EU:n budjettiin kohdistuu tulevina vuosina suuria menopaineita. Toisaalta jäsenvaltioiden maksuosuuksien korottamiseen suhtaudutaan yleisesti ottaen erittäin kriittisesti. Tässä tilanteessa on välttämätöntä löytää uusia keinoja rahoittaa EU:n yhteisten tavoitteiden toimeenpanoa. Siksi on erikoista, että Suomen EU:n rahoituskehykseen liittyvässä ennakkovaikuttamisessa sivuutetaan EU:n omien varojen kehittäminen. 

Omien varojen huomattavasti nykyistä kunnianhimoisempi kehittäminen toisi Suomen toivomaa vakautta, joustavuutta ja ennakoitavuutta EU:n budjettiin. Omien varojen kehittäminen voisi vähentää unionin riippuvuutta jäsenmaksuista ja keventää jäsenvaltioiden kansallisiin budjetteihin kohdistuvia paineita. 

Menopaineita luoviin tarpeisiin, kuten turvallisuusympäristön muutokseen, luonnon tilan parantamiseen, geopoliittiseen kilpailuun sekä vihreän siirtymän ja teknologisen murroksen läpivientiin, vastaaminen edellyttää EU:n rahoituskehyksen sisällä myös priorisointia ja liikkumavaran kasvattamista. 

Rahojen tehokkaan käytön kannalta on kriittisen tärkeää varmistaa, että budjettirakenteen uudistaminen ei johda rahoituksen valumiseen liian yksinkertaisten kriteerien kautta painotetusti isoille jäsenvaltioille. On myös Suomen edun mukaista, että rahoituksen kohdentamisessa korostuvat läpileikkaavasti osaaminen, laatu ja uudistuminen. 

On hyvä, että Suomen kannassa tuetaan vahvasti laatuperustaisen tutkimus- ja innovaatiorahoituksen vahvistamista, sillä ilman sitä EU ei pärjää globaalissa kilpailussa. Osaamisen vahvistaminen ja sosiaalisen median säätely EU:n jäsenmaissa voi tulevaisuudessa vaatia myös yhteisiä ponnistuksia medialukutaidon kehittämiseksi ja hybridivaikuttamisen ehkäisemiseksi. 

Jäsenmaiden, Suomi mukaan lukien, ei kuitenkaan vaikuttamisessaan tule tuijottaa yksinomaan euromääräisiä kokonaissaantoja. EU:sta saatavia hyötyjä ei mitata yksinomaan euroissa, vaan myös vaikuttavuudessa. Yksittäisten jäsenvaltioiden osaoptimointi voi pahimmillaan jarruttaa esimerkiksi EU:n budjettirakenteen tarpeellisia uudistuksia ja siten heikentää unionin kykyä vastata kohtaamiinsa haasteisiin ja kriiseihin. 

EU vastaa muuttuneeseen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen vahvistamalla jäsenmaiden puolustusta monin eri keinoin. On perusteltua ja järkevää luoda puitteita EU:n yhteisten puolustusponnistusten toteuttamiseksi ja siten myös sitouttaa kaikkia jäsenvaltioita Suomen kaltaisten rajavaltioiden kannalta olennaisiin panostuksiin ja huoltovarmuuteen. 

Samaan aikaan tulee ymmärtää, että globaaleihin kehityskulkuihin on vastattava myös muutoin, kuin puolustuksen keinoin. Suomessa on perinteisesti ollut vahva ymmärrys laajasta kokonaisturvallisuudesta, jossa ei vain varauduta uhkiin, vaan myös pyritään ennaltaehkäisemään niitä. Turvallisuuspolitiikan näkökulmasta EU:n ulkosuhderahoituksella on tässä iso merkitys. Siitä huolimatta se on jäänyt Suomen ennakkovaikuttamisessa kokonaan vaille huomiota. 

Tilanteessa, jossa Yhdysvallat vetäytyy vauhdilla maailmanpolitiikan näyttämöltä, EU:lla on mahdollisuus ja myös velvollisuus ottaa aiempaa vahvempi rooli globaalissa kehityksessä. Etenkin Afrikan alueella tyhjiön täyttävät pian muut toimijat, jos EU:lla ei ole valmiutta vahvistaa yhteistyötä kaupan, turvallisuuden ja kehityksen saralla alueella. 

EU tunnetaan vastuullisena, luotettavana ja vaikuttavana yhteistyökumppanina. Johdonmukainen sitoutuminen oikeusvaltioperiaatteeseen, kansainvälisiin sopimuksiin ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin turvaavat tämän jatkossakin. Tämä maine on parhaimmillaan kovaa valuuttaa kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa ja siksi EU:n ulkopoliittisilla, kehityspoliittisilla ja diplomaattisilla suorituskyvyillä on merkitystä myös talouden ja kilpailukyvyn kannalta. Suomen tulisi tavoitella niiden vahvistamista. 

Yleisesti ottaen Suomen EU-vaikuttamisessa on Orpon hallituksen kaudella painottunut omien avausten ja EU:n yhteisten tavoitteiden edistämisen sijaan asioiden vastustaminen. Suomi on päätynyt vastustamaan EU:n metsäkatoasetusta, ennallistamisasetusta ja yritysvastuudirektiiviä. Vaikuttavuutemme kannalta on haitallista, jos Suomesta syntyy mielikuva jarruttelijana sen sijaan, että pyrkisimme aktiivisesti löytämään yhteisiä ratkaisuja jäsenvaltioiden rajat ylittäviin ongelmiin ja rakentamaan EU:sta vahvaa globaalia toimijaa. 

Euroopan unionin jäsenmaana Suomen pitää olla hakemassa ratkaisuja aikamme suurimpiin maailmanlaajuisiin ongelmiin ja olla rakentamassa parempaa tulevaisuutta kaikille. 

EU:n, kuten koko maailman, suurin haaste on ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillitseminen, mikä edellyttää mittavia investointeja. Jäsenmaiden yhteisessä talouspolitiikassa on huomioitava välttämättömät ympäristö- ja sosiaaliset investoinnit sekä otettava huomioon talouden syklit. Eurooppa kärsii huomattavasta investointivajeesta, jota on korostettu esimerkiksi entisen EKP:n johtajan Mario Draghin raportissa. Sen mukaan EU:n tulisi lisätä investointeja 800 miljardilla vuosittain pysyäkseen globaalien kilpailijoiden, kuten Yhdysvaltojen ja Kiinan, tahdissa. EU-budjetin kasvattaminen ja yhteisen velan liikkeelle laittaminen lisäisivät EU:n finanssipoliittista kapasiteettia panostaa näihin tarpeellisiin ja kiireellisiin investointeihin. EU:n yhteisiä varoja tulisi myös kasvattaa EU:n laajuisilla veroilla, kuten finanssitransaktioverolla, päästöpohjaisella lentoverolla, digiverolla ja varallisuusverolla. 

EU:n tulee tarjota riittäviä taloudellisia resursseja aluekehityksen tukemiseen. Aluekehitystukea on kohdistettava nykyistä enemmän kasvukeskusten ulkopuolisille alueille sosiaalisen hyvinvoinnin, työllisyyden, koulutuksen ja liikenneyhteyksien kehittämiseksi. EU:n aluepolitiikan on tuettava reilua siirtymää, jossa ilmasto- ja ympäristötavoitteet yhdistyvät sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Maaseudun elinvoima ja luonnonvarojen kestävä käyttö ovat keskeisiä tavoitteita. EU:n on valvottava, että aluetukien käyttö kohdistuu erityisesti maiden heikoimmille alueille ja ehkäisee alueellista epätasa-arvoa. 

Suomi on ollut EU:n tutkimus- ja innovaatiotoiminnan rahoituksessa nettosaaja, ja useat harvaan asutut maakunnat, erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa, ovat saaneet aluekehitysrahoitusta suhteellisesti muuta maata enemmän. Tästä huolimatta erityisesti Itä-Suomen tilanne on heikentynyt rajat ylittävän yhteistyön keskeydyttyä, mikä on seurausta Venäjän hyökkäyssodasta. Euroopan komission sekä parlamentin tulisi linjata, miten rajaseutujen kehitystä voidaan jatkossa edistää oikeudenmukaisella ja kestävällä tavalla. Alueellista tasa-arvoa tukeva aluepolitiikka on reilun, kestävän ja sosiaalisesti oikeudenmukaisen Euroopan ja Suomen rakentamisen avaintekijä. EU-tukea on suunnattava lisää rajaseuduille, kuten Kaakkois- ja Itä-Suomeen. Unionin on tuettava erityisesti rajat ylittävän raideliikenteen kehittymistä. 

EU-rahoitusta on suunnattava voimakkaammin Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin vahvistamiseen. Näiden lisäksi rahoitusta on kohdennettava laajempaa sosiaalisesti kestävää rakennemuutosta tukeviin investointeihin, kuten ympäristötoimiin, liikkuvuuden edistämiseen sekä tutkimus- ja kehitystoimintaan. Kokonaisuus vahvistaa kansalaisten tukea reilulle ja ilmastokestävälle siirtymälle. Osana kokonaisuutta EU:n on tuettava vahvaa julkista asuntorakentamista, sillä asuminen on perusoikeus ja olennainen osa kestävää ja inhimillistä elämää. Koheesiorahan ohjaaminen kohtuuhintaiseen asumiseen auttaa vastaamaan elinkustannuskriisiin ja tukee siirtymää ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään yhteiskuntaan. 

EU-rahoituksen on edistettävä syrjimättömyyttä, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta jäsenvaltioissa. Unionin on voitava jäädyttää tai pidättää rahoitus, jos jäsenvaltio rikkoo näitä periaatteita tai toimii vastoin oikeusvaltioperiaatetta, esimerkiksi heikentämällä tuomioistuinten riippumattomuutta, sallimalla rakenteellisen korruption tai rajoittamalla kansalaisten yhdenvertaisia oikeuksia. EU:n on lisäksi vahvistettava rahoituksensa läpinäkyvyyttä ja kehitettävä mekanismeja, jotka mahdollistavat tehokkaan valvonnan myös jälkikäteen. Unionin toimien tulee tähdätä strategisen suvereniteetin vahvistamiseen vähentämällä sen riippuvuuttaan ulkopuolisista toimijoista erityisesti puolustuksen, energian ja teknologian aloilla. EU:n on varmistettava, ettei sen rahoitusta käytetä toimintaan, joka on ristiriidassa sen periaatteiden tai kansainvälisen oikeuden kanssa.