Yleistä

Käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä on kyse täydentävästä kansallisesta lainsäädännöstä, jota edellyttää 4.11.2018 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2018/1805 jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten vastavuoroisesta tunnustamisesta. Kyse on jäsenvaltioiden välisestä rikosprosessuaalisesta yhteistyöstä, joka koskee toisessa jäsenvaltiossa annettujen jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten täytäntöönpanoa. Jäädyttämisellä tarkoitetaan Suomessa vakuustakavarikkoa, väliaikaista vakuustakavarikkoa tai takavarikkoa (1. lakiehdotus, 4 §). 

Asetusta täydentävänä lakina ehdotetaan säädettäväksi laki jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten vastavuoroista tunnustamista Euroopan unionissa koskevan asetuksen soveltamisesta (1. lakiehdotus, jäljempänä soveltamista koskeva laki). Lisäksi esityksessä muutetaan rikoslakia (39/1889), omaisuuden tai todistusaineiston jäädyttämistä koskevien päätösten täytäntöönpanosta Euroopan unionissa annettua lakia (540/2005, jäljempänä jäädyttämislaki), vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta menetetyksi tuomitsemista koskeviin päätöksiin tehdyn puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta annettua lakia (222/2008), pakkokeinolakia (806/2011) ja sakon täytäntöönpanosta annettua lakia (672/2002). 

Asetusta täydentävänä uusi lainsäädäntö ei muodosta itsenäistä ja kattavaa sääntelykokonaisuutta, vaan sitä sovelletaan rinnakkain asetuksen kanssa. 

Euroopan unionin rikosprosessuaalisen yhteistyön alalla on jo nykyään voimassa puitepäätökset vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskeviin päätöksiin. Puitepäätös omaisuuden tai todistusaineiston jäädyttämistä koskevien päätösten täytäntöönpanosta Euroopan unionissa (2003/577/YOS, jäljempänä jäädyttämispuitepäätös) mahdollistaa osaltaan yhdessä jäsenvaltiossa tehdyn jäädyttämispäätöksen täytäntöönpanon toisessa jäsenvaltiossa, jossa jäädytettävää omaisuutta on. Puitepäätös vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta menetetyksi tuomitsemista koskeviin päätöksiin (2006/783/YOS, jäljempänä konfiskaatiopuitepäätös) puolestaan koskee yhdessä jäsenvaltiossa annetun konfiskaatiotuomion lähettämistä pantavaksi täytäntöön toisessa jäsenvaltiossa, jossa menettämisseuraamuksen kohteena olevaa omaisuutta on. Mainitut puitepäätökset vastaavat sisällöllisesti pitkälti asetuksen sisältöä. 

Asetuksella korvataan mainitut puitepäätökset niiden jäsenvaltioiden välisessä yhteistyössä, joita asetus sitoo. Jäädyttämistä koskevien päätösten osalta asetus kuitenkin koskee vain jäädyttämistä myöhemmin tuomittavan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoa varten. Todistusaineiston jäädyttämistä puolestaan koskee vuonna 2014 hyväksytty direktiivi rikosasioita koskevasta eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä (2014/41/EU). 

Kansallisessa lainsäädännössä jäädyttämispuitepäätös on pantu täytäntöön edellä mainitulla jäädyttämislailla ja konfiskaatiopuitepäätös vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta menetetyksi tuomitsemista koskeviin päätöksiin tehdyn puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta annetulla lailla. Mainitut lait jäävät voimaan suhteessa niihin jäsenvaltioihin, jotka eivät sovella asetusta. 

Valiokunnan saaman selvityksen mukaan asetus ei merkittävästi muuta voimassa olevan yhteistyön alaa. Tavoitteena kuitenkin on, että jäsenvaltioiden välinen rikosoikeudellinen yhteistyö asetuksen alalla tehostuu entisestään. Asetus sisältää muun muassa yksityiskohtaiset menettelysäännökset ja menettelyssä noudatettavat määräajat. Asetus myös jossain määrin laajentaa nykyisestä jäsenvaltioiden velvoitteita panna täytäntöön toisissa jäsenvaltioissa annettuja jäädyttämis- ja menettämisseuraamuspäätöksiä. Lisäksi erityisenä tavoitteena on, että rikoksen asianomistajan asema turvataan asetuksen mahdollistamalla tavalla mahdollisimman hyvin. Asetuksella ja siitä aiheutuvilla muutoksilla parannetaan mahdollisuuksia puuttua rikoshyötyyn rajat ylittävässä yhteistyössä ja saada rikollisella toiminnalla hankittuja varoja tuomituksi valtiolle nykyistä tehokkaammin. 

Esityksessä ehdotettu asetusta täydentävä laki asetuksen soveltamisesta (1. lakiehdotus) sisältää säännöksiä muun muassa toimivaltaisista viranomaisista, jäädyttämispäätöksen ja menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen täytäntöönpanosta päättämisestä ja täytäntöönpanosta sekä muutoksenhausta jäädyttämispäätösten ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskeviin päätöksiin. Esityksen mukaan toimivaltaisia viranomaisia ovat jäädyttämispäätösten osalta Suomessa vakuustakavarikko-, väliaikaisen vakuustakavarikko- tai takavarikkopäätöksen tehnyt syyttäjä tai tuomioistuin sekä täytäntöönpanoviranomaisena syyttäjä. Menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten osalta päätöksen antava viranomainen ja täytäntöönpanoviranomainen on esityksen mukaan Suomessa Oikeusrekisterikeskus. Ehdotettu laki sisältää myös asianomistajan asemaa turvaavan säännöksen päätöksen tekemisestä omaisuuden palauttamisesta loukatulle tai loukatulle suoritettavasta korvauksesta. 

Hallituksen esityksestä ilmenevistä syistä ja saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa esityksessä ehdotettuja lakiehdotuksia seuraavin huomioin ja muutosehdotuksin. 

Asetus rikosoikeudellisen yhteistyön säädösinstrumenttina

Hallituksen esityksen taustalla oleva EU-oikeudellinen säädös on asetus eikä direktiivi. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 82(1) artiklan mukaisesti sekä asetusten että direktiivien käyttäminen on mahdollista vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen perustuvassa rikosoikeudellisessa yhteistyössä. Lakivaliokunnan asetuksen neuvotteluvaiheessa antamassa lausunnossa (LaVL 6/2017 vp, s. 4) todetuin tavoin asetuksia käytetään yleisesti silloin, kun tarkoituksena on luoda koko EU:n alueella yhtenäistä sääntelyä, jota voidaan soveltaa sellaisenaan ilman, että säännökset muunnetaan kansalliseksi sääntelyksi. Direktiivejä taas käytetään, kun halutaan jättää kansallista liikkumavaraa sääntelyn tavoitteen toteuttamisessa. Lakivaliokunta on edellä mainitussa lausunnossaan todennut, että käsiteltävänä olevassa asetusehdotuksessa on kysymys säännöistä rikosprosessuaaliselle yhteistyölle, jolloin asetuksen käyttämistä voi puoltaa se, että jäsenvaltioiden erilaiset täytäntöönpanoratkaisut eivät vaikeuttaisi käytännön yhteistyötä. Asetuksen käyttö vastavuoroisen tunnustamisen sääntelyinstrumenteissa on kuitenkin ollut poikkeuksellista direktiiviin verrattuna. Lakivaliokunta on korostanut lausunnossaan sitä, että neuvotteluissa tulee varmistua siitä, että ehdotettu sääntely on käytännössä toimiva ja sisällöltään sellainen, että asetuksen käyttöä instrumenttina voidaan pitää perusteltuna. 

Nyt käsiteltävässä hallituksen esityksessä on kyse jo hyväksyttyä asetusta täydentävästä lainsäädännöstä eikä enää neuvotteluvaiheesta. Hallituksen esitykseen sisältyvä asetusta täydentävä lainsäädäntö on melko laajaa. Tämä johtuu valiokunnan saaman selvityksen mukaan muun muassa siitä, että nyt käsiteltävä asetus muistuttaa sisällöltään direktiiviä. Tulevia lainsäädäntöhankkeita silmällä pitäen lakivaliokunta uudistaa sen, mitä valiokunta on asetuksen neuvotteluvaiheessa lausunut (LaVL 6/2017 vp, s. 4) asetuksen käyttämisestä instrumenttityyppinä. Rikosprosessuaalisessa yhteistyössä asetuksen käyttöä voi puoltaa se, että jäsenvaltioiden erilaiset täytäntöönpanoratkaisut eivät vaikeuta käytännön yhteistyötä. Tällä on merkitystä erityisesti viranomaisyhteistyön tehokkuuden kannalta. Instrumenttityypin valinta on kuitenkin tehtävä aina tapauskohtaisesti. Valiokunta kiinnittää huomiota nyt käsillä olevan asetuksen 53 johdantokappaleeseen, jonka mukaan "Tämän säädöksen oikeudellinen muoto ei saisi muodostaa ennakkotapausta unionin tuleville säädöksille rikosasioissa annetavien tuomioiden ja oikeudellisten päätösten vastavuoroisen tunnustamisen alalla. Tulevien säädösten oikeudellisen muodon valinnan olisi perustuttava huolelliseen, tapauskohtaiseen arvioon ottaen huomioon muun muassa säädöksen vaikuttavuus ja suhteellisuus- ja toissijaisuusperiaatteet." Lakivaliokunta korostaa, että muun muassa rikosprosessioikeus on oikeudenala, jolla sovellettavaksi tulevan sääntelyn osalta on erityistä merkitystä sääntelyn täsmällisyydellä ja tarkkarajaisuudella. 

Jäädyttäminen lainvoimaisen tuomion jälkeen ja oma-aloitteinen jäädyttäminen

Asetuksen 18 artikla koskee menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten tunnustamista ja täytäntöönpanoa. Artiklan 5 kohdassa käsitellään tilannetta, jossa menetetyksi tuomittua omaisuutta ei ole aiemmin määrätty jäädytettäväksi päätöksen lähettäneessä jäsenvaltiossa. Kohdan mukaan tällaisessa tilanteessa täytäntöönpanoviranomainen voi päättää jäädyttää kyseisen omaisuuden omasta aloitteestaan kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen myöhempää täytäntöönpanoa varten. 

Hallituksen esityksessä ehdotetun soveltamislain (1. lakiehdotus) 17 ja 18 § sisältävät säännökset 18 artiklan 5 kohdassa tarkoitetusta oma-aloitteisesta jäädyttämisestä tilanteessa, jossa on kyse toisessa jäsenvaltiossa annetun päätöksen täytäntöönpanosta Suomessa. Lakivaliokunnan kuulemisessa on noussut esiin kysymys siitä, salliiko 18 artiklan 5 kohta menettelyn, jossa menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen antanut viranomainen toimittaa tämän päätöksen mukana myös jäädyttämispäätöksen. Tässä yhteydessä on kiinnitetty huomiota siihen, että Suomessa lainvoimaisen menettämisseuraamusta koskevan tuomion jälkeen jäädyttämispäätöksen antaminen ei ole enää mahdollista. Tässä yhteydessä on tuotu esiin näkemys siitä, että menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon turvaaminen Suomesta lähetettävien päätösten osalta ei välttämättä olisi yhtä tehokasta kuin päinvastaisessa tilanteessa sellaisten toisten jäsenvaltioiden osalta, joissa jäädyttämispäätöksen tekeminen ja lähettäminen lainvoimaisen menettämisseuraamusta koskevan tuomion jälkeen olisi mahdollista. Näin olisi erityisesti tilanteessa, jossa toisessa jäsenvaltiossa ei olisi sovellettavissa 18 artiklan 5 kohdassa ja 1. lakiehdotuksen 17 ja 18 §:ssä tarkoitettua vastaava oma-aloitteinen jäädyttäminen Suomesta lähetettävien menettämisseuraamusta koskevien tuomioiden täytäntöönpanon turvaamiseksi. Tältä osin on tuotu esiin näkemys, että kyse olisi epäsymmetrisestä tilanteesta, ja esitetty, että Suomessa tulisi olla mahdollista jäädyttämispäätöksen tekeminen myös Suomessa annetun lainvoimaisen menetetyksi tuomitsemista koskevan tuomion jälkeen. Toisaalta lakivaliokunnan kuulemisessa on tuotu myös esiin, että soveltamislain 17 ja 18 §:ssä tarkoitettu oma-aloitteinen jäädyttäminen on tarpeetonta, sillä 1. lakiehdotuksen 15 §:ssä tarkoitettu menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten täytäntöönpano sakon täytäntöönpanosta annetun lain (672/2002) mukaisessa järjestyksessä turvaa riittävällä tavalla ja tehokkaasti menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen täytäntöönpanoa. 

Asiassa saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta toteaa, että asetuksessa on kyse vastavuoroista tunnustamista koskevasta säädöksestä, jonka tavoitteena ei ole harmonisoida jäsenvaltioiden kansallista lainsäädäntöä, vaan mahdollistaa yhteistyö riippumatta siitä, että jäsenvaltioiden järjestelmät poikkeavat toisistaan. Hallituksen esityksen perusteluissa todetuin tavoin (HE, s. 9) kansallisten päätösten osalta Suomen järjestelmässä uusista jäädyttämistoimista päättäminen ei ole mahdollista lainvoimaisen menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen antamisen jälkeen, vaan täytäntöönpanotoimet suoritetaan sakon täytäntöönpanosta annetun lain (672/2002) mukaisessa järjestyksessä. Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta ei pidä perusteltuna, että asetuksen voimaantulon vuoksi muutettaisiin kansallisen lainsäädännön perusratkaisuja, joita asetuksen ei voida katsoa edellyttävän. Kyse olisi periaatteellisesti merkittävästä lainsäädännön ja täytäntöönpanojärjestelmän muuttamisesta, jonka mahdollisen tarpeellisuuden selvittäminen vaatisi perusteellisen ja laajan valmistelun. 

Valiokunnan oikeusministeriöltä saaman selvityksen mukaan asetuksen 18 artiklan 5 kohtaa ei voitane tulkita siten, että se nimenomaisesti mahdollistaisi jäädyttämispäätöksen toimittamisen toiseen jäsenvaltioon jo lainvoimaisen menettämisseuraamuspäätöksen lisäksi. Kohdassa sitä vastoin säädetään tilanteesta, jossa menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös toimitetaan ilman jäädyttämispäätöstä, jolloin oma-aloitteinen jäädyttäminen olisi mahdollista täytäntöönpanojäsenvaltiossa. Säännös nimenomaisesti lähtee siitä, että jäsenvaltiot voivat toimittaa menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen ilman jäädyttämispäätöstä. Tällöin täytäntöönpanovaltio voi turvautua oma-aloitteiseen jäädyttämiseen esimerkiksi tilanteessa, jossa kansalliset täytäntöönpanotoimet eivät muutoin olisi riittäviä. 

Valiokunnan saaman selvityksen mukaan tilanteet, joissa jäädyttäminen olisi tarpeellista lainvoimaisen menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen antamisen jälkeen olisivat todennäköisesti harvinaisia. Myös asetuksen 2 artiklan 1 kohdan määritelmäsäännöksen mukaan jäädyttämispäätöksellä tarkoitetaan päätöksen antavan viranomaisen antamaa tai vahvistamaa päätöstä, jonka tarkoituksena on estää omaisuuden tuhoaminen, muuntaminen, liikuttaminen, siirtäminen tai luovuttaminen sen mahdollista myöhempää menetetyksi tuomitsemista varten. Näin ollen myös asetuksen lähtökohtana on, että jäädyttämispäätös ajallisesti edeltää menetetyksi tuomitsemista koskevaa päätöstä. 

Lakivaliokunnan oikeusministeriöltä saaman selvityksen mukaan ei kuitenkaan voida pitää poikkeuksellisena sitä, että Suomen lainsäädäntö mahdollistaisi laajemman yhteistyön suhteessa sellaisiin jäsenvaltioihin, joissa jäädyttämispäätös olisi mahdollista antaa lainvoimaisen menettämisseuraamustuomion jälkeen. Merkille pantavaa on myös, että kansainvälisessä yhteistyössä pakkokeinolain (806/2011) 6 luvun 8 § ja 7 luvun 21 § ovat jo vuodesta 1994 mahdollistaneet vakuustakavarikon ja takavarikon käytön toisen valtion viranomaisen pyynnöstä Suomessa myös niissä tilanteissa, joissa menettämisseuraamus on jo tuomittu vieraan valtion tuomioistuimen antamalla päätöksellä, joka on saanut lainvoiman. 

Vaikka omasta aloitteesta tapahtuvan jäädyttämisen soveltamistilanteet olisivat todennäköisesti harvinaisia ja sakon täytäntöönpanosta annetun lain täytäntöönpanoa koskevat säännökset turvaavat riittävällä tavalla ja tehokkaasti toisen EU-jäsenvaltion Suomeen toimittaman menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen täytäntöönpanoa, pitää lakivaliokunta kuitenkin perusteltuna, että 1. lakiehdotus sisältää esityksen 17 ja 18 §:n mukaisesti säännökset oma-aloitteisesta jäädyttämisestä. Näin on erityisesti sen vuoksi, että valiokunnan saaman selvityksen mukaan asetuksen 18 artiklan 5 kohtaa voidaan tulkita myös siten, että täytäntöönpanoviranomaisen tulee voida harkinnanvaraisesti päättää oma-aloitteisesta jäädyttämisestä. Koska asetus on suoraan sovellettava, oma-aloitteinen jäädyttäminen saattaisi olla mahdollista myös suoraan asetuksen 18 artiklan 5 kohdan nojalla. Tämän vuoksi asetuksen tehokkaan soveltamisen kannalta on perusteltua selventää noudatettava menettely kansallisessa lainsäädännössä esityksessä ehdotetuin tavoin. Valiokunnan näkemyksen mukaan ongelmallisena ei voida pitää, että sääntely tulisi todennäköisesti hyvin harvoin sovellettavaksi. 

Edellä selostetun perusteella lakivaliokunta pitää esityksessä ehdotettuja ratkaisuja lainvoimaisen tuomion jälkeen tapahtuvan jäädyttämisen ja oma-aloitteisen jäädyttämisen osalta lähtökohtaisesti asianmukaisina ja perusteltuina. Yksityiskohtaisissa perusteluissa tarkemmin selostetuin tavoin valiokunta kuitenkin ehdottaa 1. lakiehdotuksen 17 §:n tarkistamista asiassa toimivaltaisen käräjäoikeuden osalta. 

Valiokunnan oikeusministeriöltä saaman selvityksen mukaan oikeusministeriössä on 10.7.2020 asetettu työryhmä, jonka tehtävänä on tarkastella pakkokeinolain muutostarpeita. Työryhmän toimikausi on 1.9.2020—31.12.2021. Valiokunta pitää perusteltuna, että työryhmän työssä pakkokeinolain muutostarpeita tarkastellaan laaja-alaisesti ja arvioidaan myös lainvoimaisen tuomion jälkeen tapahtuvaan jäädyttämiseen ja kansainväliseen yhteistyöhön liittyviä kysymyksiä.  

Päätös omaisuuden palauttamisesta loukatulle tai loukatulle suoritettavasta korvauksesta

Esityksen sisältämän 1. lakiehdotuksen 27 § sisältää säännökset päätöksestä omaisuuden palauttamisesta loukatulle tai loukatulle suoritettavasta korvauksesta. Ehdotettu säännös liittyy asetuksen 30 artiklaan ja tavoitteeseen parantaa rikoksen asianomistajan asemaa. 

Ehdotettu säännös merkitsee poikkeusta siitä rikoslain 10 luvun 2 §:n 6 momentin ilmentämästä pääsäännöstä, jonka mukaan hyötyä ei tuomita menetetyksi siltä osin kuin se on palautettu tai tuomittu taikka tuomitaan suoritettavaksi loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Voimassa oleva rikoslain 10 luvun 2 §:n 7 momentti toisaalta jo pitää sisällään poikkeuksen 6 momentin ilmentämästä pääsäännöstä. Tämä poikkeus on säädetty sellaisiin kansainvälisen yhteistyön tilanteisiin liittyen, joissa toisessa valtiossa on jäädytettynä olevaa omaisuutta. Nyt 6 momentin ilmentämään pääsääntöön säädetään käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä vielä toinen poikkeus. Poikkeuksesta säädetään 1. lakiehdotuksen 27 §:ssä ja siihen viitataan rikoslain 10 luvun 2 §:n 8 momentissa (2. lakiehdotus). 

Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta pitää edellä selostettuja säännösehdotuksia sisällöllisesti ja asiallisesti perusteltuina ja asetuksen tavoitteiden mukaisina. Valiokunta kiinnittää huomiota kuitenkin siihen, että poikkeusten myötä sääntely on tältä osin muodostumassa melko monimutkaiseksi. Valiokunnan käsityksen mukaan on selvää, että ehdotetun 27 §:n soveltamisala on esityksessä perustellusti rajoitettu koskemaan vain asetusta. On myös perusteltua, että hallituksen esityksessä on rajauduttu vain asetuksen edellyttämän välttämättömän täydentävän lainsäädännön laatimiseen. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan voidaan lisäksi arvioida, että asetuksen 30 artiklan mukaisia tapauksia esiintyisi vain harvoin ja näin ollen myös ehdotettu 27 § tulisi vain harvoin sovellettavaksi. 

Edellä todetun valossa lakivaliokunta katsoo, että asetuksen voimaantulon vuoksi ei ole tarpeen ryhtyä selvittämään rikoslain 10 luvun 2 §:n laajempia muutostarpeita. Mikäli rikoslain 10 luvun 2 §:n säännöksiä arvioidaan tulevaisuudessa jossain muussa yhteydessä, on valiokunnan näkemyksen mukaan perusteltua kuitenkin arvioida sääntelyä myös siitä näkökulmasta, onko sääntely kokonaisuudessaan riittävän selkeä ja johdonmukainen vai onko siinä joiltakin osin perusteltuja selkeyttämistarpeita. 

Jäädytetyn omaisuuden palauttaminen uhrille (29 artikla)

Asetuksen 29 artikla sisältää säännökset jäädytetyn omaisuuden palauttamisesta uhrille. Hallituksen esityksessä (HE, s. 49) katsotaan, että artikla ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä vaan sitä voidaan soveltaa suoraan. Lakivaliokunta on esitystä käsitellessään arvioinut sitä, onko esityksestä poiketen tarvetta sisällyttää soveltamista koskevaan lakiin erilliset säännökset myös näissä tilanteissa tehtävistä päätöksistä. 

Asetuksen 29 artiklan 1 kohdan mukaan, jos päätöksen antanut viranomainen tai päätöksen antaneen valtion muu toimivaltainen viranomainen on antanut kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti päätöksen jäädytetyn omaisuuden palauttamisesta uhrille, päätöksen antavan viranomaisen on sisällytettävä tieto tästä päätöksestä jäädyttämistodistukseen tai välitettävä myöhemmin tieto tällaisesta päätöksestä täytäntöönpanoviranomaiselle. Artiklan 2 kohdan mukaan, jos täytäntöönpanoviranomainen on saanut tiedon 1 kohdassa tarkoitetusta päätöksestä jäädytetyn omaisuuden palauttamisesta uhrille, sen on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jos kyseinen omaisuus on jäädytetty, se palautetaan uhrille mahdollisimman pian täytäntöönpanovaltion menettelysääntöjen mukaisesti, tarvittaessa päätöksen antaneen valtion välityksellä, edellyttäen, että uhrin omistusoikeutta omaisuuteen ei ole kiistetty, omaisuutta ei ole vaadittu todisteeksi rikosoikeudenkäyntiin täytäntöönpanovaltiossa ja henkilöiden, joita asia koskee, oikeuksia ei loukata. 

Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta yhtyy hallituksen esityksessä omaksuttuun lähestymistapaan eikä katso, että asetuksen 29 artikla edellyttää, että jäädyttämispäätöksen antavassa jäsenvaltiossa olisi tehtävä erillinen päätös pyytää toista valtiota toimittamaan siellä jäädytetty omaisuus asianomistajalle. Artiklan sanamuodon mukaan sitä vastoin täytäntöönpanovaltiolle on toimitettava kansallisen lainsäädännön mukaisesti tehty päätös jäädytetyn omaisuuden palauttamisesta uhrille. 

Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta yhtyy hallituksen esityksen lähestymistapaan myös siltä osin, että valiokunta ei katso asetuksen myöskään edellyttävän täydentävää sääntelyä liittyen päätöksentekoon tilanteissa, joissa toimitetaan jäädytetty omaisuus päätöksen antaneeseen jäsenvaltioon. Artiklan sanamuodon mukaan täytäntöönpanovaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että omaisuus palautetaan uhrille mahdollisimman pian täytäntöönpanovaltion menettelysääntöjen mukaisesti. 

Edellä selostettuihin 29 artiklan säännösten kansallisiin soveltamistilanteisiin liittyen valiokunta toteaa selvyyden vuoksi, että hallituksen esityksessä todetaan (s. 49), että kansallisesti kyse voitaneen katsoa olevan lähinnä takavarikkotilanteista, joissa takavarikko joko osittain tai kokonaan kumotaan pakkokeinolain 7 luvun 17 §:n nojalla. Lisäksi hallituksen esityksessä todetaan, että omaisuuden palauttamista koskevan päätöksen tekisi se toimivaltainen viranomainen, joka on tehnyt jäädyttämispäätöksen. 

Mainitun pakkokeinolain 7 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan takavarikon kumoamisesta päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies. Syyteharkinnan aikana päätöksen saa tehdä vain syyttäjä paitsi, jos kysymys on ainoastaan takavarikoidun esineen, omaisuuden tai asiakirjan palauttamisesta siihen oikeutetulle. Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuin määrää takavarikon kumoamisesta, jos se on päättänyt takavarikoimisesta taikka jos oikeudenkäynnissä on esitetty takavarikoituun esineeseen, omaisuuteen tai asiakirjaan kohdistuva vaatimus. Esineen, omaisuuden tai asiakirjan palauttamisen lykkäämisestä sekä palauttamisen täytäntöönpanoaikaan liittyvistä kysymyksistä säädetään pakkokeinolain 7 luvun 18 §:ssä. 

Kun tuomioistuin käsittelee syyteasiaa tai menettämisseuraamusta koskevaa vaatimusta, sen tulee pakkokeinolain 7 luvun 20 §:n nojalla päättää, onko takavarikko edelleen pidettävä voimassa, kunnes menettämisseuraamus pannaan täytäntöön tai asiasta toisin määrätään. Pakkokeinolain 7 luvun 22 §:n mukaan takavarikkoa tai asiakirjan jäljennöstä koskevasta tuomioistuimen päätöksestä saa valittaa erikseen. 

Valiokunnan saaman selvityksen mukaan tuomioistuin käytännössä takavarikon kumotessaan määrää, kenelle omaisuus on palautettava vai tuomitaanko se mahdollisesti rikoslain 10 luvun säännösten nojalla valtiolle menetettäväksi. Tuomioistuin näin ollen tarvittaessa lausuu omaisuuden palauttamisesta oikealle omistajalle. Pakkokeinolain 7 luvun 23 § sisältää säännökset menettelytavoista takavarikoidun omaisuuden tai asiakirjan palauttamiseksi. 

Valiokunnan saaman selvityksen mukaan, kun poliisiin kuuluva pidättämiseen oikeutettu virkamies tekee takavarikon kumoamista koskevan päätöksen, se tarvittaessa takavarikkopöytäkirjaan merkittävässä päätöksessään tekee merkinnän myös siitä, että omaisuus on palautettava oikealle omistajalle. Saadun selvityksen perusteella on oletettavaa, että myös syyttäjä toimii näin kumotessaan takavarikon. 

Hallituksen esityksessä on edellä mainituin tavoin todettu (s. 49), että tällaisen päätöksen tekisi se toimivaltainen viranomainen, joka on tehnyt jäädyttämispäätöksen, eli ehdotetun soveltamista koskevan lain 5 §:n mukaisesti syyttäjä tai tuomioistuin. Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta katsoo, että edellä tarkoitetut tuomioistuimen ja syyttäjän päätökset ovat 29 artiklan 1 kohdan mukaisia kansallisen lain mukaisia päätöksiä jäädytetyn omaisuuden palauttamisesta uhrille, joita koskeva tieto välitetään täytäntöönpanoviranomaiselle. Valiokunta toteaa selvyyden vuoksi, että päätös ei edellä selostetun valossa välttämättä ole sen toimivaltaisen viranomaisen tekemä, joka on tehnyt alkuperäisen jäädyttämispäätöksen. Lisäksi, koska 29 artiklan 1 kohdan mukaan myös päätöksen antaneen valtion muu toimivaltainen viranomainen voi antaa päätöksen jäädytetyn omaisuuden palauttamisesta uhrille, voitaneen katsoa, että kyseeseen voi tulla myös muun pidättämiseen oikeutetun virkamiehen päätös. 

Kun Suomi on täytäntöönpaneva jäsenvaltio, toimivaltaisen täytäntöönpanoviranomaisen eli syyttäjän tulisi asetuksen 29 artiklan 2 kohdan mukaisesti kansallisten menettelysääntöjen mukaisesti toteuttaa tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että omaisuus palautetaan uhrille mahdollisimman pian. Käytännössä jäädyttämispäätös voisi olla jo täytäntöönpantavana. Tällöin Suomen täytäntöönpanoviranomaisen eli syyttäjän olisi todennäköisimmin sovellettava myös asetuksen 27 artiklan 3 kohtaa täytäntöönpanon lopettamisesta. Täytäntöönpanotoimista vastuussa olevan kansallisen viranomaisen, jonka hallussa omaisuus olisi, tulisi käytännössä huolehtia omaisuuden palauttamisesta oikealle omistajalle. 

Edellä selostetun valossa lakivaliokunta yhtyy hallituksen esityksen (HE, s. 49) näkemykseen siitä, että artikla ei lähtökohtaisesti edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä vaan asetusta voidaan soveltaa suoraan. Valiokunta kuitenkin painottaa, että sääntelyn soveltamiskäytäntöä on tarpeen seurata tarkoin myös tältä osin. Mikäli soveltamiskäytännön perusteella ilmenee tarpeita tarkentavalle kansalliselle lainsäädännölle, on täydentävän lainsäädännön tarvetta syytä arvioida uudelleen. Myös asetuksen soveltamista koskevassa koulutuksessa on syytä huomioida 29 artiklaan liittyvät käytännön tilanteet. 

Koulutus ja seuranta

Nyt käsiteltävään asetukseen ja yleisestikin kansainväliseen rikosprosessioikeuteen ja EU:n rikosoikeudellista yhteistyötä koskeviin instrumentteihin liittyvät asiat ovat usein monimutkaisia ja haastavia. Soveltamistilanteiden haastavuutta lisää, että asiassa voi tulla sovellettavaksi asetuksen säännösten lisäksi kansallinen täydentävä sääntely. Tämän lisäksi osaamisen kertymistä rajoittaa käsiteltäväksi tulevien asioiden kohtuullisen rajoitettu määrä. 

Edellä todetun valossa lakivaliokunta pitää erittäin tärkeänä, että tuomioistuimien ja muiden viranomaisten riittävästä ja asianmukaisesta koulutuksesta huolehditaan. Tämä on tärkeää sekä asioiden sujuvan käsittelyn että myös asianosaisten oikeusturvan takia. Asetuksen säännöksiä koskeva ja sen tarkempiin kansallisiin käytännön soveltamistilanteisiin liittyvä koulutus on tärkeää myös sen vuoksi, että hallituksen esityksestäkin (HE, s. 4) ilmi käyvin tavoin lähtökohtana on, että asetus on voimassa sellaisenaan eikä sitä saa selittää tai täsmentää kansallisella sääntelyllä. Osaamisen kertymisen vuoksi myös asioiden keskittäminen esityksessä ehdotetuin tavoin on perusteltua. 

Lakivaliokunta korostaa lisäksi sen tärkeyttä, että nyt käsiteltävänä olevan jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevan sääntelyn soveltamista seurataan ja ryhdytään tarvittaviin toimiin esimerkiksi soveltamislakia tarkistamalla, mikäli sääntelyn soveltamiskäytännössä havaitaan ongelmia, joihin voidaan kansallisella lainsäädännöllä vaikuttaa EU-asetuksia täydentävien kansallisten säännösten antamista koskevien reunaehtojen puitteissa.