Perustelut
Yleistä
Oikeusasiamiehen erilliskertomuksessa tarkastellaan oikeusasiamiehen
havaitsemia ongelmia sellaisten viranomaisille kuuluvien tehtävien hoitamisessa,
jotka liittyvät lapsen suojelemiseen perheväkivallalta.
Oikeusasiamies on perehtynyt muun muassa siihen, miten eri viranomaiset
täyttävät niille kuuluvan velvollisuuden lastensuojeluilmoituksen
tekemiseen sosiaaliviranomaisille. Oikeusasiamiehen keskeinen johtopäätös
on, että lastensuojeluilmoitusta koskevaa lainsäädäntöä tulee
selkeyttää ja että ilmoitusvelvollisten
eri hallinnonaloja edustavien viranomaisten salassapitoa koskevat
säännökset tulee saattaa yhdenmukaisiksi
lastensuojeluilmoitusta koskevan velvoitteen kanssa. Valiokunta
yhtyy tähän johtopäätökseen
ja kiirehtii lainsäädännön selkeyttämistä ja
yhdenmukaistamista. Selkeä ja johdonmukainen sääntely
olisi valiokunnan käsityksen mukaan omiaan tehostamaan
viranomaisten toimintaa lasten suojelemiseksi perheväkivallalta.
Valiokunta pitää kuitenkin selvänä,
että säännöspohjan selkeyttäminen
ei yksistään ole riittävä keino
edistää lapsiin kohdistuvan perheväkivallan
ilmituloa ja vähentämistä. Lisäksi
tarvitaan laajalla rintamalla tehtäviä toimenpiteitä, kuten
eri hallinnonalojen viranomaisten välisen yhteistyön
kehittämistä sekä ohjeistusta, koulutusta,
valvontaa ja tutkimusta. Valiokunta korostaa tässä yhteydessä erityisesti
lääninhallitusten tehtävää läänin
sosiaalihuollon suunnittelusta, ohjauksesta ja valvonnasta vastaavana
viranomaisena. Lääninhallituksille tulee osoittaa
riittävät voimavarat tämän tehtävän
asianmukaiseen hoitamiseen.
Perheasioiden sovittelu ja lastensuojeluilmoitus
Perheasioiden sovittelusta säädetään
avioliittolaissa (234/1929). Sovittelijan salassapitovelvollisuudesta
on erityissäännös lain 23 a §:ssä. Pykälässä viitataan
sosiaalihuoltolain (710/1982) salassapitosäännöksiin,
jotka on korvattu 1 päivänä tammikuuta
2001 voimaan tulleen sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista
annetun lain (812/2000) säännöksillä. Avioliittolain
23 a §:n mukaan sovittelijaan ei sovelleta,
mitä sosiaalihuoltolain 56 §:ssä säädetään
velvollisuudesta antaa tietoja sosiaalihuollon viranomaisille. Viittauksen
on nykyisin katsottava kohdistuvan sosiaalihuollon asiakkaan asemasta
ja oikeuksista annetun lain 20 §:ään.
Avioliittolain 23 a §:ssä säädetyn
korostetun salassapitovelvollisuuden on katsottu merkitsevän
sitä, että perheasioiden sovittelija ei ole myöskään
velvollinen tekemään lastensuojeluilmoitusta.
Valiokunta katsoo, että avioliittolain 23 a §:stä,
sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain salassa
pidettäviä tietoja koskevista säännöksistä sekä lastensuojeluilmoituksen
tekemistä koskevasta lastensuojelulain (683/1983)
40 §:stä muodostuva sääntelykokonaisuus
on soveltajien kannalta vaikeasti hahmotettava. Sääntelyn
epäselvyys on myös johtanut tulkintaan, jonka
mukaan velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus ei koske
sovittelijaa. Kuitenkin myös toisenlainen tulkinta olisi mahdollinen
ottaen huomioon, että lastensuojelulain 40 §:ää voidaan
pitää erityissäännöksenä eikä sen
soveltumista sovittelijaan ole nimenomaisesti rajoitettu.
Valiokunta yhtyy oikeusasiamiehen käsitykseen, jonka
mukaan lainsäädäntöä on
tarkistettava siten, että kysymys perheasioiden
sovittelijan velvollisuudesta tehdä lastensuojeluilmoitus tulee
yksiselitteisesti säännellyksi. Valiokunta pitää oikeusasiamiehen
tavoin perusteltuna myös sitä, että sovittelijalla
tulisi olla velvollisuus tehdä tarvittaessa lastensuojeluilmoitus. Tämä on
lapsen turvallisuuden varmistamiseksi tarpeen esimerkiksi tilanteessa,
jossa sovittelija saa sovittelun yhteydessä tietää perheessä lapseen
kohdistuvasta väkivallasta tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Tällaisessa tilanteessa lapsen edun tulee mennä sovittelun
luottamuksellisuuden edelle. Valiokunnan mielestä valtioneuvostossa
on syytä valmistella lainsäädännön tarkistamista
näiden lähtökohtien mukaisesti.
Rikosilmoituksen tekeminen
Jos lastensuojeluilmoitusta selvitettäessä herää epäily,
että lapsi on joutunut väkivaltarikoksen tai seksuaalisen
hyväksikäytön uhriksi, sosiaaliviranomaisen
on ratkaistava, ilmoittaako se epäillystä rikoksesta
poliisille. Voimassa olevan lainsäädännön
mukaan sosiaaliviranomaisilla ei ole velvollisuutta rikosilmoituksen
tekemiseen. Oikeusasiamies on erityiskertomuksessaan katsonut, että sosiaaliviranomaisen
oikeutta tehdä poliisille ilmoitus lapseen kohdistuneen
väkivaltarikoksen tai seksuaalisen hyväksikäytön
epäilystä tulee selkeyttää.
Hän on esittänyt myös harkittavaksi,
olisiko syytä säätää sosiaaliviranomaisille
joissakin tilanteissa myös velvollisuus ilmoittaa poliisille
rikosepäilystä, joka koskee lapseen kohdistunutta
väkivaltarikosta tai seksuaalista hyväksikäyttöä.
Valiokunta pitää tärkeänä,
että poliisi tutkii, onko epäilty rikos tapahtunut,
ja päättää mahdollisista jatkotoimista.
Tämä on tärkeää sekä oikeusturvasyistä että mahdollisen
väkivallan käytön lopettamiseksi. Valiokunta
katsoo sen vuoksi, että sosiaaliviranomaisille tulisi ainakin
vakavimmissa tapauksissa säätää velvollisuus
ilmoittaa poliisille epäillystä lapseen kohdistuneesta
väkivaltarikoksesta tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Valiokunnan mielestä tämä on otettava
huomioon vireillä olevan lastensuojelulain kokonaisuudistuksen
valmistelussa.
Tilastointi ja tutkimus
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan Suomessa ei ole saatavilla
tilastoja eikä ajantasaista tutkimustietoa lapsiin kohdistuvasta
väkivallasta ja sen määrän kehityksestä eikä lasten
peloista ja turvattomuuden kokemuksista. Oikeusasiamies on erityiskertomuksessaan
katsonut, että lasten koskemattomuutta ja turvallisuutta
koskevia tietoja tulisi kerätä ja tilastoida järjestelmällisesti,
jotta lasten turvallisuuden tilasta saataisiin nykyistä luotettavampi
kuva. Valiokunta yhtyy tähän kannanottoon ja kiirehtii
lapsiin kohdistuvan väkivallan tilastoinnin ja tutkimuksen kehittämistä sekä tähän
toimintaan osoitettujen riittävien ja pysyvien voimavarojen
turvaamista.
Lakivaliokunta on jo aikaisemmin kiinnittänyt
huomiota siihen, että oikeusministeriön hallinnonalan
panostus tutkimukseen on vähäinen, ja esittänyt
tutkimusmäärärahojen suunnitelmallisen
kasvattamisen aloittamista. Valiokunta on tuolloin pitänyt
tarkoituksenmukaisena jo olemassa olevien rakenteiden hyödyntämistä ja
sen vuoksi pitänyt perusteltuna lisärahoituksen
osoittamista Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen käyttöön
(LaVL 18/2004 vp).
Valiokunta toistaa aikaisemman kannanottonsa tarpeesta lisätä oikeusministeriön
hallinnonalan tutkimusmäärärahoja. Osoittamalla
riittävät voimavarat Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen käyttöön
voidaan valiokunnan käsityksen mukaan edistää myös
sitä, että lapsiin kohdistuvasta väkivallasta
on käytettävissä ajantasaista, riittävää ja
laadukasta tutkimustietoa.
Valiokunta kiinnittää tässä yhteydessä huomiota
myös väkivallan uhriksi joutumista koskevasta
tutkimuksesta saatuihin tuloksiin, joiden mukaan väkivaltariskissä on
tapahtunut tulotason mukaista eriytymistä. Korkeatuloisin
väestönosa kokee aiempaa vähemmän
väkivaltaa, matalatuloisin aiempaa enemmän. Mahdollisina syinä väkivaltariskin
eriytymiseen on pidetty 1990-luvun taloudellisen laman seurauksia
ja asuinalueiden sosiaalista eriytymistäReino Sirén & Päivi
Honkatukia (toim.): Suomalaiset väkivallan uhreina. Tuloksia
1980—2003 kansallisista uhrihaastattelututkimuksista. Oikeuspoliittisen
tutkimuslaitoksen julkaisuja 215, 2005.. Valiokunta pitää syrjäytymisen
ja väkivallan uhriksi joutumisen välistä yhteyttä huolestuttavana
ilmiönä, jota koskevaan lisätutkimukseen
on osoitettava voimavaroja ja johon tulee jatkossa kiinnittää huomiota
väkivallan vähentämisohjelmia laadittaessa.