1.1  Lainsäädäntö ja käytäntö

1.2  Nykytilan arviointi

Ulosottokaaren palkan ulosmittausta koskeva järjestelmä on toimiva. Järjestelmä takaa velalliselle ja tämän perheelle kohtuullisen toimeentulon ja ottaa samalla huomioon velkojan oikeuden maksunsaantiin. Palkan ulosmittauksella saattaa kuitenkin joissain tilanteissa olla vaikutusta työttömien velallisten halukkuuteen ottaa vastaan työtä. Vaarana on, että etenkin lyhytnäköisesti ajattelevien velallisten osalta ulosotto muodostaa kannustinloukun. 

Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuonna 2015 noin 203 000 ulosottovelallisesta henkilöstä noin 40 000 luokiteltiin työttömiksi. Vuonna 2016 noin 214 000 ulosottovelallisesta noin 44 000 luokiteltiin työttömiksi. Tilastokeskuksen julkisten tietojen perusteella ei ole mahdollista arvioida, miten moni näistä henkilöistä on pitkäaikaistyöttömiä. 

Työllistymisen kannustimia voidaan arvioida niin sanottujen efektiivisten marginaaliveroasteiden sekä työllistymisveroasteiden avulla. Näitä mittareita käytetään tyypillisesti verotuksen ja sosiaaliturvan kannustinvaikutusten arvioimiseen, ja niiden soveltamiseen ulosottoon liittyykin varaumia. Ulosottoa ei nimittäin ole tarkoitettu pysyväksi tilaksi, ja on myös velallisen etujen mukaista saada ulosotossa oleva velka maksettua pois mahdollisimman nopeasti. Lisäksi on otettava huomioon, että aiemman empiirisen tutkimuksen puutteen vuoksi kohderyhmän reagointia taloudellisiin kannustimiin tunnetaan huonosti. 

Ulosoton kannustinloukkutyöryhmän mietinnössä (Ulosottoon liittyvien kannustinloukkujen purkaminen, oikeusministeriön julkaisusarja Mietintöjä ja lausuntoja 38/2017) on tarkasteltu ulosoton vaikutusta työnteon kannustimiin edellä mainittujen mittareiden valossa ottaen samalla huomioon työttömyysetuuksien, yleisen asumistuen ja toimeentulotuen merkitys ja vertailtu eri vaihtoehtoja ulosottoon liittyvien työllistymisen kannustinloukkujen purkamiseksi.  

Pitkään työttömänä olleille velallisille on perusteltua myöntää helpotuksia ulosottoon, jotta ulosotto ei merkitsisi kannustinloukkua työn vastaanottamiselle. Kannustinloukkujen purkamista tavoittelevan toimenpiteen tulisi kohdistua vain työttömiin velallisiin eikä yleisesti laajaan joukkoon ulosottovelallisia. 

2.1  Tavoitteet ja toteuttamisvaihtoehdot

Esityksen tavoitteena on parantaa työttömien ulosottovelallisten kannustimia ottaa vastaan työtä ja tällä tavoin helpottaa ulosottovelallisten asemaa. Tavoitteen saavuttamiseksi on tarkasteltu seuraavia eri ratkaisuvaihtoehtoja: ulosoton suojaosuuden korottamista, toistuvaistulon ulosmittauksen uudistamista kokonaan tai osittain ja palkan ulosmittauksen lykkäämistä työllistymisen johdosta. Vaihtoehtojen välisessä valinnassa on otettu kannustinvaikutusten lisäksi huomioon muun muassa vaikutukset velkojien ja velallisten asemaan. Kattava vertailu eri vaihtoehtojen vaikutuksista sisältyy ulosoton kannustinloukkutyöryhmän mietintöön (Ulosottoon liittyvien kannustinloukkujen purkaminen, oikeusministeriön julkaisusarja Mietintöjä ja lausuntoja 38/2017, s. 17—31). 

Mietinnössä on arvioitu, mitä vaikutuksia olisi ulosoton suojaosuuden korottamisella nykyisestä 672,30 eurosta 900 euroon kuukaudessa. Suojaosuuden nostaminen kohdentuisi tavoitteeseen nähden heikosti. Se parantaisi työllistymisen laskennallisia kannustimia matalissa ja korkeissa tuloluokissa ja vaikuttaisi ulosmittauksen määrää vähentävästi myös työssäkäyvillä hyvätuloisilla ulosottovelallisilla. Sen sijaan vaikutusta ei olisi juuri lainkaan ennakoitujen bruttokuukausiansioiden ollessa välillä 2 200—4 000 euroa. Efektiivisen marginaaliveroasteen, jolla kuvataan työtuntien määrän lisäämisen kannattavuutta, näkökulmasta suojaosuuden korottaminen parantaisi kannustimia erittäin matalilla (<700 €/kk) ja korkeilla (>4 000€/kk) tuloilla, mutta heikentäisi lisätyönteon kannustimia tulovälillä 1 600—2 300 €/kk. Kannustinloukku ei poistuisi, vaan siirtyisi paikasta toiseen. 

Suojaosuuden korottaminen 900 euroon kuukaudessa aiheuttaisi velkojille vuosittain 90—95 miljoonan euron menetykset, josta julkisvelkojien osuus on noin 40—42,5 miljoonaa euroa. Julkisen sektorin saamatta jääneet tulot olisi kerättävä jollakin muulla tavalla. Toisaalta julkiselle taloudelle koituisi hyötyä työllisyyden kasvusta siltä osin kuin velallisten oletetaan reagoivan taloudellisten kannustimien paranemiseen eikä työllistymiselle ole muuta estettä kuin kannustinloukku. 

Suojaosuuden korottaminen 900 euroon tarkoittaisi sitä, että noin 17 000 velallista jäisi kokonaan ulosoton ulkopuolelle. Ulosoton varattomuusesteestä seuraa maksuhäiriömerkintä, jonka perusteella luotonantaja näkee, ettei henkilöltä saada ulosotonkaan kautta perittyä mitään. Tämä johtaa käytännössä velallisen luottokelvottomuuteen. Suojaosuuden korottamisella vaikeutettaisiin siten alimpien tulonsaajaryhmien mahdollisuutta saada luottoa ja rahoittaa hankintojaan. Esimerkiksi kodinkoneen ostaminen osamaksukaupalla, puhelinliittymän avaaminen, vuokra-asunnon vaihtaminen tai vakuutuksen ottaminen vaikeutuisi huomattavasti. 

Suojaosuuden korottaminen, kuten myös muut ulosmittausta vähentävät toimenpiteet, tarkoittavat sitä, että velan maksu siirtyy myöhäisempään ajankohtaan. Viivästyskoron kertymisen vuoksi velkamäärä kasvaa. Tämän näkökohdan painoarvo on sitä suurempi, mitä suurempi velallisen ulosottovelan kokonaismäärä on. 

Suojaosuuden korottamisella saattaisi olla myös maksumoraalia heikentäviä vaikutuksia. Tuntuva korotus suojaosuuteen antaisi signaalin siitä, ettei alimpiin tulonsaajaryhmiin kuuluvien tarvitsisi edes yrittää maksaa velkojaan, kun heiltä ei ulosotonkaan kautta saataisi perittyä mitään. Tuntuva korotus tarkoittaisi, että nykyistä suurempi osa veloista jäisi maksamatta. Tämä voisi heikentää luotonantajien luottamusta luottojen takaisinmaksuun, ja näkyä esimerkiksi kohonneen riskin johdosta korkeampina luottojen hintoina. Lisäksi osa velkojista on yksityishenkilöitä, kuten rikoksen uhreja ja yksityisten välisen riidan voittaneita, joiden kannalta suojaosuuden nostaminen voi olla kohtuutonta.  

On myös huomattava, että ulosottovelallisten tulojakauma pakkautuu matalille tulotasoille, joten velkojien kertymien menetys olisi huomattava myös siinä tapauksessa, että suojaosuutta korotettaisiin muulle tasolle kuin vertailuarvona käytettyyn 900 euroon. 

Edellä mainituista syistä suojaosuuden korottamista ei voida pitää oikeana tapana purkaa ulosottoon liittyviä työllistymisen kannustinloukkuja. 

Mietinnössä on yhtenä vaihtoehtona selvitetty ulosmittauksen määrän vähentämistä tulorajaulosmittauksessa. Ulosmittauksen määrää koskevasta järjestelmästä seuraa, että ulosoton eri osia ei voida yksittäin muuttaa ilman, että aiheutetaan epäjatkuvuuskohtia ulosmittauksessa. Jos esimerkiksi tulorajaulosmittaus laskettaisiin kahdesta kolmasosasta puoleen suojaosuuden ylittävästä nettotulosta, siitä seuraisi kaksi kertaa suojaosuuden kohdalle huomattava epäjatkuvuuskohta, jossa ylimääräisen euron ansaitseminen vähentäisi merkittävästi käteen jääviä tuloja. 

Samoin on arvioitu ulosmittauksen määrän muuttamista nykyjärjestelmään verrattuna tyypillisemmällä tapaa progressiiviseksi järjestelmäksi. Tämä tarkoittaisi, että kunkin tulorajan ylittävistä tuloista ulosmitattaisiin tietty prosenttiosuus, mutta tulorajojen ylittäminen ei vaikuttaisi alempien tulo-osien ulosmittaukseen. Järjestelmä muistuttaisi tällöin nykymuotoista progressiivista tuloveroasteikkoa.  

Tällainen järjestelmän muuttaminen olisi niin merkittävä, että se edellyttäisi asteikon huolellista uudelleenharkintaa sekä sovittamista yhteen loogisesti ja toimivasti sosiaaliturvajärjestelmien kanssa. Tämä vaihtoehto olisi asetettuun tavoitteeseen nähden liian järeä, eikä tällä hetkellä ole saatavissa riittävää tutkimustietoa sen tueksi. Mahdollista palkan ulosmittausjärjestelmän uudistamista olisikin tarvittaessa syytä selvittää tarkemmin vasta sen jälkeen, kun Palkansaajien tutkimuslaitoksessa meneillään oleva ulosottoa koskeva tutkimus (Optimal default regime and labor supply) on valmistunut. 

Parhaana vaihtoehtona ulosottoon liittyvien kannustinloukkujen purkamiselle voidaan pitää työllistymisen perusteella myönnettävän lykkäyksen tehostamista. Ulosottokaaren 4 luvun 51 §:n 2 momentin mukaista mahdollisuutta työllistyvän velallisen ulosmittauksen lykkäämiseen on käytetty hyvin vähän. Velallisten tietämys mahdollisuudesta on heikkoa, ja ulosottomiehelle jää paljon harkintavaltaa siinä, myöntääkö hän lykkäyksen. 

Ulosmittauksen lykkäämiseen perustuvan vaihtoehdon mukaan ulosottomies olisi velallisen pyynnöstä velvollinen myöntämään vuoden työttömyyden jälkeen työllistyvälle velalliselle lykkäystä ulosmittauksen alkamiseen. Ulosottomiehelle jätettäisiin harkintavaltaa sellaisia tilanteita varten, joissa säännöstä käytetään väärin eli velallinen työskentelee toistuvasti vain lykkäysjakson ajan. Lykkäyskuukausien enimmäismäärää nostettaisiin neljästä kuuteen kuukauteen. Velallisen oikeus lykkäyskuukausiin rajoitettaisiin alimpiin tulonsaajaryhmiin (tulorajaulosmittaukseen), joissa sosiaalitukien suuruus vaikuttaa eniten työn vastaanottamishalukkuuteen ja joissa työnteon taloudelliset kannustimet ovat siten heikoimmillaan. Lykkäysmahdollisuus säilyisi harkinnanvaraisena ja enimmäiskestoltaan neljään kuukauteen rajattuna niiden velallisten osalta, jotka työllistyvät tulorajaulosmittausta korkeammille tuloille tai jotka ovat olleet alle vuoden työttöminä. 

Lykkäys eli täysi keskeytys ulosmittaukseen olisi velallisen näkökulmasta tuntuva, vaikutuksiltaan ulosottokaaren 4 luvun 52 §:ssä tarkoitettua vapaakuukautta vastaava toimi. Lykkäyksen keston aikana työllistymisen taloudelliset kannustimet olisivat yhtä hyvät kuin velattomilla henkilöillä, koska ulosmittausta ei tehdä lainkaan. Käytännön kokemusten perusteella tiedetään, että velalliset ovat olleet verrattain aktiivisia saadakseen harkinnanvaraisia vapaakuukausia. Siten lykkäyksen myöntämisen tehostamisen ja siitä tiedottamisen voidaan arvioida kannustavan ulosottovelallisia työllistymiseen etenkin työn vastaanottamisvaiheessa sekä lykkäyksen keston aikana. 

Kannustinvaikutuksen pysyvyyttä lykkäyksen päättymisen jälkeen on vaikeaa arvioida empiirisen tutkimuksen vähäisyyden vuoksi. Yhtäältä lyhytnäköisemmät ulosottovelalliset saattaisivat lopettaa työnteon pian lykkäyksen päätyttyä. Toisaalta pitkähkön työttömyyden jälkeinen kiinnittyminen työmarkkinoille voi katkaista negatiivisen kierteen ja aktivoida henkilöä myös pitkäkestoisemmin. On myös huomattava, että lykkäystä vaikutuksiltaan vastaavia vapaakuukausia on saatavissa vuosittain, minkä voidaan olettaa lieventävän lykkäyksen päättymisen negatiivista vaikutusta. Tähän suuntaan vaikuttaisi myös se, että uuden lykkäyksen saamista vaikeutettaisiin erityisesti niiden tapausten osalta, joissa velallisen havaitaan tarkoituksellisesti työskennelleen vain lykkäysjakson ajan. 

Toimenpiteen vaikutus velkojien asemaan jäisi pieneksi sen vuoksi, että se kohdentuisi tarkasti kohderyhmäänsä eli vähintään noin vuoden työttömänä olleisiin ulosottovelallisiin. Niiden henkilöiden osalta, jotka ovat ennen työllistymistään saaneet ainoastaan työmarkkinatukea tai peruspäivärahaa, negatiivisia vaikutuksia velkojiin ei aiheutuisi lainkaan siltä osin kuin henkilön oletetaan ilman kannustinta jättävän työn vastaanottamatta. Tämä johtuu siitä, ettei työmarkkinatuesta tai peruspäivärahasta voida tehdä ulosmittausta, eli velkoja olisi joka tapauksessa jäänyt ilman kertymää saatavalleen. 

Kertymän saamatta jääminen lykkäysajalta liittyisi lähinnä ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa saavien työttömien henkilöiden velkojiin. Toisaalta velkojien voidaan olettaa saavan työllistymisestä hyötyä lykkäyksen päättymisen jälkeen henkilön kiinnityttyä uudelleen työelämään. 

Niiden velallisten osalta, jotka olisivat joka tapauksessa työllistyneet ilman lainsäädännön muuttamistakin, velkojille aiheutuisi lyhyellä tähtäimellä jonkin verran kertymän menetystä. Kysymys ei kuitenkaan olisi saatavan lopullisesta menetyksestä, vaan täytäntöönpanon siirtymisestä myöhempään ajankohtaan. Lykkäyksen kestoa voidaan pitää ulosottoperusteen lopulliseen vanhentumisaikaan nähden varsin lyhyenä aikana. Tämä korostuu erityisesti verrattaessa lykkäysvaihtoehtoa suojaosuuden korottamiseen, joka jäisi rasittamaan ulosottokertymää aina saatavan lopulliseen vanhentumiseen saakka. 

Toisaalta on huomattava, että julkisoikeudellisten saatavien lopullinen vanhentumisaika on huomattavasti lyhyempi kuin ulosottoperusteen vanhentumisaika, sillä verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain (706/2017) 20 §:n mukaan julkinen saatava vanhentuu viidessä vuodessa. Toimenpiteen haittavaikutusten julkisvelkojien kertymiin arvioidaan kuitenkin jäävän vähäisiksi syistä, joita on selostettu edellä. 

Julkiselle taloudelle koituisi hyötyä työllisyyden kasvusta siltä osin kuin velallisten oletetaan reagoivan taloudellisten kannustimien parantamiseen eikä työllistymiselle ole muuta estettä kuin kannustinloukku. Lisäksi ehdotus voi vähentää pimeän työn houkuttelevuutta ja olla siten harmaan talouden torjunnan kannalta positiivinen. 

Vaihtoehto vaikuttaisi myönteisesti velallisten asemaan, koska he saisivat tuntuvan kannustimen työn vastaanottamiseen. Muutos ei aiheuttaisi velallisille varattomuusestettä eikä siten vaikuttaisi heidän elämäänsä vaikeuttavasti. 

Lykkäyskuukausien lisääminen tarkoittaa muiden ulosmittausta vähentävien toimenpiteiden tapaan sitä, että velan maksu siirtyy myöhäisempään ajankohtaan. Viivästyskoron kertymisen vuoksi velkamäärä kasvaa. Toisaalta velallisella itsellään olisi viimekätinen määräysvalta sen suhteen, pyytääkö hän lykkäystä. Ulosottovelan mahdollisimman nopeaan lyhentämiseen pyrkivä velallinen voisi jättää pyytämättä lykkäystä tai pyytää sitä lyhempänä kuin laki mahdollistaa. Siten vaihtoehto olisi velallisten näkökulmasta joustavampi kuin esimerkiksi suojaosuusjärjestelmään tehtävät muutokset. 

Lykkäysvaihtoehdolla ei voida arvioida olevan merkityksellisiä haittavaikutuksia maksumoraaliin. Kysymys olisi tarkasti määritellylle kohderyhmälle myönnettävästä kannustimesta, jonka väärinkäyttöä pyrittäisiin ehkäisemään estämällä usean lykkäyksen tarkoituksellinen ketjuttaminen. Vaihtoehdon ei voida arvioida johtavan siihen, että nykyistä suurempi osa veloista jäisi maksamatta tai että luottojen hinnat nousisivat. 

Näistä syistä esityksessä ehdotetaan ulosottoon liittyvien kannustinloukkujen purkamista ulosmittauksen lykkäämiseen perustuvan vaihtoehdon pohjalta. 

2.2  Keskeiset ehdotukset

Esityksessä ehdotetaan, että vähintään vuoden työttömänä olleet ulosottovelalliset olisivat suoraan pyyntönsä perusteella oikeutettuja saamaan lykkäystä palkan ulosmittaukseen, jos he työllistyessään ovat tulorajaulosmittauksen piirissä. Siten nykyinen harkinnanvarainen mahdollisuus lykkäyksen antamiseen muutettaisiin näiltä osin velallisen oikeudeksi. Ulosottomies voisi kieltäytyä lykkäyksen myöntämisestä ainoastaan, jos velalliselle on jo aiemmin myönnetty lykkäys ja uuden lykkäyksen antaminen vaarantaisi olennaisesti velkojan maksunsaantioikeuden. Menettelyn yksinkertaistamiseksi työttömyyden kestoa koskeva edellytys sidottaisiin työttömyysetuuden maksupäiviin. Lykkäyksen saaminen edellyttäisi siten työttömyysetuuden saamista 258 päivältä, joka vastaa vuoden työttömyyttä. Lykkäys kestäisi puolet työsuhteen kestosta, kuitenkin enintään kuusi kuukautta. Tämä tarkoittaa, että lykkäyksen enimmäiskesto pitenisi kahdella kuukaudella nykyisestä. 

Sellaisten velallisten osalta, jotka eivät ole ehtineet saada työttömyysetuutta 258 päivältä tai jotka työllistyvät tulorajaulosmittausta korkeammille tuloille, esityksessä ehdotetaan, että ulosmittauksen lykkäys säilyisi nykyiseen tapaan harkinnanvaraisena. Lykkäys kestäisi tällöin enintään puolet työsuhteen kestosta, ei kuitenkaan yli neljää kuukautta. Tarkoituksena on, että harkinnanvaraista lykkäystä myönnettäisiin erityisen matalalla kynnyksellä silloin, kun työttömyyden kestoa koskevan edellytyksen täyttyminen on ollut lähellä. 

Lykkäysoikeus olisi siten rajoitettu sekä työllistyvän velallisen tulotasoon että työttömyyden keston perusteella. Erityisen tärkeää on parantaa niiden ulosottovelallisten asemaa, jotka työllistyvät pienehköille ansioille ja joilla sosiaalitukien menetys tai väheneminen vaikuttaa eniten työn vastaanottamishalukkuuteen. Tarkoituksenmukaista on siten kohdentaa toimenpide niihin ulosottovelallisiin, jotka työllistyessään tulevat tulorajaulosmittauksen piiriin. 

Pitkähkön aikaa jatkunutta työttömyyttä voidaan pitää edelleen tarpeellisena edellytyksenä. Koska lykkäyksestä tulisi velallisen oikeus, sen edellytykset olisi määriteltävä täsmällisemmin kuin nykyisessä säännöksessä, jonka mukaan velallisen on tullut olla ”pitkään työttömänä”. Täsmällisten ja helposti todennettavien soveltamisedellytysten voidaan myös arvioida helpottavan ulosottomiehen ratkaisutoimintaa sekä kasvattavan velallisilta tulevien pyyntöjen määrää, mikä puolestaan edistäisi esityksen työllisyystavoitteiden toteutumista. 

Esityksessä ehdotetaan työttömyyden keston sitomista työttömyysetuuden maksupäiviin, sillä tämä on velallisen näkökulmasta helposti todennettava ja ulosottomiehen näkökulmasta yksiselitteisesti tulkittava vaihtoehto. Niiden päivien lukumäärä, joilta velallinen on saanut työmarkkinatukea tai työttömyyspäivärahaa, on suoraan velallisen nähtävissä esimerkiksi etuuden maksajien sähköisissä asiointipalveluissa. Työttömyysturvalain 2 luvun 1 §:n 2 momentin mukainen määritelmä, joka työttömän tulee täyttää etuutta saadakseen, ei myöskään estä pienimuotoista työntekoa työttömyyden aikana eikä aiheuta siten tulkintaongelmia työttömyyden kestosta. 

Lykkäyksen enimmäiskesto ehdotetaan tulorajaulosmittauksen piirissä olevien velallisten osalta pidennettäväksi kuuteen kuukauteen, jos työttömyysetuutta on saatu ainakin 258 päivältä. Määräaikaisten työsuhteiden osalta lykkäyksen kesto olisi enintään puolet työsuhteen kestosta. Tällä tavoin ulosmittaamatta jäävän palkan suhde velkojalle lykkäyksen jälkeen odotettavissa olevaan kertymään säilyisi tasapainoisena, eikä järjestelmä kannustaisi työllistymiseen vain lykkäyksen enimmäiskeston ajaksi. Samankaltaista mallia on vuoden 2017 alusta käytetty työttömyysturvalain 8 luvun mukaisen liikkuvuusavustuksen keston sääntelyssä. Toistaiseksi voimassaolevat työsopimukset oikeuttaisivat käytännössä lykkäykseen enimmäisajaksi eli työsuhteen kuuden ensimmäisen kuukauden ajaksi. 

Valmistelussa on muutoinkin harkittu mahdollista tarvetta väärinkäyttötilanteiden ehkäisyyn ja sanktiotyyppisiin järjestelyihin. Varsinaista sanktiointia on pidetty tarpeettomana ja vaikeasti toteutettavana. Sen sijaan välttämättömänä on pidetty, että ulosottomiehelle jätetään harkintavaltaa sellaisia tilanteita varten, joissa velallinen pyytää uutta lykkäystä. Tämä on tarpeen erityisesti silloin, kun velallisen havaitaan aiemmin tarkoituksellisesti työskennelleen vain lykkäyksen keston ajan. Sen vuoksi esityksessä ehdotetaan, että lykkäys voidaan jättää antamatta, jos velalliselle on aiemmin myönnetty lykkäys ja uuden lykkäyksen antaminen vaarantaisi olennaisesti velkojan maksunsaantioikeuden. 

Lainsäädännön muuttamisesta olisi tiedotettava velallisia riittävän hyvin, jotta lykkäysmahdollisuutta osataan pyytää. Ulosottomiehiä tulisi kouluttaa lykkäyksen myöntämistä koskevista muutoksista, jotta he ottaisivat lykkäysmahdollisuuden aiempaa useammin esille velallisen kanssa esimerkiksi työllistyvän velallisen tiedustellessa mahdollisuutta vapaakuukauteen. Samoin tulisi kiinnittää huomiota siihen, että ulosottomiehet nykyistä useammin ohjaisivat talous- ja velkaneuvonnan piiriin sellaiset velalliset, joilla saattaa olla edellytyksiä yksityishenkilön velkajärjestelyyn. 

Esityksessä pyritään myös kannustamaan pitkään työttömänä olleita henkilöitä työllistämään itsensä elinkeinonharjoittajina. Ulosmittauksen lykkäämistä ei voida suoraan soveltaa elinkeinotulon ulosmittaukseen, sillä ulosottokaaren järjestelmässä ulosmittauksen ajalliset rajoitukset eli vapaakuukaudet ja lykkäys työllistymisen perusteella koskevat vain palkkaa ja siihen rinnastettavaa toistuvaistuloa. Palkan ulosmittaus suoritetaan kaavamaisesti, kun taas elinkeinotulon ulosmittausta koskevissa säännöksissä ulosottomiehelle jää melko laaja harkintavalta elinkeinotulosta ulosmitattavan määrän suhteen. Tämä johtuu siitä, että elinkeinotoiminnan laatu, kustannusrakenne ja muut vastaavat seikat vaihtelevat (HE 13/2005 vp s. 94). Esityksessä ehdotetaan, että elinkeinotulon ulosmittauksen määrässä voitaisiin ottaa huomioon se, että velallinen työllistää itsensä pitkän työttömyyden jälkeen elinkeinonharjoittajana. Elinkeinotulosta voitaisiin tällöin jättää ulosmittaamatta säännönmukaista viittä kuudesosaa suurempi määrä.