7.1
Oikeudenkäymiskaari
2 luku Päätösvaltaisuudesta
5 §.
Käräjäoikeus on luvun 3 §:n mukaan riita-asiassa päätösvaltainen, kun siinä on kolme lainoppinutta jäsentä. Tästä säädetään kuitenkin poikkeuksia luvun 5 §:ssä. Sen 1 momentin 2 kohdan mukaan käräjäoikeudessa on vain puheenjohtaja valmistelussa. Samoin on momentin 3 kohdan mukaan pääkäsittelyssä, jos tuomarina toimii valmistelusta vastannut tuomari eikä asian laatu tai laajuus edellytä asian käsittelyä täysilukuisessa kokoonpanossa.
Lain esitöiden mukaan asian laatu tai laajuus edellyttää asian käsittelyä täysilukuisessa eli kolmen tuomarin kokoonpanossa silloin, kun juttu on vaikea ja laaja. Sen sijaan laadultaan tavanomaiset ja esitettävän selvityksen perusteella laajuudeltaan normaalit asiat voitaisiin ratkaista yhden tuomarin kokoonpanossa (HE 32/2001 vp s. 26–27).
Nämä oikeusohjeet tulisivat ehdotettavan 6 a luvun 19 §:n 2 momentin nojalla sovellettaviksi myös pienten riita-asioiden menettelyssä, jos toisin ei säädettäisi.
Pienten riita-asioiden menettely olisi tarkoitettu asioille, jotka eivät olisi laajoja eivätkä vaikeita. Jos asian laatu tai laajuus edellyttäisi sen käsittelyä täysilukuisessa kokoonpanossa, sen käsittely pienten riita-asioiden menettelyssä ei olisi ehdotettavan 6 a luvun 2 §:n 2 momentin mukaan soveliasta.
Näin ollen kolmen tuomarin kokoonpanoa ei voimassa olevan lain nojalla tultaisi käyttämään pienten riita-asioiden menettelyssä. Selvyyden vuoksi tästä olisi kuitenkin perustelua säätää nimenomaisesti. Sen vuoksi pykälän
1 momenttiin
ehdotetaan lisättäväksi uusi 2 kohta, jonka mukaan käräjäoikeudessa olisi vain puheenjohtaja 6 a luvussa tarkoitetussa asiassa.
Käräjäoikeuden yhden tuomarin kokoonpanon vahvistaminen luvun 11 §:n nojalla yhdellä lainoppineella jäsenellä olisi myös pienten riita-asioiden menettelyssä periaatteessa mahdollista, jos se asian laadun, laajuuden tai muun erityisen syyn vuoksi olisi perusteltua.
Uuden 2 kohdan säätämisen seurauksena voimassa olevan momentin kohdat 2–5 siirtyisivät eteenpäin.
Pykälän
2 momentin
mukaan käräjäoikeuden on varattava asianosaisille tilaisuus lausua käsityksensä 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun täysilukuisen kokoonpanon tarpeellisuudesta. Koska 1 momentin kohtien numerointi edellä kerrotulla tavalla muuttuisi, tulisi 2 momentissa viitata 1 momentin 3 kohdan sijaan sen 4 kohtaan.
6 a luku Pienten riita-asioiden käsittely
Yleistä.
Oikeudenkäymiskaareen ehdotetaan otettavaksi uusi 6 a luku, johon sijoitettaisiin suurin osa pienten riita-asioiden menettelyä koskevista erityissäännöksistä. Säännösten sijoittaminen riita-asian valmistelua ja pääkäsittelyä koskevien lukujen jälkeen olisi johdonmukaista, koska iso osa säännöksistä koskisi asian valmistelua ja pääkäsittelyä.
Menettelyä kutsuttaisiin pienten riita-asioiden menettelyksi. Luvun otsikoksi ehdotetaan kuitenkin pienten riita-asioiden käsittely, koska se tällöin vastaisi 8 lukua.
1 §.
Luvun ensimmäisessä pykälässä todettaisiin, mistä luvussa säädettäisiin. Pykälän mukaan luku sisältäisi eräitä pieniä riita-asioita koskevia poikkeuksia riita-asian käsittelyyn käräjäoikeudessa.
Säännös ilmentäisi sitä, että luvun säännökset olisivat erityissääntelyä suhteessa siihen, mitä oikeudenkäymiskaaressa säädetään riita-asian käsittelystä käräjäoikeudessa. Pienten riita-asioiden menettelyssä noudatettaisiin 6 a luvun säännöksiä silloin, kun ne olisivat ristiriidassa jonkin oikeudenkäymiskaaren muun säännöksen kanssa. Toisaalta luvun säännöksiä noudatettaisiin vain sen soveltamisalaan kuuluvissa asioissa.
Säännöstä täydentäisi luvun 19 §:n 2 momentti, jossa säädettäisiin oikeudenkäymiskaaren muiden säännösten soveltumisesta. Sen mukaan pienten riita-asian menettelyssä sovellettaisiin, mitä muualla oikeudenkäymiskaaressa säädetään riita-asian käsittelystä käräjäoikeudessa, jos 6 a luvussa tai 19 §:n 1 momentissa mainituissa pykälissä ei toisin säädettäisi.
Pykälän mukaan luvun erityissäännöksiä sovellettaisiin vain käräjäoikeudessa. Se tarkoittaisi, että luvun soveltamisalaan kuuluvat asiat käsiteltäisiin hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa siten kuin riita-asioista säädetään.
Pienten riita-asioiden menettelyssä sovellettavia erityissäännöksiä olisi muuallakin oikeudenkäymiskaaressa. Tällaisia lainkohtia olisivat 2 luvun 5 §, 11 luvun 3 b §, 12 luvun 17 ja 17 a §, 15 luvun 2 § ja 21 luvun 8 d §. Luvussa tarkoitettuja asioita koskevaa sääntelyä olisi myös eräissä muissa laeissa, kuten oikeusapulaissa ja tuomioistuinmaksulaissa.
2 §.
Pykälässä säädettäisiin pienten riita-asioiden menettelyn soveltamisalasta.
Pykälän
1 momentin
mukaan pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltäisiin asiat, joissa kantajan vaatimus on kanteen vireillepanohetkellä pääomaltaan enintään 10 000 euroa tai ei ole rahassa mitattava. Lisäksi edellytettäisiin, että kantajan vaatimus perustuu asuinhuoneiston vuokrasuhteeseen eikä asia ole käsiteltävissä summaarisena riita-asiana.
Ehdotus soveltamisalan rajaamisesta asuinhuoneiston vuokrasuhdetta koskeviin asioihin perustuu ensinnäkin siihen, että asumista koskevat asiat ovat ihmisille tärkeitä asioita, joissa on perusteltua edistää oikeuden saatavuutta. Asuminen kuuluu ihmisen perustarpeisiin (KKO 2014:49 kohta 4). Siinä missä esimerkiksi saamista koskevat asiat kiinnittyvät ainoastaan perustuslain omaisuuden suojaa koskevaan säännökseen, esityksen soveltamisalaan kuuluvilla asioilla on yhteys myös perustuslain 10 §:ään.
Kuten nykytilan arviointia koskevasta jaksosta tarkemmin ilmenee, pienten riita-asioiden menettelyn soveltamisalan piiriin kuuluvissa asioissa on erityisiä ongelmia. Tiettyjä juttutyyppejä, kuten vuokravakuuden palauttamista koskevia asioita tai asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain mukaan tuomioistuimen lupaa vaativia juttuja, ei juuri saateta tuomioistuimiin. Häätöasioiden viivästyminen aiheuttaa puolestaan taloudellisia menetyksiä vuokranantajille ja häiriötä naapureille.
Lisäksi olisi tarkoituksenmukaisen oikeudenhoidon ja oikeusturvankin näkökulmasta perusteltua, että uudenlaista oikeudenkäyntimenettelyä kokeiltaisiin pienessä asiaryhmässä ennen sen mahdollista laajentamista muihin asioihin.
Pääministeri Petteri Orpon hallituksen hallitusohjelmassa pienten riita-asioiden menettelyn käyttöönotto on kytketty asuntomarkkinoita koskeviin uudistuksiin (Vahva ja välittävä Suomi, Valtioneuvoston julkaisuja 2023:58, s. 126).Pienten riita-asioiden menettelyn soveltamisalaan kuuluisivat kaikki vaatimukset, joiden perusteena on asuinhuoneiston vuokrasuhde. Vaatimukset voisivat siten perustua asuinhuoneiston vuokrauksesta annettuun lakiin tai asianosaisten väliseen asuinhuoneiston vuokrasopimukseen. Kysymys voisi olla esimerkiksi vaatimuksesta suorittaa maksamattomat vuokrasaatavat. Myös asuinhuoneiston vuokrasuhteeseen liittyvät vahingonkorvausvaatimukset tulisivat luvun säännösten soveltamisalan piiriin, kuten esimerkiksi tilanne, jossa vuokralainen olisi aiheuttanut vahinkoa vuokrahuoneistolle.
Ahvenanmaan maakunnalla on alueellaan lainsäädäntövalta huoneenvuokraa koskevissa asioissa. Ahvenanmaalla sovelletaankin asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain sijasta hyreslag (1999:19) för landskapet Ålandia. Jos asuinhuoneiston vuokrasuhdetta koskeva vaatimus perustuisi tähän lakiin, se voitaisiin käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä samalla tavalla kuin vaatimus, joka perustuu asuinhuoneiston vuokrauksesta annettuun lakiin.
Ulosottokaaren 10 luvussa tarkoitettu täytäntöönpanoriita voisi niin ikään kuulua soveltamisalan piiriin, jos se perustuisi asuinhuoneiston vuokrasuhteeseen ja myös muut edellytykset täyttyisivät. Käytännössä täytäntöönpanoriidat voisivat kuitenkin usein olla laatunsa puolensa sellaisia, ettei niiden käsittely pienten riita-asioiden menettelyssä olisi 2 momentin nojalla soveliasta.
Pienten riita-asioiden menettelyn soveltamisalan rajaaminen asuinhuoneiston vuokrasuhteeseen merkitsisi muun ohella sitä, että menettelyssä ei voitaisi käsitellä liikehuoneiston vuokraa koskevia riitoja. Soveltamisalaan eivät myöskään kuuluisi osakehuoneiston ottamista yhtiön hallintaan koskevat asiat, joista säädetään asunto-osakeyhtiölain (1599/2009) 8 luvussa.
Pienten riita-asioiden menettelyssä voitaisiin käsitellä enintään 10 000 euroa koskevia vaatimuksia. Ei olisi perusteltua, että yksinkertaistetussa oikeudenkäyntimenettelyssä käsiteltäisiin asioita, joiden taloudellinen merkitys asianosaisille olisi huomattava. Toisaalta tavanomaisten vuokra-asumiseen liittyvien riitojen tulisi kuulua soveltamisalan piiriin. Mediaani-intressi huoneenvuokra-asioissa, jotka vuonna 2019 ratkaistiin käräjäoikeudessa pääkäsittelyssä, oli 5 000 euroa, kuten jaksosta 2.6 tarkemmin ilmenee. Ehdotus enimmäisintressirajan asettamisesta 10 000 euroksi perustuu näiden näkökohtien väliseen punnintaan.
Laissa ei säädettäisi menettelystä intressirajan tarkistamiseksi muutaman vuoden välein esimerkiksi elinkustannusindeksin muutoksen perusteella. Laissa säädetty pysyvä euromäärä olisi lain soveltamisen kannalta selkeämpi vaihtoehto kuin aika ajoin tarkistettava summa, jonka kulloinkin voimassa oleva määrä ilmenisi asetuksesta. Rajan yksiselitteisyyden merkitystä tähdentää se, että se määrittäisi oikean oikeudenkäyntimenettelyn, mitä voidaan pitää oikeudenkäynnin kannalta perustavaa laatua olevana kysymyksenä. Jos 10 000 euroa myöhemmin osoittautuisi pienten riita-asioiden menettelyn tarkoitusta vastaamattomaksi määräksi, lakia voitaisiin muuttaa.
Kantajan vaatimuksella tarkoitettaisiin kantajan vaatimusta pääasiassa, ei oikeudenkäyntikuluja koskevaa vaatimusta. Jos kantajalla olisi useita vaatimuksia, ratkaisevaa olisi niiden yhteenlaskettu määrä. Ratkaisevaa olisi vaatimuksen pääoma, korkoja ei otettaisi huomioon. Vastakannetilanteissa kannevaatimusten yhteismäärää ei laskettaisi, vaan juttu voisi kuulua menettelyn soveltamisalaan, jos sekä kanteessa että vastakanteessa vaadittaisiin kummassakin erikseen enintään 10 000 euroa.
Euromäärää tarkasteltaisiin kanteen vireillepanohetken mukaan. Näin menettelyn soveltamisala rajoittuisi yksiselitteisesti. Toisaalta se merkitsisi sitä, että menettelyssä voitaisiin käsitellä myös 10 000 euroa ylittäviä vaatimuksia, kunhan kantajan vaatimuksen pääoma olisi kanne vireille pantaessa enintään 10 000 euroa. Maksamattomia vuokria koskevissa asioissa kantajan vaatimuksen kasvu prosessin kuluessa on tyypillistäkin. Tilanne voisi olla tämä myös silloin, kun kannetta muutettaisiin. Suurten muutosten kohdalla voisi kuitenkin tulla kysyttäväksi, olisiko asia enää 2 momentissa tarkoitetulla tavalla sovelias käsiteltäväksi luvun säännösten mukaan.
Pienten riita-asioiden menettelyssä voitaisiin käsitellä myös muita kuin rahamääräisiä vaatimuksia. Esimerkki tästä olisi häätöä koskeva vaatimus. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetussa laissa säädetään myös eräistä tuomioistuimen lupaa tai ratkaisua edellyttävistä asioista, jotka tulisivat kohdan nojalla niin ikään pienten riita-asioiden menettelyn piiriin. Näitä on esimerkiksi lain 18 §:ssä (asuinhuoneiston luovutus väliaikaisesti toisen käytettäväksi), 46 §:ssä (vuokrasuhteen jatkuminen vuokralaisen kuoltua), 53 §:ssä (puolison suostumus vuokrasopimuksen irtisanomiseen) ja 69 §:ssä (muuttopäivän siirtäminen). Myös asuinhuoneiston vuokrasuhteeseen perustuva vahvistuskanne voitaisiin käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä.
Pienten riita-asioiden menettelyssä ei käsiteltäisi asiaa, joka voitaisiin käsitellä summaarisena riita-asiana. Jos luvun soveltamisalaan muutoin kuuluva asia olisi kantajan käsityksen mukaan riidaton, se tulisi panna vireille niin kuin 5 luvun 3 §:ssä ja 3 a §:ssä säädetään, ja jos vastaaja ei vastustaisi kantajan vaatimusta tai vetoaisi ainoastaan sellaiseen perusteeseen, jolla selvästi ei ole vaikutusta asian ratkaisemiseen, se tulisi myös käsitellä ja ratkaista niin kuin summaarinen riita-asia. Mahdollista kuitenkin olisi, että kantajan riitaiseksi olettama asia osoittautuisikin riidattomaksi. Sellainen asia ratkaistaisiin niin kuin 5 luvun 13 §:ssä ja 21 luvun 8 c §:ssä säädetään.
Momentin sanamuoto ei sulkisi ulkopuolelleen asiaa, joka on tullut vireille 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla summaarisella haastehakemuksella eli jota kantaja on alun pitäen arvellut riidattomaksi, mutta joka on sittemmin ilmennyt riitaiseksi. Niinpä myös tällainen asia kuuluisi riitauduttuaan menettelyn soveltamisalan piiriin, jos muut edellytykset täyttyisivät. Tämä merkitsisi sitä, että pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltäisiin myös riitautuneita summaarisia riita-asioita. Vastauksen toimittamistavasta tällaisessa tilanteessa säädettäisiin 6 §:n 2 momentissa.
Jos kantajalla olisi useita vaatimuksia, joista osa kuuluisi pienten riita-asioiden soveltamisalan piiriin ja osa ei, asiaa ei voitaisi käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä.
Pykälässä ei säädettäisi mahdollisuudesta käsitellä asia, joka ei täyttäisi 1 momentin edellytyksiä, joissain tilanteissa kuitenkin pienten riita-asioiden menettelyssä, esimerkiksi silloin, jos kantajan vaatimus oikeudenkäynnin kestäessä pienenisi alle 10 000 euron. Vaikka ehdotettu ratkaisu voikin jättää menettelyn soveltamisalan ulkopuolelle asioita, jotka sinänsä voitaisiin siinä käsitellä, sitä puoltaa voimakkaasti pyrkimys tehdä soveltamisalasta selkeä ja ennakoitava niin asianosaisille kuin käräjäoikeudellekin. Ehdotuksen mukaan olisi selvää, että 1 momentissa tarkoitetut asiat ja vain ne käsiteltäisiin pienten riita-asioiden menettelyssä, jolleivät 2 momentin edellytykset poikkeuksellisesti täyttyisi. Kuten 21 luvun 8 d §:n 1 momentin säännöskohtaisissa perusteluissa tuodaan lähemmin esiin, vaatimuksen ylimitoittaminen voidaan jo voimassa olevan lain mukaan ottaa huomioon oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevassa ratkaisussa.
Vastaavasti asianosaiset eivät myöskään voisi sopia siitä, käsitelläänkö asia pienten riita-asioiden menettelyssä vai täysimittaisessa riita-asian oikeudenkäynnissä. Jos asia kuuluisi luvun soveltamisalaan, se tulisi käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä, ellei käräjäoikeus 2 momentin nojalla päättäisi toisin. Toisaalta asiaa, joka ei täyttäisi 1 momentin edellytyksiä, ei voitaisi missään tilanteessa käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä.
Jos muualla laissa säädettäisiin, että jokin asia tulisi käsitellä oikeudenkäymiskaaren mukaan tai riita-asian käsittelystä säädetyssä järjestyksessä, sen käsittelyssä sovellettaisiin tämän luvun säännöksiä vain siinä tilanteessa, että tuo asia täyttäisi tässä pykälässä säädetyt edellytykset. Tästä säädettäisiin selvyyden vuoksi erikseen 19 §:n 3 momentissa.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin poikkeuksesta 1 momentissa säädettyyn.
Pykälän 1 momentilla pyrittäisiin siihen, että pienten riita-asioiden menettelyyn ohjautuisi asioita, jotka voitaisiin käsitellä asianmukaisesti ehdotetun kaltaisessa oikeudenkäyntimenettelyssä. Todennäköisesti olisi kuitenkin juttuja, joita voitaisiin pitää niin laajoina tai vaikeina, että ne olisi asianmukaisempaa käsitellä soveltamatta luvun poikkeussäännöksiä, vaikka ne täyttäisivätkin 1 momentin edellytykset. Tällaisia tilanteita varten olisi perusteltua säätää mahdollisuudesta poiketa 1 momentissa säädettävästä.
Tästä syystä pykälän 2 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädettäisiin, että asiaa ei käsiteltäisi tämän luvun säännösten mukaisesti, jos se ei olisi asian laadun tai laajuuden vuoksi soveliasta.
Asian käsittely pienten riita-asioiden menettelyssä ei olisi jutun laadun vuoksi soveliasta, jos siinä olisi vaikeita oikeudellisia kysymyksiä. Runsaasti oikeudellista argumentointia sisältävän asian käsitteleminen tapahtuisi tarkoituksenmukaisemmin täysimittaisessa riita-asian oikeudenkäynnissä. Myöskään niin sanotut pilottijutut tai muut asiat, joissa annettavalla ratkaisulla olisi erityistä merkitystä muissa oikeussuhteissa, eivät olisi laatunsa perusteella soveliaita pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltäviksi. Pienten riita-asioiden käsittelyssä ei voitaisi käsitellä myöskään asiaa, jossa nähtäisiin tarve korkeimman oikeuden ennakkoratkaisulle, ellei kysymys olisi juuri pienten riita-asioiden menettelyä koskevien säännösten soveltamisesta.
Asia ei laatunsa puolesta soveltuisi pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltäväksi silloinkaan, jos siihen liittyisi hankalia näyttökysymyksiä.
Asian käsittely pienten riita-asioiden menettelyssä ei olisi jutun laajuuden vuoksi soveliasta, jos siinä esitettäisiin runsaasti todistelua. Tarkkoja rajoja esimerkiksi todistajien määrän suhteen ei voitaisi tapausten moninaisuuden vuoksi asettaa. Lähtökohtana voitaisiin kuitenkin pitää sitä, että pienten riita-asian menettelyssä ei olisi soveliasta käsitellä juttua, jossa todistelun vastaanottamisen voitaisiin etukäteen arvella kestävän useita tunteja. Tässä tulisi myös ottaa huomioon se, että käräjäoikeudella olisi ehdotettavan 13 §:n nojalla riita-asiaa laajemmat mahdollisuudet evätä asiassa esitettävää näyttöä.
Tarve toimittaa katselmus ei itsessään tarkoittaisi, etteikö asiaa voitaisi käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä. Katselmuksen toimittamiseen vaadittava aika saattaisi kuitenkin usein merkitä sitä, ettei juttu olisi enää laajuutensa puolesta sovelias käsiteltäväksi luvun säännösten mukaisesti.
Pienten riita-asioiden menettelyssä asianosaisen oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana voisi toimia myös maallikko. Sen vuoksi säännöstä sovellettaessa olisi tärkeää kiinnittää huomiota myös siihen, millaista oikeudellista apua asian hoitaminen tyypillisesti ja objektiivisesti arvioiden vaatii, ottaen myös huomioon 10 §:ssä tuomioistuimelle asetettu prosessinjohtovelvollisuus. Vähäinen oikeudellisen avun tarve ei vielä itsessään tarkoittaisi sitä, ettei asiaa voitaisi käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä.
Oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta pienten riita-asioiden menettelyssä säädettäisiin 21 luvun 8 d §:ssä. Korvauksen määrää olisi rajoitettu verrattuna siihen, mihin riita-asian voittaneella asianosaisella olisi muuten oikeus. Jutun soveltumattomuuteen pienten riita-asioiden menettelyyn viittaisi se, jos vaikuttaisi jo haastehakemuksen tai vastauksen perusteella ilmeiseltä, että asian ajaminen vaatisi pykälässä säädettyyn enimmäiskorvaukseen nähden suhteettoman paljon toimenpiteitä.
Asia ei selvästi olisi sovelias käsiteltäväksi pienten riita-asioiden menettelyssä, jos se tulisi täysimittaisena riita-asiana käsitellä kolmen lainoppineen jäsenen kokoonpanossa. Oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 5 §:n esitöiden mukaan asia on kolmen lainoppineen jäsenen kokoonpanoa edellyttävällä tavalla vaikea ja laaja yleensä silloin, kun oikeudenkäyntiaineistoa on niin paljon, että yhden tuomarin on vaikea sitä hallita, tai kun asia on oikeudellisesti poikkeuksellisen monimutkainen taikka muusta syystä niin merkittävä, että sen käsittelemistä täysilukuisessa kokoonpanossa on pidettävä perusteltuna (HE 32/2001 vp s. 27). Kynnys jatkaa asian käsittelyä riita-asian käsittelystä säädetyssä järjestyksessä olisi matalampi kuin mainitussa lainkohdassa: asia ei siten välttämättä olisi laatunsa tai laajuutensa puolesta sovelias käsiteltäväksi pienten riita-asioiden menettelyssä, vaikka se ei täysimittaisena riita-asiana edellyttäisi täysilukuista kokoonpanoa.
Pienten riita-asioiden menettelyssä voitaisiin käsitellä myös asioita, joita voitaisiin pitää käräjänotaarille liian vaikeina ratkaista. Luvun soveltamisalaan kuuluvan asian ratkaisun ei siis tarvitsisi suoraan perustua lakiin ja sen esitöihin tai oikeuskäytäntöön (KKO 2017:43).
Oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 16 §:n 2 momentin mukaan riita-asian pääkäsittely käräjäoikeudessa voidaan toimittaa etäoikeudenkäyntinä, jos siihen on perusteltu syy
ottaen huomioon asian laatu ja merkitys asianosaiselle. Etäoikeudenkäynnissä puheenjohtaja ja tuomioistuimen muu ratkaisukokoonpano sekä asianosaiset osallistuvat oikeudenkäyntiin etäyhteydellä. Lainkohdan esitöiden mukaan suppeassa riita-asiassa, johon ei kohdistu julkista intressiä ja jossa asianosaiset eivät itse ole tulossa istuntosaliin, perustellun syyn kynnystä ei olisi asetettava korkealle (HE 63/2024 vp s. 37). Jos asian pääkäsittely voitaisiin toimittaa etäoikeudenkäyntinä, asian käsittely pienten riita-asioiden menettelyssä olisi lähtökohtaisesti soveliasta.
Käräjäoikeus päättäisi, jatkettaisiinko asian käsittelyä täysimittaisena riita-asiana. Käräjäoikeus voisi päättää siitä missä tahansa vaiheessa oikeudenkäyntiä, joskin prosessitaloudellisista syistä näin olisi yleensä järkevää tehdä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Käräjäoikeus voisi päättää siitä myös viran puolesta.
Jos käräjäoikeus päättäisi asian käsittelyn jatkamisesta täysimittaisena riita-asiana, jutun oikeudenkäynti jatkuisi siitä vaiheesta, jossa asia oli päätös tehtäessä. Koska haastehakemuksesta ja vastauksesta ehdotetaan säädettäväksi toisin kuin täysimittaisissa riita-asioissa, niiden täydennyttäminen voisi tyypillisesti olla aiheellista.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin selvyyden vuoksi myös asianosaisten kuulemisesta. Kuulemisvelvollisuus koskisi momentissa tarkoitettua kysymystä momentin poikkeussäännöksen soveltamisesta. Käräjäoikeuden ei siis tarvitsisi kuulla asianosaisia menettelytavasta käsiteltäessä riidattomasti soveltamisalaan kuuluva asia pienten riita-asioiden menettelyssä. Kuulemisvelvollisuus ajankohtaistuisi silloin, kun ei olisi selvää, että asia voidaan käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä ja tehtäväksi tulisi sitä koskeva päätös. Käräjäoikeuden tulisi ottaa harkinnassaan huomioon asianosaisten näkemykset ja niiden perustelut.
Asianosaisten kuuleminen voisi tapahtua käräjäoikeuden tarkoituksenmukaisena pitämällä tavalla, myös esimerkiksi puhelimitse. Asianmukaisena voitaisiin pitää, että kuultaessa asianosaiselle, jolla ei olisi oikeudenkäyntiasiamiestä tai -avustajaa, kerrottaisiin oikeudenkäyntimenettelyn merkityksestä etenkin oikeudenkäyntikuluvastuun näkökulmasta. Kuulemisen yhteydessä olisi perusteltua informoida asianosaisia siitä, kuinka asian käsittely jatkuisi, jos jutun käsittelyä jatkettaisiin niin kuin muiden riita-asioiden käsittelystä säädetään. Asianosaisia voitaisiin samalla kuulla muistakin asian käsittelyyn vaikuttavista seikoista. Erillistä kuulemista ei tarvittaisi, jos asianosainen olisi esimerkiksi vastauksessaan lausunut asiasta.
Muutoksenhausta pykälän nojalla tehtävään päätökseen ei säädettäisi erikseen, koska muutoksenhakuun soveltuisi 16 luvun 3 §:n 3 momentti. Ratkaisuun voisi siis hakea muutosta samassa yhteydessä kuin käräjäoikeuden tuomioon tai lopulliseen päätökseen, jollei käräjäoikeus määräisi, että muutosta haetaan erikseen.
Hovioikeudessa kysymystä asian palauttamisesta käräjäoikeuteen tulisi arvioida siitä lähtökohdasta, olisiko palauttaminen tarpeen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteuttamiseksi. Todennäköisesti käräjäoikeudessa tapahtuneet oikeudenkäyntivirheet voitaisiin usein korjata käsittelemällä asia hovioikeudessa täysimittaisessa menettelyssä. Muutoksenhaku vaikuttaisikin ensi sijassa oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuteen. Hovioikeuden katsoessa, ettei asiaa olisi tullut käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä, velvollisuuteen korvata käräjäoikeudessa aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja ei hovioikeudessa sovellettaisi niiden määrää rajoittavaa 21 luvun 8 d §:ää.
3 §.
Pykälässä säädettäisiin haastehakemuksen sisältövaatimuksista pienten riita-asioiden menettelyssä. Ne vastaisivat pääosin sitä, mitä 5 luvun 2 §:ssä säädetään.
Pykälän
1 momentin
mukaan kantajan tulisi haastehakemuksessaan ilmoittaa, että hänen käsityksensä mukaan asia on riitainen ja kuuluu tämän luvun soveltamisalaan. Säännöksen tarkoitus olisi ohjata kantajaa niin, ettei menettelyyn saatettaisi asioita, jotka eivät siihen kuuluisi. Tämän voidaan arvioida tehostavan oikeudenkäyntiä ja vähentävän niin käräjäoikeudelle kuin kantajallekin aiheutuvia kustannuksia. Säännöksen merkitys korostuisi, kun pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltäviä juttuja varten luodaan asiointiportaali, jota kautta asia pannaan vireille.
Jos asia ei kantajan käsityksen mukaan olisi riitainen, se tulisi saattaa vireille 5 luvun 3 §:ssä tarkoitettuna summaarisena riita-asiana. Jos se olisi riitainen, mutta ei kuuluisi luvun soveltamisalaan, vireillepanossa tulisi noudattaa, mitä 5 luvun 2 §:ssä säädetään.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin haastehakemuksen muista sisältövaatimuksista. Lähtökohta olisi, että haastehakemuksessa tulisi ilmoittaa samat tiedot kuin riita-asiassa 5 luvun 2 §:n mukaan. Tähän lähtökohtaan olisi kuitenkin kolme poikkeusta.
Momentin 1 kohdan mukaan riittäisi, että kantaja ilmoittaisi vaatimuksensa perusteina ainoastaan ne seikat, joihin vaatimus välittömästi perustuu. Ilmaisulla tarkoitettaisiin samaa kuin summaarisen riita-asian haastehakemusta koskevassa 5 luvun 3 §:ssä. Kysymys olisi poikkeamisesta 5 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdasta, jonka mukaan haastehakemuksessa tulee mainita seikat, joihin vaatimus perustuu.
Pienten riita-asioiden menettelyn tavoitteet huomioiden riittävänä olisi pidettävä, että riidan kohde käy ilmi vaatimuksen perusteista sillä tarkkuudella, että vastaajan voidaan olettaa sen perusteella ymmärtävän, mistä asiassa on kysymys ja kykenevän vastaamaan väitteisiin. Käytännössä menettelyn käynnistämiseksi voisi riittää, että perusteluista ilmenisi riidan ydin. Riittävänä perusteena voitaisiin siten pitää kantajan ilmoitusta esimerkiksi siitä, että ”vuokralainen on laiminlyönyt loppusiivouksen” tai ”vuokralainen on pilannut huoneiston lattian”. Muilta osin kanteen perusteet tulisivat tarpeen mukaan täydennettäviksi menettelyn kuluessa.
Ehdotus tarkoittaisi haastehakemuksen sisältövaatimusten keventämistä. Se olisi perusteltua oikeuden saatavuuden edistämiseksi. Se helpottaisi asian ajamista itse ilman juristin apua. Olisi myös johdonmukaista, että muutoinkin yksinkertaistetussa prosessissa haastehakemukselle ei asetettaisi yhtä korkeita vaatimuksia kuin täysimittaisessa riita-asian oikeudenkäynnissä.
Käräjäoikeuden näkökulmasta taas olisi eduksi, jos haastehakemukset eivät olisi tarpeettoman seikkaperäisiä. Vaikka haastehakemusten laajuuteen ei voitane lainsäädännöllä kovin tehokkaasti vaikuttaa, säätäminen ainoastaan välittömästi merkityksellisten seikkojen mainitsemisen tarpeellisuudesta voisi edistää tätä päämäärää.
Koska kantajan tulisi perustella haastehakemuksensa vähintään samalla tavalla kuin summaarisessa riita-asiassa nykyään, ehdotus ei heikentäisi asian valmistelun edellytyksiä tai vastaajan mahdollisuuksia vastata vaatimuksiin.
Momentin 2 kohdan mukaan kantajan tulisi aina ilmoittaa ne todisteet, jotka hän aikoo vaatimustensa välittömien perusteiden tueksi esittää, ja mitä hän kullakin todisteella aikoo näyttää toteen. Kohta merkitsisi poikkeusta 5 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdasta, jonka mukaan kantajan tulee ilmoittaa kannettaan tukeva todistelu mahdollisuuksien mukaan.
Säännöksellä pyrittäisiin siihen, että kantajan kaikki merkityksellinen todistelu olisi tiedossa heti oikeudenkäynnin alussa. Todistelun aikainen ilmoittaminen olisi pienten riita-asioiden menettelyssä tärkeää, koska se parantaisi mahdollisuuksia toimittaa vain yksi istunto. Todisteiden poikkeuksetonta ilmoittamista edellyttävä säännös olisi myös selkeä sekä asianosaisten että käräjäoikeuden kannalta.
Jos kantaja ei haastehakemuksessa ilmoittaisi yhtäkään merkityksellistä todistetta, käräjäoikeuden tulisi pääsääntöisesti täydennyttää haastehakemusta 5 luvun 5 §:n mukaisesti ennen haasteen antamista, jotta vastaaja voisi asianmukaisesti arvioida asiaa. Todistelun ilmoittamisen tärkeyttä korostaisi se seikka, että kantaja voisi ilmoittaa vaatimuksensa perusteet hyvin tiiviissä ja yksinkertaisessa muodossa.
Säännös ei merkitsisi sitä, etteikö todistelua voisi ilmoittaa myöhemminkin valmistelun kuluessa, jos aihetta siihen ilmenisi. Vastauksen sisältö voisi antaa siihen aiheen esimerkiksi silloin, jos vastaaja kiistäisikin jotakin sellaista, mitä kantaja on voinut pitää riidattomana. Luvun 11 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi prekluusiouhkaisesta määräyksestä ilmoittaa todistelu määräajassa.
Kirjallisten todisteiden toimittamisesta käräjäoikeuteen haastehakemuksen yhteydessä säädettäisiin erikseen luvun 5 §:ssä.
Momentin 3 kohdassa säädettäisiin prosessiosoitteesta. Kohdan mukaan kantajan tulisi ilmoittaa prosessiosoitteekseen sähköinen tai mahdollinen muu osoite
.
Säännös poikkeaisi siitä, mitä 5 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetään.
Kantaja voi jo 5 luvun 2 §:n nojalla ilmoittaa prosessiosoitteekseen sähköisen osoitteen, ja monet kantajat myös tekevät niin. Säännöksellä pyrittäisiin edistämään tätä myönteistä käytäntöä, koska sähköisen prosessiosoitteen käyttäminen tehostaa oikeudenkäyntiä. Se myös vähentää tuomioistuinten työtä ja asiakirjojen postittamisesta niille aiheutuvia kustannuksia.
Sähköinen osoite voisi tarkoittaa esimerkiksi sähköpostiosoitetta, mutta myös muuta sähköistä osoitetta, jatkossa esimerkiksi tiliä 6 §:ssä tarkoitetussa sähköisessä asiointipalvelussa. Tili sosiaalisen median yhteisöpalvelussa ei kuitenkaan olisi säännöksessä tarkoitettu sähköinen osoite.
Koska kaikilla ei ole tosiasiallisia edellytyksiä asioida sähköisesti, sähköisen prosessiosoitteen ilmoittamista ei voitaisi poikkeuksetta edellyttää. Siksi myös muun kuin sähköisen prosessiosoitteen ilmoittaminen olisi jatkossakin mahdollista.
4 §.
Pykälässä säädettäisiin vastauksen sisältövaatimuksista pienten riita-asioiden menettelyssä. Samoin kuin 3 §:ssä haastehakemuksen kohdalla, myös vastauksen sisältövaatimukset vastaisivat pitkälti sitä, mitä riita-asian osalta 5 luvussa nykyään säädetään.
Pykälän
1 momentin
mukaan vastaajan tulisi vastauksessaan ilmoittaa, myöntääkö hän kanteen vai vastustaako hän sitä. Jos hän myöntäisi kanteen, muita pykälässä tarkoitettuja tietoja ei tarvitsisi ilmoittaa, koska tällöin asia voitaisiin ratkaista suoraan myöntämisen perusteella. Säännös vastaisi 5 luvun 10 §:n 1 momentin 1 kohtaa, mutta se toistettaisiin tässä selkeyden vuoksi.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin vastauksen muista sisältövaatimuksista. Lähtökohta olisi, että vastauksessa tulisi ilmoittaa samat tiedot kuin riita-asiassa 5 luvun 10 §:n mukaan. Tähän lähtökohtaan olisi kuitenkin kolme poikkeusta. Ne vastaisivat sekä sisällöltään että perusteluiltaan 3 §:ssä haastehakemuksesta säädettäväksi ehdotettavaa. Olisi johdonmukaista, että haastehakemuksen ja vastauksen sisältövaatimukset vastaisivat toisiaan.
Jos vastaus olisi puutteellinen ilman, että käräjäoikeus kuitenkaan voisi hyväksyä kannetta yksipuolisella tuomiolla, sen tulisi ainakin pääsääntöisesti asettaa vastaajalle 11 §:ssä tarkoitettu prekluusiouhkainen määräaika asian sujuvan käsittelyn turvaamiseksi.
5 §.
Pykälässä säädettäisiin kirjallisen todistelun toimittamisesta käräjäoikeuteen haastehakemuksen ja vastauksen yhteydessä.
Säännöksellä pyrittäisiin siihen, että asianosaisen kirjallinen todistelu olisi käräjäoikeuden ja vastapuolen käytettävissä heti oikeudenkäynnin alussa. Se tehostaisi menettelyä ja edistäisi mahdollisuuksia toimittaa asiassa vain yksi istunto.
Säännös ei merkitsisi sitä, etteikö kirjallisia todisteita voisi toimittaa käräjäoikeuteen myöhemminkin valmistelun kuluessa, jos aihetta siihen ilmenisi. Vastauksen sisältö voisi antaa siihen aiheen esimerkiksi silloin, jos vastaaja kiistäisikin jotakin sellaista, mitä kantaja on voinut pitää riidattomana. Luvun 11 §:ssä ehdotetaan kuitenkin säädettäväksi siitä, että käräjäoikeus voisi valmistelun kuluessa antaa prekluusiouhkaisen määräyksen toimittaa kirjalliset todisteet käräjäoikeuteen määräajassa.
Kirjallisten todisteiden toimittamistavasta säädettäisiin 6 §:ssä.
6 §.
Pykälässä asetettaisiin lähtökohdaksi, että asianosaisten tulisi toimittaa oikeudenkäyntiin liittyvät asiakirjat käräjäoikeuteen pääosin sähköisessä asiointipalvelussa.
Säännöksellä pyrittäisiin tehostamaan asioiden käsittelyä käräjäoikeudessa. Sähköisen asiointipalvelun ansiosta asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet saataisiin rakenteisessa muodossa käräjäoikeuden asianhallintajärjestelmään. Sen avulla asianosaisia voitaisiin ohjata laatimaan muotovaatimukset täyttäviä kirjelmiä, mikä vähentäisi niiden täydennyttämisen tarvetta. Sähköinen asiointipalvelu voisikin tehostaa asioiden käsittelyä.
Myös asianosaiset hyötyisivät sähköisestä asiointipalvelusta. Asiointipalvelu voitaisiin laatia sellaiseksi, että se opastaisi asianosaista laatimaan muodoltaan oikeanlaisen haastehakemuksen tai vastauksen. Asiointipalvelussa asianosainen voisi seurata asiansa käsittelyn edistymistä ja vastaanottaa tiedoksiantoja. Sähköisessä asiointipalvelussa asiointi olisi tietoturvallinen tapa olla yhteydessä käräjäoikeuteen.
Koska sähköistä asiointipalvelua ei vielä ole, säännös tulisi voimaan erikseen säädettävänä ajankohtana. Sitä ennen asianosainen voisi toimittaa asiakirjoja käräjäoikeuteen samalla tavalla kuin nykyään.
Ehdotus vastaisi paitsi hallitusohjelman kirjauksia digitalisaation edistämisestä, myös niin kansallisia kuin kansainvälisiäkin suosituksia siitä, miten oikeudenhoitoa tulisi kehittää (Oikeuslaitosryhmän alustavat toimenpide-ehdotukset 30.9.2024, erit. s. 26, 34–35, 42–43 ja 89, Oikeudenkäytön kehitystyöryhmän arviomuistio, Oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 2022:39, s. 138 ja 144; Valtioneuvoston selonteko oikeudenhoidosta, VNS 13/2022, s. 58; Euroopan sähköisen oikeuden strategia vuosille 2024–2028, esim. kohdat 4 ja 33; CEPEJ, Guidelines on Electronic Court Filing (e-filing) and Digitalisation of Courts).
Pykälän
1 momentin
mukaan asianosaisen tulisi toimittaa haastehakemus, vastaus ja muut asiakirjat käräjäoikeuteen sähköisessä asiointipalvelussa, jollei käräjäoikeus erityisestä syystä sallisi asianosaisen toimittaa asiakirjaa muulla tavalla. Momentti merkitsisi poikkeusta 5 luvun säännöksistä ja 9 luvun 3 §:stä.
Muilla asiakirjoilla tarkoitettaisiin 2 momentin poikkeusta lukuun ottamatta kaikkia oikeudenkäyntiin liittyviä asiakirjoja, jotka asianosainen toimittaa käräjäoikeuteen. Niihin kuuluisivat siis esimerkiksi kirjalliset todisteet, kuten myös lausumat, riippumatta siitä, onko kysymys asianosaisen oma-aloitteisesti vai käräjäoikeuden kehotuksesta toimittamasta lausumasta. Myös valituskirjelmä ja vastavalitus tulisi toimittaa käräjäoikeuteen sähköisessä asiointipalvelussa.
Haastehakemuksen osalta momentti vastaisi oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 a §:ää, jonka mukaan eräiden kantajien tulee toimittaa summaarisen riita-asian haastehakemus käräjäoikeuteen sähköisesti tietojärjestelmäyhteyden tai asiointiliittymän välityksellä. Perustuslakivaliokunnan mukaan velvollisuutta summaarisen haastehakemuksen tekemiseen sähköisesti voidaan pitää tavanomaisena ja hyväksyttävänä prosessuaalisena vaatimuksena (PeVL 4/2018 vp s. 2).
Luvun 7 ja 8 §:ssä säädettäisiin siitä, mitä seuraisi, jos asianosainen toimittaisi jonkin momentissa mainituista asiakirjoista käräjäoikeuteen muulla kuin momentissa säädetyllä tavalla.
Velvollisuus toimittaa asiakirjat käräjäoikeuteen sähköisessä asiointipalvelussa ei olisi poikkeukseton, vaan käräjäoikeus voisi erityisestä syystä sallia asianosaisen toimittaa asiakirjan muulla tavalla.
Poikkeuksen taustalla on se, että kaikilla ei ole tosiasiallista edellytyksiä käyttää asiointipalvelua. Sen vuoksi olisi ongelmallista, jos sitä poikkeuksetta edellytettäisiin.
Poikkeaminen edellyttäisi erityistä syytä. Kynnyksen asettamista tälle tasolle voidaan pitää perusteltuna johtuen yhtäältä siitä, ettei sähköisen asiointipalvelun käyttämistä voida pitää vaikeana, ja toisaalta siitä, että sähköisen asiointipalvelun käyttämisen voidaan arvioida merkittävästi tehostavan ja jouduttavan asioiden käsittelyä käräjäoikeudessa.
Erityinen syy sallia asiakirjan toimittaminen muulla tavalla voisi olla käsillä silloin, kun asianosaisen kyky hoitaa asioita sähköisessä asiointipalvelussa olisi esimerkiksi korkean iän tai vammaisuuden takia selvästi heikompi kuin tavanomaisesti. Myös esimerkiksi tietotekninen ongelma, kuten sähköiseen asiointipalveluun tullut toimintahäiriö, voisi muodostaa erityisen syyn sallia asiakirjojen toimittaminen muulla tavalla. Sen sijaan asianosaisen omat tietotekniset ongelmat eivät muodostaisi erityistä syytä.
Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 a §:n mukaan eräiden kantajien tulee toimittaa summaarisen riita-asian haastehakemus käräjäoikeuteen sähköisesti tietojärjestelmäyhteyden tai asiointiliittymän välityksellä uhalla, että se jätetään tutkimatta. Haastehakemusta ei kuitenkaan voida jättää tutkimatta, jos haastehakemus ei vaatimuksen tai vaatimuksen perusteiden vuoksi ole laadittavissa tietojärjestelmäyhteyden tai asiointiliittymän edellyttämään muotoon. Tällainen tilanne voisi muodostaa myös tässä momentissa tarkoitetun erityisen syyn.
Vaikka mitään estettä sille ei olisi, säännös ei edellyttäisi, että käräjäoikeuden tulisi oma-aloitteisesti ryhtyä selvittämään asianosaisen kykyä sähköisen asiointipalvelun käyttämiseen. Näin ei olisi edes siinä tapauksessa, että asianosainen olisi toimittanut jonkin asiakirjan käräjäoikeuteen muulla tavalla.
Käytännössä poikkeuksen salliminen edellyttäisikin sitä, että asianosainen itse tai joku hänen puolestaan ottaisi yhteyttä käräjäoikeuteen ja pyytäisi muunlaisen asioinnin sallimista. Asianosaisen tulisi tällöin ilmoittaa pykälän edellyttämä erityinen syy. Asian arvioinnissa voitaisiin lähteä siitä, että ilmoitettu syy pitää paikkansa, jollei ilmenisi aihetta epäillä muuta. Yleensä ei olisi tarkoituksenmukaista käyttää käräjäoikeuden ja asianosaisten resursseja asian selvittelyyn.
Ratkaisuun, jolla käräjäoikeus ei pyynnöstä huolimatta sallisi asiakirjan toimittamista muualla kuin sähköisessä asiointipalvelussa, haettaisiin muutosta siten kuin 16 luvun 3 §:n 3 momentissa säädetään. Muutosta siis haettaisiin pääasian yhteydessä, jollei käräjäoikeus toisin määräisi.
Tässä yhteydessä ei ehdoteta säädettäväksi siitä, millä tavalla käräjäoikeus toimittaisi asiakirjoja asianosaiselle. Ratkaisun perusteena on se, että valtioneuvostossa on käynnissä hanke digitaalisen viranomaisviestinnän ensisijaisuudesta. Hankkeessa pyritään lisäämään sähköisen tiedoksiannon käyttöä merkittävästi nykyisestä. Tavoitteena on, että tarvittavat lainsäädäntömuutokset tulisivat voimaan siten, että ne mahdollistaisivat digitaalisen viranomaisviestinnän ensisijaisuuden vuoden 2026 alusta.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin poikkeuksista sähköisen asiointipalvelun käyttämisen lähtökohtaan. Ensimmäinen niistä koskisi tilannetta, jossa vastaaja vastustaisi kantajan vaatimuksia asiassa, jonka kantaja on pannut vireille summaarisen riita-asian haastehakemuksella eli olettaen, että asia on riidaton.
Toisinaan kantajan käsitys asian riidattomuudesta osoittautuu virheelliseksi ja vastaaja vastustaakin hänen vaatimuksiaan. Silloin asiaa ei ratkaista yksipuolisella tuomiolla, vaan sen käsittely käräjäoikeudessa jatkuu. Jos tällainen asia kuuluisi pienten riita-asioiden menettelyn soveltamisalan piiriin, se käsiteltäisiin jatkossa riitautuessaan tämän luvun säännösten mukaisesti. Se edellyttäisi muun ohella asiakirjojen toimittamista käräjäoikeuteen sähköisessä asiointipalvelussa.
Edellä kuvatussa tilanteessa kantaja ei kuitenkaan olisi toimittanut haastehakemusta käräjäoikeuteen pykälässä tarkoitetussa sähköisessä asiointipalvelussa. Tässä tilanteessa ei olisi johdonmukaista edellyttää, että vastaajan tulisi vastata sähköisessä asiointipalvelussa, jollei käräjäoikeus erityisestä syystä sallisi hänen toimia toisin. Tarkoituksenmukaista ei myöskään olisi asettaa lisävaatimuksia tavalle, jolla vastaaja voisi kiistää kantajan erheellisesti riidattomana pitämän vaatimuksen. Näistä syistä olisi aiheellista säätää puheena olevaa tilannetta koskeva poikkeus 1 momentissa säädetystä.
Toinen poikkeus koskisi tyytymättömyyden ilmoitusta. Tyytymättömyyden ilmoitus sisältää ainoastaan tiedon siitä, että asianosainen on tyytymätön käräjäoikeuden ratkaisuun joko kokonaan tai tietyiltä osin. Tällaisen asiakirjan toimittaminen sähköisessä asiointipalvelussa ei juuri tehostaisi asioiden käsittelyä käräjäoikeudessa. Sen vuoksi asianosaisen velvoittamisella toimittaa tyytymättömyyden ilmoitus käräjäoikeuteen sähköisessä asiointipalvelussa ei olisi asian käsittelyn tehostamiseen tai asianosaisten etuun perustuvaa syytä.
Lisäksi siinä tapauksessa, että myös tyytymättömyyden ilmoituksen toimittamista asiointipalvelussa edellytettäisiin, ehdotettavasta 7 §:stä johtuisi, että asianosaisen toimittaessa tyytymättömyyden ilmoituksen muulla tavalla, esimerkiksi täyttämällä sitä koskevan lomakkeen käräjäoikeuden kansliassa, käräjäoikeuden tulisi kehottaa asianosaista toimittamaan tyytymättömyyden ilmoitus sähköisessä asiointipalvelussa. Tätä ei voida pitää perusteltuna tyytymättömyyden ilmoituksen sisältöön ja sen tekemiselle säädettyyn seitsemän päivän määräaikaan nähden.
Takaisinsaantihakemuksen toimittamistavasta
menettelyn soveltamisalaan kuuluvassa asiassa annettuun yksipuoliseen tuomioon säädettäisiin 12 luvun 17 a §:ssä.
Pykälän
3 momentissa
säädettäisiin sähköisestä asiointipalvelusta. Sen mukaan asiointipalvelu voitaisiin kehittää sellaiseksi, että asianosaista voitaisiin siinä ohjata noudattamaan sitä, mitä tässä laissa säädetään. Neuvonnan lisäksi kysymys voisi olla ohjaamisesta myös esimerkiksi siten, että asiointipalvelussa olisi rajoituksia vaatimusten perusteiden laajuudelle, jotta kantaja todella ilmoittaisi vain ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa välittömästi perustuu. Näin ne edut, joita sähköisellä asiointipalvelulla voisi olla, saavuttaisiin todennäköisemmin.
7 §.
Pykälässä säädettäisiin tilanteesta, jossa asianosainen toimittaisi asiakirjan käräjäoikeuteen muuten kuin sähköisessä asiointipalvelussa
huolimatta siitä, että häntä ei olisi vapautettu velvollisuudesta tehdä niin.
Säännös tulisi 6 §:n tavoin voimaan erikseen säädettävänä ajankohtana sitten, kun sähköinen asiointipalvelu olisi valmis.
Pykälän
1 momentin
mukaan käräjäoikeuden tulisi tässä tilanteessa kehottaa asianosaista korjaamaan menettelyään ohjaamalla asianosainen toimittamaan muulla tavalla toimitettu asiakirja käräjäoikeuteen määräajassa uudelleen sähköisessä asiointipalvelussa.
Koska sähköisen asiointipalvelun käyttämisen laiminlyömiselle olisi 8 §:ssä säädetty uhka, olisi perusteltua antaa asianosaiselle ensin tilaisuus korjata menettelyään. Tämä vastaisi menettelyä silloin, kun asianosainen toimittaa käräjäoikeuteen puutteellisen, epäselvän tai sekavan haastehakemuksen (5 luvun 5 §). Tilanne poikkeaisi 5 luvun 3 a §:stä, jossa täydentämistä ei edellytetä, koska uhkien kohteena voisivat olla muutkin kuin oikeushenkilöt tai muut ammattimaiset kantajat.
Käräjäoikeuden tulisi asettaa määräaika, jonka kuluessa asianosaisen tulisi toimittaa asiakirja uudelleen sähköisessä asiointipalvelussa. Samalla asianosaiselle tulisi ilmoittaa 8 §:ssä säädetyistä uhista. Jos muulla tavalla toimitettu haastehakemus olisi myös puutteellinen, epäselvä tai sekava, estettä ei olisi täydennyttää sitä samassa yhteydessä myös tältä osin.
Koska pienten riita-asioiden menettelyssä sovellettaisiin myös 5 luvun 6 §:n 2 momenttia, käräjäoikeuden ei tarvitsisi kehottaa kantajaa toimittamaan selvästi perusteetonta haastehakemusta uudelleen sähköisessä asiointipalvelussa voidakseen momentin nojalla hylätä sen.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin täydentämiselle asetettavan määräajan pidentämisestä. Se edellyttäisi erityistä syytä. Momentti vastaisi sitä, mitä 5 luvun 5 §:n 2 momentissa säädetään määräajan pidentämisestä silloin, kun haastehakemus on puutteellinen, epäselvä tai sekava. Erityinen syy on edellytyksenä myös vastauksen toimittamiselle asetetun määräajan pidentämiselle (5 luvun 11 §:n 1 momentti).
Erityinen syy voisi olla käsillä samoissa tilanteissa kuin 5 luvun 5 §:n 2 momentissa. Sen esitöiden mukaan näin voisi olla esimerkiksi silloin, kun hakija ei ole hänestä riippumattomasta syystä ehtinyt määräajassa täydentämään haastehakemusta (HE 15/1990 vp s. 53).
8 §.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin siitä, mitä seuraisi, jos asianosainen ei kehotuksesta huolimatta toimittaisi asiakirjoja käräjäoikeuteen sähköisessä asiointipalvelussa, vaikka hänen olisi tullut tehdä niin.
Seuraamuksena olisi, että asiakirjan toimittamisella käräjäoikeuteen ei olisi oikeudenkäynnissä niitä vaikutuksia, joita lähettäjä on tarkoittanut sillä olevan. Tämä olisi perusteltua sähköisen asiointipalvelun käyttämisen edistämiseksi.
Säännös tulisi 6 §:n tavoin voimaan erikseen säädettävänä ajankohtana sitten, kun sähköinen asiointipalvelu olisi valmis.
Momentin 1 kohdan mukaan silloin, jos kantaja toimittaisi haastehakemuksen muuten kuin sähköisessä asiointipalvelussa, se tulisi jättää tutkimatta. Tältä osin ehdotus vastaa oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 a §:ää.
Momentin 2 kohdan mukaan silloin, jos vastaaja toimittaisi vastauksen muuten kuin sähköisessä asiointipalvelussa, asia ratkaistaisiin siten kuin 5 luvun 13 §:ssä säädetään. Se tarkoittaisi, että asia ratkaistaisiin valmistelua jatkamatta. Kanne hyväksyttäisiin tällöin yksipuolisella tuomiolla. Siltä osin kuin kantaja olisi luopunut kanteesta tai se olisi selvästi perusteeton, kanne kuitenkin hylättäisiin tuomiolla.
Momentin 3 kohdan mukaan silloin, jos asianosainen toimittaisi käräjäoikeuden pyytämän kirjallisen lausuman muuten kuin sähköisessä asiointipalvelussa, asia ratkaistaisiin siten kuin 12 luvun 10–13 §:ssä säädetään. Pykälissä säädetään asianosaiselle säädetyn velvoitteen laiminlyönnin seuraamuksista riita-asiassa.
Tämä tarkoittaisi ensinnäkin sitä, että velvollisuutensa laiminlyöneen asianosaisen vastapuolella olisi oikeus yksipuoliseen tuomioon (12 luvun 10 §) tai silloin, jos vastaaja olisi vastannut kanteeseen, asian ratkaisemiseen tuomiolla (12 luvun 11 §).
Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 12 §:n mukaan silloin, jos yksipuolinen tuomio on annettava kantajaa vastaan, kanne on hylättävä. Yksipuolista tuomiota ei saa antaa siltä osin kuin kanne on selvästi perusteltu tai jos vastaaja on myöntänyt kanteen. Kanne on näiltä osin tuomiolla hyväksyttävä.
Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 13 §:n mukaan silloin, jos yksipuolinen tuomio on annettava vastaajaa vastaan, kanne on hyväksyttävä. Yksipuolista tuomiota ei saa antaa siltä osin kuin kantaja on luopunut kanteesta tai se on selvästi perusteeton. Kanne on näiltä osin hylättävä tuomiolla.
Momentin 4 kohdan mukaan silloin, jos asianosainen toimittaisi kirjallisen todisteen tai jonkin muun asiakirjan muuten kuin sähköisessä asiointipalvelussa, sitä ei otettaisi asian käsittelyssä huomioon. Tämä merkitsisi sitä, että asianosainen ei voisi vedota väärin toimitettuun kirjalliseen todisteeseen. Käräjäoikeus ei myöskään antaisi muulle asiakirjalle, kuten asianosaisen oma-aloitteisesti toimittamalle lausumalle tai muulle kirjelmälle, asiassa merkitystä.
Momentin 5 kohdan mukaan silloin, jos asianosainen toimittaisi valituksen tai vastavalituksen muuten kuin sähköisessä asiointipalvelussa, sitä ei otettaisi tutkittavaksi.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin muutoksenhausta. Sen mukaan muutosta 1 momentin nojalla tehtyihin ratkaisuihin haettaisiin niin kuin oikeudenkäymiskaaressa säädetään. Se tarkoittaisi, että päätöksiin haettaisiin muutosta niin kuin vastaaviin muihin käräjäoikeuden ratkaisuihin. Niinpä asianosainen, jonka haastehakemus jätettäisiin tutkimatta 1 momentin 1 kohdan nojalla, voisi hakea muutosta valittamalla hovioikeuteen. Muutosta 1 momentin 2 ja 3 kohtien nojalla tehtyihin ratkaisuihin haettaisiin siten kuin viitatuissa lainkohdissa säädetään: tuomioon valittamalla ja yksipuoliseen tuomioon takaisinsaannilla. Muutoksenhausta 4 kohdassa tarkoitettuun käräjäoikeuden ratkaisuun olla ottamatta todistetta tai asiakirjaa huomioon säädetään 25 luvun 1 §:n 3 momentissa. Jos valitus tai vastavalitus jätettäisiin tutkimatta pykälän 5 kohdan nojalla, ratkaisusta haettaisiin muutosta siten kuin muihinkin ratkaisuihin, joilla valitus tai vastavalitus jätetään tutkimatta. Ennakkopäätösvalituksesta korkeimpaan oikeuteen säädetään 30 a luvussa.
9 §.
Pykälässä säädettäisiin pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävien asioiden käsittelyjärjestyksestä. Säännöksen mukaan käräjäoikeuden tulisi käsitellä häätöä koskeva asia ennen muita pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltäviä asioita.
Säännöksen tarkoitus olisi jouduttaa häätöasioiden käsittelyä. Olisi perusteltua, että häätöä koskevat asiat käsiteltäisiin nopeammin kuin muut pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävät asiat, jotka pääosin koskisivat ainoastaan rahaa. Joutuisa häätöprosessi olisi vuokranantajan taloudellisen edun mukainen ja tehostaisi vuokramarkkinoiden toimintaa. Häiriötilanteissa häätöasian nopea käsittely olisi tärkeää myös naapurien näkökulmasta. Vuokralaisenkin kannalta olisi hyvä, jos vaatimukseen hänen häätämisestään asunnostaan saataisiin pian käräjäoikeuden ratkaisu.
Säännös edellyttäisi antamaan häätöasioille etusijan vain suhteessa muihin pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltäviin asioihin. Se ei vaikuttaisi siihen, miten tässä menettelyssä käsiteltävät asiat käsiteltäisiin suhteessa muihin asioihin. Tuomioistuimella on kuitenkin aina jo perustuslain 21 §:n 1 momentin nojalla velvollisuus käsitellä kaikki asiat ilman aiheetonta viivytystä. Lisäksi tuomarin on tuomioistuinlain 9 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla käsiteltävä ja ratkaistava asia joutuisasti.
10 §.
Pykälässä säädettäisiin prosessinjohdosta pienten riita-asioiden menettelyssä.
Valmistelusta ja sen tavoitteista säädetään 5 luvussa. Valmistelussa on muun ohella selvitettävä asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet, mistä asianosaiset ovat erimielisiä, mitä todisteita tullaan esittämään ja mitä kullakin todisteella aiotaan näyttää toteen sekä se, onko edellytyksiä sovinnolle (luvun 19 §). Luvun 21 §:n mukaan tuomioistuin huolehtii näiden tavoitteiden toteutumisesta ja siitä, että asianosaiset mainitsevat kaikki seikat, joihin he haluavat vedota. Jos asianosaisen kirjallinen tai suullinen lausuma on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimen on tehtävä hänelle asian selvittämistä varten tarpeelliset kysymykset. Tuomioistuimen tulee myös valvoa, ettei asiaan sekoiteta mitään siihen kuulumatonta ja ettei asiassa esitetä tarpeetonta todistelua.
Lisäksi 6 luvun 2 a §:ssä säädetään, että pääkäsittelyssä tuomioistuimen on valvottava, että asian käsittelyssä noudatetaan selvyyttä ja järjestystä. Tuomioistuimen tulee myös valvoa, että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi eikä asiaan sekoiteta mitään siihen kuulumatonta. Jos asianosaisen esitys havaitaan epäselväksi tai epätäydelliseksi, tuomioistuimen on tehtävä hänelle riitakysymysten selvittämistä varten tarpeelliset kysymykset.
Näitä ja muita valmistelun ja pääkäsittelyn toimittamista koskevia säännöksiä sovellettaisiin myös pienten riita-asioiden menettelyssä. Erillinen prosessinjohtoa koskeva säännös on silti katsottu tarpeelliseksi, koska pienten riita-asioiden menettelyssä olisi muita riita-asioita yleisempää, että asianosainen ajaisi asiaansa itse ilman oikeudellisen koulutuksen saanutta avustajaa. Käräjäoikeuden vastuu asian selvittämisestä ja oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuudesta olisi siksi tavallista suurempi, mikä korostaisi aineellisen prosessinjohdon merkitystä.
Tästä syystä ehdotetaan säädettäväksi nimenomaisesti siitä, että käräjäoikeuden tulisi tehdä asianosaisille tarkoituksenmukaisella tavalla selkoa asian käsittelyn kulusta ja sen ratkaisemisen kannalta merkityksellisistä seikoista.
Säännöksen tarkoitus olisi korostaa käräjäoikeuden informointivelvollisuutta. Pienten riita-asioiden menettely olisi tyypillisesti tuomioistuinvetoisempi prosessi kuin täysimittainen oikeudenkäynti. Tuomioistuimen vahva rooli helpottaisi asian ajamista ilman oikeustieteellisen tutkinnon suorittanutta avustajaa.
Informointivelvoite koskisi myös asian ratkaisemisen kannalta merkityksellisiä seikkoja. Soveltuvan lainsäädännön sisällön selostamisen lisäksi käräjäoikeuden olisi tarpeen mukaan selitettävä sen merkitystä käsiteltävän asian kannalta niin, että asianosainen kykenisi arvioimaan itse oikeudellista asemaansa. Informointivelvollisuuden täyttäminen voisikin johtaa siihen, että asianosainen ymmärtäisi sen perusteella vedota johonkin hänen kannaltaan edulliseen seikkaan. Asianosainen saattaisi myös havaita kantansa joltain osin virheelliseksi ja päätyä siksi esimerkiksi myöntämään vastapuolensa vaatimuksen joltain osin oikeaksi.
Tarkoituksenmukaisen tavan arviointi jäisi käräjäoikeuden harkintaan. Se voisi vaihdella asian laadun ja käsittelyvaiheen mukaan. Säännöksessä tarkoitetun informointivelvollisuuden täyttäminen olisi mahdollista pääkäsittelyssä tai poikkeuksellisesti toimitettavassa valmisteluistunnossa, mutta asian ratkaisemista tyypillisesti edistäisi tätä aktiivisempi yhteydenpito asianosaisiin jo kirjallisen valmistelun aikana.
Pykälän toisessa virkkeessä säädettäisiin velvollisuudesta kiinnittää huomiota siihen, että asianosaiset kykenevät tasavertaisesti ajamaan asiaansa. Tätä voidaan pitää sinänsä selvänä oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille niin perustuslaissa kuin Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeusvelvoitteissakin asetettujen vaatimusten perusteella. Asiasta ehdotetaan kuitenkin säädettäväksi, koska tarve asianosaisten tosiasiallisen tasavertaisuuden huomioon ottamiselle olisi pienten riita-asioiden menettelyssä suurempi kuin riita-asioissa yleensä. Tämä johtuu siitä, että pienten riita-asioiden menettelyssä olisi todennäköisesti nykyistä tavallisempaa, että toinen asianosainen ajaisi asiaansa ilman oikeustieteellisen tutkinnon suorittanutta avustajaa.
Säännöksessä käytettäisiin ilmaisua kiinnittää huomiota. Näin tuotaisiin esille se, ettei säännös loisi käräjäoikeudelle toimivaltaa johtaa oikeudenkäyntiä vastoin muita valmistelua tai pääkäsittelyä koskevia lainkohtia oikeudenkäymiskaaren 5 ja 6 luvussa. Säännöksen tarkoituksena olisi pikemmin muistuttaa tasavertaisuuden vaatimuksesta varsinkin tilanteessa, jossa asianosainen ajaa asiaansa ilman juristin apua.
Prosessinjohtoa koskeva pykälä ei oikeuttaisi käräjäoikeutta ryhtymään ajamaan asianosaisen asiaa tai muutenkaan asettamaan tätä parempaan asemaan oikeudenkäynnissä vastapuolensa kustannuksella. Sen tarkoitus olisi antaa tukea sellaiselle prosessinjohdolle, jossa otetaan huomioon asianosaisten tosiasialliset mahdollisuudet ajaa asiaansa. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vailla oikeustieteellisen tutkinnon suorittanutta avustajaa asiaansa ajavaa asianosaista informoitaisiin juristin avustamaa vastapuoltaan perusteellisemmin siitä, miten asian käsittely etenee ja mitkä seikat ovat sen ratkaisemiseksi tärkeitä. Tämä voisi edistää asianosaisen tosiasiallisia oikeudensaantimahdollisuuksia ja samalla tehostaa asian käsittelyä käräjäoikeudessa.
11 §.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin siitä, että käräjäoikeus voisi valmistelun kuluessa erikseen määrätä asianosaisen esittämään vaatimuksensa perusteineen, lausumaan vastapuolen esittämästä, ilmoittamaan todistelun ja toimittamaan kirjalliset todisteet.
Käräjäoikeudella on jo tällä hetkellä mahdollisuus antaa tällainen määräys 5 luvun 20 §:n ja 22 §:n nojalla. Ehdotettava pykälä olisi tästä huolimatta tarpeellinen. Menettelyssä pyrittäisiin nimittäin siihen, että asia siirrettäisiin kirjallisesta valmistelusta suoraan pääkäsittelyyn, jossa vielä selvitettäisiin 5 luvun 19 §:ssä tarkoitetut seikat, eikä valmisteluistuntoa lähtökohtaisesti toimitettaisi. Jos asianosainen vasta pääkäsittelyssä esimerkiksi vetoaisi uuteen todisteluun, pääkäsittelyn toimittamiselle ei välttämättä olisi edellytyksiä. Sen vuoksi pykälässä tarkoitetun määräyksen antamiselle olisi pienten riita-asioiden menettelyssä korostunut tarve.
Jos käräjäoikeus antaisi pykälässä tarkoitetun määräyksen, sen olisi yleensä perusteltua laatia yhteenveto ja toimittaa se samassa yhteydessä asianosaisille. Yhteenvedon pohjalta asianosaiset voisivat arvioida, olisiko asiassa tarpeen vedota muihin kuin yhteenvedosta ilmeneviin seikkoihin ja todisteisiin, ja asianosaiselle voitaisiin asettaa tätä koskeva määräaika. Yhteenvedon laatimisesta pienten riita-asioiden menettelyssä säädettäisiin luvun 12 §:ssä.
Momentin 1 kohdan mukaan käräjäoikeus voisi määrätä asianosaisen esittämään vaatimuksensa ja niiden perusteet sekä lausumaan siitä, mitä vastapuoli on esittänyt. Kohta vastaisi 5 luvun 20 §:n 1 momentin ensimmäistä virkettä.
Momentin 2 kohdan mukaan käräjäoikeus voisi määrätä asianosaisen ilmoittamaan käräjäoikeudelle kaikki todisteet, joihin hän haluaa asiassa vedota, ja mitä hän aikoo kullakin todisteella näyttää toteen. Kohta vastaisi 5 luvun 20 §:n 1 momentin toista virkettä.
Momentin 3 kohdan mukaan käräjäoikeus voisi määrätä asianosaisen toimittamaan käräjäoikeuteen kirjalliset todisteet, joihin hän haluaa asiassa vedota. Kohta vastaisi asiallisesti 5 luvun 20 §:n 1 momentin kolmatta virkettä, mutta poikkeaisi siitä vähäisessä määrin kielellisesti. Kysymys olisi pelkästään kieliasun selventämisestä ja nykyaikaistamisesta. Tavasta, jolla asianosaisen tulisi toimittaa kirjalliset todisteet käräjäoikeuteen, säädettäisiin 6 §:ssä.
Pykälän
2 momentin
mukaan käräjäoikeus voisi antaa määräyksen uhalla, että asianosainen ei saisi määräajan jälkeen vedota uusiin vaatimuksiin tai seikkoihin taikka muihin kuin ilmoitettuun tai toimitettuun todisteeseen, ellei hän saattaisi todennäköiseksi, että hänen menettelynsä johtuu pätevästä syystä. Tämä vastaisi 5 luvun 22 §:ää. Pätevän syyn arvioinnissa voitaisiinkin siksi tukeutua tuon pykälän soveltamiskäytäntöön (ks. esim. KKO 2022:14 kohdat 10 ja 15).
Pykälän
3 momentin
mukaan pienten riita-asioiden menettelyssä ei sovellettaisi 6 luvun 9 §:ää, ellei asiassa olisi toimitettu valmisteluistuntoa.
Mainitussa pykälässä säädetään prekluusiosta valmistelun ja pääkäsittelyn välillä. Sen 1 momentin mukaan asianosainen ei saa asiassa, jossa sovinto on sallittu, pääkäsittelyssä vedota sellaiseen seikkaan, johon hän ei ole vedonnut valmistelussa, ellei asianosainen saata todennäköiseksi, että hänen menettelynsä johtuu pätevästä syystä. Pykälän 2 momentin mukaan tällaisen asian asianosainen ei saa pääkäsittelyssä vedota myöskään sellaiseen todisteeseen, johon hän ei ole vedonnut valmistelussa, ellei voida olettaa, että hänen menettelynsä johtuu pätevästä syystä. Uusi todiste voidaan kuitenkin ottaa vastaan, jos asianosaiset siihen suostuvat.
Pienten riita-asioiden menettelyssä ei lähtökohtaisesti tulisi toimitettavaksi valmisteluistuntoa. Ehdotettavan 14 §:n nojalla asia tulisi siirtää kirjallisesta valmistelusta suoraan pääkäsittelyyn, jollei olisi erityistä syytä toimittaa suullinen valmisteluistunto. Automaattinen prekluusio valmistelun ja pääkäsittelyn välillä voisi tässä tilanteessa tulla yllätyksenä asianosaisille, jotka nykyistä useammin ajaisivat asiaansa itse.
Pienten riita-asioiden menettelyssä pääkäsittelyn aluksi pidettäisiin keskustelu, jossa vielä selvitettäisiin muun ohella sitä, mitä asianosaiset vaativat ja mitä todisteita he tulevat esittämään. Tähän valmistelun ja pääkäsittelyn välinen prekluusio ei sopisi hyvin.
Lisäksi suullisen valmisteluistunnon puuttumisen vuoksi 6 luvun 9 §:n säännös tekisi 1 momentissa tarkoitetun prekluusiomääräyksen antamisen useissa tilanteissa tarpeettomaksi. Määräyksen tarkoituksena olisi varmistaa se, että asianosaiset esittäisivät merkityksellisen todistelun ennen pääkäsittelyä tai viimeistään pääkäsittelyn alussa. Jos menettelyssä olisi joka tapauksessa suoraan lain nojalla prekluusio valmistelun ja pääkäsittelyn välillä, mitään määräystä ei useinkaan tarvitsisi antaa. Toisaalta käräjäoikeuden ratkaisu olla syystä tai toisesta antamatta 1 momentissa tarkoitettua prekluusiomääräystä jäisi vaikutuksettomaksi, jos prekluusiosta pääkäsittelyyn siirryttäessä säädettäisiin kuitenkin laissa.
12 §.
Pykälässä säädettäisiin yhteenvedon tekemisestä pienten riita-asioiden menettelyssä. Sen mukaan yhteenvedon tekeminen olisi käräjäoikeuden harkinnassa. Pykälä olisi poikkeus yhteenvetoa koskevasta 5 luvun 24 §:stä.
Yhteenvedon tekeminen pienten riita-asioiden menettelyssä ei siis olisi pakollista. Käräjäoikeuden tulisi tehdä yhteenveto ainoastaan siinä tapauksessa, että se katsoisi, että yhteenvedon laatiminen edistäisi asian käsittelyä tai sen sovinnollista ratkaisemista. Käytännössä näin useimmiten olisi. Yhteenvedon laatiminen olisi tyypillisesti aiheellista etenkin silloin, kun käräjäoikeus antaisi 11 §:ssä tarkoitetun määräyksen, johon liittyy prekluusiouhka, tai kun käräjäoikeus harkitsisi asian ratkaisemista 5 luvun 27 a §:n nojalla. Pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävät asiat saattaisivat kuitenkin olla joskus niin pienimuotoisia, ettei yhteenvedon laatiminen olisi tarpeellista sen paremmin asianosaisten kuin käräjäoikeudenkaan näkökulmasta. Sen vuoksi ei olisi perusteltua edellyttää, että käräjäoikeuden tulisi poikkeuksetta laatia yhteenveto.
Yhteenveto voisi olla käräjäoikeuden harkinnan mukaan joko kirjallinen tai suullinen. Suullisen yhteenvedon laatiminen ei siten edellyttäisi sitä, että kirjallista olisi pidettävä asian laatu tai laajuus huomioon ottaen tarpeettomana, kuten 5 luvun 24 §:n 4 momentissa, vaan ne olisivat vaihtoehtoisia tapoja laatia yhteenveto.
Yhteenvedon tulisi sisältää käräjäoikeuden käsitys niistä riidattomista ja riitaisista kysymyksistä, jotka olisivat asian ratkaisemisen kannalta merkityksellisiä. Lisäksi siinä tulisi tarvittaessa mainita todisteet ja se, mitä kullakin todisteella aiotaan näyttää toteen. Yhteenveto voisi sisältää myös käräjäoikeuden alustavan arvion siitä, miten riitaisia kysymyksiä koskeva näyttövelvollisuus asiassa jakautuu. Yhteenvedossa voitaisiin käsitellä myös muita kysymyksiä, joita käräjäoikeus pitää tarkoituksenmukaisena.
Ehdotuksen ero 5 luvun 24 §:n 1 momenttiin nähden johtuu siitä, että luvun säännösten mukaan käsiteltävissä asioissa vaatimukset olisivat yleensä hyvin asianosaisten tiedossa, mutta he saattaisivat kaivata tavallista useammin ohjausta näyttötaakasta ja siitä, mistä asiassa oikeudellisesti on kysymys. Mitään estettä ei kuitenkaan olisi ilmoittaa yhteenvedossa myös asianosaisten vaatimuksia ja niiden perusteita tai muita seikkoja, joiden mainitseminen voisi käräjäoikeuden näkemyksen mukaan edistää asian käsittelyä.
13 §.
Pykälässä säädettäisiin täydentävästi mahdollisuudesta evätä esitettävää näyttöä pienten riita-asioiden menettelyssä.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 8 §:ssä säädetään näytön epäämisestä. Pykälän nojalla tuomioistuimen on evättävä muun ohella näyttö, joka koskee asiaan vaikuttamatonta seikkaa tai joka on muuten tarpeeton.
Pykälää sovellettaisiin myös pienten riita-asioiden menettelyssä. Sen rinnalle ehdotetaan kuitenkin säännöstä, jonka nojalla käräjäoikeuden mahdollisuudet rajoittaa asiassa esitettävää näyttöä olisivat laajemmat kuin 17 luvun 8 §:n perusteella.
Tämä olisi aiheellista pienten riita-asioiden menettelyn luonteen vuoksi. Ensinnäkin tarkoitus olisi, että pienet riita-asiat, joissa asianosaisten intressit eivät tyypillisesti olisi suuria, käsiteltäisiin käräjäoikeudessa tehokkaasti, joutuisasti ja tavalla, joka ei aiheuttaisi asianosaisille paljon kustannuksia. Se olisi myös valtiolle aiheutuvien kustannusten näkökulmasta perusteltua. Tähän nähden laajan todistelun esittäminen olisi näissä asioissa erityisen epätarkoituksenmukaista ja asianosaisten edun vastaista.
Toiseksi asianosaiset ajaisivat pienten riita-asioiden menettelyssä asiaansa ilman avustajaa todennäköisesti useammin kuin täysimittaisessa riita-asian oikeudenkäynnissä. Sen seurauksena asianosaiset arvattavasti vetoaisivat riita-asioiden asianosaisia useammin todisteluun, jonka vastaanottaminen ei olisi asian selvittämisen näkökulmasta tarpeen. Senkin vuoksi olisi perusteltua, että käräjäoikeuden mahdollisuudet kieltää näytön esittäminen olisivat näissä asioissa laajemmat kuin muulloin.
Näistä syistä ehdotetaan, että pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävässä asiassa esitettävä näyttö voitaisiin evätä myös silloin, jos se olisi asian asianmukaisen käsittelyn edistämiseksi perusteltua.
Pykälä täydentäisi 17 luvun 8 §:n 1 ja 2 kohtia. Se tarkoittaisi, että asiaan vaikuttamatonta seikkaa koskeva tai muuten tarpeeton näyttö tulisi myös pienten riita-asioiden menettelyssä evätä tuon säännöksen nojalla. Toisaalta ehdotus tarkoittaisi, että kynnys evätä näyttöä olisi pienten riita-asioiden menettelyssä matalampi kuin täysimittaisissa riita-asioissa, koska niin voitaisiin tehdä myös asian asianmukaisen käsittelyn edistämiseksi.
Asianmukaisella käsittelyllä viitattaisiin perustuslain 21 §:n 2 momenttiin. Asianosaisen oikeus ajaa asiaansa haluamallaan tavalla ja pyrkimys aineelliseen totuuteen voisivat puoltaa todistelun epäämättä jättämistä. Toisaalta pyrkimys tehokkaaseen ja joutuisaan oikeudenhoitoon sekä oikeuden saatavuuden edistäminen voisivat taas puoltaa sitä. Kysymys olisi asianmukaisuuden punninnasta kussakin yksittäistapauksessa. Käräjäoikeus voisi ottaa laajasti huomioon asian asianmukaiseen käsittelyyn vaikuttavia seikkoja.
Vaikka todistelua voitaisiin pykälän nojalla evätä 17 luvun 8 §:n soveltamiskäytäntöä matalammalla kynnyksellä, tarkoitus ei olisi, että näyttöä evättäisiin usein tai säännönmukaisesti, vaan ainoastaan silloin, kun sille ilmenisi aihetta. Säännös olisi eräänlainen varaventtiili poikkeustilanteita varten. Pykälä olisi käräjäoikeudelle lisätyökalu, jonka avulla se voisi tarvittaessa varmistaa pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävän asian asianmukaisen ja sen osana prosessitaloudellisen käsittelyn. Sen tarkoitus olisi antaa käräjäoikeudelle tukea tarvittaessa estää todistelun esittäminen silloin, kun ei olisi selvää, tulisiko todistelu evätä 17 luvun 8 §:n nojalla. Säännöksellä voisi olla myös ennaltaehkäisevää vaikutusta.
Tilanteet, joissa näyttöä voitaisiin pykälän nojalla evätä, olisivat samankaltaisia kuin ne, joissa se tulisi evätä 17 luvun 8 §:n 1 ja 2 kohdan nojalla. Näin voitaisiin menetellä esimerkiksi silloin, kun asianosainen tarjoaa suullista todistelua vetoamansa kirjallisen todisteen sisällöstä. Säännöksen nojalla voitaisiin puuttua siihen, jos vuokralaisen huoneistossa väitetysti viettämästä häiritsevästä elämästä tai huoneistolle aiheutuneista vahingoista esitettäisiin runsaasti todistelua. Säännöstä voitaisiin soveltaa sellaiseen välilliseen todisteluun, joka vaikuttaa etukäteen arvioituna asian lopputuloksen kannalta vähämerkityksiseltä, mutta ei täysin asiaan vaikuttamattomalta tai tarpeettomalta. Esimerkiksi vastapuolen tai todistajan yleistä luotettavuutta koskevan todistelun rajoittaminen voisi usein olla asian asianmukaisen käsittelyn edistämiseksi perusteltua.
Toisin kuin 17 luvun 8 §:ssä, käräjäoikeudella ei olisi pykälän soveltamisedellytysten täyttyessä velvollisuutta evätä näyttöä. Tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat voisivat joskus puoltaa sellaisenkin todistelun vastaanottamista, jonka esittäminen voitaisiin säännöksen nojalla mahdollisesti estää. Näin voisi olla esimerkiksi silloin, jos aika ja työmäärä, joita tätä koskevan ratkaisun tekeminen siihen liittyvine kuulemisineen ja muine vaiheineen edellyttäisi, vaikuttaisivat olevan selvässä epäsuhteessa todistelun epäämisellä ehkä saavutettavaan prosessitaloudelliseen hyötyyn nähden.
Pykälää soveltamisessa olisi tärkeää kiinnittää huomiota myös asianosaisten tasavertaisuuden periaatteeseen. Jos kumpikin asianosainen olisi esittänyt paljon todistelua samasta teemasta, epäämisen olisi usein perusteltua koskea heistä kumpaakin. Näytön epääminen voisi kuitenkin kohdistua vain toiseen asianosaiseen, kunhan kummaltakaan asianosaiselta ei näin riistettäisi tilaisuutta ajaa asiaansa asianmukaisesti. Asianosaista ei myöskään saisi asettaa todistelun osalta tai muutenkaan vastapuoltaan merkittävästi heikompaan asemaan. Oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille asetettujen vaatimusten perusteella on selvää, että päätös näytön epäämisestä tulisi perustella asianmukaisesti.
14 §.
Pykälässä säädettäisiin asian siirtämisestä pääkäsittelyyn. Pykälän mukaan silloin, jos asiaa ei olisi ratkaistu kirjallisessa valmistelussa, se tulisi siirtää suoraan pääkäsittelyyn. Valmisteluistunto voitaisiin toimittaa vain, jos se olisi erityisestä syystä tarpeen. Ehdotus merkitsisi poikkeusta siitä, mitä 5 luvussa säädetään valmistelun jatkamisesta suullisesti.
Pykälä tarkoittaisi sitä, että pienten riita-asioiden menettelyssä käsitellyissä asioissa tulisi yleensä järjestettäväksi vain yksi suullinen oikeudenkäyntitilaisuus. Se olisi perusteltua oikeudenkäynnin jouduttamiseksi. Asiat olisivat myös yleensä siten pieniä ja yksinkertaisia, että kirjallisesta valmistelusta voitaisiin tavallisesti edetä suoraan pääkäsittelyyn.
Pykälä tulisi sovellettavaksi vain, jos asiaa ei olisi ratkaistu kirjallisessa valmistelussa. Asia voitaisiin ratkaista kirjallisessa valmistelussa esimerkiksi silloin, kun kanne peruutetaan tai myönnetään oikeaksi taikka silloin, kun asiassa tulee vahvistettavaksi sovinto. Myös riitainen asia voidaan ratkaista yksin kirjallisen valmistelun perusteella, jos asia on laadultaan sellainen, ettei sen ratkaiseminen edellytä pääkäsittelyn toimittamista eikä kukaan asianosaisista vastusta asian ratkaisemista kirjallisessa menettelyssä. Tästä säädetään 5 luvun 27 a §:ssä.
Vaikka valmisteluistuntoa ei lähtökohtaisesti toimitettaisi, pienten riita-asioiden menettelyssä toimitettavassa pääkäsittelyssä tulisi selvittää seikkoja, joista tavallisesti keskustellaan valmisteluistunnossa. Tästä säädettäisiin 15 §:ssä. Toisinaan saattaisi myös olla tarkoituksenmukaista, että käräjätuomari olisi yhteydessä asianosaisiin valmistelun kuluessa esimerkiksi puhelimitse ja näin selvittäisi asianosaisten vaatimuksia ja niiden perusteita sekä esitettävää todistelua.
Valmisteluistunnon toimittaminen olisi mahdollista erityisestä syystä. Vaikka lähtökohtana olisi siirtää asia suoraan pääkäsittelyyn, erillisen valmisteluistunnon toimittaminen ennen pääkäsittelyä saattaisi joskus olla perusteltua. Näin voisi olla esimerkiksi silloin, kun todistelun määrästä ja teemoista ei olisi saatu kunnolla selkoa kirjallisessa valmistelussa. Menettelyn joustavuuden edistämiseksi poikkeuksetonta kieltoa valmisteluistunnon toimittamiselle ei siksi ole pidetty perusteltuna. Kuitenkin asiassa, jossa olisi etukäteen nähtävissä tarve valmisteluistunnolle esimerkiksi todistelun määrän vuoksi, saattaisi usein tulla pohdittavaksi, soveltuuko juttu 2 §:n 2 momentin säännös huomioon ottaen ylipäätään käsiteltäväksi pienten riita-asioiden menettelyssä.
Jos valmisteluistunto toimitettaisiin, tavoitteena tulisi olla sen toimittaminen niin, että pääkäsittely voitaisiin aloittaa välittömästi sen päätyttyä.
Pykälässä tai muuallakaan 6 a luvussa ei säädettäisi siitä, tulisiko pääkäsittely toimittaa. Kysymys pääkäsittelyn toimittamisesta pienten riita-asioiden menettelyssä ratkaistaisiin samojen säännösten nojalla kuin muissakin riita-asioissa.
15 §.
Pykälässä säädettäisiin menettelystä pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävässä asiassa toimitettavassa pääkäsittelyssä. Se olisi 14 §:ssä säädetty huomioon ottaen näissä asioissa yleensä ensimmäinen ja ainoa suullinen oikeudenkäyntitilaisuus.
Pienten riita-asioiden menettelyssä toimitettava pääkäsittely poikkeaisi 6 luvussa säädetystä yhtäältä siten, että siinä olisi elementtejä valmisteluistunnosta, ja toisaalta siten, että menettelyä olisi eräin osin kevennetty ja se olisi tuomarivetoisempi. Näin pyrittäisiin yksinkertaistamaan ja jouduttamaan menettelyä.
Toisin kuin tavallisesti riita-asiassa 6 luvun 2 §:n nojalla, pienten riita-asioiden menettelyssä käräjäoikeuden ei pääkäsittelyssä tarvitsisi tiedustella, vastaavatko valmistelussa esitetyt vaatimukset edelleen asianosaisten kantaa. Asianosaisten ei myöskään tarvitsisi pitää asiaesittelyjä. Näitä pääkäsittelyn vaiheita voitaisiin pitää tarpeettomina, koska pääkäsittely aloitettaisiin valmistelun luontoisella keskustelulla, jossa muun ohella selvitettäisiin, mitä asianosaiset vaativat ja mistä ovat erimielisiä.
Pykälän
1 momentin
mukaan käräjäoikeuden tulisi pääkäsittelyn aluksi selostaa, mistä asiassa on kysymys ja mihin valmistelussa on päädytty. Käräjäoikeuden olisi tehtävä 5 luvun 19 §:ssä tarkoitettujen seikkojen selvittämiseksi tarpeelliset kysymykset ja huolehdittava siitä, että asianosaiset mainitsevat kaikki seikat, joihin he haluavat vedota.
Täysimittaisessa riita-asian oikeudenkäynnissä käräjäoikeuden tulee huolehtia momentissa tarkoitetuista tehtävistä valmisteluistunnossa. Siitä säädetään 5 luvun 15 c §:n 2 momentissa ja saman luvun 21 §:n 1 momentissa. Momentissa mainitut toimet tyypillisesti edistävät asian ratkaisemista, joten ne tulisi tehdä myös pienten riita-asioiden menettelyssä. Koska pienten riita-asioiden menettelyssä ei yleensä toimitettaisi valmisteluistuntoa, paikka niille olisi pääkäsittelyn alussa.
Pykälässä viitattaisiin valmistelun tavoitteita koskevaan 5 luvun 19 §:ään. Sen mukaan valmistelussa on selvitettävä asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet, mistä asianosaiset ovat erimielisiä, mitä todisteita tullaan esittämään ja mitä kullakin todisteella aiotaan näyttää toteen; sekä onko edellytyksiä sovinnolle. Viitattu pykälä koskee valmistelua, mutta tulisi nyt siis sovellettavaksi pääkäsittelyn alussa.
Vaikka kysymys olisi toimista, jotka riita-asioissa muutoin tehdään valmistelussa, momentissa tarkoitettu keskustelu olisi pienten riita-asioiden menettelyssä osa pääkäsittelyä. Kysymys ei siis olisi valmisteluistunnon ja pääkäsittelyn yhdistämisestä, vaan pääkäsittelystä, johon kuuluisi elementtejä valmistelusta. Ratkaisu olisi omiaan hämärtämään pääkäsittelyn ja valmistelun välistä eroa, mutta tätä ei voida pienten riita-asioiden menettelyyn liittyvä oikeudenkäynnin yksinkertaistamistarkoitus huomioon ottaen pitää ongelmallisena.
Kun 1 momentissa säädetty olisi tehty, pääkäsittelyssä otettaisiin vastaan todistelu. Siitä säädettäisiin pykälän
2 momentissa
.
Ehdotettavan 16 §:n mukaan pääkäsittelyssä otetaan oikeudenkäyntiaineistona huomioon kaikki valmistelussa esitetyt vaatimukset ja perusteet sekä ilmoitetut todisteet. Oikeudenkäynnin selvyyden edistämiseksi olisi tästä huolimatta perusteltua, että todistelu tulisi vielä esittää pääkäsittelyssä, jossa käräjäoikeus ottaisi sen vastaan. Näin asianosaiset ja käräjäoikeus kykenisivät muodostamaan yhteisen käsityksen siitä, minkä todistelun perusteella käräjäoikeus ratkaisee asian.
Todistelu voitaisiin ottaa pääkäsittelyssä vastaan tarpeellisessa laajuudessa. Jos kysymys olisi valmistelussa keskustelun kohteena olleista kirjallisista todisteista, niiden esittäminen pääkäsittelyssä voisi olla viittauksenomaista. Toisaalta oikeudenkäynnin selvyyden edistäminen voisi puoltaa todistelun tarkempaa läpikäyntiä pääkäsittelyssä, varsinkin jos toinen tai molemmat asianosaiset ajaisivat asiaansa ilman juristin apua. Tärkeää olisi varmistua siitä, että asianosaiset tietäisivät, mihin oikeudenkäyntiaineistoon käräjäoikeus perustaa ratkaisunsa, ja että asianosaisilla olisi tilaisuus lausua kaikesta huomioon otettavasta oikeudenkäyntiaineistosta.
Momentissa säädettäisiin myös kuulustelumenettelystä. Sen mukaan käräjäoikeus kuulustelisi kuultavat, jollei se katsoisi olevan aihetta uskoa kuulustelemista asianosaisen tehtäväksi.
Pykälä olisi erityissäännös suhteessa 17 luvun 48 ja 49 §:iin. Se vastaisi pitkälti sitä, mitä 17 luvun 48 §:n 5 momentissa säädetään sellaisen henkilön kuulustelemisesta, joka ei ole täyttänyt 15 vuotta tai jonka henkinen toiminta on häiriintynyt. Nykyäänkin riita-asiassa, jossa asianosaisella ei ole avustajaa, pääkuulustelun toimittaa tuomioistuin (48 §:n 2 momentti).
Säännöksen tarkoituksena olisi helpottaa asian ajamista ilman avustajaa. Momentti olisi perusteltu myös asianosaisten tasavertaisuuden näkökulmasta, koska se tasoittaisi asianosaisten tiedollisia ja taidollisia eroja esimerkiksi silloin, kun vain toisella asianosaisella on avustaja. Näin säännös voisi osaltaan edistää kokemusta oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuudesta.
Aihe uskoa kuulusteleminen asianosaisen tehtäväksi voisi olla käsillä esimerkiksi silloin, jos asianosaisella olisi avustaja tai jos käräjäoikeus muuten arvioisi, että asianosainen kykenisi suorittamaan kuulustelun tehokkaasti ja asianmukaisesti.
Pykälän viimeisessä virkkeessä tähdennettäisiin, samoin kuin 17 luvun 48 §:n 5 momentissa, selvyyden vuoksi sitä, että asianosaisille olisi varattava tilaisuus esittää kuultaville kysymyksiä.
Pykälän
3 momentti
koskisi loppulausuntoja. Säännös vastaisi 6 luvun 2 §:ää. Oikeudenkäynnin selvyyttä edistäisi, jos pääkäsittely myös pienten riita-asioiden menettelyssä päätettäisiin siihen, että asianosaiset saisivat vielä kerran lausua näkemyksensä asiasta.
Pykälän
4 momentin
mukaan pääkäsittely tulisi pyrkiä saattamaan loppuun viivytyksettä yhdessä istunnossa. Säännös on katsottu tarpeelliseksi menettelyn jouduttamiseksi. Säännös velvoittaisi käräjäoikeuden pyrkimään mainittuun päämäärään, ei sen sijaan todella tekemään niin. Silti pääkäsittelyn lykkääminen voisi vain poikkeuksellisesti olla perusteltua. Pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävät asiat olisivat sellaisia, että asian käsittelyn tulisi yleensä onnistua yhdessä lyhyehkössä istunnossa. Vastaavalla tavalla säädetään valmisteluistunnosta 5 luvun 15 c §:n 4 momentissa.
16 §.
Pykälässä säädettäisiin aineistosta, jonka käräjäoikeus ottaisi huomioon pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävän asian ratkaisussa. Lainkohdan mukaan huomioon saataisiin ottaa kaikki, mitä haastehakemuksessa, kirjallisessa vastauksessa ja lausumassa sekä muutoin on esitetty.
Säännös vastaisi sitä, mitä valmistelussa ratkaistavista asioista säädetään 24 luvun 2 §:n 2 momentissa. Toisaalta se merkitsisi poikkeusta saman pykälän 1 momentista, joka koskee pääkäsittelyssä ratkaistuja asioita. Pykälä siis tarkoittaisi, että myös sellaisissa pienten riita-asioiden menettelyssä käsitellyissä asioissa, jotka ratkaistaan pääkäsittelyssä, ratkaisun perusteena saataisiin ottaa huomioon kaikki esitetty aineisto samalla tavalla kuin jutuissa, jotka ratkaistaan valmistelussa.
Säännös yksinkertaistaisi oikeudenkäyntiä ja helpottaisi asian ajamista ilman juristin apua. Se ehkäisisi oikeudenmenetyksiä, kun asianosaisella ei olisi velvollisuutta toistaa esimerkiksi vaatimuksensa perustetta pääkäsittelyssä saadakseen sen ratkaisussa huomioon otetuksi.
Ehdotettavan 15 §:n 1 momentin mukaan käräjäoikeuden tulisi pääkäsittelyn alussa muun muassa selostaa, mihin valmistelussa on päädytty, selvittää asianosaisten vaatimukset, niiden perusteet ja todistelu sekä huolehtia siitä, että asianosaiset mainitsevat kaikki seikat, joihin he haluavat vedota. Siten valmistelussa esitetty tulisi joka tapauksessa esille pääkäsittelyssä. Säännös olisi kuitenkin tästä huolimatta tarpeen. Näin olisi selvää, että ratkaisu voitaisiin perustaa kaikkeen asiassa esitettyyn, eikä ratkaisussa huomioon otettavan aineiston laajuus riippuisi siitä, millä tavalla 15 §:n 1 momentissa mainitut seikat on pääkäsittelyn alussa tosiasiassa selvitetty.
Pykälä merkitsisi valmistelun ja pääkäsittelyn välisen rajan liudentumista. Sitä ei kuitenkaan voitaisi pitää ongelmana pienten riita-asioiden menettelyssä, jonka olisi tarkoitus olla yksinkertaisempi tapa käsitellä asia käräjäoikeudessa. Kun moni asianosainen todennäköisesti ajaisi asiaansa ilman oikeustieteellisen koulutuksen saanutta avustajaa, olisi jo oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen näkökulmasta aiheellista varmistua siitä, että menettelysäännöt eivät asettaisi tarpeettomia esteitä sille, mihin oikeudenkäyntiaineistoon käräjäoikeus voisi ratkaisun perustaa.
Selvää toisaalta olisi, että ratkaisussa ei voitaisi ottaa huomioon esimerkiksi todisteita, joiden esittämistä ei 13 §:n tai 17 luvun 8 §:n nojalla olisi sallittu, kuten ei myöskään prekludoituneita vaatimuksia, seikkoja tai todisteita.
17 §.
Pykälässä säädettäisiin pienten riita-asioiden menettelyssä annettavan käräjäoikeuden ratkaisun perustelemisesta. Kysymys olisi erityissääntelystä suhteessa 24 luvun 4 §:ään, jonka asemesta momenttia siis noudatettaisiin.
Pykälän
1 momentin
mukaan käräjäoikeuden ratkaisu tulisi perustella. Ratkaisun perusteluissa tulisi lyhyesti todeta, mihin näytöstä tehdyt johtopäätökset perustuvat sekä mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu välittömästi perustuu.
Tälläkään hetkellä ei edellytetä, että käräjäoikeus perustelee riita-asiassa antamansa ratkaisun vastaanottamansa näytön sisältöä yksityiskohtaisesti selostaen. Käytännössä on kuitenkin havaittu, että käräjäoikeuksien ratkaisut riita-asioissa ovat toisinaan tarpeettoman perinpohjaisia. Momentin tarkoituksena olisikin korostaa, että ratkaisun seikkaperäinen perusteleminen ei olisi pienten riita-asioiden menettelyssä tarpeen. Nimenomaan näissä asioissa etenkin näytön sisällön yksityiskohtainen selostaminen olisi epätarkoituksenmukaista niin asianosaisten, muutoksenhaun kuin myös käräjäoikeuden itsensä kannalta.
Momentin tarkoitus olisi ohjata käräjäoikeutta laatimaan tiiviit ja olennaiseen keskittyvät perustelut. Pienten riita-asioiden menettelyssä annettavassa ratkaisussa ei siis olisi tarpeen esimerkiksi selostaa, mitä asiassa kuullut henkilöt ovat kertoneet tai mitä kirjallisista todisteista ilmenee. Riittävää olisi todeta lyhyesti, mihin ratkaisun kannalta olennaiset johtopäätökset näytöstä perustuvat. Samaten riittäisi ilmoittaa lyhyesti, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu välittömästi perustuu. Seikoilla, joihin ratkaisu välittömästi perustuu, tarkoitettaisiin samaa kuin 5 luvun 3 §:ssä.
Perusteluiden tulisi kuitenkin riittävällä tavalla vastata asianosaisten oikeusturvatarpeisiin. Perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille asettamista vaatimuksista johtuu, että perusteluissa tulisi vastata keskeisiin väitteisiin ja niiden tulisi mahdollistaa tehokas muutoksenhaku.
Pykälän
2 momentin
mukaan käräjäoikeuden ratkaisuun tulisi sisällyttää maininta siitä, että asia on käsitelty pienten riita-asioiden menettelyssä. Tiedolla olisi merkitystä mahdollisessa muutoksenhaussa.
18 §.
Pykälässä säädettäisiin käräjäoikeuden ratkaisun julistamisesta ja antamisesta silloin, kun asiassa on toimitettu pääkäsittely. Tässä tilanteessa käräjäoikeuden tulisi ensisijaisesti julistaa ratkaisu ilmoittamalla sen lopputulos ja perusteluiden pääpiirteittäinen sisältö pääkäsittelypäivänä. Erityisestä syystä ratkaisu voitaisiin kuitenkin antaa myöhemmin käräjäoikeuden kansliassa. Lainkohta olisi erityissääntelyä suhteessa 24 luvun 8 §:n 1 ja 2 momenttiin.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin ratkaisun julistamisesta. Perusteltua olisi, että käräjäoikeus ilmoittaisi ratkaisun lopputuloksen ja perusteluiden pääpiirteittäisen sisällön heti, kun pääkäsittely on päättynyt ja ratkaisuharkinta suoritettu. Toisin kuin nykyään, perusteluiden pääpiirteittäinen ilmoittaminen ei edellyttäisi asianosaisten suostumusta. Estettä ilmoittaa ratkaisun perusteluita tätä kattavimmin ei olisi.
Ratkaisun julistaminen hetimmiten edistäisi menettelyn joutuisuutta ja välittömyyttä, ratkaisun vaikuttavuutta sekä usein myös säästäisi käräjäoikeuden työtä. Luvun säännösten mukaan käsiteltävät asiat olisivat laadultaan ja laajuudeltaan sellaisia, että julistamisen tulisi useimmiten käydä päinsä.
Käytännön tilanteiden moninaisuuden takia velvollisuutta julistaa ratkaisu pääkäsittelypäivänä ei olisi kuitenkaan aihetta säätää ehdottomaksi. Sen vuoksi pykälän
2 momentissa
ehdotetaan säädettäväksi, että ratkaisu voitaisiin antaa myöhemmin käräjäoikeuden kansliassa erityisestä syystä. Erityinen syy voisi olla käsillä esimerkiksi silloin, kun asia osoittautuisikin ajateltua monimutkaisemmaksi. Tässä tilanteessa ratkaisu tulisi antaa niin pian kuin mahdollista.
19 §.
Pykälässä säädettäisiin luvun ja muun lainsäädännön välisestä suhteesta. Se täydentäisi luvun 1 §:ää.
Pykälän
1 momentti
sisältäisi informatiivisen viittauksen pieniä riita-asioita koskeviin säännöksiin muualla oikeudenkäymiskaaressa.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin muiden kuin 1 momentissa mainittujen ja tähän lukuun sisältyvien oikeudenkäymiskaaren säännösten soveltumisesta. Siltä osin kuin 6 a luvussa tai muualla oikeudenkäymiskaaressa ei toisin säädettäisi, pienten riita-asioiden menettelyssä noudatettaisiin oikeudenkäymiskaaren ja muiden lakien säännöksiä riita-asian käsittelystä käräjäoikeudessa. Se tarkoittaisi, että valtaosaa oikeudenkäymiskaaren säännöksistä, jotka koskevat riita-asian käsittelyä käräjäoikeudessa, sovellettaisiin myös pienten riita-asioiden menettelyssä.
Kun käräjäoikeus soveltaisi muita kuin tähän lukuun sisältyviä säännöksiä pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävässä asiassa, sen tulisi ottaa huomioon juttujen laatu. Niinpä esimerkiksi sen arviointi, onko käsillä oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 15 a §:ssä tarkoitettu erityinen syy kehottaa asianosaista toimittamaan kirjallinen lausuma useammin kuin kerran, voisi olla erilaista riippuen siitä, olisiko kysymys täysimittaisen riita-asian vai 6 a luvussa tarkoitetun asian käsittelystä.
Pykälän
3 momentissa
selvennettäisiin pienten riita-asioiden menettelyn suhdetta asioihin, jotka tulee lain mukaan käsitellä niin kuin riita-asia. Momentin mukaan tällaiset asiat tulisi käsitellä noudattaen tämän luvun säännöksiä, jos asia täyttäisi 2 §:ssä säädetyt edellytykset. Se tarkoittaisi, että tällainen asia käsiteltäisiin pienten riita-asioiden menettelyssä, jos kantajan vaatimus perustuisi asuinhuoneiston vuokrasuhteeseen ja olisi kanteen vireillepanohetkellä pääomaltaan enintään 10 000 euroa tai muu kuin rahamääräinen, eikä asiaa voitaisi käsitellä summaarisena riita-asiana. Lisäksi edellytettäisiin, että asia olisi sovelias käsiteltäväksi pienten riita-asioiden menettelyssä.
Vain harva asia, jonka käsittelystä riita-asiana on laissa säädetty, voisi täyttää 2 §:n edellytykset. Sellaisia kuitenkin voisivat olla esimerkiksi asiat, joiden käsittelystä riita-asiana säädetään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 3 luvussa. Esimerkiksi luvun 3 §:n mukaan tuomioistuin voi määrätä syyteasian yhteydessä esitetyn yksityisoikeudellisen vaatimuksen käsittelemisestä erikseen riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä. Tällainen asia tulisi käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä, jos se täyttäisi 2 §:ssä säädetyt edellytykset. Samaten luvun säännöksiä noudattaen saatettaisiin käsitellä asia, joka siirrettäisiin käsiteltäväksi riita-asiana eurooppalaisesta vähäisiin vaatimuksiin sovellettavasta menettelystä annetun lain 3 §:n tai eurooppalaisesta maksamismääräysmenettelystä annetun lain 4 §:n nojalla.
11 luku Tiedoksiannosta oikeudenkäynnissä
3 b §.
Pykälässä säädetään puhelintiedoksiannosta. Pykälän
1 momenttia
ehdotetaan muutettavaksi niin, että puhelimitse voitaisiin antaa tiedoksi myös haaste pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävässä asiassa.
Voimassa olevan lain mukaan haaste voidaan antaa tiedoksi puhelimitse vain 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetussa summaarisessa riita-asiassa. Muiden haasteiden rajaamista puhelintiedoksiannon ulkopuolelle on lain esitöissä perusteltu haasteiden laajuudella ja laadulla sekä sillä, että haasteen tiedoksianto vastaajalle on merkittävin tiedoksianto oikeudenkäynnissä. Summaaristen riita-asioiden haastehakemusten on sen sijaan nähty olevan yleensä varsin suppeita ja yksinkertaisia (HE 123/2009 vp s. 10).
Puhelintiedoksiannosta säädettiin ensimmäisen kerran vuonna 2003 (kutsua hovioikeuden pääkäsittelyyn koskeva 26 luvun 28 §:n 2 momentti laissa 381/2003). Puheena oleva säännös on tullut voimaan vuonna 2010. Puhelintiedoksianto on sittemmin vakiintunut usein käytetyksi tiedoksiantotavaksi. Vuonna 2024 yksin haastemiehet toimittivat 359 606 puhelintiedoksiantoa.
Puhelintiedoksianto ei ole tiedoksiannon vastaanottajan oikeusturvan näkökulmasta ongelmallinen tiedoksiantotapa. Puhelintiedoksiannon toimittaminen edellyttää pykälän 2 momentin mukaan sitä, että se soveltuu tiedoksiantoon asiakirjan laajuuteen ja laatuun nähden ja jos vastaanottaja epäilyksettä saa puhelimitse tiedon asiakirjasta ja ymmärtää tiedoksiannon merkityksen. Pykälän 3 momentissa säädetään tiedoksiantomenettelystä, johon muun ohella kuuluu tiedoksi annetun asiakirjan lähettäminen viipymättä kirjeenä tai sähköisenä viestinä vastaanottajan ilmoittamaan osoitteeseen, jollei se ole erityisestä syystä ilmeisen tarpeetonta.
Haastehakemuksen sisältövaatimuksista pienten riita-asioiden menettelyssä ehdotetaan säädettäväksi 6 a luvun 3 §:ssä. Ehdotettavan pykälän mukaan haastehakemus poikkeaisi 5 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta haastehakemuksesta keskeisesti niin, että siinä olisi summaarisen riita-asian haastehakemuksen tavoin tarpeen ilmoittaa vaatimuksen perusteena ainoastaan ne seikat, joihin vaatimus välittömästi perustuu. Pienten riita-asioiden menettelyssä voitaisiin lisäksi ylipäätään käsitellä vain asioita, jotka eivät olisi vaikeita tai laajoja. Pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävissä asioissa laadittavat haastehakemukset olisivat siten todennäköisesti yleensä sellaisia, että ne voitaisiin antaa tiedoksi myös puhelimitse.
Voidaan myös arvioida, että mahdollisuus antaa haaste tiedoksi puhelimitse tehostaisi oikeudenkäyntiä käräjäoikeudessa. Tästäkin syystä olisi aiheellista mahdollistaa se pienten riita-asioiden menettelyssä.
Yksittäisessä tapauksessa käytettävän tiedoksiantotavan valinta jäisi käräjäoikeuden harkintaan. Muutos ei siis merkitsisi sitä, että haaste tulisi pienten riita-asioiden menettelyssä aina antaa puhelimitse tiedoksi, vaan kysymys olisi ainoastaan sen mahdollistamisesta.
12 luku Asianosaisista
17 §.
Pykälän
1 momentissa
säädetään prekluusiosta silloin, kun takaisinsaantia koskeva hakemus otetaan tutkittavaksi. Momenttiin ehdotetaan lisättäväksi viittaus uuteen 6 a luvun 11 §:ään, jossa niin ikään säädettäisiin prekluusiosta.
17 a §.
Uudessa pykälässä säädettäisiin takaisinsaannista 6 a luvun soveltamisalaan kuuluvassa asiassa.
Kuten nykyään, luultavasti jatkossakin monet asuinhuoneiston vuokrasuhteeseen perustuvat riita-asiat käsitellään summaarisessa menettelyssä ja ratkaistaan yksipuolisella tuomiolla johtuen siitä, että vastaaja ei vastusta kantajan vaatimuksia. Vastaajalla on kuitenkin tässä tilanteessa oikeus vaatia takaisinsaantia. Takaisinsaanti yksipuoliseen tuomioon antaa vastaajalle mahdollisuuden saada asia ensimmäisessä oikeusasteessa käsitellyksi täysimittaisessa oikeudenkäynnissä.
Pykälän mukaan takaisinsaantia koskeva asia tulisi käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä edellyttäen, että juttu olisi käsitelty siinä, jos se olisi ollut alkujaan riitainen. Pykälän seurauksena 6 a luvun soveltamisalaan kuuluvat asiat ohjautuisivat pienten riita-asioiden menettelyyn myös silloin, kun niiden riitaisuus käy ilmi vasta jälkikäteen.
Pykälän toisen virkkeen mukaan takaisinsaantihakemusta ei kuitenkaan tarvitsisi toimittaa käräjäoikeuteen
sähköisessä asiointipalvelussa. Säännös vastaisi sitä, mitä ehdotetaan säädettäväksi 6 a luvun 6 §:n 2 momentissa.
15 luku Oikeudenkäyntiasiamiehestä
2 §.
Pykälässä säädetään oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan kelpoisuudesta. Sen 1 momentin mukaan lähtökohta on, että oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana saa toimia asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa (715/2011) tarkoitettu luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja.
Summaarisissa riita-asioissa, riidattomissa hakemusasioissa ja maaoikeusasioissa kelpoisuusvaatimukset ovat matalammat. Niissä oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana voi toimia myös rehellinen ja muutoin kyseiseen tehtävään sopiva ja kykenevä täysi-ikäinen henkilö, joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu. Tästä säädetään pykälän
4 momentissa
.
Oikeustila on tämä myös hallintoprosessissa. Muun muassa hallinto-oikeudessa oikeudenkäynnin osapuolen asiamies tai avustaja voi olla myös rehellinen ja tehtävään sopiva ja kykenevä täysi-ikäinen henkilö, joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu (laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (808/2019) 30 §:n 1 momentti).
Pykälän 4 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi uusi 2 kohta pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävästä asiasta. Muutos merkitsisi sitä, että avustajan kelpoisuusehdot olisivat pienten riita-asioiden menettelyssä samat kuin edellä mainituissa asioissa ja siten matalammat kuin täysimittaisessa oikeudenkäynnissä käsiteltävässä riita-asiassa.
Ehdotuksen tarkoituksena olisi edistää oikeuden saatavuutta ja asianosaisten tasavertaisuutta. Jos korvattavien oikeudenkäyntikulujen enimmäismäärästä säädettäisiin ehdotetulla tavalla, pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävän asian asianosainen voisi voittaessaankin joutua usein itse maksamaan avustajansa palkkion tai ainakin osan siitä, mistä vakavaraisempi asianosainen suoriutuisi varattomampaa helpommin. Asianosaisella ei myöskään olisi oikeutta oikeusapuun samalla tavalla kuin nykytilassa. Koska oikeudellisen avun hankkimisen kynnys olisi nykyistä korkeammalla, olisi perusteltua sallia muunkin henkilön kuin nykyiset kelpoisuusvaatimukset täyttävät juristin tarjota sitä.
Ehdotusta puoltaa sekin, että tarve asianajajalle, luvan saaneelle oikeudenkäyntiavustajalle tai julkisen oikeusavustajalle olisi pienten riita-asioiden menettelyssä vähäisempi kuin täysimittaisessa riita-asian oikeudenkäynnissä. Tämä johtuisi ennen muuta menettelyssä käsiteltävien asioiden suhteellisesta yksinkertaisuudesta ja tuomarin prosessinjohdosta. Näissä olosuhteissa laadukas ja sujuva oikeudenhoito ei samalla tavalla kuin täysimittaisissa riita-asioissa vaatisi, että asianosaisen oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan tulisi aina olla asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja taikka ylipäätään oikeudellisen koulutuksen saanut henkilö. Ehdotuksen ei arvioida haittaavan asian selvittämistä, koska vaihtoehto maallikkoavustajalle olisi usein se, että asianosainen ajaisi asiaansa itse.
Jos juttu osoittautuisikin laajaksi tai vaikeaksi, sitä ei voitaisi käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä, vaan asian käsittelyä tulisi jatkaa täysimittaisena riita-asiana. Silloin oikeudenkäyntiasiamieheen ja -avustajaan sovellettaisiin 1 momentin mukaisia kelpoisuusvaatimuksia. Sama koskisi muutoksenhakua: jos asia etenisi hovioikeuteen tai korkeimpaan oikeuteen, se käsiteltäisiin tavallisena riita-asiana, jolloin kelpoisuusvaatimuksetkin olisivat nykyiset.
Kelpoisuusvaatimusten alentamisesta huolimatta kuka hyvänsä ei voisi toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävässä asiassa. Avustajana toimivan tulisi olla rehellinen ja muutoin kyseiseen tehtävään sopiva ja kykenevä täysi-ikäinen henkilö, joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu.
Käytännössä ehdotus merkitsisikin todennäköisesti sitä, että pienten riita-asioiden menettelyssä asianosaista avustavat henkilöt olisivat useimmiten asianosaisen läheisiä tai tuttavia taikka muita henkilöitä, joilla olisi henkilökohtainen suhde asianosaiseen. Mitään estettä ei luonnollisesti silti olisi valita oikeudenkäyntiasiamieheksi tai -avustajaksi asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja.
Muutoksen seurauksena momentin nykyiset 2 ja 3 kohdat siirtyisivät muitta muutoksitta eteenpäin.
21 luku Oikeudenkäyntikuluista
8 d §.
Pykälässä säädetään oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta asuinhuoneistoa koskevassa huoneenvuokra-asiassa. Lainkohta ehdotetaan uudistettavaksi kokonaan. Pykälässä säädettäisiin oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta pienten riita-asioiden menettelyssä, jossa jatkossa käsiteltäisiin valtaosa asioista, joita pykälä nyt koskee.
Voimassa olevan 8 d §:n mukaan asuinhuoneistoa koskevassa huoneenvuokra-asiassa oikeudenkäyntikulut tuomitaan luvun 8 c §:n mukaisesti eli noudattaen summaaristen riita-asioiden kulutaksaa. Jos siihen on painavia syitä eikä asiaa ratkaista 5 luvun 13 tai 14 §:n nojalla valmistelua jatkamatta yksipuolisella tuomiolla, asianosainen voidaan velvoittaa suorittamaan vastapuolen oikeudenkäyntikuluja 8 c §:ssä säädettyä enemmän.
Summaaristen riita-asioiden taksasta poikkeamiseen johtavien painavien syiden kynnys on kuitenkin matala. Pykälän esitöiden mukaan painavista syistä voi olla kysymys esimerkiksi silloin, kun oikeudenkäynti on johtunut vuokralaisen vuokrarästeistä, häiritsevästä elämästä tai huoneiston vahingoittamisesta (HE 31/2001 vp s. 8). Käytännössä painavia syitä katsotaan säännönmukaisesti olevan. Vuonna 2019 käräjäoikeudessa pääkäsittelyssä ratkaistuissa huoneenvuokra-asioissa kantaja sai 77 prosentissa ja vastaaja 92 prosentissa jutuista oikeudenkäyntikulunsa korvattua vaatimuksen mukaan. Kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimuksen mediaani oli 5 964 euroa ja vastaajan 3 611 euroa (Sarasoja – Carling 2020, s. 88–89 ja 95). Vaikka tutkimusaineistoon voi sisältyä myös juttuja, jotka eivät esimerkiksi riidan kohteen arvon perusteella jatkossa kuuluisi pienten riita-asioiden menettelyn soveltamisalaan, tiedot osaltaan osoittavat, ettei voimassa oleva säännös juuri rajoita hävinneen asianosaisen kuluvastuuta.
Pykälä ehdotetaan nyt korvattavaksi kokonaan uudella säännöksellä, joka olisi nykyistä täsmällisempi ja ehdottomampi. Pyrkimys olisi alentaa näissä asioissa tuomittavien oikeudenkäyntikulukorvausten määriä ja tehdä niistä nykyistä ennakoitavampia. Se parantaisi hävinneen asianosaisen asemaa ja tekisi oikeudenkäynnistä vähäriskisemmän.
Uudessa säännöksessä hävinneen asianosaisen oikeudenkäyntikuluvastuulle säädettäisiin enimmäismäärät. Häntä ei näin ollen voitaisi jatkossa velvoittaa korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikuluja säädettyä enemmän.
Säännöksen ansiosta asianosaiset kykenisivät lisäksi nykyistä paremmin etukäteen arvioimaan, millaista taloudellista riskiä kanteen nostaminen tai sen vastustaminen merkitsisivät. Ehdotus madaltaisi siten tästäkin syystä asianosaisten tosiasiallista kynnystä puolustaa asuinhuoneiston vuokrasuhteeseen perustuvia oikeuksiaan tuomioistuimessa.
Muutoksen tarkoitus olisi parantaa yksilön oikeusturvatakeisiin kuuluvien oikeuksien tosiasiallisia käyttömahdollisuuksia ja -edellytyksiä (PeVL 64/2002 vp s. 3) madaltamalla kuluriskiä oikeudenkäynnissä. Se olisi tärkeää oikeuden saatavuuden ja siten ihmisten oikeusturvan parantamiseksi. Kuten myös lakivaliokunta on katsonut, kuluriskin vuoksi riita-asian oikeudenkäyntiin ei nykyään välttämättä uskalleta tai voida ryhtyä. Oikeudenkäyntikuluriskin ja prosessikynnyksen nousulla on myös laajempia haitallisia vaikutuksia, sillä ne voivat heikentää kansalaisten luottamusta oikeusjärjestelmän ja tuomioistuinlaitoksen toimintaan (LaVM 23/2022 vp s. 3).
Ehdotus tarkoittaisi samalla sitä, että voittanut asianosainen ei välttämättä saisi täyttä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan huolimatta siitä, että käräjäoikeus on katsonut hänen olleen asiassa oikeassa. Jos voittaneen asianosaisen asian ajaminen olisi aiheuttanut säädettyä enemmän kustannuksia, nämä kustannukset jäisivät jutun lopputuloksesta huolimatta hänen kannettavakseen. Lakivaliokunta on oikeudenkäyntikulusääntelyä viimeksi laajemmin uudistettaessa katsonut, että oikeusjärjestyksen on ensi sijassa suojattava riita-asiassa oikeassa olevaa tahoa ja ettei ole oikein, että saadakseen oikeutta asianosaisen on pääsääntöisesti maksettava siitä oikeudenkäyntikuluja (LaVM 26/1998 vp s. 3).
Uudistus olisi kuitenkin painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatima. Korvattavien oikeudenkäyntikulujen määrän rajoittamista voidaan pitää välttämättömänä edellä kuvattujen tavoitteiden edistämiseksi. Ehdotus vastaa sitä, mitä eduskunta on vuonna 2022 edellyttänyt: eduskunnan mukaan hallituksen tulee ryhtyä oikeuden saatavuuden edistämiseksi pikaisesti lainsäädännöllisiin ja muihin toimenpiteisiin riita-asioiden oikeudenkäynneistä aiheutuvien kustannusten ja prosessikynnyksen alentamiseksi (EV 240/2022 vp). Lakivaliokunta on yhdistettyä patenttituomioistuinta koskevassa lausunnossaan pitänyt nyt ehdotetun kaltaista oikeudenkäyntikulusääntelyä sinänsä hyväksyttävänä, kunhan korvattavien kulujen enimmäistaso ei laske intressiltään pienissäkään asioissa liian alhaiseksi (LaVL 7/2015 vp s. 4).
Voittaneen asianosaisen näkökulmasta merkityksellistä on myös se, että ehdotus ohjaisi asianosaisia ajamaan asiaansa niin, että oikeudenkäyntikulut pysyisivät säädettyjen määrien alapuolella. Asian ajamista itse ilman avustajaa tai muun kuin nykyiset kelpoisuusvaatimukset täyttävän avustajan avulla olisi pienten riita-asioiden menettelyssä helpotettu.
Lisäksi silloin, jos olisi jo haastehakemuksen tai vastauksen perusteella ilmeistä, että asian ajaminen vaatisi pykälässä säädettyyn oikeudenkäyntikulukorvaukseen nähden suhteettoman paljon toimenpiteitä, asia ei lähtökohtaisesti olisi sovelias käsiteltäväksi pienten riita-asioiden menettelyssä. Tässä tilanteessa käräjäoikeuden tulisi ehdotettavan 6 a luvun 2 §:n 2 momentin nojalla päättää asian käsittelyn jatkamisesta täysimittaisena riita-asiana. Näin meneteltäessä sovellettaisiin 21 luvun säännöksiä, jotka mahdollistavat täysimääräisen korvauksen tuomitsemisen.
Oikeudenkäyntikulujen korvaukseen pienten riita-asioiden menettelyssä sovellettaisiin 8 d §:n lisäksi myös muita 21 luvun säännöksiä. Korvattavien oikeudenkäyntikulujen tulisi siis esimerkiksi aina olla luvun 1 §:n mukaisesti kohtuullisia ja johtua tarpeellisista toimenpiteistä, ja osavoittotilanteet tulisi huomioida niin kuin luvun 3 §:ssä säädetään.
Oikeudenkäyntikuluja tulisi myös pienten riita-asioiden menettelyssä vaatia, jotta niitä voitaisiin tuomita korvattavaksi (HE 107/1998 vp s. 16). Jos korvausta ei olisi vaadittu, sitä ei tuomittaisi viran puolesta. Käräjäoikeus ei kuitenkaan voisi velvoittaa hävinnyttä asianosaista korvaamaan vastapuolelleen laissa säädettyä enemmän siinäkään tapauksessa, että hävinnyt asianosainen olisi myöntänyt säädettyä suuremman korvausvelvollisuuden oikeaksi.
Nykyisestä poiketen säännös tulisi sovellettavaksi ainoastaan silloin, kun asia käsiteltäisiin pienten riita-asioiden menettelyssä. Se edellyttäisi 6 a luvun 2 §:n mukaan muun ohella sitä, että kantajan vaatimus olisi kanteen vireillepanohetkellä enintään 10 000 euroa. Jos asiaa ei voitaisi käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä, oikeudenkäyntikulut tuomittaisiin korvattaviksi niin kuin riita-asioissa yleensä.
Pienten riita-asioiden menettelyä koskeva erityinen kulusäännös kuitenkin korostaisi pääsäännön mukaan tuomittavien oikeudenkäyntikulujen kohtuullisuutta koskevien säännösten ja pääsääntöä rajoittavien poikkeusten merkitystä erityisesti niissä asioissa, jotka tulevat lähelle pienten riita-asioiden soveltamisalaa. Mahdollista esimerkiksi olisi, että kantajan vaatimus olisi vireillepanohetkellä yli 10 000 euroa, mutta se menestyisi vain alle 10 000 euroa alittavilta osin, jolloin saattaisi tulla kysymykseen osavoittotilannetta koskevan 3 §:n soveltaminen. Jos kantaja taasen olisi tarkoituksella esittänyt ylimitoitetun vaatimuksen vain saadakseen riidan käsiteltäväksi täysimittaisena riita-asiana, voisi myös esimerkiksi oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamista viran puolesta koskevan 8 b §:n soveltuminen tulla arvioitavaksi. Siten olisi mahdollista, että hävinneen asianosaisen kuluvastuu rajoittuisi myös tällaisissa tilanteissa voimakkaasti.
Säännöstä sovellettaisiin käräjäoikeudessa. Hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus määräytyisi muiden 21 luvun säännösten mukaisesti eli samalla tavalla kuin riita-asioissa nykyään. Tämä johtuisi siitä, että pienten riita-asioiden menettelyä sovelletaan vain käräjäoikeudessa. Muutoksenhaussa asiat, jotka olisi käsitelty käräjäoikeudessa pienten riita-asioiden menettelyssä, käsiteltäisiin kuten muut riita-asiat.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin korvattavien oikeudenkäyntikulujen määristä.
Säännös sisältäisi enimmäismäärät eri tilanteissa tuomittaville oikeudenkäyntikulukorvauksille. Asian laatu tai laajuus ei vaikuttaisi korvattaviin määriin, kuten ei myöskään riidan intressi, toisin kuin sovellettaessa luvun 8 c §:ää. Tämä johtuu pyrkimyksestä tehdä säännöksen soveltamisesta yksinkertaista ja yhdenmukaista sekä varsin kaavamaista. Selkeistä enimmäiskorvauksista säätäminen edistäisi yhtenäisen ja kohtuullisen kulukorvauskäytännön syntymistä. Voidaan myös arvioida, että pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävien asioiden välillä ei olisi mainittujen piirteiden suhteen suurta vaihtelua. Jos asia olisi laaja tai vaikea, sitä ei voitaisi ehdotettavan 6 a luvun 2 §:n 2 momentin mukaan käsitellä pienten riita-asioiden menettelyssä.
Momentin ensimmäisen virkkeen mukaan asiassa, joka on käsitelty pienten riita-asioiden menettelyssä, asianosainen voitaisiin velvoittaa korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa enintään 500 eurolla tai, jos asiassa on toimitettu pääkäsittely, enintään 1 000 eurolla.
Alemman enimmäiskorvauksen asettaminen juuri 500 euroksi perustuu käsitykseen siitä, että määrä riittäisi pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävien asioiden laatuun ja laajuuteen nähden kohtuulliseen määrään oikeudellista apua. Lyhytkin oikeudellinen neuvonta voisi lisätä asianosaisen ymmärrystä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, parantaa sovinnon edellytyksiä sekä vaikuttaa myönteisesti haastehakemuksen ja vastauksen laatuun. Vuonna 2019 avustajan mediaanituntiveloitus käräjäoikeudessa pääkäsittelyssä ratkaistuissa riita-asioissa oli 210 euroa (Sarasoja – Carling 2020, s. 3). Vuonna 2017 asianajopalveluiden keskimääräinen arvonlisäveroton tuntihinta yksityishenkilöille oli 200 euroa ja yritysasiakkaille 210 euroa (Asianajajatutkimus 2017).
Jos asia olisi ratkaistu pääkäsittelyssä, enimmäiskorvaus olisi 1 000 euroa. Syy eron tekemiselle pääkäsittelyssä ratkaistujen ja muiden asioiden välillä on se, että ensin mainituissa aiheutuu enemmän oikeudenkäyntikuluja kuin jutuissa, jotka ratkaistaan pääkäsittelyä toimittamatta. Tämä johtuu ennen muuta asian pääkäsittelyssä ajamisen edellyttämästä lisätyöstä ja mahdollisista todistelukustannuksista. Pääkäsittelyssä ratkaistut jutut ovat usein myös muuten työläämpiä. Näistä syistä olisi perusteltua, että enimmäiskorvaus oikeudenkäyntikuluista olisi pääkäsittelyssä ratkaistuissa jutuissa korkeampi kuin muissa asioissa.
Oikeudenkäyntikuluilla tarkoitettaisiin samaa kuin voimassa olevassa laissa. Luvun 8 §:n 1 momentin mukaan korvattavia oikeudenkäyntikuluja ovat oikeudenkäynnin valmistelusta ja asian tuomioistuimessa ajamisesta sekä asiamiehen tai avustajan palkkiosta aiheutuneet kustannukset. Korvausta suoritetaan myös oikeudenkäynnin asianosaiselle aiheuttamasta työstä ja oikeudenkäyntiin välittömästi liittyvästä menetyksestä.
Luvun 8 §:n 1 momentin esitöiden mukaan sen jälkimmäisessä virkkeessä tarkoitettu korvaus tulee rajoittaa lähinnä tilanteisiin, joissa asianosainen itse on ammattitaitonsa tai erityisosaamisensa perusteella tehnyt sellaisia oikeudenkäynnin kannalta välttämättömiä paljon aikaa vaatineita toimenpiteitä, jotka jonkun muun suorittamina olisivat myös asiamiehen tai avustajan laskuttamia kulueriä (HE 107/1998 vp s. 19). Tämä edellytys lähtökohtaisesti täyttyisi pienten riita-asioiden menettelyssä asianosaisen ajaessa itse asiaansa, koska hän näin tekisi toimenpiteitä, jotka muutoin olisivat oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan laskuttamaa työtä.
Ehdotettavan momentin toisen virkkeen nojalla hävinnyt asianosainen voitaisiin lisäksi velvoittaa korvaamaan vastapuolelleen myös tältä perittävän
oikeudenkäyntimaksun määrä. Tämä vastaisi oikeustilaa muissakin asioissa. Oikeudenkäyntimaksun määräksi pienten riita-asioiden menettelyssä käsiteltävässä asiassa ehdotetaan 310 euroa. Siitä säädettäisiin tuomioistuinmaksulain 2 §:n 1 momentissa.
Jos voittanut asianosainen ei olisi velvollinen maksamaan oikeudenkäyntimaksua, siihen perustuvaa korvausta ei tuomittaisi. Tämä voisi johtua esimerkiksi siitä, että voittanut asianosainen olisi jutussa vastaajan asemassa. Hävinnyttä asianosaista ei siten tässä tilanteessa voitaisi velvoittaa korvaamaan määrää, joka voittaneen asianosaisen olisi tullut maksaa oikeudenkäyntimaksuna, jos hän olisi ollut maksuvelvollinen.
Momentin toisessa virkkeessä säädettäisiin myös erityisten kulujen korvaamisesta. Hävinnyt asianosainen voitaisiin velvoittaa korvaamaan niitä voittaneelle sen lisäksi, mitä momentissa muutoin säädettäisiin. Säännöksen tarkoitus olisi mahdollistaa poikkeustilanteiden huomioon ottaminen kulukorvausratkaisussa. Sitä ei olisi tarkoitettu sovellettavaksi usein, vaan erityisten kulujen merkityssisällön pitäisi olla suppea.
Ilmaisulla erityiset kulut viitattaisiin ennen muuta 5 §:ään oikeusministeriön asetuksessa (1311/2001) vastapuolen maksettavaksi tuomittavista oikeudenkäyntikuluista oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 c §:ssä tarkoitetuissa asioissa. Sen mukaan tällaisia kuluja olisivat esimerkiksi käännöskulut ja tuomioistuimen edellyttämistä lainhuuto- tai rasitustodistuksista perittävät maksut. Säännös olisi kuitenkin muotoiltu avoimeksi, joten huomioon voitaisiin ottaa muitakin näihin rinnastuvia tilanteita, joissa korvauksen saaminen olisi poikkeuksellisesti kohtuullista. Voitaisiin ajatella myös asianosaisen matkakustannuksia oikeuspaikalle silloin, jos asianosainen ei jostain syystä kykenisi osallistumaan etäyhteydellä järjestettävään oikeudenkäyntiin.
Luvun 1 §:n yleinen edellytys siitä, että korvattavien oikeudenkäyntikulujen tulisi olla kohtuullisia ja johtua tarpeellisista toimenpiteistä, ulottuisi myös korvattaviin erityisiin kuluihin.
Momentissa säädettäisiin korvauksen enimmäismääristä. Jos voittaneelle asianosaiselle olisi tosiasiassa aiheutunut oikeudenkäyntikuluja momentissa säädettyä vähemmän, korvattavaksi voitaisiin tuomita enintään oikeudenkäyntikulujen todellinen määrä.
Säännös ei vaikuttaisi asianosaisen velvollisuuteen suorittaa sopimuksen mukainen palkkio avustajalleen tai muulle kolmannelle taholle. Säännös koskisi ainoastaan sitä, kuinka paljon hävinnyt asianosainen voitaisiin enintään velvoittaa korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta silloin, kun asia ratkaistaan 5 luvun 13 tai 14 §:n nojalla valmistelua jatkamatta yksipuolisella tuomiolla. Kysymys olisi lähinnä tilanteista, joissa vastaaja ei olisi antanut pyydettyä vastausta määräajassa tai ei olisi esittänyt vastauksessaan kanteen vastustamiselle perustetta tai vedonnut ainoastaan sellaiseen perusteeseen, jolla selvästi ei ole vaikutusta asian ratkaisemiseen. Tässä tilanteessa korvattaviin oikeudenkäyntikuluihin sovellettaisiin luvun 8 c §:ää.
Luvun 8 c §:n soveltaminen johtaisi pienempään oikeudenkäyntikulukorvaukseen kuin 1 momentin soveltaminen. Olisi kuitenkin epäjohdonmukaista, jos vastaajan passiivisuus johtaisi pienten riita-asioiden menettelyssä kantajan näkökulmasta parempaan lopputulokseen kuin muissa asioissa. Ehdotettavalla tavalla säädetään jo voimassa olevassa 8 d §:ssä.
Pykälän
3 momentissa
säädettäisiin tilanteessa, jossa asianosainen tai hänen edustajansa, asiamiehensä tai avustajansa olisi menetellyt luvun 4 §:n 1 momentissa, 5 tai 6 §:ssä säädetyllä tavalla.
Viitatuissa lainkohdissa säädetään sanktioista toiminnalle, jolla aiheutetaan tarpeettomia kustannuksia vastapuolelle. Luvun 4 §:n 1 momentti koskee tarpeettoman oikeudenkäynnin aiheuttamista ja 5 § kustannusten aiheuttamista oikeudenkäyntiä velvollisuuden vastaisella menettelyllä pitkittämällä. Luvun 6 §:ssä säädetään täydentävästi asianosaisen edustajan, asiamiehen tai avustajan kuluvastuusta silloin, kun tämä on menetellyt 4 tai 5 §:ssä tarkoitetulla tavalla.
Ei voitaisi pitää perusteltuna, että mainittuja säännöksiä rikkova saisi etua 1 ja 2 momentin korvauskatoista. Siksi viitatuissa lainkohdissa tarkoitetulla tavalla toimiva tulisi velvoittaa korvaamaan menettelystään vastapuolelleen aiheutuneet kustannukset mainittujen pykälien mukaisesti.
Pykälän
4 momentti
koskisi oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta silloin, kun asiaa on käsitelty myös muussa menettelyssä kuin pienten riita-asioiden menettelyssä. Asianosaisen velvollisuuteen korvata vastapuolensa oikeudenkäyntikuluja ei tältä osin sovellettaisi 1 momenttia.
Momentti tulisi sovellettavaksi silloin, jos sovellettava oikeudenkäyntimenettely olisi muuttunut kesken oikeudenkäynnin. Näin voisi käydä esimerkiksi silloin, jos asia olisi alkujaan käsitelty käräjäoikeudessa täysimittaisen riita-asian käsittelyjärjestyksessä 6 a luvun 2 §:n 2 momentin nojalla ja momentissa tarkoitettu peruste toimia näin olisi esimerkiksi oikeustilaa selventävän korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun myötä asiaa hovioikeudessa käsiteltäessä poistunut. Jos asia tulisi tässä tilanteessa esimerkiksi jonkin menettelyvirheen takia palauttaa käräjäoikeuteen, se tulisi käsitellä käräjäoikeudessa pienten riita-asioiden menettelyssä.
Säännös voisi tulla sovellettavaksi myös silloin, jos alkujaan täysimittaisena
riita-asiana käsitelty asia muuttuisi käräjäoikeudessa kesken oikeudenkäynnin sellaiseksi, että se tulisikin käsitellä 6 a luvun säännösten mukaisesti.
Edellä kuvatuissa tilanteissa, joiden voitaisiin olettaa olevan harvinaisia, ei olisi perusteltua soveltaa 1 momentissa säädettyjä enimmäismääriä. Siltä osin kuin asiaa on käsitelty täysimittaisena riita-asiana, olisi johdonmukaista tuomita oikeudenkäyntikulukorvaus niin kuin täysimittaisessa riita-asiassa.
Momentissa tarkoitettu muu menettely voisi olla myös eurooppalainen vähäisiin vaatimuksiin sovellettava menettely. Oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta tuossa menettelyssä säädetään sitä koskevan asetuksen 16 artiklassa.
Asian käsittelyllä viitattaisiin sen tuomioistuimessa tapahtuvaan käsittelyyn. Momentti tulisi siten sovellettavaksi vain silloin, kun asian käsittelyjärjestys olisi muuttunut jutun ollessa tuomioistuimessa vireillä. Jos asiaa käsiteltäisiin käräjäoikeudessa vain pienten riita-asioiden menettelyssä, asianosaisella ei näin ollen olisi momentin nojalla oikeutta saada korvausta esimerkiksi siitä, että hän olisi erehdyksessä olettanut toisin ja laatinut 5 luvun 2 §:n mukaisen haastehakemuksen.
Säännös merkitsisi sitä, että hävinnyt asianosainen voitaisiin velvoittaa korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikuluja 1 momentin mukaan vain siltä osin kuin asiaa on käsitelty 6 a luvun säännösten mukaan.
Pykälän
5 momentissa
säädettäisiin enimmäiskorvausten tarkistamisesta oikeusministeriön asetuksella. Sen mukaan 1 momentissa tarkoitettujen määrien suuruus tarkistettaisiin viisivuotiskausittain oikeusministeriön asetuksella rahan arvon muutosta vastaavasti. Määrät pyöristettäisiin lähimpään täyteen 50 euroon.
Lainkohdan tarkoitus olisi varmistaa se, että pienten riita-asioiden menettelyssä maksettavaksi tuomittavat korvaukset säilyisivät reaalisesti nykyisellä tasolla myös rahan arvon muuttuessa.
Perusratkaisu vastaisi oikeudenkäyntimaksujen tarkistamista koskevaa tuomioistuinmaksulain 2 §:n 5 momenttia. Tarkasteluväli olisi kuitenkin kolmen sijaan viisi vuotta, ja pyöristäminen tapahtuisi lähimmän täyden kymmenen euron sijaan lähimpään täyteen 50 euroon. Korvattavien määrien suhteellinen pysyvyys olisi pienten riita-asioiden menettelyn tehokkuuden ja säännöksen helpon sovellettavuuden näkökulmasta eduksi. Harvaa tarkasteluväliä puoltaisi myös määrien tarkistamiseen liittyvä hallinnollinen taakka.
Tarkistusten seurauksena laissa säädetyt korvausmäärät alkaisivat ajan mittaan erkaantua tosiasiassa sovellettavista määristä, jotka siis ilmenisivät asetuksesta. Lainsäädännön selkeyden edistämiseksi momentissa mainittaisiin, että laissa säädetyt määrät olisivat vuoden 2025 tasossa.
Asetuksen antaisi tuomioistuinmaksulain 2 §:n 5 momenttia vastaavasti oikeusministeriö, koska kysymys olisi selvästi teknisluonteisesta asiasta.
24 luku Tuomioistuimen ratkaisu
15 §.
Pykälän
3 momentissa
säädetään hovioikeuden tuomiosta ja lopullisesta päätöksestä laadittavista taltiosta ja toimituskirjasta.
Momentin mukaan hovioikeuden tuomiosta ja lopullisesta päätöksestä laaditaan taltio, jonka allekirjoittavat ne, jotka ovat osallistuneet asian ratkaisemiseen. Asian esittelijä varmentaa taltion. Asianosaiselle annettavan toimituskirjan allekirjoittaa asian esittelijä tai presidentin määräämä muu virkamies.
Säännös on peräisin ajalta, jolloin hovioikeudessa laadittiin paperinen tuomiokappale, taltio, joka allekirjoitettiin ja varmennettiin käsin. Asianosaisille lähetettiin taltiosta laadittu paperinen jäljennös toimituskirjana.
Hovioikeuksissa on 2020-luvulla siirrytty AIPA-asianhallintajärjestelmään. Siinä ratkaisut tehdään ja allekirjoitetaan sähköisesti. Hovioikeuden ratkaisun sisältävä tiedosto lähetetään asianosaisille toimituskirjana. Valtaosa ratkaisuista tehdään näin.
Momentin sääntely taltiosta ja toimituskirjasta ei vastaa sähköisen asiankäsittelyn vaatimuksia. Momentissa ei sallita esimerkiksi sitä, että hovioikeuden jäsenet, jotka ovat allekirjoittaneet tuomion, allekirjoittaisivat ilman presidentin määräystä myös asianosaiselle annettavan toimituskirjan, vaikka kysymys on samasta tiedostosta, ei enää tuomiosta erikseen tehtävästä paperisesta jäljennöksestä.
Tästä syystä momentista ehdotetaan poistettavaksi maininnat taltiosta. Riittävänä voidaan pitää säätämistä siitä, että asian ratkaisemiseen osallistuneet allekirjoittavat tuomion ja lopullisen päätöksen.
Samasta syystä ehdotetaan muutettavaksi momentin kolmatta virkettä asianosaiselle annettavasta toimituskirjasta. Ehdotuksen mukaan toimituskirjana voitaisiin pitää myös allekirjoitettua tuomiota tai lopullista päätöstä. Koska kaikkia ratkaisuja ei hovioikeudessa vielä tehdä sähköisesti, toimituskirja voisi nykytilaa vastaavasti olla myös asian esittelijän tai presidentin määräämän muun virkamiehen allekirjoittama jäljennös tuomiosta tai lopullisesta päätöksestä.
Ehdotus momentin muuttamisesta ei liity pienten riita-asioiden menettelyyn. Se on kuitenkin katsottu tarkoituksenmukaiseksi tehdä tässä yhteydessä. Ehdotus nykyaikaistaisi ja järkiperäistäisi hovioikeuden ratkaisun ja toimituskirjan laatimis- ja antamismenettelyä ilman, että se vaikuttaisi hovioikeuden ratkaisujen luotettavuuteen tai muutenkaan asianosaisten oikeusturvaan.