ALOITTEEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksulain (734/1992) 7 c §:ssä säädetään pitkäaikaisen laitoshoidon maksuista. Pykälässä pitkäaikaisesta laitoshoidosta perittävän maksun perusteista määrätään, että pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevalta peritään maksukyvyn mukaan määräytyvä maksu. Pitkäaikaisessa laitoshoidossa asiakasmaksu määräytyy asiakkaan/potilaan maksukyvyn mukaan. Maksu voi olla enintään 82 prosenttia hoidossa olevan nettokuukausituloista. Jos suurempituloinen puoliso on laitoshoidossa, hoitomaksu voi olla enintään 41 % puolisoiden yhteenlasketuista tuloista. Asiakkaalle taataan kuitenkin henkilökohtaiseen käyttöön kuukausittain vähintään 90 euroa. (1217/2007) Muutos tuli voimaan 1.1.2008. Perittävä maksu ei saa ylittää palvelun tuottamisesta aiheutuvia kustannuksia.

Palveluasuminen, erityisesti tehostettu ympärivuorokautinen palveluasuminen, on monilta osin verrattavissa pitkäaikaiseen laitosasumiseen, joten henkilökohtainen käyttövara tulisi laajentaa koskemaan myös palveluasumisen piiriin kuuluvia henkilöitä. Palveluasumisella korvataan yhä enenevässä määrin laitoshoivaa. Palveluasuminen tulee myös lisääntymään jatkossa huomattavasti, minkä vuoksi käyttövaran säätäminen nousee entistäkin tärkeämpään asemaan. Palveluasunnoissa asuu ikäihmisiä, mielenterveyskuntoutujia, vammaisia ja muita hoivaa sekä tukea tarvitsevia, joiden taloudellinen asema on usein heikko. Heillä on usein isoja lääkekulujen omavastuuosuuksia, silmälasi- ja hammashoitomenoja ym., jotka on maksettava itse. Myös palveluasunnossa asuvan henkilön vaate- ja muut arkiseen elämään kuuluvat menot ovat usein suurempia kuin laitoshoidossa olevalla. Käyttövarasta säätäminen helpottaisi näiden ihmisten arkea.

Nykyinen laki ei takaa palveluasumisen piirissä olevalle henkilölle henkilökohtaista käyttövaraa. Tämä olisi kuitenkin tärkeää, koska palveluasuminen on usein asiakkaan maksukyvyn kannalta kallista. Käyttövaran määrittely palveluasunnoissa oleville olisi perusteltua myös siksi, että palveluasuntojen asiakkaat ovat usein toimintakykyisempiä suhteessa laitoshoidossa oleviin ja siten heidän tarpeensa käyttövaraan ja mahdollisuutensa sen käyttöön ovat suurempia.

Palveluasumisesta perittävien maksujen osalta kunnissa on ollut kirjavia käytäntöjä. Maksujen perusteet löytyvät vammaispalvelulaista ja sosiaalihuoltolaista sekä laista sosiaali- ja terveydenhuollon maksuista. Maksut vaihtelevat kunnittain sen mukaan, mitä palveluasumisen maksuun sisältyy. Useissa kunnissa määritellyt käyttövarat mukailevat pitkälti toimeentulotuen perusosaa kuitenkin siten, että toimeentulotuen perusosasta on vähennetty ne osuudet, kuten ruokakustannukset, jotka sisältyvät palveluasumisen maksuun. Toimeentulotukeen perustuvaa käyttövaran määrittelyä voidaan pitää perusteltuna. Kulutustutkimukseen perustuva toimeentulotuen perusosan laskennallinen peruste yksin asuvan henkilön ravintokustannuksien osalta on 48 % perusosasta. Perusosa on yksin asuvalla ja yksinhuoltajalla 399,10 euroa kuukaudessa vuonna 2008.

Koska palveluasumisen käyttövaraa ei ole kaikissa kunnissa määritelty, asettaa se ihmiset käytännössä eriarvoiseen asemaan. Myös määriteltyjen käyttövarojen suuruus vaihtelee kunnittain. Esimerkiksi Turussa käyttövara on 160 euroa kuukaudessa, Riihimäellä 180—220 euroa (käyttövara huomioidaan, kun henkilön säästöt ovat alle 3 500 euroa) ja Hämeenlinnassa 150 euroa. Vastuu henkilökohtaisesta käyttövarasta on näin ollen jätetty kunnille. Laki määrää vain, että palveluasumisesta perittävä maksu ei saa ylittää palvelun tuottamisesta aiheutuvia kustannuksia.

Henkilön oikeudesta palveluasumiseen määrätään vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (380/1987) 8 §:ssä. Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun asetuksen (759/1987) 10 ja 11 §:ssä määrätään puolestaan palveluasumisen käytännön järjestämisestä kunnissa.

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun asetuksen (912/1992) 5 §:ssä määrätään palveluasumisen kustannuksista seuraavasti: "Milloin henkilö saa vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (380/1987) 8 §:n 2 momentissa tarkoitetun palveluasumisen erityiskustannuksiin korvausta muun lain nojalla, voidaan palvelusta periä enintään saatua korvausta vastaava maksu. Maksu ei saa kuitenkaan ylittää palveluasumisen aiheuttamia kustannuksia."

Koska palveluasumiseen liittyvistä maksuista ei ole selkeää lainsäädäntöä, palveluasumisen käyttövaran määrittäminen vaatisi muutoksia sekä vammaispalvelulakiin että sosiaali- ja terveydenhuoltolakiin. Asetus sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista koskee vain palveluasumisen erityiskustannuksia. Palveluasumiseen liittyvistä kustannuksista sekä käyttövarasta määräävä laki olisi tarpeellinen. Se toisi alueellista tasa-arvoisuutta asiaan ja turvaisi palveluasumisen piirissä oleville henkilöille välttämättömimmän toimeentulon.

Ehdotamme asiakasmaksulakia muutettavaksi siten, että asiakasmaksuasetuksen 5 § siirretään lain tasolle ja asiakasmaksulakiin lisätään vastaavasti palveluasumisen käyttövaraa koskeva uusi 7 d §. Myös palveluasumisen maksuista on selkeyden ja läpinäkyvyyden vuoksi syytä säätää lailla. Asiakasmaksuasetusta tulee vastaavasti muuttaa poistamalla siitä 5 §.