Raimo Vistbacka /ps:

Arvoisa herra puhemies! Olen perinteisesti käyttänyt pienen puheenvuoron aina silloin, kun käsitellään sekä eduskunnan oikeusasiamiehen että oikeuskanslerin kertomusta.

Ensiksi voi todeta sen, että työt eivät ole loppuneet eduskunnan oikeusasiamiehen toimistosta; niitä on erittäin paljon. Kun käy lävitse näitä toimenpiteitä ratkaistuissa asioissa, voi todeta, että tietysti aika paljon on sellaisia, joissa ei ole ollut aihetta epäillä virheellistä menettelyä eli yli 1 000 ja virheellistä menettelyä ei todettu yli 550 tapauksessa. Olen joskus aikaisemminkin pohtinut sitä, mitä kaikkea todellisesti sisältyy näihin sanoihin "ei aihetta epäillä virheellistä menettelyä", ja muistaakseni viime kerralla eduskunnan oikeusasiamies sitä selvitti meille. Toisaalta on myöskin todettava se, että on kuitenkin myös ollut muutamia sellaisia ratkaisuja, yli 400, jotka ovat aiheuttaneet määrätynlaisia toimenpiteitä.

Arvoisa herra puhemies! Itse, kun kävin tätä kertomusta lävitse, voi todeta sen, että tästä olisi varmasti opiksi otettavaa jokaiselle kansanedustajalle, ainakin sellaisille, joihin kansalaiset ottavat yhteyttä omine murheineen.

Mielenkiinnolla kävin lävitse oikeusasiamies Paunion puheenvuoroa täällä ja toteaisin kyllä sen, että tekisi hyvin hyvää monelle kuntapäättäjälle lukea tästä kirjasta ainakin oikeusasiamiehen puheenvuoro nimenomaan terveydenhuollon osalta, millä tavoin perustuslaki velvoittaa valtion ja kunnat turvaamaan riittävät terveyspalvelut ja edistämään väestön terveyttä jne. Oikeusasiamies on myös käsitellyt niin sanottua hoitotakuuta, joka täällä eduskunnassa ihan hiljakkoin oli esillä. Siltä osin kyllä pelkään pahoin, että tämä lainsäädäntö lisää eduskunnan oikeusasiamiehen työmäärää sen jälkeen, kun kunnat eivät toteutakaan niitä velvoitteita, joita laissa määritellään.

Erityisesti kiinnitin itse huomiota lakisääteiseen järjestämisvelvollisuuteen kiireellistä hoitoa koskevissa asioissa ja nimenomaan siihen, kuinka voimakkaasti oikeusasiamies otti esille ei-kiireellisen hoidon tarpeellisuuden. Tämä oli jopa minulle aika tavalla uutta, että näinkin voimakkaasti asia on tuotu esiin. Minun mielestäni se on hyvä ja antaa pontta ainakin kunnallisessa päätöksenteossa niille henkilöille, jotka haluavat kiinnittää huomiota nimenomaan terveydenhuoltoasioihin.

Oikeusasiamies on myös puuttunut voimavaroihin perusoikeuksien toteamiskeinoina, ja tältä osin toivoisin, niin kuin joskus aikaisemminkin täällä olen todennut, että oikeusasiamiehen toimisto vaikka oma-aloitteisesti ottaisi esille erityisesti terveydenhuollossa olevat pätkätyöt, koska niistä tulee erittäin paljon yhteydenottoja. Kun niitä on yrittänyt selvittää, niissä on kyllä itselle jäänyt sellainen käsitys, että hyvin usein näitten henkilöitten oikeusturva on minun mielestäni ainakin vaarantunut ja heitä käytetään hyvin voimakkaasti pelinappuloina, vaikka tarvetta tällaiseen minun mielestäni ei olisi ollut.

Arvoisa puhemies! Erityisellä mielenkiinnolla kävin läpi apulaisoikeusasiamies Raution puheenvuoroa. Tässä on otettu kantaa nyt niihin asioihin, joita itse olen täällä lähes vuosittain ainakin viimeisten kymmenen vuoden aikana ottanut esille, eli tässä on pohdittu vastuuta ja sitä, kohtaavatko valta ja vastuu oikealla tavalla. Tässä puheenvuorossa minun mielestäni on otettu nyt käytännönläheinen lähestymistapa juuri sillä tavoin kuin minun mielestäni pitää olla ja pohdittu myös sitä, mihin liittyen muistaakseni viime vuonna otin esille erään kanteluasian.

Olen täällä jo myöskin edeltävän oikeusasiamiehen aikana todennut, että itse olen pitänyt poliisikanteluissa puutteena sitä, että esimiehet eivät ole uskaltaneet sanoa suoraan niin kuin asia on eli että tutkimatta jättäminen on johtunut siitä, että ei ole ollut resursseja. Nyt minun mielestäni on erittäin hyvä, että tässä on otettu nimenomaan oikeusasiamiehen toimiston kanta asiaan ja viitattu siihen, että päätöksentekomenettelyssä vastuu joissakin tilanteissa voi mennä hyvinkin korkealle. Tämä asia on ollut yhteiskunnassa minun mielestäni esillä liian vähän.

Sen johdosta pidän erittäin hyvänä sitä, että tässä on tähän puututtu muun muassa sivulla 111 olevassa tapausselvittelyssä, joka on tyypillinen eri puolilla Suomea. On erittäin hyvä, että on otettu nimenomaan esille se, että kun yritetään säästää ja kihlakuntien alueita suurennetaan, mikä on tilanne niitten henkilöitten osalta, jotka joutuvat yksin jäämään esimerkiksi poliisivankilaan rikoksen johdosta tai sitten päihtymyksen johdosta ovat tuolla maakunnissa säilössä. Näitä tilanteita käytännön elämässä valitettavan paljon tulee.

Tältä osin voin kyllä yhtyä hyvin pitkälle tähän käsitykseen, jonka apulaisoikeusasiamies Rautio on ottanut esille, lähinnä senkin johdosta, että kirjeitä tulee kansalaisilta ainakin allekirjoittaneelle erittäin paljon, joissa arvostellaan yksittäisen virkamiehen tekemättömyyttä useinkin. Mutta silloin tämä henkilö ei ole huomioinut sitä, että virkamies yrittää tehdä parhaansa, mutta ei ehdi eikä jaksa enempää, kun ei ole riittävästi resursseja. Tältä osin minun mielestäni viestin pitäisi mennä myös erityisesti valtiovarainministeriöön ja asianomaisten erikoisministerien tulisi minun mielestäni budjettineuvotteluissa viitata myöskin oikeusasiamiehen toimiston viime vuoden kertomukseen näiltäkin osin.

Vähän samaa asiaa sisältyy myös valtion vastuuseen, nimenomaan erääseen tuoreeseen ratkaisuun siitä, että käsittely kestää liian pitkään, eli Euroopan ihmistuomioistuimen päätökseen. Muistelen myös näin, että oliko Oikeuskanslerinvirasto vai Eduskunnan oikeusasiamiehen kanslia, taisi olla Oikeuskanslerinvirasto, joka huomautti Helsingin poliisia siitä, että määrätty tutkinta kestää liian pitkään. Myös täällä olevat muutamat tapaukset, muun muassa sivulla 55 ja 56, osoittavat sen, millä tavoin asia yksilön kannalta voi venyä liian pitkään. Kun esimerkiksi jonkun vakuutusoikeuden käsittely kestää 24 tai 27 kuukautta, niin kyllä se tuntuu aika mahdottomalta, eli silloin ollaan kyllä jo oikeusturvan kanssa aika pitkälle tekemisissä.

Arvoisa puhemies! Kello käy niin nopeasti, mutta otan lyhyesti muutaman asian esille:

Erityisesti olen kiitollinen siitä, että vammaispalvelulain osalta on otettu useampia ratkaisuja ja annettu ohjeistusta siitä, millä tavoin niitä asioita täytyy käsitellä.

Sama tilanne on minun mielestäni myöskin sivulla 168 oleva asiantuntijalääkäriin kohdistuva arviointi. Siltä osin voi sanoa näin, että monessa tapauksessa, niin kuin täällä on vuosikausien aikana useamman kerran puhuttu, asiantuntijalääkäriproblematiikka yleisesti on eräs suuri ongelma minun mielestäni.

Kun on puoli minuuttia aikaa, arvoisa puhemies, niin viimeisenä ottaisin esille sivulla 241 olevan huivipäätöksen. Siitä en ole kaikilta osin ihan täysin samaa mieltä, koska minun mielestäni maassa maan tavalla, eli jos huivilla peitetään kasvoja niin paljon, että tunnistaminen ei käy passivalokuvasta täysin, niin pidän sitä hieman arveluttavana. Kun muistelen aikoinaan olleita ohjeita nimenomaan siitä, että molempien korvien pitää näkyä jne. passivalokuvassa, ja jos ne pystytään huivilla peittämään ja vielä enemmänkin, niin en tiedä, onko lähdetty tulkitsemaan uskonnonvapausproblematiikkaa liian löysästi.

Arvoisa puhemies! Kun olen mennyt hyvin pitkälle tätä viime vuoden kertomusta, voin tyydytyksellä kyllä tällä kertaa sanoa, että siinä on hyvin paljon myönteistä. Tietysti kansalta tulee erittäin paljon kriittistä arviointia, mutta ymmärtää sen, että kun kantelujen lukumäärä on niinkin suuri, aina monenlaisia mielipiteitä on.

Ahti Vielma /kok:

Arvoisa puhemies! Eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2003 antaa mielestäni hyvän kokonaiskuvan lainkäytön ja julkisten tehtävien hoidon tilasta. Puutun tässä puheenvuorossani erääseen aivan keskeiseen asiaan hallintomme toiminnassa eli viran- ja toimenhaltijoitten vääriin asenteisiin kansalaisia kohtaan. On pakko todeta, että kantelut oikeusasiamiehelle johtuvat aivan liian usein asianomaisten viran- ja toimenhaltijoitten vääristä asenteista kansalaisia kohtaan. Kun ihmiset kokevat ongelmiensa ratkaisemisen mahdottomaksi ja toivottomaksi ammattiorganisaatioiden henkilöiden kanssa, he turvautuvat kanteluihin oikeusasiamiehelle. Niin sanottuja ammattivalittajia lukuun ottamatta tämä on myös hyvin ymmärrettävää.

Kertomuksessa kysytään mielestäni aivan aiheellisesti, kohtaavatko valta ja vastuu oikealla tavalla toisensa. Tällä puheenvuorollani haluan vastata tuohon kysymykseen niin, että valitettavasti mielestäni ne eivät läheskään aina kohtaa toisiaan. Monet organisaatiot toimivat sisäänlämpiävästi itseään varten. Asiakasnäkökulma saa aivan liian pienen huomion, ja ratkaisevassa roolissa toimivat viran- ja toimenhaltijat unohtavat keskeisen asian eli sen, että he ovat ihmisten palvelijoita. Moni kantelu olisi voitu välttää, jos asenteet ihmisiä kohtaan olisivat oikeat, heitä kuultaisiin ja kuunneltaisiin ja heidän toiveitaan myös kunnioitettaisiin. Pahinta mahdollista jälkeä syntyy silloin, kun erimielisyydestä muodostuu arvovaltakiista. Silloin aina kansalainen häviää.

Arvoisa puhemies! Haluan omalta osaltani korostaa panostusta koulutuksessa asennekysymyksiin ja ihmissuhdetaitoihin, ennen kaikkea oikeaa asennetta kansalaisiin päin. On luonnollisesti tärkeää, että lakeja noudatetaan, mutta sen rinnalla olisi myös ratkaisuhetkellä syytä kysyä itseltään, miltä minusta tuntuisi, jos olisin tuo ihminen. Lakia rikkomatta ratkaisu saattaisi tuolloin tyydyttää kumpaakin osapuolta ja kantelu oikeusasiamiehelle jäisi tekemättä.

Varsinkin ympäristökysymykset ja niihin liittyvä lainsäädäntö ovat kansalaisen kannalta katsottuna tavattoman monimutkaisia, vaikeita, pitkäkestoisia asioita. Yksityisellä kansalaisella ei useinkaan ole minkäänlaisia mahdollisuuksia puolustaa oikeuksiaan ilman asiantuntija-apua. Kun käytännön elämälle merkityksellisille tekijöille ei anneta riittävästi painoa eikä tietoisesti edes haluta olla joustavia tarkoituksenmukaisuuskysymyksissä, on lain turvin helppo tehdä juridisesti oikeita mutta kansalaisten kannalta täysin kohtuuttomia päätöksiä.

Eräs pahimmista tuntemistani esimerkeistä edellä mainitussa mielessä on valkoselkätikan suojelusta alkunsa saanut Keski-Suomen Luhangan—Onkisalon tie- ja siltariita. Onkisalon saaressa asuvat ihmiset ovat taistelleet jo yli kymmenen vuotta oikeudestaan rakentaa saareen silta ja tie. He ovat valittaneet ja laatineet kanteluja lähes kaikille oikeusviranomaisille, mutta heille myönteistä ratkaisua ei ole saatu aikaan. Jopa puutavarakuljetus saaresta yritettiin estää viime keväänä, mutta ympäristöministeriö ratkaisi asian myönteisesti. Käsittämättömintä asiassa on se, että ympäristökeskuksen esittämällä korvaavalla vaihtoehdolla turmellaan todella räikeästi luontoa rakentamalla väylä rakentamattoman kauniin saaren läpi sekä siihen liittyen kaksi uutta siltaa. Näin menetellen tuhlataan kaiken lisäksi valtion varoja moninkertainen määrä kansalaisten ajamaan ratkaisuun verrattuna.

Arvoisa puhemies! Olen monen asian yhteydessä joutunut toteamaan, että nykyisten lakien puitteissa ministeriöillä ei ole riittävästi valtuuksia puuttua asioihin. Ainakin näyttää siltä. Muun muassa ympäristöministeriön ja ympäristökeskusten välille on muodostunut kuilu, jonka yli eivät kulje kansalaisten toiveet eikä toiseen suuntaan ministeriön ote riitä. Suurelta osaltaan on kylläkin mielestäni kysymys siitä, että tuon otteen on annettu karata tietoisesti eli koko ympäristöhallinnon ketju on aivan liian sisäänlämpiävä ja kansalaisten jokapäiväiset murheet unohdetaan tietoisesti. Tällä tyylillä valkoselkätikka ja ihminen asetetaan vastakkain ja ihminen tuomitaan hävinneeksi. Ei ole mitään pahempaa tapaa tehdä luonnosta pitävistä ja luonnonsuojelun hyväksyjistä kyseessä olevien asioiden vastustajia, ja näin ei missään tapauksessa saisi olla.

Edellä esittämälläni Luhangan—Onkisalon esimerkillä haluan muistuttaa siitä, että me täällä eduskunnassa olemme kansalaisten edustajia. Meidän tulee puuttua vastaaviin epäkohtiin rohkeasti ja tehokkaasti sekä käytännön elävää toimintaa seuratessamme että lakeja säädettäessä. Tätä samaa luonnollisesti toivon oikeusasiamieheltä ja olen huomannut, että näin tosiasiallisesti tilanne myöskin on. Eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2003 osoittaa siis, että tavoitteemme on sama.

Haluan kuitenkin korostaa vielä lopuksi sitä, että asioita tulisi tarkastella todella käytännönläheisesti ihmisten kannalta eikä pelkästään juridisesti. Piiloutuminen pelkästään juridisten pykälien taakse johtaa monta kertaa pattitilanteeseen ja kanteluihin oikeusasiamiehelle ja oikeuskanslerille.

Leena  Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2003 on erittäin kuvaava ja kirjoitettu sillä tavalla, että sieltä saa, vaikka kaikki asiat eivät ole edes sillä lailla ihan tuttujakaan, selkeän kuvan siitä, mitkä kaikki asiat meidän kansalaisillemme ovat sellaisia, joissa he kokevat tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi tai sillä tavalla, ettei ainakaan heidän asiansa ole mennyt eteenpäin.

Nyt kun tätä kertomusta lukee, niin todella voi sanoa, että meillä on kuitenkin olemassa, niin kuin katsauksessa vuoden 2003 toimintaan ensimmäinen otsake kertoo, laillisuusvalvonta ja tavoitteet ja toimintamuodot. Oikeusasiamiehen tehtävänä on valvoa, että kaikki ne, jotka hoitavat julkisia tehtäviä, toimivat näissä tehtävissään lainmukaisesti ja velvollisuutensa täyttäen. Näin oikeusasiamies valvoo tällöin erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Voi ajatella, että kaikki meidän kansalaisemme eivät uskalla lähestyä päättäjiä tai virkamiehiä, ehkä kaikki eivät edes tiedä, mihinkä voisivat asioittensa kanssa edetä. Mutta tämänkin kertomuksen myötä voi sanoa, että kannattaa viedä asioitansa eteenpäin ja ottaa asioita esille.

Jos katsoo, kuinka paljon asioita täällä on otettu esiin, niin vuodesta toiseen ovat suurin piirtein nämä määrät samanlaisia. Huomasin, että ne asiat, mitä oikeusasiamiesten toimesta on otettu omaehtoisesti esille, ovat jonkin verran lisääntyneet, ja se tuntui hyvältä täältä lukea. Myöskin ne asiat, mitkä nousevat erityisesti oikeusasiamies Paunion omassa puheenvuorossa esille, ovat ajankohtaisia, koska olemme juuri tätä hoitotakuulakia terveyspalveluihin pääsystä ja hoitoonpääsystä kirjoittaneet. Laillisuusvalvonta ja palvelujen saanti on erittäin tärkeää, ja sen oikeusasiamies Paunio on nostanut esille. Olen samaa mieltä kuin täällä jo aikaisemmassakin puheenvuorossa, että nämä kysymykset saattavat nyt nousta esille, ja silloin luin tämän puheenvuoron tässä juuri sellaisena, että ehkä tässä kuitenkin ennakoidaan, että niitä voitaisiin jotenkin estää tai ainakin varautua niihin sitten vastaamaan, ja on tietysti hyvä asia, että varaudutaan myös.

Arvoisa puhemies! Puutun pariin kohtaan täältä kertomuksesta. Terveydenhuollon kohdalla täällä todetaan, että kertomusvuonna ratkaistiin terveydenhuoltoon kohdistuvia kanteluita 235, niistä 7 omasta aloitteesta tutkittavaksi otettua asiaa. Jos ajattelen terveydenhuoltoa, jossa ollaan ihmisten terveyden ja sairauden kanssa tekemisissä ja silloin hyvin herkällä alueella, niin se, että siinä ihmiset joutuvat kokemaan, että eivät tule kuulluiksi tai asiassa on sellaista, että ehkä ihmisarvo tai heidän asiansa ei etene, on tietysti ikävä asia.

Erityisesti sivuilla 182—183, Potilaan tiedonsaantioikeus ja itsemääräämisoikeus, kiintyi huomioni siihen, että oikeusasiamiehelle on kanneltu muun muassa dementoituneen potilaan kohdalla määrätyssä hoitotilanteessa tapahtuneesta asiasta. Toinen tapaus, mikä täällä oli otettu esille, koski myös vanhuspotilasta, millä tavalla hän sai hoitonsa vaihtoehdoista jne. tietoa. Tässä tietysti kysymykseni nousee arvoista ja asenteista ja hoitoon suhtautumisesta, millä tavalla meidän hoitohenkilökuntamme voisi onnistua työssään entistä enemmän. Tiedämme, että on ihmisiä, joiden kohdalla, niin kuin dementoituneenkin kohdalla, välttämättä kaikki asiat eivät ole kovin helppoja. Siinä jos missä pitäisi sitä osaamista ja palvelualttiutta olla entistä enemmän. Tulisi tehdä oikeastaan kaikki mahdollinen ja vähän enemmän kuin edes odotetaan, tiedottaa enemmän, puhua, neuvoa, ohjata enemmän, mahdollistaa hyvinkin paljon. Varsinkin, kun tässä toisessa tapauksessa kyse on tilanteesta, jossa omaiset ovat tämän mukaan ainakin olleet hoidossa mukana, mutta jotenkin siinä on sitten tapahtunut, että ei asiaan ole oikein suhtauduttu, niin tämänlaisia ponnisteluja toivoisi. Tietysti on hyvä, että niistä ehkä tulee tieto, mutta ajattelisin näin, että nämä voitaisiin estää, ettei tämänlaisia valituksia tai kanteluita tai asioita tarvitsisi tänne saakka tulla.

Toinen kohta on opetustoimen alue, jossa on tarkastustoiminnassa todettu monenkinlaisia asioita. Täällä todetaan, että vuonna 2003 on tehty neljä tarkastusta ja edellisvuonna ei työtilanteiden johdosta pystytty tekemään yhtään opetusalan tarkastusta. Hyvä näin, että nyt on.

Oma huomioni kiinnittyi kahteen asiaan eli oppilaan erityisopetuksen tarpeeseen ja siihen, miten oppilaat saavat omaan oppimiseensa juuri sitä opetusta ja senlaisia toimintoja kuin heidän tilanteensa edellyttää. Tässä tietysti nousee kysymys siitä, miten vakavasti otetaan, miten suhtaudutaan, kun opetustoimen henkilöitä lähestytään joko kirjein tai muuten. Nyt tässä tulee kuva, että ei ole kovin ripeästi toimittu. Tietysti tässäkin ajattelen perustaa, tarvitseeko näin lähteä kirjeitse toimimaan. Erityisopetuksen arvion, mihin oppilaan kanssa päädytään, minkälaista opetusta ja minkälaista erityisopetusta hän saa, mielestäni tulisi olla sellainen, että siihen osaamiseen nähden, mitä siellä henkilökunnalla ja opetustoimella on, tulisi se tehdä, ilman että sitä täytyy kirjallisesti anoa. Senkin vuoksi pidän hyvänä, että tämäkin täällä on noussut esille, että oppilaalla on oikeus erityisopetukseen. Kysymykseni vain on, ovatko ongelmana myös resurssit, työntekijöitten riittämättömyys, kaikki se toimintakulttuuri ja toimintatilanteet, mitkä siellä ovat, suuret opetusryhmät ja luokat jne. Totta kai näistä olisi kysyttävää, mistä kaikesta tässä on kysymys, kun vuorovaikutus ei ole aivan toiminut. Tietenkin ehkä tässä on myös muistettava, että oppilashuollosta olemme vasta tehneet lain ja siellä on hyvin suuria haasteita ja vaateita, ja silloin tarvitaan hyvin paljon paitsi resursseja myös uutta osaamista.

Toinen asia, minkä opetustoimen alalla haluan nostattaa esille, on konsulttiyrityksen käyttäminen ammattikorkeakoulun oppilasvalinnassa. Olen jo aikaisemminkin pohtinut hyvinkin paljon sitä, jos ajattelemme meidän perusyleisopetustamme ja perusopetusta, millä tavalla erilaiset kilpailut ja markkinat mahdollisesti tulevat sinne sisälle. Tässä on erittäin hyvä, että oikeusasiamiehen kautta on otettu kantaa siihen, että silloin, jos tämmöisiin pääsytutkintoihin otetaan ulkopuoliset konsulttiyritykset tai toimijat, niin tiedon siitä substanssista, tavoitteista ja tarkoituksesta, minkälaisesta koulutuksesta on kysymys, tulee olla silloin selkeästi mukana siinä.

Vielä aivan lopuksi kiinnitin myös huomiota näihin vammaisten asioihin, millä tavalla niihin oli ohjeistusta annettu ja niitä asioita oli käsitelty.

Ihan lopuksi asia, jonka käsittelyyn nyt ei aika riitä. Täällä on sivuttu ulosottoon liittyvää huolellisuutta asioiden käsittelyssä, tämä siis on perus- ja ihmisoikeuksien valvontaan liittyvää. Tässä yhteydessä vain kysymykseni on, miten tällaisissa ihmisille hyvinkin vaikeissa asioissa huolellisuus asioiden käsittelyssä ja mahdollisesti ohjeitten ja neuvojen antaminen tapahtuu, että ihmisen tilanne ei vaikeutuisi.

Erkki Virtanen /vas:

Arvoisa puhemies! Arvoisat muut runsaat läsnäolijat! Minun ei ehkä pitäisi oikeastaan olla täällä lainkaan. Olen nimittäin lukenut tästä 300 sivua käsittävästä asiakirjasta vain kolme sivua, mutta pitää vedota vanhaan dialektiseen totuuteen, että laadun ollessa riittävän painavaa kyllä se aina määrän korvaa.

Nämä kolme sivua sijaitsevat tässä kirjassa sivuilla 11—13 ja kyseessä on eduskunnan oikeusasiamiehen puheenvuoro. Tämä puheenvuoro on merkittävä, such as, sellaisenaan, mutta erityisen merkittäväksi sen tekee se, että tämän käsittely täällä osuu lähestulkoon ajallisesti yhteen — kuten täällä on jo aiemmin mainittu — hoitotakuulainsäädännön käsittelyn kanssa. Siinä katsannossa se, mitä oikeusasiamies puheenvuorossaan on sanonut, on todella painavaa sanottavaa. Minua hieman huolestuttaa vain se, onko tämä sanoma, vaikka toki kuulimme sen sosiaali- ja terveysvaliokunnan käsitellessä hoitotakuulainsäädäntöä, mennyt tai menikö se perille, kun lopullisia päätöksiä tästä laista teimme, ja onko se sanoma ollut tiedossa, kun lakiin kirjoitettiin sitä, mitä sinne kirjoitettiin.

Ehkä se, mitä oikeusasiamies on sanonut, ei välttämättä vielä asetu ristiriitaan pykälien kanssa, mutta se, mikä minua edelleen huolestuttaa, on kysymys voimavarojen riittävyydestä sen hoidon saatavuuden takaamiseen, josta me muutama päivä sitten täällä lopullisesti päätimme. Siinä katsannossa oikeusasiamiehen selkeä näkemys siitä, että ne perusoikeudet, jotka täällä olemme jokaiselle suomalaiselle kuuluviksi säätäneet, koskettavat terveydenhuollon osalta kiireellisen hoidon ohella myös kiireetöntä hoitoa.

Minua edelleen epäilyttää, eikä epäilykseni ole yhtään hälventynyt tässä niitten muutamien päivien aikana, jotka ovat kuluneet siitä, kun toisessa käsittelyssä hoitotakuun hyväksyimme, että voimavarat, joita siihen on suunnattu, eivät tule riittämään ja siitä selkeästi kyllä seuraa se uhka, että yksilötasolla mahdollisuus valitusten kirjoittamiseen oikeusasiamiehen virastolle tulee kasvamaan, koska syntyy se ongelma, että yksilöt uskovat ja tietenkin nyt voimassa olevan lainsäädännön mukaan aivan oikeutetusti uskovat saavansa kiireetöntä hoitoa. Mutta kun kunnilla ei ole osoittaa — ei ole joko kykyä tai ei ole halua osoittaa — riittäviä voimavaroja erityisesti erikoissairaanhoitoon tässä siirtymävaiheessa, niin päädytään tilanteeseen, jossa tämän lainsäädännön ja saman tien myöskin perusoikeuslainsäädännön mukaisia säännöksiä rikotaan, mihin oikeusasiamies kertomuksessaan on viitannut ja mistä hän on meitäkin varoittanut.

Tässä nimittäin ongelma syntyy siitä, että jokaisella yksilöllä on oikeus saada kiireetönkin hoito, mutta voimavarat kuitenkin osoitetaan ikään kuin yhteisötasolle. Siitä saattaa hyvinkin seurata, että yksilötasolla voimavaroja tarvittavankaan hoidon järjestämiseen yksittäisissä kunnissa tai yksittäisissä sairaanhoitopiireissä ei riitä. Silloin kyllä siinä tilanteessa, kun ja jos siihen joudutaan — toivon tietysti, että ei jouduta, mutta jos joudutaan — tekee varmasti hyvää itse kullekin lukea, mitä oikeusasiamies tässä kertomuksessa asiasta on sanonut.

Se sanoma, että hoito on järjestettävä, koska niin olemme säätäneet, pitäisi saattaa myöskin valtiovarainministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön ja miksei nyt sitten myöskin ensi syksyä ajatellen valtiovarainvaliokunnan selkeään tietoisuuteen. On sinänsä valitettavaa, että valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja juuri äsken kävi ovella kääntymässä, mutta hän lähti pois. Pitää uskoa, että hän on lukenut eduskunnan oikeusasiamiehen kertomuksen sivut 11—13. Sitten kun ensi syksynä voimavaroja hoitotakuuseen siirtymiseen päätetään tässä salissa, niitä tulee riittävästi, koska muuten on olemassa todella suuri vaara, että se, mitä oikeusasiamies tässä on esittänyt, ei toteudu käytännössä. Siihen meillä ei ole varaa ei yksilötasolla, ei perusoikeuksien tasolla eikä myöskään sillä tasolla, jolla haluamme turvata sen, että suomalainen julkinen terveydenhoitojärjestelmä edelleenkin on kenties maailman paras. Kun täällä aiemmin puhuttiin siitä, kuinka hyvä tai huono se on, niin uskon, että esimerkiksi tapaus Myyrmanni tai Konginkankaan rekkaonnettomuus osoittivat, että ilman hyvin toimivaa terveydenhoitojärjestelmää ne onnettomuudet eivät olisi tulleet niin hyvin hoidetuiksi kuin ne tulivat. Tämäkin itse asiassa vahvistaa sitä samaa näkemystä, jotka näillä kolmella sivulla nousevat esiin. Me olemme säätäneet kaikille suomalaisille oikeuden riittäviin terveydenhoitopalveluihin.

Lopulta kysymys on tietysti voimavarojen ja tarpeitten ristiriidasta, ja voimavarat eivät koskaan riitä kaikkien tarpeitten tyydyttämiseen. Siinä mielessä on erittäin oleellinen tämä oikeusasiamiehen puheenvuoron viimeinen kappale, jossa hän toteaa, että hänen tehtävänsä ei ole ohjata terveydenhuollon palveluitten osoittamista yksilötasolla, vaan se tehtävä kuuluu julkiselle vallalle, erityisesti tietysti sekä sosiaali- ja terveysministeriölle että kunnille. Mutta jotta kumpikin voi hoitaa tehtävänsä, se edellyttää, että voimavaroja on riittävästi. Tässä katsannossa siitä pitää pitää huoli, että niitä on. On nimittäin niin, että joka tapauksessa hoitotakuun toteutuminen synnyttää nyt ihan oikean priorisointijärjestelmän, järjestelmän, jossa toivon mukaan jatkossa lääkärit edelleenkin leikkaavat potilaita ja poliittiset päättäjät leikkaavat voimavaroja, mutta siten, että oikeusasiamiehen ei tarvitse leikata ainakaan jälkimmäisten päitä lyhyemmäksi. Sitä toivon sekä suomalaisten potilaitten että oikeusasiamiehen että myöskin suomalaisesta terveydenhuollosta vastaavien kunnallisten ja valtiollisten viranomaisten puolesta.

Timo Soini /ps:

Arvoisa herra puhemies! Nämä oikeusturva-asiat kiinnostavat perussuomalaista eduskuntaryhmää, niin kuin näkyy. Olemme täällä täysilukuisena paikalla. Se johtuu siitä, että me törmäämme näihin asioihin päivittäin. Ihmiset kokevat, että he eivät ole saaneet oikeutta. Kun hätä on suurin, olemmeko me sitten se viimeinen perälauta, johon turvataan näissä asioissa? Ed. Vistbackalla alkaa olla siitä 17 vuoden kokemus. Olen kyllä lievällä ihailulla katsonut, kuinka hän aina jaksaa ja viitsii valituksia laatia. Viimeksi viime viikolla hän teki useampia.

Mutta, arvoisa herra puhemies, yksi asia, johon kiinnitän huomiota, joka toistuu täällä aina vaan, ovat nämä vammaispalvelut ja niiden saatavuus. Siinä laki on aivan yksiselitteisen selvä, että ne on kunnan järjestettävä, mutta kuitenkin minäkin törmäsin viime vuonna Parkanon, Hämeenkyrön osalta siihen, että piti vaatimalla vaatia ja valittaa ja tehdä asiasta julkinen paikallislehteen, ensin eduskuntakysely ja sitten julkaisu. Vain tätä painetta ylläpitämällä saatiin tähän korjausta. Toivoisin, että nyt ministeriöt lääninhallituksen kautta ohjeistaisivat kuntia, etteivät nämä kaikista vaikeimmassa asemassa olevat ihmiset joutuisi ikään kuin jatkuvasti anelemaan sitä, mikä heille kuuluu. Monilla on puutteelliset voimavarat. He eivät itse osaa tai uskalla vaatia näitä. Tämä on yhtenä epäkohtana, tämä on hirveän turhauttavaa, että tähän aina törmätään ja tavallaan käytetään hyväksi näitten ihmisten puolustuskyvyttömyyttä. Tämän halusin tässä tuoda esille.

Raimo Vistbacka /ps:

Arvoisa herra puhemies! Otan vielä erään asian, joka on mieltäni askarruttanut näissä tapauksissa. Useinkin kun täällä monessa yhteydessä viitataan, että ihmisten täytyisi olla tasavertaisia perustuslain mukaan lain edessä, niin kun lukee näitä muun muassa syyttäjälaitoksen osalta, jossa valtakunnansyyttäjä Kuusimäki on aivan oikein ilmaissut huolensa siitä, että syyttämättäjättämispäätökset lisääntyvät hirvittävällä määrällä, samalla tavoin kuin esitutkinta pitkästyy, niin samalla tavalla syyteharkinta-ajat lisääntyvät. Täällä viitataan muutamiin tapauksiinkin. Mutta ongelmana näissäkin on käsitykseni mukaan ja saamani tiedon mukaan se, että kun syyttäjiä on vähän, työpaine on niin kova, tulee monenlaisia stressiongelmia, sairaslomia jne., budjetissa ei ole osoittaa riittävästi varoja sijaisten hoitamiseen, oikeusministeriö ei pysty niitä osoittamaan, niin sen jälkeen tulee lumipalloilmiö ja sen jälkeen syyteharkinta pitenee ja osassa saattaa jopa vanhentua. Kun syyttämättäjättämispäätökset toisaalta lisääntyvät, niin silloin kyllä ihmiset joutuvat eriarvoiseen asemaan, kun pohtii sitä myös siltä pohjalta, että jos on tuomittu vaikka pieneenkin sakkorangaistukseen, niin se näkyy ja seuraa monta kertaa ihmistä, vaikkei se rikosrekisterissä näy. Mutta se, että silloin kun tehdään syyttämättäjättämispäätös, vaikkakin todetaan, että on rikokseen syyllistynyt, niin se on eri asia kuitenkin näitten ihmisten tulevaisuuttakin ajatellen. Toivoisin, että syyttäjälaitokseen kohdistuvassa laillisuusvalvonnassa tähän oikeusasiamiehen toimistossa kiinnitettäisiin vielä enemmän huomiota.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Vielä haluan kanssa käyttää lyhyen puheenvuoron, kun tuossa edellisessä aika meni yli. Täällä on erittäin hyvin nostettu esille vankeinhoito, ja siellähän näyttää, että kertomusvuonna vankikohteluista tuli valituksia enemmän kuin aikaisemmin. Varmasti siinä todetaan, että syy tähän on vankimäärän lisääntyminen, mutta sitten myös se koko tilanne, mikä vankeinhoidossa ilmeisesti on, ja kun me olemme odottamassa uutta vankeinhoitoon liittyvää lakia, niin oma kiinnostukseni on, kun näitä valituksia on oikeastaan aika erilaisia, on terveydenhuoltoon ja sitten näihin omaistapaamisiin, perhetapaamisiin liittyviä, poistumislupiin, kirjeenvaihtoon, puhelimenkäyttöön ja tietysti siellä täytyy olla tiukat säädökset, se, millä saadaan se yhteiskuntakelpoisuus, saadaanko se näillä? Totta kai tiukkaa pitää olla, mutta mikä on se kohtelun muoto ja laatu, mitä sinne vankeinhoitoon saadaan, ja saadaanko se näillä, kun nyt näyttää, että nämä resurssit ovat erittäin niukat nimenomaan vankeinhoidossa tätä terveydenhuoltoa ajatellen, koska nämä mielenterveyskysymykset ovat nousseet siellä hyvin voimakkaasti esille ja monet muut ihmisten sairauksiin liittyvät, ja ne kuitenkin pitäisi minun mielestäni hoitaa hyvinkin asianmukaisesti? Vielä se, että meillä on tänä päivänä perheitä, äitejä ja lapsia vankilassa entistä enemmän. Miten sitten kaiken kaikkiaan, millä siinä taataan se tuki, mitä nämä äidit tarvitsevat?