Suomen vuosina 1939—1945 käymissä sodissa pysyvän vamman saaneita henkilöitä on elossa lähes 15 000. Heidän keski-ikänsä on tällä hetkellä yli 84 vuotta. Valtaosa heistä haluaa asua mahdollisimman pitkään omassa kodissaan. Siinä auttaa puolison tai jonkun muun läsnäolo ja apu, mutta myös kuntoutustoiminnalla on korvaamaton merkitys sotainvalidin elämänlaadulle. Kuntoutusta onkin hyvin saatavilla sitä tarvitseville ja haluaville.

Iän karttuessa yhä useampi sotainvalidi jää leskeksi. Tapahtuu myös avioeroja, joiden takia jäädään yksin. Nykyinen sotilasvammalaki mahdollistaa sotainvalidin kuntoutusjakson jakamisen aviopuolison kanssa, siis vain aviopuolison, ei avopuolison tai jonkun muun sotainvalidin kanssa päivittäin aikaa viettävän ja hänestä huolehtivan henkilön. Tässä onkin epäkohta, johon lakia muuttamalla pitäisi puuttua. Nimittäin yhä enenevässä määrin sotainvalidien elämänpiiriin ilmaantuu henkilöitä, jotka eivät ole ja joista ei tule aviopuolisoita, mutta kuitenkin heidän kanssaan aletaan elää pysyvässä suhteessa. Samoin lähi- tai muut sukulaiset ottavat hoitaakseen sotainvalidin auttamisen, aivan kuten sen olisi tehnyt aviopuoliso. Näin ollen tämä sotainvalidin lähimpään piiriin kuuluva henkilö — avopuoliso, sukulainen tai joku muu — ottaa menetetyn aviopuolison auttavan ja tukevan roolin sotainvalidin elämässä.