Suomi sitoutui Neuvostoliiton ja Ison-Britannian
kanssa 19.9.1944 solmitussa välirauhansopimuksessa (2.
Artikla) internoimaan Suomessa asuvat saksalaiset ja unkarilaiset
siviilihenkilöt. Monet heistä olivat tulleet Suomeen
jo 1920-luvulla ja työskennelleet siviiliammateissa. Useat olivat
avioituneet suomalaisten kanssa eivätkä halunneet
jättää Suomea. Heidät internoitiin.
Suomalaiset naiset, jotka olivat avioituneet saksalaisen kanssa
ennen 1.1.1928, tulivat automaattisesti Saksan kansalaisiksi. Myöhemmin avioituneet
pitivät Suomen kansalaisuutensa.
Alkuperäisessä internointiluettelossa oli
560 henkilöä, joista 304 internoitiin. Osa siirtyi
suomalaisten viranomaisten avustamina Ruotsin kautta Saksaan. Neuvostoliittolaisten
johtama valvontakomissio arvosteli tästä suomalaisia. Sen
seurauksena hallituksen ulkoasiainvaliokunta päätti
ministeri Carl Enckellin johdolla 18.10.1944 internoida vaimot ja
lapset, jopa ne vaimot, joilla oli Suomen kansalaisuus. Internoituja
lapsia oli asiakirjojen mukaan 74.
Toimittaja Mikko Määttälän
dokumentissa (Yle TV2 9.10.2003) arvioitiin, että naisten
ja lasten internointi tapahtui valvontakomission rauhoittamiseksi.
Vieraillessaan kenraalieversti Zhdanovin luona helmikuussa 1945
ministeri Hillilä otti puheeksi naisten aseman. Hän
totesi, "ettei heillä ollut ollut mahdollisuutta vapautua
Saksan kansalaisuudesta ja Suomen kansalaisiksi he eivät taas
voineet pyrkiä, koskeivät olleet koskaan kadottaneet
Suomen kansalaisuuttaan". Ministeri vakuutti, että "useat
heistä suhtautuvat vihamielisesti Saksan nykyisiin vallanpitäjiin".
Zhdanov totesi "Suomen viranomaisten itse ottaneen ko. naiset internoitavien
luetteloon, joten heillä on täytynyt olla juridinen
syy siihen". Asia jäi kuitenkin siihen.
460 internoitua säilytettiin Valtiollisen Poliisin
ylläpitämissä yhdeksässä leirissä Etelä-Suomessa.
Miehet, naiset ja lapset pidettiin piikkilanka-aidan takana aseistettujen
vartijoiden silmälläpidon alaisina. Heidän
vaatetuksensa oli puutteellinen. Leiristä puuttui hyötytavaroita. Kohtelu
oli pääosin asiallista. Kirjeenvaihto, pakettien
vastaanotto ja radiouutisten kuuntelu sallittiin valvonnan alaisena.
Internoidut naiset tunsivat epätoivoa sen epäoikeudenmukaisen
kohtelun vuoksi, johon heidät alistettiin omassa synnyinmaassaan.
He olivat syyllistyneet ainoastaan siihen, että olivat rauhan
oloissa rakastuneet Suomessa asuvaan ulkomaalaiseen mieheen ja perustaneet
perheen.Liittoutuneet olivat tuskin tarkoittaneet, että alaikäiset
lapset internoitaisiin.
Valvontakomissio hyväksyi maaliskuussa 1946 internoinnin
lopettamisen. Internoitujen takavarikoitu omaisuus oli toimitettu
saksalaisena sotakorvauksena Neuvostoliitolle.
Perheiden piti aloittaa uusi elämä ilman kotia, omaisuutta
tai työtä. Leirejä ei heti voitu sulkea, sillä monet
perheet eivät tienneet minne mennä. Osa internoiduista
aikuisista sai ilmeisesti nimellisen korvauksen takavarikoidusta
omaisuudesta. Sen sijaan esim. lasten pankkitalletuksista korvausta
ei saatu.
Osa internoiduista lapsista tiedusteli aikuisina ulkoasiainministeriöltä,
onko maamme viranomaisilla valmius selvittää heihin
kohdistunut epäoikeudenmukainen kohtelu. Ulkoasiainministeriön
osastopäällikkö katsoi 15.6.2006 päivätyssä kirjeessään,
että "internointi voitiin katsoa tapahtuma-aikana tapa-oikeudellisesti
hyväksytyksi menettelytavaksi". Hänen perusteluissaan
ei näytä olevan mitään merkitystä sillä,
että asiaa koskevaa lakia ei ollut ja että moni
internoiduista naisista oli Suomen kansalainen.
Päätös internoida naiset ja lapset
on katsottava Suomen silloisen perustuslain nojalla vääräksi,
koska eduskunnan asiasta säätämää lakia
ei ollut olemassa. Toimenpiteeseen tosin ryhdyttiin kovassa poliittisessa
paineessa. Se ei kuitenkaan tee menettelystä laillista
eikä hyväksyttävää.
Oli häpeällistä menetellä naisia
ja lapsia kohtaan niin kuin viranomaiset silloin tekivät.
Monet silloin internoiduista lapsista ovat yhä joukossamme.
He ovat palvelleet suomalaista yhteiskuntaa kiitettävällä tavalla
läpi vuosien. Maamme tulee eurooppalaisena oikeusvaltiona tunnustaa
heitä kohtaan tekemänsä vääryydet
ja hyvittää heidän kärsimyksensä ja
menetyksensä kunniallisella tavalla.
Internoitujen lasten edustajat ovat jättäneet kirjelmän
ja sen liitteenä seikkaperäiset selvitykset pääministeriä avustavalle
valtiosihteerille Risto Volaselle ministeri Astrid Thorsin virkahuoneessa
26.11.2007. He esittivät, että hallitus toteaisi
heihin kohdistuneen ihmisoikeusloukkauksen, ja katsoivat,
että heidän tulisi Neuvostoliiton partisaani-iskujen
kohteiksi joutuneiden tapaan (laki 697/2003)
saada asianmukaiset korvaukset. Valtiosihteeri Volaselle toimitettiin
vielä Gunvor Brettschneiderin 20.1.2008 päivätyn kirjeen
viidessä liitteessä valtiosihteerin pyytämät
tarkentavat selvitykset internoinneista.
Mahdollisia toimenpiteitä tiettävästi
valmistellaan valtioneuvoston kansliassa. Mitään
tietoa niiden laadusta tai noudatettavasta aikataulusta ei ole saatavissa.
Olisi perin ikävää, jos näiden
kovia kärsineiden ihmisten asia edelleen viipyisi määrättömän
ajan hallinnon uumenissa.
Edellä olevan perusteella ja
eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään
viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi
seuraavan kysymyksen:
Onko hallitus tietoinen siitä, että silloisen
valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan päätöksellä 18.10.1944
ilman laissa olevaa tukea internoitiin saksalaisten siviilihenkilöiden
Suomessa syntyneet vaimot ja lapset Valtiollisen Poliisin ylläpitämiin
suljettuihin leireihin noin puoleksitoista (1,5) vuodeksi ja
onko hallituksella tarkoitus oikeusvaltion periaatteiden
mukaisesti kunniallisella tavalla korvata näiden
lasten internoinnista aiheutuneet henkiset ja ruumiilliset kärsimykset
sekä tarpeeton häpeä?