Ehdotus

Belgia, Bulgaria, Viro, Espanja, Itävalta, Slovenia ja Ruotsi tekivät 29. päivänä huhtikuuta 2010 ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi rikosoikeuden alan eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä. Eurooppalaisella tutkintamääräyksellä on tarkoitus korvata jäädyttämispuitepäätös, eurooppalainen todisteiden luovuttamismääräys sekä rikosasioissa annettavaa keskinäistä oikeusapua koskevat eri instrumentit siltä osin kuin ne käsittelevät todisteiden hankkimista rikosoikeudellista menettelyä varten. Eurooppalainen tutkintamääräys perustuu vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle, ja sen tarkoituksena on toteuttaa tiettyjä tutkintatoimia todisteiden keräämiseksi.

Artikloiden 1—10 pääasiallinen sisältö on selostettu eduskunnalle 8.7.2010 toimitetussa U-kirjelmässä. Seuraavassa selostetaan sisältöön tehtyjä pääasiallisia muutoksia.

Toimivaltaisten viranomaisten määritelmiä koskevaan artiklaan 2 liittyy uuden eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamisedellytyksiä koskevan artiklan 5a kohta 3, joka sisältää ns. validointisäännöksen. Sen mukaan, kun eurooppalaisen tutkintamääräyksen on antanut jokin artiklan 2 kohdan a alakohdan ii mukainen viranomainen (muu kuin tuomari, tuomioistuin, tutkintatuomari tai syyttäjä), tulee tuomarin, syyttäjän tai tutkintatuomarin validoida tutkintamääräys ennen sen toimittamista täytäntöönpanoviranomaiselle.

Uudessa artiklassa 5 a todetaan lisäksi, että eurooppalainen tutkintamääräys voidaan antaa vain, jos määräyksen antanut viranomainen on vakuuttunut, että seuraavat edellytykset on täytetty: a) eurooppalaisen tutkintamääräyksen antaminen on tarpeen ja oikeassa suhteessa 4 artiklassa tarkoitettujen menettelyjen tarkoitukseen nähden; ja b) eurooppalaisessa tutkintamääräyksessä mainittu tutkintatoimi olisi voitu määrätä samoin edellytyksin vastaavassa kansallisessa. Mainittu a kohta liittyy suhteellisuusperiaatetta koskevaan kysymykseen.

Soveltamisalaa koskevasta artiklasta 3 on poistettu tietyt telekuuntelua koskeneet rajoitukset.

Velvollisuutta tunnustaa ja panna täytäntöön eurooppalainen tutkintamääräys koskevan artiklan 8 kohtaa 3 on hieman täsmennetty ja artiklaan on lisätty uusi kohta 3a. Sen mukaan täytäntöönpanovaltiossa läsnä olevia määräyksen antaneen valtion viranomaisia sitoo täytäntöönpanovaltion laki täytäntöönpanon aikana. Heillä ei ole lainvalvontavaltuuksia täytäntöönpanovaltion alueella paitsi, jos tällaisten valtuuksien käyttö täytäntöönpanovaltion alueella on täytäntöönpanovaltion lainsäädännön mukaista ja siitä on sovittu määräyksen antaneen viranomaisen ja määräyksen täytäntöönpanoviranomaisen kesken.

Mahdollisuudesta turvautua muuhun kuin eurooppalaisessa tutkintamääräyksessä määrättyyn tutkintatoimeen koskevasta artiklasta (artikla 9) on poistettu a—b kohdat. Kohdista ensimmäinen koski tilannetta, jossa eurooppalaisessa tutkintamääräyksessä ilmoitettua tutkintatointa ei ole täytäntöönpanovaltion lainsäädännössä, ja toinen tilannetta, jossa eurooppalaisessa tutkintamääräyksessä ilmoitettu tutkintatoimi on olemassa täytäntöönpanovaltion lainsäädännössä, mutta sen käyttö on rajoitettu sellaisten rikosten luetteloon, joka ei sisällä eurooppalaisessa tutkintamääräyksessä tarkoitettua rikosta.

Kieltäytymisperusteita koskevaan artiklaan 10 on lisätty ns. ne bis in idem -kieltäytymisperuste (”ei kahdesti samassa asiassa”) Suomen toiveesta. Kieltäytymisperusteisiin liittyy myös uusi artikla 9a, joka koskee erityisiä kieltäytymisperusteita. Artikla liittyy ns. kategoriseen lähestymistapaan, joka tarkoittaa sitä, että eurooppalaisessa tutkintamääräyksessä pyydetyt toimenpiteet luokitellaan eri kategorioihin riippuen siitä, kuinka syvälle perusoikeuksiin kajoavasta pakkokeinosta tai muutoin arkaluontoisesta toimenpiteestä on kyse.

Muilta osin artikloiden sisältö on säilynyt pääosin samana.

Valtioneuvoston kanta

Eduskunnan suuri valiokunta antoi käsitellessään eduskunnalle 29.9.2010 toimitettua U-jatkokirjelmää lausuman, jonka mukaan se yhtyy asiassa eduskuntakäsittelyn aikana täsmentyneeseen valtioneuvoston kantaan tukien hallinto- ja lakivaliokunnan tavoin puheenjohtajamaan kompromissimallia. Samalla valiokunta edellytti, että eduskunta pidetään hyvin informoituna asian jatkokäsittelystä ottaen huomioon hallinto- ja lakivaliokunnan tietyt jatkoneuvotteluja koskevat lausuntojen perusteluista ilmenevät painotuserot. 25.—26.10.2010 pidetyssä poliisiyhteistyötä ja oikeudellista yhteistyötä rikosasioissa koordinoivan komitean (CATS) kokouksessa päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että määräyksen antavana viranomaisena voisi olla myös muu kuin oikeusviranomainen, mutta tällöin määräykseen on hankittava aina oikeusviranomaisen vahvistus (validointimenettely). Neuvoston oikeuspalvelu on todennut, ettei direktiiviin voida ottaa sellaista säännöstä, joka mahdollistaisi jäsenvaltion antamaan deklaraation siitä, että se hyväksyy myös muilta kuin oikeusviranomaisilta tulleita tutkintamääräyksiä. Oikeuspalvelun mukaan vain oikeusviranomaisen antamat tai vahvistamat (validoimat) määräykset ovat SEUT 82 artiklan 1 kohdan mukaisia. Jos tästä poiketaan, kyseessä olisi oikeuspalvelun mukaan ”opt out”, eikä sellaista voida perustaa unionin sekundäärilainsäädäntöön, vaan ainoastaan primäärilainsäädäntöön. Edellä selostettua ratkaisua voidaan pitää eduskunnan suuren valiokunnan lausuman mukaisena kompromissiratkaisuna.

Neuvotteluiden kuluessa on ehdotettu, että eurooppalaisessa tutkintamääräyksessä pyydetyt toimenpiteet luokitellaan eri kategorioihin riippuen siitä, kuinka syvälle perusoikeuksiin kajoavasta pakkokeinosta tai muutoin arkaluontoisesta toimenpiteestä on kyse (ns. kategorinen lähestymistapa). Kieltäytymisperusteet olisivat erilaiset riippuen siitä, mistä kategoriasta on kysymys. Valtioneuvosto voi tukea kategorista lähestymistapaa, joka vastaa myös eduskunnalle 29.9.2010 toimitetussa U-jatkokirjelmässä esiintuotua kantaa, jonka mukaan täytäntöönpanovaltiolle tulisi jättää toimivalta soveltaa omaa lainsäädäntöään, kun kyse on syvälle perusoikeuteen kajoavasta pakkokeinosta. Eri kategorioiden sisältöä tulee vielä tarkastella tarkemmin, ja lähtökohdan tulisi olla, ettei säännöksillä oteta askelia taaksepäin verrattuna niihin velvollisuuksiin, joita jäsenvaltioilla jo nykyisten oikeusapuinstrumenttien perusteella on.

Suhteellisuusperiaatteen osalta neuvotteluissa on keskusteltu siitä, tulisiko toimenpiteen suhteellisuusperiaatteen mukaisuuden arviointi tapahtua määräyksen antavassa valtiossa vai tulisiko direktiiviin sisällyttää suhteellisuutta koskeva kieltäytymisperuste. Jäsenvaltioiden enemmistö on pitänyt suhteellisuuteen liittyvää kieltäytymisperustetta rikosoikeudellista yhteistyötä heikentävänä. Valtioneuvosto kannattaa lähtökohtaa, jonka mukaan toimenpiteen suhteellisuusperiaatteen mukaisuuden arvioinnin tulisi tapahtua määräyksen antavassa valtiossa. Valtioneuvosto ei pidä välttämättömänä, että direktiiviin lisätään suhteellisuuteen liittyvä kieltäytymisperuste. Neuvotteluissa olisi hyvä tutkia sellaista vaihtoehtoa, joka perustuisi määräyksen antavan viranomaisen ja täytäntöönpanoviranomaisen väliseen konsultaatioon. Tällaisen konsultaatiomekanismin avulla saattaisi olla mahdollista ratkaista suhteellisuusperiaatteeseen liittyvät ongelmat.

Kieltäytymisperusteisiin liittyy myös kysymys kuluista. Kulujen osalta on ehdotettu, että direktiiviin ei sisällytettäisi suhteettomia kuluja koskevaa kieltäytymisperustetta, mutta poikkeuksellisissa tilanteissa voitaisiin sopia siten, että kuluista vastaisi määräyksen antava valtio tai kuluvastuu jaettaisiin määräyksen antaneen valtion ja täytäntöönpanovaltion kesken. Valtioneuvosto voi hyväksyä esitetyn lähestymistavan.

Valtioneuvosto pitää hyvänä sitä, että direktiiviehdotus perustuu vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle. Valtioneuvosto kiinnittää huomiota perusoikeuskirjaan ja toteaa, että direktiivin mukaisessa yhteistyössä tulee ottaa huomioon perusoikeudet. Direktiiviehdotusta neuvoteltaessa on noussut esille se, että direktiiviehdotuksesta pyydettäisiin perusoikeusviraston kantaa. Valtioneuvosto voi tukea tätä.