PERUSTELUT

Rahoituslain 6 luku: "Hakeminen, myöntäminen, maksaminen sekä takaisinperiminen ja sen seuraamukset" on yleisluku, joka sisältää edeltäville luvuille ja niiden tukisäännöksille yhteisiä määräyksiä. Lähtökohtana on, että luvun määräykset koskevat kaikkia rahoituslain tarkoittamia tukia.

Rahoituslain 3 §:stä käy ilmi, että laissa käsitellään tarjolla olevia tukia kahdessa ryhmässä:

1) etukäteissuunnitelmaa edellyttävät tuet; ja

2) ilman suunnitelmaa maksettavat tuet.

Rahoituslain 6 lukuun sisältyvässä 26 §:ssä säädetään:

"Tuen ja lainan maksatus. Toimenpiteen suunnitteluun ja suunnitelman perusteella rahoitettavaan toimenpiteeseen myönnetty tuki tai laina maksetaan rahoituspäätöksen mukaisesti yhtenä tai useampana eränä. Rahoituspäätöksessä on kuitenkin määrättävä, että vähintään neljännes myönnetystä tuesta tai lainasta jää maksettavaksi vasta sen jälkeen, kun rahoituksen saaja on antanut kirjallisen ilmoituksen hakemuksessa esitettyjen toimenpiteiden loppuunsaattamisesta (toteutusilmoitus). Muihin toimenpiteisiin myönnetty tuki maksetaan yhtenä eränä sen jälkeen, kun Metsäkeskus on päättänyt rahoituksesta."

Koska rahoituslain 19 §:n mukaan ympäristötuki ei kuulu niihin tukiin, joiden myöntäminen edellyttää ennakolta laadittua suunnitelmaa, se on mitä ilmeisemmin 26 §:ssä tarkoitettu "muuhun toimenpiteeseen myönnetty tuki". Siten ympäristötuki tulisi maksaa yhtenä eränä. Rahoituslaissa ei muualla ole säännöksiä, joissa ympäristötuen osalta maksatuksesta määrättäisiin jotakin muuta.

Rahoituslain 19 §:n 3 momentin soveltamisesta voidaan huomauttaa, että säännöksessä ministeriölle on annettu valtuus tarkempien säännösten antamiseen ympäristötuesta ynnä muista lainkohdassa mainituista seikoista, mutta ei lain säännöksistä poikkeamiseen. Rahoituslain 26 § edellyttää ympäristötuen maksamista yhtenä eränä rahoituksen myöntämisen jälkeen. Tästä poikkeaminen siten, että maksu tapahtuu 20 vuoden ajanjaksolla kolmessa erässä, on enemmän kuin laissa tarkoitttua "tarkempien säännösten antamista".

On vaikea yhtyä ministeriön näkemykseen siitä, että jokainen kymmenvuotiskaudeksi myönnetty ja maksettu tuki on erillinen rahoituslain 26 §:ssä tarkoitettu tuki, joka maksetaan yhtenä eränä rahoituksen myöntämisen jälkeen. Tulkinta tarkoittaisi sitä, että ympäristötukihakemukseen annettaisiin osaratkaisu, osittainen hallintopäätös, ja muu osa asiasta jätettäisiin odottamaan, osa 10 ja osa 20 vuodeksi, päätöksentekoa. Tämä ei mahtune hyvän hallinnon puitteisiin. On hyvä muistaa perustuslain 21 §:n 1 momentin säännös, jonka mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä toimivaltaisessa viranomaisessa. Viivytyksettömään ratkaisuntekoon ei sovi asian ratkaiseminen osina 20 vuoden kulussa. Asiaa tulisi tulkita niin, että Metsäkeskus ratkaisee viranomaisena ympäristötukihakemuksen kerralla, kun hakemus on saapunut ja asia on tutkittu. Ratkaisun jälkeen tapahtuva maksatus ei ole enää erillistä asiaratkaisun tekoa.

Ympäristötukipäätöksen 10 § on ristiriidassa rahoituslain 26 §:n kanssa. Perustuslain 107 §:n mukaan viranomaisen ei tule soveltaa lakia alemmanasteisen säädöksen säännöstä, jos se on ristiriidassa lain kanssa. Näin ollen ympäristötukipäätöksessä tulisi jättää soveltamatta sanottu 10 § ja muut siihen liittyvät säännökset.

Tarpeesta jaksottaa ympäristötuen maksaminen 20 vuodelle koituu metsänomistajalle lisäkustannuksia tai taloudellisia menetyksiä, kun hän hyväksyy metsänsä käsittelyssä lakisääteistä laajemman biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen tai luonnonhoidon. Useimmiten haitta ilmenee saamatta jäävinä hakkuutuloina. Ympäristötuki on kompensaatio tästä menetyksestä.

Maanomistajien keski-ikä on 57 vuotta (2001). Keski-ikäisen metsänomistajan luopuessa hakkuutuloista on mahdollista, että 1/3 ja 2/3 tuesta maksetaan hänen kuoltuaan. Käytäntö ei ole oikeudenmukainen metsänomistajan kannalta. Muualla lainsäädännössä, mm. luonnonsuojelulain nojalla maksettavissa korvauksissa, maksatusperusteet ovat yleensä kohtuullisemmat.

Oletettua on, että ympäristötuella tähdätään, paitsi kompensaatioiden maksamiseen, myös yleisemmin myönteisten asenteiden herättämiseen metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttämistä kohtaan. Tätä edistää se, että metsänomistajat kokevat kompensaation oikeudenmukaiseksi.