Komissio on 9 päivänä joulukuuta 2015 antanut ehdotukset Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiveiksi, jotka koskevat tavaran verkkokauppaa ja muuta etämyyntiä sekä digitaalisen sisällön toimittamista (KOM (2015) 634 ja 635 lopullinen). Direktiiviehdotukset ovat osa unionin digitaalisia sisämarkkinoita koskevaa strategiaa, jonka tavoitteena on nopeuttaa verkkokaupan kasvua parantamalla sekä elinkeinonharjoittajan että kuluttajan asemaa rajat ylittävässä verkkokaupassa. Tähän pyritään erityisesti vähentämällä oikeudellista epävarmuutta, joka aiheutuu jäsenvaltioiden sopimusoikeutta koskevien lainsäädäntöjen ja periaatteiden eroista.
Digitaalista sisältöä koskevat säännökset ovat EU-tasolla täysin uusia. Tavaroiden kaupasta sen sijaan on EU-tasolla säännöksiä, jotka ovat minimiharmonisointia. Ehdotetun uuden sääntelyn ero nykyiseen tältä osin on se, että ehdotus olisi täysharmonisoiva siten, että jäsenvaltioilla ei olisi oikeutta pitää voimassa tai säätää säännöksiä, jotka poikkeavat direktiivin säännöksistä.
Digitaalisia sisältöjä koskevan direktiiviehdotuksen (KOM (2015) 634 lopullinen) osalta hyväksyttiin yleisnäkemys OSA-neuvoston kokouksessa kesäkuussa 2017. Ehdotusta koskevat trilogineuvottelut Euroopan parlamentin kanssa käynnistynevät alkuvuonna 2018. Neuvotteluissa on tähän asti priorisoitu digitaalisia sisältöjä koskevaa direktiiviehdotusta, ja neuvottelut tavaran kauppaa koskevasta direktiiviehdotuksesta ovat olleet pysähdyksissä. Uuden muutetun tavaran kauppaa koskevan direktiiviehdotuksen myötä myös sitä koskevat neuvottelut ovat käynnistymässä. Lakivaliokunta on antanut digitaalisia sisältöjä koskevasta direktiiviehdotuksesta lausunnon (LaVL 9/2017 vp).
Komissio on 31 päivänä lokakuuta 2017 antanut edellä mainitun muutetun direktiiviehdotuksen koskien tavaran kauppaa (KOM (2017) 637 lopullinen), joka eroaa jonkin verran komission alkuperäisestä direktiiviehdotuksesta (KOM (2015) 635 lopullinen). Nyt käsiteltävä jatkokirjelmä koskee muutettua ehdotusta.
Alkuperäinen direktiiviehdotus koski vain etämyyntiä. Muutetussa direktiiviehdotuksessa komissio ehdottaa tavaran verkkokauppaa koskevan direktiiviehdotuksen soveltamisalan laajentamista siten, että säännökset elinkeinonharjoittajan virhevastuusta koskisivat tavaran kauppaa siitä riippumatta, mitä myyntikanavaa elinkeinonharjoittaja käyttää. Direktiivi kumoaisi toteutuessaan tavaran kauppaa koskevan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1999/44/EY.
Lakivaliokunta pitää erittäin myönteisenä sitä, että muutettua ehdotusta sovelletaan tavaran kauppaan riippumatta siitä, mitä myyntikanavaa elinkeinonharjoittaja käyttää. Valiokunta katsoo valtioneuvoston tavoin, että komission alkuperäinen ehdotus oli omiaan tekemään oikeusjärjestelmästä monimutkaisemman ja aiheuttamaan siten hankaluuksia niin kuluttajille, elinkeinonharjoittajille kuin valvontaviranomaisillekin.
Ehdotus sisältää kuitenkin edelleen ne erityisen ongelmallisina pidetyt säännökset, jotka on mainittu valtioneuvoston alkuperäisessä kirjelmässä eduskunnalle jaksossa 6 (U 25/2015 vp, s. 10). Kuluttajien kannalta ongelmallisinta on elinkeinonharjoittajan virhevastuun rajautuminen kahteen vuoteen. Sääntelyssä tulisi ottaa huomioon se, että kullakin tavaralla on oma tyypillinen kestoikänsä. Virhevastuun rajaamisella kannustetaan tuottamaan nopeasti rikkoutuvia eikä kestäviä hyödykkeitä. Elinkeinonharjoittajien asemaa heikentäisi puolestaan merkittävästi kuluttajan oikeus purkaa tavaran kauppa silloinkin, kun virhe on vähäinen, yhdistettynä siihen, että kuluttajalla ei olisi enää velvollisuutta ilmoittaa virheestä määräajassa ja että virhettä koskevaa oletussäännöstä sovellettaisiin kahden vuoden ajan. Jatkokirjelmästä ilmi käyvin tavoin Suomi pyrkii direktiiviehdotusta koskevissa neuvotteluissa aikaansaamaan muutoksia edellä mainittuihin ongelmakohtiin. Lakivaliokunta pitää erittäin tärkeänä, että neuvotteluissa pyritään löytämään tasapaino kuluttajien oikeuksien ja elinkeinonharjoittajien velvollisuuksien välillä sekä laatimaan selkeät säännökset, jotta säännösten soveltamisesta ei aiheutuisi tarpeettomia riitoja.
Edellä selostetun mukaisesti muutettu ehdotus ei sisällä kuluttajalle reklamaatiovelvollisuutta. Jatkokirjelmästä ilmi käyvin tavoin Suomen yrityksistä huolimatta digitaalisia sisältöjä koskevan direktiiviehdotuksen osalta neuvoston yleisnäkemykseen ei onnistuttu saamaan säännöstä, jonka mukaan jäsenvaltiolla olisi halutessaan mahdollisuus asettaa kuluttajalle velvollisuus ilmoittaa palvelun tarjoajalle hankkimassaan tuotteessa havaitsemastaan virheestä kohtuullisessa ajassa uhalla, että kuluttaja muutoin menettää oikeuden vedota virheeseen. Todennäköistä onkin, että tämänkaltaisen säännöksen saaminen tavaran kauppaa koskevaan ehdotukseen on yhtä lailla vaikeaa.
Edellä todetusta huolimatta lakivaliokunta viittaa aiemmin digitaalisia sisältöjä koskevasta direktiiviehdotuksesta antamaansa lausuntoon (LaVL 9/2017 vp), jossa valiokunta on pitänyt reklamaatiovelvollisuuden puuttumista valitettavana, koska reklamaatiovelvollisuus kuuluu Suomen sopimusoikeuden lähtökohtiin. Sen mukaisesti esimerkiksi kuluttajan on reklamoitava elinkeinonharjoittajaa virheestä kohtuullisessa ajassa siitä, kun kuluttaja on virheen havainnut tai hänen olisi kuulunut se havaita. Myös kuluttajan mahdollisuudet vedota oikeuksiinsa on kytketty ajoissa tehtyyn reklamaatioon. Poikkeukset reklamaatiovelvollisuuteen ovat Suomen oikeudessa hyvin rajoitetut. Se, ettei reklamaatiovelvollisuutta sisälly tavaran kauppaa koskevaan muutettuun direktiiviehdotukseen, on siten Suomen lainsäädännön ja sopimusoikeuden järjestelmän kannalta merkittävä puute. Myöskään kuluttajien etujen mukaista ei ole reklamoinnin ajankohdan jättäminen kokonaan määrittelemättä. Virhetilanteiden selvittäminen ja mahdollisten hyvitysten arvioiminen muodostuvat sitä hankalammiksi, mitä enemmän aikaa kuluu.
Valiokunta yhtyy valtioneuvoston kannassa esitettyyn näkemykseen siitä, että tavaran kauppaa koskevia säännöksiä uudistettaessa on otettava huomioon myös digitaalisia sisältöjä ja palveluja koskevasta direktiiviehdotuksesta saavutettu neuvoston yleisnäkemys. Näiden kahden direktiivin säännösten tulee olla linjassa toistensa kanssa, ellei ole painavaa perustetta yksittäisessä kysymyksessä omaksua eriävää ratkaisua. Edellä mainittu on merkityksellistä myös sen valossa, mitä valiokunta on todennut aiemmassa lausunnossaan (LaVL 9/2017 vp) siitä, että ottaen huomioon komission direktiiviehdotusten yhteinen tausta ja sisällölliset yhtymäkohdat niiden sisältämät säännökset olisi ollut johdonmukaisempaa ja selkeämpää sisällyttää kahden ehdotuksen sijasta yhteen instrumenttiin ja pyrkiä digitaalisten sisämarkkinoiden kokonaisvaltaisempaan tarkasteluun.