PERUSTELUT

Henkilön kotikunta määräytyy kotikuntalaissa (201/1994) säädetyn pääsäännön mukaan tosiasiallisen asumisen perusteella. Lain 3 §:ssä säädetään kotikunnan muuttumista koskevista rajoituksista. Henkilön kotikunta ei muutu 3 §:n 2 kohdan mukaan, jos hänen asumisensa toisessa kunnassa johtuu hoidosta tai huollosta sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksikössä tai muutoin vastaavissa olosuhteissa.

Kotikuntalain 3 §:n 2 kohta koskee esimerkiksi vammaisille tarkoitettuja palvelutaloja, päihdehuollon toimintayksiköitä, lasten- ja nuorisonhuoltolaitoksia sekä vanhainkoteja ja sairaaloita. Usein edellä mainituissa tilanteissa asuminen on pitkäaikaista ja se käsitetään osaksi henkilön hoitoa. Yksittäistapauksissa lakia on sovellettu jopa intensiivistä kotisairaanhoitoa ja kotipalveluja tarvitseviin.

Kotikuntalaki tuli voimaan 1.6.1994, joten meillä on jo pitkällinen kokemus lain toimivuudesta. Lain 3 §:n 2 kohdan säännökset rajoittavat liikaa esimerkiksi vanhusten ja vammaisten päätäntävaltaa kotikuntaa valittaessa, joten lainkohta tulee poistaa. Se, mikä on kunnalle palvelujen rahoittamisen kannalta edullisinta, ei saa ajaa henkilön liikkumisvapautta koskevan perusoikeuden edelle. Hoidon ja huollon tarpeessa olevan hyvinvoinnin kannalta on olennaista, että hänen itsemääräämisoikeuttaan kunnioitetaan. Omaisten ja läheisten saapuvilla olo voi myös edistää hyvinvointia tai toipumista. Lain 3 §:n 2 kohdan poistamista puoltavat siis sekä henkilön perustuslailliset oikeudet että käytännön syyt. Tällöin toteutuu myös paremmin periaate, että henkilön kotikunta määräytyy kulloinkin tosiasiallisen asumisen perusteella, mutta myös henkilön omalle käsitykselle kotikunnastaan annetaan sille kuuluva merkitys.