Perustelut

Kuten edellä on jo todettu, vuosien 2007—2013 rahoituskehykset muodostavat samalla myös komission kolmannen koheesioraportin viitekehyksen. Tästä syystä valtiovarainvaliokunta on päättänyt yhdistää näiden kahden valtioneuvoston selvityksen käsittelyn.

Valtiovarainvaliokunta otti kantaa Suomen strategisiin painopisteisiin EU:n uusista rahoitusnäkymistä lausunnossaan VaVL 8/2003 vp. Tällöin valiokunta muistutti, että kyse on laajentuneen unionin ensimmäisten rahoitusnäkymien valmistelusta, mikä tekee valmisteluprosessista tavallistakin vaativamman. Valiokunta on eri yhteyksissä pitänyt hallituksen tavoin tärkeänä, että valmistelu liitetään nykyistä kiinteämmin koko unionin keskipitkän ajan politiikkasuunnitteluun.

Suomesta on tulossa entistä selkeämmin nettomaksaja laajentuneessa unionissa. Valiokunnan saaman arvion mukaan Suomen laskennallinen nettomaksu vuonna 2013 olisi 540—880 miljoonaa euroa. Tulevat rahoituskehysneuvottelut tulevat näin ollen olemaan Suomen kannalta erittäin tärkeät. Näissä neuvotteluissa valtiovarainvaliokunta tukee aiemman linjauksensa mukaisesti valtioneuvoston selvityksessä esitettyä tavoitetta jatkaa kurinalaista budjettipolitiikkaa myös tulevaisuudessa. Kuten valtioneuvosto selvityksessään toteaa, komission linjaukset eivät kaikilta osin täytä tätä vaatimusta.

Komission ehdottamia painopisteitä — kilpailukyvyn ja työllisyyden parantamista, alue- ja rakennepolitiikkaa sekä sisäisen turvallisuuden parantamista — voidaan myös valiokunnan mielestä pitää Suomen kannalta oikeina. Valiokunnalla ei sen sijaan ole ollut käytettävissä olevan tiedon pohjalta edellytyksiä ottaa kantaa maksusitoumusten enimmäismäärään. Suomen hallituksen alustava kanta, 1,1 prosentin raja maksusitoumuksille, vastaa Euroopan kehitysrahasto huomioon ottaen käytännössä noin yhden prosentin maksatusmäärärahoja. Tämä on varsin lähellä EU:n suurimpien nettomaksajien neuvotteluissa tähän mennessä edustamaa kantaa. Valiokunta pitää tärkeänä, että Suomen asettamat sisällölliset tavoitteet voidaan turvata tulevissa jatkoneuvotteluissa. Hallituksen tulee mitoittaa maksusitoumuksia ja maksatuksia koskevat linjauksensa tämän mukaisesti. Tässä yhteydessä tulisi myös päästä eroon jo useita vuosia jatkuneesta budjettivarojen alikäytöstä, millä voidaan vaikuttaa myös rahoituskehyksen riittävyyteen.

Kilpailukyky

Komission ehdotuksen mukaan T&K-toimintaan suunnattavat varat on tarkoitus kolminkertaistaa vuoteen 2013 mennessä. Valiokunta pitää tutkimukseen suunnattavien resurssien lisäämistä erittäin perusteltuna, sillä EU:n kehittäminen maailman kilpailukykyisimmäksi talousalueeksi edellyttää unionin sekä jäsenmaiden panostamista tietoon ja innovaatioihin. Unionin tutkimukseen käyttämät varat ovat olleet esim. Yhdysvaltoihin ja Japaniin verrattuna vähäiset.

Voimakas budjetin kasvattaminen voi kuitenkin johtaa monissa maissa siihen, että kansalliset panostukset korvataan EU-rahoituksella. Tällainen menettely ei vahvista Euroopan kilpailukykyä eikä edistä yhteisesti asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Valiokunta viittaa Lissabonin strategiasta antamaansa lausuntoon VaVL 10/2004 vp ja korostaa voimakkaasti sitä, että EU:n rahoituksella ei tule paikata kansallisen rahoituksen jälkeenjääneisyyttä, vaan EU:n toimenpiteillä on saatava aikaiseksi todellista lisäarvoa jäsenmaissa ja koko unionin alueella.

Valiokunta katsoo, että tutkimustoiminnan kasvun tulisi kohdistua aloille, jotka parhaiten tukevat innovaatiotoimintaa, tuottavuuden ja yritystoiminnan kasvua ja työllisyyttä. Tällöin korostuvat myös panostukset tietoyhteiskunnan kehittämiseen liittyviin hankkeisiin, joita pyritään edistämään etenkin eEurope-toimintasuunnitelmalla. Valiokunta yhtyy valtioneuvoston kantaan ja pitää tärkeänä, että hyvissä ajoin varmistetaan eEurope-hankkeen jatkuminen myös vuoden 2005 jälkeen.

Myös koulutuksella on merkittävä osa kilpailukyvyn parantamisessa. Rakenteelliset uudistukset ovat myönteisiä unionin koulutusyhteistyön kehittämisen kannalta. Tärkeää on kuitenkin varmistaa, että painotus eri osioiden sisällä myös käytännössä kohdentaa riittävät määrärahat koulutukseen.

Valiokunta pitää välttämättömänä, että voimavarat suunnataan jatkossa entistä voimakkaammin jo sovittujen keskeisten toimenpiteiden sekä Euroopan kilpailukykyä selkeästi parantavien hankkeiden toteuttamiseen.

Alue- ja rakennepolitiikka

EU:n alue- ja rakennepoliittisten menojen kokonaismäärä on tulevaisuudessa Suomen nettorahoitusaseman kannalta entistäkin merkittävämpi asia. Yhteensä alue- ja rakennepolitiikkaan tultaisiin tulevalla rahoituskehyskaudella komission kaavailujen mukaan käyttämään noin 336 miljardia euroa.

Valiokunta yhtyy tässä vaiheessa hallituksen kantaan, että alue- ja rakennepolitiikkaan tulee komission esitysten pohjalta varata jatkossa noin 0,40 prosenttia EU:n bruttokansantulosta. Saadun selvityksen mukaan tämä mahdollistaa rakennepolitiikkarahoituksen painopisteen siirtämisen kaikkein köyhimmille alueille ja edistää siten unionin koheesiotavoitteen saavuttamista. Samalla se mahdollistaa myös vanhoissa jäsenmaissa puuttumisen alueellisiin ja rakenteellisiin ongelmiin — näiden maiden köyhimpiä alueita unohtamatta.

Rahoituskehystiedonantoon liittämässään kannanotossa hallitus pitää Suomen tavoitteena edelleen, että pohjoiset ja itäiset alueet sisällytetään korkeimman aluetukiluokituksen piiriin myös tulevalla rahoituskaudella. Kolmatta koheesioraporttia koskevassa kannanotossa hallitus pitää kynnyskysymyksenä, että Suomen pohjoiset ja itäiset alueet sisällytetään korkeimman aluetuen piiriin myös jatkossa.

Komissio esittää, että Suomi kuuluisi tulevalla rahoituskehyskaudella tavoite 2 -alueeseen. Tähän kuuluvat alueet, joiden bruttokansantuote/asukas on yli 75 prosenttia EU-15:n eli nykyisten jäsenmaiden keskiarvosta. Tavoite tähtää alueellisen kilpailukyvyn ja työllisyyden edistämiseen. Alue- ja rakennepolitiikkaan varatuista resursseista tähän käytetään tulevalla rahoituskaudella noin 18 prosenttia. Unionin pohjoiset, erittäin harvaan asutut alueet saisivat tuen korotettuna.

Valtiovarainvaliokunta toteaa, että kaikki uudet jäsenmaat ovat koheesiomaita ja kuuluvat konvergenssitavoitteen eli tavoite 1:n piiriin. Valtaosa alue- ja rakennepolitiikkaan varatuista määrärahoista, noin 78 prosenttia, käytetään tulevalla rahoituskaudella tavoite 1 -alueille. Konvergenssiohjelmaan pääsevät mukaan alueet, joiden bruttokansantuote/asukas on alle 75 prosenttia EU-25:n eli laajentuneen unionin keskiarvosta.

Tavoite 3 pitää sisällään alueellisen yhteistyön edistämisen unionin sisä- ja ulkorajoilla. Tämän tavoitteen toteuttamiseen ohjattaisiin Interreg-toteuttamisperiaatteita noudattaen noin neljä prosenttia alue- ja rakennepolitiikan varoista. Ulkorajoilla olisi käytössä uusi ns. naapuruusinstrumentti, jolloin esimerkiksi Suomen ja Venäjän yhteishankkeita voitaisiin rahoittaa samasta rahastosta. Valiokunta on eri yhteyksissä antanut tukensa tämän uuden instrumentin käytölle. Kuten hallitus rahoituskehyskannanotossaan toteaa, naapuruusinstrumentin toimeenpano edellyttää myös rahoituksen kasvavaa suuntaamista tämän prioriteetin mukaan. Suomi lähtee siitä, että pohjoisen ulottuvuuden toimintaohjelman rahoitus tulee taata muun muassa ulkosuhderahoituksen tarkoituksenmukaisista rahoitusinstrumenteista — ottamatta tässä vaiheessa kantaa esimerkiksi erilliseen budjettilinjaan.

Valtiovarainvaliokunta katsoo, että strateginen valinta Suomen osalta tapahtuu sen mukaan, kuuluvatko köyhimmät alueemme jatkossa tavoite 1:n vai tavoite 2:n piiriin. Valiokunta lähtee yksiselitteisesti siitä, että Suomen pohjoiset ja itäiset alueet tulee sisällyttää korkeimman aluetukiluokituksen piiriin tulevallakin rahoituskaudella. Tämä on myös ainoa tapa, jolla näille alueille voidaan jatkossa turvata nykymuotoiset mahdollisuudet myöntää alueellisia valtiontukia (muun muassa yritysten investointitukea ja alueellista kuljetustukea). Samoin se on paras tapa turvata näiden alueiden asema tulevan rahoituskehyskauden jälkeen vuodesta 2013 eteenpäin.

Aiemman kantansa mukaisesti valtiovarainvaliokunta katsoo, että tavoite 1:n lisäksi Suomessa tarvitaan vuoden 2006 jälkeenkin nykyisen tavoite 2 -ohjelman kaltaista, rakennemuutoksia helpottavaa instrumenttia. Valiokunnan käsityksen mukaan on pelättävissä, että koko maan kuuluminen tavoite 2 -alueeseen heikentäisi nykyisten tavoite 2 -alueiden suhteellista asemaa. Nykytasoinen tuki näille rakennemuutosalueille on kuitenkin välttämätön alueellisesti tasapainoisen kehityksen, kilpailukyvyn ja työllisyyden näkökulmasta.

Maaseudun kehittäminen

Kuten edellä on todettu, komissio esittää nykyisten maaseutupoliittisten välineiden kokoamista yhteen Luonnonvarojen hoito -pääluokan alle sekä maaseutupolitiikan rahoittamista uudesta maaseudun kehittämisrahastosta. Suomi tukee komission esitystä yksinkertaistaa rahoitusjärjestelmää, mutta samalla edellyttää maaseudun kehittämistoimien resurssien lisäämistä komission esittämää enemmän, noin 20 prosenttia nykytasoon verrattuna. Suomi korostaa, että maaseudun nopea rakennemuutos edellyttää unionilta tehostettuja toimia maatilatalouden kehittämiseksi, epäsuotuisten luonnonolosuhteiden kompensoimiseksi sekä maatilatalouden ulkopuolisen elinkeinotoiminnan edistämiseksi ja maaseudun palvelurakenteen kehittämiseksi. Valtiovarainvaliokunta pitää valtioneuvoston esittämiä näkökohtia oikeina.

Saadun selvityksen perusteella valiokunta pitää todennäköisenä, että kehysten valmistelun yhteydessä ei käsitellä maatalouden suoria tukia ja markkinointitoimia, joiden tulevaisuudesta tehtiin päätöksiä jo kesällä 2003. Kokonaiskehykset tältä osin linjattiin jo lokakuussa 2002. Vuosien 2007—2013 maatalousbudjetti jäädytetään vuoden 2006 tasolle. Vuosittain tehdään vain yhden prosentin inflaatiokorotus. Uusien jäsenmaiden maataloustukia korotetaan portaittain budjettikauden loppuun saakka. Tähän asti maatalousuudistuksessa sovittu budjettikuri koskee vain nykyisten jäsenmaiden tukia, jotka alenevat reaalisesti koko ajan. Kokonaisuudessaan maatalouden ja maaseudun kehittämisen osuus laskee EU:n budjetissa 45 prosentista 35 prosenttiin vuosina 2006—2013.

Valiokunta toteaa, että maaseudun kehittäminen on jäänyt sekä rahoituskehystiedonannossa että koheesioraportissa liian vähälle huomiolle. Kun painotetaan sosiaalista ja työllisyysnäkökulmaa, maaseudun uuden elinkeinotoiminnan kehittäminen on välttämätöntä korvaamaan maatalouden piiristä väheneviä työpaikkoja ja säilyttämään mahdollisuuden asua maaseudulla.

Yleinen suuntaus koko EU:n alueella on valiokunnan käsityksen mukaan muutto maaseudulta kasvukeskuksiin. Tämä yhdessä jäsenvaltioiden välisten ja niiden sisäisten elintasoerojen kasvun kanssa asettaa myös koheesiopolitiikalle uusia haasteita. Maaseudun kehittämisen priorisointia on jatkettava ja sen ohella myös maatalous on edelleen nähtävä tärkeänä osana maaseutualueiden tasapainoista kehittämistä unionissa. Kannattavan maa- ja metsätalouden lisäksi maaseudun monimuotoisuus edellyttää toimivaa infrastruktuuria, peruspalvelujen saatavuutta ja luottamusta niiden jatkuvuuteen. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat myös koulutuspalvelujen saatavuus, toimivat tie- ja tietoyhteydet sekä muut julkisen vallan palvelut.

Valtiovarainvaliokunta totesi esimerkiksi toisesta koheesioraportista antamassaan lausunnossa VaVL 15/2001 vp, että maaseudun näkökulmasta koheesioperiaate ei näytä toimineen Suomessa. Erityisesti harvaan asuttu, syrjäinen maaseutu on hyötynyt liian vähän aluekehitysviranomaisten vastuulla olevasta EU:n rakennerahastojen ohjelmaperusteisesta kehittämistyöstä. Valiokunta totesi viimeksi Suomen EU-politiikan keskeisistä tavoitteista vuonna 2004 antamassaan lausunnossa VaVL 7/2004 vp, että myös maaseudun kehittämisen kannalta Suomen tavoite pitää nykyiset, erittäin harvaan asutut tavoite 1 -alueet unionin korkeimman aluetuen tavoite 1:n piirissä jatkossakin on kaikkein keskeisin. Samalla on pidettävä huolta siitä, että Suomessa hyödynnetään täysimääräisesti rakenneohjelmien varat.

Erilliskysymyksenä valtiovarainvaliokunta kiinnittää huomiota vielä rahoituskehyskausien taitekohdan mahdollisiin ongelmiin. Vanhan kehyskauden päättyminen ja uuden käynnistymisen hitaus jäsenmaissa saattavat synnyttää jopa yli vuoden mittaisen katkon niissä toimissa, joita rahastojen kautta on rahoitettu. Saadun selvityksen perusteella valiokunta pitää mahdollisena, että esimerkiksi kaikki maaseudun kehittämistoiminta pysähtyy ns. ALMA-alueilla vuosina 2006—2007.

Sisäinen turvallisuus

Osana kehysten rakenteen uusimista komissio esittää uutta otsaketta, jonka nimi on Kansalaisuus, vapaus, turvallisuus, oikeus. Tämän otsakkeen suhteellinen kasvu muihin verrattuna olisi huomattavan suuri rahoituskehyskaudella; määrärahakehys kasvaisi vuonna 2013 peräti 162 prosenttia vuoden 2006 kehykseen verrattuna.

Tiedonannossa todetaan, että todellinen vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuva alue on välttämätön peruspilari Euroopan unionille. Laajentumisen myötä on yhä enemmän kansalaisia, jotka odottavat saavansa aivan uusia hyötyjä asuessaan tällä alueella. Toisaalta laajentuminen tuo mukanaan myös erityisiä haasteita esimerkiksi unionin ulkorajojen turvallisuuden kannalta.

Suomi on johdonmukaisesti tukenut rajavalvonnan yhteisörahoituksen lisäämistä ja taloudellista taakanjakoa. Myös valtiovarainvaliokunta on eri yhteyksissä pitänyt tärkeänä, että jatkossa unionille kehitetään toimivampia rahoitusvälineitä ulkorajayhteistyöhön. Lähtökohtana tulee kuitenkin olla, että perusrahoitus säilyy kansallisissa budjeteissa. Yhteisörahoitusta käytettäisiin jäsenmaiden rajavalvonnan infrastruktuurin kehittämiseen, investointeihin ja kalustohankintoihin. Rajavartijoiden palkkaukset ja rajavartiolaitoksen kulutusmenot hoidettaisiin jatkossakin kansallisesti.

Valiokunta katsoo, että Suomen tulisi edelleen pyrkiä vaikuttamaan siten, että tavoite yhteismitallisiin kriteereihin perustuvasta ulkorajavalvonnan yhteisrahoituksesta ja taloudellisesta taakanjaosta voitaisiin varmistaa vuosille 2007—2013. Rajavalvonnan perusrahoituksen tulee säilyä jäsenvaltioiden kansallisissa budjeteissa.

Toisena rajavalvontaan liittyvänä yleisenä tavoitteena tiedonannossa nostetaan esille yhdennetyn ulkorajavalvontajärjestelmän aikaansaaminen. Euroopan unionin rajavalvontaviraston olisi määrä viitoittaa tietä yhteiselle rajavalvontayksikölle. Huolimatta siitä, että tällä ajatuksella ei vielä toistaiseksi ole neuvoston asiallista hyväksyntää, se liittyy kuitenkin läheisesti neuvoston kesäkuussa 2002 hyväksymään EU:n jäsenvaltioiden ulkorajasuunnitelmaan. Saadun selvityksen mukaan toistaiseksi ei ole tehty vielä konkreettisia aloitteita ulkorajasuunnitelmassa mainitun yksikön muodostamiseksi. Jäsenvaltioiden enemmistö katsoo, ettei yhteisten yksiköiden muodostamista saa käyttää väylänä kohti ylikansallista EU-rajavalvontaviranomaista. Tämä vastaa myös Suomen kantaa.

Valiokunta lähtee siitä, että myöskään EU:n rajavalvontavirastoa ei voida tulkita askeleeksi kohti ylikansallisesti toimivaltaista "Euroopan rajavartiostoa". Valtiovarainvaliokunta korostaa, että nopein ja kustannustehokkain tapa varautua ulkorajoilla mahdollisesti syntyviin odottamattomiinkin tilanteisiin on toimia kansallisella pohjalla. Yhteisön tulisi avustaa mahdollisesti vaikeuksiin joutunutta jäsenvaltiota ensisijaisesti taloudellisesti edellä kuvatun taakanjaon mukaisesti.

Rahoituskehystiedonannossa todetaan turvallisuuden takaamisen rikollisuuden ja terrorismin ehkäisemisen ja torjumisen avulla olevan jatkossakin keskeinen haaste unionille. Tiedonannossa korostetaan muun muassa Euroopan poliisivirasto Europolin ja Euroopan poliisiakatemian toiminnan kehittämistä turvallisuutta edistävinä toimina. Myös Eurojust-yksikköä vahvistetaan, jotta voidaan lisätä koordinointia ja yhteistyötä tutkijoiden ja syyttäjien välillä vakavien, rajat ylittävien rikosten yhteydessä. Nämä vastaavat valiokunnan käsityksen mukaan myös Suomen tavoitteita.

Rahoitusjärjestelmä

Komissio aikoo esittää omia varoja koskevat periaatteelliset uudistusehdotuksensa myöhemmin keväällä annettavassa erillisessä raportissa. Rahoitusjärjestelmään ei esitetä sen vuoksi nyt suuria muutoksia.

Komissio ehdottaa kuitenkin uudenlaisen, kaikkia jäsenvaltioita koskevan yleisen korjausmekanismin käyttöönottoa. Tarkoituksena on korjata kertoimen avulla sellaiset nettorahoitusosuudet, jotka ylittävät määritellyn rahoituksellisen yhteisvastuun rajan. Tällä tavoin voitaisiin korjata yksittäisen jäsenvaltion suhteelliseen vaurauteen nähden liiallista budjettitaakkaa. Valiokunta yhtyy valtioneuvoston kielteiseen kantaan ja katsoo, että ehdotettu järjestelmä mutkistaisi omien varojen järjestelmää entisestään. Suunnan pitäisi olla päinvastoin kohti oikeudenmukaista, mutta yksinkertaista ja läpinäkyvää järjestelmää. Näitä tavoitteita voitaisiin edistää muun ohessa poistamalla kaikki nykyiset maksuhelpotukset.

Vaikka komissio ei ehdota uutta omaa varaa, tiedonannossa on kuitenkin viitattu uudenlaiseen veropohjaiseen varaan yhteisön rahoituslähteenä. Valiokunta on suhtautunut tällaisen EU-veron käyttöönottoon aiemmissa kannanotoissaan varauksellisesti ja ilmaisee myös tässä yhteydessä kielteisen kantansa asiaan. Valiokunta katsoo, että omien varojen järjestelmää voidaan kehittää nykyiseltä pohjaltaan niin, että se olisi läpinäkyvämpi ja vastaisi paremmin jäsenmaiden vaurautta.