6
Lausuntopalaute
Useat lausunnonantajat kannattivat ehdotuksen perusratkaisuja asianomistajan yksityisoikeudellisen vaatimuksen selvittämisestä esittäen eräitä täsmentäviä huomioita. Tällaisia lausunnonantajia olivat ainakin Poliisihallitus, Syyttäjälaitos, Tuomioistuinvirasto, Helsingin käräjäoikeus, Lapin käräjäoikeus, Eduskunnan oikeusasiamies, Suomen tuomariliitto, Suomen Asianajajat, Rikosuhripäivystys, Elinkeinoelämän keskusliitto ja Amnesty International.Keskusrikospoliisi ehdotti lausunnossaan, että asianomistajalle varattaisiin tilaisuus esittää vaatimuksensa ”kohtuullisessa ajassa”. Esitystä on muutettu sanotuilta osin.
Sisäministeriö, Poliisihallitus ja Rikosuhripäivystys huomauttivat lausunnoissaan, että koska syyttäjät eivät käytännössä useinkaan aja näitä vaatimuksia, niiden selvittäminen esitutkinnassa on omiaan lähinnä hämmentämään ainakin yksityishenkilöitä. Usein soveltamiskäytäntö saattaakin olla sillä tavoin selvä, että jo ennakolta tiedetään syyttäjän jättävän vaatimukset ajamatta. Esitystä ei ole tältä osin muutettu, mutta lausuntopalaute on huomioitu myöhempää lainvalmistelua silmällä pitäen.
Lausunnonantajista monet kannattivat rikosilmoituksen kirjaamiseen ehdotettuja muutoksia, osa tietyin varauksin. Säännöskohtaisia perusteluja on lausuntopalautteen perusteella täsmennetty. Poliisihallituksen lausunnossa suositeltiin kirjaamatta jättämistä koskevaan säännökseen objektiivisempaa muotoilua kuin ehdotettu, ilmoittajan näkemykseen perustuva muotoilu. Esitystä ilmoituksen antamistavasta on lisäksi Sisä-Suomen poliisilaitoksen lausunnon johdosta täsmennetty.
Sisäministeriön ja Poliisihallituksen lausunnoissa katsottiin, että täysin yksilöimättömät ilmoitukset ja epäasialliset tai loukkaavat viestit tulisi voida jättää kirjaamatta siten, ettei niistä lähetetä ilmoittajalle edes tietoa. Toisaalta ainakin Rikosuhripäivystyksen lausunnossa katsotaan, että ilmoittajan olisi aina saatava tieto siitä, ettei rikosilmoitusta kirjata. Ehdotusta on muutettu pyrkien tasapainoiseen ja sujuvaan menettelytapaan. Lausuntopalautteessa kiinnitettiin huomiota myös asianomistajan toissijaiseen syyteoikeuteen. Rikosoikeudenkäyntilain 1 luvun 14 §:ää ehdotetaan tästä syystä muutettavaksi.
Eduskunnan oikeusasiamies, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja Suomen Asianajajat ehdottivat lausunnoissaan, että esitutkinnan toimittamatta jättämistä koskevaan säännökseen lisättäisiin arviointiedellytykseksi tärkeä yleinen tai yksityinen etu. Säännöksen ehdotettua sanamuotoa on lausuntopalautteen perusteella muutettu.
Eräissä lausunnoissa kannatettiin esitutkintayhteistyötä ja loppulausuntomenettelyä koskevia ehdotuksia, mutta useat lausunnonantajat suhtautuivat ehdotuksiin myös varauksella ja ilmaisivat huolensa viranomaisten resurssien riittävyydestä huomauttaen, että jo nykyiset säännökset mahdollistaisivat laajemman esitutkintayhteistyön.
Lausuntopalautteen johdosta hallituksen esitykseen on tehty täsmennyksiä myös epäillylle ja kuulusteltavalle tehtäviä ilmoituksia, tiedottamista esitutkinnassa sekä perusteluvelvollisuuden keventämistä koskevien ehdotusten osalta.Syyttäjälaitos on lausunnossaan ehdottanut perusteluvelvollisuuden pidemmälle menevää keventämistä esimerkiksi Ruotsin mallin mukaisesti niin, että perusteluina mainittaisiin lähtökohtaisesti vain sovellettu lainkohta. Näin pitkälle menevää keventämistä ei ole kuitenkaan arvioitu mahdolliseksi asianosaisten oikeusturvan ja perustuslain 21 §:n vaatimusten vuoksi.
Useissa lausunnoissa on kannatettu ehdotettua sääntelyä yleistiedoksiannosta erityisen laajoissa rikosasioissa. Jotkut lausunnonantajat ovat toivoneet lisää täsmennystä siihen, millainen lukumäärä ”hyvin suuri määrä” käytännössä olisi. Joustavaa sääntelyratkaisua on edelleen pidetty parhaana vaihtoehtona, joskin soveltamisalaa on pyritty vielä täsmentämään säännöskohtaisissa perusteluissa. Perusteluja on muutoinkin lausuntojen vuoksi täsmennetty pyrkien kuitenkin yksinkertaiseen sääntelyratkaisuun.
Ehdotusta puhelintiedoksiannon käyttöalan laajentamisesta on kannatettu monissa lausunnoissa. Eräät lausunnonantajat ovat korostaneet puhelintiedoksiantoon liittyviä vaikeuksia, kuten vastaanottajan tunnistaminen ja varmistuminen siitä, että hän ymmärtää tiedoksiannon. Ehdotusta ei kuitenkaan ole muutettu, koska puhelintiedoksiannoilla niihin soveltuvissa tilanteissa voidaan arvion mukaan sujuvoittaa tiedoksiantomenettelyä.
Eduskunnan oikeusasiamies ja Helsingin käräjäoikeus esittivät lausunnoissaan varauksellisia näkemyksiä niin sanottua ”tien päältä haastamista” koskevasta ehdotuksesta. Oikeusasiamiehen lausunnossa esitetään pohdittavaksi, voitaisiinko haastemiehen toimintamahdollisuuksia parantaa puhelintiedoksiannon kaltaisella menettelyllä. Ehdotusta on muutettu lausuntopalautteen perusteella tähän suuntaan.
Lausuntopalaute on jakautunutta sekä kirjallisen menettelyn soveltamisalan laajentamisen että ehdotettujen menettelyä koskevien muutosten osalta. Suuri osa lausunnonantajista kannatti ehdotusta kaikilta osin. Kirjallisen menettelyn soveltamisalan laajentamiseen suhtautuivat varauksellisesti apulaisoikeuskanslerin sijainen, eduskunnan oikeusasiamies, Helsingin käräjäoikeus ja Amnesty International. Lausunnoissa huomautettiin esimerkiksi, että soveltamisalan laajentaminen toisi kirjallisen menettelyn piiriin monia tunnusmerkistöltään monimutkaisia rikoksia. Syyttäjälaitos ehdotti toisaalta lausunnossaan luopumista asianomistajan suostumuksesta sekä teon tunnustamista koskevasta edellytyksestä. Ehdotusta ei ole muutettu lausuntopalautteen perusteella, mutta säännöskohtaisiin perusteluihin on tehty eräitä täsmennyksiä.
Ehdotettua muutosta suostumuksen antamiseen kritisoivat lausunnoissaan apulaisoikeuskanslerin sijainen, eduskunnan oikeusasiamies, korkein oikeus, Helsingin hovioikeus, Keski-Suomen käräjäoikeus, Oikeuspalveluvirasto, Suomen Asianajajat ja Amnesty International. Lausunnoissa nähtiin etenkin esitutkinnassa tapahtuvan tunnustamiseen ja erityisryhmiin kuuluvien vastaajien asemaan liittyviä ongelmia. Lausuntopalautteen perusteella on täydennetty säännöskohtaisia perusteluja sekä esityksen suhdetta perustuslakiin koskevaa osiota. Vastaajan oikeusturvaa on vahvistettu lisäämällä säännösehdotus sen varalta, että vastaaja on laillisen esteen vuoksi estynyt pyytämästä pääkäsittelyn toimittamista määräajassa. Lausuntopalautteen perusteella on lisäksi luovuttu ehdotuksesta, jonka mukaan asian siirtäminen pääkäsittelyyn olisi edellyttänyt erityistä syytä.
Poissaolokäsittelyn laajentamista koskeva ehdotus sai kannatusta useissa lausunnoissa. Eräät lausunnonantajat, kuten eduskunnan oikeusasiamies ja Rikosuhripäivystys, huomauttivat läsnäolon palvelevan muitakin tavoitteita kuin asian ratkaisemista. Lausunnoissa ehdotetaan myös selvennettäväksi ehdotetun rikosoikeudenkäyntilain 8 luvun 12 §:n 2 momentin muotoilua ja sen aiottuja soveltamistilanteita. Lausuntopalautteen johdosta kyseisestä säännösehdotuksesta on luovuttu katsoen, että korkeimman oikeuden ennakkopäätökset selventävät oikeustilaa riittävästi. Oikeuskäytännössä on katsottu, että vastaajan tarkoituksellinen poissaolo merkitsee yleensä luopumista oikeudesta tulla henkilökohtaisesti kuulluksi omassa asiassaan (KKO 2015:14, kohta 52 ja KKO 2016:84, kohta 26).
Helsingin hovioikeus ja Amnesty International huomauttivat lausunnoissaan siitä, että Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomitea on vuonna 1998 esittänyt loppupäätelmissään huolenaiheita poissaolokäsittelyn osalta KP-sopimukseen viitaten (CCPR/C/79/Add.91, 8.4.1998, kohta 15). Uudemmissa loppupäätelmissä ei kuitenkaan ole poissaolokäsittelyä koskevia suosituksia. Lisäksi ihmisoikeuskomitean käytännössä on katsottu poissaolokäsittely sallituksi, kunhan vastaaja on haastettu ajoissa ja saanut tietää häntä vastaan vireillä olevasta menettelystä (ks. esim. Maleki v. Italia, CCPR/C/66/D/699/1996, 13.9.1999, kohta 9.3.). Näin ollen ehdotetun sääntelyn on katsottu vastaavan myös mainitun sopimusartiklan asettamia vaatimuksia oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille.
Useat lausunnonantajat ovat todenneet, että uudistuksen toimeenpanosta aiheutuu esimerkiksi koulutusta ja tietojärjestelmien kehittämistä koskevia tarpeita. Lakien ehdotetaan siksi tulevan voimaan muutama kuukausi niiden vahvistamisesta.
Elinkeinoelämän keskusliitto, K-kauppiasliitto ja Finnish Information Security Cluster katsoivat lausunnoissaan, että esityksen vaikutustenarviointi on puutteellinen, koska ehdotusten yritysvaikutuksia ei ole otettu huomioon tilanteissa, joissa yritykset ovat asianomistajan asemassa. Kuten edellä on todettu, ehdotettu sääntely ei kuitenkaan muuttaisi oikeustilaa sen suhteen, miten usein syyttäjä ottaisi vaatimuksen ajaakseen. Sääntelyehdotuksilla ei tästä syystä ole tunnistettu erityisiä yritysvaikutuksia.
Rikosseuraamuslaitoksen lausunnossa pohditaan seuraamusten täytäntöönpanon mahdollista lisääntymistä. Tutkimustiedon valossa tällaiset vaikutukset on arvioitu vähäisiksi ja joka tapauksessa tilapäisiksi.
Lainsäädännön arviointineuvoston lausunnon mukaan esitysluonnos täyttää hyvin lainvalmistelun vaikutusarviointiohjeen vaatimukset. Arviointineuvosto on kuitenkin suositellut, että esitysluonnosta täydennetään neuvoston lausunnon mukaisesti. Arviointineuvoston mukaan esityksessä tulisi arvioida tarkemmin rikosprosessin tehostamisen vaikutuksia rikosasian asianosaisiin ja heidän oikeusturvaansa. Lisäksi esityksessä olisi hyvä pohtia esityksen vaikutuksia oikeudenkäynnin avoimuuteen ja julkisuuteen, kun kirjallisen menettelyn ja poissaolokäsittelyn soveltamisalaa ehdotetaan laajennettavan vakavampiinkin rikoksiin. Lisäksi lausunnossa esitetään eräitä yksittäisiä huomioita muun ohella rikosilmoituksen kirjaamisen ja ”tien päältä” haastamisen osalta. Esitystä on täydennetty arviointineuvoston lausunnon perusteella.
7
Säännöskohtaiset perustelut
7.1
Esitutkintalaki
1 luku Soveltamisalasäännökset
2 §.Esitutkinnassa selvitettävät asiat. Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan esitutkinnassa selvitetään muun ohella asianomistajan yksityisoikeudellinen vaatimus, jos hän rikosoikeudenkäyntilain 3 luvun 9 §:n nojalla on pyytänyt syyttäjää ajamaan hänen vaatimustaan.
Kohtaa ehdotetaan täsmennettäväksi kahdella tavalla. Ensinnäkin siihen lisättäisiin, että vaatimus selvitettäisiin varaamalla asianomistajalle tilaisuus sen esittämiseen kohtuullisessa ajassa. Käytännössä on esiintynyt tilanteita, joissa asianomistaja esimerkiksi ilmoittaa vaativansa korvausta, muttei täsmennä korvausvaatimusta tai sen perusteita mitenkään. Lain esitöissä on kuitenkin todettu, että esitutkintaviranomaisten tehtävänä ei ole yksityiskohtaisesti selvittää esimerkiksi anastetun tai vahingoitetun omaisuuden hinnoitteluperusteita taikka asianomistajan liiketoiminnan keskeytymisestä aiheutuneiden vahinkojen luonnetta ja määrää. Esitutkintaa ei myöskään tule viivyttää pelkästään asianomistajan vaatimuksen selvittämiseksi (HE 82/1995 vp, s. 157).
Toisaalta asianomistajan oikeusturva edellyttäisi, että hänelle annetaan kohtuullinen aika riittävän täsmällisen korvausvaatimuksen esittämiseen. Yleensä kohtuullisena aikana korvausvaatimuksen esittämiselle voitaisiin pitää noin yhdestä kahteen viikkoa, mutta myös asian ja aiheutuneen vahingon laadulle tulee antaa merkitystä määräaikaa asetettaessa. Määräajan laiminlyöminen ei toisaalta estäisi asianomistajaa esittämästä vaatimuksia oikeudenkäynnissä. Lisäksi esitutkintaviranomaisen voi olla perusteltua harkita esimerkiksi tarvetta avustajan määräämiseen asianomistajalle tilanteessa, jossa tämä ei ole kykenevä selvittämään korvausvaatimustaan.
Ehdotettu sääntely selkeyttäisi esitutkintalain ja rikosoikeudenkäyntilain säännöksiä suhteessa toisiinsa ja vastaisi nykyisen lainkohdan esitöissä edellä mainittua tarkoitusta. Rikosoikeudenkäyntilain 3 luvun 9 §:n 2 momentissa säädetään, toisin kuin esitutkintalaissa, että asianomistajan on esittäessään pyynnön samalla ilmoitettava seikat, joihin vaatimus perustuu. Sääntely saatettaisiin näin ollen myös johdonmukaiseksi suhteessa kyseiseen säännökseen. Tämä ei kuitenkaan merkitsisi muutosta esimerkiksi momentin 1 kohdasta ilmenevään esitutkintaviranomaisen velvollisuuteen ilmoittaa rikoksella aiheutettu vahinko ja siitä saatu hyöty, joilla on merkitystä myös rikosoikeudellisen arvioinnin kannalta.
Toiseksi kohtaan ehdotetaan lisättäväksi maininta siitä, että asianomistajan yksityisoikeudellista vaatimusta ei tarvitsisi selvittää esitutkinnassa, jos syyttäjä jo esitutkinnan aikana ilmoittaa, ettei hän ota vaatimusta ajaakseen. Esitutkinnassa tapahtuvan yksityisoikeudellisen vaatimuksen selvittämisen tarkoituksena on mahdollistaa syyttäjän päätöksenteko. Asianomistajan oikeusturvan kannalta olisi perusteltua, että hän saisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tiedon siitä, tuleeko syyttäjä ajamaan korvausvaatimuksia vai ei. Toisaalta vaatimuksen selvittäminen syyttäjän ilmoitettua, ettei hän tule sitä ajamaan, merkitsisi esitutkintaviranomaisten resurssien käyttämistä turhiin työvaiheisiin, jotka myös pitkittävät tarpeettomasti esitutkintaa.
Esimerkiksi valtakunnansyyttäjän ohjeessa VKS:2006:3 todetaan, että vaatimuksen tulee perustua niihin seikkoihin, joihin syyttäjä vetoaa syytteensä tueksi ja jotka siten kuuluvat syyttäjän näyttövelvollisuuden piiriin. Jos yksityisoikeudellinen vaatimus edellyttäisi syytteen teonkuvauksen ulkopuolisiin seikkoihin vetoamista, syyttäjän ei ohjeen mukaan tule ottaa vaatimusta ajaakseen. Olennaisen haitan voivat ohjeen mukaan muodostaa esimerkiksi se, että syyteasian ratkaisu viivästyisi yksityisoikeudellisen vaatimuksen selvittämisen takia, tai että vaatimuksen ajaminen vaatisi kohtuuttomasti voimavaroja syytteen ajamiseen verrattuna. Kysymykseen korvausvaatimuksen ajamisesta voitaisiin saada syyttäjän kanta jo esitutkinnan aikana. Ehdotus liittyy jäljempänä olevaan rikosoikeudenkäyntilain 3 luvun 9 §:n ehdotettuun muutokseen.
3 luku Esitutkinnan toimittamisen yleiset säännökset
1 §.Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaaminen. Pykälän 1 momentissa säädetään rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaamisesta sekä täsmentämisestä tai täydentämisestä. Nykyinen momentti jaettaisiin kahdeksi momentiksi.
Uudessa 1 momentissa säädettäisiin nykyisen lainkohdan ensimmäisen virkkeen mukaisesti, että kun esitutkintaviranomaiselle ilmoitetaan rikos tai tapahtuma, jota ilmoittaja epäilee rikokseksi, esitutkintaviranomaisen on viipymättä kirjattava ilmoitus. Tämän lisäksi lainkohdassa säädettäisiin, että ilmoituksen tiedot voidaan myös liittää samasta rikoksesta aiemmin kirjattuun rikosilmoitukseen. Samaa rikoskokonaisuutta koskevat ilmoitukset voitaisiin käsitellä yhdellä rikosilmoituksella, jos se on epäiltyjen rikosten laadun ja asian tarkoituksenmukaisen käsittelyn kannalta perusteltua.
Laissa ei nykyisin ole sääntelyä siitä, miten rikosilmoitus tulee kirjata tilanteessa, jossa samasta rikoksesta on jo tehty ilmoitus tai uusi ilmoitus liittyy aikaisemmin ilmoitettuun rikoskokonaisuuteen. Lain esitöissä on kuitenkin todettu, että ilmoitus on kirjattava omaksi asiaksi. Hyväksyttävänä ei voida pitää esimerkiksi sitä, että tutkintapyyntö kirjataan tai liitetään aikaisempaan rikoksesta tehtyyn ilmoitukseen tai kuulustelukertomukseen, jolloin myöhempi asia saattaa jäädä huomaamatta esimerkiksi esitutkinnan päättämisen yhteydessä (HE 222/2010 vp, s. 175).
Edellä yleisperusteluissa todetuin tavoin oikeuskansleri oli antanut ennen nykyisen esitutkintalain säätämistä eräitä moittivia ratkaisuja eri rikoksia koskevien ilmoitusten puutteellisesta kirjaamisesta. Nämä ratkaisut koskivat kuitenkin yksittäisiä rikosilmoituksen kirjaamiseen liittyviä virheitä, eivätkä näyttäisi muodostavan estettä esimerkiksi sille, että samaa rikosta koskevat eri asianomistajien tekemät ilmoitukset kirjattaisiin yhdelle rikosilmoitukselle. Mikäli epäilty haluaa tehdä rikosilmoituksen asianomistajasta, kuten oikeuskanslerin ratkaisuissa oli asian laita, on kysymys eri rikoksesta, vaikka taustalla olisi esimerkiksi sama riita. Tällöin ensimmäisen ilmoituksen mukaisen epäillyn tekemä ilmoitus on kirjattava uutena ja erillisenä ilmoituksena, jos kirjaamisen edellytykset muutoin täyttyvät.
Ehdotettava menettely muodostaisi esitutkintaviranomaiselle paremman ja selkeämmän käsityksen laajasta rikoksesta ja mahdollistaisi sen tehokkaan käsittelyn ilman aiheetonta viivytystä. Tämä olisi kaikkien asianosaisten etujen mukaista. Esitutkintaviranomaisen tulee joka tapauksessa järjestää toimintansa siten, ettei rikosilmoituksia aiheettomasti torjuta tai etteivät ilmoitukset jää huomaamatta virheellisten kirjaamiskäytäntöjen vuoksi. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö rikosilmoituksen kirjaamista voitaisi toteuttaa esimerkiksi laajan verkkovälitteisen rikoksen kohdalla siten, että uusien asianomistajien tehdessä rikosilmoituksia samasta teosta heidät lisättäisiin asianomistajiksi ensiksi tehdylle ilmoitukselle. On myös huomioitava, ettei esitutkintaviranomainen voi juurikaan vaikuttaa siihen, millä tavalla rikosilmoitus tehdään eli ilmoittaako henkilö esimerkiksi useita rikoksia samalla kerralla. Erityisen laajoissa rikoskokonaisuuksissa kirjaamistapa ja asian muu käsittely tulee ottaa myös esitutkintayhteistyön kohteeksi siten, että sujuvimpia lain sallimia toimintatapoja pyritään etsimään yhteistyössä syyttäjän kanssa koko rikosprosessia silmällä pitäen.
Ehdotuksella ei muutettaisi nykyistä käytäntöä, jonka mukaan erillisiä rikosilmoituksia voidaan yhdistää samalle esitutkintapöytäkirjalle. Laajoissa rikoskokonaisuuksissa myös tätä mahdollisuutta tulee käyttää tarkoituksenmukaisella tavalla tinkimättä kuitenkaan esimerkiksi salassapidosta. Esitutkintalain 4 luvun 15 §:n 1 momentin mukaisesti asianosaisella on esitutkinnan aloittamisen jälkeen oikeus saada tieto esitutkintaan johtaneista ja esitutkinnassa ilmi tulleista seikoista sekä esitutkinta-aineistosta, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Asianosaisjulkisuutta ei kuitenkaan voida tarkastella pelkästään suhteessa käsiteltävään asiaan sellaisena kuin sitä käsitellään viranomaisessa, sillä yhtenä asiana esitutkinnassa, syyteharkinnassa tai tuomioistuimessa käsiteltävässä asiassa voi olla sellaisia asianomistajia, joiden henkilöllisyys on pidettävä salassa myös toisiltaan. Asianosaisjulkisuutta onkin tarkasteltava ensisijaisesti yksittäisten asianosaisten kannalta eikä yksinomaan siltä kannalta, miten asiaa rikosprosessissa käsitellään. Toisin sanoen siitä, että yksittäisiä rikosepäilyjä on tarkoituksenmukaisuussyistä yhdistetty käsiteltäväksi laajempana kokonaisuutena, ei seuraa, että asianosaisjulkisuus laajenisi yksittäisen asianosaisen osalta koskemaan sellaisiakin asiakokonaisuuden muita rikoksia, joissa ei ole kyse ”hänen asiastaan”. Oikeuskäytännössä on esimerkiksi katsottu, että muiden tahojen yksityisyyden suojan turvaaminen esti sellaisen julkisuuslain 11 §:n 1 momentin tulkinnan, että rikosasiakokonaisuudessa epäiltynä tai syytettynä oleva voisi asianosaisena saada kaiken, mahdollisesti hänen asiaansa täysin liittymättömän, telekuunteluaineiston arvioidakseen sen merkitystä oman puolustuksensa kannalta (KHO 2015:15).
Mahdollisuus liittää uusia rikosilmoituksia aiemmalle ilmoitukselle vastaisi rikosoikeudenkäyntilain 5 luvun 18 §:ssä ilmaistuja periaatteita. Kyseisen lainkohdan mukaan saman vastaajan tekemiä eri rikoksia tai eri vastaajien tekemää samaa rikosta koskevat syytteet käsitellään yhdessä, jollei niiden erikseen käsittelemistä pidetä soveliaampana. Sama koskee myös eri vastaajien tekemiä eri rikoksia, jos syytteiden yhteinen käsittely on eduksi asian selvittämiselle. Yhdessä käsiteltäviksi otetut eri syytteet saadaan myöhemmin erottaa, jos se on asian käsittelyn kannalta perusteltua. Se, missä määrin eri rikosepäilyjä on perusteltua tutkia yhdessä tai miten tutkinta muutoin järjestetään, jäisi edelleen tutkinnanjohtajan ratkaistavaksi tarvittava esitutkintayhteistyö huomioiden. Esimerkiksi erityisen laajoissa rikosasioissa ilmoitusten kokoaminen mahdollistaisi koko asiaa koskevien esitutkintapäätösten tekemisen. Niiden tiedoksiannossa voitaisiin hyödyntää jäljempänä ehdotettavia mahdollisuuksia yleistiedoksiannon käyttöön.
Lisäksi uuden rikosilmoituksen liittäminen aiempaan ilmoitukseen voisi tehostaa esitutkintaviranomaisen velvollisuutta kirjata muuten kuin 1 momentissa tarkoitetulla tavalla sen tietoon tullut epäilty rikos, jos 3 luvun 9 §:n 1 momentissa tarkoitetut toimenpiteistä luopumisen edellytykset eivät täyty. Esitutkintaviranomainen voisi liittää samalle ilmoitukselle esimerkiksi useita sellaisia rikosepäilyjä, jotka havaitaan peitetoiminnan tai niin sanottuun pimeään verkkoon kohdistuvan tiedonhankinnan yhteydessä.
Uuteen 2 momenttiin siirtyisi nykyisen 1 momentin jälkimmäinen virke, jonka mukaan jos ilmoitus on epäselvä tai puutteellinen, ilmoituksen tekijää on tarvittaessa kehotettava täsmentämään tai täydentämään sitä. Momenttiin lisättäisiin säännös, jonka mukaan ilmoitusta ei kirjattaisi rikosilmoituksena, jos kehotusta ei noudateta ja ilmoitus on asian laatu huomioon ottaen olennaisesti puutteellinen tai on ilmeistä, ettei rikosta ole tehty. Kirjaamatta jättämisestä olisi tarvittaessa tehtävä päätös 11 luvun 1 §:n mukaisesti.
Sääntelyn lähtökohtana olisi, että epäselvää ilmoitusta olisi ensisijaisesti kehotettava täsmentämään tai täydentämään, mikä voisi nykyisen lainkohdan esitöiden mukaan tapahtua jo ennen rikosilmoituksen kirjaamista (HE 222/2010 vp, s. 175–176). Mikäli ilmoittaja ei tällaisesta kehotuksesta huolimatta kykenisi täsmentämään ilmoitustaan, se voitaisiin jättää kirjaamatta rikosilmoituksena. Kaikissa tapauksissa täsmennyskehotuskaan ei olisi tarpeen. Joissain tapauksissa ilmoituksesta havaitaan suoraan, ettei se sisällä mitään järjellistä ilmiantoa. Kysymys voisi olla esimerkiksi puhtaasti häirintätarkoituksessa laaditusta viestistä tai ilmoituksesta, jonka sisältämä tapahtuma on selvästi mielikuvituksen tai mielenhäiriön tuotetta. Tällaisissa tapauksissa eli jos jo ilmoituksen perusteella on ilmeistä, ettei rikosta ole tehty, voitaisiin rikosilmoitus jättää kirjaamatta ilman erillistä täydennyskehotusta. Jo nykyisen lain esitöissä on hyväksytty se oikeuskirjallisuudessa esitetty kanta, ettei rikosilmoitusta tarvitse ottaa vastaan, jos se ei sisällä mitään järjellistä ilmiantoa. Tieto yhteydenotosta ja tällaisesta menettelystä tulisi kuitenkin merkitä esitutkintaviranomaisen muuhun asianhallintajärjestelmään esimerkiksi laillisuusvalvonnan tarpeita ajatellen.
Kynnys rikosilmoituksen kirjaamatta jättämiselle olisi korkea. Ehdotetun säännöksen mukaan täsmennys- tai täydennyskehotus olisi edelleen ensisijainen menettely ja jätettäessä ilmoitus suoraan kirjaamatta rikosilmoituksena tulisi olla ilmeistä, että ilmoitus ei koske ilmiantoa rikoksesta. Esimerkiksi viranomaistoimintaan kohdistuvia moitteita sisältävän viestin osalta saattaa olla epäselvää, haluaako henkilö tehdä ilmoituksen rikoksesta vai muussa tarkoituksessa keskustella asiasta (HE 222/2010 vp, s. 175). Mikäli tällaiset moitteet ovat kuitenkin yleisluontoisia eli perustuvat pikemminkin ilmoittajan epäluottamukseen viranomaiskoneistoa kohtaan ylipäätään eikä niistä voida päätellä yksittäisiä virkarikosepäilyjä täydennyskehotuksen jälkeenkään, ei ilmoittajan tarkoituksena voida katsoa olevan rikosilmoituksen tekeminen siitä huolimatta, että tällaista arvostelua mahdollisesti esitetään rikosilmoituslomakkeella. Käytännössä kysymys voisi olla esimerkiksi esitutkintaviranomaisen sähköisen ilmoituskanavan käyttämisestä.
Käytännössä olennaista olisi se, että henkilön lähestyessä viranomaista hänen asiansa tulisi soveliaalla tavalla käsitellyksi eli hän saisi tarpeellista ohjausta tai neuvontaa sekä rikosilmoituksen vireille, mikäli ei olisi selvää, ettei rikosta ole tehty. Epäselvässä tilanteessa rikosilmoitus tulisi kirjata nykyiseen tapaan, minkä jälkeen voitaisiin kuitenkin tehdä päätös esimerkiksi siitä, että esitutkintaa ei toimiteta. Tällaisen päätöksen perusteella asianomistajalla olisi mahdollisuus käyttää toissijaista syyteoikeuttaan. Mikäli asiassa on esimerkiksi toimitettu niin sanottu esiselvitys, ei yleensä olisi ilmeistä, että rikosta ei ole tehty. Tällöin saattaisi olla tapauskohtaisesti perusteltua myös tehdä päätös esitutkinnan toimittamisesta, jotta olisi selvää, missä vaiheessa asia siirtyy esitutkintaan. Mikäli esitutkinnan toimittamiseen ei toisaalta ole aihetta sen vuoksi, ettei asia ole luonteeltaan rikosoikeudellinen, riittäisi suhteellisen lyhytkin päätös. Myös rikosilmoituksen kirjaamatta jättämisestä tulisi tarvittaessa tehdä 11 luvun 1 §:ssä tarkoitettu esitutkintapäätös, kuten nykyisinkin (ks. HE 222/2010 vp, s. 237). Selvästi häirintätarkoituksessa lähetettyjen viestien osalta tällaista tarvetta ei olisi. Laillisuusvalvonnassa on esimerkiksi todettu, että viranomainen ei välttämättä menettele hyvän hallinnon vastaisesti, jos täysin epäasiallisiin ja loukkaavaksi tarkoitettuihin viesteihin ei vastata. Esitutkintapäätöksen tekeminen kirjaamatta jättämisestä ei olisi tarpeellista yleensä myöskään silloin, jos mahdollisen täsmennyksen perusteella käy ilmi, että henkilö on halunnut vain keskustella asiasta ja hänelle on esimerkiksi annettu ohjeistusta. Tämä ei kuitenkaan saa johtaa sellaiseen käytäntöön, joka on nimenomaisesti haluttu estää nykyisellä sääntelyllä, että rikosilmoituksen kirjaamiselle asetettaisiin ehtoja. Lisäksi tarvetta uuden esitutkintapäätöksen tekemiseen ei olisi silloin, jos sama henkilö tekee toistuvasti ilmoituksia olennaisesti samasta asiasta, joka on jo kertaalleen ratkaistu. Tällöin olisi riittävää esimerkiksi viitata aikaisempaan päätökseen.
Arvioitaessa rikosilmoituksen kirjaamatta jättämistä olisi otettava huomioon myös ilmoittajan väitetty asema. Pykälän 3 momentin mukaisesti asianomistajalle on annettava hänen tekemästään rikosilmoituksesta kirjallinen vahvistus, joka sisältää ilmoituksen tekemistä ja ilmoitettua rikosta tai tapahtumaa koskevat perustiedot. Tämä EU:n uhridirektiiviin perustuva velvollisuus ei ole riippuvainen esimerkiksi siitä, toimitetaanko ilmoituksen johdosta esitutkintaa vai ei. Sen sijaan voidaan katsoa, että myöskään velvollisuutta vahvistuksen antamiseen ei olisi, jos kysymys ei ole rikosilmoituksesta. Asianomistajan oikeusturva saattaa tosin epäselvissä tapauksissa edellyttää esitutkintapäätöstä siitä, ettei esitutkintaa toimiteta. Tällöin asiaa ei tulisi ratkaista jättämällä rikosilmoitus kirjaamatta. Lisäksi asianomistajan oikeusturvan varmistamiseksi ehdotetaan jäljempänä muutettavaksi rikosoikeudenkäyntilain 1 luvun 14 §:ää siten, että asianomistaja voisi käyttää toissijaista syyteoikeuttaan rikosilmoituksen kirjaamatta jättämistä koskevan päätöksen perusteella. Rikosilmoitusten kirjaamatta jättäminen ei saisi minkään rikosten osalta muodostua säännönmukaiseksi toimintatavaksi, koska tämä merkitsisi käytännössä dekriminalisointia.
Mikäli ilmoittaja katsoisi, että rikosilmoituksen kirjaamatta jättäminen on tapahtunut väärin perustein, hänellä olisi myös mahdollisuus tehdä hallintokantelu, ottaa yhteyttä syyttäjään tai kannella ylimmille laillisuusvalvojille. Esitutkintaviranomainen voisi tällöin arvioida myös uudelleen tarvetta tehdä esitutkintapäätös joko rikosilmoituksen kirjaamatta jättämisestä tai siitä, toimitetaanko asiassa esitutkinta. Syyttäjä voisi puolestaan määrätä esitutkinnan toimitettavaksi esitutkintalain 5 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti.
Pykälän nykyiset 2 ja 3 momentti siirtyisivät muutosten johdosta 3 ja 4 momentiksi.
9 §.Esitutkinnan toimittamatta jättäminen ja lopettaminen. Pykälässä säädetään mahdollisuudesta luopua toimenpiteistä tutkinnanjohtajan päätöksellä. Pykälän 1 momentin mukaan esitutkinta saadaan jättää toimittamatta tai jo aloitettu esitutkinta lopettaa sellaisen rikoksen johdosta, josta ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa ja jota on kokonaisuutena arvostellen pidettävä ilmeisen vähäisenä, jos asianomistajalla ei ole asiassa vaatimuksia. Momentin alkuun lisättäisiin sanat ”jollei tärkeä yleinen tai yksityinen etu muuta vaadi” ja momentin lopusta ehdotetaan poistettavaksi asianomistajan vaatimuksia koskeva edellytys.
Mahdollisuus luopua toimenpiteistä on rajattu ilmeisen vähäisiin rikoksiin, joista ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa. Toimenpiteistä luopumisen tulisi tällöin olla mahdollista viranomaisten resurssien tehokkaan käytön turvaamiseksi, vaikka asianomistajalla olisikin asiassa vaatimus. Ilmeisen vähäinen vaatimus tai etenkään asianomistajan selvästi ylimitoitettu tai jopa perusteeton vaatimus ei saisi muodostua esteeksi toimenpiteistä luopumiselle jo etupainotteisesti eli ennen kuin enempiin esitutkintatoimenpiteisiin ryhdytään. Selvää on, että rikoksen ilmeisestä vähäisyydestä tulee kuitenkin olla riittävää näyttöä, jotta säännöstä voidaan soveltaa. Esitutkinnan toimittamatta jättäminen tai lopettaminen avaa toisaalta rikosoikeudenkäyntilain 1 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan asianomistajalle mahdollisuuden toissijaisen syyteoikeutensa käyttämiseen.
Asianomistajalle aiheutettua vahinkoa tulisi arvioida jatkossa osana sitä, onko rikos kokonaisuutena arvostellen ilmeisen vähäinen. Kynnys ei olisi erityisen korkea, vaan vielä suhteellisen vähäinenkin objektiivisesti perusteltu vahinko merkitsisi sitä, että tekoa ei voitaisi pitää enää ilmeisen vähäisenä. Toimenpiteistä luopuminen ei kuitenkaan estyisi yksin sen vuoksi, että asianomistaja ilmoittaa hänellä olevan vaatimuksia rikoksen johdosta. Säännöstä voitaisiin soveltaa esimerkiksi objektiivisesti arvioiden lajissaan ilmeisen vähäisiin kunnianloukkauksiin tai omaisuusrikoksiin. Lisäksi säännöstä voitaisiin soveltaa tilanteissa, joissa on olennaisesti kysymys sellaisesta asianosaisten välisestä riidasta, johon liittyy merkitykseltään vain ilmeisen vähäinen rikosepäily. Arvioitaessa teon ilmeistä vähäisyyttä voitaisiin joissain tapauksissa ottaa huomioon myös esimerkiksi se, onko asianomistaja menetellyt riittävän huolellisesti rikoksen estämiseksi.
Toimenpiteistä voitaisiin luopua, jos teosta olisi odotettavissa yleisen rangaistuskäytännön mukaan vain sakkorangaistus ja sitä voitaisiin pitää myös lajissaan vähäisenä. Säännöksen soveltaminen ei saisi kuitenkaan tosiasiallisesti johtaa joidenkin rikostyyppien dekriminalisointiin eli sitä ei saisi soveltaa liian kaavamaisesti. Tarkoituksena ei olisi esimerkiksi, että vähäiset omaisuusrikokset jätettäisiin säännönmukaisesti tutkimatta. Tätä voitaisiin ehkäistä Poliisihallituksen ohjeistuksella. Etenkään toistuvia rikoksia ei voida yleensä pitää ilmeisen vähäisinä ja oikeuskäytännön mukaan esimerkiksi toistuvat omaisuusrikokset voivat tulla arvioitaviksi näpistysten asemesta varkauksina (ks. esim. KKO 2002:33 ja KKO 2023:32). Harkittaessa toimenpiteistä luopumista tulee vaihtoehtona huomioida myös mahdollisuus käsitellä teko sakkomenettelyssä.
Osana arviointia tulisi ottaa huomioon myös yleinen ja yksityinen etu. Rikosoikeudenkäyntilain esitöiden mukaan yleinen etu voi vaatia esitutkinnan toimittamista ja syytteen nostamista esimerkiksi silloin, kun on tärkeää saada ratkaistuksi, miten tiettyä menettelyä on rikosoikeudellisesti arvosteltava. Tärkeä yksityinen etu saattaisi puolestaan estää toimenpiteistä luopumisen silloin, kun asianomistajan oikeus saada esimerkiksi rikoksella aiheutetut vahingot korvatuiksi edellyttää rikoksen tutkimista. Esitutkinta saattaa olla tarpeen toimittaa myös syyllisyytensä kiistävän rikoksesta epäillyn vaatimuksesta esimerkiksi silloin, kun teosta on sen saaman julkisuuden vuoksi aiheutunut epäillylle haittaa (HE 82/1995 vp s. 156). Esitutkintaa ei tulisi jättää toimittamatta esimerkiksi tilanteissa, joissa epäillään lähisuhdeväkivaltaa tai että rikos kohdistuu erityisen haavoittuvaan henkilöön, kuten lapseen. Tällaisten rikosten selvittämiseen liittyy painava julkinen intressi eikä niitä vahingollisuutensa vuoksi voida pitää ilmeisen vähäisinä. Säännöksen soveltamisala on myös tarkoitettu suppeammaksi kuin rikosoikeudenkäyntilain 1 luvun 7 §:n 1 kohdan mukainen syyttämättä jättäminen niin sanotulla vähäisyysperusteella. Muutoksen tarkoituksena ei siis ole merkittävästi laajentaa toimenpiteistä luopumisen soveltamisalaa.
Pykälässä tarkoitettu toimenpiteistä luopuminen liittyy myös luvun 1 §:ssä säädettyyn esitutkintaviranomaisen velvollisuuteen kirjata rikosilmoitus omasta aloitteestaan, kun sen tietoon tulee epäilty rikos muutoin kuin rikosilmoituksella. Tällaista kirjaamisvelvollisuutta en näet ole, mikäli toimenpiteistä luopumisen edellytykset täyttyvät. Ilmeisen vähäisistä rikoksista ei ole siten kirjattava myöskään rikosilmoitusta esitutkintaviranomaisen omasta aloitteesta. Lainkohdan soveltamisalan laajentaminen keventäisi esitutkintavelvollisuutta myös sanotuissa tilanteissa silloin, kun tietoon tuleva rikosepäily on ilmeisen vähäinen.
4 luku Esitutkintaperiaatteet ja esitutkintaan osallistuvien oikeudet
13 §.Asiakirjan kääntäminen. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin 3 luvun 1 §:ään ehdotettujen muutosten johdosta siten, että viittaussäännös 3 luvun 1 §:n 3 momenttiin muuttuisi kirjallista vahvistusta koskevan lainkohdan siirtymisen johdosta viittaukseksi pykälän 4 momenttiin.
16 §.Ilmoitus epäillyn oikeuksista. Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin uusi 8 kohta, jonka mukaan epäillylle olisi ilmoitettava siitä, että tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä voidaan ottaa huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena rikoslain 6 luvun 6 §:n nojalla. Uuden kohdan lisäämisestä johtuen edeltävään 7 kohtaan tehtäisiin teknisluontoinen muutos muuttamalla pisteen tilalle puolipiste.
Lieventämisperusteen soveltamisesta ja vaikutuksesta yksittäistapauksessa päättää tuomioistuin. Selvää onkin, ettei esitutkintaviranomainen voisi luvata epäillylle tietynsuuruista lievennystä rangaistukseen. Ilmoituksen tulee muutoinkin olla sellainen, ettei se näyttäydy epäasiallisena vaikuttamisena epäillyn tahdonmuodostukseen eli esimerkiksi pyrkimyksenä saada epäilty tunnustamaan. Tällaiset sopimattomat menettelytavat on kielletty kuulusteltavan kohtelua koskevassa esitutkintalain 7 luvun 5 §:n 1 momentissa.
Toisaalta rangaistuksen lieventämisperusteiden tarkoituksena on rohkaista tekijää selvittämään rikostaan ja ehkäisemään sen seurauksia. Kuten rikoslain esitöistä ilmenee, rikoksentekijän teonjälkeisen käyttäytymisen tuoma rangaistuksen lievennys perustuu lähinnä tarkoituksenmukaisuussyihin, kuten prosessitaloudellisiin säästöihin ja tutkinnallisiin etuihin sekä rikoksen haittojen vähentämiseen. Tekijä voi poistaa rikoksen vaikutukset tai ainakin hyvittää aiheuttamansa vahingot vahingonkorvauksin. Vahinkojen korvaamista onkin pidetty tyypillisenä lieventämisperusteen tarkoittamana soveltamistilanteena (HE 44/2002 vp, s. 198–199).
Rikoksen selvittämisen edistämistä koskevan lieventämisperusteen soveltaminen edellyttää tekijän pyrkimystä rikoksensa selvittämiseen. Oikeuskäytännössä kynnys sen soveltamiseen on viime vuosina madaltunut. Kuten korkeimman oikeuden ratkaisuista KKO 2018:2 (kohdat 13 ja 17–25) sekä KKO 2018:60 (kohdat 29 ja 30) ilmenee, lieventämisperustetta voidaan soveltaa jo pelkästään selvittämisestä aiheutuneiden olennaisten prosessisäästöjen perusteella riippumatta tekijän rikoksensa selvittämiseen liittyvistä motiiveista tai oma-aloitteisuudesta. Lieventämisperusteen soveltamisen kannalta merkitystä ei ole sillä, olisiko rikos esimerkiksi ollut selvitettävissä viranomaisvoimin ilman tekijän myötävaikutusta. Saavutetuilta prosessisäästöiltä ei myöskään edellytetä erityisen suurta vaikutusta. Toisaalta pelkkä rikoksen tunnustaminen ilman aktiivista osallistumista rikoksen selvittämiseen ei nykyisinkään riitä lieventämisperusteen soveltamiseen (KKO 2023:19, kohta 7).
Rangaistusta mitattaessa voidaan antaa merkitystä tekijän kaikenlaisille pyrkimyksille selvittää rikoksensa ja estää tai poistaa sen vaikutuksia. Lainkohdan tausta ja tavoitteet huomioon ottaen on kuitenkin perusteltua, että tekijän toimet teon jälkeen vaikuttavat tuomittavaan rangaistukseen sitä enemmän, mitä varhaisemmassa vaiheessa toimet tehdään. Lisäksi tekijän menettelyn vaikutus rangaistuksen mittaamiseen on vielä merkittävämpi silloin, kun rikoksen seuraukset pystytään ehkäisemään tai muutoin poistamaan (KKO 2015:69, kohta 11 ja KKO 2018:45, kohta 22). Vaikka jo rikoksentekijän pyrkimys rikoksen seurausten poistamiseksi voi olla riittävä lieventämisperusteen soveltamiseksi, merkitystä voidaan antaa myös sille, kuinka suuri osa rikoksella aiheutetuista vahingoista on korvattu ja onko korvausta suoritettu kaikille asianomistajille (KKO 2011:93, kohdat 23 ja 24).
Rikoslain esitöissä ilmaistujen tavoitteiden tehokkaan toteutumisen kannalta olisi tärkeää, että tekijää rohkaistaisiin selvittämään rikostaan ja ehkäisemään sen seurauksia ilmoittamalla rangaistuksen lieventämisperusteista mahdollisimman varhaisessa rikosprosessin vaiheessa. Tämä olisi perusteltua paitsi rikosoikeudenhoidon järjestelmän tavoitteiden ja toiminnan kannalta, myös tekijän ja uhrin oikeusturvan kannalta. Uhrin edun mukaista olisi, että rikoksen vaikutuksia pyrittäisiin useammin poistamaan ja toisaalta epäillyn edun mukaista olisi voida ratkaista suhtautumisensa tutkittavana olevaan asiaan ottaen huomioon ne hyödyt, joita aikaisella myötävaikuttamisella asian selvittämiseen olisi siinä tapauksessa, että hän on syyllistynyt rikokseen. Vastaavasti nykyinen ilmoitus epäillyn oikeuksista vaieta ja olla myötävaikuttamatta rikoksen selvittämiseen saattaa ohjata epäiltyä tarpeettoman voimakkaasti menettelemään juuri näin, mikä saattaa johtaa lieventämisperusteen mukaisen kannustimen merkityksettömyyteen.
Rikoslain 6 luvussa säädetään myös muista rangaistusta alentavista perusteista. Niissä on kuitenkin kysymys objektiivisesti arvioitavista jo tehdyn rikoksen vaikuttimiin tai tekijään sekä muihin seikkoihin liittyvistä perusteista, joihin epäilty ei voi jälkikäteen vaikuttaa. Pyrkimys selvittää rikoksensa ja estää tai poistaa sen vaikutuksia on tässä suhteessa erityisasemassa suhteessa muihin rangaistusta alentaviin perusteisiin, minkä vuoksi ehdotettu ilmoitusvelvollisuus ei koskisi muita rangaistusta alentavia perusteita.
5 luku Esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän esitutkintayhteistyö
3 §.Yhteistyövelvollisuus. Pykälässä säädetään esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän yhteistyövelvollisuudesta. Esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välistä yhteistyötä ja vuoropuhelua lisättäisiin ja syyttäjälle säädettäisiin nykyistä aktiivisempi rooli esitutkinnan aikana. Säännökseen koottaisiin ne keskeiset asiat, joista esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän tulisi neuvotella esitutkinnan aikana. Säännöksen tarkoituksena olisi edistää syyttäjän aktiivista osallistumista ainakin loppulausuntomenettelyyn sekä yleisellä tasolla esitutkinnan toimittamiseen, jotta esitutkintaviranomaisen tiedossa olisivat mahdollisimman ajoissa ne seikat, joita tutkinnalta edellytetään syyteharkintaa ja oikeudenkäyntiä varten. Säännökseen tehtäisiin myös eräitä vähäisiä kielellisiä muutoksia.
Pykälän 1 momentin mukaan tutkinnanjohtajan tulisi neuvotella syyttäjän kanssa siitä, mitä asian valmisteleminen syyteharkintaa ja oikeudenkäyntiä varten edellyttäisi niissä tutkinnoissa, joissa esitutkintaviranomainen on ilmoittanut syyttäjälle tutkittavaksi tulleesta rikoksesta. Syyttäjän tulisi tuoda tutkinnan käyttöön oma asiantuntemuksensa siitä, mitä asian valmisteleminen tutkinnassa syyteharkintaa ja oikeudenkäyntiä ajatellen edellyttää. Pääosin voimassa olevaa lakia vastaavasti säädettäisiin, että näissä tilanteissa tutkinnanjohtajan tulisi lisäksi ennen tutkinnan päättämistä neuvotella syyttäjän kanssa siitä, onko asia selvitetty riittävästi 1 luvun 2 §:n mukaisesti, jos asian laatu tai laajuus sitä edellyttää tai jos esitutkinta on tarkoitus päättää saattamatta asiaa syyttäjän käsiteltäväksi. Voimassa olevan momentin toista virkettä ei asiallisesti muutettaisi muilta osin kuin että syyttäjän kuulemisen sijaan olisi neuvoteltava syyttäjän kanssa.
Käytännössä on osoittautunut tarve kuulemismenettelyä aktiivisemmalle syyttäjän osallistumiselle ja syyttäjän juridisen asiantuntemuksen hyödyntämiselle esitutkinnan keskeisissä vaiheissa erityisesti laajemmissa rikosasioissa. Yhdessä tutkinnanjohtajan teknisen ja taktisen tutkinta-asiantuntemuksen kanssa näin voitaisiin varmistua siitä, että asia voidaan esitutkinnassa valmistella esitutkintalain 1 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisesti siten, että syyteharkinta ja asianosaisten etujen valvominen voidaan suorittaa asianmukaisesti ja todistelu voidaan pääkäsittelyssä ottaa vastaan yhdellä kertaa tai asia voidaan ratkaista kirjallisessa menettelyssä. Keskeisenä tavoitteena olisi rikosasian käsittelyn tehostaminen ja sujuvoittaminen käsittelyn kaikissa vaiheissa sekä esitutkinnan jälkeen toimitettavien lisätutkintojen vähentäminen.
Esitutkintayhteistyössä voitaisiin nykyisen käytännön mukaisesti hyödyntää tutkintasuunnitelmia, jotka voisivat sisältää esimerkiksi olennaiset tiedot esitutkinnan toimittamisesta ja sen aikana suoritettavista tutkintatoimenpiteistä ja käytettävistä menettelyistä sekä arvion tutkinnan aikataulusta ja esitutkinnan valmistumisesta. Tutkintasuunnitelmia olisi aiheellista myös päivittää tutkinnan edetessä. Valtakunnansyyttäjä ja Poliisihallitus ovat antaneet ohjeistuksen tutkintasuunnitelman laatimisesta. Tutkintasuunnitelmista ei kuitenkaan otettaisi velvoittavaa sääntelyä lakiin.
Pykälään lisättäisiin uusi 2 momentti, jonka alkuun siirtyisi pykälän nykyinen 3 momentti. Sen mukaan esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän tulee neuvotella esitutkintayhteistyön järjestämiseen liittyvistä kysymyksistä. Sen jälkeen lisättäisiin säännös erityisestä loppulausunnon pyytämiseen liittyvästä neuvotteluvelvollisuudesta. Voimassa olevassa esitutkintalain 10 luvun 1 §:ssä säädetään loppulausuntomenettelystä, josta vastaa esitutkintaviranomainen. Loppulausuntomenettelyä koskevaa säännöstä muutettaisiin jäljempänä selostetun mukaisesti siten, että tutkinnanjohtaja päättäisi loppulausunnon pyytämisestä ja sen mahdollisesti edellyttämistä toimenpiteistä yhteistyössä syyttäjän kanssa. Muutoksella korostettaisiin esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välisen yhteistyön ja neuvotteluvelvollisuuden merkitystä ottaen huomioon asian tärkeys syyttäjän kannalta.
Muutoksen tarkoituksena olisi, että syyttäjä osallistuisi aktiivisesti loppulausuntomenettelyyn kokonaisuudessaan ja sitä koskevista toimenpiteistä ja vaiheista neuvoteltaisiin ajantasaisesti syyttäjän kanssa, vaikka muodollisen päätöksen loppulausunnon pyytämisestä tekisi tutkinnanjohtaja. Mikäli tutkinnanjohtaja päättäisi olla pyytämättä loppulausuntoa, voisi syyttäjä kuitenkin nykytilaa vastaavasti esitutkintalain 5 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla halutessaan määrätä loppulausuntopyynnön tehtäväksi. Nykyisen syyttäjän kuulemisen sijasta esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän tulisi tarvittaessa neuvotella loppulausuntopyynnön tarpeellisuudesta. Nykykäytäntöä vastaavasti loppulausuntomenettelyä ei kaikissa tilanteissa edellytettäisi, mutta erityisesti epäselvissä tapauksissa esitutkintaviranomaisen tulisi yhteistyössä syyttäjän kanssa arvioida loppulausuntomenettelyn tarpeellisuutta.
Jos loppulausuntomenettelyä käytetään, tulisi esitutkintaviranomaisen aina neuvotella syyttäjän kanssa loppulausuntopyynnön sisällöstä ja sen mahdollisesti edellyttämistä toimenpiteistä sekä mahdollisesta tarpeesta esitutkinnan täydentämiseen annetun loppulausunnon johdosta. Säännöksellä pyritään lisäämään syyttäjän aktiivista osallistumista esitutkinnan loppuvaiheeseen ja loppulausuntomenettelyn käyttöön ja sen johdosta arvioitavien kysymysten käsittelyyn. Tavoitteena on edistää loppulausuntomenettelyn käyttöä ja sen tarkoituksenmukaista hyödyntämistä rikosprosessia tehostavalla ja nopeuttavalla tavalla. Valtakunnansyyttäjä ja Poliisihallitus voisivat lisäksi antaa tarkempaa käytännön ohjeistusta loppulausuntomenettelyn käytöstä ja siihen liittyvästä esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välisestä neuvotteluvelvollisuudesta ottaen huomioon muun ohella asian laadun ja vaativuuden yhteistyövelvollisuuden täyttämiseksi tarkoituksenmukaisella ja kustannustehokkaalla tavalla.
Loppulausuntomenettelyllä olisi mahdollista muun muassa kartoittaa rikosasian riidattomat ja riidanalaiset seikat sekä varmistaa osapuolten näkemys asian selvittämisen ja todistelun riittävyydestä, joiden perusteella voitaisiin toteuttaa mahdollisesti tarvittavat lisätutkinnat jo esitutkintavaiheen aikana. Näin voitaisiin aikaistaa nykyään usein vasta syyteharkintavaiheessa tai jopa pääkäsittelyssä tapahtuva osapuolten välinen keskustelu ja puolustuksen esittämät lisätutkintapyynnöt, jotka viivästyttävät asian käsittelyä, aiheuttavat turhia kustannuksia ja saattavat johtaa jopa pääkäsittelyn peruuttamiseen. Vaikka loppulausuntomenettely pitkittää hieman esitutkintavaihetta ja edellyttää sekä syyttäjältä että asianosaisilta panostusta asiaan perehtymiseen, säästää se kuitenkin aikaa ja resursseja asian käsittelyn myöhemmissä vaiheissa kaikilta rikosprosessiketjun viranomaisilta ja on myös asianosaisten edun mukaista.
Yksinään loppulausuntojen pyytäminen aikaisempaa useammin, yksilöityjen kysymysten esittäminen tai syyttäjän osallistuminen prosessiin aikaisempaa aktiivisemmin ei ole riittävää loppulausuntomenettelylle asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, jos loppulausuntoja ei anneta tai ne ovat sisällöltään puutteellisia. Loppulausuntomenettelyn vaikuttavuus edellyttää, että erityisesti epäillyn puolustus ja myös muut asianosaiset vastaavat aktiivisesti pyyntöihin ja esittävät lausunnoissaan vastaukset yksilöityihin kysymyksiin sekä perustellut kannanotot ja näkemyksensä. Vasta näiden yksilöityjen ja perusteltujen loppulausuntojen perusteella esitutkintaviranomainen voi yhteistyössä syyttäjän kanssa arvioida tutkinnan ja näytön riittävyyttä ennen esitutkinnan päättämistä. Asian käsittelyn jäsentäminen, asianosaisten näkemysten tiedustelu ja todistelun kartoittaminen tuomioistuimen toimesta valmisteluistunnossa, pääkäsittelyn valmistelussa tai vasta pääkäsittelyssä pitkittää prosessia, eikä siinä vaiheessa useinkaan pystytä enää tehokkaasti korjaamaan prosessin aikaisempien vaiheiden virheitä tai viivästyksiä.
On tärkeää, että loppulausuntomenettelyyn ja esitutkintamateriaaliin perehtymiseen varataan riittävästi aikaa, jotta loppulausunnossa on mahdollista esittää asianosaisten kannalta relevanttien seikkojen lisäksi tarvittavat lisätutkintapyynnöt. Syyttäjällä on paras käsitys asian vaatimasta todistelusta ja tutkinnan riittävyydestä syyteharkintaa ja asian tuomioistuinkäsittelyä ajatellen. Tästä syystä on perusteltua velvoittaa syyttäjä osallistumaan yhteistyössä esitutkintaviranomaisen kanssa loppulausuntopyynnön laatimiseen, pyynnön sisällön arvioimiseen sekä sen arvioimiseen, antavatko saadut loppulausunnot aihetta täydentää tutkintaa Näin olisi mahdollista saada käräjäoikeuden käsittelyyn nykyistä valmiimpi kokonaisuus ja edistää asian tehokasta ja nopeaa käsittelyä.
Pykälän nykyinen 2 momentti siirtyisi uudeksi 3 momentiksi. Sen sanamuotoa täsmennettäisiin viittauksella 1 ja 2 momentteihin. Syyttäjän olisi siis muutenkin kuin noissa lainkohdissa tarkoitetulla tavalla tarvittavassa määrin osallistuttava esitutkintaan sen varmistamiseksi, että asia selvitetään 1 luvun 2 §:n mukaisesti.
7 luku Kuulustelut
10 §.Ennen kuulustelua tehtävät ilmoitukset. Laissa ei tarkemmin säädetä siitä, millä tavalla nämä ilmoitukset on tehtävä, lukuun ottamatta eräitä ilmoituksia, jotka on tehtävä kirjallisesti. Lähtökohtaisesti kuulustelija tekee ne henkilökohtaisesti läsnä olevalle tai ääni- tai videoyhteydellä kuulusteltavalle henkilölle kertomalla ilmoitusten sisällön. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 5 momentti, jonka mukaan tässä pykälässä tarkoitetut ilmoitukset voitaisiin tehdä lähettämällä ne kuulusteltavalle etukäteen. Kuulusteltavalta olisi tällöin tiedusteltava, onko hän ymmärtänyt ilmoitusten sisällön.
Esitutkintalain sääntely on laadittu perinteistä, henkilökohtaisesti toimitettavan kuulustelutilaisuutta silmällä pitäen. Kuulustelu voidaan toisaalta jo nykyisin toimittaa puhelimitse tai muulla tiedonsiirtovälineellä tietyin edellytyksin. Sähköpostilla toimitettavan kuulustelun yhteydessä käytetään jo nyt vakiolomakkeita. Ehdotetun sääntelyn mukaan näin voitaisiin menetellä muissakin tapauksissa. Lomake voitaisiin lähettää myös Suomi.fi-viestinä tai ilmoitusten tekemiseen voitaisiin käyttää erilaisia ohjevideoita. Sääntely olisi kuitenkin teknologianeutraalia siten, että etukäteen tehtävä ilmoitus voitaisiin lähettää myös kirjepostina. Etukäteen lähetettävien ilmoitusten sisältö voitaisiin vakioida ja kuulusteltavalle jäisi enemmän aikaa perehtyä oikeuksiinsa ja velvollisuuksiinsa kuin jos hän saa niistä tiedon vasta kuulustelutilaisuudessa. Menettely sujuvoittaisi rikosprosessia säästämällä oikeuksien ja velvollisuuksien suulliseen läpikäymiseen käytettävää aikaa.
Kuulusteltavalle tehtävien ilmoitusten sisältö riippuu hänen asemastaan esitutkinnassa. Henkilön asemasta ja siihen liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista ilmoittaminen on kuulusteltavan oikeusturvan kannalta erityisen tärkeää. Eräissä säännöksissä oikeuksia koskevalta ilmoitukselta edellytetään kuitenkin nykyisin nimenomaisesti kirjallista muotoa. Asianomistajalle on esitutkintalain 4 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan ennen hänen kuulemistaan kirjallisesti ilmoitettava oikeudesta käyttää valitsemaansa avustajaa esitutkinnassa, jollei asia ole suppeassa esitutkinnassa käsiteltävä. Saman luvun 16 §:n 3 momentin mukaan epäillylle on oikeudesta käyttää valitsemaansa avustajaa kirjallisesti, jollei asia ole suppeassa esitutkinnassa käsiteltävä. Esitutkintalain 4 luvun 17 §:n 4 momentin mukaan vapautensa menettäneelle on annettava ilmoitus sen 1–3 momentissa tarkoitetuista oikeuksista kirjallisena epäillyn käyttämällä kielellä.
Etukäteen tehtävä ilmoitus ei tulisi kysymykseen vapautensa menettäneen epäillyn osalta, koska hänellä tulee olla saatavilla tieto oikeuksistaan koko vapaudenmenetyksen ajan. Sen sijaan ilmoitettaessa asianomistajalle tai vapaana olevalle rikoksesta epäillylle oikeudesta käyttää avustajaa riittäisi myös etukäteen lähetettävä sähköinen ilmoitus täyttämään vaatimuksen kirjallisesta muodosta. Ilmoitus oikeudesta avustajaan voitaisiin joka tapauksessa edelleen antaa kirjallisesti ennen kuulustelun aloittamista, erityisesti jos kuulusteltava epäilty tai asianomistaja sitä pyytää. Tarkoitus ei siis olisi, että etukäteen tehtävää ilmoitusta käytettäisiin aina, vaan tähän liittyisi esitutkintaviranomaisen harkintaa. Esimerkiksi hyvin iäkkään henkilön osalta sähköinen ilmoitus ei välttämättä olisi sovelias ja muutoinkin on syytä pyrkiä varmistumaan siitä, että henkilö on ymmärtänyt ilmoitusten sisällön.
Käytettäessä ehdotettua ilmoittamistapaa olisikin lisäksi kuulustelun yhteydessä varmistuttava siitä, että kuulusteltava on voinut perehtyä oikeuksiinsa ja ymmärtänyt ne. Tämä tapahtuisi tiedustelemalla asiaa kuulusteltavalta, mutta huomiota tulisi tarvittaessa kiinnittää sellaisiin kuulusteltavan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai kuulustelussa ilmeneviin olosuhteisiin, jotka antaisivat aiheen epäillä, ettei henkilö ymmärrä ilmoitusten merkitystä. Ilmoitusten merkityksen vuoksi tiedustelu ei saisi olla esimerkiksi sillä tavoin kiirehditty tai johdatteleva, ettei kuulusteltavalla olisi aitoa mahdollisuutta pyytää täsmennyksiä. Tältä osin tulee ottaa huomioon myös päihtyneen ja mielentilaltaan häiriintyneen kuulustelemista koskeva rajoitukset, joista säädetään luvun 3 ja 4 §:ssä, samoin kuin kuulustelun tallentamista koskeva 9 luvun 3 §. Ilmoituksista olisi ilmoittamistavasta riippumatta otettava merkintä kuulustelupöytäkirjaan ja tarvittaessa kuulustelutilaisuudessa olisi tarkennettava ilmoitusten sisältöä kuulusteltavalle vastaamalla mahdollisiin kysymyksiin.
10 luku Esitutkinnan päättäminen
1 §.Loppulausunto. Pykälän 2 momenttia muutettaisiin siten, että loppulausuntopyyntö olisi aina yksilöitävä. Lisäksi tehtäisiin vähäinen kielellinen korjaus. Muilta osin säännös vastaisi voimassa olevaa lakia. Muutoksella pyritään parantamaan loppulausuntojen laatua ja niiden hyödynnettävyyttä esitutkinnan mahdolliseen täydentämiseen liittyvässä arvioinnissa ja syyteharkinnassa sekä myös mahdollisen pääkäsittelyn valmistelussa.
Pyynnön yksilöintivaatimus edellyttäisi laatijan arvioivan loppulausunnon tavoitteita tarkemmin; mihin seikkoihin ja kysymyksiin olisi tarpeen saada asianosaisten kannanotto. Loppulausunnossa voitaisiin tiedustella esimerkiksi epäillyn kantaa syyttäjän näkemykseen tiettyjen seikkojen merkityksestä asiassa sekä niiden riitaisuudesta tai riidattomuudesta. Samoin voitaisiin tiedustella sitä, olisiko asiassa puolustuksen näkemyksen mukaan suoritettava lisätutkimuksia ennen syyteharkintaa ja mistä syistä. Näin yksilöinnillä voitaisiin myös edistää asianosaisten ja heidän avustajiensa halukkuutta loppulausuntojen antamiseen, kun olisi mahdollista vastata selkeisiin kysymyksiin.
Lisäksi 2 momentin viimeistä lausetta tarkennettaisiin. Muutoksella pyritään selkeyttämään myös esitutkintaviranomaisen tekemää harkintaa siitä, voidaanko esitutkinta päättää, kun loppulausunto asiassa on saatu, vai antaako lausunto aihetta esitutkinnan täydentämiseen. Tältäkin osin on syytä tehdä esitutkintayhteistyötä syyttäjän kanssa, sillä puolustuksen esille nostamat näkökohdat saattavat olla syyttäjän kannan mukaan merkityksettömiä. Esitutkinnan täydentämisen ei siten tule olla automaatio, vaan sen tarvetta on arvioitava suhteessa asian selvitettyyn tilaan ja lisätutkinnan tuottamaan lisäarvoon asian selvittämiseksi. On yhtäältä selvää, että esitutkinnassa tulee puolueettomasti selvittää myös epäillyn eduksi vaikuttavia seikkoja, mutta yhtä selvää on, että vaatimus esitutkinnan toimittamisesta ilman aiheetonta viivytystä tulee myös ottaa huomioon arvioitaessa lisätutkinnan tarpeellisuutta.
Pykälän 3 momenttia muutettaisiin siten, että tutkinnanjohtaja päättäisi loppulausunnon pyytämisestä ja sen mahdollisesti edellyttämistä toimenpiteistä yhteistyössä syyttäjän kanssa. Lisäyksen tarkoituksena on painottaa yhteistyön merkitystä erityisesti loppulausuntovaiheessa, jotta se palvelisi syyteharkintaa ja sitä seuraavaa oikeudenkäyntivaihetta mahdollisimman tarkoituksenmukaisella tavalla. Kun päätös loppulausunnon pyytämisestä ja loppulausuntomenettelyssä selvitettävät asiat edellytettäisiin valmisteltavaksi yhteistyössä syyttäjän kanssa, syyttäjän juridisen asiantuntemuksen hyödyntämistä voitaisiin edistää esimerkiksi keskeisissä epäillyn rikoksen teonkuvaukseen liittyvissä kysymyksissä sekä riidattomien ja riitaisten kysymysten selvittämisessä.
Pykälän 3 momenttiin lisättäisiin myös viittaus esitutkintalain 5 luvun 3 §:ään ehdotettuun säännökseen esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välisestä neuvotteluvelvollisuudesta loppulausuntomenettelyssä. Kuten edellä on todettu, mainitussa säännöksessä ei olisi ehdotonta edellytystä neuvotella loppulausuntomenettelyn tarpeellisuudesta, koska selvissä tapauksissa sille ei ole nähty tarvetta. Olennaista olisi, että asiasta on yhteisymmärrys syyttäjän ja tutkinnanjohtajan kesken. Näin loppulausuntovaihe muodostaisi rikosprosessissa taitekohdan, jossa asia siirtyisi enemmän syyttäjän vastuulle mahdollistaen etupainotteisen syyteharkinnan.
11 luku Erinäiset säännökset
1 §.Esitutkintapäätös. Pykälän 2 momentin mukaan esitutkintapäätöksestä on ilmettävä muun ohella päätöksen perustelut ja sovelletut säännökset (4 kohta). Kohtaa ehdotetaan muutettavaksi siten, että päätöksestä olisi ilmettävä sen perustelut asian laadun ja laajuuden edellyttämällä tavalla sekä sovelletut säännökset.
Ehdotetulla muutoksella pyritään ohjaamaan perustelukäytäntöä tasapainoisempaan suuntaan siten, että perustelut mitoitettaisiin oikeusturvan tarpeeseen ja yksittäisen asian olosuhteisiin. Sääntely olisi yhdenmukaista rikosoikeudenkäyntilain 1 luvun 6 a §:ään ehdotettavan syyttämättäjättämispäätösten perustelemista koskevan muutoksen kanssa. Esitutkintalaki ei erityisesti ohjaa esitutkintapäätösten perustelujen laajuutta, mutta käytännössä on esiintynyt tarpeettoman laajoja perusteluja, joissa esimerkiksi siteerataan laajasti sellaisiakin oikeusohjeita, joilla ei ole ratkaisun kannalta merkitystä. Perusteluista tuleekin käydä ymmärrettävällä tavalla ilmi ensinnäkin se, mitä oikeusohjetta päätöksentekijä on soveltanut. Oikeusohjeen perusteella määräytyvät ne yksittäisen päätöksen kannalta olennaiset tosiseikat tai olosuhteet, joiden perusteella ratkaisu on voitu tehdä.
Oikeudellisen ratkaisun perusteluvelvollisuuden laajuus on riippuvainen asian laadusta eli etenkin siitä, miten selvä tai monitahoinen asia on kysymyksessä ja millaisia väitteitä siinä on esitetty. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on katsottu, että rikostuomion perustelujen eräänä tarkoituksena on osoittaa asianosaisille heidän tulleen kuulluiksi. Olennaista onkin, että ratkaisun kohteena oleva henkilö voisi ymmärtää, miksi asiassa on päädytty tiettyyn lopputulokseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ratkaisuissa olisi tarpeen ottaa yksityiskohtaisesti kantaa esimerkiksi sellaisiin väitteisiin, jotka ovat selvästi perusteettomia. Nämä näkökohdat soveltuvat myös arvioitaessa esitutkintapäätösten perusteluilta vaadittavaa laajuutta. Lisäksi tarpeellista ei ole ryhtyä selostamaan laajasti asiassa kertynyttä näyttöä, vaan olennaista on perustella näytön arviointia eli sitä, minkä vuoksi ratkaisun kannalta välittömästi merkityksellisten seikkojen katsotaan joko jääneen näyttämättä tai tulleen näytetyksi riittävällä tavalla.
Toisaalta laillisuusvalvonnassa on tullut ilmi, että päätöksiä ei ole aina perusteltu riittävällä tavalla (ks. esim. OKV/23/70/2024 ja EOAK/158/2019). Näissä tapauksissa on kuitenkin monesti kysymys siitä, ettei päätöksessä ole riittävällä tavalla ilmaistu ratkaisun välittömänä perusteena olevia johtopäätöksiä tai tosiseikkojen arviointia. Toisaalta ratkaisuissa saatetaan selostaa tarpeettoman laajasti esitutkinnassa ilmi tulleita seikkoja, vaikka niillä ei olisi ainakaan välitöntä merkitystä ratkaisun kannalta. Olennaista on, että esitutkintapäätöksessä otetaan riittävällä tavalla kantaa yksittäistapauksen olosuhteisiin ja siinä esille tulleisiin seikkoihin. Esitutkintapäätöksen perustelujen merkitystä korostaa se, että kysymys saattaa olla rikosasian käsittelyn päättämiseen johtavasta ratkaisusta, kuten päätös esitutkinnan rajoittamisesta. Perustelujen tulee olla ymmärrettävät paitsi esitutkinnan kulun tuntevalle henkilölle, myös sellaiselle, jolla ei ole tutkinnasta muuta tietoa kuin kyseinen päätös. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että päätöksissä tulisi ryhtyä selostamaan laajasti kaikkea sellaista, mitä tutkinnassa on käynyt ilmi. Perusteluissa tulee keskittyä tarkastelemaan niitä seikkoja ja olosuhteita, jotka ovat päätöksessä sovellettavan säännöksen kannalta merkityksellisiä. Lisäksi päätöksessä tulee ottaa riittävällä tavalla kantaa asianosaisten mahdollisiin väitteisiin tai vaatimuksiin.
Esimerkiksi sellaisessa esitutkintapäätöksessä, jolla päätetään olla toimittamatta esitutkintaa, koska rikosta ei ole tehty (esitutkintalain 3 luvun 3 §), on tärkeintä selostaa ne syyt, joiden perusteella tämä johtopäätös voidaan tehdä. Yksinkertaistaen se voi perustua joko ilmoitetusta rikoksesta saadun näytön riittämättömyyteen tai siihen, että ilmoitettu tapahtumainkulku ei täyttäisi minkään rikoksen tunnusmerkistöä. Toisaalta esitutkintapäätöksessä, jolla kieltäydytään asianosaisen pyytämästä toimenpiteestä (esitutkintalain 3 luvun 7 §), tulisi perustella sitä, minkä vuoksi asianosaisen ei katsota osoittaneen, että pyydetty toimenpide saattaisi vaikuttaa asiaan, tai minkä vuoksi toimenpiteestä katsotaan aiheutuvan asian laatuun nähden kohtuuttomia kustannuksia. Esitutkintapäätöksissä ei tule ottaa laajasti kantaa sellaisiin asianosaisen esittämiin väitteisiin, joilla ei ole oikeudellista merkitystä päätöksen kannalta tai tuollainen merkitys on hyvin vähäinen. Tällöin on yleensä riittävää todeta lyhyesti, minkä vuoksi väite on merkityksetön tai sen painoarvo on lopputuloksen kannalta vähäinen. Syyttäjän päättäessä esitutkinnan rajoittamisesta (esitutkintalain 3 luvun 10 §) voi riittävää olla, että hän ainoastaan viittaa tutkinnanjohtajan esityksessä todettuihin perusteluihin ja esimerkiksi määrää esitutkinnan lopetettavaksi niiden nojalla. Näin meneteltäessä tutkinnanjohtajan esityksestä ilmenevien perustelujen tulee luonnollisesti olla asianosaisten saatavilla. Syyttäjän on myös tarvittaessa täsmennettävä perusteluja.
Laillisuusvalvontakäytännössä on lisäksi tullut ilmi tapauksia, joissa päätöksen sisältö eli se lopputulos, johon ratkaisija on päätynyt, on ollut ristiriidassa perustelujen kanssa. Esimerkiksi tältä kannalta päätösten perustelut ovat tärkeä ratkaisijan itsekontrollin väline, jolla voidaan osaltaan varmistaa, että päätökseen soveltuvat oikeusohjeet on valittu oikein. Erilaiset esitutkinnan päättämistavat eroavat toisistaan merkittävillä tavoilla esimerkiksi perusteiden, toimivaltuuksien sekä sen suhteen, missä esitutkinnan vaiheessa niitä voidaan soveltaa. Tältäkään kannalta riittävää ei ole viitata perusteluissa tai päätöksen sisältönä vaikkapa johonkin esitutkintaviranomaisen tietojärjestelmissä käytettäviin lyhenteisiin. Lyhenteitä tai ammattikielen ilmaisuja tulee muutoinkin välttää tai vähintään niiden merkitys on selostettava ensimmäisen maininnan yhteydessä, jotta perustelut ovat ymmärrettävät.
Pykälän 3 momenttia muutettaisiin tekemällä sen nykyiseen viimeiseen virkkeeseen eräitä kielellisiä parannuksia. Momenttiin lisättäisiin myös rikosoikeudenkäyntilain 1 luvun 9 §:n 1 momenttiin ehdotettavaa muutosta vastaavasti säännös siitä, että jos rikoksella on hyvin suuri määrä asianomistajia, päätös voitaisiin antaa heille tiedoksi yleistiedoksiannolla noudattaen hallintolain (434/2003) 62 §:ää.
Hallintolakia ei sovelleta sen 4 §:n 1 momentin mukaisesti muun ohella lainkäyttöön ja esitutkintaan. Kysymys olisi siten niin sanotusta aineellisesta viittauksesta hallintolain yleistiedoksiannon toimittamista koskevaan säännökseen. Sen sijaan yleistiedoksiannon käytön edellytyksistä rikosasioissa säädettäisiin esitutkintalaissa. Edellytyksen sanamuoto perustuisi uhridirektiivin johdanto-osan kappaleessa 27 todettuun. Sen mukaan poikkeustapauksissa, esimerkiksi silloin, kun asiaan liittyy hyvin paljon uhreja, uhrille annettavia tietoja olisi voitava toimittaa lehdistön välityksellä taikka toimivaltaisen viranomaisen virallisen verkkosivuston tai vastaavan tiedotuskanavan kautta.
Asianomistajien tarkkaa lukumäärää ei ehdoteta täsmennettäväksi laissa, vaan se jäisi arvioitavaksi yksittäisissä soveltamistilanteissa. Näin sääntelyyn jäisi tarvittavaa joustavuutta. Riittävää ei kuitenkaan olisi, että heitä olisi 30, kuten hallintolain 55 §:ssä on säädetty. Arvioinnissa tulisi ottaa huomioon muun ohella mahdollisuudet käyttää esimerkiksi sähköistä tiedoksiantoa kullekin tiedossa olevalle asianomistajalle. Lisäksi voitaisiin kiinnittää huomiota rikoksen laatuun, asianomistajien kärsimiin vahinkoihin sekä rikosasian saamaan julkisuuteen. Sen sijaan asianomistajien tavoitettavuus ei sellaisenaan olisi peruste yleistiedoksiannon käyttöön, vaan ratkaisevaa olisi heidän lukumääränsä. Rikoksella olisi lainkohdassa tarkoitetulla tavalla hyvin suuri määrä asianomistajia, jos heitä olisi useita satoja tai tuhansia. Ainakin 200 asianomistajaa voitaisiin pitää hyvin suurena määränä. Yleistiedoksiantoa voitaisiin käyttää myös silloin, jos kaikkien asianomistajien henkilöllisyys ei olisi tiedossa, mutta heitä kuitenkin voitaisiin perustellusti arvioida olevan kaikkiaan hyvin suuri määrä.
Yleistiedoksiannon lisäksi esitutkintapäätös voitaisiin lisäksi antaa 3 momentin mukaisesti tiedoksi sellaisille asianomistajille, joiden yhteystiedot esitutkintaviranomaisella on käytössään. Vaihtoehtoisesti voitaisiin esimerkiksi ilmoittaa yleistiedoksiannon sisältö tai linkki siihen. Tämä voisi olla perusteltua silloin, jos suuri osa tiedossa olevista asianomistajista on ilmoittanut sähköisen yhteystiedon. Muun tiedoksiantotavan käyttö olisi kuitenkin täydentävää ja perustuisi viranomaisen palveluperiaatteeseen, joten yleistiedoksiannon edellytysten täyttyessä ja sitä käytettäessä varsinainen tiedoksianto tapahtuisi yleistiedoksiannolla.
Yleistiedoksianto merkitsisi, että esitutkintapäätös pidettäisiin määrätyn ajan vastaanottajan nähtävillä esitutkintaviranomaisessa. Lisäksi sen nähtäville asettamisesta olisi ilmoitettava yleisessä tietoverkossa esitutkintaviranomaisen verkkosivuilla ja tarpeen vaatiessa sellaisessa sanomalehdessä, josta vastaanottajan voidaan otaksua parhaiten saavan tiedon. Käytännössä tällainen tiedoksiantotapa tulisi sovellettavaksi esimerkiksi, jos rikos olisi toteutettu tietoverkon välityksellä ja siinä olisi huomattavan suuri määrä asianomistajia. Rikoksesta epäillylle esitutkintapäätöstä ei sen sijaan voitaisi antaa tiedoksi yleistiedoksiannolla.
7 §.Esitutkinnasta tiedottaminen. Pykälän 2 momentissa säädetään siitä, millä edellytyksillä henkilön nimen tai kuvan saa antaa julkisuuteen. Lainkohtaan lisättäisiin mahdollisuus antaa henkilön nimi julkisuuteen myös, jos hän on itse antanut sen julkisuuteen tai suostunut siihen.
Esitutkinnasta tiedottamista koskevan sääntelyn taustalla vaikuttaa erityisesti pykälän 1 momentissa ilmaistu ajatus siitä, että ketään ei saa aiheettomasti saattaa epäilyksenalaiseksi ja kenellekään ei saa tarpeettomasti aiheuttaa vahinkoa tai haittaa. Sähköinen tiedonvälitys on kuitenkin yhä nopeampaa ja rikosepäilyihin liittyviä – tosia ja epätosia – tietoja välitetään esimerkiksi sosiaalisen median kautta.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen syyttömyysolettamaa koskevassa ratkaisukäytännössä on korostettu, että toisistaan on erotettava yhtäältä lausunnot, joiden mukaan jotakuta ainoastaan epäillään rikoksesta, ja toisaalta ennen lainvoimaista tuomiota annetut lausunnot, joissa jotakuta pidetään syyllisenä rikokseen. Nimenomaan viimeksi mainitut loukkaavat syyttömyysolettamaa, kun taas ensin mainittuja on pidetty sallittuina erilaisissa tilanteissa. Esitutkinnasta tiedotettaessa on noudatettava korostunutta hienotunteisuutta ja myös käytetyillä sanavalinnoilla on merkitystä. Tiedottaminen ei saa muodostaa ennakkokäsitystä tai -asennetta henkilön syyllisyydestä. On kuitenkin eri asia tiedottaa rikostutkinnasta ja toisaalta väittää tai antaa ymmärtää, että joku olisi syyllistynyt rikokseen.
Erityisesti tilanteessa, jossa henkilö on itse antanut tiedon asemastaan esitutkinnassa julkisuuteen tai muutoin suostunut sen ilmaisemiseen, tulisi esitutkintaviranomaisella olla mahdollisuus tämän tiedon vahvistamiseen. Tällöin ei syntyisi tarpeettomasti sellaista käsitystä, että esitutkintaviranomainen salailee asiaa. Asianosainen voisi antaa nimensä julkisuuteen esimerkiksi tiedotteen tai haastattelun muodossa. Toisaalta olisi tärkeää, ettei tietoa vahvistettaisi epäselvässä tilanteessa, koska muutoin tällaista mahdollisuutta voitaisiin käyttää niin kutsuttuun tietojen kalasteluun. Epäselvässä tilanteessa esitutkintaviranomaisen tulisikin varmistaa se, että asianosainen on itse antanut tiedon asianosaisasemastaan julkisuuteen, tai tiedustella tämän suostumusta siihen. Tiedustelun tulee olla sillä tavoin neutraali, ettei henkilö koe esitutkintaviranomaisen painostavan häntä suostumaan tiedottamiseen. Tiedottamisessa olisi muutoin noudatettava pykälän 1 momentista ilmeneviä periaatteita ja tiedottamisen tulisi olla niiden valossa objektiivisesti perusteltua eikä sillä tulisi edistää esimerkiksi henkilön julkisuushakuisuutta. Tiedottamisen tulisi lisäksi olla sillä tavoin avointa, että henkilö ei voisi rajoittaa tiedottamista esimerkiksi asianomistaja-asemaansa, mikäli häntä samalla epäiltäisiin rikoksesta. Arvioitaessa tarvetta henkilön nimen ilmaisemiseen olisi edelleen otettava lain 4 luvussa säädetyt esitutkintaperiaatteet sekä salassapitonäkökohdat.
7.2
Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa
1 luku Syyteoikeudesta ja syyteharkinnasta
6 a §. Pykälässä säädetään syyttämättäjättämispäätöksestä. Sen 2 momentin mukaan päätös syyttämättä jättämisestä on perusteltava. Perusteluista on ilmettävä ne seikat ja todisteet sekä näytön arviointi ja oikeudellinen päättely, joihin päätös perustuu.
Momenttia muutettaisiin esitutkintalain 11 luvun 1 §:n 2 momentin 4 kohtaan edellä ehdotettua muutosta vastaavasti siten, että perusteluista on ilmettävä asian laadun ja laajuuden edellyttämällä tavalla ne seikat ja todisteet sekä näytön arviointi ja oikeudellinen päättely, joihin päätös perustuu. Ehdotuksen tarkoituksena on keventää syyttämättäjättämispäätösten perustelukäytäntöä ja välttää tarpeettoman laajoja perusteluja. Käytännössä esimerkiksi vähäisyysperusteen tai kohtuuttomuusperusteen nojalla tehtävässä syyttämättäjättämispäätöksessä ei ole tarpeen kuvata näytön arviointia samalla tavalla kuin päätöksen perustuessa siihen, ettei rikosepäilyn tueksi ole todennäköisiä syitä. Viimeksi mainitussa tilanteessakaan näyttöä ei tarvitse selostaa kuin ratkaisun kannalta merkityksellisiltä osin. Ehdotuksen perustelut vastaavat muutoin edellä mainitun esitutkintalain säännöksen osalta esitettyä.
9 §. Pykälässä säädetään syyttämättäjättämispäätöksen tiedoksiannosta. Sen 1 momenttiin lisättäisiin mahdollisuus antaa päätös syyttämättä jättämisestä tiedoksi hyvin suurelle määrälle asianomistajia hallintolain (434/2003) 62 §:n mukaisella yleistiedoksiannolla. Ehdotuksen perustelut vastaavat esitutkintalain 11 luvun 1 §:n 3 momentin muutosehdotuksen kohdalla esitettyä. Momenttiin tehtäisiin myös vähäinen kielellinen korjaus.
Sääntely ehdotetaan sijoitettavaksi 1 momenttiin lain 3 luvun 9 §:n 1 momentin viittaussäännöksen vuoksi. Siten myös ilmoitus siitä, että syyttäjä ei ota ajaakseen asianomistajan yksityisoikeudellista vaatimusta, voitaisiin antaa tiedoksi yleistiedoksiantona vastaavin edellytyksin kuin syyttämättäjättämispäätös.
Yleistiedoksiannon käyttöä syyttämättäjättämispäätösten osalta harkittaessa voisivat tulla viittaussäännöksen nojalla arvioitaviksi myös oikeudenkäymiskaaren 11 luvun mukaiset tiedoksiantotavat, viime kädessä esimerkiksi sijaistiedoksianto tai kuuluttaminen, joihin voitaisiin turvautua asianomistajien ollessa vaikeasti tavoitettavissa.
14 §. Pykälässä säädetään asianomistajan toissijaisesta syyteoikeudesta tilanteissa, joissa viranomaiset ovat päättäneet luopua toimenpiteistä. Sen aikaisemmin kumotun 2 momentin tilalle lisättäisiin säännös, jonka mukaan edellä 1 momentissa säädettyä sovellettaisiin myös esitutkintaviranomaisen päätökseen olla kirjaamatta rikosilmoitusta.
Koska rikosilmoituksen kirjaamatta jättäminen ehdotetun esitutkintalain 3 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla merkitsisi asiallisesti toimenpiteistä luopumista, on perusteltua, että asianomistaja saisi myös tällaisen päätöksen perusteella mahdollisuuden käyttää toissijaista syyteoikeuttaan.
3 luku Yksityisoikeudellisesta vaatimuksesta
9 §. Pykälässä säädetään syyttäjän velvollisuudesta ajaa vireille panemansa syyteasian yhteydessä rikokseen perustuvaa asianomistajan yksityisoikeudellista vaatimusta. Pykälän 1 momenttia muutettaisiinlisäämällä siihen virke, jonka mukaan syyttäjä voisi tehdä ratkaisun yksityisoikeudellisen vaatimuksen ajamisesta jo esitutkinnan aikana.
Ehdotuksella ei muutettaisi lainkohdasta ilmeneviä arviointiperusteita. Käytännössä syyttäjän saattaa kuitenkin olla mahdollista arvioida jo esitutkinnan aikana sitä, voiko yksityisoikeudellisen vaatimuksen ajaminen tapahtua ilman olennaista haittaa tai onko vaatimus ilmeisen perusteeton. Arviointiperusteita on tarkasteltu valtakunnansyyttäjän ohjeessa VKS:2006:3. Esimerkiksi erityisen laajoissa rikosasioissa asianomistajien suuri määrä saattaa johtaa siihen, ettei syyttäjä voi ottaa korvausvaatimuksia ajaakseen ilman olennaista haittaa. Tällöin olisi vastaavasti tarpeetonta selvittää yksityisoikeudellisia vaatimuksia esitutkinnassa, koska niiden selvittäminen tapahtuu syyttäjän päätöksentekoa silmällä pitäen. Ehdotus liittyykin esitutkintalain 1 luvun 2 §:n edellä ehdotettuun muutokseen.
Jos syyttäjä ei ota ajaakseen asianomistajan yksityisoikeudellista vaatimusta, hänen on ilmoitettava siitä asianomistajalle noudattaen, mitä rikosoikeudenkäyntilain 1 luvun 9 §:n 1 momentissa säädetään. Kyseiseen säännökseen edellä ehdotetun muutoksen mukaisesti ilmoitus voitaisiin antaa tiedoksi myös yleistiedoksiantona. Sääntely eroaa hieman esitutkintapäätöksen tiedoksiantoa koskevasta esitutkintalain 11 luvun 1 §:n 3 momentista. Rikosoikeudenkäyntilain sääntelyä ei kuitenkaan ehdoteta muutettavaksi muilta osin, joten tiedoksiantomenettely ei riippuisi siitä, tehdäänkö ratkaisu jo esitutkinnan aikana vai vasta sen jälkeen. Erillistä päätöstä asiasta ei olisi tarpeen tehdä, mutta edellä mainitun valtakunnansyyttäjän ohjeen mukaan ilmoituksessa on esitettävä perustelu sille, miksi syyttäjä ei ole voinut ottaa vaatimusta ajettavakseen. Perustelu voi olla lyhyt, mutta sen tulee olla sellainen, että asianomistaja voi ymmärtää syyttäjän menettelyn perusteet.
10 §. Pykälässä säädetään tuomioistuimen velvollisuudesta varata tilaisuus rikoksesta johtuvan yksityisoikeudellisen vaatimuksen esittämiseen. Tuomioistuin voi pykälän 2 momentin mukaan myös puhelinta tai muuta soveltuvaa tiedonvälitystapaa käyttäen kehottaa asianomistajaa ja muuta, jolla on oikeus esittää asiassa yksityisoikeudellinen vaatimus, ilmoittamaan vaatimuksensa ja sen perusteet määräajassa tuomioistuimelle. Lainkohtaan lisättäisiin mahdollisuus antaa kehotus tiedoksi yleistiedoksiannolla noudattaen hallintolain 62 §:ää, jos asianomistajia tai muita yksityisoikeudellisen vaatimuksen esittämiseen oikeutettuja tahoja olisi hyvin suuri määrä. Yleistiedoksiantoa käytettäessä sovellettaisiin muutoin momentista ilmenevää menettelyä ja turvatakeita. Momentissa nyt jo säädetyllä tavalla näissäkään tilanteissa ei sovellettaisi uhkaa vaatimusten tutkimatta jättämisestä. Ehdotuksen perustelut vastaavat esitutkintalain 11 luvun 1 §:n 3 momentin muutosehdotuksen kohdalla esitettyä.
5 luku Syytteen vireillepanosta
3 §. Pykälässä säädetään haastehakemuksen sisältövaatimuksista. Sen 1 momenttiin lisättäisiin uusi 6 a kohta, jonka mukaan haastehakemuksessa olisi ilmoitettava syyttäjän perusteltu näkemys asian soveltumisesta käsiteltäväksi pääkäsittelyä toimittamatta tai vastaajan poissaolosta huolimatta sekä esitys rangaistuksen lajista ja enimmäismäärästä.
Ehdotettu lainkohta liittyisi kirjallisen menettelyn ja poissaolokäsittelyn edellytysten arviointiin ja niitä koskeviin muutosehdotuksiin. Nykyisin näiden kevennettyjen menettelyjen käytön edellytyksistä on säädetty täsmentämättä sitä, minkä tahon tulee arvioida niiden täyttymistä. Tästä seuraa, että tuomioistuimen tulisi ennen pääkäsittelyä perehtyä esitutkinta-aineistoon ja arvioida esimerkiksi sitä, onko pääkäsittelyn toimittaminen asian selvitettyyn tilaan nähden myös kokonaisuutena arvioiden tarpeetonta tai onko vastaajan läsnäolo asian selvittämiseksi tarpeen. Tällaisen arvioinnin tekeminen ei ongelmitta sovi yhteen tuomioistuimen roolin, kuten esimerkiksi puolueettomuuden kanssa. Lisäksi esitutkintapöytäkirja tulee yleensä oikeudenkäyntiaineistoksi vain siltä osin kuin siihen viitataan.
Syyttäjälle muodostuu toisaalta syyteharkinnan yhteydessä olennaisesti tuomioistuinta parempi käsitys asiassa kertyneestä näytöstä sekä siitä, millaisessa menettelyssä rikosasiaa olisi tarkoituksenmukaista käsitellä. Asiat tulisi viivytyksettömän käsittelyn turvaamiseksi ensisijaisesti pyrkiä ohjaamaan kirjalliseen menettelyyn tai toissijaisesti poissaolokäsittelyyn, mikäli niiden edellytykset täyttyisivät. Rikosprosessin sujuvoittamiseksi olisikin perusteltua, että syyttäjä esittäisi haastehakemuksen yhteydessä perustellun näkemyksensä näiden kevennettyjen menettelymuotojen edellytysten täyttymisestä. Tällainen järjestely olisi akkusatorisen periaatteen mukainen ja soveltuisi osaltaan varmistamaan sen, ettei asia päätyisi käsiteltäväksi tarpeettoman laajamittaisessa menettelyssä.
Perusteet jommankumman pääkäsittelyä kevyemmän menettelymuodon käyttämiselle voitaisiin esittää lyhyesti, esimerkiksi viittaamalla sovellettaviin säännöksiin. Eräät edellytykset, kuten teosta säädetty enimmäisrangaistus, olisivat pääteltävissä haastehakemuksesta muutoinkin. Haastehakemuksessa olisi näiden lisäksi ilmoitettava esimerkiksi kirjalliseen menettelyyn ehdotettavassa asiassa vastaajan esitutkinnassa tunnustaneen teon ja ilmoittaneen aikovansa suostua kirjalliseen menettelyyn. Samoin olisi ilmoitettava rikoksen mahdollisen asianomistajan esitutkinnassa ilmoittaneen, ettei hänellä ole vaatimuksia asiassa, tai suostuneen asian käsittelyyn kirjallisessa menettelyssä.
Syyttäjän tulisi lisäksi ilmoittaa rangaistusvaatimuksensa niin kirjallista menettelyä kuin poissaolokäsittelyäkin silmällä pitäen rangaistuslajin ja enimmäismäärän tarkkuudella. Nykyisin kirjallisessa menettelyssä vastaajalle on ilmoitettava syyttäjän seuraamuskannanotto tällä tavoin. Myös poissaolokäsittelyssä olisi vastaajan oikeusturvan kannalta perusteltua saada lain mukaan tuomittavissa olevia enimmäisrangaistuksia täsmällisempi tieto siitä, millainen rangaistus hänelle voidaan tuomita yksittäisessä asiassa. Näin vastaaja tulisi paremmin tietoiseksi poissaolonsa seurauksista.
Syyttäjän perusteltukaan kannanotto asian käsittelytavasta tai tuomittavasta rangaistuksesta ei olisi tuomioistuinta sitova, mutta sen tarkoituksena on ohjata asioita tehokkaammin käsiteltäväksi kirjallisessa menettelyssä tai poissaolokäsittelyssä. Ehdotus liittyy jäljempänä näitä menettelymuotoja koskeviin ehdotuksiin, joiden tarkoitus on lisätä ja sujuvoittaa niiden käyttöä. Mikäli tuomioistuin katsoisi, että teosta tulee tuomita syyttäjän seuraamuskannanotossa esitettyä joko lajiltaan tai määrältään ankarampi rangaistus, olisi vastaajalle varattava tilaisuus tulla kuulluksi, kuten nykyisinkin. Tämä voitaisiin kuitenkin järjestää myös kirjallisesti.
8 §. Pykälässä säädetään haasteen tiedoksi antamisesta. Siihen lisättäisiin uusi 4 momentti, jonka mukaan haastemies voi erityisestä syystä toimittaa haastamisen ilmoittamalla suullisesti haasteesta 9 §:n 1 momentissa tarkoitetut seikat sekä muutoin noudattaen tämän pykälän 3 momenttia muun aineiston toimittamisesta. Edellytyksenä olisi lisäksi, että tämä on soveliasta asiakirjojen laajuuteen ja laatuun nähden ja että vastaanottaja epäilyksettä saa tiedon asiakirjoista ja ymmärtää tiedoksiannon merkityksen.
Edellä yleisperusteluissa (osio 2.2.1) todetuin tavoin pykälän 3 momentin sanamuodosta ei käy ilmi se esitöissä todettu tarkoitus, että niin sanottu ”tien päältä” haastaminen on tarkoitettu poliisin toimivaltuudeksi. Haastemiesten työskentelyn tehostamiseksi ehdotetaan, että myös heillä olisi mahdollisuus tällaiseen tiedoksiantotapaan. Ehdotettu tiedoksiantomenettely onnistuisi käytännössä lähinnä silloin, kun haastemies sattumalta tapaisi vastaajan ja voisi saada esimerkiksi päivystävältä haastemieheltä tarpeelliset tiedot haasteesta ja haastehakemuksesta. Koska tällaiset tilanteet saattavat olla hyvinkin yllätyksellisiä, eivätkä asiakirjat olisi saatavilla, säädettäisiin mahdollisuudesta ilmoittaa vastaajalle suullisesti myös haasteen sisältö. Haastamisessa noudatettava menettely vastaisi muutoin pykälän 3 momentissa säädettyä. Näin ollen myös haaste olisi lähetettävä vastaajalle muiden asiakirjojen tapaan jälkikäteen tai ilmoitettava, minkä tuomioistuimen kansliasta aineisto on saatavana, jos vastaajalla ei ole postiosoitetta.
Vastaajan oikeusturvan kannalta haaste on erityisen merkityksellinen asiakirja. Tästä syystä tiedoksianto edellyttäisi puhelintiedoksiantoa koskevan oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 3 b §:n tapaan lisäksi, että haastaminen ”tien päällä” on sovelias menettelytapa asiakirjan laajuuteen ja laatuun nähden ja että vastaanottaja saa tiedon asiakirjasta sekä ymmärtää tiedoksiannon merkityksen. Mikään ei luonnollisesti edelleenkään estäisi haastemiestä esimerkiksi tiedustelemasta haastettavan yhteystietoja tai sopimasta, että tiedoksianto suoritetaan tietyssä paikassa haastemiestiedoksiantona. Kuitenkin erityisesti pidempien välimatkojen ollessa kysymyksessä ehdotettava menettelytapa olisi sovelias täydennys käytettävissä oleviin tiedoksiantotapoihin. Ehdotetulla sääntelyllä ei laajennettaisi haastemiesten toimivaltuuksia muutoin esimerkiksi poliisivaltuuksien suuntaan.
5 a luku Asian ratkaiseminen pääkäsittelyä toimittamatta
1 §. Pykälän 1 momentissa säädetään kirjallisen menettelyn edellytyksistä. Niitä muutettaisiin kahdella tavalla. Ensinnäkin soveltamisalaa laajennettaisiin korottamalla menettelyyn soveltuvien rikosten enimmäisrangaistusta koskevaa edellytystä (1 kohta) siten, että kirjallisessa menettelyssä voitaisiin ratkaista syyte teosta, josta säädetty ankarin rangaistus olisi enintään neljä vuotta.
Tällainen muutos toisi kirjallisen menettelyn piiriin nykyistä vakavampia rikoksia, kuten törkeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan (rikoslain 11 luvun 10 a §), turvallisuussalaisuuden paljastaminen (12 luvun 7 §), virkamiehen väkivaltainen vastustaminen (16 luvun 1 §), törkeä lahjuksen antaminen (16 luvun 14 §), törkeä eläinsuojelurikos (17 luvun 14 a §), seksuaalinen kajoaminen (20 luvun 3 §), seksuaalinen hyväksikäyttö (20 luvun 5 §), törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu (21 luvun 6 a §), törkeä vapaudenriisto (25 luku 2 §), törkeä varkaus (28 luvun 2 §), törkeä kavallus (28 luvun 5 §), törkeä moottorikulkuneuvon käyttövarkaus (28 luvun 9 b §), törkeä veropetos (29 luvun 2 §), törkeä kirjanpitorikos (30 luvun 9 a §), törkeä kiristys (31 luvun 4 §), törkeä kätkemisrikos (32 luvun 2 §), törkeä väärennys (33 luvun 2 §), törkeä vahingonteko (35 luvun 2 §), törkeä petos (36 luvun 2 §), törkeä velallisen epärehellisyys (39 luvun 1 a §), törkeä velallisen petos (39 luvun 3 §), törkeä ampuma-aserikos (41 luvun 2 §), törkeä dopingrikos (44 luvun 7 §), törkeä luonnonsuojelurikos (48 luvun 5 a §) ja törkeä sisäpiirintiedon väärinkäyttö (51 luvun 2 §).
Näiden rikosten moninaisuuden vuoksi on selvää, että esimerkiksi edellytys pääkäsittelyn toimittamisen tarpeettomuudesta asian selvitettyyn tilaan nähden ei välttämättä täyty yksittäistapauksessa. Kirjallisen menettelyn soveltuvuutta olisikin harkittava aikaisempaa huolellisemmin niissä vakavammissa rikoksissa, joihin soveltumisala laajenisi. Soveltuvuus ei nykyisinkään määräydy yksin enimmäisrangaistuksen perusteella. Lisäksi menettelyn soveltuvuutta rajoittaisi edelleen siinä konkreettisesti tuomittava enimmäisrangaistus, jota myös ehdotetaan korotettavaksi. Niinpä kysymykseen tulisivat käytännössä lajissaan suhteellisen lievät asiat, mutta kirjallisen menettelyn soveltamisala laajenisi kuitenkin merkittävästi. Esimerkiksi virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta ja törkeästä vahingonteosta on viime vuosina tuomittu tilastojen mukaan keskimäärin selvästi alhaisempi rangaistus kuin nyt ehdotettava yhden vuoden vankeusrangaistus.
Toiseksi muutettaisiin vastaajan tunnustukseen ja suostumukseen liittyvää edellytystä (2 kohta). Kirjallinen menettely säädettäisiin mahdolliseksi, jos vastaaja on tunnustanut syyttäjän syytteessä kuvatun teon ja ilmoittanut aikovansa suostua asian käsittelemiseen kirjallisessa menettelyssä eikä toisaalta ole määräajassa vaatinut pääkäsittelyn toimittamista asiassa.
Nykyisin edellytyksenä on, että vastaaja tunnustaa syyttäjän syytteessä kuvatun teon sekä käräjäoikeudelle antamallaan nimenomaisella ilmoituksella luopuu oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuu asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä. Lainkohdan alkuperäisissä esitöissä on todettu, että kirjallisessa menettelyssä ei olisi kysymys syytetyn passiivisuuteen perustuvasta menettelystä. Ottaen huomioon ihmisoikeussopimuksen määräykset ja yleisemminkin ajatukset oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä ensimmäisessä oikeusasteessa, kirjallisen menettelyn käyttämiselle vaadittaisiin syytetyn myötävaikutus eli nimenomainen suostumus. Menettelyn ensisijaisena käyttöalana olisivat jo esitutkinnassa tunnustetut teot (HE 271/2004 vp, s. 23).
Esitutkintalain 1 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan esitutkinnassa selvitetään muun ohella, aikooko rikoksesta epäilty suostua asian käsittelemiseen käräjäoikeudessa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 a luvussa tarkoitetussa kirjallisessa menettelyssä. Lisäksi epäilty voi tunnustaa teon jo esitutkinnassa. Näin ollen kirjallisen menettely käytön edellytykset voivat asiallisesti olla selvillä jo ennen tuomioistuinkäsittelyä. Mitään estettä ei kuitenkaan tulisi olla sille, että epäilty syyteharkinnan aikana tai vastaaja käräjäoikeudelle osoittamassaan vastauksessa tai kirjallisessa lausumassa tunnustaa aikaisemmin kiistämänsä teon ja ilmoittaa suostuvansa kirjalliseen menettelyyn, jolloin mahdollisesti suunniteltu pääkäsittely voitaisiin peruuttaa ja asia ratkaista kirjallisessa menettelyssä.
Kirjallisessa menettelyssä käsiteltävän syytteen tulisi jatkossakin koskea sellaista tekoa, jonka vastaaja on esitutkinnassa tai sen jälkeen tunnustanut. Tunnustus tarkoittaisi, että vastaaja on ilmoittanut syytteen teonkuvauksessa mainittujen seikkojen olevan totta. Selvää on, ettei vastaaja voi etukäteen tunnustaa syytteen teonkuvausta, koska sellaista ei ole käytettävissä esitutkinnan aikana. Käytännössä nyt ehdotettava menettely edellyttäisi sitä, että syyttäjä muotoilee kirjallisessa menettelyssä syytteen esitutkinnassa tunnustettuja tosiseikkoja vastaavaksi. Samalla syyttäjän olisi vedottava vastaajan esitutkintapöytäkirjaan merkittyyn tunnustukseen, joka tulisi näin oikeudenkäyntiaineistoksi rikosoikeudenkäyntilain 5 a luvun 7 §:n mukaisesti. Vetoaminen olisi perusteltua tehdä haastehakemuksessa samalla, kun syyttäjä esittää perustellun näkemyksensä asian soveltumisesta käsiteltäväksi pääkäsittelyä toimittamatta. Mikäli syyttäjä pitäisi sen sijaan perusteltuna syyttää vastaajaa muusta tai enemmästä kuin mitä tämä on esitutkinnassa tunnustanut, kirjallinen menettely ei soveltuisi. Mahdollista olisi toisaalta käyttää myös syyttäjähaasteita niin, että välittömästi esitutkinnan päättyessä vastaaja saa syytteen ja sen teonkuvauksen tiedokseen.
Syyttäjän tulee kuvata väitetty teko historiallisena tapahtumainkulkuna siten, että voidaan arvioida, täyttääkö teko rikoksen tunnusmerkistön. Teonkuvauksen tulee vastata tunnustusta kaikilta olennaisilta osiltaan, joita voivat olla sovellettavasta rangaistussäännöksestä riippuen esimerkiksi teon seuraukset, tekijän tarkoitus, tahallisuus tai huolimattomuus (ks. HE 82/1995 vp, s. 63). Tämä ei kuitenkaan tarkoittaisi, että teonkuvauksen tulisi sanatarkasti vastata vastaajan esitutkinnassa antamaa lausuntoa. Mikäli tunnustuksen kattavuuteen liittyy merkityksellisiä epäselvyyksiä, vastaajalle voitaisiin varata rikosoikeudenkäyntilain 5 a luvun 3 §:ssä tarkoitettu tilaisuus lausuman antamiseen. Toisaalta esimerkiksi yksilöity loppulausuntopyyntö voisi verrattain vähäisessäkin rikosasiassa soveltua sen varmistamiseen, että vastaajan tunnustus kattaa syytteen koko teonkuvauksen.
Soveltamiskäytännössä on todettu, että vastaajat eivät välttämättä palauta tuomioistuimelle lainkaan heille haasteen mukana lähetettävää lomaketta, jossa heiltä tiedustellaan uudelleen tunnustusta ja suostumusta kirjalliseen menettelyyn. Tällaisesta passiivisuudesta ei kuitenkaan voida ilman muuta päätellä, että vastaaja vastustaisi kirjallista menettelyä. Todennäköisempää on, että useissa tapauksissa vastaajaa ei kiinnosta asiansa käsittely tai että hän ei ymmärrä, minkä vuoksi asiaa vielä selvitetään hänen jo esitutkinnassa ilmoitettuaan aikovansa suostua kirjalliseen menettelyyn. Yleensä asia, jossa lomaketta ei palauteta, siirtyy poissaolokäsittelyyn. Tuomioistuinvirastosta saatujen tietojen perusteella näistä asioista selvästi suurin osa ratkaistaan lopulta vastaajan poissa ollessa. Vastaajan oikeusturvan kannalta tällainen menettely ei vaikuttaisi ratkaisevasti eroavan nyt ehdotetusta muutoin kuin pääkäsittelyn järjestämisen ja siihen sitoutuvien resurssien osalta.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on vakiintuneesti katsonut, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijöistä on yleensä mahdollista luopua pätevällä tavalla, kunhan tämä tapahtuu riittävän yksiselitteisesti ja tietoisena tahdonilmaisun seurauksena eikä luopuminen ole vastoin mitään tärkeää julkista etua (ks. esim. suuren jaoston tuomiot Sejdovic v. Italia, 1.3.2006, kohdat 86 ja 87, sekä Dvorski v. Kroatia, 20.10.2015, kohdat 100 ja 101). Toisaalta tahdonilmaisu voidaan antaa myös hiljaisesti ja henkilön tulee ottaa huomioon asiaansa sovellettava lainsäädäntö. Niinpä esimerkiksi eräässä vanhemmassa Ruotsia koskeneessa tapauksessa valittajan katsottiin hiljaisesti luopuneen oikeudestaan pääkäsittelyyn hovioikeudessa, kun sellaista ei kansallisen lain mukaan ollut välttämättä toimitettava eikä valittaja ollut sellaista nimenomaisesti pyytänyt (Håkansson ja Sturesson v. Ruotsi, 21.2.1990, kohdat 66 ja 67).
Vastaajalla olisi ehdotetussa mallissa mahdollisuus halutessaan aktivoitua vastustamaan kirjallista menettelyä ehdottavan 2 §:n mukaisesti. Arvioitaessa vastaajan passiivisuudesta tehtäviä johtopäätöksiä olisi otettava huomioon myös se, että lakimuutoksen 423/2018 myötä vastaajalle on haasteen tiedoksiannon yhteydessä annettava tieto syyttäjän esittämästä rangaistuksen lajista ja enimmäismäärästä. Lisäksi ehdotettu 5 luvun 3 §:n muutos merkitsisi sitä, että vastaaja saisi haastehakemuksesta tietoonsa syyttäjän perustellun näkemyksen asian soveltumisesta käsiteltäväksi pääkäsittelyä toimittamatta. Näistä syistä vastaaja tulisi tietämään mahdollisen passiivisuutensa seuraukset sellaisella täsmällisyydellä, että passiivisuutta voitaisiin pitää yksiselitteisenä luopumisena oikeudesta suulliseen pääkäsittelyyn.
Lisäksi jo esitutkinnassa tulee nykyisinkin kiinnittää huomiota sellaisiin epäillyn henkilökohtaisiin olosuhteisiin, jotka antavat aiheen epäillä hänen kykyään ymmärtää ilmoitukset asemastaan ja eri toimintavaihtoehtojen vaikutuksista, kuten puutteet kielitaidossa tai kognitiivisissa kyvyissä. Esitutkintalain ja rikosoikeudenkäyntilain säännösten mukaan epäillylle on määrättävä puolustaja viran puolesta, jos hän ei kykene puolustamaan itseään. Ehdotetun mallin perus- ja ihmisoikeusvaikutuksia oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden kannalta tarkastellaan myös jäljempänä osiossa 12.5.3.
Pykälän 2 momentin mukaan kirjallisessa menettelyssä rangaistukseksi ei voida tuomita ankarampaa rangaistusta kuin yhdeksän kuukautta vankeutta. Lainkohtaa muutettaisiin siten, että menettelyssä voitaisiin tuomita enintään yksi vuosi vankeutta. Myös tämä edellytys rajoittaisi käytännössä törkeimpien rikosten tutkimista kirjallisessa menettelyssä. Samalla se varmistaisi, ettei menettelyssä käsiteltäisi asioita, joihin liittyy painava julkinen intressi ankaran rangaistusuhan muodossa. Toisaalta kirjallisessa menettelyssä ratkaistavissa asioissa voidaan tuomioistuimen harkinnan mukaan ottaa rangaistusta mitattaessa huomioon jo nykyisinkin se, että tunnustamalla teon vastaaja edistää rikoksensa selvittämistä. Enimmäisrangaistus olisi sama kuin jäljempänä ehdotetaan poissaolokäsittelyn enimmäisrangaistukseksi. Kuten aikaisemminkin, tuomioistuimen on tarkoin harkittava, voidaanko rikosasia tyydyttävästi selvittää vastaajan poissaolosta huolimatta. Tuomioistuimen harkintavelvollisuus korostuu sitä enemmän, mitä ankarammasta rangaistuksesta on kysymys.
2 §. Pykälässä säädetään kirjallisen menettelyn aloittamisesta. Sen 1 momentin mukaan jos esitutkinnan perusteella tai muutoin on aihetta olettaa, että edellytykset kirjalliseen menettelyyn ovat olemassa, vastaajaa kehotetaan haasteen, haastehakemuksen ja 3 luvun 10 §:ssä tarkoitetun vaatimuksen tiedoksiannon yhteydessä ilmoittamaan 14 päivän kuluessa tiedoksiannosta kirjallisesti käräjäoikeudelle, tunnustaako hän syytteessä kuvatun teon sekä luopuuko hän oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuuko hän asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä. Vastaajalle on samalla annettava tieto syyttäjän esittämästä rangaistuksen lajista ja enimmäismäärästä. Vastaajalle on myös annettava tieto suostumuksen merkityksestä asian käsittelyssä.
Momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että mikäli on aihetta olettaa edellytysten kirjalliseen menettelyyn olevan olemassa, vastaajaa kehotettaisiin ilmoittamaan 14 päivän kuluessa tiedoksiannosta kirjallisesti käräjäoikeudelle, vaatiiko hän pääkäsittelyn toimittamista asiassa. Lisäksi momentin viimeistä virkettä muutettaisiin siten, että vastaajalle olisi annettava tieto pääkäsittelyn toimittamista koskevan vaatimuksen merkityksestä asian käsittelyssä.
Ehdotus liittyy edellä 1 §:n osalta ehdotettuun muutokseen. Epäillyn tunnustettua teon ja ilmoitettua aikovansa suostua kirjalliseen menettelyyn, mikä tapahtuisi yleensä jo esitutkinnassa, voitaisiin ehdotetun sääntelyn mukaisesti olettaa vastaajan pysyneen tällä kannalla asiaa tuomioistuimessa käsiteltäessä. Asianomistajan esitutkinnassa antama suostumus on jo nyt pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan sitova, eli sitä ei tarvitse toistaa tuomioistuimelle. Suostumukseen rinnastetaan esitutkinnassa annettu ilmoitus siitä, että asianomistajalla ei ole vaatimuksia asiassa. Asianosaisten yhdenvertaisen kohtelunkin kannalta olisi perusteltua antaa suurempi painoarvo vastaajan esitutkinnassa lausumalle.
Vastaajan tiedossa ei kuitenkaan ennen syytteen nostamista ole se, miten syyttäjä arvioi tekoa oikeudellisesti eli mistä rikoksesta vastaajaa tullaan syyttämään. Vastaaja voisikin edelleen lopullisesti arvioida suostumustaan ja sitä, tunnustaako hän syytteen, vasta sen jälkeen, kun syyte on nostettu ja hänen tiedossaan (HE 271/2004 vp, s. 43). Tästä syystä esitutkinnassa edelleen tiedusteltaisiin vasta epäillyn aikomusta suostua menettelyyn. Varsinainen suostumus annettaisiin tuomioistuimelle, mutta tämä voisi ehdotetun sääntelyn mukaan tapahtua hiljaisesti eli siten, että vastaaja ei vastustaisi kirjallista menettelyä vaatimalla pääkäsittelyn toimittamista. Muilta osin momenttia ei muutettaisi, joten vastaajalle olisi edelleen annettava tieto syyttäjän esittämästä rangaistuksen lajista ja enimmäismäärästä sekä suostumuksen merkityksestä asian käsittelyssä. Näin varmistettaisiin, että vastaaja tulisi tietoiseksi passiivisuutensa seurauksista.
Mitään estettä ei kuitenkaan olisi jatkossakaan sellaiselle jo nykyisin joissain käräjäoikeuksissa käytetylle menettelylle, että haaste kirjalliseen menettelyyn sisältäisi toissijaisesti haasteen pääkäsittelyyn sen varalta, että vastaaja ei suostuisi kirjalliseen menettelyyn aikaisemmasta ilmoituksestaan huolimatta. Käytännössä kirjalliseen menettelyyn aiottu asia siirtynee usein poissaolokäsittelyyn. Joka tapauksessa lainkohdan nykyisenkin muotoilun mukaan kirjallinen menettely on sen edellytysten täyttyessä asian lähtökohtainen käsittelymuoto. Kirjalliseen menettelyyn soveltuvaa asiaa ei siis tule ilman laissa säädettyä perustetta siirtää suoraan pääkäsittelyyn.
Mikäli syyttäjä ja tuomioistuin katsoisivat, että muutkin kirjallisen menettelyn edellytykset täyttyvät, annettaisiin vastaajalle tiedoksi haaste, jossa muun ohella ilmoitettaisiin, että vastaajan tulisi nykyisin suostumukselle säädetyssä 14 päivän määräajassa pyytää pääkäsittelyn toimittamista, mikäli hän haluaa peruuttaa suostumuksensa kirjalliseen menettelyyn. Toisin sanoen ehdotettu järjestely ei edellyttäisi vastaajalta aktiivisuutta enää tuomioistuinvaiheessa kirjallisen menettelyn edellytysten olemassaolon vahvistamiseksi toiseen kertaan, mutta vastaajalla olisi oikeus halutessaan aktivoitua vastustamaan kirjallista menettelyä. Vastaajalle olisi myös annettava tieto pääkäsittelyn toimittamista koskevan vaatimuksen merkityksestä asian käsittelyssä. Mikäli vastaaja pysyttelisi passiivisena, hänen katsottaisiin hiljaisella tahdonilmaisulla yksiselitteisesti luopuneen oikeudestaan suulliseen pääkäsittelyyn.
Haasteen tiedoksianto ja sen sisältöä koskevat vaatimukset varmistaisivat, että vastaaja voi muodostaa kantansa tietoisena menettelynsä seurauksista, mikä on hiljaisen oikeuksista luopumisen edellytys Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan. Lisäksi kirjallisen menettelyn merkitystä selostetaan jo esitutkinnassa epäillylle, kun hänen alustavaa suostumustaan tiedustellaan. Vastaajan oikeusturvan kannalta huomionarvoista on lisäksi, että hänellä säilyisivät kirjallisessa menettelyssäkin oikeus antaa kirjallinen vastaus sekä mahdollisuus pyytää tilaisuutta suullisen lausuman antamiseen luvun 3 §:n mukaisesti. Tuomioistuimella säilyisi lisäksi pykälän 3 momentissa säädetty viimekätinen mahdollisuus siirtää asia pääkäsittelyyn, jos siihen on syytä.
Empiirinen tutkimustieto ei kirjallisen menettelyn osalta ole aivan tuoretta, mutta Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvityksessä vuodelta 2010 (de Godzinsky, Virve-Maria: Kirjallinen menettely rikosasioissa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedoksiantoja 102) yli 70 prosentissa tapauksista vastaajat eivät olleet lausuneet asiassa mitään. Noin 25 prosenttia vastaajista oli antanut kirjallisen lausuman tuomioistuimelle. Näistä lausumista valtaosassa (yli 80 prosenttia) oli perusteltu ajokortin tarpeellisuutta, millä ei enää nykyisin ole merkitystä tuomioistuinkäsittelyn kannalta, koska ajokiellon määrää nykyisen ajokorttilain mukaan poliisi. Suullisia kuulemisia ei ollut tutkimusaineiston asioissa toimitettu lainkaan.
Pykälän 3 momentissa säädetään asian ratkaisemisesta kirjallisessa menettelyssä, jos säädetyt edellytykset ovat olemassa, jollei ole syytä siirtää asiaa pääkäsittelyyn. Lainkohtaa muutettaisiin suostumuksen antamistavan muutoksen vuoksi siten, että edellytyksenä kirjallisen menettelyn käytölle ei olisi tätä koskevan nimenomaisen ilmoituksen toimittaminen vaan se, että vastaaja ei toimita määräajassa käräjäoikeudelle 1 momentissa tarkoitettua vaatimusta. Perustelut vastaavat edellä 1 momentin osalta todettua.
Tämän lisäksi momentin loppuun lisättäisiin uusi virke, jonka mukaan asia tulee käsitellä mahdollisimman tarkoituksenmukaisessa menettelyssä. Säännös olisi periaateluonteinen ja ilmaisisi sen jo nykyisen oikeustilan mukaisen tavoitteen, että arvioitaessa asialle soveliasta käsittelytapaa ja siirtämistä kirjallisesta menettelystä pääkäsittelyyn tulisi ottaa huomioon valittavan menettelymuodon tarkoituksenmukaisuus. Ehdotus liittyy rikosoikeudenkäyntilain 5 luvun 3 §:n 1 momentin edellä olleeseen muutosehdotukseen, jonka mukaan syyttäjän tulisi haastehakemuksessa ottaa perustellusti kantaa asian soveltumiseen käsiteltäväksi kirjallisessa menettelyssä tai poissaolokäsittelyssä. Ehdotuksella ei rajoitettaisi tai heikennettäisi perustuslaissa turvatun oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuusvaatimuksen merkitystä.
Vakiintuneen määritelmän mukaisesti tarkoituksenmukaisuus pitää sisällään tavoitteet oikeudenkäynnin varmuudesta, nopeudesta ja kustannustehokkuudesta. Vaikka varmuustavoite on näistä perustellusti etusijalla, on otettava huomioon, että myös menettelyn nopeudella ja halpuudella on merkitystä esimerkiksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, rikoslainkäytön uskottavuuden sekä resurssien tehokkaan käytön kannalta. Tarkoituksenmukaisuus onkin rikosoikeudenkäyntilain keskeisiä tavoitteita (ks. esim. HE 82/1995 vp, s. 16, 44 ja 54). Asian käsittely mahdollisimman varmalla, nopealla ja edullisella tavalla säästää resursseja ja vapauttaa niitä käytettäviksi perusteellisempaa käsittelyä vaativiin asioihin ja varmistaa siten oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista yksittäistä asiaa laajemmin. Säännökseen ei liittyisi sanktioita eikä epätarkoituksenmukaisuutta sinänsä olisi pidettävä esimerkiksi menettelyvirheenä.
Periaatesäännöksellä korostettaisiin sitä, että asiaa ei tulisi ilman pätevää syytä siirtää käsiteltäväksi raskaammassa menettelyssä kuin syyttäjä ehdottaa. Toisaalta tuomioistuimella säilyisi viimesijainen kontrollivalta, mikä on myös merkityksellinen oikeusturvatekijä. Lisäksi saattaa käydä ilmi, että asia onkin perustellumpaa käsitellä toisin kuin haastehakemuksessa ehdotetaan. Jos vastaajaan esimerkiksi kohdistuu useita syytteitä, voi olla tarkoituksenmukaisempaa käsitellä ne kaikki poissaolokäsittelyssä yhtenä asiana kirjallisen käsittelyn asemesta. Tarkoituksenmukaisimman menettelytavan valinnassa on syytä huomioida myös mahdollisuudet etäyhteyksien hyödyntämiseen.
8 §. Pykälässä säädetään kirjallisessa menettelyssä annettavasta ratkaisusta. Siihen lisättäisiin uusi 3 momentti, jonka mukaan jos vastaaja on tuomittu pääkäsittelyä toimittamatta rangaistukseen, mutta hän ei ole laillisen esteen vuoksi voinut määräajassa pyytää pääkäsittelyn toimittamista, vastaajalla olisi oikeus saattaa asia käsiteltäväksi uudelleen ilmoittamalla siitä käräjäoikeudelle 30 päivän kuluessa esteen lakkaamisesta ja viimeistään vuoden kuluessa siitä päivästä, jona määräaika päättyi. Jos laillista estettä ei todettaisi, asiaa ei otettaisi tutkittavaksi.
Koska suostumus kirjalliseen menettelyyn annettaisiin jatkossa hiljaisesti, saattaisi esiintyä tilanteita, joissa vastaaja ei ole laillisen esteen vuoksi voinut pyytää pääkäsittelyn toimittamista 14 päivän määräajassa. Tämän vuoksi ehdotetaan lisättäväksi säännös, jonka mukaan asia voitaisiin saattaa käräjäoikeudessa uudelleen käsiteltäväksi, jos laillinen este voidaan todeta. Säännös vastaisi osittain rikosoikeudenkäyntilain 8 luvun 11 §:n 2 momenttia, mutta määräaikaa ei sidottaisi tuomion todisteelliseen tiedoksisaantiin, koska nyt muutettavaksi ehdotetun pykälän 2 momentin mukaan kirjallisessa menettelyssä annettava ratkaisu ja muutoksenhakuohjeet saadaan lähettää postitse asianosaisen viimeksi ilmoittamalla osoitteella. Määräaika olisi sen sijaan menetetyn määräajan palauttamista koskevan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 ja 18 §:n mukaisesti laskettava siitä, kun laillinen este olisi lakannut. Joka tapauksessa asia olisi saatettava uudelleen käsiteltäväksi vuoden kuluessa pääkäsittelyn pyytämiselle asetetun määräajan päättymisestä. Vastaajan oikeusturvan kannalta huomionarvoista on lisäksi se, että hän saa pykälän 1 momentin mukaan etukäteen tiedon tuomion antamisesta, mikä voidaan ilmoittaa jo haasteen tiedoksiannon yhteydessä. Säännökseen ei ehdoteta menetetyn määräajan palauttamista koskevan säännöksen kaltaista mainintaa erittäin painavista syistä. Tällaista lisäedellytystä ei ole myöskään poissaolokäsittelyä koskevissa säännöksissä ja se voisi osoittautua käytännössä vaikeasti sovellettavaksi.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti todettu, että vastaajalle ei tule asettaa näyttötaakkaa sen osoittamisesta, että hän ei ole pakoillut oikeudenkäyntiä tai että hänen poissaolonsa on johtunut ylivoimaisesta esteestä (force majeure). Toisaalta kansallisen viranomaisen arvioitavaksi jää se, onko vastaaja osoittanut hyväksyttävän perusteen poissaololleen tai tuleeko asiassa muutoin ilmi jotain sellaista, joka osoittaa poissaolon johtuneen syistä, joihin vastaaja ei ole voinut vaikuttaa (ks. esim. suuren jaoston tuomio asiassa Sejdovic v. Italia, 1.3.2006, kohdat 87 ja 88).
Laillista estettä koskeva näyttötaakka näyttäytyisi jossain määrin ongelmallisena suhteessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneeseen tulkintalinjaan. Käytännössä on tosin selvää, että arvioitaessa laillisen esteen täyttymistä tulee yleensä lähtökohdaksi ottaa vastaajan esittämät syyt. Toisaalta kynnys uudelle käsittelylle ei saisi olla liian korkealla ja oikeusturvatakeiden merkitys korostuisi tuomittavan rangaistuksen korottamisen myötä. Näin ollen ehdotetaan, että säännöksessä ei asetettaisi näyttötaakkaa laillisesta esteestä vastaajalle. Ehdotettu muotoilu tarkoittaisi, että tuomioistuin toteaisi laillisen esteen olemassaolon arvioimalla tuomitun esittämiä perusteita ja lisäksi mahdollisia muita laillisen esteen kannalta merkityksellisiä seikkoja, jotka asiassa tulevat ilmi.
8 luku Asianosaisista
11 §. Pykälässä säädetään edellytyksistä asian tutkimiselle ja ratkaisemiselle vastaajan poissaolosta huolimatta eli niin sanotusta poissaolokäsittelystä. Sen 1 momentin mukaan vastaajalle voidaan tällaisessa menettelyssä tuomita, paitsi eräitä muita seuraamuksia, enintään kolmen kuukauden vankeusrangaistus.
Momenttia muutettaisiin siten, että menettelyssä voitaisiin tuomita enintään yhden vuoden pituinen vankeusrangaistus. Kysymys olisi tuomittavan enimmäisrangaistuksen suhteellisen merkittävästä korottamisesta, joka tulisi toisaalta suhteuttaa myös kirjallisen menettelyn käyttöalaan ja siihen, että nykyisin vastaajan suostumuksella toimitettavassa poissaolokäsittelyssä voidaan tuomita enintään yhdeksän kuukauden vankeusrangaistus. Ehdotus liittyy siihen, että poissaolokäsittelyn soveltamisalaa yksinkertaistettaisiin poistamalla mahdollisuus sen toimittamiseen ja ankaramman rangaistuksen tuomitsemiseen vastaajan suostumuksella.
Rikosoikeudenkäyntilain esitöissä todettiin jo 30 vuotta sitten huomattavan suuren osan rikosasioiden käsittelyn lykkäämisistä johtuvan siitä, että rikosasian vastaaja ei noudata hänelle annettua kutsua saapua tuomioistuimeen. Istunnosta poisjääminen ei johdu useinkaan siitä, että vastaaja siten pyrkisi välttämään rangaistukseen tuomitsemista, vaan siitä, että hän ei yksinkertaisesti ole kiinnostunut asiasta. Hän saattaa pitää rikosta ja siitä tuomittavaa rangaistusta selvänä ja velvollisuutta tuomioistuimeen saapumisesta ainoastaan haitallisena lisäseuraamuksena (HE 82/1995 vp, s. 114). Tilastotietojen mukaan yleisin syy peruutettaessa istunto vasta istuntopäivänä on edelleenkin se, että vastaaja ei saavu paikalle, vaikka hänet onkin saatu haastettua. Tämä johtaa käsittelyn pitkittymiseen ja aiheuttaa tarpeetonta ajanhukkaa tilanteessa, jossa asia voitaisiin tutkia ja ratkaista vastaajan poissaolosta huolimatta. Yleensä voidaan lähteä siitä, että vastaajan esteetön poissaolo istunnosta osoittaa haluttomuutta tulla kuulluksi asiassa. Vastaajalla onkin niin sanottuun itsekriminointisuojaan perustuva oikeus olla lausumatta asiassa mitään. Tämä ei kuitenkaan estä asian ratkaisemista, sillä näyttötaakka akkusatorisessa menettelyssä on syyttäjällä eli syyttäjän tulee kyetä näyttämään vastaajan syyllisyys toteen myös tämän vaietessa tai jäädessä pois istunnosta.
Edellä kirjallista menettelyä koskevien muutosehdotusten yhteydessä on tarkasteltu oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuusvaatimusta koskevaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä, jossa on vakiintuneesti katsottu vastaajan voivan luopua yksiselitteisellä ja pätevällä tavalla myös hiljaisesti hänelle lähtökohtaisesti kuuluvista oikeuksista, kuten oikeudesta suulliseen käsittelyyn asiassaan. Ratkaisukäytännössä onkin todettu, ettei asian käsitteleminen vastaajan poissa ollessa sinänsä loukkaa oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Oikeudesta luopumiseen tulee kuitenkin liittyä riittävät oikeusturvatakeet ja toisaalta se ei saa loukata mitään tärkeää julkista etua. Lisäksi on edellytetty, että vastaajalla on oltava mahdollisuus saada asiansa uudelleen käsitellyksi, jos hänet on tuomittu poissa olevana. Tähänkin mahdollisuuteen on kaksi poikkeusta eli tilanteet, joissa vastaajan voidaan katsoa luopuneen oikeudestaan tulla kuulluksi tai hän on pakoillut oikeudenkäyntiä (ks. esim. suuren jaoston tuomio asiassa Sejdovic v. Italia, 1.3.2006, kohdat 82 ja 86).
Poissaolokäsittely merkitsee poikkeamista rikosoikeudenkäyntilain 8 luvun 3 §:ssä säädetystä läsnäolovelvollisuudesta, joten sitä voidaan soveltaa myös tekoihin, joista on säädetty kuuden vuoden rangaistusuhka (ks. KKO 2022:79). Voimassa oleva poissaolokäsittelyä koskeva sääntely perustuukin ajatukseen siitä, että esteettä poissa istunnosta oleva vastaaja luopuu hiljaisesti, mutta yksiselitteisesti oikeudestaan tulla kuulluksi. On lisäksi huomattava, että vastaaja voi puolustautua myös asiamiehen välityksellä, jolloin kysymys ei ole poissaolokäsittelystä (ks. KKO 2025:53), ja että pykälän 2 momentissa säädetään mahdollisuudesta saattaa asia uudelleen käsiteltäväksi. Nykyisen sääntelyn mukaiset oikeusturvajärjestelyt säilyisivät muuttumattomina ja niiden perusteella vastaajan poissaolo voitaisiin edelleen tulkita päteväksi luopumiseksi oikeudesta tulla kuulluksi. Laillista estettä koskevan näyttötaakan osalta ehdotetaan jäljempänä parannusta vastaajan oikeusturvaan.
Hovioikeusmenettelyä koskevassa oikeuskäytännössä on katsottu, että jos vastaaja on tarkoituksellisesti jäänyt pois pääkäsittelystä, hänen voidaan katsoa luopuneen oikeudestaan tulla henkilökohtaisesti kuulluksi omassa asiassaan edellyttäen, että luopuminen on yksiselitteinen (KKO 2015:14, kohta 52 ja KKO 2016:84, kohta 26). Pääkäsittelyssä on tällöin arvioitava, voidaanko todisteena käyttää vastaajan aiemmin tallennettua kertomusta (ks. KKO 2017:12 ja KKO 2017:93). Viimeksi mainittuun ennakkopäätökseen sisältyvässä käsittelyratkaisussa sallittiin vastaajan esitutkintakertomuksen käyttäminen todisteena asiassa, kun ei ollut saapunut korkeimman oikeuden suulliseen käsittelyyn ja oli toisaalta ilmoittanut, ettei hän halua tulla kuulluksi asiassa. Perusteluissaan korkein oikeus viittasi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momenttiin ja 47 §:n 2 momenttiin. Samoin voidaan lähtökohtaisesti arvioida tilannetta, jossa vastaaja käyttää asiamiestä käräjäoikeuden pääkäsittelyssä. Tuomioistuinkäytännössä on oikeuksista luopumisen yksiselitteisyyden varmistamiseksi mainittu pääkäsittelykutsussa myös siitä mahdollisuudesta, että vastaajan esteetöntä poissaoloa arvioidaan edellä selostetulla tavalla. Poissaolokäsittelyssä, eli jos asiamieskään ei edusta vastaajaa, tuomioistuimen on rikosoikeudenkäyntilain 6 luvun 6 §:n 3 momentin mukaan tarpeen mukaan asiakirjoista selostettava, mitä poissaoleva asianosainen on asiassa esittänyt. Myös tällä perusteella esitutkintapöytäkirjaa voidaan käyttää oikeudenkäyntiaineistona.
Poissaolokäsittelyssä voidaan nykyisin tuomita enintään yhdeksän kuukauden vankeusrangaistus vastaajan suostumuksella. Tämä enimmäisrangaistus on sama kuin mikä voidaan tuomita kirjallisessa menettelyssä. Mahdollisuus poissaolokäsittelyyn vastaajan nimenomaisella suostumuksella ehdotetaan jäljempänä tarkemmin esitettävin perustein poistettavaksi, koska sitä on käytetty varsin vähän ja koska vastaaja voi luopua pätevästi oikeudestaan myös ilman nimenomaista tahdonilmaisua. Lain soveltamisen kannalta olisi yksinkertaisempaa, että poissaolokäsittelyn muotoja olisi vain yksi. Sille, luopuuko vastaaja oikeudestaan tulla kuulluksi pääkäsittelyssä nimenomaisesti vai hiljaisesti, ei olisi tarpeen antaa niin suurta merkitystä kuin nykyisin. Poissaolokäsittelyyn liittyvät oikeusturvatakeet varmistavat joka tapauksessa sen, että vastaajan poissaolo voidaan lähtökohtaisesti tulkita yksiselitteiseksi oikeudesta luopumiseksi. Näistä syistä ehdotettava tuomittavan enimmäisrangaistuksen korotus ei olisi myöskään vastoin painavaa julkista etua.
Momentin loppuun lisättäisiin 5 a luvun 2 §:n 3 momenttiin lisättäväksi edellä ehdotettua vastaava periaateluonteinen virke, jonka mukaan asiat tulee käsitellä mahdollisimman tarkoituksenmukaisessa menettelyssä. Siten myös poissaolokäsittelyä koskevia säännöksiä tulisi soveltaa mahdollisimman usein, kun se arvioidaan tarkoituksenmukaiseksi tavaksi käsitellä asia, koska näin voidaan merkittävästi nopeuttaa asian käsittelyä. Ehdotuksen perustelut vastaavat muutoin edellä 5 a luvun 2 §:n 3 momentin ehdotetun muutoksen perusteluja.
Pykälän 2 momentissa säädetään rangaistukseen tai menettämisseuraamukseen poissa ollessaan tuomitun vastaajan oikeudesta oikeus saattaa asia käsiteltäväksi uudelleen. Momentin viimeisessä virkkeessä säädetään, että jos vastaaja ei näytä toteen laillista estettä, asiaa ei oteta tutkittavaksi. Lainkohtaa ehdotetaan muutettavaksi siten, että asiaa ei otettaisi tutkittavaksi, jos laillista estettä ei todeta. Ehdotuksen perustelut vastaavat edellä 5 a luvun 8 §:n yhteydessä esitettyä.
12 §. Pykälä, jossa säädetään asian tutkimisesta ja ratkaisemisesta vastaajan poissaolosta huolimatta tämän suostumuksella, ehdotetaan kumottavaksi. Se korvattaisiin uudella säännöksellä, joka koskisi todistelun vastaanottamista.
Mahdollisuutta toimittaa poissaolokäsittely vastaajan suostumuksella on vanhempien empiiristen tutkimusten mukaan käytetty varsin vähän. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvityksessä vuodelta 2000 (de Godzinsky, Virve-Maria: Tietoa uudesta rikosasioiden oikeudenkäynnistä. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 2000, s. 32) todettiin vastaajan suostumuksella toimitettujen poissaolokäsittelyjen määrän olleen vain noin neljä prosenttia kaikkien poissaolokäsittelyjen määrään suhteutettuna. Vuonna 2012 julkaistussa väitöstutkimuksessa (Liukkonen, Iiro: I svarandens frånvaro. Förenklade brottmålsrättegångar i tingsrätten. Suomalainen Lakimiesyhdistys 2012, s. 457) puolestaan vastaajan suostumuksella toimitettujen poissaolokäsittelyjen osuus oli vain noin yhden prosentin luokkaa. Tuoreimman, oikeusministeriön tilaaman selvityksen mukaan poissaolokäsittelyjen osuus suullisista käsittelyistä oli noin 1,6 prosenttia (Kuusisto Mäkelä, Frida Emilia – Lindström, Nino – Toivonen, Virve-Maria: Tuomittu poissaolosta huolimatta. Tilastotietoa ROL 8:11 ja 8:12 mukaisista poissaolokäsittelyistä keväällä 2023. Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2025:28).
Pykälässä tarkoitetun menettelyn käyttö on siten edelleen varsin vähäistä suhteessa 11 §:n mukaiseen poissaolokäsittelyyn. Merkittävänä selityksenä tähänkin saattaa olla se, etteivät vastaajat ilmoita tuomioistuimelle suostumuksestaan. Soveltamiskäytännön vaihtelevuus saattaa toisaalta viitata siihen, että sääntelyä tulkitaan tai sovelletaan hieman eri tavoin eri tuomioistuimissa, minkä syitä on vaikeaa arvioida. Sääntelyn olisi joka tapauksessa syytä olla mahdollisimman helposti sovellettavaa eli selkeää ja johdonmukaista, jotta menettelyä käytetään tarkoitetussa laajuudessa. Tältä kannalta perustelluinta olisi, että poissaolokäsittelyn muotoja olisi vain yksi.
Laissa ei nykyisin oteta selvästi kantaa siihen, voidaanko poissaolokäsittelyssä esittää suullista todistelua. Soveltamiskäytäntö eri käräjäoikeuksissa on muodostunut vaihtelevaksi. Pykälään ehdotetaan otettavaksi säännös siitä, että tutkittaessa ja ratkaistaessa asia vastaajan poissaolosta huolimatta voidaan ottaa vastaan sellaista todistelua, joka on nimetty haastehakemuksessa tai joka muutoin on hyvissä ajoin ennen asian käsittelyä saatettu vastaajan tietoon ja hänelle on varattu tilaisuus lausua siitä.
Oikeuskäytännössä (KKO 2022:34, kohta 11) on katsottu, että poissaolokäsittelyn edellyttämä selvitysaste on saavutettavissa lähinnä suhteellisen yksinkertaisissa rikosasioissa. Vastaajan tunnustus esitutkinnassa on vahva oletus sen puolesta, että selvitys on riittävä vastaajan poissaolosta huolimatta. Riittävä selvitysaste voi olla saavutettavissa myös silloin, jos vastaaja on esitutkinnassa kiistänyt syyllisyytensä tavalla, joka on jo itsessään tai asiassa kertyneen aineiston valossa asiaan vaikuttamatonta. Mitä yhdensuuntaisempaa ja yksiselitteisempää asiassa esitettävä näyttö on, sitä paremmat edellytykset on tutkia ja ratkaista asia poissaolokäsittelyssä. Riidanalainen ja vaikeaselkoinen näyttö, joka on sen luonteista, että sitä on punnittava vastakkain, puolestaan puoltaa tarvetta kuulla vastaajaa henkilökohtaisesti. Lisäksi on harkittava tuomioistuimen edellytykset arvioida seuraamuskysymystä eli esimerkiksi sitä, onko tapauksessa rangaistuksen mittaamiseen tai lajinvalintaan liittyviä erityisiä olosuhteita ja mitkä ovat vastaajan mahdollisuudet ennakoida seuraamus.
Poissaolokäsittelyn eräänä tyyppitapauksena voidaan siis pitää tilannetta, jossa vastaaja tunnustaa rikoksen. Toisaalta tällainen rikos olisi jatkossa yleensä käsiteltävissä nykyistä useammin kirjallisessa menettelyssä. Poissaolokäsittely soveltuisikin ehdotetun uudistuksen myötä myös asioihin, joissa vastaajan lausuma on epäselvä tai tunnustuksen lisäksi on syytä esittää henkilötodistelua. Lisäksi poissaolokäsittely soveltuisi yksinkertaisiin asioihin, joissa vastaaja ei ole tunnustanut tekoa tai on jopa nimenomaisesti kiistänyt sen, mutta asia on silti näytöllisesti suhteellisen yksinkertainen ja syyttäjä katsoo, että vastaajan syyllisyys voidaan näyttää toteen vastaajan poissaolosta huolimatta. Tällöin kiistäminen voi olla edellä mainitun ennakkopäätöksen perustelujen mukaisesti asiaan vaikuttamatonta. Koska vastaajan esteetön poissaolo on yleensä tulkittavissa siten, ettei hän halua tulla kuulluksi, ei hänen läsnäolonsa tuottaisi asian käsittelylle merkittävää lisäarvoa. Toisaalta hänellä olisi tietenkin mahdollisuus esittää kiistämisensä perusteet tulemalla kuulluksi henkilökohtaisesti todistelutarkoituksessa, mikä edellyttäisi vain saapumista istuntoon. Näin ollen menettely ei myöskään vaarantaisi vastaajan oikeusturvaa.
Asian käsitteleminen vastaajan poissa ollessa ei edelleenkään merkitsisi poikkeamista oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:ssä säädetyistä kantajan näyttövelvollisuudesta ja rikosasioiden korkeahkosta tuomitsemiskynnyksestä. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuin harkitsee, mikä vaikutus asianosaisen menettelyllä on todisteena, jos hän ilman hyväksyttävää syytä kutsusta huolimatta ei saavu oikeudenkäyntiin tai poistuu luvatta. Saman pykälän 2 momentin mukaan rikosasian vastaajan 1 momentissa tarkoitettu menettely saadaan ottaa huomioon hänen vahingokseen vain siinä määrin kuin se ei loukkaa hänen oikeuttaan olla myötävaikuttamatta syyllisyytensä selvittämiseen.
Syyttömyysolettaman ja korkean näyttökynnyksen vuoksi vastaajan vaikeneminen oikeudenkäynnissä voidaan ottaa huomioon syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta harkittaessa vain sillä edellytyksellä, että asiassa esitetyt todisteet ja asian käsittelyssä esiin tulleet seikat selvästi edellyttävät vastaajalta selitystä. Syyttäjän todistustaakasta huolimatta voikin syntyä tilanteita, joissa rikosasian vastaajan voidaan edellyttää puolestaan selvittävän niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut (ks. HE 46/2014 vp s. 48 ja 53 ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston ratkaisu John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta, 8.2.1996, kohta 54 sekä suomalaisesta oikeuskäytännöstä esim. KKO 2020:84, kohta 10 ja siellä viitatut ennakkopäätökset). Mikäli vastaaja jää pois pääkäsittelystä eikä siis selvitä niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut, voidaan asiassa päätyä syyksilukevaan tuomioon. Selvää toisaalta on, ettei vastaajan poissaololla itsessään voi olla kovin painavaa merkitystä todisteena.
Suhteellisen yksinkertaisessakin rikosasiassa voi olla tarpeen esittää henkilötodistelua. Tämä koskee erityisesti tilanteita, joissa rikosta ei ole riittävän yksiselitteisesti tunnustettu jo esitutkinnassa. Poissaolokäsittelyssä ei toisaalta tulisi esittää laajaa tai ristiriitaista henkilötodistelua. Käytännössä kysymykseen voisivat tulla asianomistajan kuuleminen todistelutarkoituksessa tai yksittäisten todistajien kuuleminen, esimerkiksi poliisin tai järjestyksenvalvojan. Yleensä todistelun tulisi olla siinä määrin riidatonta, että myös etäyhteyden käyttö kuulemisessa tulisi kysymykseen.
Vastaajan oikeusturvan kannalta olisi kuitenkin syytä edellyttää, ettei hänen poissa ollessaan voitaisi vedota todisteisiin, joiden esittämisestä hän ei olisi tullut ennakolta tietoiseksi. Ehdotettavassa uudessa 12 §:ssä säädettäisiinkin, että poissaolokäsittelyssä voitaisiin esittää vain sellaista todistelua, joka on tullut vastaajan tietoon. Lähtökohtaisesti tämä tapahtuisi haastehakemuksen tiedoksiannolla. Rikosoikeudenkäyntilain 5 luvun 3 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaan haastehakemuksessa on ilmoitettava todisteet, jotka syyttäjä aikoo esittää, sekä mitä hän kullakin todisteella aikoo näyttää toteen. Pois pääkäsittelystä jäävä vastaaja tulisi näin tietämään myös sen, mitä aineistoa tuomioistuin voi ottaa huomioon asiaa tutkiessaan.
Joskus saattaa kuitenkin käydä ilmi, että todistelua on tarpeen täydentää haastehakemuksen jälkeen. Rikosoikeudenkäyntilain 5 luvun 16 §:ssä säädetään, että jos asianosainen tahtoo pääkäsittelyssä esittää todisteen, jota hän ei ole aikaisemmin ilmoittanut, hänen on viipymättä ennen pääkäsittelyä saatettava se tuomioistuimen tietoon ja samalla ilmoitettava, mitä hän haluaa todisteella näyttää toteen. Tällainen uusi kantajan todistelu olisi siten saatettava myös vastaajan tietoon ja varattava hänelle riittävästi aikaa lausua uuden todistelun johdosta. Mikäli asiassa olisi tarpeen nimetä uutta todistelua, olisi luonnollisesti arvioitava uudelleen myös sitä, onko asia edelleen näytöllisesti niin yksinkertainen, että se ylipäätään soveltuu poissaolokäsittelyyn.
7.3
Oikeudenkäymiskaari
11 luku Tiedoksiannosta oikeudenkäynnissä
3 b §. Pykälässä säädetään puhelintiedoksiannosta. Sen 1 momenttia muutettaisiin siten, että haaste voitaisiin antaa tiedoksi puhelimitse myös rikosoikeudenkäyntilain 5 a luvussa ja ehdotettavassa 8 luvun 11 §:ssä tarkoitetuissa asioissa.
Puhelintiedoksianto voidaan lainkohdan mukaan toimittaa, jos se soveltuu tiedoksiantoon asiakirjan laajuuteen ja laatuun nähden ja jos vastaanottaja epäilyksettä saa puhelimitse tiedon asiakirjasta ja ymmärtää tiedoksiannon merkityksen. Käytettävästä menettelystä säädetään 3 momentissa, jonka mukaan puhelimitse vastaanottajalle on ilmoitettava asiakirjasta asia, vaatimus tai velvoite ja sen pääasiallinen peruste, määräaika ja uhka sekä muut vastaavat tarpeelliset seikat. Puhelimitse tiedoksi annettu asiakirja on lähetettävä viipymättä kirjeenä tai sähköisenä viestinä vastaanottajan ilmoittamaan osoitteeseen, jollei se ole erityisestä syystä ilmeisen tarpeetonta. Puhelintiedoksiannon toimittaa haastemies tai asianomaisen tuomioistuimen virkamies. Tiedoksiannosta on laadittava todistus noudattaen soveltuvin osin, mitä 17 §:n 1 momentissa säädetään, ja lähetettävä viipymättä vastaanottajalle siitä jäljennös kirjeenä tai sähköisenä viestinä vastaanottajan ilmoittamaan osoitteeseen. Vastaanottajalle lähetettävä kappale tiedoksiantotodistuksesta voidaan allekirjoittaa koneellisesti siten kuin sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain 20 §:n 1 momentissa säädetään.
Nykyisen 1 momentin mukaan haaste voidaan antaa tiedoksi puhelimitse vain oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetussa asiassa eli niin sanotussa summaarisessa riita-asiassa. Rikosasioissakin puhelintiedoksiantoa voidaan siten käyttää esimerkiksi annettaessa tiedoksi kutsu saapua pääkäsittelyyn. Kuten lainkohdan esitöissä on todettu, puhelintiedoksianto ei varmuutensa kannalta eroa olennaisesti haastemiestiedoksiannosta. Tiedoksiannon vastaanottajaan saadaan puhelimitse reaaliaikainen suullinen yhteys. Vastaanottajan henkilöllisyys pystytään myös puhelimitse varmistamaan kysymysten avulla. Todisteelliseen postitiedoksiantoon verrattuna puhelintiedoksiannon etuna on, että asiaa voidaan selittää vastaanottajalle myös vapaamuotoisesti ja vastata hänen mahdollisiin kysymyksiinsä (HE 123/2009 vp, s. 9–10).
Nykyistä rajausta on perusteltu ensinnäkin sillä, että haasteen tiedoksianto vastaajalle on merkittävin tiedoksianto oikeudenkäynnissä. Lisäksi jo haastehakemuksen laajuus ja laatu yleensä estäisi sen tiedoksiannon puhelimitse. Sisällöltään summaaristen asioiden haastehakemusten todettiin kuitenkin olevat yleensä varsin suppeita ja yksinkertaisia (HE 123/2009 vp, s. 10). Myös rikosasiassa tiedoksi annettavat asiakirjat saattavat olla siinä määrin suppeita ja yksinkertaisia, että ne voitaisiin antaa tiedoksi puhelimitse. Tämä koskee erityisesti rikosoikeudenkäyntilain 5 a luvun mukaisessa kirjallisessa menettelyssä käsiteltäviä asioita sekä asioita, jotka voidaan tutkia ja ratkaista vastaajan poissaolosta huolimatta rikosoikeudenkäyntilain 8 luvun säännösten mukaisesti.
Vastaajan oikeusturvan kannalta huomionarvoista on, että sääntelyä ei ehdoteta muutettavaksi 2 ja 3 momenttien osalta eli puhelintiedoksiannon erityisenä edellytyksenä säilyisi sen soveltuvuus ja edellytys siitä, että vastaanottaja epäilyksettä saa puhelimitse tiedon asiakirjasta ja ymmärtää tiedoksiannon merkityksen. Näiden edellytysten vuoksi puhelintiedoksiantoa ei luonnollisesti voitaisi käyttää kaikissa soveltamisalaan kuuluvissa asioissa, mutta riita-asioissa puhelintiedoksiannon käyttöönottoa koskeneen uudistuksen tavoitteiden on todettu toteutuneen ennakoituakin paremmin (HE 190/2017 vp, s. 9). Myös menettely säilyisi ennallaan, eli tiedoksi annettu asiakirja lähetettäisiin viipymättä vastaanottajan ilmoittamaan osoitteeseen. Vastaajalle voidaan myös puhelintiedoksiannon yhteydessä antaa selventäviä lisätietoja siitä, miten hänen tulee asiakirjan mukaan menetellä.
Ehdotettu sääntely toteuttaisi tiedoksiantotapojen porrastusta, jonka lähtökohtana on, että vaikeinta ja kalleinta tiedoksiantotapaa eli haastemiestiedoksiantoa tulisi myös rikosasioissa käyttää vasta viimesijaisesti. Yksinomaan se, että kysymys on haasteesta rikosasiassa, ei muodosta oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 4 §:n 1 momentin tarkoittamaa painavaa syytä haastemiestiedoksiannon käyttämiseen. Puhelintiedoksiannolla voidaan toisaalta saavuttaa edellä todetut edut, jotka liittyvät siihen, että tiedoksiannon vastaanottajaan saadaan reaaliaikainen yhteys.