4) Valtioneuvoston oikeuskanslerin kertomus oikeuskanslerin virkatoimista
ja lain noudattamista koskevista havainnoista vuodelta 2003
Erkki Pulliainen /vihr:
Arvoisa puhemies! Tässä viikko sitten täällä eduskunnassa
käsiteltiin oikeusasiamiehen vastaavaa kertomusta, ja nyt
siis käsitellään valtioneuvoston oikeuskanslerin
kertomusta.
Kun oikeusasiamiehen kertomus oli täällä käsittelyssä,
muistaakseni mietintökeskustelussa, niin siinä yhteydessä kiinnitin
huomiota siihen — todellakin oli kysymys mietintökeskustelusta — kuinka
todella harvassa nämä toimenpide-ehdotukset olivat
tuon mietinnönkin ja kertomuksen mukaan olleet. Ryhdyin
pohdiskelemaan sitä, missähän tilanteessa
suomalaisessa laillisuusvalvonnassa oikein ollaan. Peilasin sitä silloin, niin
kuin sittemmin eräissä muissakin yhteyksissä,
siihen, missä kulttuurikehityksen vaiheessa ollaan itse
asiassa tässä teknokulttuurissamme, jossa suomalainen
yhteiskunta perustavaa laatua olevalla tavalla on mukana.
Olen todennut, että kysymys on eräänlaisesta kulttuurin
laskukaudesta, jossa taistellaan niukkuudesta kaiken suhteen, mikä silloin
johtaa tietysti kilpailun kiristyessä siihen, että niin
sanotut pahat tavat suhteessa aiempiin käytäntöihin
nähden ritualisoituvat elikkä tulevat eräällä tavalla kansan
tavoiksi, hyväksytyiksi, mutta kuitenkaan eivät
mutinoitta yhteiskunnassa, kun on ihmisiä, jotka katsovat,
että laillisuusvalvonta ei heidän mielestään
riittävällä tavalla toteudu. Tämä kategorisoi
kansanedustajatkin selvästi useampaan kategoriaan. Yhdessä ryhmässä ovat ne,
joihinka nämä tavallaan puutteena koetut ilmiöt
eivät millään tavalla ulotu, toisin sanoen kansalaispalaute
ei millään tavalla hetkauta, kun sitä ei
itse asiassa ole olemassakaan. Sitten on toinen ryhmä kansanedustajia,
joihin otetaan jatkuvasti yhteyttä, osoitetaan tapauksia,
joissa laillisuusvalvonnan katsotaan olleen puutteellista, ja halutaan
niihin parannuksia.
Henkilökohtaisella kohdallani näitten havaintojen
johdosta olen tehnyt aika monta kantelukirjelmää Oikeuskanslerinvirastolle,
jossa näitä jonkunlainen joukko taitaa tällä hetkelläkin
olla käsittelyssä odottamassa vuoroaan. Tähän
vuoron odotteluun sisältyy se kiusallinen piirre, että ne
tapauksina menettävät merkitystään.
Siis toisin sanoen, jos Oikeuskanslerinvirastolla olisi riittävästi
kapasiteettia käydä niihin käsiksi välittömästi,
niin sillä nopealla ratkaisulla olisi tämän
laillisuusvalvonnan kannalta silloin substantiaalista merkitystä.
Mutta kun ilmiselvästi sitä kapasiteettia ei ole,
niin sitten joskus, kun päätökset tulevat,
olkoot ne sisällöltään ihan
mitä tahansa, niillä ei ole sen kummempaa merkitystä;
teko jää vain asteelle, se on niin kuin ulvahdus
maailmankaikkeuteen ja siinä kaikki.
Viimeksi olemme nähneet, että täällä on
jopa eduskunnan pöydälle tullut oikeuskanslerin
toimintaa koskeva muistutuskirjelmä, josta ei sen enempää,
koska se ei tänne keskusteltavien asioitten joukkoon kuulu.
Mutta vaan totean sen, että näihin oireisiin pitää reagoida.
Tänä päivänä näyteltiin
täällä hyvin mielenkiintoinen näytelmä eduskunnan
suullisella kyselytunnilla, joka hätkähdytti minua
todella paljon. Yritin saada siihen lisäkysymyspuheenvuoron,
mutta ajan niukkuuden vuoksi en sitä saanut. Nimittäin
kysymys oli niin sanotusta väylämaksusotkusta, jossa
asianomainen kysyjä kiinnitti erittäin vakavaan
asiaan huomiota, siihen, että miljoonien ja ehkä kymmenien
miljoonien väylämaksusotkujen, jotka on osoitettu
tapahtuneiksi, käsittelyä viivästytetään
tarkoituksenmukaisesti, jotta ne vanhenisivat tämän
vuoden viimeisenä päivänä. Tämä ei
ole johtanut mihinkään toimenpiteisiin. Ministeri
vain selitteli meille täällä tänä päivänä, että joo,
joo, tässä nyt on käynyt niin ja näin
ja noin ja niitä nyt joustavoitetaan ja että on
epäselvyyksiä. Ei niissä ole perusteitten
osalta mitään epäselvää.
Ne on tutkittu ja sotkut havaittu, ja Tullin pitäisi ryhtyä toimenpiteisiin,
takaisinperintään.
Lainsäädäntö on yksiselitteisen
selvä, siinä ei ole pienintäkään
epäselvää. Tapauksia on saatettu jo takaisinperinnän
osalta vireille, mutta nyt vaan kupeksitaan ja kupeksitaan ja kupeksitaan, ja
niin kuin Merenkulkulaitoksen pääjohtaja on todennut,
60 miljoonaa euroa jää valtiolta saamatta sille
kuuluvia tuloja. Siis toisin sanoen valta on otettu virkamiesten
käsiin, päätetty toimia eduskunnan tahdon
vastaisesti ja sillä tavalla aiheuttaen valtiolle taloudellisia
menetyksiä tietäen, että ne johtavat
tavallaan ylimääräisen tulon saamiseen
eräille varustamoille, jotka tiedetään. Eihän
tässä ole mitään järkeä.
Siis jossakin tämä laillisuusvalvonta klikkaa
pahemman kerran.
En minä tiedä mitään muuta
kuin sen, että jokseenkin pitkän aikaa täällä kansanedustajana
toimineena, valtakirjaa käyttäneenä tulee
erittäin surulliselle mielelle.
Raimo Vistbacka /ps:
Arvoisa herra puhemies! Olen perinteisesti käyttänyt
jonkinlaisen pienen puheenvuoron yleensä aina, kun on käsitelty
laillisuusvalvonnan kertomuksia tai sitten perustuslakivaliokunnan
mietintöä.
Puhemies! Lähtisin liikkeelle siitä, mihin
ed. Pulliainen päätyi. Silloin, kun hän
oli liikennevaliokunnan puheenjohtajana, valiokunta moneen otteeseen
käsitteli kyseistä väylämaksuasiaa.
Siitä on ollut lehdissä suuria juttuja. Minua
vaan hämmästyttää se, että laillisuusvalvojat
eivät ole kiinnittäneet siihen mitään
huomiota, kun yleisesti kuitenkin laillisuusvalvojilla on mahdollisuus
jopa itse ottaa käsiteltäväkseen asioita,
näin olen ymmärtänyt, silloin kun lehdissä on
jotakin sen kaltaista. Luulisi, että laillisuusvalvojien mielenkiinto
olisi herännyt tähän asiaan. Minua kyllä hämmästyttää myös
se, että ministeriössä annetaan valta
virkamiehille tehdä, tässä tapauksessa
Merenkulkulaitoksen osalta, sillä tavoin, että asiat
pääsevät vanhenemaan ja — niin
kuin ed. Pulliainen totesi — valtiolta jää saamatta noin
suuri summa kuin hän täällä totesi.
Mutta, arvoisa herra puhemies, kun luin tätä kertomusta
ja kun itse kuulun siihen joukkoon kansanedustajia, joille kansalaiset
näitä omia käsityksiään
kirjoittelevat, tiedän sen, että monta kertaa
näissä on oma subjektiivinen näkemyksensä näillä henkilöillä,
jotka lähestyvät meitä. Ilmeisesti tässä salissa
me kaikki neljä edustajaa edustamme sitä ryhmää,
johon kansalaiset ottavat yhteyttä hyvinkin runsaasti.
Kun luin tätä ja pohdin, mitä toimenpiteitä kanteluista
on aiheutunut, jotenkin tuntuu käsittämättömältä,
että siellä ei nyt oikeastaan ole löytynyt
kuin huomautus 3 prosentille ja esitys 5:lle. Toki siellä nyt käsittelyaikana
on korjattu asia sitten 9 prosentissa tapauksia, mutta jotenkin
tuntuu siltä näitten kirjeitten ja muitten perusteella,
että ei meidän virkamiestemme toiminta nyt aina
ole kuitenkaan ihan sellaista kuin ainakin itse odottaisin.
Eräs mielenkiintoinen ratkaisu on minun mielestäni
sivulla 51, jossa puhutaan rautateiden kuljetuspalveluista liikuntaesteisten
kannalta. Tässä päätöksessä pohditaan
sitä, millä tavoin laillisuusvalvoja voi puuttua
asiaan, kun on kyse yksityisoikeudellisesta yhtiöstä.
Minun mielestäni tässä ratkaisussa on
kyllä onnistuttu hyvinkin pitkälle. Tietysti toisaalta,
kun Ratahallintokeskus suorittaa viranomaistoimintaa, sen kautta
päästään varmasti hyvin helposti
tähän päätelmään, johon
tässä ratkaisussa on päädytty.
Mutta eräs toinen ratkaisu sivulla 110 koskettaa minun
mielestäni aika erikoista tapausta. Tällaisesta
asiasta en ole aikaisemmin edes kuullut, että toimeentulotukea
myönnetään, että saa maksettua
sakon. Tässä päätöksessä perustellaan
viittamalla perustuslain säännöksiin
yhdenvertaisuusperiaatteen näkökulmasta. Se on
ihan oikein minun mielestäni, mutta kyllä itse
näkisin, että kannanotto olisi voinut olla jopa
kovempi. Täällä vain todetaan, ettei
antanut aihetta muuhun kuin siihen, että apulaisoikeuskansleri
saattoi ratkaisunsa sosiaali- ja terveysministeriön tietoon. Kun
jäin pohtimaan tätä päätöstä,
mietin vaan sitä, että kun tämä tulee
yleisemmin tiedoksi ja kun käytäntö vaihtelee
eri kunnissa hyvinkin paljon, tätä saatetaan alkaa
käyttää hyväksi, jolloin se rangaistus
minun mielestäni menettää merkityksensä,
kun menee sosiaalitoimistoon ja hakee toimeentulotukea ja sillä maksetaan
sitten sakko. Jotenkin minun oikeustajuuni tällainen menettely
ei valitettavasti mene. Tietysti, kuten tietävät kaikki,
jotka tuntevat minut, minä edustan hieman ankarampaa linjaa
nimenomaan rikosoikeudellisessa näkemyksessäni.
Sivulla 119, jossa käsitellään sosiaalipuolen asioita,
on minun mielestäni mielenkiintoinen kannanotto nimenomaan
siitä, voidaanko määrätyt päätökset,
tuki taikka muu vastaava, perustaa siihen, pitääkö vammaisen
olla aktiivinen itse. Tässä, kun on todettu se,
millä tavoin näitä palveluja järjestetään,
painotetaan tavallaan sitä, että — minä olen
ymmärtänyt tämän näin — niitä päätöksiä pitää noudattaa
hyvin pitkälle eikä kuitenkaan perusteena saa
olla se, että pitää sitä omaa
aktiviteettia olla niin hirveän paljon, koska monella vammaisella
se aktiviteetti omalta osaltaan on aika heikkoa.
Arvoisa puhemies! Ihan tässä lopuksi asianajotoiminnan
valvonnasta. Viime vuosi minun kohdallani oli yllättävää kyllä sellainen,
että hyvin paljon tuli yhteydenottoja asianajajien toiminnasta.
Nythän lakia on muutettu tai ollaan muuttamassa valvonnan
osalta, osittain lautakunnan sisällön osalta.
Kun tätä luin, huomasin, että oikeuskansleri
on lähettänyt Asianajajaliiton käsiteltäväksi
11 kappaletta näitä kirjeitä. Se on varmasti
hyvä, mutta toivoisin, että oikeuskansleri kiinnittäisi
hieman enemmän huomiota siihen, millä tavoin asianajajat
toimivat, vaikka heidän tietysti itsellisesti pitääkin
pystyä toimimaan. Mutta kansalaiskirjeitä on tullut
kyllä yllättävän paljon nimenomaan
asianajajiin kohdistuneena arvosteluna.
Esa Lahtela /sd:
Arvoisa herra puhemies! Kun luki tätä kanslerin
kertomusta, tässä on hyvin paljon asioita, joissa
on ihan myönteinen sävy, ja sinällään
asioita on tutkittu suhteellisen hyvin. Näitä palautteita,
mitä tulee kansanedustajille, niin kuin ed. Vistbacka totesi,
on yllättävän paljon, ja voisi lähteä vaikka
asianajajiin kohdistuvista arvosteluista. Itselleni on tullut yllättävän paljon
ainakin maakunnasta, Pohjois-Karjalasta, näitä,
mikä tuntuu aika ihmeeltä sikäli, mihin
me olemme menossa sillä puolen. Vaikka lainsäädäntöä tiukennetaan
siinä mielessä, että sanktioita tulee,
jos tämmöistä vähän
huonoa asianajajatapaa on noudattanut, siitä huolimatta
jotenkin tuntuu, että se ei ainakaan tällä hetkellä näytä vielä sinällään
vaikuttaneen mihinkään. Onko tämä suomalainen
yhteiskunta ja markkinatalousmeininki iskenyt yhä enemmän
asianajajien ahneuteen, niin että he eivät välitä välttämättä niistä asiakkaista
vaan tärkeää on ollut saada rahastettua
ja hyvät tulot sieltä? Onko se sitä kvartaalitaloutta
vai mitä myös asianajajien osalta, että he
eivät välitä siitä itse asiasta
mitään, miten se homma hoituu, kun saadaan vaan
manit kassaan?
Nimittäin lainkuuliaisuus syntyy siitä, kun
ihmiset kokevat, että meidän systeemimme toimii, oikeus
toteutuu, ja sitten myös kunnioitetaan paremmin lakia ja
suomalaista yhteiskuntaa kaiken kaikkiaan. Se meidän pitäisi
saada palautettua. Tällä hetkellä ainakin
itse olen kokenut, että yllättävän
paljon on ihmisiä, jotka osa eri syistä ... Osa
voi olla semmoisia kun ed. Vistbacka totesi, että voivat
olla aika subjektiivisia ne kokemukset. Kun näitä asioita
on kuitenkin aika pitkälle selvittänyt ja katsellut,
kyllä sieltä löytyy tapauksia, joissa
jotenkin tämän meidän moniportainen valitusjärjestelmämme,
jossa annetaan ihmisille kuitenkin oikeus hakea muutosta eri tavoin,
ei toimi. Sieltä ei löydy sitä oikeata
jyvää, vaikka maalaisjärjellä ajateltuna
ei ole oikea kohtuus se päätös, mikä on
toteutunut tai toteutumassa.
Sen takia olen miettinyt, onko kaiken kaikkiaan jotenkin tässä valvontamekaniikassa
jotain vialla tai puutteita. Yhtenä olen miettinyt sitä, että ainahan
tapahtuu sillä tavalla, että jos jotakuta, onpa
se sitten tuomari tai asianajaja tai eri viranomainen, koskee joku
tämmöinen kantelu tai valitus, sieltähän
pyydetään itseltään, oikeastaan samalta
viranomaiselta lausunto ja mahdollisesti vähän
kaverilta — siinä nyt näin lainausmerkeissä kaverilta — jolloin
eiväthän he anna muunlaista lausuntoa kuin sen,
mitä ovat tehneet. Tämmöistä syvällisempää tutkintasysteemiä ei olemassa,
ei eduskunnan oikeusasiamiehellä eikä -kanslerilla.
Siinä mielessä tuntuisi, että siinä voi olla
semmoista hienohipiäisyyttä ja vähän
suojelua, ei tule esiin välttämättä se
oikea totuus.
Jos on oikein vihmerä kansalainen, oikeusoppinut ja
kaikki tutkinnot suorittanut, hän varmaan kyllä pärjää eikä hän
näihin miinoihin poljekaan sillä tavalla ja litskuihin,
todennäköisesti on osannut jo taitavammin hoitaa
sen homman aikaisemmin. Meidän systeemissämme
odotetaan yksittäisiltä kansalaisilta, tavalliselta
juntilta, korven kätköissä asuneelta,
hirveätä oikeusoppineisuutta, että pärjää näissä systeemeissä. Tämä on
aika kova juttu. Tämä järjestelmä on
rakennettu näin. Siihen en osaa sanoa, muuttuuko tämä meidän
elinaikanamme vai ei. Kuitenkin toivoisi, että näitä ongelmakohtia
osattaisiin ratkaista, koska se oikeuden kunnioittaminen, se, jotta
kaikki menee hyvin ja koetaan asia oikein totuudenmukaiseksi ja
jotta se kohtelee just minua tai sitä ihmistä oikein,
on silloin se tärkein asia tässä.
Sen takia olen monesti puhunut sitä, että nämä järjestelmät
voisi yhdistää yhdeksi tämmöiseksi, olisiko
se kansalaisten oikeustoimisto tai mikä se nimeltään
olisikin, eli kanslerin toimisto ja tämä eduskunnan
oikeusasiamies pantaisiin yhden luukun alle ja olisi yksi putki
vaan, yhdet johtajat. Ja kaikki se ylimääräinen,
mitä siinä tavallaan hukkuu siihen kahteen erilliseen
organisaatioon, hyödynnettäisiin vaikka tässä tutkinnan osalta,
jolloin uskoisin kuitenkin, jotta samalla rahalla saataisiin enemmän
aikaan. Minusta tätäkin pitäisi uskaltaa
katsoa kokonaisuutena, onko tämä tätä päivää.
Vaikka tehtävät on, totta kai, jaettu niin, että näissä ei
nyt tällä hetkellä ole sinällään
päällekkäisyyttä, mutta on olemassa
kaksi organisaatiota. Niitä muita ristiriitaisuuksia, mitkä siihen
voi tulla, en lähde arvioimaan, koska se on sitten lainsäädännöllisesti
katsottava, miten ne tehtäväkuviot hoidetaan ja
ketkä hoitaa mitäkin, se on toinen asia sitten.
Mutta tämänkinvuotisen 2003 kertomuksen — tässä ei
nyt näy yksityiskohtia — yksi tapaus, joka Pohjois-Karjalassa
on sattunut ja joka tulee perustuslakivaliokunnan käsittelyyn,
on yksi tämmöinen hometalokauppa. Se oikeastaan
kuvaa sen käsittelyn karmeudessaan, miten ihmiset voivat
joutua pahaan ahdinkoon ja ovat kuitenkin hakemassa oikeutta. Elikkä siinä tapauksessa
— se
aikanaan tulee varmaan ja kaikille on jaettu täällä salissa — ihmiset
ostavat hometalon eivätkä onnistu millään
opilla saamaan kaupan purkua aikaan ja vielä kaiken lisäksi
tämä asianajaja ei vaadi missään
vaiheessa sitä vahingon määrää oikeudessa
ja nämä onnettomat ostajat vielä tuomitaan
maksamaan kaikkien oikeudenkäyntikulut siinä hommassa,
muistaakseni 170 000 markkoina — se oli markka-aikaa
silloin — ja kaiken lisäksi vielä menettävät
talon, jonka ostavat, elikkä heille tuli aika huomattava
vahinko, lähes 300 000 markkoina siitä yhteensä laskien,
plus kaikki muut kustannukset. He asuvat nyt vuokralla.
Jotenkin minä ymmärrän näiden
ihmisten tuskan siinä, kun he kysyvät, että onko
suomalainen oikeusjärjestelmä toiminut tässä,
onko laillisuusvalvonta toiminut, kun missään
vaiheessa, mitä on valituksia tehty tai tuomionpurkuja
haettu, meidän järjestelmämme ei ole
osannut vain katsoa näiden ihmisten etua? Missään
tapauksessa ei voi olla oikein se, mitä heille tuomittiin.
Sen takia minusta tämäntyyppisten pitäisi
olla kyllä opiksi noin yleisesti ottaen kaiken kaikkiaan, meidän
pitäisi saada järjestelmä aikaan, jossa
oikeus toteutuu, myös tämäntyyppisissä tapauksissa.
En lähde pitempään käymään
tässä läpi näitä, mutta
tämä on vain yhtenä esimerkkinä.
Kuten tässä kanslerin kertomuksessa näkyy, niin
esimerkkejä löytyy sitten kaikilta sektoreilta varmasti
hyvin monenlaisia, niin kuin meille varmasti jokaiselle tässä salissa
olevalle on tullut ilmi, onpa se sosiaalitoimen tai työttömyyden
tai mistä hyvänsä alueelta. Eläkehakemuksien
osalta on sitä ongelmatiikkaa. Eläkehakemukset
ovat erityisen vaikeita: iänikuisuuskysymys on, jotta se
lähellä oleva hoitava lääkäri
on todennut ihmisen tilan, mutta joku viisas sitten, mahdollisesti täällä Helsingissä
— täällä on
enemmän viisaita kuin muualla — toteaa, jotta
ei se vain nyt olekaan sillä tavalla, vaan se on ihan toisin
kuin se tutkinut lääkäri on todennut.
Lauri Oinonen /kesk:
Arvoisa puhemies! Ed. Esa Lahtela toi erittäin hyviä näkökohtia
esille. Tärkeää olisi se, että kansalaiset
voisivat tuntea, että oikeus tapahtuu. Tällä hetkellä hyvin
monet kokevat, että näin ei tapahdu, ja tästähän
meihin kansanedustajiin otetaan erittäin paljon yhteyksiä.
Päivittäin tulee melkeinpä kymmeniä sähköposteja,
joihin yksittäisenä kansanedustajana avustajankin
kera on täysin toivotonta edes yrittääkään
paneutua. Kun kansalaiset kokevat, että oikeus ei toteudu,
niin olisi kyllä hyvä, että jollakin
tavalla lisättäisiin niin oikeuskanslerin kuin eduskunnan
oikeusasiamiehen tai mahdollisesti ihan uudistettavan, näistä yhdistettävän
toimielimen resursseja, että voitaisiin paneutua perusteellisemmin
asioihin. Tuntuu helposti, että silloin, kun asioita selvitetään,
niin on vain tarve saada asia pois käsittelystä ilman,
että paneudutaan siihen, mistä todella on kyse.
Toivon, että voitaisiin päästä paremmin
siihen, että kansalaisilla on taju siitä, että oikeus
toteutuu. Minä luotan, että kyllä kansa
tietää sen, mikä on oikein.
Valtioneuvoston oikeuskansleri Paavo Nikula
Arvoisa puhemies! Pyydän saada aluksi kiittää näistä puheenvuoroista.
On aina tärkeää voida vaihtaa mielipiteitä ja
kokemuksia ja saada kuulla, mitenkä kansanedustuslaitoksessa nähdään
oikeusturvaongelmat. Otan tässä lähetekeskustelussa
eräitä nähdäkseni tärkeimpiä kysymyksiä vastatakseni.
Ed. Pulliainen mainitsi, että suhteellisen harvoin
johtaa toimenpiteisiin kanteluratkaisujen tutkiminen. Näissä kertomuksissa
on säännönmukaisesti, ymmärtääkseni
myös oikeusasiamiehen puolella mutta myös oikeuskanslerin
puolella, kaikki ne tapaukset, jotka ovat johtaneet johonkin toimenpiteeseen.
Niitä on tänä vuonna oikeuskanslerin
kertomuksessa 17 prosenttia tutkituista kanteluista. Meille tulee
myös kanteluita, joissa ei ole toimivaltaa, jotka kohdistuvat
rahoituslaitoksiin tai yksityisiin yhtiöihin, esimerkiksi
asunto-osakeyhtiöihin jne. Tuo prosentti on jokseenkin
vakiintunut tuohon. Ymmärtääkseni oikeusasiamiehen
osalta prosentti on jokseenkin sama. On vaikea sanoa, onko se liian
matala tai liian korkea. Itse kyllä pidän sitä suhteellisen korkeana,
ja kun kansainvälisiä kollegoita tapaa ja vaihdetaan
käsityksiä, niin näin voi sanoa. Toisaalta
muistan, että esimerkiksi tasa-arvovaltuutetulle tehdyt
kantelut johtivat noin 30 prosentissa johonkin toimenpiteeseen,
mutta tasa-arvovaltuutetulla on toimivalta antaa neuvoja ja ohjeita sekä julkiselle
että yksityiselle sektorille. Tämä vertailu
ei ole ihan selvä.
Totean käsittelyajoista, että mediaani on
15 viikkoa, ja tähän käsittelyaikaan
siis puolet kanteluista käsitellään.
Keskiarvo on 30 viikkoa, joka sekin on suhteellisen pitkä aika.
Mutta täytyy muistaa, että tässä menettelyssä,
niin kuin täällä ed. Esa Lahtela totesi,
kantelu lähetetään aina sen kohteen vastattavaksi.
En usko, että jos asiaan tarkemmin paneudutaan, kukaan
voisi sanoa, että tätä vaihetta ei saisi
tehdä. Kantelun kohteet ovat julkista tehtävää hoitavat,
he vastaavat virkavastuulla. Sen jälkeen vastaus annetaan kantelijan
kommentoitavaksi ja sen jälkeen harkitaan, onko vielä hankittava
jotain muuta selvitystä. Tämä menettely
vastaa Suomen perustuslaissa säädettyä menettelyä.
Mitään muuta vaihtoehtoa ei voida ajatella.
Kanteluasian yhteydessä voidaan myös pyytää poliisitutkintaa.
Tällä hetkellä on muutama poliisitutkinta
vireillä omasta aloitteestani tai kollegani Jaakko Jonkan
aloitteesta, ja tiedän, että oikeusasiamies on
tehnyt samanlaisia tutkintapyyntöjä. Poliisitutkinnassa
sitten kuullaan eri osapuolia, siellä on velvollisuus puhua
totta myös muilla kuin virkamiehillä, mutta varmasti tätä kantelumenettelyä voidaan
kehittää. Usein on pohdittu, miksei voida ottaa
vastaan kantelijoita meidän virastossamme. Olen sitä jonkun verran
tehnyt, todennut, että se ei vie asiaa eteenpäin.
Asiat on voitava esittää kirjallisesti. Mitään muotomääräyksiä ei
ole, kyllä meillä on aika vaativiakin kanteluasioita
tutkittu postikorttiin kirjoitetun viestin perusteella.
Asianajajain valvonnasta totean sen, että meillä asianajaja
on aina päämiehensä luottamushenkilö,
hän ei ole minkään ulkopuolisen valvonnassa.
Vain päämies valvoo asianajajan toimintaa ja asianajajien
oma yhteisö. Tämäkin on yksi näitä, sanoisinko,
sen oikeusjärjestelmän kulmakiviä, joihin
me olemme halunneet vuosisatoja liittyä. Enkä usko,
että tästä on mihinkään
lähtemistäkään.
Oikeuskansleri valvoo, että Asianajajaliitto omassa
kurinpitovalvonnassaan on asianajajiin nähden riittävän
ankara. Tässä kertomuksessa on valituskirjelmäni
Helsingin hovioikeudelle, koska katsoin, että yhdessä tapauksessa
Asianajajaliitto oli päästänyt asianajajan
liian vähällä. Siihen on tänä vuonna
tullut tuomioistuinratkaisu, ja valitus on hyväksytty.
Edellisen kerran, kun tein valituksen Helsingin hovioikeuteen, valitus kyllä hylättiin.
Tässäkin tietysti tuomioistuinlaitos on se, jolla
on viimeinen sana näissä asioissa lausuttavana.
Ed. Erkki Pulliainen ja ed. Raimo Vistbacka ottivat esille tämän
väylämaksuasian. Tätä ei ole tarvinnut
ottaa omana aloitteena esille käsittelyyn, koska siitä on
liikenne- ja viestintäministeri kysynyt meiltä menettelyohjeita,
ja ensimmäinen lähtökohta oli tietysti,
että kaikki peritään, mitä valtiolle
on saatavissa. Mutta tässä käsittelyn
yhteydessä on tullut ilmi aivan hämmästyttäviä asioita
sinänsä, että myös niissä väylämaksuohjeissa,
joita valtio on antanut varustajille ja telakoille, on ollut epäselvyyttä.
On mahdollista, että valtio joutuu korvausvastuuseen omalta
osaltaan. Kun tämä tieto tuli, todettiin, että tässä nyt sitten
viranomaiset todellakin joutuvat hyvin tarkkaan miettimään,
minkä verran he perivät ja minkälaiseen
korvausvastuuseen mahdollisesti saattavat valtion. Ne virheet, joista
on kysymys, ovat tapahtuneet niin kauan aikaa sitten, että niiden
virheiden tekijöihin ei enää päästä käsiksi — eivät
kaikki edes ole tässä maailmassa keskuudessamme
enää.
Arvoisa puhemies! Lopuksi toteaisin sen, mikä tietysti
on hyvin tiedossa, mutta mikä on paikallaan aina todeta,
että ei laillisuusvalvoja voi muuttaa viranomaisten päätöksiä.
Me voimme arvostella niitä oikeudellisin perustein, me voimme
vaatia syytteitä — täällä on
yksi tapaus, jossa on virkasyyte nostettu, ja se on tänä vuonna sekin
saatettu päätökseen, tuomio on tullut — mutta
varsinainen tehtyjen päätösten muuttamismenettely
on aivan oma menettelynsä, ja siinä laillisuusvalvoja
on samanlainen asianosainen kuin kuka tahansa. Tätä laillisuusvalvojan
roolia, jossa me voimme tutkia, voimme lausua käsityksemme
menettelyn oikeudellisuudesta mutta emme voi muuttaa sitä päätöstä,
josta on kysymys, on kuvattu usein sillä, että laillisuusvalvojilla
on lyhyet kädet mutta kova ääni.
Esa Lahtela /sd:
Arvoisa herra puhemies! Ihan lyhyesti paikaltani. Oikeuskansleri
totesi tässä, jotta päämies
valvoo asianajajia, ja näin se menee, just näin.
Minä puhuinkin jo edessä puhujakorokkeelta, että kaikki
suomalaiset eivät välttämättä ole
niin valveutuneita siinä. Tavalliselle pulliaiselle, joka
tulee — anteeksi, ei ed. Pulliainen, tämä on
lainausmerkeissä — tuolta korven kätköistä,
ei ole käynyt korkeakouluja, asianajaja on kuitenkin sellainen
iso herra. Kun saa pitkän kinuamisen jälkeen ja
löytää olevinaan hyvän asianajajan
tai mahdollisesti osoitetaan jostakin kunnallisesta oikeusaputoimistosta,
niin sen asianajajan työn valvontaan ja asianajon keskeyttämiseen
on aika iso kynnys. Sen takia minusta tässä pitäisi
saada jotenkin tietoa lisättyä noin yleistietouden
osalta eri tahoilta, mikä vastuu sillä päämiehellä on
valvoa asianajajan tehtäviä, koska on tullut monessa
tapauksessa, kun ihmiset ottavat yhteyttä, ilmi semmoista
epätietoisuutta, missä vaiheessa uskaltaa ja uskaltaako
tehdä sitä. Tämä on minusta
semmoinen ongelma, jossa hyvä tiedottaminen voisi auttaa
tulevaisuudessa ihmisiä, että ei tämmöisiä vastaavia
tapauksia, joita minullekin monta on tullut eteen, tapahtuisi.
Keskustelu päättyy.