2.1  Lainsäädäntö ja käytäntö

Rikoslain 10 luvun 1 §:ssä säädetään menettämisseuraamuksen yleisistä edellytyksistä. Sen 1 momentin mukaan menettämisseuraamuksen määräämisen edellytyksenä on laissa rangaistavaksi säädetty teko (rikos). Pykälän 2 momentin mukaan menettämisseuraamuksen määrääminen voi perustua myös sellaiseen rangaistavaksi säädettyyn tekoon, 1) jonka tekijä ei teon hetkellä ole täyttänyt viittätoista vuotta tai on syyntakeeton, 2) jonka tekijä on rangaistusvastuusta vapaa 4 luvun 2 §:n, 4 §:n 2 momentin, 5 §:n 2 momentin, 6 §:n 3 momentin tai 45 luvun 26 b §:n 2 momentin nojalla tai 3) josta oikeushenkilö voidaan tuomita rangaistukseen 9 luvun nojalla, vaikkei rikoksentekijää saada selville tai muusta syystä tuomita rangaistukseen. Momentin 2 kohdan mukaisissa rikoslain säännöksissä on kysymys anteeksiannettavasta kieltoerehdyksestä, hätävarjelun liioittelusta, pakkotilaoikeuden ylittämisestä, voimakeinojen käytössä sallitun ylittämisestä ja esimiehen lainvastaisen käskyn noudattamisesta.  

Luvun 2 §:ssä on yleissäännös hyödyn menettämisestä. Sen 1 momentin mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Hyöty voidaan tuomita menetetyksi joko esineellisenä tai arvona eli rahamääränä. Menettämiseen tuomitaan rikoksesta hyötynyt tekijä, osallinen tai se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty. Hyödyn konfiskoiminen ei edellytä, että hyödyn saaja olisi ollut osallisena rikokseen tai siitä edes tietoinen (HE 80/2000 vp s. 22; ks. myös KKO 2014:72 ja KKO 2014:73). 

Pykälän 2 momentin mukaan jos rikoksen tuottaman hyödyn määrästä ei ole saatavissa selvitystä tai se on vain vaikeuksin esitettävissä, hyöty on arvioitava ottaen huomioon rikoksen laatu, rikollisen toiminnan laajuus ja muut olosuhteet (oikeuskäytännöstä ks. KKO 2010:40). Edelleen 3 momentin mukaan hyötyä ei tuomita menetetyksi siltä osin kuin se on palautettu tai tuomittu taikka tuomitaan suoritettavaksi loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Jos korvaus- tai edunpalautusvaatimusta ei ole esitetty tai se on vielä ratkaisematta silloin, kun menettämisvaatimuksesta annetaan ratkaisu, menettämisseuraamus on tuomittava. Viimeksi mainitun momentin kannalta merkityksellinen on jäljempänä käsiteltävä luvun 11 §:n 2 momentin säännös koskien tilanteita, joissa korvausta taikka edunpalautusta on jo suoritettu tai tuomittu suoritettavaksi taikka menettämisseuraamus on jo pantu täytäntöön. 

Pykälässä ei täsmennetä, mitä taloudellisella hyödyllä tarkoitetaan. Esitöiden mukaan taloudellisena hyötynä pidetään rahan lisäksi myös sellaista esinettä tai oikeutta, jolla on raha-arvoa (HE 80/2000 vp s. 21; ks. myös KKO 2015:74). Rikoksen tuottamaa hyötyä on paitsi rikoksella suoraan saatu hyöty myös rikoksen tekemisestä saatu palkkio (HE 80/2000 vp s. 21). Vain harvoin tuomitaan menetetyksi hyöty esineellisenä. Käytännössä tuomitaan menetetyksi hyödyn arvo. 

Säännöstä tulkitaan yleensä niin, että konfiskoitavissa on rikoksen välitön hyöty, mutta ei välillinen hyöty, jolla tarkoitetaan välittömän hyödyn sijaan tullutta omaisuutta. Jaottelun käytännöllistä merkitystä vähentää olennaisesti hyödyn tuomitseminen menetetyksi arvona. 

Tuottokonfiskaatiolla puolestaan tarkoitetaan sitä, että myös hyödylle kertynyt arvonlisäys tuomittaisiin menetetyksi. Laissa ei mainita nimenomaisesti tuoton menettämistä, mutta esitöissä todetaan, että selvissä tapauksissa tällainen tuotto, kuten valuuttakurssin muuttumisesta seurannut hyödyn arvon nousu, voitaisiin tuomita menetetyksi (HE 80/2000 vp s. 21). Tuottoa on kuitenkin käytännössä tuomittu menetetyksi vain harvoin jos koskaan. 

Lähtökohtana hyödyn määrän arvioimisessa on niin sanottu nettohyötyperiaate. Siten menetettäväksi on tarkoitettu vain todellinen nettohyöty. Esimerkiksi laittomassa alkoholikaupassa hyötyä olisi esitöiden mukaan vain myyntihinnan ja alkoholiliikkeestä ostetun tuotteen hankintahinnan erotus, koska mainittu kustannus ei sinänsä aiheudu rikollisesta toiminnasta (ks. myös KKO 2011:61 ja KKO 2014:72). Vähennyksenä ei kuitenkaan tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia (HE 80/2000 vp s. 21). Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2007:1 katsonut, että menetettäväksi tuomittavaa rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä määrättäessä huumausaineiden myyntihintojen yhteismäärästä ei tule vähentää niiden ostohintoja (ks. myös KKO 2004:73, KKO 2005:17 ja KKO 2005:71). 

Laajennetusta hyödyn menettämisestä säädetään luvun 3 §:ssä, jonka mukaan omaisuus voidaan tuomita menetetyksi, jos on tehty rikos, josta voidaan tuomita vähintään neljä vuotta vankeutta tai joka on erikseen pykälässä mainittu (ns. liipaisinrikos), ja jos rikos tyypillisesti on omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä ja jos on syytä olettaa omaisuuden olevan peräisin rikollisesta toiminnasta, jota ei ole pidettävä vähäisenä. Menettämisseuraamukseen tuomitaan liipaisinrikoksen tekijä tai siihen osallinen taikka se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty. 

Omaisuus voidaan pykälän 2 momentin mukaan tuomita menetetyksi myös rikoksentekijän läheisiltä henkilöiltä tai eräiltä häneen läheisesti liittyviltä oikeushenkilöiltä, jos on syytä olettaa, että omaisuus on siirretty menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttämiseksi. Pykälän 3 momentin mukaan 2 momentissa tarkoitettua menettämisseuraamusta ei tuomita, jos omaisuus on siirretty yli viisi vuotta aikaisemmin kuin liipaisinrikos rikos on tehty. Pykälän 4 momentissa säädetään vielä, että tuomittaessa kaksi tai useampi samaan menettämisseuraamukseen he vastaavat siitä yhteisvastuullisesti. 

Laajennetun hyödyn menettämisen osalta syyttäjän näyttökynnys (on syytä olettaa) on siten asetettu matalammaksi kuin mitä esimerkiksi rangaistukseen tuomitsemiseen vaadittavalta näytöltä edellytetään. Menettämisseuraamuksia koskevan lainsäädännön uudistamista koskeneessa hallituksen esityksessä (HE 80/2000 vp) ehdotettiin, että rikoksentekijällä olisi todistustaakka omaisuuden laillisesta alkuperästä. Eduskuntakäsittelyssä säännöstä kuitenkin muutettiin sen nykymuotoon niin, että todistustaakka on syyttäjällä, mutta näyttökynnys on normaalia matalampi (ks. PeVL 33/2000 vp s. 2—3 ja LaVM 14/2001 vp s. 3—5). 

Menettämisseuraamuksen harkinnanvaraisuuteen liittyen esitöissä (HE 80/2000 vp s. 12—13 ja 15 sekä LaVM 14/2001 vp s. 4) ja oikeuskäytännössä (KKO 2006:51 ja KKO 2012:60) on katsottu, että laajennettu hyötykonfiskaatio on tarpeen rikoksissa, jotka tehdään nimenomaan hyötymistarkoituksessa, järjestäytyneesti tai muuten suunnitelmallisesti ja joihin liittyy monimutkaisia yritysjärjestelyjä ja muita keinoja häivyttää ja salata hyödyn syntytausta sekä sen liittymä rikokseen. Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2006:51, todettuaan laajennetun hyödyn menettämisen tuomitsemisen harkinnanvaraisuuden, katsonut, että kyseisessä asiassa vastaajalta takavarikoituja varoja ei ollut syytä toiminnan laatuun ja laajuuteen nähden tuomita valtiolle menetetyksi, vaikka kysymyksessä ei sinällään ollutkaan vähäiseksi katsottava rikollinen toiminta. 

Säännöksessä tai sen esitöissä ei ole tarkasti määritelty, mitkä rikokset ovat tyypillisesti omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä. Esitöissä (HE 80/2000 vp s. 13) on kuitenkin arvioitu huumausainerikosten, suurten alkoholi- ja väkiviinaerien salakuljettamisen ja myymisen sekä erilaisten talousrikosten olevan tyypillisesti luonteeltaan tällaisia rikoksia. Talousrikoksista kyseeseen on todettu tulevan esimerkiksi velallisen rikokset, petokset, veropetokset ja kätkemisrikokset, erityisesti rahanpesu. Laajennetun hyödyn menettämisen on lisäksi tarkennettu koskevan nimenomaan törkeitä tekomuotoja. Lisäksi esitöissä on erikseen mainittu yritysasteelle jäänyt huumausaineen salakuljetus esimerkkinä siitä, että konkreettisen taloudellisen hyödyn syntymistä ei edellytetä (HE 80/2000 vp s. 24). Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2006:9 katsonut, että huumausainerikos on tyypillisesti luonteeltaan sellainen rikos, joka voi tuottaa huomattavaa taloudellista hyötyä. Ratkaisussa KKO 2012:60 on tässä suhteessa mainittu veropetokset. 

Luvun 4 §:ssä on säännös rikoksentekovälineen menettämisestä. Sen 1 momentin mukaan valtiolle menetetyksi on tuomittava rikoksen tekemisessä käytetty 1) ampuma- tai teräase sekä muu niihin rinnastettava hengenvaarallinen väline ja 2) muu esine tai omaisuus, jonka hallussapito on rangaistavaa. Pykälän 2 momentissa on lisäksi harkinnanvarainen säännös, jonka mukaan menetetyksi voidaan tuomita myös 1) esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä ja 2) oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvä esine tai omaisuus, joka on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu tai valmistettu taikka ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen. Pykälän 3 momentin mukaan menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen. 

Luvun 5 §:ssä on säännös muun omaisuuden menettämisestä. Sen 1 momentin mukaan rikoksella tuotettu, valmistettu tai aikaansaatu taikka rikoksen kohteena ollut esine tai omaisuus on tuomittava valtiolle menetetyksi, jos sen hallussapito on rangaistavaa. Tällainen ns. rikoksen tuote tai rikosesine voidaan 2 momentin perusteella tuomita kokonaan tai osaksi menetetyksi lisäksi silloin, jos menettämisseuraamus on tarpeen 1) esineen tai omaisuuden terveydelle tai ympäristölle haitallisten ominaisuuksien vuoksi, 2) uusien rikosten ehkäisemiseksi, ja esine on erityisen sovelias rikoksen kohteeksi tai rikolliseen käyttöön, 3) säännöstelyä taikka maahantuontia tai maastavientiä koskevien säännösten tai määräysten tarkoituksen toteuttamiseksi tai 4) luonnon tai ympäristön suojelemiseksi annettujen säännösten tai määräysten tarkoituksen toteuttamiseksi. Pykälän 3 momentin perusteella menetetyksi voidaan tuomita myös väline, jota on käytetty menetetyksi tuomittavan esineen tai omaisuuden säilyttämiseen, jos menettämisseuraamusta ei muuten ole hankaluuksitta mahdollista panna täytäntöön. 

Luvun 6 §:ssä rajoitetaan 4 ja 5 §:n mukaisia menettämisseuraamuksia omaisuuden kuuluessa ulkopuoliselle. Sen 1 momentin mukaan menetetyksi ei tuomita 4 tai 5 §:ssä tarkoitettua esinettä tai muuta omaisuutta, joka kokonaan tai osaksi kuuluu muulle kuin rikoksentekijälle, rikokseen osalliselle tai sille, jonka puolesta tai suostumuksin rikos on tehty. Esine tai omaisuus voidaan kuitenkin tuomita menetetyksi siltä, jolle se on rikoksen tekemisen jälkeen siirretty, jos hän sen vastaanottaessaan on tiennyt esineen tai omaisuuden liittymisestä rikokseen tai hänellä on ollut perusteltu syy sitä epäillä taikka jos hän on saanut sen lahjana tai muuten vastikkeetta. Pykälän 2 momentissa on lisäksi säädetty, että esine tai omaisuus on sen omistusoikeudesta riippumatta tuomittava menetetyksi, jos sen omistajakin sitä hallussaan pitämällä syyllistyisi rikokseen. 

Luvun 7 § sisältää säännökset menettämisseuraamuksen raukeamisesta vastaajan menetellessä sellaisella menettämisseuraamusta koskevassa tuomiossa mainitulla tavalla, joka tekee menettämisseuraamuksen tarpeettomaksi. Kysymykseen tulee esimerkiksi esineen vaarattomaksi tekeminen. 

Luvun 8 § sisältää säännökset arvon menettämisestä. Sen 1 momentin mukaan rikoksentekijä, rikokseen osallinen ja se, jonka puolesta tai suostumuksin rikos on tehty, voidaan tuomita esineen tai omaisuuden sijasta menettämään kokonaan tai osaksi sen arvo, jos esinettä tai omaisuutta ei voida tuomita menetetyksi 6 §:n 1 momentissa säädetyn rajoituksen vuoksi tai siksi, että esine tai omaisuus on kätketty tai sitä ei muutoin tavoiteta. Arvon menettämiseen voidaan tuomita myös se, jolle esine tai omaisuus on siirretty, jos hän sen vastaanottaessaan on tiennyt sen liittymisestä rikokseen tai hänellä on ollut perusteltu syy sitä epäillä, taikka hän on saanut sen lahjana tai muuten vastikkeetta. Pykälän 2 momentin mukaan arvoa ei kuitenkaan tuomita menetetyksi, jos 1 momentissa tarkoitettu henkilö saattaa todennäköiseksi, että esine tai omaisuus on hävitetty tai käytetty (ks. myös KKO 2011:61). Pykälän 3 momentissa säädetään siitä tilanteesta, kun kaksi tai useampi tuomitaan samaa esinettä tai omaisuutta koskevaan arvon menettämiseen. 

Luvun 9 §:n mukaan menettämisseuraamus määrätään syyttäjän tai rangaistusmääräysmenettelystä annetun lain (692/1993) 3 §:ssä tarkoitetun virkamiehen vaatimuksesta. Myös asianomistaja voi esittää menettämisvaatimuksen ajaessaan yksin syytettä. Korkeimman oikeuden mukaan asianomistaja voi vaatia menettämisseuraamuksen tuomitsemista, jos syyttäjä on peruuttanut syytteen, samaten muutoksenhaussa silloin, kun syyttäjä on esittänyt alemmassa oikeusasteessa menettämisvaatimuksen, mutta ei ole hakenut muutosta (KKO 2006:95). Pykälän 2 momentin mukaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 8 b §:ssä säädetään perusteista, joiden nojalla syyttäjä saa jättää menettämisvaatimuksen esittämättä. 

Luvun 10 §:ssä ovat säännökset menettämisseuraamuksen kohtuullistamisesta. Sen 1 momentin mukaan menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta, jos 1) hyöty taikka esineen tai omaisuuden arvo on vähäinen, 2) tekijä jätetään rangaistukseen tuomitsematta rikoslain 6 luvun 12 §:n tai muun vastaavan lainkohdan nojalla tai 3) menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Lisäksi pykälän 2 momentin mukaan menettämisseuraamus voidaan 1 momentissa mainituilla edellytyksillä määrätä koskemaan esineen tai omaisuuden sijasta sen arvoa taikka vain osaa esineestä tai omaisuudesta tai sen arvosta. Menetetyksi voidaan niin ikään tuomita osa sekä esineestä tai omaisuudesta että sen arvosta. Menetetyksi voidaan tuomita myös osa hyödystä. Oikeuskäytännöstä ks. KKO 2005:76, KKO 2007:85, KKO 2009:26, KKO 2010:10, KKO 2010:40 ja KKO 2014:73. 

Luvun päättävä 11 § sisältää erinäisiä säännöksiä menettämisseuraamuksista. Pykälän 1 momentin mukaan menettämisseuraamuksesta mahdollisesti vastuussa olevaan sovelletaan, mitä rikosasian epäillystä tai vastaajasta säädetään. Pykälän 2 momentissa säädetään menetetyksi tuomitun hyödyn ja sitä vastaavan vahingonkorvauksen välisestä suhteesta. Momentin mukaan jos korvausta taikka edunpalautusta on suoritettu tai tuomittu suoritettavaksi 2 §:n 3 momentissa tarkoitetun ratkaisun antamisen jälkeen, menettämisseuraamus voidaan panna täytäntöön vastaavalla määrällä vähennettynä. Jos menettämisseuraamus on jo pantu täytäntöön, Oikeusrekisterikeskus voi asianomaisen henkilön kirjallisesta hakemuksesta päättää, että vastaava määrä suoritetaan valtion varoista. Suorituksen saamisen edellytyksenä on, että hakijalle on tuomittu menettämisseuraamusta vastaavaa korvausta tai edunpalautusta. Momentissa on tarkempia määräyksiä menettelystä suoritusta valtion varoista haettaessa sekä eräistä muista suorituksen hakemiseen ja saamiseen liittyvistä kysymyksistä. 

Pykälän 3 momentissa säädetään menetetyksi tuomittuun rikoksentekovälineeseen, rikoksen tuotteeseen tai rikoksen kohteeseen kohdistuvan vakuusoikeuden haltijan asemasta eräissä tilanteissa.  

2.2  Direktiivin sisältö ja suhde Suomen lainsäädäntöön

Tässä jaksossa käydään menettämisseuraamuksia koskeva direktiivi artiklakohtaisesti läpi ja arvioidaan, mitkä artiklat edellyttävät lainsäädännön muuttamista. Direktiivin lainsäädäntövelvoitteet koskevat lähinnä menetetyksi tuomitsemisen aineellisia edellytyksiä sekä oikeusturvatakeita. 

Kohde (1 artikla) 

Artiklan 1 mukaan direktiivillä vahvistetaan omaisuuden jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevat vähimmäissäännöt. Koska kyse on vähimmäisvelvoitteista, jäsenvaltiot voivat kansallisessa lainsäädännössään säätää myös pidemmälle meneviä säännöksiä menetetyksi tuomitsemisesta. Tämä todetaan myös johdanto-osan kappaleessa 22. Artiklan kohdan 2 mukaan direktiivi ei vaikuta menetetyksi tuomitsemisen mahdollistaviin menettelyihin.  

Edellä selostetun mukaan yleissäännökset menettämisseuraamuksista sisältyvät rikoslain 10 lukuun. Menettämisseuraamuksista säädetään myös erityissäännöksissä, kuten esimerkiksi rahanpesurikoksiin liittyvässä rikoslain 32 luvun 12 §:ssä ja huumausainerikoksia koskevassa 50 luvun 6 §:ssä. Menettämisseuraamuksista on myös säännöksiä rikoslainsäädännön ulkopuolella, esimerkiksi metsästyslain (615/1993) 80 §:ssä. Direktiivi ei edellytä menetetyksi tuomitsemista koskevan lainsäädännön muuttamista kuin ainoastaan siltä osin kuin voimassa oleva lainsäädäntö ei mahdollista menetetyksi tuomitsemista direktiivissä edellytetyissä tilanteissa. Estettä ei toisaalta ole ulottaa direktiivistä johtuvia lainsäädäntömuutoksia sellaisiinkaan tilanteisiin, joihin direktiivillä ei puututa. Jäljempänä selostetun mukaisesti direktiiviä ei ehdoteta pantavaksi täytäntöön siten, että säädettäisiin erilliset säännökset pelkästään direktiivissä tarkoitettuja tilanteita varten, vaan direktiivin edellyttämät lainsäädäntömuutokset ehdotetaan sisällytettäväksi rikoslain 10 lukuun. 

Määritelmät (2 artikla) 

Artikla sisältää määritelmät direktiivissä käytetyistä termeistä. Rikoshyödyn määritelmä kattaa 1 kohdan mukaan rikoksen tuottaman, sekä välittömän että välillisen taloudellisen edun. Rikoshyötyyn voi kuulua mikä tahansa omaisuus tai mitkä tahansa taloudellista arvoa omaavat edut. Se käsittää myös rikoksen välittömästi tuottaman hyödyn myöhemmän uudelleensijoittamisen tai muuntamisen. 

Direktiivin johdanto-osan kappaleen 11 mukaan rikoshyödyn käsitteen tulisi kattaa sekä rikollisesta toiminnasta suoraan saatava hyöty että kaikki välilliset etuudet, mukaan lukien välittömän hyödyn myöhempi uudelleen sijoittaminen tai muuntaminen. Rikoshyötyyn voi näin ollen sisältyä myös sellainen omaisuus, joka on kokonaan tai osittain muunnettu tai vaihdettu muuksi omaisuudeksi. Sama pätee omaisuuteen, joka on sekoitettu laillisista lähteistä hankitun omaisuuden kanssa, sekoittuneen hyödyn arvioituun arvoon asti. Rikoshyötyyn voivat kappaleen mukaan sisältyä myös tulot tai muut etuudet, jotka johtuvat rikoshyödystä tai omaisuudesta, joksi rikoshyöty on muunnettu tai vaihdettu tai johon se on sekoitettu. 

Johdanto-osan kappaleen 14 mukaan puitepäätöksellä 2001/500/YOS velvoitetaan jäsenvaltiot mahdollistamaan rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn menetetyksi tuomitseminen lainvoimaisen tuomion perusteella sekä rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn arvoa vastaavan omaisuuden menetetyksi tuomitseminen. Nämä velvoitteet olisi kappaleen perusteella pidettävä voimassa niiden rikosten osalta, jotka eivät kuulu direktiivin soveltamisalaan, ja direktiivissä määritelty rikoshyödyn käsite olisi tulkittava samalla tavalla niiden rikosten osalta, jotka eivät sisälly direktiivin soveltamisalaan. 

Rikoslain 10 luvun 2 §:n mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Pykälässä ei täsmennetä, mitä taloudellisella hyödyllä tarkoitetaan. Selvää on, että se kattaa 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun välittömän rikoksen tuottaman taloudellisen edun. Rikoslain 10 luvun 2 §:n sanamuoto mahdollistaa myös rikoksen välillisesti tuottaman taloudellisen edun tulkitsemisen pykälässä tarkoitetuksi taloudelliseksi eduksi, mutta yleensä on suhtauduttu varauksellisesti siihen, että välillinen hyöty olisi konfiskoitavissa. Toisaalta jaottelun välitön vai välillinen hyöty merkitystä on omiaan vähentämään se, että hyödyn menettäminen lähes poikkeuksetta toteutetaan arvokonfiskaationa. Toisin sanoen rikoksella saadun omaisuuden tai sen tilalle tulleen omaisuuden asemesta tuomitaan omaisuuden arvo menetetyksi. 

Kansallisen lain säännöksiä on direktiivien tulkintavaikutuksesta johtuen tulkittava niin, että direktiivin tarkoittama päämäärä saavutetaan. Siten rikoshyödyn määritelmää olisi tulkittava direktiivin 2 artiklan 1 kohdan sanamuodon ja tarkoituksen mukaan. Viime kädessä kansallinen laki olisi jätettävä soveltamatta, jos se on ristiriidassa unionin oikeuden kanssa. Direktiiviä täytäntöönpantaessa lähtökohtana kuitenkin tulisi olla, että kansallinen lainsäädäntö saatetaan sopusointuun direktiivin velvoitteiden kanssa siten, että ristiriidat lain ja direktiivin säännösten välillä poistetaan. Nyt käsiteltävässä tapauksessa rikoshyödyn sanamuodon muuttaminen sinällään ei olisi välttämätöntä, koska sanamuotojen välillä ei ole ristiriitaa. Välillisen hyödyn sisällyttäminen rikoshyödyn määritelmään ei luonnollisestikaan merkitse luopumista syy-yhteydestä rikollisen teon ja hyödyn välillä. Toinen vaihtoehto olisi se, että lakiin otettaisiin hyödyn määritelmä, kuten on tehty esimerkiksi Ruotsissa, tai että rikoslain 10 luvun 2 §:ää muutettaisiin niin, että siitä näkyisi mahdollisuus arvon menettämiseen ja esineellisen konfiskaation osalta mahdollisuus tuomita menetetyksi rikoksella saatu omaisuus tai sen tilalle tullut omaisuus. 

Rikoshyödyn määritelmä on ollut arvioitavana myös muita konfiskaatiota koskevia EU-instrumentteja ja kansainvälisiä sopimuksia voimaan saatettaessa. Puitepäätöksen 2001/500/YOS (neuvoston puitepäätös rahanpesusta, rikoksentekovälineiden ja rikoksen tuottaman hyödyn tunnistamisesta, jäljittämisestä, jäädyttämisestä tai takavarikoimisesta ja menetetyksi tuomitsemisesta), johon direktiivin johdanto-osan kappaleessa 14 siis viitataan, 3 artiklan 2 kappaleen mukaan ilmaisulla rikoksen tuottama hyöty on puitepäätöksessä sama merkitys kuin vuoden 1990 yleissopimuksen 1 artiklassa. Mainitulla yleissopimuksella tarkoitetaan rikoksen tuottaman hyödyn rahanpesua, etsintää, takavarikkoa ja menetetyksi tuomitsemista koskevaa Euroopan neuvoston vuoden 1990 yleissopimusta (SopS 53/1994, jäljempänä vuoden 1990 yleissopimus). Vuoden 1990 yleissopimuksen 1 artiklan a) kohdan mukaan ”rikoksen tuottamalla hyödyllä” tarkoitetaan rikoksista koituvaa taloudellista etuutta. Kohdan mukaan etuus voi olla mitä tahansa artiklan b) kohdassa määriteltyä omaisuutta. Artiklan b) kohdan mukaan ”omaisuus” tarkoittaa kaikkea aineellista tai aineetonta, irtainta tai kiinteätä omaisuutta sekä asiakirjoja tai muita todistuksia omistuksesta tai oikeudesta omaisuuteen. Yleissopimusta koskevan selitysmuistion mukaan rikoshyödyn laajalla määritelmällä on haluttu varmistaa esimerkiksi sijaan tulleen tai rikoksesta välillisesti peräisin olevan omaisuuden lähtökohtainen sisältyminen määritelmään. Vuoden 1990 yleissopimus on tullut voimaan Suomessa 1 päivänä heinäkuuta 1994. 

Tämän jälkeen on tullut voimaan rikoksen tuottaman hyödyn rahanpesua, etsintää, takavarikkoa ja menetetyksi tuomitsemista ja terrorismin rahoittamista koskeva Euroopan neuvoston yleissopimus (jäljempänä vuoden 2005 yleissopimus), jota Suomi ei ole ratifioinut. Sopimuksen Suomen lainsäädännölle mahdollisesti aiheuttama muutostarve on arvioitu melko vähäiseksi ja sen on katsottu liittyvän tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin eikä sopimuksen velvoittaviin määräyksiin. Vuoden 2005 yleissopimuksessa rikoshyödyllä tarkoitetaan taloudellista etuutta, joka on välittömästi tai välillisesti peräisin rikollisesta toiminnasta. Kohdan mukaan tällainen etuus voi olla mitä tahansa artiklan b) kohdassa määriteltyä omaisuutta. Artiklan b) kohdan mukaan ”omaisuus” tarkoittaa kaikenlaista aineellista tai aineetonta, irtainta tai kiinteää omaisuutta sekä oikeudellisia asiakirjoja, jotka osoittavat omistusoikeuden tai osuuden sellaiseen omaisuuteen. Sopimuksen artiklassa 5 on lisäksi säädetty, että sopimuksen mukaisten menettämisseuraamusten tulee ulottua rikoshyödyn sijaan tulleeseen omaisuuteen, laillisista lähteistä hankitun omaisuuden kanssa sekoitettuun omaisuuteen sekoittuneen hyödyn arvioituun arvoon asti ja rikoshyödyllä saatuihin tuloihin tai muihin etuuksiin, jotka johtuvat rikoshyödystä tai omaisuudesta, joksi rikoshyöty on muunnettu tai vaihdettu tai johon se on sekoitettu. 

Vaikka Suomi ei ole ratifioinut vuoden 2005 yleissopimusta, ei sopimuksen sisältämää rikoshyödyn määritelmää voida pitää tässä tarkastelussa merkityksettömänä. Suomi on nimittäin ratifioinut kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen (jäljempänä Palermon sopimus), jonka 2 artiklan e kohdassa rikoshyödyn käsite on määritelty pitkälti yhtenevästi vuoden 2005 yleissopimuksen kanssa. Tämä on todettu myös vuoden 2005 yleissopimuksen selitysmuistiossa, jonka 34 kohdan mukaan sopimuksessa käytetty rikoshyödyn määritelmä on saatu Palermon sopimuksesta. Palermon sopimuksen 12 artiklaan perustuen Suomikin on siten sitoutunut tuomitsemaan menetetyksi näin määritellyn rikoshyödyn Palermon sopimuksen soveltamisalaan kuuluvien rikosten osalta. Palermon sopimusta hyväksyttäessä ei toisaalta ole nähty tarvetta kansallisille lainmuutoksille menettämisseuraamuksia koskevan sääntelyn osalta. 

Esityksessä ehdotetaan, että lakiin lisättäisiin säännös siitä, mitä rikoshyödyllä tarkoitetaan. Määritelmän etuna olisi se, että siten varmistettaisiin se, ettei direktiivin ja kansallisen lain tarkoituksen välillä ole ristiriitaa. Lisäksi määritelmällä voitaisiin vähentää hyödyn käsitteeseen liittyviä tulkintaongelmia. Määritelmä myös asettaisi nykyistä selkeämmät ja laissa määritellyt rajat sille, millainen hyöty olisi konfiskoitavissa. 

Artiklan 2 kohdan mukaan omaisuudella tarkoitetaan aineellista tai aineetonta omaisuutta. Omaisuus voi olla irtainta tai kiinteää taikka oikeudellisia asiakirjoja tai välineitä, joilla todistetaan omistusoikeus tai muu oikeus omaisuuteen. Rikoksentekovälineen määritelmä kattaa 3 kohdan mukaan kokonaan tai osaksi rikoksen tekemiseen käytetyn omaisuuden tai omaisuuden, jota aiotaan käyttää rikoksen tekemiseen. 

Omaisuutta ei rikoslain 10 luvussa määritellä, mutta sen on tulkittu kattavan sekä aineellisen että aineettoman omaisuuden. Sekä laajennetun hyödyn että rikoksentekovälineen menetetyksi tuomitsemista koskevien säännösten mukaan menettämisseuraamuksen kohteena on omaisuus. Rikoksentekovälineenä 10 luvun 4 §:ssä mainitaan myös esine. Määritelmä kattaa rikoksen tekemiseen tosiasiallisesti käytetyn esineen tai omaisuuden lisäksi rikokseen läheisesti liittyvän esineen tai omaisuuden, joka on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu tai valmistettu taikka ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen. Pykälässä määritelty rikoksentekoväline kattaa myös direktiivin määritelmässä tarkoitetun omaisuuden, jota aiotaan käyttää rikoksen tekemiseen. Estettä ei muutoinkaan ole sille, että jäsenvaltioiden kansallisen lain terminologia jossain määrin poikkeaa direktiivissä käytetyistä sanamuodoista, kunhan lainsäädäntö mahdollistaa direktiivissä tarkoitettujen rikoksentekovälineiden ja omaisuuden tuomitsemisen menetetyksi direktiivissä edellytetyn laajuisena. 

Menetetyksi tuomitsemisella tarkoitetaan tuomioistuimen määräämää rikokseen liittyvän omaisuuden lopullista menetystä (4 kohta). Määritelmä vastaa aikaisemmissa EU:n lainsäädäntöinstrumenteissa käytettyjä menetetyksi tuomitsemisen määritelmiä (esimerkiksi puitepäätös 2005/212/YOS), jotka eivät ole edellyttäneet lainsäädännön muuttamista. Vakiintuneeseen kotimaiseen määritelmään sisältyy myös se, että menetetty omaisuus lankeaa valtiolle. Aineettomia oikeuksia koskevassa lainsäädännössä, esimerkiksi tavaramerkkilain (7/1964) 41 §:n 1 momentissa, on tosin säännöksiä, joiden mukaan rikoksen johdosta menetettävä omaisuus voi langeta loukatun oikeuden haltijalle (ns. siviilikonfiskaatio). Näissä tapauksissa ei kuitenkaan ole kysymys rikoslain 10 luvussa tarkoitetuista menettämisseuraamuksista, eikä myöskään direktiivi koske tällaisia tapauksia. 

Kohta 5 sisältää jäädyttämisen määritelmän. Sillä tarkoitetaan omaisuuden luovuttamisen, tuhoamisen, muuntamisen, hallinnan siirron tai siirtämisen väliaikaista kieltoa. Jäädyttäminen voi tarkoittaa myös omaisuuden väliaikaista haltuunottoa tai määräysvaltaan ottamista. 

Suomessa direktiivin tarkoittamina jäädyttämistoimenpiteinä voisivat tulla kyseeseen pakkokeinolain (806/2011) 6 luvussa tarkoitettu vakuustakavarikko ja väliaikainen vakuustakavarikko sekä 7 luvussa tarkoitettu takavarikko silloin, kun mainittujen toimenpiteiden tarkoituksena on turvata myöhempi menetetyksi tuomitseminen. 

Kohdan 6 mukaan rikoksella direktiivissä tarkoitetaan 3 artiklassa tarkoitettuja rikoksia.  

Soveltamisala (3 artikla) 

Artikla sisältää 11-kohtaisen luettelon EU-lainsäädännöllä harmonisoiduista rikoksista, joihin direktiivin velvoitteita sovelletaan. Näitä rikoksia ovat artiklassa mainituissa lainsäädäntöinstrumenteissa mainitut lahjusrikokset, euron väärentäminen, maksuvälinepetokset, rahanpesu-, terrorismi- ja huumausainerikokset, järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistuminen, ihmiskauppa, lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja riistoon liittyvät rikokset sekä tietojärjestelmiin kohdistuvat rikokset. Myös tulevaisuudessa harmonisoitavat rikokset kuuluvat direktiivin soveltamisalaan edellyttäen, että myöhemmin hyväksyttävissä lainsäädäntöinstrumenteissa direktiivin velvoitteet ulotetaan kyseisiin rikoksiin. 

Artiklasta seuraa, että direktiivissä edellytetty menetetyksi tuomitseminen ja jäädyttäminen on ulotettava artiklassa lueteltuihin rikoksiin. Rikokset on Suomen lainsäädännössä säädetty rangaistaviksi, jolloin niihin soveltuvat myös menettämisseuraamuksia sekä menettämisseuraamuksen turvaamiseksi tehtäviä vakuustakavarikkoa ja takavarikkoa koskevat säännökset. Muihin rikoksiin direktiivin velvoitteita ei edellytetä sovellettavaksi. Koska direktiivissä säädetään ainoastaan vähimmäisvelvoitteista, estettä ei ole myöskään sille, että menetetyksi tuomitseminen ja jäädyttäminen direktiivin edellyttämässä laajuudessa ulotettaisiin myös muihin kuin direktiivissä tarkoitettuihin rikoksiin. Jos menetetyksi tuomitsemista koskevat säännökset rajattaisiin 3 artiklassa lueteltuihin rikoksiin, jouduttaisiin säätämään erilliset säännökset EU-lainsäädännöllä harmonisoituihin rikoksiin liittyvistä menettämisseuraamuksista. Lainsoveltamisen kannalta tämä olisi monimutkainen ratkaisu. Olisi selkeämpää sisällyttää direktiivin edellyttämät lainsäädäntömuutokset menettämisseuraamuksia koskevaan rikoslain 10 lukuun, jolloin ne soveltuisivat myös muihin kuin direktiivin 3 artiklassa lueteltuihin rikoksiin liittyviin menettämisseuraamuksiin. Esityksessä ei siten ehdoteta rajattavaksi ehdotettuja lainsäädäntömuutoksia 3 artiklassa mainittuihin rikoksiin. 

Menetetyksi tuomitseminen (4 artikla) 

Artiklan 1 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan mahdollistamaan rikoshyödyn ja rikoksentekovälineiden tai niiden arvoa vastaavan omaisuuden menetetyksi tuomitseminen kokonaan tai osittain. Edellytyksenä on rikoksen johdosta annettu lainvoimainen tuomio, joka on voitu antaa myös menettelyssä, jossa asia on tutkittu ja ratkaistu vastaajan poissaolosta huolimatta. Kohtaan liittyy johdanto-osan kappale 14, jossa muun muassa sallitaan se, että jäsenvaltiot voivat säätää arvokonfiskaation toissijaiseksi tai vaihtoehtoiseksi esinekonfiskaatioon nähden. 

Voimassa oleva lainsäädäntö vastaa 1 kohdan velvoitteita. Rikoshyöty voidaan tuomita menetetyksi joko esineellisenä tai arvona. Rikoksentekovälineen osalta esinekonfiskaatio on ensisijainen, mutta 10 luvun 8 §:ssä mahdollistetaan myös arvon tuomitseminen menetetyksi. Artiklan 1 kohta edellä selostetun mukaan jättää jäsenvaltion harkintaan etusijajärjestyksen esine- ja arvokonfiskaation välillä. Siten lainsäädäntöä ei ole tarpeen muuttaa. 

Kohdan 2 mukaan menetetyksi tuomitsemisen tulee olla mahdollista myös tilanteessa, jossa 1 kohdassa tarkoitettua tuomiota ei ole voitu antaa siksi, että epäilty tai syytetty on sairas tai paennut. Edellytyksenä kuitenkin on, että rikosoikeudellinen menettely on aloitettu rikoksesta, joka on omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä välittömästi tai välillisesti ja että menettely olisi voinut johtaa rikostuomioon, jos epäilty tai syytetty olisi voinut osallistua oikeudenkäyntiin. Kohtaan 2 liittyy direktiivin johdanto-osan kappale 15, jonka mukaan 4 artiklan 2 kohdan velvoitteen noudattamiseksi riittää, että jäsenvaltiolla olisi asianosaisen poissa ollessa toteutettavia menettelyjä sairaus- ja pakenemistapauksia varten. Lisäksi nimenomaisesti pakotilannetta silmällä pitäen kappaleessa todetaan, että jäsenvaltiot voivat edellyttää, että asianomainen henkilö kutsutaan menetetyksi tuomitsemista koskevaan menettelyyn tai se saatetaan hänen tietoonsa. 

Rikoslain 10 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan menettämisseuraamuksen yleisenä edellytyksenä on rikos. Pykälän 2 momentissa on erityissäännös, jonka mukaan menettämisseuraamus voi perustua myös alle 15-vuotiaan tai syyntakeettoman tekoon. Laissa ei ole nimenomaista säännöstä konfiskaatiovaatimuksen tutkimisesta ilman rangaistusvaatimusta eli niin sanotusta konfiskaatioprosessista, mutta tätä mainittu 2 kohdan sääntely asiallisesti edellyttää, samoin se, että menettämisseuraamuksen tuomitsemisen lyhin vanhentumisaika on viisi vuotta, vaikka sen perustava rikos saattaa vanhentua nopeamminkin (RL 8:9). Konfiskaatioprosessia on muutoinkin pidetty vanhastaan mahdollisena (ks. HE 80/2000 vp s. 21 ja oikeuskäytännöstä esim. KKO 1938 I 24 ja KKO 2014:72). Yleinen mahdollisuus konfiskaatioprosessiin näkyy nykyisin epäsuorasti oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997, jäljempänä ROL) 4 luvun 12 §:stä, jonka mukaan muuta rikoksen julkisoikeudellista seuraamusta kuin rangaistusta koskeva vaatimus, kuten konfiskaatiovaatimus (HE 40/1990 vp s. 58), käsitellään siinä tuomioistuimessa, joka olisi toimivaltainen käsittelemään syytteen. 

Näin ollen voimassa oleva lainsäädäntö sallii direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa edellytetyn mukaisesti sen, että menettämisseuraamus voidaan tuomita, vaikka ketään ei ole rikoksesta tuomittu rangaistukseen. Asia ei kuitenkaan voimassa olevan lain säännöksistä suoraan ilmene. Tilannetta selkeyttäisi se, että lakiin lisättäisiin tästä nimenomainen säännös. Säännös olisi perusteltua kirjata lakiin nykykäytäntöä vastaavan laajuisena. Toisin sanoen, koska nykyisin on katsottu, että mahdollisuus käsitellä konfiskaatiovaatimus ilman syytettä ei rajoitu vain tiettyihin tapauksiin, ei sitä myöskään lakiin otettavalla säännöksellä olisi järkevää rajata direktiivissä edellytettyihin tilanteisiin. Menettelyllisesti säännöksessä kuitenkin tulisi olla takeet siitä, että konfiskaatioprosessiin soveltuisivat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeet, kuten vähimmäisvaatimuksena se, että henkilö on haastettu häntä koskevaan konfiskaatioprosessiin. 

Lakiin ehdotetaan lisättäväksi myös säännös menettämisseuraamusta koskevan asian käsittelystä vastaajan poissaolosta huolimatta edellä kuvatussa pakoilutapauksessa. Tämä johtuu siitä, että ROL 8 luvun 11 §:n 1 momentin mahdollistaa nykyisin enintään 10.000 euron suuruisen menettämisseuraamuksen tuomitsemisen vastaajan poissaolosta huolimatta. Direktiivissä puolestaan ei aseteta euromääräistä rajoitusta 4 artiklan 2 kohdan velvoitteelle, jolloin lainmuutos on perusteltu. Sairaustapaukset tulisivat katetuiksi oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 4 a §:n säännöksellä, jossa säädetään edunvalvojan määräämisestä asianosaiselle, joka sairauden tai siihen rinnastettavan esteen vuoksi ei kykene valvomaan etuaan oikeudenkäynnissä. Ehdotettavissa säännöksissä säädettäisiin edunvalvojan määräämisestä myös oikeudenkäyntiä karttavalle, poissaolevalle vastaajalle. 

Laajennettu menetetyksi tuomitseminen (5 artikla) 

Artikla sisältää laajennettua menetetyksi tuomitsemista koskevan velvoitteen. Edellyttäen, että henkilö on tuomittu rikoksesta, joka on omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä välittömästi tai välillisesti, tuomitulle kuuluva omaisuus tulee voida tuomita menetetyksi, jos tuomioistuin on vakuuttunut siitä, että omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta (1 kohta). 

Kohdassa 2 täsmennetään 1 kohdassa tarkoitetun rikoksen käsitettä. Sen tulee kattaa vähintään kohdissa a) — d) tarkoitetuissa puitepäätöksissä ja direktiiveissä tarkoitetut rikokset 2 kohdan mukaisin edellytyksin. Kyseeseen tulevat lahjusrikokset, rikollisjärjestön toimintaan osallistuminen ainakin taloudellista hyötyä tuottaneissa tapauksissa, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja riistoa koskevat rikokset sekä tietyt tietojärjestelmiin kohdistuvat rikokset. 

Laajennetusta hyödyn menettämisestä säädetään rikoslain 10 luvun 3 §:ssä. Sen 1 momentin 1 kohdan mukaan laajennetun hyötykonfiskaation edellytyksenä ensinnäkin on, että on tapahtunut rikos, josta voidaan tuomita vähintään neljä vuotta vankeutta tai sellaisen rikoksen rangaistavaan yritykseen. Lisäksi kätkemisrikos ja rahanpesu (rikoslain 32 luvun 1 ja 6 §), salakuljetus (46 luvun 4 §) sekä huumausainerikos ja huumausainerikoksen edistäminen (rikoslain 50 luvun 1 ja 4 §) mahdollistavat laajennetun hyötykonfiskaation. Mainittuja 10 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja rikoksia on usein kutsuttu oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa liipaisinrikoksiksi, koska kyseisen rikoksen käsillä olo laukaisee mahdollisuuden tuomita laajennettuun hyötykonfiskaatioon. Liipaisinrikoksen tulee lisäksi luonteeltaan olla sellainen, että se voi tuottaa huomattavaa taloudellista hyötyä. 

Laajennetun hyötykonfiskaation kohteena on 10 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan omaisuus, jonka on syytä olettaa olevan kokonaan tai osaksi peräisin rikollisesta toiminnasta, jota ei ole pidettävä vähäisenä. Omaisuus voidaan tuomita menetetyksi liipaisinrikokseen syyllistyneeltä tai osalliselta taikka siltä, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty. Lisäksi pykälän 2 momentissa mahdollistetaan laajennetun hyötykonfiskaation kohdistaminen tiettyjen 1 momentissa tarkoitettujen henkilöiden läheisten tahojen omaisuuteen. Direktiivin täytäntöönpanon kannalta viimeksi mainittu säännös liittyy jäljempänä selostettuun 6 artiklaan. 

Direktiivin 5 artiklasta seuraa velvoite laajentaa 10 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisten liipaisinrikosten luetteloa. Kohdan 2 alakohdassa a tarkoitetut lahjusrikokset koskevat rikoslain 16 luvun 13 ja 14 §:ssä sekä 40 luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitettuja lahjusrikoksia ja niiden törkeitä tekomuotoja silloin, kun rikoksessa on osallisena unionin toimielinten tai jäsenvaltioiden virkamiehiä. Lisäksi kohta kattaa rikoslain 30 luvun 7, 7 a, 8 ja 8 a §:ssä rangaistaviksi säädetyt lahjomisen ja lahjuksen ottamisen elinkeinotoiminnassa sekä rikosten törkeät tekomuodot. Mainittujen rikosten törkeistä tekomuodoista säädetty enimmäisrangaistus on neljä vuotta vankeutta, joten ne ovat jo nykyisin rikoslain 10 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja rikoksia. Perustekomuodoista säädetty enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta, joten 5 artiklasta seuraa velvoite lisätä ne direktiivin tarkoittamissa tilanteissa 10 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuiksi rikoksiksi eli kun kyse on EU:n tai jäsenvaltion virkamiesten tekemistä lahjusrikoksista. Aikaisemmin 3 artiklan yhteydessä esitetyt perusteet puoltaisivat myös muiden virkamiesten tekemien lahjusrikosten sisällyttämistä liipaisinrikosten luetteloon. 

Alakohdassa b tarkoitetut puitepäätöksessä 2008/841/YOS tarkoitetut rikollisjärjestön toimintaan osallistumiseen liittyvät rikokset on säädetty rangaistavaksi rikoslain 17 luvun 1 a §:ssä. Enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta. Siten b alakohdasta seuraa velvollisuus sisällyttää järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistuminen rikoslain 10 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan rikosten luetteloon sellaisissa tapauksissa, joissa rikoksesta on saatu taloudellista hyötyä. Taloudellista hyötyä koskeva rajaus ei kuitenkaan liene välttämätön, ottaen huomioon edellä 3 artiklan yhteydessä esitetyn lisäksi laajennetun hyötykonfiskaation yleinen edellytys liipaisinrikoksen taloudellista hyötyä tuottavasta luonteesta. Lisäksi järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumisessa kyse on useimmiten taloudellisen edun tavoittelusta. Voidaan myös olettaa, että ne tapaukset, joissa liipaisinrikoksena olisi rikoslain 17 luvun 1 a §:ssä tarkoitettu teko, olisivat erittäin harvinaisia, koska kyseistä säännöstä ei ylipäätään ole käytännössä juurikaan sovellettu. 

Alakohdassa c mainitaan tietyt niin sanotun lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan direktiivin (2011/93/EU) rikokset. Direktiivissä tarkoitetut rikokset voivat tapauksesta riippuen täyttää rikoslain 25 luvun 3 tai 3 a §:ssä tarkoitetun ihmiskaupan tai törkeän ihmiskaupan, rikoslain 20 luvun 9:n tai 9 a §:n mukaisen parituksen, törkeän parituksen, rikoslain 17 luvun 18 §:ssä tarkoitetun sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisen tai 18 a §:ssä tarkoitetun törkeän sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisen taikka rikoslain 20 luvun 8 b §:n 2 momentin mukaisen lapsen houkuttelemisen seksuaalisiin tarkoituksiin koskevan rikoksen tunnusmerkistön. Ihmiskaupparikoksista ja muiden edellä lueteltujen rikosten törkeistä tekomuodoista säädettyjen rikosten enimmäisrangaistukset mahdollistavat jo nykyisin niiden luokittelemisen rikoslain 10 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetuiksi rikoksiksi. Luetteloon olisi kuitenkin lisättävä rikoslain 17 luvun 18 §:ssä sekä 20 luvun 8 b §:n 2 momentissa ja 20 luvun 9 §:ssä tarkoitetut rikokset, joista nykyisellään säädetty enimmäisrangaistus on alle neljä vuotta vankeutta. Myöskään alakohdasta c ei seuraisi velvollisuutta ulottaa laajennettua hyötykonfiskaatiota muihin kuin c kohdassa mainittuihin, direktiivissä 2011/93/EU tarkoitettuihin lapsiin kohdistuviin rikoksiin. Aikaisemmin selostetut perusteet olla rajaamatta direktiivin velvoitteita EU-lainsäädännöllä harmonisoituihin rikoksiin soveltuvat myös alakohdan c tilanteisiin. 

Alakohdassa d viitataan niin sanotun tietoverkkorikosdirektiivin (2013/40/EU) 4 ja 5 artikloissa tarkoitettuihin rikoksiin. Kyseessä ovat laitonta tietojärjestelmän häirintää ja laitonta datan vahingoittamista tarkoittavat teot silloin kun käsillä on mainitun direktiivin 9 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu tilanne (ns. bot-verkkoa koskevat tilanteet). Direktiivi edellyttää tällöin vähintään kolmen vuoden vankeusrangaistuksen enimmäistason sisällyttämistä kansalliseen lainsäädäntöön. Direktiivi on pantu kansallisesti täytäntöön laeilla 368—372/2015, jotka tulivat voimaan 4.9.2015. 

Mainitun 9 artiklan 3 kohdassa tarkoitetut tilanteet on sisällytetty kvalifiointiperusteeksi törkeää tietojärjestelmän häirintää (RL 38:7b), törkeää tietoliikenteen häirintää (RL 38:6) ja uutta törkeää datavahingontekoa (RL 35:3b) koskeviin pykäliin. Koska mainittuihin näissä törkeissä tekomuodoissa enimmäisrangaistus on viisi vuotta vankeutta, ne ovat rikoslain 10 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja rikoksia. 

Direktiivin d alakohdassa viitataan myös tietoverkkorikosdirektiivin niin sanottuja tietoverkkorikosvälineitä koskevaan 7 artiklaan. Käytännössä artiklassa tarkoitettu rikos olisi vaaran aiheuttaminen tietojenkäsittelylle (RL 34:9a). Koska rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on kaksi vuotta vankeutta, käsiteltävän direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdasta seuraa velvoite lisätä rikoslain 34 luvun 9 a §:ssä tarkoitettu vaaran aiheuttaminen tietojenkäsittelylle rikoslain 10 luvun 3 §:n 1 momentin rikosten luetteloon. 

Muutoin rikoslain 10 luvun 3 §:n 1 momentin edellytys siitä, että liipaisinrikoksen tulee voida tuottaa taloudellista hyötyä sekä että olettama siitä, että omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta, vastaavat lähtökohdiltaan direktiivin 5 artiklan velvoitetta. Säännöstä selvennetään johdanto-osan kappaleessa 21. Sen mukaan riittävää on, että jäsenvaltiot säätäisivät, että tuomioistuin pitää todennäköisenä tai voi kohtuudella olettaa olevan huomattavasti todennäköisempää että omaisuus on hankittu rikollisen toiminnan kuin muun toiminnan avulla. Esimerkkinä seikasta, jonka perusteella voitaisiin päätellä omaisuuden olevan peräisin rikollisesta toiminnasta, mainitaan se, että henkilön omaisuus on suhteettoman suuri verrattuna hänen laillisiin tuloihinsa. 

Toisin kuin 10 luvun 3 §:ssä, 5 artiklassa ei mainita lisäedellytyksenä sitä, että rikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn tulisi olla huomattavaa tai että vähäinen rikollinen toiminta, josta omaisuuden oletetaan olevan peräisin, olisi suljettu 5 artiklassa tarkoitetun rikollisen toiminnan ulkopuolelle. Näin ollen 5 artikla edellyttäisi mainittujen rajoitusten poistamista 10 luvun 3 §:n 1 momentista. Toisaalta vaikka kyseiset rajoitukset 3 §:stä poistettaisiin, voimaan jäisi 10 luvun 10 §:n säännös menettämisseuraamuksen kohtuullistamisesta, jonka 1 momentin 1 ja 3 kohtiin sisältyy mahdollisuus jättää menettämisseuraamus tuomitsematta hyödyn vähäisyyden taikka rikoksen laadun tai omaisuuden laadun, vastaajan taloudellisen aseman taikka muiden olosuhteiden perusteella. Direktiivistä ei seuraa velvollisuutta poistaa jäsenvaltioiden kansalliseen lainsäädäntöön perustuvia kohtuuslausekkeita. Tähän mahdollisuuteen viittaa direktiivin johdanto-osan kappale 18, jonka mukaan jäsenvaltiot voivat säätää, että menetetyksi tuomitsemisesta ei pitäisi antaa päätöstä, jos se aiheuttaisi kansallisen lainsäädännön mukaan kohtuuttomia vaikeuksia asianomaiselle henkilölle kyseisen tapauksen olosuhteiden perusteella. 

Voimassa oleva säännös laajennetusta hyödyn menettämisestä on harkinnanvarainen. Myös 5 artiklassa käytetään harkinnanvaraista sanamuotoa. Harkinnanvaraisuuteen liittyy direktiivin johdanto-osan kappale 20, jossa huomioon otettavina seikkoina mainitaan esimerkiksi se, että rikos on tehty järjestäytyneen rikollisuuden puitteissa tai että tarkoituksena on ollut saada säännöllistä tuottoa rikoksista. Esityksessä rikoslain 10 luvun 3 §:n säännös ehdotetaan jätettäväksi harkinnanvaraiseen muotoon. Pykälään kuitenkin lisättäisiin eräitä tuomioistuinten harkintaa ohjaavia seikkoja, kuten direktiivin johdanto-osaan kirjattua kriteeriä vastaavana seikkana se, saadaanko rikollisella toiminnalla toistuvasti merkittävä osa asianomaisen tuloista. Ratkaisua on tarkemmin perusteltu jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa. 

Kuten edellä olevasta ilmenee, 5 artiklasta ei seuraa velvollisuutta ottaa käyttöön käännettyä todistustaakkaa. Esityksessä kuitenkin ehdotetaan rikoslain 10 lukuun lisättäväksi säännös väittämis- ja todistustaakasta menettämisseuraamusta koskevassa asiassa. Väittämistaakan osalta kantajan olisi vedottava niihin seikkoihin, joihin hänen menettämisvaatimuksensa perustuu. Kantajalla olisi myös todistustaakka mainituista seikoista. Sanottu ei kuitenkaan koskisi laajennettuna hyötynä menetetyksi vaadittavan omaisuuden alkuperää, jonka laillisuudesta todistustaakka olisi vastaajalla. Kantajan tulisi näissäkin tapauksissa vedota niihin seikkoihin, joiden perusteella hän katsoo omaisuuden olevan laitonta alkuperää. 

Oikeuskäytännössä on esiintynyt lähinnä tapauksia (esim. KKO 2006:9 ja KKO 2006:51), joissa jo omaisuuden laadun ja säilytystavan sekä muiden olosuhteiden perusteella omaisuuden alkuperä on voitu todeta laittomaksi, kun vastaaja ei ole esittänyt pätevää vastanäyttöä. Muuntyyppisissä tapauksissa kantajalla voi kuitenkin olla vaikeuksia saada ja esittää näyttöä omaisuuden alkuperästä, kun taas omaisuuden haltijan on lähtökohtaisesti suhteellisen helppoa esittää näyttöä omaisuuden laillisesta alkuperästä. Asiaa on käsitelty tarkemmin yksityiskohtaisissa perusteluissa. 

Esityksessä ehdotettu säännös merkitsee siis käännetyn todistustaakan käyttöönottoa, kun kyse on rikoslain 10 luvun 3 §:ssä tarkoitetun, laajennettuna hyötynä menetettäväksi vaaditun omaisuuden alkuperästä. Säännös on siten laajempi kuin mitä direktiivissä edellytetään. Esityksessä ehdotettu ratkaisu saattaa jossain määrin heikentää Suomessa annetun, laajennettua hyötyä koskevan konfiskaatiotuomion täytäntöönpanomahdollisuuksia sellaisessa jäsenvaltiossa, jonka lainsäädäntö ei salli käännettyä todistustaakkaa vastaavassa tilanteessa. Menettämisseuraamusten täytäntöönpanoon liittyvä yhteistyö Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä perustuu nykyisin puitepäätökseen 2006/783/YOS vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta menetetyksi tuomitsemista koskeviin päätöksiin. Puitepäätös mahdollistaa täytäntöönpanosta kieltäytymisen muun muassa laajennetun hyötykonfiskaation tilanteessa (8(2)(g) artikla). Komissiossa on parhaillaan valmisteltavana uusi aloite vastavuoroisen tunnustamisen soveltamisesta konfiskaatiotuomioihin. Voidaan olettaa, että siinä lähtökohtana tulee olemaan, että jäsenvaltiot velvoitetaan tunnustamaan ja panemaan täytäntöön konfiskaatiotuomiot nyt täytäntöönpantavan direktiivin edellyttämässä laajuudessa. Siten, vaikka nyt täytäntöönpantava direktiivi ei estä säätämästä kansallisesti direktiiviä laajempia konfiskaatiosäännöksiä eikä direktiivissä sinällään säännellä jäsenvaltioiden välistä yhteistyötä, direktiivillä on kuitenkin vaikutusta myös tuleviin yhteistyöinstrumentteihin. Mitä lähempänä kansalliset täytäntöönpanoratkaisut ovat direktiivissä edellytettyjä velvoitteita, sitä varmempaa todennäköisesti on myöhemmin saada Suomessa annettuja konfiskaatiotuomioita täytäntöönpantua muissa jäsenvaltioissa. Esityksessä on kuitenkin arvioitu, että käännettyä todistustaakkaa koskevan säännöksen vaikutus kansainväliseen yhteistyöhön tulisi olemaan vähäinen.  

Kolmansille osapuolille siirrettyjen varojen menetetyksi tuomitseminen (6 artikla) 

Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on mahdollistettava epäillyn tai syytetyn suoraan tai välillisesti kolmannelle osapuolelle siirtämän rikoshyödyn tai muun omaisuuden menetetyksi tuomitseminen, jonka arvo vastaa rikoshyödyn arvoa. Velvoite kattaa myös kolmannen osapuolen suoraan tai välillisesti epäillyltä tai syytetyltä hankkiman rikoshyödyn. Edellytyksenä on, että kolmas osapuoli on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää, että siirron tai hankinnan tarkoituksena oli menetetyksi tuomitsemisen välttäminen. Kohdassa konkreettiset tosiasiat ja olosuhteet, kuten omaisuuden siirtyminen veloituksetta tai huomattavasti markkina-arvoa alemmasta hinnasta, mainitaan esimerkinomaisina seikkoina, joiden perusteella kolmannen osapuolen olisi pitänyt tietää siirron tai hankinnan tarkoituksesta. Velvoitteella ei rajoiteta vilpittömässä mielessä toimineiden kolmansien osapuolten oikeuksia. Tämä todetaan kohdassa 2. 

Voimassa olevassa rikoslain 10 luvussa mahdollistetaan kolmannelle osapuolelle siirretyn omaisuuden menetetyksi tuomitseminen vain hyvin rajoitetusti. Omaisuus on laajennetun hyötykonfiskaation tilanteessa mahdollista tuomita menetetyksi 10 luvun 3 §:n 2 momentissa tarkoitetuilta, 1 momentissa tarkoitettuihin henkilöihin läheisessä suhteessa olevilta henkilöiltä. Edellytyksenä on, että omaisuus on menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttämiseksi siirretty 2 momentissa tarkoitetulle henkilölle. 

Menetetyksi tuomitseminen voidaan kohdistaa kolmanteen osapuoleen myös rikoslain 10 luvun 4 ja 5 §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa eli kun kyse on rikoksentekovälineestä tai rikoksella tuotetusta, valmistetusta tai aikaansaadusta taikka rikoksen kohteena olleesta esineestä tai omaisuudesta. Luvun 6 §:n mukaan esine tai omaisuus voidaan tällöin tuomita menetetyksi siltä, jolle se on rikoksen tekemisen jälkeen siirretty, jos hän sen vastaanottaessaan on tiennyt esineen tai omaisuuden liittymisestä rikokseen tai hänellä on ollut perusteltu syy sitä epäillä. Myös lahjana tai muuten vastikkeetta saatu omaisuus voidaan konfiskoida. 

Edellä mainittuja tilanteita lukuun ottamatta voimassa olevasta laista puuttuu mahdollisuus tuomita omaisuus menetetyksi kolmannelta osapuolelta. Kuten edellä on todettu, hyöty tuomitaan menetetyksi lähes aina arvona. Tämä vähentää tarvetta kohdistaa konfiskaatio kolmanteen, koska menettämisseuraamuksen täytäntöönpano kohdistuu hyötyjän omaisuuteen yleisesti eikä tiettyyn tuomiossa määriteltyyn omaisuuserään, jota ei välttämättä enää ole olemassa tai jota ei löydetä. Ulosotossa voidaan myös ulosottokaaren (705/2007) 4 luvun 14 §:n mukaisesti ohittaa ns. keinotekoiset järjestelyt, joihin on ryhdytty ulosoton välttämiseksi, ja kohdistaa täytäntöönpano kolmanteen.  

Direktiivin on katsottava edellyttävän, että rikoshyödyn menettämistä koskeviin säännöksiin lisätään mahdollisuus tuomita menetetyksi kolmannelle osapuolelle siirretty rikoshyöty 6 artiklassa edellytetyissä tilanteissa. Säännös ehdotetaan lisättäväksi rikoslain 10 luvun 2 §:ään. Säännöstä selostetaan tarkemmin jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa.  

Jäädyttäminen (7 artikla) 

Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on mahdollistettava omaisuuden jäädyttäminen mahdollista myöhempää menetetyksi tuomitsemista varten. Tarvittaessa jäädyttämistoimenpiteisiin on sisällytettävä kiireelliset toimet omaisuuden turvaamiseksi. Kohdan 2 mukaan velvoite mahdollistaa jäädyttäminen koskee myös 6 artiklassa tarkoitettuja tilanteita, joissa omaisuus on kolmannen osapuolen hallussa. 

Edellä artiklan 2 yhteydessä selostetun mukaisesti direktiivissä tarkoitettuja jäädyttämistoimenpiteitä Suomessa ovat pakkokeinolain 6 luvussa tarkoitetut vakuustakavarikko, väliaikainen vakuustakavarikko ja 7 luvun mukainen takavarikko. Vakuustakavarikko voidaan 6 luvun 1 §:n mukaisin edellytyksin kohdistaa omaisuuteen, joka kuuluu henkilölle, jota on syytä epäillä rikoksesta tai joka voidaan rikoksen johdosta tuomita korvaamaan vahinko, maksamaan hyvitystä tai menettämään valtiolle rahamäärä. Vastaavat edellytykset soveltuvat väliaikaiseen vakuustakavarikkoon. Myös takavarikko on mahdollista menettämisseuraamuksen turvaamiseksi. Edellyttäen, että lainsäädäntö edellä selostetun mukaisesti saatetaan vastaamaan 6 artiklan velvoitteita, 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu kolmas osapuoli voisi tulla tuomituksi menettämisseuraamukseen ja olla siten myös jäädyttämistoimenpiteiden kohteena. Näin ollen lainsäädäntö vastaisi myös 7 artiklan 2 kohdasta johtuvaa velvoitetta. 

Artiklaan liittyy johdanto-osan kappale 29, jonka mukaan omaisuutta voidaan jäädyttää rikosoikeudellisen menettelyn yhteydessä myös mahdollista myöhemmin tapahtuvaa omaisuuden palauttamista tai rikoksesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamista varten. Lakivaliokunta on direktiivin valmisteluvaiheessa kiinnittänyt huomiota asianomistajan vahingonkorvauksen turvaamiseen ja esittänyt lisäksi, että direktiivin implementointivaiheessa voisi harkita, olisiko kansallisia säännöksiä tarpeen muuttaa myös siten, että asianomistaja voisi erillistä kannetta nostamatta saada hänelle tuomitun vahingonkorvauksen määrän valtiolle tuomituista varoista (LaVL 13/2012 vp). 

Hyödyn menettämisen ja asianomistajan korvausvaatimuksen suhteesta säädetään rikoslain 10 luvun 2 §:n 3 momentissa. Sen mukaan hyötyä ei tuomita menetetyksi siltä osin kuin se on palautettu tai tuomittu suoritettavaksi loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Jos korvaus- tai edunpalautusvaatimusta ei ole vielä esitetty tai ratkaistu siinä vaiheessa, kun menettämisvaatimuksesta annetaan ratkaisu, menettämisseuraamus on tuomittava. Viimeksi mainituissa tilanteissa, jos siis vahingonkorvausta tai edunpalautusta suoritetaan tai tuomitaan menettämisseuraamusta koskevan tuomion jälkeen, rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentti mahdollistaa sen, että menettämisseuraamus voidaan panna täytäntöön vahingonkorvausta tai edunpalautusta vastaavalla määrällä vähennettynä. Jos menettämisseuraamus on jo pantu täytäntöön, vastaava määrä voidaan määrätä suoritettavaksi asianomistajalle valtion varoista. Ennen momentin muuttamista (L:ssa 347/2013) tämä edellytti kanteen nostamista tuomioistuimessa. Mainitulla lainmuutoksella luovuttiin kanteen edellyttämisestä ja mahdollistettiin se, että Oikeusrekisterikeskus voi suoraan asianomaisen henkilön kirjallisesta hakemuksesta päättää korvauksen suoritettavaksi valtion varoista. Näin ollen voimassa oleva lainsäädäntö jo sisältää sen lakivaliokunnan lausunnossa esille nostetun mahdollisuuden, että asianomistaja voi erillistä kannetta nostamatta saada hänelle tuomitun vahingonkorvauksen määrän valtiolle tuomituista varoista.  

Asianomistajan aseman parantamiseksi lakiin ehdotetaan myös lisättäväksi säännös, jonka mukaan menettämisseuraamus voitaisiin asianomistajan vaatimuksesta tuomita ennen asianomistajan korvausvaatimuksen ratkaisemista. Se helpottaisi asianomistajan mahdollisuuksia saada korvaus perityksi omaisuudesta, joka on vieraassa valtiossa jäädytettynä menettämisseuraamuksen turvaamiseksi. Tarkemmin säännöstä perustellaan jäljempänä. 

Suojalauseke (8 artikla) 

Artikla sisältää säännökset oikeussuojakeinoista direktiivissä tarkoitettuja jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevia päätöksiä kohtaan. Artiklan kohdat 1—5 koskevat jäädyttämispäätöksiä, kohdissa 6—9 on velvoitteet oikeussuojakeinoista liittyen menetetyksi tuomitsemista koskeviin päätöksiin. 

Kohdassa 1 edellytetään, että toimenpiteiden kohteeksi joutuneilla henkilöllä on oikeus tehokkaisiin suojakeinoihin ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin oikeuksiensa suojaamiseksi. 

Kohdassa 2 edellytetään, että jäädyttämispäätös annetaan asianomaiselle tiedoksi mahdollisimman pian sen täytäntöönpanon jälkeen. Tällöin olisi myös esitettävä ainakin lyhyet perustelut päätökselle. Tiedoksi antamista on sallittua lykätä rikostutkinnan vaarantumisen estämiseksi. 

Kohdan 3 mukaan jäädyttäminen on sallittua pitää voimassa vain niin kauan kuin se on tarpeen mahdollista myöhempää menetetyksi tuomitsemista varten. 

Kohdassa 4 jäsenvaltiot velvoitetaan säätämään oikeus hakea jäädyttämispäätökseen muutosta tuomioistuimessa kansallisten menettelysäännösten mukaisesti. Säännöksissä voidaan edellyttää, että jos jäädyttämisestä on päättänyt muu kuin oikeusviranomainen, päätös on ensin toimitettava oikeusviranomaisen vahvistettavaksi tai uudelleentarkasteltavaksi ennen kuin siihen voidaan hakea muutosta tuomioistuimessa. 

Kohdan 5 mukaan jäädytetty omaisuus, jota ei tuomita menetetyksi, on palautettava välittömästi kansallisten menettelysäännösten mukaisesti. 

Vakuustakavarikosta ja väliaikaisesta vakuustakavarikosta säädetään pakkokeinolain 6 ja 7 luvussa. Vakuustakavarikosta päättää tuomioistuin ja sitä koskevan asian käsittelyssä noudatetaan soveltuvin osin 3 luvun 1, 3, 5, 6 ja 18 §:n säännöksiä vangitsemisvaatimuksen tekemisestä ja käsittelystä. Väliaikaisesta vakuustakavarikosta säädetään pakkokeinolain 6 luvun 3 §:ssä. Siitä voi päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies, jos asia ei siedä viivytystä ja 1 §:n edellytykset vakuustakavarikolle ovat olemassa. Väliaikainen vakuustakavarikko lakkaa olemasta voimassa, jos vaatimusta vakuustakavarikon määräämiseksi ei tehdä tuomioistuimelle viikon kuluessa väliaikaismääräyksen antamisesta. Väliaikaisesta vakuustakavarikosta on pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan ilman aiheetonta viivytystä laadittava pöytäkirja, jossa riittävästi mainitaan vakuustakavarikon tarkoitus, selostetaan siihen johtanut menettely ja yksilöidään kohteena oleva omaisuus. Jäljennös pöytäkirjasta on viivytyksettä toimitettava sille, jonka omaisuuteen väliaikainen vakuustakavarikko kohdistuu. Takavarikon osalta vastaavanlainen säännös sisältyy 7 luvun 12 §:ään. Lisäksi pakkokeinolain 7 luvun 9 §:ssä on säännökset takavarikoimista varten tarvittavan esineen, omaisuuden tai asiakirjan haltuunottamisesta ja siitä tehtävistä ilmoituksista. Vakuustakavarikkoa ja väliaikaista vakuustakavarikkoa koskevan päätöksen panee täytäntöön ulosottoviranomainen noudattaen ulosottokaaren säännöksiä. 

Vakuustakavarikko on pakkokeinolain 6 luvun 4 §:n mukaan kumottava, kun sitä ei ole enää syytä pitää voimassa. Takavarikko on pakkokeinolain 7 luvun 14 §:n mukaan kumottava niin pian kuin se ei ole enää tarpeen. 

Vakuustakavarikkoa ja takavarikkoa koskevista päätöksistä on valitusoikeus. Vakuustakavarikon osalta muutoksenhausta säädetään pakkokeinolain 6 luvun 9 §:ssä ja takavarikon osalta 7 luvun 22 §:ssä. Muutoksenhakuviranomaisena on aina tuomioistuin, jolloin lainsäädäntö täyttää myös 4 kohdan velvoitteen sellaisissa väliaikaista vakuustakavarikkoa ja takavarikkoa koskevissa tilanteissa, joissa toimenpiteestä päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies. 

Takavarikoidun omaisuuden palauttamisesta säädetään pakkokeinolain 7 luvun 23 §:ssä, jossa on säännökset myös niistä tilanteista, joissa useat vaativat takavarikoitua omaisuutta itselleen. Tällöin tuomioistuimen on määrättävä, että riita paremmasta oikeudesta käsitellään erikseen riita-asian käsittelyjärjestyksessä. Kanne voidaan käsitellä myös syyteasian yhteydessä, jollei asian tutkiminen viivytä asian käsittelyä. Pykälän 2 ja 3 momentissa on säännökset kanteen nostamista varten asetettavista määräajoista sekä takavarikon kohteena olevan omaisuuden säilyttämisestä ja noutamisesta ja niihin liittyvistä määräajoista.  

Kohdassa 6 edellytetään, että menetetyksi tuomitsemista koskevat päätökset on perusteltava ja annettava tiedoksi asianosaiselle. Jäsenvaltioiden on myös säädettävä, että asianosaisella on tosiasiallinen mahdollisuus riitauttaa menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös tuomioistuimessa. 

Kohdan 7 mukaan henkilöllä, jonka omaisuutta menettämisseuraamus koskee, tulee olla oikeus oikeudelliseen edustajaan koko menettelyn ajan. Oikeudesta on ilmoitettava asianomaiselle henkilölle. Säännöksellä ei kuitenkaan rajoiteta direktiivin 2012/13/EU eikä 2013/48/EU soveltamista. Ensiksi mainittu direktiivi koskee tiedoksisaantioikeutta rikosoikeudellisissa menettelyissä ja viimeksi mainittu oikeutta käyttää avustajaa rikosoikeudellisissa menettelyissä ja eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa menettelyissä sekä oikeutta saada tieto vapaudenmenetyksestä ilmoitetuksi kolmannelle osapuolelle ja pitää vapaudenmenetyksen aikana yhteyttä kolmansiin henkilöihin ja konsuliviranomaisiin. 

Kohtaan 7 liittyy johdanto-osan kappale 40, jonka mukaan direktiivi olisi pantava täytäntöön mainittujen direktiivin ja lisäksi oikeutta tulkkaukseen ja käännöksiin rikosoikeudellisissa menettelyissä koskevan direktiivin 2010/64/EU mukaisesti.  

Kohdassa 8 edellytetään, että asianomaisella henkilöllä on laajennettua hyödyn menettämistä koskevissa, 5 artiklassa tarkoitetuissa tilanteissa tosiasiallinen mahdollisuus riitauttaa tapauksen olosuhteen, tosiasiat sekä todisteet, joiden perusteella omaisuuden katsotaan olevan peräisin rikollisesta toiminnasta. 

Kohta 9 sisältää säännöksen kolmansille osapuolille siirrettyjen varojen menetetyksi tuomitsemiseen liittyvistä tilanteista. Kolmansien osapuolten tulee voida vaatia omistusoikeutta tai muita omaisuuteen liittyviä oikeuksia. 

Suomen lainsäädännön mukaan myös muulla henkilöllä, jota vaaditaan tuomittavaksi menettämisseuraamukseen, on vastaavat oikeusturvatakeet kuin rikoksesta epäillyllä tai syytetyllä (RL 10:11.1). Useimmiten menettämisseuraamus kohdistetaan rikosasian vastaajaan, jolloin menettelyyn sovelletaan normaaleja rikosasian vastaajaa koskevia menettelysäännöksiä. Myös tutkittaessa esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä muun kuin rikoksesta epäillyn tai syytetyn vastuuta menettämisseuraamuksesta, on rikoslain 10 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan soveltuvin osin noudatettava, mitä rikoksesta epäillystä tai rikosasian vastaajasta säädetään. Siten henkilöllä, johon kohdistetaan vaatimus menettämisseuraamuksesta, on oikeus käyttää avustajaa ja antaa loppulausunto ennen esitutkinnan päättämistä. Esitutkintalain 4 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan asianosaiselle on ennen hänen kuulemistaan kirjallisesti ilmoitettava oikeudesta käyttää avustajaa, jollei asia ole käsiteltävä suppeassa esitutkinnassa. Direktiivin 2012/13/EU täytäntöönpanon yhteydessä mainittu oikeus on tarkoitus esittää ulotettavaksi myös suppeaan esitutkintaan. 

Myös oikeudenkäyntivaiheessa konfiskaatiovastaajaan sovelletaan ROL:n ja oikeudenkäymiskaaren (jäljempänä OK) rikosasian vastaajaa koskevia säännöksiä, kuten säännöksiä haastamisesta oikeuteen, lausuman antamisesta ja oikeudesta avustajaan. Konfiskaatioasiassa annettu tuomio on perusteltava ja annettava asianosaisille tuomiosta jäljennös ROL 11 luvun 4 ja 12 §:ssä edellytetyn mukaisesti. Tuomioon on oikeus hakea muutosta oikeudenkäymiskaaren muutoksenhakua koskevien säännösten mukaisesti. 

Selvää on, että lainsäädäntö niin ikään sallii 8 artiklan 9 kohdassa tarkoitetun mahdollisuuden vaatia omistusoikeutta tai muita oikeuksia konfiskaation kohteena olevaan omaisuuteen. Rikokseen perustuvia yksityisoikeudellisia vaatimuksia voidaan ajaa tuomioistuimessa joko riita-asioiden käsittelyjärjestyksessä tai ROL 3 luvun säännösten mukaan syyteasian yhteydessä. Lisäksi omistusoikeuskanteista takavarikoituun omaisuuteen säädetään pakkokeinolain 7 luvun 23 §:ssä, jota on selostettu edellä. Rikoslain 10 luvun 11 §:n 3 momentissa on myös säännös vilpittömässä mielessä kiinnityksen tai pantti- taikka pidätysoikeuden saaneen oikeudesta maksun saamiseen konfiskoidun omaisuuden arvosta ja sitä koskevan kanteen nostamisesta. 

Edellä olevan perusteella Suomen voimassa oleva lainsäädäntö täyttää 8 artiklan velvoitteet.  

Tehokas menetetyksi tuomitseminen ja täytäntöönpano (9 artikla) 

Artiklan perusteella jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta jäädytettävä ja menetetyksi tuomittava omaisuus voidaan tunnistaa ja jäljittää myös lainvoimaisen rikostuomion tai 4 artiklan 2 kohdan mukaisten menettelyjen jälkeen ja jotta menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen tehokas täytäntöönpano voidaan varmistaa, jos tällainen määräys on jo annettu. Artiklassa viitatuissa 4 artiklan 2 kohdan menettelyissä on kysymys tilanteista, joissa menettämisseuraamusta ei voida normaalisti tuomita siksi, että epäilty tai syytetty on sairas tai paennut. Artiklaa on täsmennetty johdanto-osan kappaleessa 30, jonka mukaan on tarpeen mahdollistaa menetetyksi tuomittavan omaisuuden tarkka määrittäminen myös lainvoimaisen rikostuomion antamisen jälkeen, jotta menettämisseuraamukset voidaan panna täytäntöön täysimääräisesti tapauksissa, joissa omaisuutta ei alun perin ole löydetty lainkaan tai sitä ei ole löydetty riittävästi, jolloin menettämisseuraamusta ei ole voitu panna täytäntöön. 

Esitutkintalain (805/2011) 1 luvun 2 §:n mukaan esitutkinnassa selvitetään muun muassa mahdollisuudet rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi ja rikoksen johdosta tuomittavan menettämisseuraamuksen tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanemiseksi. Päätös esitutkinnan lopettamisesta ei saavuta oikeusvoimaa, joten tarvittaessa tutkintaa voidaan aloittaa uudestaan päätöksestä huolimatta. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 c §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan menettämisseuraamusta koskeva tuomio voidaan vastaajan vahingoksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei ole aikaisemmin esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut menettämisseuraamuksen tuomitsemiseen tai menettämisseuraamuksen tuomitsemiseen olennaisesti ankarampana. 

Esine, omaisuus tai asiakirja voidaan pakkokeinolain 7 luvun 1 §:n 1 momentin perusteella takavarikoida muun muassa silloin, jos on syytä olettaa, että se on rikoksella joltakulta viety tai että se tuomitaan menetetyksi. Luvun 13 §:n mukaan takavarikon toimittajan on otettava takavarikoitu esine, omaisuus ja asiakirja haltuunsa tai pantava se varmaan säilöön. Takavarikon kohde voidaan kuitenkin jättää haltijalleen, jollei se vaaranna takavarikon tarkoitusta. Haltijaa on tällöin kiellettävä luovuttamasta, hukkaamasta ja hävittämästä kohdetta. Kohde on myös tarvittaessa merkittävä siten, että se selvästi havaitaan takavarikoiduksi. Haltijaa voidaan kieltää käyttämästä kohdetta. 

Edellä 7 artiklan käsittelyn yhteydessä todetuin tavoin vakuustakavarikko voidaan pakkokeinolain 6 luvun 1 §:n mukaisin edellytyksin kohdistaa omaisuuteen, joka kuuluu henkilölle, jota on syytä epäillä rikoksesta tai joka voidaan rikoksen johdosta tuomita korvaamaan vahinko, maksamaan hyvitystä tai menettämään valtiolle rahamäärä. Saman luvun 7 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen tuomitessa sakon, vahingonkorvauksen, hyvityksen tai menettämisseuraamuksen, jonka maksamisen vakuudeksi vakuustakavarikko on määrätty, tuomioistuimen on päätettävä, onko vakuustakavarikko pidettävä voimassa, kunnes sakko, vahingonkorvaus, hyvitys tai menetetyksi tuomittu rahamäärä on maksettu, sen perimiseksi on toimitettu ulosmittaus tai asiasta toisin määrätään. 

Omaisuuteen tai rahamäärään kohdistuvat menettämisseuraamukset pannaan täytäntöön laissa sakon täytäntöönpanosta (672/2002, jäljempänä täytäntöönpanolaki) säädetyn mukaisesti. Sen 2 §:n 1 momentin mukaan omaisuuteen kohdistuvan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon on ryhdyttävä, kun ratkaisu, jolla kyseinen seuraamus on määrätty, on tullut lainvoimaiseksi tai kun ratkaisu on pantavissa täytäntöön kuten lainvoimainen tuomio. Pykälän 3 momentin sisältämän viittaussäännöksen (ulosottolakiin; ulosottokaaren 13 luvun 3 §:n mukaan sovelletaan ulosottokaaren asiaa koskevia säännöksiä) perusteella rahamäärään kohdistuvaa menettämisseuraamusta koskeva lainvoimaa vailla oleva tuomio saadaan panna täytäntöön, jollei menettämisseuraamuksen kohde aseta vakuutta menettämisseuraamuksen kohteena olevasta omaisuudesta, ulosottomaksusta ja mahdollisista täytäntöönpanokuluista. 

Täytäntöönpanolain 38 §:n 1 momentin mukaan kun omaisuuden valtiolle menetetyksi tuomitsemista koskeva ratkaisu on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi, omaisuus on asianomaisen valtion viranomaisen määräyksen mukaisesti otettava valtion käyttöön, myytävä tai hävitettävä (täytäntöönpanotoimi). Menettämisseuraamuksen panee täytäntöön poliisi taikka tulli tai rajavartiolaitos. Pykälän 2 momentin mukaan rahamääräisen menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon sovelletaan lain 2 luvun säännöksiä saatavan täytäntöönpanosta siltä osin kuin menetetyksi tuomittu rahamäärä ei ole poliisiviranomaisen hallussa ja lain 4 luvussa ei toisin säädetä. Siten esinekonfiskaation täytäntöönpanosta huolehtii edellä mainittu esitutkintaviranomainen ja arvokonfiskaation täytäntöönpanosta oikeusrekisterikeskus. 

Voimassaolevan kansallisen lainsäädännön voidaan näin ollen katsoa täyttävän 9 artiklan mukaiset velvoitteet. 

Jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnointi (10 artikla) 

Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, kuten perustettava keskitettyjä toimistoja tai joukko erikoistuneita toimistoja tai otettava käyttöön muita järjestelyjä sen varmistamiseksi, että jäädytettyä omaisuutta hallinnoidaan asianmukaisella tavalla sen mahdollista myöhempää menetetyksi tuomitsemista varten. Kohdassa ei siten velvoiteta ryhtymään mihinkään tiettyihin toimenpiteisiin, vaan asetetaan tämän sijaan yleisvelvoite hallinnoida jäädytettyä omaisuutta asianmukaisella tavalla. Kohtaa täydentävät kohdat 2 ja 3. Kohdan 2 mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 kohdassa tarkoitettuihin toimenpiteisiin sisältyy mahdollisuus omaisuuden myyntiin tai luovutukseen tarvittaessa. Kohdassa 3 taas velvoitetaan jäsenvaltiot harkitsemaan toimenpiteitä, jotka mahdollistaisivat menetetyksi tuomitun omaisuuden käyttämisen yleisen edun mukaisiin tai sosiaalisiin tarkoituksiin. Kohtia 1–2 on täsmennetty johdanto-osan kappaleessa 32, jossa on kuitenkin lähinnä toistettu kyseisten artiklan kohtien säännökset. Kohtaa 3 on täsmennetty johdanto-osan kappaleessa 35, jonka mukaan kohdassa tarkoitettuihin toimenpiteisiin voisi kuulua muun muassa omaisuuden varaaminen ensisijaisesti lainvalvontaa ja rikosten ehkäisyä koskeviin hankkeisiin sekä muihin yleisen edun ja sosiaalisen edun mukaisiin hankkeisiin. 

Siten kohdista seuraa ehdoton velvoite varmistaa mahdollisuus omaisuuden myyntiin tai luovutukseen tarvittaessa. Pakkokeinolain 7 luvun 13 §:n 3 momentin mukaan takavarikon kohde on säilytettävä sellaisenaan ja sitä on hoidettava huolellisesti. Poliisilaitoksen päällikkö tai poliisin valtakunnallisen yksikön päällikkö voi määrätä kohteen myytäväksi heti, kun ilmenee, että se on helposti pilaantuva, pian häviävä, arvoltaan nopeasti aleneva tai erittäin kallishoitoinen. Näin ollen kansallinen lainsäädäntö mahdollistaa omaisuuden myynnin ja luovutuksen.  

Edellä 9 artiklan käsittelyn yhteydessä todetuin tavoin omaisuus on täytäntöönpanolain 38 §:n 1 momentin perusteella valtion viranomaisen määräyksen mukaisesti otettava valtion käyttöön, myytävä tai hävitettävä kun omaisuuden valtiolle menetetyksi tuomitsemista koskeva ratkaisu on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi. Sellaiset toimenpiteet, joilla erikseen mahdollistettaisiin menetetyksi tuomitun omaisuuden käyttäminen yleisen edun mukaisiin tai sosiaalisiin tarkoituksiin, eivät siten ole kansallisesti tarpeellisia. Tiettyjen valtion tuloerien varaaminen johonkin erityiseen tarkoitukseen, kuten esimerkiksi lainvalvontaa tai rikosten ehkäisyä koskeviin hankkeisiin, olisi ongelmallista Suomen budjettijärjestelmän ja eduskunnalle kuuluvan budjettivallan kannalta. 

Näistä syistä kansalliseen lainsäädäntöön ei tältä osin ehdoteta muutoksia ja sen katsotaan täyttävän 10 artiklasta johtuvat velvoitteet. 

Tilastot (11 artikla) 

Artikla on jaettu kahteen pääkohtaan. Kohdassa 1 on säädetty niistä tiedoista, joita on kerättävä kansallisesti. Sen mukaan jäsenvaltioiden on säännöllisesti asiaa käsitteleviltä viranomaisilta kerättävä ja komissiolle vuosittain toimitettava tiedot a) täytäntöön pantujen jäädyttämispäätösten lukumäärästä, b) täytäntöön pantujen menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten lukumäärästä, c) jäädytetyn omaisuuden arvioidusta arvosta, ainakin mahdollista myöhempää menetetyksi tuomitsemista varten jäädytetyn omaisuuden arvioidusta arvosta jäädyttämisen ajankohtana ja d) takaisin perityn omaisuuden arvioidusta arvosta menetetyksi tuomitsemisen ajankohtana. Kohdassa 2 on säädetty sellaisista tilastoista, jotka jäsenvaltioiden on toimitettava komissiolle vuosittain siinä tapauksessa, jos ne ovat keskitetysti saatavilla kyseisessä jäsenvaltiossa. Näitä tilastoja ovat a) sellaisten pyyntöjen lukumäärä, jotka koskevat jäädyttämispäätösten täytäntöönpanoa toisessa jäsenvaltiossa, b) sellaisten menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten lukumäärä, jotka on pyydetty pantavaksi täytäntöön toisessa jäsenvaltiossa ja c) toisessa jäsenvaltiossa toteutetun täytäntöönpanon seurauksena takaisin perityn omaisuuden arvo tai arvioitu arvo. Artiklan 2 kohtaa täydentävän 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on pyrittävä keräämään keskustasolla kaikki 2 kohdassa tarkoitetut tiedot. Tietojen kokoamiseen keskitetysti liittyy direktiivin johdanto-osan kappale 37, jossa todetaan, että jäsenvaltioiden olisi toteutettava kohtuullisia ponnisteluja tietojen keräämiseksi, mutta säännös ei tarkoita, että jäsenvaltioiden olisi tietojen keräämisessä onnistuttava, jos hallinnollinen taakka on kohtuuton tai jos tästä aiheutuu jäsenvaltiolle korkeita kustannuksia.  

Suomessa direktiivin tarkoittamina ja siten artiklan a kohdan kannalta merkityksellisinä jäädyttämistoimenpiteinä voivat tulla kyseeseen pakkokeinolain 6 luvussa tarkoitetut vakuustakavarikko ja väliaikainen vakuustakavarikko sekä lain 7 luvussa tarkoitettu takavarikko silloin, kun mainittujen toimenpiteiden tarkoituksena on turvata myöhempi menetetyksi tuomitseminen. Tiedot on pääosin saatavissa Valtakunnanvoudinvirastosta, joka panee täytäntöön muun muassa esitutkintaviranomaisen pyytämät väliaikaiset takavarikkopäätökset. 

Menetetyksi tuomittuun omaisuuteen liittyvät tilastotiedot on saatavilla Oikeusrekisterikeskukselta, lukuun ottamatta 1) kohdan d) alakohdan mukaista tietoa takaisin perityn omaisuuden arvioidusta arvosta menetetyksi tuomitsemisen ajankohtana, jota Oikeusrekisterikeskuksella ei nykyisellään ole saatavilla. 

Artiklassa tarkoitetuissa tilastointivelvoitteissa kyse ei ole lainsäädäntöä edellyttävistä toimenpiteistä. Niiden tahojen, joita velvoitteet koskevat, tulisi huolehtia siitä, että artiklassa luetellut tiedot on saatavilla artiklassa edellytetyssä laajuudessa siinä vaiheessa kun direktiivin kansallista täytäntöönpanoa koskevat tiedot toimitetaan komissiolle. 

Saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä (12 artikla) 

Kohdan 1 mukaan jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 4.10.2016. Niiden on viipymättä toimitettava kyseiset säädökset kirjallisina komissiolle. Kohdan 2 mukaan näissä jäsenvaltioiden antamissa säädöksissä on viitattava direktiiviin tai niihin on liitettävä tällainen viittaus, kun ne virallisesti julkaistaan. Jäsenvaltioiden on säädettävä siitä, miten viittaukset tehdään. Kohdan 3 mukaan jäsenvaltioiden on toimitettava direktiivissä tarkoitetuista kysymyksistä antamansa keskeiset kansalliset säännökset kirjallisina komissiolle. 

Raportointi (13 artikla) 

Artiklan ensimmäisen kappaleen mukaan komissio esittää viimeistään 4 päivänä lokakuuta 2018 Euroopan parlamentille ja neuvostolle kertomuksen, jossa se arvioi voimassa olevan kansallisen lainsäädännön vaikutusta menetetyksi tuomitsemiseen ja varojen takaisinhankintaan ja esittää tarvittaessa asiaa koskevia ehdotuksia. Artiklan toisen kappaleen mukaan kertomuksessa komissio arvioi myös, onko 5 artiklan 2 kohdassa olevaa rikosten luetteloa tarpeen tarkistaa. Mainittu luettelo koskee niitä rikoksia, joihin tulee direktiivin perusteella soveltaa laajennettua hyödyn menettämistä koskevia säännöksiä. 

Yhteisen toiminnan 98/699/YOS sekä puitepäätösten 2001/500/YOS ja 2005/212/YOS tiettyjen säännösten korvaaminen (14 artikla) 

Artiklan 1 kohdan mukaan direktiivillä korvataan yhteinen toiminta 98/699/YOS, puitepäätöksen 2001/500/YOS 1 artiklan a alakohta ja sen 3 ja 4 artikla sekä puitepäätöksen 2005/212/YOS 1 artiklan neljä ensimmäistä luetelmakohtaa ja 3 artikla niiden jäsenvaltioiden osalta, joita direktiivi sitoo. Säännöksellä ei kuitenkaan vaikuteta jäsenvaltioiden velvollisuuksiin, jotka koskevat kyseisten puitepäätösten saattamiselle osaksi kansallista lainsäädäntöä asetettuja määräaikoja. Siten direktiivillä korvataan ensinnäkin Euroopan unionin yhteinen toiminta rahanpesusta, rikoksentekovälineiden ja rikoksen tuottaman hyödyn tunnistamisesta, jäljittämisestä, jäädyttämisestä, takavarikosta ja menetetyksi tuomitsemisesta. Toiseksi direktiivillä korvataan rahanpesua, rikoksentekovälineiden ja rikoksen tuottaman hyödyn tunnistamista, jäljittämistä, jäädyttämistä tai takavarikoimista ja menetetyksi tuomitsemista koskeva Euroopan unionin neuvoston puitepäätöksen 1 artiklan a alakohta, joka koskee vuoden 1990 yleissopimuksen 2 artiklaan tehdyistä varaumista luopumista, sekä 3 artikla, joka koskee arvokonfiskaatiota, ja 4 artikla, joka koskee oikeusapupyyntöjen käsittelemistä. Kolmanneksi direktiivillä korvataan rikoksen tuottamaa hyötyä ja rikoksella saadun omaisuuden sekä rikoksentekovälineiden menetetyksi tuomitsemista koskevan Euroopan unionin neuvoston puitepäätöksen 1 artiklan ne luetelmakohdat, jotka koskevat rikoksen tuottaman hyödyn, omaisuuden, rikoksentekovälineiden ja menetetyksi tuomitsemisen määritelmiä sekä 3 artikla, joka koskee laajennettua hyödyn menettämistä. 

Artiklan 2 kohdan mukaan niiden jäsenvaltioiden osalta, joita direktiivi sitoo, viittauksia 1 kohdassa tarkoitettuihin yhteisen toiminnan 98/699/YOS ja puitepäätösten 2001/500/YOS ja 2005/212/YOS säännöksiin pidetään viittauksina direktiiviin. 

Artiklassa lueteltujen instrumenttien ei ole Suomessa katsottu edellyttävän lainsäädäntömuutoksia. Siten ja myös ottaen huomioon, että nyt täytäntöönpantavan direktiivin edellyttämät lainsäädäntömuutokset ehdotetaan sisällytettäviksi direktiivin velvoitteita laajemmin yleisiin menettämisseuraamuksia koskeviin säännöksiin, artiklan viittauksilla korvattaviin säännöksiin ei direktiivin kansallisen täytäntöönpanon kannalta ole merkitystä. 

Voimaantulo (15 artikla) 

Artiklan mukaan direktiivi tulee voimaan kahdentenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun se on julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Direktiivi on julkaistu virallisessa lehdessä 29.4.2014. Se on siten tullut voimaan 19.5.2014. 

Osoitus (16 artikla) 

Artiklan mukaan direktiivi on osoitettu jäsenvaltioille perussopimusten mukaisesti. 

2.3  Kansainvälinen kehitys sekä ulkomaiden ja EU:n lainsäädäntö

Edellä jaksossa 2.2 artiklojen 2 ja 14 yhteydessä on selostettu keskeisiä menettämisseuraamuksia koskevia Euroopan unionin instrumentteja ja kansainvälisiä sopimuksia. 

Työryhmämietintöön Rikoslain menettämisseuraamuksia koskevien yleissäännösten tarkistaminen sisältyy katsaus Ruotsin, Norjan, Tanskan, Viron ja Saksan menettämisseuraamuksia koskevaan lainsäädäntöön (oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 3/2015 s. 41—47). 

2.4  Nykytilan arviointi

Menettämisseuraamuksia koskeva lainsäädäntö uudistettiin 2001, jolloin yleiset säännökset menettämisseuraamuksista otettiin rikoslain 10 lukuun. Yleisesti säännökset ovat toimineet hyvin, mitä osoittaa muun ohessa se, että lukuun on tehty mainitun vuoden jälkeen vain vähäisiä teknisluonteisia muutoksia. 

Jossain määrin on kuitenkin kiinnitetty huomiota siihen, että rikoshyötyä ja laajennettua hyötyä tulisi voida tuomita valtiolle menetetyksi nykyistä laajemmin. Tältä osin kysymys ei liity yksin lainsäädäntöön, vaan myös soveltamiskäytännöillä ja hyödyn menettämisen edellytysten tutkimisessa omaksuttuihin käytäntöihin. 

Edellisen menettämisseuraamusuudistuksen jälkeen yhä laajemmin rikollinen toiminta on siirtynyt sähköiseen ympäristöön. Vaikka menettämisseuraamuksia koskevia säännöksiä sinänsä voidaan soveltaa sellaisenaan tietotekniikkarikosten yhteydessä, joitain ongelmia käytännössä on kuitenkin ilmennyt datan konfiskoimisen yhteydessä. 

Vaikka ns. konfiskaatioprosessi on vanhastaan ollut mahdollinen, tästä ei suoranaisesti laissa säädetä. Tätä voidaan pitää puutteena, koska nimenomaisen säännöksen puuttuessa on vaikeampaa saada selvyys oikeustilasta. Myös kansainvälisissä yhteyksissä on voinut olla vaikea osoittaa Suomen voimassa olevan oikeuden sisältö.  

3.1  Tavoitteet

Esityksen tavoitteena on panna kansallisesti täytäntöön menettämisseuraamuksia koskeva direktiivi. 

Tavoitteena on myös, että rikoksesta tai rikollisesta toiminnasta peräisin oleva hyöty voitaisiin jatkossa saada tuomituksi valtiolle menetetyksi entistä kattavammin ja siten estää nykyistä tehokkaammin rikoksista hyötyminen ja hyödyn käyttäminen uusien rikosten rahoittamiseen. 

Datan konfiskoimiseen liittyviin käytännön ongelmiin puututtaisiin. Lainsäädäntöä täsmennettäisiin menettämisseuraamuksiin liittyvissä menettelykysymyksissä. 

3.2  Keskeiset ehdotukset

Menettämisseuraamuksen yleiset edellytykset 

Menettämisseuraamuksen yleisiä edellytyksiä koskevaa säännöstä täydennettäisiin. Lisäyksen mukaan menettämisseuraamus voitaisiin tuomita, vaikka menettämisseuraamuksen perustavan rikoksen tekijää ei saada selville tai vaikka häntä ei rikoksesta syytetä tai tuomita rangaistukseen. Menettämisseuraamuksen määrääminen edellyttää, että sen perustavasta rikoksesta esitetään rikoksesta tuomitsemiseen riittävä näyttö. 

Hyödyn menettäminen 

Lakiin otettaisiin määritelmä rikoksen tuottamasta hyödystä. Hyötyä olisivat rikoksella välittömästi saatu omaisuus, sen sijaan tullut omaisuus, välittömästi saadun omaisuuden ja sen sijaan tulleen omaisuuden tuotto sekä omaisuuden ja tuoton arvo. Hyötyä olisi myös rikoksella saadun säästön arvo. 

Lakiin lisättäisiin mahdollisuus tuomita menetetyksi hyöty siltä, jolle se on menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttämiseksi siirtynyt. Edellytyksenä on, että tämä on omaisuuden vastaanottaessaan tiennyt omaisuuden olevan tai vastaavan rikoksella saatua hyötyä tai että tällä on ollut perusteltu syy sitä epäillä. Lahjana tai muuten vastikkeetta saatu omaisuus voitaisiin tuomita menetetyksi, vaikka vastaanottaja ei tiennyt eikä hänellä ollut perusteltua syytä epäillä sen liittyvän rikokseen. Menetetyksi tuomittaisiin siirtynyt omaisuus siltä osin kuin se on tai vastaa rikoksella saatua hyötyä. Myös omaisuuden arvon menettäminen olisi mahdollista. 

Laajennettu hyödyn menettäminen 

Rikollisesta toiminnasta peräisin oleva omaisuus voitaisiin tuomita menetetyksi laajennettuna hyötynä nykyistä kattavammin. Yleisenä edellytyksenä menettämisseuraamuksen tuomitsemiselle olisi, että on tehty rikos, josta säädetty ankarin rangaistus vähintään neljä vuotta vankeutta. Lisäksi lakiin lisättäisiin sellaisia menettämisseuraamuksen tuomitsemisen mahdollistavia ns. liipaisinrikoksia, joista säädetty ankarin rangaistus on vähemmän kuin neljä vuotta. 

Ehdotuksen mukaan edellä liipaisinrikoksen tulisi olla luonteeltaan sellainen, että se voi tuottaa taloudellista hyötyä, kun voimassa olevassa laissa edellytetään huomattavaa hyötyä. Lisäksi luovuttaisiin rajauksesta, jonka mukaan omaisuutta ei tuomita menetetyksi, jos se on peräisin vähäisenä pidettävästä rikollisesta toiminnasta. 

Lakiin kirjattaisiin harkintakriteereitä sen arvioimiseksi, onko omaisuus tuomittava menetetyksi laajennettuna hyötynä. Harkinnassa olisi erityisesti otettava huomioon, onko omaisuus ilmeisesti peräisin muusta kuin vähäisenä pidettävästä rikollisesta toiminnasta ja onko menettämisseuraamuksen tuomitseminen tarpeen uusien rikosten ehkäisemiseksi sekä saadaanko rikollisella toiminnalla toistuvasti merkittävä osa asianomaisen tuloista. 

Menettelysäännökset 

Lakiin otettaisiin selvyyden vuoksi säännös siitä, että menettämisseuraamusta koskeva vaatimus käsitellään sen syytteen yhteydessä, jossa tarkoitettuun rikokseen menettämisvaatimus perustuu, mutta että menettämisseuraamus voitaisiin käsitellä myös erikseen omana asianaan (ns. konfiskaatioprosessi). 

Ehdotuksen mukaan lisättäisiin lakiin uutena mahdollisuus käsitellä menettämisvaatimus konfiskaatioprosessissa, jos vastaaja on saanut tiedoksi menettämisvaatimuksen ja jäänyt oikeudenkäyntiin kutsuttuna pois ja jos poissaolo ilmeisesti johtuu oikeudenkäynnin karttamisesta. Konfiskaatioprosessia varten vastaajalle on määrättävä edunvalvoja. 

Lakiin kirjattaisiin selvyyden vuoksi, että menettämisvaatimuksen esittäjän on vedottava niihin seikkoihin, johon hänen vaatimuksensa perustuu. Hänellä olisi myös todistustaakka näistä seikoista. Poikkeuksena kuitenkin olisi, että vastaajalla olisi todistustaakka omaisuuden laillisesta alkuperästä, kun vaatimus koskee laajennetun hyödyn menettämistä. 

Tuomioistuimille säädettäisiin nimenomaisesti oikeus antaa tarvittaessa tarkempia määräyksiä menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta, jos menettämisseuraamus koskee dataa eli tietoa, joka on teknisessä laitteessa tai muussa vastaavassa tietojärjestelmässä taikka sen tallennusalustalla, tai jos tarkemmat määräykset ovat erityisestä syystä muuten tarpeen. 

Vakuustakavarikko ja takavarikko 

Pakkokeinolain 6 lukua muutettaisiin silmällä pitäen konfiskaatioprosesseja niin, että mahdollistettaisiin vakuustakavarikon voimassaoloajan pidentäminen niissäkin tapauksessa, kun pakkokeinon perustavasta rikoksesta ei nosteta syytettä vaan esitetään ainoastaan menettämisvaatimus. 

Samasta syystä muutettaisiin pakkokeinolain 7 lukua. Lisäksi takavarikon edellytyksiä laajennettaisiin datan osalta. Datan takavarikoiminen olisi mahdollista, jos on syytä olettaa, että se tuomitaan valtiolle menetetyksi.