suomea kielioppivirheineen, lauserakennehirviöineen jne.

Täällä aivan äskettäin liikennevaliokunnassa puutuin lauseeseen, jossa oli 61 sanaa ja päälauseen perässä 6 sivulausetta. Se ei ollut, mainittakoon tässä, liikennevaliokunnan valiokuntaneuvoksen aikaansaannosta, vaan se oli kopioitu suoraan ilmeisesti valtioneuvoston tekstistä.

Sääntönä on käyttää ilmeisesti laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä lainasanoja, EU-sanastoa, mainossanastoa, kansainvälisen politiikan sanastoa, vaikka jokseenkin aina olisi suomenkielinen vastine käytettävissä. Kriteeri: kuinka usein onkaan ministerien suusta kuullut täällä sanan kriteeri, aivan kuin sillä ei olisi suomenkielistä vastinetta!

Yhdessä ainoassa asiantuntijakuulemisessa kirjoitin muistiin liikennevaliokunnassa seuraavat sanat suomenkielisessä käsittelyssä: futuurimarkkinat varioivat brändejä detaljeittain optimaalisessa innovaatiossa kriteerinä horisontaali genre terestriaaliseksi diversiteetiksi, eksaktin problematiikan reguloivaksi trendiksi. Tässä on vain alkua ja on käytetty leikillisesti näitä sanoja. Muita sanoja samassa kuulemisessa olivat muksi, multipleksi, independentti, kompleksinen, bona fide, sitten tietysti nämä tavalliset analoginen ja digitaalinen, sitten paradoksi, mustcarry, digifoorumi, duopolinen, de facto, monoliittinen, relevantti, eksakti, reaali, mobiliteetti.

Arvoisa rouva puhemies! Täällä eduskunnassa pitäisi olla tahtoa ja halua säilyttää myöskin suomen kieli puhtaana sillä tavalla, että se olisi vähemmän uhattuna kuin se tällä hetkellä on EU:n sulatusuunissa. Minusta täällä eduskunnassa pitäisi tehdä sellainen aloite korkealla tasolla, jossa myöskin tiukataan hyvää suomen kieltä.

Paula Kokkonen /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Bremer puhui täyttä asiaa. Minusta oli hyvä, että hän kiinnitti huomiota tähän, sanoisiko, kielipuolisuuteen, joka on vallannut alaa ja yhä enemmän valtaa alaa. Huolestuttavaa on se, että tunnistin tekstin entisenä Yleisradion hallintoneuvoston jäsenenä: Kysymys on ollut aivan ilmeisesti sen alan asioista. Kun tuolle elimelle vielä kuuluu julkisen palvelun tehtävä, niin toivoisi sen erityisesti vaalivan suomen kielen käyttöä. Hyvä muistutus meille kaikille.

Olen erityisen iloinen, että ed. Bremer myöskin yhtyi ed. Elon esille tuomaan käsitykseen, johon minäkin yhdyn, että ruotsin kieli saa paremman aseman Suomenmaassa silloin, kun se on vapaaehtoisuuden varassa.

Tapio Karjalainen /sd:

Arvoisa puhemies! Minäkin liityn ed. Bremerin puheenvuoron kiittelijöihin. Oikeastaan tuossa olisi voinut jatkaa vielä, että EU:n poliittinen kielenkäyttö on yksi kansaa etäännyttävä elementti tällä hetkellä. Aion kuitenkin kommentoida ihan lyhyesti lukiolain muutamaa asiaa ja ennen kaikkea kielikysymystä. Tiedän, että sohaisen tunteita herättävää asiaa.

Totean aluksi, että arvostan Suomen kaksikielisyyttä, mutta oma ajatteluni lähtee käytännön opetustyön kokemuksesta peruskoulun yläasteella. Olen joutunut työkseni pohtimaan opetus- ja oppimisresurssien järkevää jakamista ja myönteisen motivaation merkitystä tuossa ja siitä näkökulmasta lähtien en usko ruotsin kielen aidon osaamisen heikkenevän, jos ruotsin opiskelu muuttuisi vapaaehtoiseksi peruskoulusta lähtien. Päinvastoin uskon, jotta sellaisella järjestelyllä suomalaisten kokonaisosaaminen kielissä paranisi.

Toinen kommentti sitten reaalin yleissivistävyyteen tai sen mittaamiseen. Reaalissa on yksi suuri puute tuossa mielessä. Reaali on edelleen vapaaehtoinen ylioppilaskirjoituksissa.

Martti Tiuri /kok:

Arvoisa puhemies! Kansanedustaja Bremerin esimerkkisanastosta sai kyllä sen käsityksen, että englantia pitäisi osata, niin että tietää, mitä ne sanat ovat suomeksi. Tässä varmaan on vikana juuri se, että joillakin ammattialoilla, kun ulkomaalaisten kanssa jatkuvasti seurustellaan, ei edes aina tiedetä, mitä ne käsitteet ovat suomeksi. Se on varmaan myös koulutuskysymys, että eri asteissa, lukioissa, yliopistoissa ja muualla, pyritään käyttämään mahdollisimman selvää suomen kieltä.

Mutta varsinaisesti haluaisin kuitenkin puhua siitä, mitä ylioppilastutkinnolle pitäisi tehdä. Minusta voi yhtyä hyvin siihen, mitä kansanedustaja Elo on esittänyt ja monet muut yhtyneet siihen. Meillä päästään varmaan hyvään tulokseen, kun ylioppilaskirjoituksissa ei vaadita pakollista ruotsin kieltä. Jollakin lailla tuntuu siltä, että Suomi on todella pahasti ajasta jäljessä koulutusasioissa. Sata vuotta sitten kun pyrki Teknilliseen korkeakouluun tai Polyteknilliseen opistoon, vaatimuksena oli hyvä Katkismuksen tieto ja hyvä maine. Nyt jollakin lailla nämä ylioppilastutkinnon vaatimukset ovat vielä suurin piirtein sillä tasolla, kun vertaa siihen tietoon, mitä tarvittaisiin jo yhteiskunnassa.

Meillä puhutaan yleissivistävästä koulutuksesta, mutta siitähän ylioppilastutkinto on kaukana. Reaalikoe on hyvin tärkeä. Äidinkielen koe on tietenkin semmoinen, jossa myöskin yleissivistys varmasti tulee kysymykseen, mutta eniten se kuitenkin tulee esiin reaalikokeessa. Reaalikokeessahan voi valita jonkin alueen tai pari hyvinkin kapeata aluetta, niin että ei mitenkään reaalikokeen läpäisy takaa yleissivistystä tai kypsyyttä, niin kuin ylioppilastutkintolain 18 §:ssä sanotaan.

Nykyaikana tarvittaisiin välttämättä paljon enemmän tietoa luonnontieteistä ja tekniikasta, jotta voitaisiin järkevällä tavalla toimia yhteiskunnassa. Nyt näyttää paremminkin sitten haluttavan opettaa näitä seurausasioita. Terveyskasvatusta on lisätty, kun on kuviteltu, että sitä tarvitaan enemmän kuin luonnontieteitä, mutta eihän terveyskasvatuskaan voi perustua muuhun kuin luonnontieteiden, kuten fysiikan ja kemian, tietoihin silloin, kun puhutaan määrätyistä terveysasioista. Sitten kun ihmiset oireilevat, kun he eivät ymmärrä nykyaikaista yhteiskuntaa, on ajateltu, että psykologiahan on hyvä, pannaan sekin sinne, sen sijaan että pantaisiin niitä asioita, joita ihmiset tarvitsevat yleissivistykseen.

Eli kyllä Suomessa nyt olisi korkea aika saada teknologiakasvatus, ei niin, että se on läpitunkevaa joka paikassa, vaan kyllä se vaatisi ihan oman alueensa, koska teknilliset järjestelmät ovat aika monille vastaantuleva asia ja ne eivät tarkoita mitään nappulatekniikkaa vaan niitten syvällistä ymmärtämistä. Nythän meillä näkyy vaadittavan, että ydinvoimakin tai energiajärjestelmä täytyy valita tunteiden perusteella. Silloin ollaan minusta todella hakoteillä ja joudutaan aika hankalaan tilanteeseen. Pelätään matkapuhelinmastojen aiheuttavan valtavia sairauksia ja muita sellaisia. Jos ei luonnontieteistä mitään pohjaa ole, niin tämäntapaiset asiat menevät sitten hyvin perille. Mutta jos niistä on ajoissa jo oppinut jotain, silloin varmaan pystyy suhtautumaan niihin paljon paremmin.

Eli niin kuin jo viime kerralla, kun tästä alustavasti keskusteltiin, ehdottaisin, että reaalikokeita olisi kaksi kappaletta, joista ei selviäisi niin, että jonkin hyvin kapean alueen vain saa kirjoittaa, vaan toinen selvittäisi, kuinka paljon tietää humanistisista ja yhteiskunta-asioista, ja toinen, kuinka paljon luonnontieteiden ja tekniikan asioista. Jos halutaan, että yliopistot selviävät helpommalla ilman pääsytutkintoja, silloin varmaan voisi sitten vapaaehtoisena olla vielä ainereaalikoe, jossa voi näyttää, että sen ja sen alueen osaa hyvin, jota tarvitaan niissä opinnoissa, joihin pyrkii yliopistossa.

Mikko Elo /sd:

Puhemies! Aivan lyhyesti puutun muutamaan täällä käytettyyn puheenvuoroon.

Mitä ensinnäkin tulee kielikeskusteluun, niin sehän on olennainen osa ylioppilastutkinnon rakennekokeilua, niin kuin tiedämme. Niin kuin täällä on todettu, ehkä valitettavasti kuitenkin kieli on hyvin tunteenomainen kysymys ja se aiheuttaa tunnepurkauksia. Mielestäni tätä pitäisi pystyä myöskin lähestymään rationaalisesti, myöskin talouden näkökulmasta katsottuna, koska, kerran vielä, me satsaamme valtavan määrän rahaa kielten opetukseen ja toisaalta me myöskin tiedämme, kuinka valtavan tärkeä on esimerkiksi englannin kielen taito tänä päivänä maailmassa. Kyllä eräissä teollistuneissa maissa on tultu siihen johtopäätökseen, että nimenomaan parantunut englannin kielen taito tulee myöskin näkymään bruttokansantuotteen kasvuna. Kyllä me olemme sellaisessa maassa, jossa näin on asian laita, olen siitä sataprosenttisen varma.

Puhemies! Mielestäni edustajat Bremer ja Karjalainen osuivat asian ytimeen puhuessaan siitä, että pitää jo ala-asteella osata myydä ruotsin kieli suomalaisille, siis "myydä", tehdä se vetovoimaiseksi, tehdä se mielenkiintoiseksi. Olen aivan varma, että niin kuin ylioppilastutkinnon rakennekokeilussa on tapahtunut, tällaista poisvalintaa ei kuitenkaan suuressa mittakaavassa tapahtuisi eikä kuitenkaan ruotsin kielen todellinen osaaminen heikkenisi.

Puhemies! Rehellisesti sanottuna, kun myöskin päivittäin katselen FST:n Nytt-ohjelmaa, niin kyllä, kun suomalaisia haastatellaan, akateemisestikin koulutettuja ihmisiä, ja kuuntelee heidän ruotsin kieltään, niin vähän tulee surku joskus siitä, onko syytä sittenkään antaa lausuntoa ruotsin kielellä, olisiko parempi, että antaisi sen suomen kielellä, se voisi olla järkevämpää. Mutta näin nyt vain tapahtuu, enkä halua ruveta tässä ruotsinkielisten uutisten toimittajia neuvomaan.

Puhemies! Mitä tulee edustajien Laakson ja Kiljusen väitteeseen siitä, että jotenkin tässä oltaisiin heikentämässä ruotsalaisen vähemmistön asemaa täällä, sillähän ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Perustuslakivaliokunta olisi varmaan omassa lausunnossaan puuttunut siihen, esimerkiksi kun puhutaan rakennekokeilusta, jos se olisi jotenkin heikentänyt tai sen lopullinen voimaan saattaminen jotenkin heikentäisi ruotsinkielisen vähemmistön asemaa. Näin ei ole tarkoitus, vaan oikeastaan aivan päinvastoin. Tarkoitus on sitä todellista osaamista vahvistaa. Nyt vaan on näköjään vaikea saada läpi tätä ajatusta eduskunnan täysistuntosalissa ainakaan täydellisesti. Mutta hyvä, kun kuitenkin täällä aika monet ovat samaa mieltä siitä, koska luulen, että meillä kaikilla on sama päämäärä, että tarvitaan mahdollisimman laaja ja hyvä kielitaito, johon kuuluu tietysti molempien kotimaisten kielten taito.

Puhemies! Ihan pari sanaa, kun ed. Laakso, joka nyt on poistunut, puhui siitä, kuinka ei puhuta pakkomatematiikasta, tai joku on kirjoittanut yleisönosastossa, pakkohistoriasta. Totta kai matematiikkaakin on erilaista, mutta matematiikka on matematiikkaa, sitä on opittava. Olen ed. Tiurin kanssa samaa mieltä siitä, että meidän pitää panostaa myöskin luonnontieteiden opetukseen entistä enemmän. Siihen on panostettu ja edelleen varmaan on syytä lisääkin panostaa, samaten pakkohistoriaan. Totta kai jokainen me tarvitsemme historiaa, mutta meillä on kymmeniä, satoja kieliä, meidän on valittava jostakin, koska kaikkeahan me emme kuitenkaan pysty opiskelemaan.

Puhemies! Myöskin ed. Gustafsson ihan hyvin toi esille oman näkemyksensä, joka minun mielestäni, vaikka hän sitä ei itse sanonut, oli hyvin lähellä meidän opetusministerimme Maija Raskin näkemystä. Pidän valitettavana sitä, että Hufvudstadsbladet on ottanut opetusministeri Raskin jatkuvaksi maalitauluksi sen takia, että hän on halunnut tämän rakennekokeilun saatavan voimaan.

Ed. Dromberg viittasi poliittisiin syihin, ja tietysti olisi ollut hyvä sanoa nämä poliittiset syyt julki. En tiedä, onko minunkaan velvollisuuteni sanoa sitä, mutta tosiasia on tietysti, että taustalla on nyt sitten vähän suurempaa politiikkaa, joka on johtanut myöskin tähän valiokunnan ottamaan kantaan.

Mikä on sitten Suomen etu? Väitän edelleenkin, että ne näkemykset, jotka olen tuonut esille, ovat Suomen etu.

Ehkä vielä rakennekokeilusta. Ed. Markkula ja eräät muut ovat todenneet, että 80 prosenttia esimerkiksi lukioiden rehtoreista on sitä mieltä, että rakennekokeilu on onnistunut ja että se pitäisi saattaa voimaan. Kyllä kai he ovat todellisia asiantuntijoita, ehkä vielä enemmän kuin me kansanedustajat.

Veijo Puhjo /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Elo sanoi, että ruotsin kielen opetuksella ei ole yhteyttä ruotsinkielisten asemaan. Hän mainitsi myöskin, että kielen opetusta pitäisi monipuolistaa — olen myös sitä mieltä — ja ehkä enemmän painottaa englantia. Mutta minun mielestäni kyllä kouluruotsin opetuksella on kiinteä yhteys ruotsinkielisten asemaan ja kyllä sillä on arvo, että jokaisen pitää tulla toimeen omalla äidinkielellään ja saada palveluita. Ei ruotsin kielen opetuksen vähentäminen vaikuta ainoastaan palveluiden laatuun, vaan se vaikuttaa myöskin itse oppilaiden tulevaisuuteen. Suomessa on valtava määrä työpaikkoja, joissa vaaditaan ruotsin kielen taito, ja sitten jos ei opetusta ole saanut, jää paitsi näistäkin. Kyllä minun mielestäni ruotsin kielen lynkkaus on vähän liiallista.

Margareta Pietikäinen /r:

Fru talman! Rakennekokeilusta ja sivistysvaliokunnan mietinnöstä totean vielä, että sivistysvaliokuntahan totesi lausumassaan seuraavaa: "Eduskunta edellyttää, että hallitus seuraa ylioppilastutkinnon rakennekokeilun toteutumista ja oppimistuloksia sekä ryhtyy tarvittaessa sellaisiin toimenpiteisiin, joilla turvataan koulutuksellinen tasa-arvo ja maan kansalliskielten osaaminen." Mielestäni tämä oli hyvä lisäys tuohon meidän mietintöömme. Sehän oli yksimielinen.

Olen myöskin sitä mieltä henkilökohtaisesti, että tämän lausuman toteuttaminen onnistuu parhaiten, jos edetään jatkossa niin kuin ehdotti esimerkiksi parlamentaarinen työryhmä, ja haluan todella alleviivata, että tämä oli parlamentaarinen työryhmä, joka vuonna 2000 esitti ylioppilastutkinnon monipuolistamiseksi seuraavaa mallia, jossa olisi neljä pakollista ainetta ja rajoittamaton määrä valinnaisaineita. Pakollisiin aineisiin kuuluisivat työryhmän mukaan suomi ja ruotsi ja joko reaalikoe tai matematiikka. Olin myöskin tuon työryhmän jäsen, ja valitettavaa on, että tästä on kerrottu hyvin vähän ja että myöskin eri ministeriöiden eri raporteissa on tavallaan nähtävästi haluttu unohtaa tämän työryhmän suosituksia.

Fru talman! När vi tidigare i diskussionen — bland annat riksdagsledamot Elo — har kommenterat resultatet hittills av strukturförsöket och av hur mycket man väljer bort språken så är det, och jag vill upprepa det, ett beklagligt faktum att man i allt högre grad väljer bort både svenska i de finska skolorna och finska i de svenska skolorna. Jag konstaterade tidigare att procenten som väljer bort svenska i de finska skolorna har ökat under de år som experimentet har pågått och uppgår nu till nästan 14 procent. När det gäller de manliga abiturienterna så har vi en så hög procent som nästan 23 som låter bli att skriva svenska.

Nu är det ett faktum, som ännu inte har kommit fram i debatten idag, att när abiturienterna väljer och går i en skola med strukturförsök så vet de att de kommer att tävla om arbetsplatserna med tusentals abiturienter som har skrivit svenskan obligatoriskt i studentexamen. Så att till och med en så hög procent som 23 väljer bort svenska språket, när man vet att man inte har samma möjligheter att tävla om arbetsplatserna i kommun och stat och på tvåspråkiga orter, tycker jag att är att betrakta som oroväckande. Det visar klart att om strukturförsöksmodellen skulle gälla i hela landet, så skulle den här procenten garanterat öka.

Dessutom är jag bekymrad över den slutledning många av debattörerna kommit med när de säger att de verkliga sakkunniga är skolornas rektorer. Jag är själv rektor för en skola och jag vill säga att när jag har tagit ställning som rektor, så ser jag nog speciellt mycket på min egen skola och vad som är bra just för den. Men jag har säkert inte alla gånger tänkt på vad mina slutledningar betyder för hela landet.

Min uppfattning är den att om 80 procent av skolornas rektorer säger att strukturförsöket är bra och vi fortsätter med det, så har de uttryckligen tänkt på läget i sin egen skola. De har inte sett på helheten, på landets tvåspråkighet och landets historia, något som har kommit fram mycket bra här i många inlägg. Jag vill alltså ifrågasätta det att rektorerna skulle vara experter på landets nationalspråk och språkens ställning.

Haluan, puhemies, vielä sanoa pari sanaa tästä reaalikokeesta. Totean, että minun mielestäni oli erittäin hyvä, että sivistysvaliokunta myöskin otti tähän asiaan kantaa. Meidän kantammehan oli se, että tarvitaan vielä aikaa ja selvityksiä, ennen kuin olemme valmiit siirtymään tuohon ainereaalimalliin, jota ministeriön virkamiesryhmä on esittänyt. Minun mielestäni paras malli olisi uuden tyyppinen yleisreaali, joka mittaisi erittäin laajasti yleissivistystä, ja tämän lisäksi olisi mahdollista osallistua ainereaaliin. Se olisi silloin kaksiosainen koe. Haluan vielä todeta, että jos siirtyisimme sellaiseen malliin, jossa ainereaali olisi ainoa mahdollisuus, niin sehän kyllä käytännössä merkitsisi meidän kouluillemme, pienille lukioille, suuriakin vaikeuksia, koska niiden velvollisuutena olisi myöskin järjestää hyvin monessa erillisessä aineessa syventäviä kursseja. Siihen eivät varmaankaan opettajaresurssit tai taloudelliset resurssit riittäisi.

Mutta vielä toteaisin, että tämä lukiolain käsittely sivistysvaliokunnassa sujui mielestäni hyvin. Meidän esityksemme on minusta kohtuullisen hyvä. Tarvitaan lisäaikaa. Mutta toivon itse, että lopputulos on se, että todetaan, että rakennekokeilumalli ei ole sopiva malli, vaan jatketaan nykymallin mukaan ainakin, mitä tulee kansalliskielten asemaan.

Klaus Hellberg /sd:

Arvoisa rouva puhemies! Olisin myös puuttunut lähinnä ruotsin kielen asemaan ja tulevaisuuteen jatkossa. Täällä on paljon puhuttu siitä, että ala-asteella pitäisi osata myydä ruotsin kieli oppilaille. Tietysti näin on. Minusta siinä on kyllä opettajien ja aikuisten vastuusta lähinnä kysymys, miten lähdetään opetusta ohjaamaan. Olen sitä mieltä, että on aivan selvää, että ylioppilastutkinto ohjaa myöskin ainevalintoja jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja jos on niin, että molempia kotimaisia kieliä ei tarvitse kirjoittaa, on selvää, että ruotsin kieli ajan mittaan laskee sellaiseen asemaan, että se menettää merkityksensä koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Näin pahasti pelkään.

Olemme globaalin markkinatalouden jyräämiä monessa mielessä koko yhteiskunta. Mainokset alkavat pääasiassa olla enemmän ja enemmän, varsinkin nuorisolle suuntautuneet mainokset, englanninkielisiä. Firmojen nimet muutetaan kansainvälisiksi, niin että ne soveltuvat ainakin englannin kieleen. On selvää, että Suomessa tietysti, vaikka ed. Bremer oli huolissaan suomen kielen asemasta, josta on siitäkin syytä varmaan olla huolissaan, kuitenkin suomen kieli säilyy, mutta kyllä niiden ihmisten asema heikkenee, joilla on äidinkielenään ruotsi. Jos katsotaan palvelujen saatavuutta ja heille tuotettavia palveluja, niin nyt jo on erittäin suuria ongelmia. Silloin, kun yhteiskunnat olivat enemmän suljettuja, palvelun saantikin oli varmasti helpompaa.

Ymmärrän kyllä ed. Elon tuskan, kun hän on Porissa suomenkielisellä paikkakunnalla ammattikoulussa opettanut ruotsia. Kyllä siellä varmaan oppilailla on motivaatio-ongelmia, jotka ovat varmaan matkan varrella heijastuneet opettajaankin. Se ei varmasti ole ollut helppoa. Mutta jos me luopuisimme siitä niin, että vain motivoituneet saisivat hyvän koulutuksen, se olisi minusta väärä signaali. Myös heikomman motivaation omaavat oppilaat on koulutettava mahdollisimman hyvin. Minusta on aivan oleellinen asia suomalaisessa koulutusjärjestelmässä, että kaikki pyritään saamaan koulutettua hyvin. Täytyy sanoa, että en usko, että kukaan sellaisista suomenkielisistä ihmisistä, jotka ovat saaneet koulutuksen myös ruotsin kielellä ja nyt osaavat kohtuullisen hyvin ruotsin kieltä, on siitä pahoillaan. Moni on tullut ainakin minulle sanomaan, että on hyvä, että he ovat oppineet myös ruotsin kielen. Se on antanut heille elämässä paljon mahdollisuuksia.

Minusta meidän tällaisessa pienessä maassa pitäisi pitää huolta siitä, mistä me perustuslaissakin olemme jo lähteneet, että molempien kotimaisten kielten, varsinkin tässä tilanteessa vaarassa olevan ruotsin kielen, asemasta pidettäisiin hyvää huolta. Se on erittäin tärkeää.

Me joudumme oppimaan ja meidän on erittäin tärkeää oppia kansainvälisiä valtakieliä, englantia tietysti ensisijaisesti, mutta tarvitaan myös venäjää, saksaa, ranskaa, espanjaa jne. Mutta sen uhriksi ei pidä asettaa ruotsin kieltä. Minusta nyt vähän uhkaavasti tällainen henki alkaa olla Suomessa. Me olemme menettäneet minusta suvaitsevaisuuden kieliasiassa aivan nyt 90-luvun kovassa ajassa, niin kuin koko eurooppalainen yhteiskuntakin tuntuu koventuneen monessa mielessä. On ääriliikkeitä, ja nyt ollaan erilaisia vähemmistöjä vastaan. Tämä on valitettava ilmiö. Toivottavasti ainakin eduskunnassa pystytään säilyttämään sellainen asenne, että voidaan osoittaa, että olemme täällä ottamassa myös vähemmistön huomioon, emme vain ruotsinkielistä vähemmistöä vaan yleensäkin vähemmistöt. Olemme valmiit pitämään huolta myös erilaisista vähemmistöistä ja puolustamme heitä globaalia markkinataloutta vastaan, joka pyrkii jyräämään yli kaiken.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Kun sivistysvaliokunta käsitteli tätä kysymystä, kuuntelimme varsin suuren määrän asiantuntijoita ja keskustelimme hyvin paljon nimenomaan muustakin kuin kielikysymyksestä, itse asiassa siitä melko vähän kokonaisuutta ajatellen. Toki sekin vahvasti oli kuvassa mukana. Mutta lukio kokonaisuutenaan oli esillä, ja erityisesti myöskin sieltä nousi vähintäänkin tämän kielikysymyksen verran esille kysymys reaalikokeesta. Käsiteltäessä todettiin se, että ylioppilastutkinnolla on koko lukiota ohjaava vaikutus lukion opetukseen, opiskeluun, lukiossa tehtäviin ainevalintoihin nähden. Tämän vuoksi ylioppilastutkinnon ja lukion tulee tietysti olla kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Tietysti kaiken on myöskin ajan haasteiden mukana osaltaan muututtava.

Toisaalta todettiin muun muassa siinä yhteydessä, kun jatkettiin lukiokokeilua, tärkeäksi oppilaan oikeusturva, että ei myöskään liian paljon tapahdu muutoksia, että opiskelija, kun on aloittanut opinnon, joutuisikin esimerkiksi hyvin toisen tyyppisiin tilanteisiin, kun on päättämässä opintojaan. Samalla tarvitaan tiettyä pysyvyyttä myöskin. Eli ylioppilastutkinnolla on opiskelijoiden lukio-opiskelua ohjaava vaikutus, tämä on osaltaan kiistaton tosiasia.

Samalla tuli esille kysymys pienistä ja keskisuurista lukioista, siitä, että niiden toiminta ensinnäkin maassa on mahdollista ja että ne voivat tarjota vähintään yhtä hyvää opetusta kuin suuret lukiot. Väitän, että pienessä lukiossa on edellytykset paljon parempaan opiskeluun, paljon parempaan opetukseen juuri yksilöllisyyden ja ihmistuntemuksen kautta kuin suurlukioissa. Samoin väitän, että pienissä lukioissa erilaiset häiriöt ovat otaksuttavasti vähäisemmät kuin suurissa lukioissa. Pienessä lukiossa opettajakunta ja oppilaat voivat tuntea toisensa. Vieläpä tarjoutuu tilaisuus, että voidaan tuntea opiskelijoiden vanhempia, kotitaustaa. Pienessä lukiossa lukio integroituu yhteiskuntaan, jossa se sijaitsee.

Samalla eräs tärkeä seikka on muistettava lukioiden yhteydessä myös: peruskoulun yläaste ja lukio usein toimivat elimellisesti ja kiinteästi samassa yhteydessä. Hyvin monet opettajat opettavat sekä lukiossa että yläasteella tai yläasteella ja lukiossa, virat painottuvat molempiin suuntiin, ja sillä tietysti on opettajan eläkkeellejäämisessä kolmen vuoden merkitys, onko sana yläaste vai lukio ensimmäisenä, kun virkaan nimetään.

Näin ollen näitä erilaisia näkökohtia, jotka liittyvät lukioon, on syytä edelleen tuoda esille. Pienten lukioiden kannalta on tärkeää, että niille turvataan taloudelliset resurssit. Osaltaan tämä on nimenomaan valtion tiedostettava kysymys. Kunnilla on usein taloudellisista voimavaroista puutetta, ja siksi joudutaan kunnissa tinkimään tuntikehyksestä, monista muistakin asioista, ja tämä jos mikä on koulutyössä kielteinen asia.

Se, että suomalaiset tahtovat käydä siinä laajuudessa lukiota kuin nyt käydään, on mielestäni myönteinen asia. Lukio antaa monella tapaa hyvää pohjaa yksilön tulevaisuutta varten. Vaikka tänä aikana eivät enää siinä määrin lukion käyneet ja ylioppilaat jatka korkeakouluissa ja yliopistoissa kuin vuosikymmeniä sitten, niin lukiolla on merkitys, vaikka jatketaan ammatillisessa oppilaitoksessa tai ammattikorkeakouluissa. Se on antanut hyvää yleissivistystä, kielitaitoa, se on antanut tiedollista pohjaa, yksilön elämä on kehittynyt 3—4 vuotta lukion aikana, pystytään tekemään muun muassa ammatinvalintaa tai jatko-opintoja ajatellen kenties ja toivottavasti kypsempiä ratkaisuja. Lukiolla on ehdottomasti tärkeä merkityksensä. Monella paikkakunnalla juuri pienet lukiot ovat ainut nuorisoasteen oppilaitos, tämäkin on syytä muistaa. Jos pienten lukioiden toiminta vaarantuu, niin silloin saattaa tulla ongelmia myös yläasteiden toimintoihin.

Muutama sana reaalikokeesta. Pidän sitä erityisen tärkeänä kokeena, kuten äidinkielenkin koetta. Äidinkieli ja reaali monella tavalla mittaavat kypsyyttä. Reaali tietysti mittaa tietojakin, mutta kyllä se on myös tietynlainen kypsyyden mitta jollakin tapaa samalla hyvinkin vahvasti. Mielestäni on tärkeää, että lukio säilyy vahvan yleissivistyksen antavana, ja siksi nykyisen kaltainen niin sanottu yleisreaali on minusta tähän kannustava. Olkoonkin, että opiskelija voi siinä painottua hyvinkin kapealle sektorille, ainakin tämä mahdollisuus on, jota ei välttämättä minusta suinkaan pois pidäkään ottaa, vaan nykyinen reaali on loppujen lopulta varsin hyvä. Ainereaali, joka on noussut esille vaihtoehdoksi, ensi näkemältä saattaisi näyttää hyvältä. Sitä yliopistot ja korkeakoulut haluaisivat käyttää pääsykokeen välineenä valitessaan oppilaitoksiin oppilaita, ja vanhastaanhan ylioppilastutkinnolla onkin ollut tämä merkitys hyvin vahvalti.

Minä näkisin kuitenkin, että kun pääosa ylioppilaista ei jatka kuitenkaan korkeakouluissa tai yliopistoissa tänä aikana, niin sen vuoksi, että ylioppilastutkinnosta saataisiin korkeakoulujen opiskelijavalinnan väline muuttamalla ylioppilastutkinnon rakennetta, tähän ei pidä mennä. Ennemminkin korkeakoulujen ja yliopistojen tulisi palata vaikkapa kolmisenkymmentä vuotta sitten olleeseen käytäntöön, jossa annetaan enemmän arvoa ylioppilastutkinnon arvosanoille. Mielestäni ne mittaavat opiskelijan kykyä harjoittaa opintojaan. Mielestäni ei niinkään pidä ajatella, mitä tämä oppilas nyt jotakin oppisisältöinä tietää, vaan nämä arvosanat — näin väitän — mittaavat hyvinkin opiskelijan kykyä ja mahdollisuutta korkeakouluopintoihin. Tähän tietysti voitaisiin liittää oppilaitoksesta riippuen myöskin sitten lukion päästötodistuksen arvosanojen huomioon ottaminen.

Minusta tässä saattaisi olla se kehitettävä malli, jolla voitaisiin päästä eroon noista kalliista preppauskursseista, joita pääsytutkintoja varten järjestetään ja joista opiskelijoille saattaa tulla vuosi parikin ihan turhaa aikaa siinä mielessä, että ei ole vielä päässyt vakinaiseen opiskelupaikkaan, kun on valmistauduttava pääsykokeisiin. Näistähän olisi koetettava päästä eroon. Sen takia näkisin, että pitäisi sinällään ylioppilastutkinnon arvosanoja ja lukion arvosanoja käyttää välineenä.

Arvoisa rouva puhemies! Näen reaalin osalta, että olisi hyvä, että säilytetään yleisreaali. Jos halutaan, sen rinnalla voisi olla ainereaali, mutta näen, että korkeakoulujen ja yliopistojen omat valintakriteerit voisivat muuttua edellä kertomallani tavalla ja näin lukio voisi säilyttää yleissivistävän luonteensa tulevaisuudessakin.

Irina Krohn /vihr:

Arvoisa puhemies! Hallituksen esitys esiteltiin ensin meille teknisenä muutoksena, ja olikin yllättävää, että se vähän niin kuin Troijan puuhevonen sisälsi paljon enemmän, oli syönytkin enemmän kuin ehkä luultiinkaan.

Se, miksi koko asia käsitellään, johtuu meidän uudesta perustuslaistamme, ja se johtaa siihen, että valtaa on palautettu eduskunnalle. Tämänkaltainen kokeilu, jossa todella kokeillaan nuorilla ylioppilailla ja muilla, on sen kaltainen asia, että sitä ei voi virkamiestasolla päättää, vaan kokeilusta pitää päättää lain tasolla. Se on minusta hyvä asia, että kansalaisten yhdenvertaisuuteen vaikuttavat asiat käsitellään eduskuntatasolla. Se on tausta sille, miksi tätä asiaa piti käsitellä. Perustuslakivaliokunta ei ollut sinänsä sitä mieltä, että itse rakennekokeilun järjestäminen loukkaa opiskelijoiden yhdenvertaisuutta, vaan puuttui säädöstasoasiaan.

Itse puutun nyt kuitenkin tässä asiassa ennen kaikkea toisen kansalliskielen asemaan. Tässä on paljon puhuttu pakko- tai ei-pakko-asiasta. Oma näkökulmani on se, että ylioppilastutkinto todella on vapaaehtoinen koe, aivan samoin kuin esimerkiksi ajokortin suorittaminen on vapaaehtoinen koe. Kenenkään ei ole pakko sitä tehdä, ja jokainen voi itse päättää, suorittaako sen. Sitten, jos päättää suorittaa ylioppilastutkinnon tai ajokortin ... Minä mielelläni suorittaisin ajokortin, jossa ei tarvitsisi osata peruuttaa tai vaihtaa vaihteita vaan voisi vain huristella nopeasti eteenpäin niin, että ei ole muita autoja ollenkaan läsnä, mutta tällaista ajokorttia ei voi suorittaa, koska liikenne ei ole sellaista. Samalla tavalla meidän ylioppilastutkintomme on tarkoitus korostaa lukion yleissivistävää roolia. Silloin siinä painotetaan niitä asioita, joita tällä hetkellä suomalainen yhteiskunta pitää yleissivistyksen perustana. Tästä voi esimerkiksi seurata ajatus, että myös matematiikka olisi pakollinen. Tällä hetkellähän meidän tilanteemme on hieman ongelmallinen, kun todella neljästä pakollisesta aineesta voi olla kolme kieltä.

Itse ajattelen, että ylioppilastutkinnon kehittäminen lähtee siitä, että se on yleissivistävän lukion olennainen osa. Kaiken käytännön tiedon mukaan on hyvin selvää, että ylioppilastutkinnon sisältö ohjaa lukio-opiskelua. Nimenomaan, sanotaan näin, ylioppilastutkinto ohjaa niitä ihmisiä työskentelemään asian eteen, joilla ei ole omakohtaista oivallusta asian merkityksestä, vaan heille ikään kuin tämä yhteiskunta antaa viestin siitä, mitä se pitää tärkeinä, säännösten kautta. Nimenomaan tiettyjen aineiden pakollisuus tarkoittaa sitä, että nekin, joiden tavoitteena on tulla ylioppilaaksi mutta ei välttämättä sinänsä tulla ruotsin kielen taitajaksi tai ruotsinkielisissä kunnissa tulla suomen kielen taitajaksi, joutuvat tekemään sen eteen töitä siksi, että me aikuiset olemme nähneet niin hyväksi.

Mielestäni tällainen uudistus, missä minun näkökulmani mukaan tosiasiallisesti heikennetään heikosti motivoituneiden opiskelijoiden motivaatiota opiskella toista kansalliskieltä, on nykyiseltä perustuslailta ja sen tulkinnalta karhunpalvelus suurelle osalle erityisesti suomenkielisiä opiskelijoita. Meidän perustuslakimme, joka lähtee kahdesta kansalliskielestä, lähtee myös siitä, että todella ruotsinkielisiä palveluja ei hoideta vähemmistökielen kautta jossain segregoituneina omina juttuinaan, vaan ne ovat osa tätä yhteiskuntaa, joten tätä kieltä pitää myös Suomessa osata.

Silloin, jos ajatus on todella niin, että yhä suurempi osa ylioppilaista osaa ruotsia huonommin — meillä tällä hetkellä, vaikka vieläkin ruotsin kirjoittaa näissä rakennekokeilukunnissa moni, erityisesti pojat ja erityisesti maaseutukuntien pojat valitsevat ruotsin pois — niin minun mielestäni se on heille karhunpalvelus heidän jatko-opintojaan ajatellen. Pahimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että mielenkiintoiset valtion virat sitten suosisivat kaksikielisiä kansalaisia, jotka ikään kuin kotonaan saavat kaksikielisen perinnön, koska koululaitos ei sitä pysty turvaamaan.

Eduskunnalla on mahdollisuus näistä kieliasioista keskustella, kun toivottavasti hallitus antaa kielilakiesityksen meille, ja siinä yhteydessä voimme käydä perusteellisemmin asiaa läpi. Itse ajattelen, että ruotsin kielen asemasta voi perustellusti olla kahta mieltä. Olen päätynyt tähän, että mielestäni sen pitäisi olla ylioppilaskirjoitusten pakollinen osa, mutta yhä tärkeämpää olisi ymmärtää, mitä tarkoittaa se, että vähemmistöjen oikeuksia suojataan lain tasolla niin, että niistä on jopa hieman vaivaa enemmistölle ja, voi sanoa, jopa hieman kustannuksia yhteiskunnalle. Minusta monikulttuurisen ja yhdentyvän Euroopan ihan avainkysymyksiä on se, miten identiteetiltään erilaiset ihmiset voivat muodostaa yhteisen valtion.

Suomen-malli on ollut erinomainen, ja todella näen sen niinpäin, että vaikka ruotsin kielen asema on, sanotaan, parempi kuin hyvin monen muun kielen, joita Suomessa puhutaan, niin käytännössä kahden kansalliskielen malli on toiminut veturina monen muun kielen aseman parantamiselle, erityisesti mainitsen saamen kielen, romanikielen ja viittomakielen aseman. Kielilakikomiteassa on juuri ehdotus, että annettaisiin vaalikausittain selonteko kieliolosuhteista, mikä tarkoittaa silloin kaikkien kielien olosuhteista. Mielestäni meidän suomalaisten pitäisi hyvin maltillisesti ymmärtää, että vaikka kahden kansalaiskielen malli on myös vaivalloinen, niin se antaa meille myös turvaa ja kehitysmahdollisuuksia semmoisten tilanteiden varalta, mitä yhä enemmän tässä monikielisessä maailmassa tapahtuu.

Yhden yksityiskohdan haluaisin vielä, ennen kuin lopetan, ottaa esille rakennekokeiluasiasta.

Jonkin verran on oltu huolissaan siitä, kun Suomessa on paljon lapsia, joiden äidinkieli ei ole mikään näistä kotimaisista kielistä, että heidän mahdollisuuksiaan integroitua ja menestyä suomalaisessa koulutusta arvostavassa yhteiskunnassa heikentää vaatimus kahden kansalliskielen osaamisesta. Ajatellaan lasta, jonka kotikieli on somali, joka ehkä vielä kuuntelee italiaa, niin kuin Somaliassa yliopistokielenä ehkä vanhemmat ovat opiskelleet, ja sitten hänen pitäisi vielä nämä kaksi kieltä osata. Se on todella raskas taakka. Mutta tässä muistuttaisin, että meillä on oikeus ylioppilastutkinnossa tällaisissa tilanteissa, jos lapsi on asunut pitkään ulkomailla tai jos lapsen kotikieli on joku toinen kuin suomi tai ruotsi, anoa erivapautta, että ei tarvitse suorittaa kuin toinen kieli. Näitä erivapauksia anottiin viime vuonna muistaakseni 300 ja kaikki myönnettiin. Nimenomaan tämä mahdollisuus, että ulkomaalaisen tai lapsen, jolla on jo monta kieltä muuta kautta hallussaan, ei tarvitse niitä kahta kieltä suorittaa, on minusta erinomainen. Sitä pitää myös seurata sitten, että tulevaisuudessa, kun virkoja hakee henkilö, jolla mahdollisesti on kielitaitona somali, suomi, englanti ja joku muu kieli, hän voi myös saada erivapauden virkaan, jos sen hoitaminen nimenomaan ei edellytä molempien kansalliskielten hallintaa.

Mutta todella mielestäni sivistysvaliokunnan ratkaisu tähän vaikeaan tilanteeseen, joka syntyi perustuslain tulkinnan myötä, on oikea, eli että rakennekokeilulain myötä ei heikennetä ruotsin kielen asemaa, koska siihen on minusta pääministerin suulla ja muulla sitouduttu, että tällä hallituskaudella tilanne on näin. Sitten on mielenkiintoista nähdä, miten puolueet ennen vaaleja suhtautuvat suomalaiseen vähemmistökielipolitiikkaan tai kansalliskielipolitiikkaan.

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa rouva puhemies! Puhun vain rakennekokeilusta, ja ruotsin kielestä viisi havaintoa. Mutta aloitan sillä, että kun sekä isäni että äitini suku on Kuusamosta 1600-luvulta asti, niin tiedän, että niillä alueilla Suomessa, joilla on äärimmäisen vähän tai ei ollenkaan kosketusta kaksikieliseen kulttuuriin, ilmapiiri tähän kysymykseen on hyvin erilainen kuin väkirikkailla alueilla, joilla tunnetaan ja on oltu luontevasti kanssakäymisissä tai välillä vaikka luonnottomastikin, taikka vaikeasti, on koettu kuitenkin se, että olisi parempi ymmärtää. Meillä on Suomessa laajoja alueita, joilla asuu ihmisiä, joilla tätä kokemusta arjessa ei välttämättä ole ollenkaan.

Ensimmäinen ja tärkein syy siihen, minkä takia kuitenkin, vaikka tunnustan, että kysymys on vaikea, olen sitä mieltä, että olisi hyvä, että kansakunnan lahjakkaimmat, kansakunnan toivot, jatkossakin lukisivat ja kirjoittaisivat ylioppilaskirjoituksissa ruotsin, on se, että kansainväliset kokemukset monien kulttuurien yhteentörmäyksistä valtioissa ovat osoittaneet, että on järkevää, että enemmistö viitsii nähdä vaivaa vähemmistön kulttuurin ja kielen oppimisessa.

Meidän ei tarvitse mennä pidemmälle kuin Baltiaan, niin näemme, että ainakin suurimman osan suomalaisten kokemus maailmasta tuntuisi hyvin luontevalta ja oikeudenmukaiselta, että kieliryhmät puolin ja toisin sitoutuisivat opiskelemaan toinen toistensa kieliä edes perusteiden osalta. Sillä murretaan niin paljon semmoista vierauden tunnetta ja turhia pelkoja toisen kulttuuria kohtaan, kun kuitenkin suunnilleen on perillä siitä, mitä naapuri bussissa puhuu. Se on käytännön rauhan ja kulttuurin rinnakkaiselon kannalta erittäin tärkeä asia. Kansainvälisesti olisi suuri menetys, jos näin monta vuosikymmentä hyvin toiminut ristiinopiskelu pikkuhiljaa murtuisi, koska päinvastoin näen, että se on kansainvälisessä politiikassa yhä entistä enemmän tarvittava malli moneen kriisiin.

Toinen asia on se, että toistaiseksi rakennekokeilussa selvä enemmistö valitsee ruotsin. Uskon, että he valitsevat ruotsin siksi, että tilanne on epäselvä ja ovat viisaita. Kyllä Suomen kansakunnan toivot ovat viisaita ja osaavat pelata varman päälle ja arvioida sen, että näillä näkymin viesti ei ole vielä selvä, vaan näyttää siltä, että ehkä jatkossakin vielä ruotsi on virkavaatimuksena ja muutenkin ruotsin kieltä tarvitaan, ja sen takia se luku, kuinka harva on jättänyt ruotsin kirjoittamatta, on vielä niin pieni.

Mutta jos viesti päättäjiltä kansakunnan tuleville toivoille on se, että ruotsia ei kuulu pakollisesti siinä perussivistyspaketissa valita, niin kyllä se viesti silloin mielestäni myös kuuluu, että me päättäjät tulemme huolehtimaan, että kansakunnan toivot eivät jatkossa joudu vaikeuksiin työelämässä, virkavaatimuksissa ja muuallakaan, jos he eivät ole ottaneet ruotsia. Kokeilu on ratkaisevasti eri asia kuin se, että viesti kansakunnan lahjakkaimmille aivoille on pysyvästi se, että heidän ei ole pakko osata. Kyllä kansakunta omistaan pitää huolta ja silloin huolehtii myös, että jatkossa se valinta kantaa. Siksi näen, että käytännössä valinta on kauaskantoinen ja todennäköisesti murentaa pikkuhiljaa myös virkavaatimuksia ja johtaa siihen, että julkisiin virkoihinkin voidaan valita ihmisiä, joilla ei ole tätä auttavaa toisen kotimaisen kansalliskielen taitoa. Siihen menee toki pari sukupolvea, mutta siihenhän se pikkuhiljaa johtaisi.

Kolmanneksi: On väitetty, että on rajallinen määrä kieliä, mitä normaali oppilas voi oppia, ja että ruotsin kieli syrjäyttää silloin jonkin toisen merkittävän kielen. Kaikkihan me tietysti tiedämme, että suurimmalla osalla — ainakin minulla — on rajallinen kyky oppia vieraita kieliä. Mutta toisaalta kyllä sillä joukolla, joka valitsee lukion ja päätyy lukioon ja jonka ammattitoiveet ja minäkuva, toivomukset ja kyvyt päätyä ammatteihin edellyttävät lukion käyntiä ja ylioppilastutkintoa, kapasiteetti mielestäni riittää ruotsin opiskeluun.

Mutta aivan eri asia on sitten se, että meillä näyttää tutkimusten mukaan olevan entistä enemmän peruskoulussa niitä oppilaita, joilla jotenkin keskittymiskyky, oppimiskyky, erilaiset stressaavat tekijät ovat tehneet koulunkäynnin selvästi vaikeammaksi. Meidän täytyisi ehkä nyt, kun peruskoulusta ollaan hajottamassa ala-astetta ja yläastetta, muutenkin miettiä, missä vaiheessa meidän pitää rehellisesti osata arvioida ehkä vaikeuksissa olevien oppilaiden taakankantokykyä, mutta se ei liity silloin vain ruotsin kieleen tai siihen, kuinka monta kieltä heidän oppimissuunnitelmassaan on, vaan siihen, haluammeko me oikeasti, että ne oppilaat, joilla on vaikeuksia, oppivat ainakin kunnolla sen, mihin he keskittyvät, vai siirretäänkö heitä näillä armovitosilla aina luokalta toiselle oikeasti sulkien silmät siltä, että peruskoulusta valmistuu, pääsee, ihmisiä lukutaidottomina, kirjoitustaidottomina, läsnäollen, mutta ei käytännössä kunnolla oppien. Sen myönnän, että tähän ryhmään täytyy ylipäätänsä katsoa, että opetetaan kunnolla se, mikä vaaditaan ja sitten ehkä autetaan helpommin joissakin muissa.

Neljänneksi: Terveysliikuntatoimikunnan puheenjohtajana palaan taas siihen, mitä olen oppinut siellä siitä, mitä huono tai varsinkin nöyryyttävä opetus voi tehdä ihmiselle. Meillä on liikunnan kannalta erittäin vakava arpi kansakunnassa taikka raskas, huono perintö varsinkin suurilla ikäluokilla, mutta näköjään nuoremmillakin, että koulun liikuntatunneilta on niin nöyryyttäviä itsetunnon rikkovia kokemuksia, että myöhemmälläkin iällä on ollut vaikeaa löytää omaa liikunnallista nautintoa, löytää terveyttä ja liikuntaa. Jossain määrin tämä sama pätee myös käsittääkseni ruotsin opetukseen. Tiedän, että sukupolvet ovat muuttuneet, opetus on nykyään paljon enemmän ulospäinsuuntautunutta, kulttuuria opettavaa, ei niihin virheisiin ja nöyryytyksiin keskittyvää, mutta väitän, että tällä saralla näissä kahdessa aineessa on jotakin yhtenäistä siinä kulttuurissa ja molempien osalta opetukseen pitää kiinnittää huomattavasti lisää huomiota.

Viimeiseksi, rouva puhemies, ilmoitan vain, että kun molemmat poikani ovat nyt ruotsinkielikylpytarhassa ja koulussa ja olen kielikylpymetodiin perehtynyt, niin meillä on monta kansainvälistä ja suomalaistakin tutkimusta siitä, että lasten kykyä oppia vieraita kieliä edistetään merkittävästi sillä, että he jo nuorena kylpevät jossain toisessa vieraassa kielessä. Tutkimukset viittaavat siihen, että kun poikani oppivat ruotsia nyt jo kielikylpymetodilla, niin se ei suinkaan vie heidän kapasiteetistaan yhtä kieltä pois, vaan todennäköisesti, jos kaikki menee hyvin, avaa kapasiteettia myös jatkossa muille kielille.

Pentti Tiusanen /vas:

Arvoisa rouva puhemies! Näin varmasti on, ettei meillä ole mitään sellaista tiettyä kapasiteettia kieliä varten, vaan yhden kielen hyvä hallinta helpottaa toisen kielen opiskelua jne., niin kuin täällä ed. Brax lopetti.

Mutta tuohon reaaliin vielä ja ylioppilaskirjoituksiin. Varmasti reaalin painottaminen on tärkeä asia, sen painoarvon lisääminen, myös samalla sen yleissivistyksen säilyttäminen. Haluaisin vain muistuttaa ensimmäisen käsittelyn aikaisesta keskustelusta, hiukan viitata siihen, että oli ikään kuin poikkitieteellinen taikka poikkiaineellinen ajattelu, voisi olla ympäristötieteet, humanistisesti painottunut reaali ja ehkä biotieteellisesti painottunut reaali. Biotieteellä ajattelen sitten biologiaa lähinnä ja ympäristötieteellä esimerkiksi maantietoa ja sen ympärillä olevia, kasvitiedettä jne. Nämähän ovat toisaalta toistensa yli meneviä, mutta sillä tavalla olisi mahdollista nimenomaan edetä myöskin tulevia opintoja ajatellen. Tämä ajatus näistä poikkiaineellisista reaalitutkinnoista olisi varsin kannatettava.

Puhemies! Ihan lyhyt viittaus tuohon keskusteluun, mitä ed. Tiuri ja tavallaan ed. Bremer kävivät. Ed. Bremer ei puhunut siansaksasta, vaan voisi sanoa sianenglannista, kun hän otti tuon esimerkin liikennevaliokunnasta. Ed. Tiuri totesi, että pitäisi vain lisätä englannin kielen taitoa, että ymmärtäisimme, mitä merkitsee tuo varsin haasteellinen litania, minkä ed. Bremer luki aikaisemmin.

Haluaisin todeta, että pitäisi olla, niin kuin ed. Hellberg täällä peräänkuulutti, eduskunnalla itsetuntoa niin, että todella tehtäisiin suomen kielellä ja ymmärrettävästi niin, että muutkin kuin ehkä kansanedustajat, jotka ovat perehtyneet munkkilatinatyyppisiin osaamisiin, ymmärtäisivät nämä tekstit. Se on myös hyvää lainsäädäntöä kaiken kaikkiaan. Viittaisin Ranskaan sikäli, että Ranskassa kyllä se itsetietoisuus ja oman itsetunnon korostaminen, vaikka se joskus menee ehkä sitten jo yli tuollaisen tarvittavankin, olisi hyvä ohje mielestäni siinä mielessä, että suomen kieltä sinänsä ja suomalaista kulttuuria ja suomalaista identiteettiä sopii kyllä vähän tässä myllerryksessä tukeakin, ei niin, että annetaan kaikkien vain mennä ikään kuin tällaiseen amerikkalaistyyppisen, englantilaisen, Hollywoodin ja amerikkalaisen kulttuurin ja talouden, informaatiotekniikan ylivallan alle. Eli tässä mielessä kyllä ehkä niin, että tätä ongelmaa, jonka ed. Bremer otti esille, ei ratkaista lisäämällä englannin kielen opiskelua. Muutenhan tämä niin kutsuttu bad english on maapallon yleisin kieli kai tällä hetkellä, ja englantihan on lingua franca, enkä yhtään lainkaan sano, etteikö sen opiskelu ole äärimmäisen tärkeää. Varmasti se on tärkein vieras kieli, mutta sitten tämä suomen kieli ja suomenkielisten tekstien suomenkielisyys on taas toinen asia.

Klaus Bremer /r:

Ärade fru talman! Ed. Brax otti esille muutamia mielenkiintoisia asioita. Hän totesi, että enemmistön tulisi nähdä vaivaa oppia vähemmistönsä kieltä. Mielestäni se on ihan oikea lähestymiskohta, näin pitää olla, mutta sekään ei edellytä kyllä pakkoa ylioppilaskirjoituksissa. Se voidaan varmasti hoitaa muulla tavalla.

Tässähän itse asiassa keskustelemme samalla tavoiteasettelulla menetelmistä, jotka meidän mielestämme johtavat parhaiten tähän meille yhteiseen tavoitteeseen tässä. Saatetaan olla eri mieltä asioista vain. Tavoitteet ovat samat.

Ed. Brax totesi myöskin, että jos viesti on, että ruotsi ei ole pakollinen, se vähentää ruotsin kielen taitoa yleisesti, näin ymmärsin. Minusta sekään ei edellytä kuitenkaan pakkoa ylioppilaskirjoituksissa. Minusta se ei todellakaan tee sitä. Tästäkin tietysti voidaan aina taittaa peistä ja vaihtaa mielipiteitä.

Sitten ed. Brax otti esille ajatuksen, että kyky oppia kieliä on rajallinen. Näin ehkä on, ja riippuu hyvin paljon siitä, milloin aloitetaan. Hän sivusi sitä ihan oikeaa tieteellistä toteamusta, että mitä varhaisemmassa vaiheessa lapsi oppii sen, että äidinkielen sanalla on toinenkin vaihtoehto toisessa kielessä, ja ehkä siitä vähän laajenevastikin oppii ymmärtämään, että maailmassa on erilaisia kieliä, mitä nopeammin hän oppii ensimmäisen vieraan kielen alkeet, sitä alttiimpi hän on kasvattamaan itsessään sitä, jota sanotaan kielikorvaksi, ja sitä helpompaa on oppia useampia kieliä. Jos vanhana, aikuisena, aloitetaan ensimmäinen vieras kieli, ei siitä tahdo tulla mitään. Tämä ikä on näin ratkaiseva kielen opetuksessa.

Tärkeää on todella se, milloin aloitetaan vieraan kielen opetus eikä se ollenkaan ole sama asia kuin on kouluunmenon alaikäraja, josta täällä eduskunnassa on keskusteltu paljonkin. Kielenopetus tai kieltenopetus pitäisi aloittaa paljon aikaisemmin, kolme—neljävuotiaana jo, eikä niin, että ensimmäinen kosketus on kuusivuotiaana. Tästä seuraa — palaan tähän rajalliseen kykyyn oppia kieliä, se on hyvin venyvä käsite, ja ihmisen osaamiseen, uskon, mahtuu enemmänkin kuin kaksi ja kolme kieltä, jos se aloitetaan oikealla tavalla ja aikaisin. Tähän sanoisin, että ruotsin ja englannin ei tarvitse olla vastakohtaisuuksia Suomessa, vaan niitten pitäisikin kulkea käsi kädessä koulussa ja opetettavina kielinä.

Tässä päästään ed. Braxin kielikylpyasiaan. Hän kertoi pojistaan. Minulla on pikku sukulainen, jonka äiti on suomenkielinen, isä englanninkielinen, toinen mummi ruotsinkielinen ja toinen mummi ranskankielinen. Tämä viisivuotias tenava puhuu sujuvasti kolmea kieltä ja ranskaa vähän huonommin, mutta puhuu suomea, ruotsia ja englantia aivan kuin kotikielenään. Että tällainen on lapsi.

Sitten täällä en halua eipäs—juupas-keskusteluun. Täällä on todettu, että ed. Elon mielipiteitä on ymmärrettävä, kun hän tulee suomenkieliseltä seudulta. Täällä ed. Puhjo on samalta seudulta, Björneborgista, jossa on sangen vahva ruotsinkielinen väestö. Ei voida sanoa, että ed. Elon mielipiteet johtuvat hänen suomenkielisestä kotiympäristöstään.

Edelleen suomen kieli on uhatumpi kuin ruotsin kieli tässä kielten sulatusuunissa, jossa on sanottu, että joka vuosi kuolee enemmän kieliä kuin liito-oravia ja suojeltavia kasveja, mikä on aivan hirvittävä tragedia itse asiassa. Siinä menee kansojen identiteettejä hukkaan. Niitä ei herätetä enää koskaan. Suomen kieli on niin pieni kieli, että kun tämä EU pääsee sulattamaan, ruotsin kieli todennäköisesti, ehkä ei Suomessa, mutta ruotsin kieli elää kauemmin kuin suomen kieli. Sen takia näkisin kyllä ensimmäiseksi pelastettavaksi ja suojeltavaksi suomen kielen kaikesta huolimatta.

Ruotsissakin käydään keskustelua tärkeimmästä koulukielestä ja jopa Ruotsissa ollaan vakavasti sitä mieltä, että englannin kieli on tärkeämpi opetettava aine, opetettava kieli kuin oma äidinkieli, ruotsin kieli. Se on aika uskomatonta, mutta tällaista keskustelua käydään. Tällä perusteella sanoisin, että englanti on erittäin tärkeää meille syistä, joihin tulen. Ylioppilaskirjoitusten pakkoruotsi mielestäni ohjaa huonosti. Siinä käy ruotsin kielen taidon äkkiä niin kuin lapsen, joka hukkuu sinne pesuveden kanssa, häipyy näkyvistä. Moni ehkä on alusta saakka aggressiivisesti suhtautunut ruotsin kieleen, ja siitähän ei tule mitään, jos se on pakonomaista opettamista. Silloin on englannin kielen opettaminen kyllä viisaampaa ja parempaa. Tässä ajattelen ennen kaikkea Koillismaata, Pohjois-Karjalaa, Savo-Karjalaa, Pudasjärvi—Ranua—Posio—Taivalkoski-linjaa. Kyllä siellä on aika toivotonta lähteä väkisin opettamaan ruotsia. Kyllä viisaampaa on lähteä alusta asti englantia opettamaan.

Vuonna 1989 kirjoitin pääkirjoituksen lehteen aikana, jolloin minulla ei ollut senkään vertaa tekemistä politiikan kanssa kuin tänään ja vielä vähemmän tekemistä Rkp:n kanssa, jonka jäsen en ole edelleenkään. Kirjoitin, että eikö Rkp todellakaan huomaa, kuinka on käymässä ruotsin kielen kanssa, jollei sitä opita paketoimaan niin haluttavaan pakettiin, että se nuorta ihmistä houkuttelee valitsemaan sen ja mielihyvällä ja hyvällä halulla halutaan oppia ruotsia. Silloin ihmettelin, kuinka voidaan asettua levolle sen jälkeen, kun Stenbäckin pakkoruotsilaki ankkuroi ruotsin kielen koululaitokseen. Tänä päivänä voidaan vielä kysyä samaa. Ei vieläkään ole näkyvissä sellaista, että lähdettäisiin todella myymään ruotsin kieltä. Ihmettelen ja pahoittelen sitä, että esimerkiksi ruotsinkieliset ala-asteet eivät vieläkään yleisesti ole valinneet ja aktiivisesti ryhtyneet toimimaan ystävyysluokkien kanssa ala-astetasolla. Otan uudestaan Pudasjärvi—Taivalkoski-linjan, koska lapset ovat kaikkein estottomimpia, kaikkein varauksettomimpia, ennakkoluulottomimpia. Ystävyyssiteet, jotka silloin solmitaan, rakentavat siltoja yli kaikkien kieliriitojen ja myöskin ovat omiaan houkuttelemaan esille uteliaisuutta ja halua oppia sitä kieltä. Se olisi sellaista paketointia, jota toivoisin näkeväni.

Vielä haluan kertoa, millä tavalla suomalainen pystyy hallitsemaan ruotsin kielellä, päättämään jopa koko Euroopan linjasta. Olen jäsenenä viidessä kansainvälisessä järjestössä, joissa on edustettuna jokainen Euroopan maa. Kun siellä keskustellaan keskeisistä asioista, ammattiasioista, käy hyvin usein sillä tavalla, että englantilainen kinastelee saksalaisen kanssa, koska hän ei kulttuuriperinteisistä syistä halua edes oikein myöntää saksalaisen olevan oikeassa tai halua antaa saksalaiselle etulyöntiä. Saksalainen kinaa ranskalaisen kanssa, ranskalainen kinaa italialaisen kanssa, ja italialainen pitää espanjalaisia koirina ja näin. Perinteiset kulttuuriesteet rakentavat tällaisia muureja.

Lopulta käy usein sillä tavalla, että käännytään Pohjoismaiden puoleen ja kysytään, että mitä se viikinkimafia on mieltä. Jos silloin olen onnistunut ajamaan oman suomalaisen mielipiteeni pohjoismaiden mielipiteeksi, Suomi yksin ei ole mitään Euroopassa, Ruotsi ei ole mitään, Norja ei ole mitään, Tanska ei ole mitään, mutta Pohjoismaat on ihmeellinen kokonaisuus, jota kunnioitetaan. Olen kuullut vaikka kuinka monta kertaa, että sehän on se hyvin koulutettu ja vauras kulma Euroopassa ja sitä kunnioitetaan. Jos minä olen onnistunut puhumaan suomalaisen mielipiteen Pohjoismaiden mielipiteeksi, niin yhtäkkiä englantilainen kääntyy, saksalainen kääntyy, he katsovat toisiaan ja sanovat, no, miksemme yritä tätä. Kukaan heistä ei menetä kasvojaan, on helppo ottaa tällainen ehdotus Pohjoismaista. Mutta ruotsin kieli on siinäkin avain. Ilman ruotsin kieltä en pysty puhumaan muita Pohjoismaita omalle kannalleni. Jos yritän englannin kielellä, hetkessä muut puhuvat skandinaviskaa ja ovat unohtaneet minut. Minun on pakko osata ruotsia, niin että pystyn ruotsin kielellä puhumaan muut Pohjoismaat puolelleni. Tällä tavalla se käy.

Tuija Brax /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Bremer viittasi niin moneen kohtaan puheessani, että en käy niihin kaikkiin vastaamaan. Totean vain kaksi seikkaa.

Ensinnäkin ed. Bremer puhui itsensä pussiin ruotsin kielen merkityksestä Ruotsissa. Jos se ei ole kerran ruotsalaisille tärkeä, niin miksi sitten kuitenkin ruotsalaisten kanssa toimiessa kansainvälisissä yhteyksissä on pakko osata ruotsia. Mutta vielä tärkeämpi mielestäni, tai suorastaan kavahduttava oli se havainto, että muka suomen kieli häviäisi maailmasta ennen ruotsia. Ruotsin kielessä on jo nyt niin paljon anglismeja ja puhutaan jopa, että suomenruotsi tulee osittain säilyttämään ruotsin kieltä, kun taas suomi on selvästi kielitieteilijöiden mukaan omempi, paremmin pystynyt puolustautumaan englannin ylivallalta. Uskon, että se tulee tällä kansanluonteella ja tällä sitoutumisella jatkossakin niin tekemään. Suomen kieli ei katoa ihan ensimmäisenä.

Klaus Bremer /r(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Toivoisin, että voisin jakaa ed. Braxin näkemyksen suomen kielen uhanalaisuudesta. Mutta kyllä kielitieteilijät ovat sitä mieltä, että suomen kieli kieliryhmänä, kielenä, on pienempi kuin ruotsin kieli skandinaavisine ulottuvuuksineen ja on uhatumpi tässä EU:n sulatusuunissa. Mutta tässä ei nyt kannata eipäs—juupas-keskustelua käydä.

En puhunut itseäni pussiin suinkaan tässä ruotsin kielen merkityksessä. Puhuin siitä, mikä on tänään ja mikä huomenna on. Tällä hetkellä käydään keskustelua englannin kielen tärkeyden lisääntymisestä ruotsinkielisessä koulujärjestelmässä, mutta silloin kun puhutaan siitä, jossa annoin merkityksen ruotsin kielen osaamiselle, puhun nykytilanteesta.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Tässä on käyty varsin laaja-alaista kielikeskustelua. Aika paljon ymmärrän, että sillä on sivuttu myöskin peruskoulua, vaikka meidän varsinainen otsikkomme puhuu kuitenkin lukiosta.

On tietysti totta, että tämä on hyvin tärkeä kysymys lukion kannalta, tämä kielikysymyskin, mitä kieliä opetetaan. Hyvin tärkeää olisi se, että kun oppilas lukion päättää, hän osaisi ainakin kunnolla sen, mitä siellä on opetettu, että siitä olisi jotain konkreettista hyötyä. Samoin näkisin tärkeäksi, että kun meillä koululaitos kaikissa muodoissa on mennyt erilaiseksi välinekasvatuksen antajaksi, se voisi palata myös jollakin tavalla arvojen ja ihmisyyden kasvattajaksi. Kun perinteiset aamuhartaudet muuttuivat hyvin monimuotoisiksi ja monisisältöisiksi päivänavauksiksi, siinä kadotettiin tietty arvokasvatus, jossa kasvatetaan oikean ja väärän tuntemiseen. Tämä on jollakin tavalla jo havaittavissa meidän yhteiskunnassamme.

Palaisin vielä tähän reaalikokeeseen siltä osin, että kun tuodaan esille se, että ainereaalia voitaisiin käyttää valittaessa opiskelijoita yliopistoihin ja korkeakouluihin, niin jos tämä ainereaali vaikuttaa, niin kuin se vaikuttaa, koko lukio-opiskeluun ohjaavasti asianomaisten aineitten kohdalta, niin tällähän on se vaikutus, että peruskoulun päätösvaiheessa nuoren pitäisi tietää, mille alalle hän aikoo tähdätä. Mielestäni se on varsin kohtuuton vaatimus. Kolmen lukiovuoden aikana ennättää saada paljon jo elämänkokemusta ja näkemystä kaikin tavoin. Silloin voi paljon uudelta näkökannalta katsella asioita, ja ei välttämättä toki vielä lukion päättyessäkään ihminen tiedä, mihin hän tähtää. Mutta aivan kohtuuton vaatimus tämä on, jos se pitäisi tuolla peruskoulun päätösvaiheitten tienoilla tietää. Siksi näen, että missään tapauksessa ei ole mielekästä ajatella, että ainereaali voisi sillä tavalla palvella pääsykokeitten välineenä kuin on ajateltu. Tähän pitää löytää muut keinot, joilla valitaan opiskelijat korkeakouluihin. Mielestäni pitäisi palauttaa muodossa taikka toisessa vanhan ylioppilastutkinnon yleisarvosana.

Aikanaan me, jotka kuuluimme suuriin ikäluokkiin, saimme ylioppilastutkinnoista yleisarvosanan. Vielä silloin, vaikka oli tunkua, tungosta yliopistoihin, moniin paikkoihin pääsi lukemaan. Oli melkein sääntö, että jos oli ällän yleisarvosana, niin ilman pääsykokeita pääsi. Jossakin saattoi olla, että jossakin tietyssä oppiaineessa piti olla tietty arvosana. Mutta hyvin nopeasti tulivat nämä erilaiset pääsykokeet ja niihin liittyivät nämä erilaiset aikaa vievät valmennuskurssit. Tämä on semmoinen asia, johonka aivan oikein Helsingin yliopiston rehtori on kiinnittänyt huomiota, että tämä vuoden, kahden, kolmen vuoden hukkaputki, hukka-aika, joka opiskelijoille tulee ylioppilastutkinnon ja varsinaisen opiskelun aloittamisen väliin, pitäisi saada pois. Tällähän on vaikutusta koko työelämän kestoon ja pituuteen. Tietysti välivuodetkaan eivät välttämättä hukkaan saata mennä. Ihminen oppii elämäntaitoja ja monia hyödyllisiä asioita. Asevelvollisuus kätkeytyy siihen monien kohdalla nimenomaan, joka on hyvin tärkeä vaihe. Mutta kyllä rehtori Raivio on siinä oikeassa, että tuo tyhjäkäynti pitäisi saada elämänkaaresta pois. Toivon, että siihen löydetään muut keinot kuin ainereaaliratkaisu. Kyllä lukion on voitava olla nimenomaan yleissivistävä kaikissa suhteissaan. Tämä, arvoisa rouva puhemies, säilyy parhaiten silloin, kun säilyy myös nykyisen kaltainen reaalikoe, ja ilmeisesti myös, jos nykyiset periaatteet kielten opiskelussakin voivat säilyä.

Mauri Salo /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Brax omassa puheenvuorossaan puhui tästä niin sanotusta armovitosesta. Mielestäni on aika epäilyttävää koulun taholta ja opettajien taholta, kun annetaan armovitosia. Se osoittaa tietynlaista kypsymättömyyttä siihen tehtävään, jonka on valinnut, koska kyllähän vastuu oppimisesta on itse asiassa oppilaalla, mutta opettamisesta vastuu on opettajalla. Opettajan on syytä opastaa tätä ihmisalkua mahdollisimman perusteellisesti näissä alkeissa, jotta se koulunkäynti ja kielen oppiminen mahdollisimman sujuvasti lähtee liikkeelle. Jos joudutaan sille tielle, että jonkin kielen opiskelu ei vain yksinkertaisesti etene, se on syytä jättää pois. Mutta sellaisen väärän mielikuvan luominen jollain vitosella, että siitä jotain tulee, se ei ole oikein sitä oppilasta kohtaan, vaan vaatii tietynlaista realismia ja myös rakentavaa keskustelua myös oppilaan vanhempien kanssa, jotta tiedetään, missä kuljetaan. Tämä kevät on taas hyvin ratkaisevaa aikaa oppilaille, joille annetaan eri aineista numeroita, ja kun ollaan rehellisiä oppilasarvosteluissa, niin päästään paljon paremmin eteenpäin.