Perustelut
Komission esittämä vihreä kirja rikosoikeudellisten
seuraamusten lähentämisestä, vastavuoroisesta
tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta
on asialliselta sisällöltään
laaja ja myös periaatteelliselta kannalta merkittävä.
Asiakirja ilmentää osaltaan komission pitkälle
meneviä pyrkimyksiä oikeus- ja sisäasioiden
yhteistyön alalla nimenomaan rikosoikeuden osalta. Lakivaliokunta
huomauttaa, että vihreässä kirjassa esitettyjen suunnitelmien
toteuttamismahdollisuuksiin vaikuttaa kuitenkin osaltaan se, missä määrin
tulevassa uudessa perustuslaillisessa sopimuksessa Euroopan yhteisölle
siirretään toimivaltaa rikosoikeuden alalla, samoin
kuin se, millaisissa menettelyissä tätä toimivaltaa
käytetään.
Lakivaliokunnan mielestä komission vihreän kirjan
lähtökohdat eivät ole ongelmattomia. Asiakirjasta
ei ilmene yleisen tason näkemystä siitä,
miltä osin Euroopan unionin jäsenvaltioissa käytössä olevien
rangaistusten lähentäminen unionin toimin voisi
hyödyttää jäsenvaltioiden keskinäistä yhteistyötä tavalla,
johon pelkästään näiden valtioiden
itsensä toimilla ei päästä.
Kovinkaan uskottava ei esimerkiksi ole asiakirjassa (s. 10)
esitetty mahdollisuus, että rikoksentekijät
rikoksia suunnitellessaan kiinnittäisivät huomiota
nimenomaan eri maiden rikoslaeissa säädettyyn
rangaistustasoon. On syytä olettaa, että rikoksia
suunnitelmallisesti tehtäessä huomattavasti tärkeämpi
merkitys on arvioidulla kiinnijäämisriskillä.
Valiokunnan mielestä vihreä kirja ei perustu kovinkaan
eritellylle näkemykselle siitä, millaisiin käytännön
rikostorjunnan ongelmiin juuri unionin toiminnalla tulisi hakea
vastausta. Pikemminkin asiakirjan perusteella syntyy vaikutelma,
että rikosoikeudellisten seuraamusten lähentäminen
unionin jäsenvaltioiden kesken on komission mielestä jollain
tapaa itsetarkoitus. Tällaiseen lähestymistapaan
sisältyy ainakin kahdenlaisia vaaroja. Ensinnäkin
se saattaa rikosoikeuden kannalta johtaa siihen, että rikosoikeudelliseen
järjestelmään ja sen käyttöön
liittyviä kysymyksiä tarkastellaan alisteisina
unionin ja yhteisön tavoitteille. Tällöin
mahdollisuus kansallisiin kriminaalipoliittisiin valintoihin saattaa
huomattavastikin supistua. Asialla on merkitystä erityisesti
unionin laajennuttua, koska esimerkiksi vihreän kirjan
sisältämä lyhyt vertailu jäsenvaltioiden
vankiluvuista (s. 36 s.) viittaa oleellisiin eroihin
jäsenvaltioiden rikosoikeudellisten järjestelmien
toiminnassa. Kuten asiakirjasta ilmenee, Pohjoismaiden suhteellinen
vankiluku on perinteisesti ollut melko alhainen. Tätä voidaan
pitää osoituksena rikosoikeudellisesta kontrollijärjestelmästä,
jossa yhtäältä yhdistyvät korkea
kiinnijäämisriski ja korkeat rikosten selvitysprosentit.
Toisaalta tuomioistuinten langettamat rangaistukset ovat tasoltaan olleet
maltillisia, mikä on osaltaan hillinnyt vankiluvun kasvua.
Sen sijaan joissakin uusissa jäsenvaltioissa on vihreän
kirjan tietojen mukaan yli 350 vankia 100 000 asukasta kohti eli
noin kuusi kertaa enemmän kuin Pohjoismaissa.
Toiseksi itsetarkoituksellinen pyrkimys rikosoikeudellisten
seuraamusten lähentämiseen asettaa kyseenalaiseksi
subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteen, jonka mukaan
unionin tasolla toteutettavat toimet ovat lähtökohtaisesti
perusteltuja vain silloin, kun suunnitellun toiminnan tavoitteita
ei voida riittävällä tavalla toteuttaa
jäsenvaltioiden toiminnan avulla. Tällainen toimenpiteiden
riittävyyden arvioiminen ei kuitenkaan ole mahdollista
vain jäsenvaltioiden säädöksiä vertailemalla,
vaan tarvitaan empiiristä tietoa niiden rikosoikeudellisten
järjestelmien toiminnasta.
Edellä esitettyihin näkökohtiin viitaten
lakivaliokunta yhtyy niihin epäilyksiin, joita valtioneuvostolla
on unionin jäsenvaltioiden rikosoikeudellisten järjestelmien
lähentämisestä. Myös lakivaliokunta
pitää Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön
kulmakivenä vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta. Valtioneuvoston
tavoin valiokunta tähdentää, että vastavuoroinen
tunnustaminen on mahdollista myös ilman jäsenvaltioiden
lainsäädännön pitkälle
menevää lähentämistä.
Valiokunnan mielestä rikosoikeudellisen yhteistyön
eteneminen vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen pohjalta saattaa
myös olla omiaan vähitellen, ilman erityisiä yhtenäistämistoimia,
lähentämään jäsenvaltioiden
oikeusjärjestelmiä toisiinsa niissä kohdin, joissa
kansallisten eroavuuksien havaitaan olevan esteenä järkevälle
yhteistoiminnalle.
Lakivaliokunta ei tässä yhteydessä ole
pitänyt tarkoituksenmukaisena käsitellä komission vihreää kirjaa
yksityiskohdittain. Valiokunnan arvion mukaan asiakirjan sisältö viittaa
kuitenkin siihen, että yhteisesti toteutettavien lainsäädäntötoimenpiteiden
keskeisin käyttöala liittyy taloudellisten seuraamusten
ja erilaisten oikeuksien menetyksen täytäntöönpanoon.
Rikosoikeudellisen järjestelmän uskottavuuden
ja ennaltaestävän vaikutuksen ylläpitämisen
voidaan katsoa edellyttävän, että esimerkiksi
sakkorangaistukset voidaan panna täytäntöön
myös toisessa jäsenvaltiossa ja että vaikkapa
liiketoimintakiellon kaltainen määräaikainen
oikeudenmenetys tunnustetaan unionin alueella päteväksi
kiellon määränneen jäsenvaltion
ulkopuolellakin. Toisin kuin vihreässä kirjassa
(s. 57 s.) annetaan ymmärtää,
tällaisten vaikutusten aikaansaaminen ei valiokunnan käsityksen
mukaan kuitenkaan välttämättä edellytä itse
seuraamuksia koskevien säännösten yhtenäistämistä.