Perustelut
Yleistä
Kyseessä on ensimmäinen rikosoikeudelliseen lainsäädäntöön
kohdistuva kansalaisaloite. Kansalaisaloitteessa sen sisältämiä ehdotuksia
perustellaan sillä, että "luottamus Suomeen
oikeusvaltiona horjuu rattijuoppojen liian lievien rangaistusten
vuoksi".
Suomalaisen kriminaalipolitiikan keskeisenä perusteena
on pitkään ollut se, että ollakseen legitiimi
rikosoikeudellisen järjestelmän tulee heijastaa
kansalaisten oikeustajua. Rikosoikeudellisen järjestelmän
toiminnan tulee perustua siihen, että ihmiset kokevat normiston
omakseen, kunnioittavat ja arvostavat sen sisältöä sekä pitävät
sitä sellaisenaan seuraamisen arvoisena. Kansalaisaloite
välineenä on tästä näkökulmasta
rikosoikeudellisen lainsäädännön
kannalta tärkeä toimintakanava.
Selvää toisaalta on myös se, että ollakseen
hyväksyttävää ja legitiimiä lainsäädännön
on täytettävä tietyt oikeudelliset reunaehdot,
jotka seuraavat perustuslaista, lainsäädännön
perusperiaatteista sekä oikeudenalakohtaisesta
sääntelytraditiosta.
Lakivaliokunta toteaa tarkastelun aluksi, että kansalaisaloitteella
on puututtu vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan ja tavoite torjua
rattijuopumuksia on ilman muuta kannatettava. Rattijuopumus
on merkittävä liikenneturvallisuusongelma, ja
sen torjumiseen tulee panostaa riittävällä tavalla.
Rattijuopumusta ei tule hyväksyä missään
muodossa. Tosiasia on kuitenkin, että mikäli
ongelmaan olisi helppoja ratkaisuja, niin ne olisi jo toteutettu.
Valiokunnan mielestä rattijuopumus on olennaisesti alkoholi-
ja terveyspoliittinen ongelma: siihen syyllistyvät ovat
tutkimusten mukaan useimmiten alkoholin suurkuluttajia ja päihderiippuvaisia. Rikosoikeus
on viimeinen keino ratkaista tämänkaltaista
yhteiskunnallista ongelmaa.
Rattijuopumuksen yleisyys
Koska vain pieni osa rattijuopumuksista tulee ilmi,
poliisin tilastoimat rikokset eivät anna riittävää kokonaiskuvaa
rattijuopumusrikosten yleisyydestä. Rattijuopumuksen kokonaismäärää on
sen vuoksi mitattu myös tienvarsitutkimusten (ns. ratsiatutkimukset)
avulla, jolloin on mahdollista selvittää, miten
paljon rattijuoppoja tavataan liikennevirrassa joillakin tieosuuksilla määrättyinä
aikoina.
Näiden tutkimusten avulla saadaan tietoa ennen muuta rattijuopumuksen kehityksestä
ja
alueellisista eroista, kun tutkimukset toistetaan samanlaisina vuosittain
vertailukelpoisissa olosuhteissa.Seuraavissa jaksoissa esitetyt
tilastotiedot perustuvat seuraaviin lähteet: Impinen, Antti
2011: Arrested Drunk Drivers. Trends, Social Backround, Recidivism and
Mortality. Research 63. National Institute for Health and Welfare.
Department of Alcohol, Drugs and Addiction and University of Helsinki.
The Health Institute, Department of Public Health; Löytty,
Marita 2013: Alkoholirattijuopumus tieliikenteessä ja juopumuksen
yleisyys ilma-, juna- ja vesiliikenteessä. Liikenteen analyysit.
Teema-analyysi. Trafin julkaisuja 11/2013; Niemi, Hannu
2014: Liikennerikokset, s. 167—193. Julkaisussa
Rikollisuustilanne 2013. Rikollisuus ja seuraamusjärjestelmä tilastojen
valossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen
julkaisuja 266/2014; Portman, Maria & Penttilä,
Antti & Haukka, Jari & Eriksson, Peter & Gunnar,
Teemu & Kuoppasalmi, Kimmo & Koskimaa, Heikki
2011: Rattijuopon profiili ja uusimisen riskitekijät. Tuloksia rattijuopumuksen
esiintyvyydestä ja kehityksestä Uudenmaan
ratsiatutkimuksesta vuosina 1990—2008. Liikenneturvallisuuden
pitkän aikavälin tutkimus- ja kehittämisohjelma.
LINTU-julkaisuja 1/2011.
Valtakunnallisten ratsiatutkimusten mukaan rattijuopumukseen
syyllistyneitä tavattiin liikennevirrassa keskimäärin
0,20 % vuosina 1988—1999. Suurin osuus
eli 0,25 % mitattiin vuonna 1990. Tämä osuus
on vähentynyt niin, että vuosina 2005—2013
se vaihteli 0,11 %:n ja 0,15 %:n
välillä. Kun vuonna 1990 yksi jokaisesta noin
400 autoilijasta syyllistyi rattijuopumukseen, vastaava osuus on
nyt yksi noin 800 autoilijasta. Rattijuopumus on näin mitattuna vähentynyt
40—50 % vuoden 1990 tasosta. Uudellamaalla
vastaavia ratsiatutkimuksia on tehty jo vuodesta 1979 lähtien.
Niissä korkeimmat rattijuopumuksen osuudet saatiin tutkimusten
alkuvuosina (0,5 %), mikä on yli kaksi
kertaa niin paljon kuin viimeisenä mittausvuonna 2012 saatu
0,2 %:n osuus.
Maistelleiden eli alle 0,5 promillen kuljettajien määrä kasvoi
nopeasti valtakunnallisten tutkimusten mukaan vuodesta 1997 alkaen
1 %:n tasolle, mutta on sen jälkeen taas
vähitellen laskenut noin 0,6 %:iin liikennevirrassa.
Noin yksi 150—200 autoilijasta on siten nauttinut alkoholia
niin, että se näkyy näissä mittauksissa.
Poliisin tietoon tulleessa rikollisuudessa 1990-luvun puolivälissä alkanut
rattijuopumusten kasvu pysähtyi vuonna 2007, ja rattijuopumusrikosten
määrä on vähentynyt selvästi
sen jälkeen. Merkille pantavaa on se, että alkoholitapaukset
ovat ajanjaksolla 2004—2013 vähentyneet 42 %:lla,
mutta huumetapaukset ovat lisääntyneet
53 %:lla. Huumetapausten kasvu selittyy suurelta
osin huumeita koskevan nollarajan käyttöön
ottamisella vuonna 2003. Tämä kriminalisoinnin
laajennus vaikutti luonnollisesti myös muutoin tilastoitujen
rikosten määrän kasvuun. Alkoholitapausten
osuus on kuitenkin edelleen selvästi suurin (78 % vuonna
2013).
Poliisin tietoon tulleita rattijuopumuksia oli vuonna 2013 ennätyksellisen
vähän eli noin 18 000. Poliisin tietoon
tulleita rattijuopumustapauksia oli tuolloin 40 % vähemmän
kuin vuonna 1990 (noin 30 000 rikosta).
Ilmi tulleen rattijuopumusrikollisuuden määrään
vaikuttavat liikennevalvonnan määrä ja
sen suuntaaminen. Ratsioissa jää vuosittain kiinni arviolta
joka kolmas—neljäs rattijuoppo. Seuraavaksi yleisin
kiinnijäämisen syy on ilmianto. Muita ilmitulotapoja
ovat poliisin havaitsemat ajotapavirheet ja liikenneonnettomuudet.
Kiinnijäämisriskiksi on arvioitu 30 km:n
pituisella ajomatkalla 1:227. Poliisi puhalluttaa oman arvionsa
mukaan vuosittain noin 1,5—2,0 miljoonaa autoilijaa. Puhallutusten
määrä on nyttemmin lakkautetun liikkuvan
poliisin tietojen perusteella kolminkertaistunut 25 vuodessa. On siis
huomattava, että tilastoidun rattijuopumusrikollisuuden
määrä on vähentynyt siitä huolimatta,
että kiinnijäämisen todennäköisyys
on kasvanut. Autokantaan suhteutettaessa tilastoidun rattijuopumusrikollisuuden
määrä on viimeksi kuluneiden 10 vuoden
aikana puolittunut ja suhteessa liikennemääriin
vähentynyt reilun kolmanneksen. Rattijuopumusrikokset ovat
vähentyneet niin ikään suhteessa alkoholin
kulutukseen runsaan neljänneksen viimeisten viiden vuoden
aikana.
Rattijuopumusonnettomuudet
Liikenteessä kuoli noin 260 ihmistä sekä vuonna
2012 että vuonna 2013. Loukkaantuneiden määrä oli
noin 6 700 vuonna 2013. Liikenteessä kuolleita
ja loukkaantuneita on ollut yhtä vähän kuin
nyt viimeksi 1950-luvulla.
Rattijuopumustapauksissa kuoli 57 henkilöä vuonna
2013. Vuosina 2009—2013 on kuollut noin 20—40
ihmistä vähemmän vuodessa kuin 2000-luvun
alkupuolella. Loukkaantuneiden määrä on
laskenut vastaavasti 44 % vuodesta 2004. Vuonna 2013
rattijuopumustilanteissa loukkaantui 680 ihmistä. Rattijuopumusonnettomuuksissa
kuolleiden osuus on ollut vuosittain noin neljännes (24 % vuosina
2004—2013) ja loukkaantuneiden noin kymmenesosa (11 % vuosina
2004—2013) kaikista samana vuonna tieliikenneonnettomuuksissa
kuolleista ja loukkaantuneista. Tämä osuus on
viime vuosina jonkin verran vähentynyt edeltävään
aikaan verrattuna. Rattijuopumusonnettomuuksissa kuolleista selvän
enemmistön muodostavat rattijuoppo itse tai hänen
matkustajansa. Sivullisia näissä tilanteissa
on kuollut vuosittain keskimäärin kuusi (8 % kuolleista)
viimeisten 10 vuoden aikana. Vuonna 2012 kuoli 8 sivullista
ja vuonna 2013 ei kuollut yhtään sivullista. Loukkaantuneista
sivullisia on ollut keskimäärin 133 (14 % loukkaantuneista)
vuodessa vastaavana aikana. Vuonna 2012 loukkaantuneita sivullisia oli
72 ja vuonna 2013 heitä oli 118.
Suomessa ongelmana on kuljettajien todennäköisesti
suurempi päihtyneisyyden aste kuin monissa muissa
maissa, joissa rattijuopumukseen syyllistytään
useammin kuin Suomessa. Kuolemaan johtaneissa rattijuopumusonnettomuuksissa
rattijuopot ovat pääosin yli 1,2 promillen humalatilassa
(liikennevahinkojen tutkijalautakuntien selvitysten mukaan 82 % vuosina 2009—2013),
ja tästä joukosta lähes puolet oli vähintään
2 promillen humalassa.
Rattijuopumuksen aiheuttamat kustannukset
Inhimillisten kärsimysten lisäksi rattijuopumuksen
taloudelliset kustannukset yhteiskunnalle ovat merkittävät.
Loukkaantumisen kustannukset jaotellaan pysyvään
vammaan (1 079 000 euroa), vaikeaan tilapäiseen
vammaan (248 000 euroa) ja lievään tilapäiseen
vammaan (49 000 euroa). Keskimäärin loukkaantumisen
kokonaiskustannukset ovat 241 000 euroa/loukkaantuminen.
Rattijuopumusonnettomuudessa kuolleen henkilön aineelliset
menetykset yhteiskunnalle ovat noin 1 919 000
euroa.
Rattijuopumukseen liittyvän poliisin hälytystehtävän
kustannukset ovat arviolta 119 euroa yhtä rikosta
kohti. Liikennerikosten esitutkinnan kustannusten on arvioitu olevan
156 euroa rikosta kohden. Lisäksi rikoksista
koituu kustannuksia syyttäjä- ja tuomioistuinlaitokselle.
Yhden rikoksen syyteharkinnan kustannukset
ovat keskimäärin 322 euroa ja syytteen tuomioistuinkäsittelyn
keskimäärin 204 euroa. Kirjallisessa menettelyssä yhden
asian ratkaisu tuomioistuimessa maksaa keskimäärin
595 euroa ja käräjäoikeuden suullisessa
käsittelyssä ratkaistu rikosasia noin
850 euroa. Myös rangaistuksen täytäntöönpano
aiheuttaa kustannuksia. Yhdyskuntaseuraamusten yksikköhinnat ovat
tyypillisesti joitakin tuhansia euroja; esimerkiksi yhdyskuntapalvelu
maksaa 2 800 euroa (34,08 euroa/tunti). Yhden vankivuoden
hinta on puolestaan noin 68 000 euroa.
Lakivaliokunta kuitenkin toteaa, että yksikin rattijuopumusonnettomuudessa
kuollut tai vammautunut uhri on liikaa.
Kansalaisaloitteen sisältämien ehdotusten arviointi
Ajoneuvon haltuunotto
Kansalaisaloitteessa ehdotetaan, että rattijuopon ajoneuvo
tulisi ottaa välittömästi valtion haltuun
riippumatta siitä, kenen ajoneuvo on.
Lakivaliokunta toteaa, että poliisi voi jo nykyään
välittömästi takavarikoida rattijuopon auton
ja tuomioistuin voi määrätä auton
menetettäväksi, jos se on tarpeen uusien rikosten
ehkäisemiseksi. Rikoslain (jäljempänä myös
RL) 10 luvun 5 §:n 2 momentin 2 kohdan (875/2001) mukaan
rikoksen kohteena ollut esine tai omaisuus voidaan tuomita kokonaan
tai osaksi menetetyksi, jos menettämisseuraamus on tarpeen uusien
rikosten ehkäisemiseksi ja esine on erityisen sovelias
rikoksen kohteeksi.
Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2005:75, 2005:76 ja 2007:85
katsonut, että rattijuopumusrikokseen syyllistyneen ajoneuvo
voidaan tuomita valtiolle menetetyksi. Ratkaisujen mukaan RL 10:5.2:n
edellytykset voivat täyttyä, jos tekijä on
aikaisemmista rangaistuksista ja ajokielloista huolimatta syyllistynyt
toistuvasti uusiin rattijuopumusrikoksiin siten, että nämä muut
seuraamukset ovat osoittautuneet tehottomiksi. Lisäksi
on edellytetty, että rattijuopumusten määrän
ja toistumistiheyden perusteella on todennäköistä,
että henkilö syyllistyy jatkossakin rattijuopumukseen,
jos ajoneuvoa ei tuomita valtiolle menetetyksi.
Jos esinettä ei voida tuomita menetetyksi sen vuoksi,
että se kuuluu muulle kuin rikoksentekijälle,
rikoksentekijä voidaan tuomita menettämään
esineen rahamääräinen arvo (RL 10:8.1). Tällainen
arvokonfiskaatio ei ole omiaan estämään
rikoksen uusimista rattijuopumusrikoksissa (ks. HE 80/2000
vp).
Menettämisseuraamuksesta päättää tuomioistuin,
mutta poliisilla on toimivalta ottaa ajoneuvo heti valtion haltuun
ja takavarikoida se. Pakkokeinolain (806/2011)
7 luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan esine
voidaan takavarikoida, jos on syytä olettaa, että se
tuomitaan menetetyksi. Takavarikoimisesta päättää pidättämiseen
oikeutettu virkamies (PKL 7:7), mutta esineen haltuunotosta voi
päättää poliisimies (PKL 7:8.1).
Lakivaliokunnan mielestä voimassa oleva lainsäädäntö täyttää kansalaisaloitteen
vaatimuksen siitä, että toistuvasti rattijuopumuksiin syyllistyneet
tuomitaan menettämään ajoneuvonsa valtiolle.
Valiokunta kuitenkin katsoo, että käytännössä erityisen
ongelman muodostavat henkilöt, jotka jatkuvasti syyllistyvät
rattijuopumusrikoksiin. On sinänsä ilmeistä,
että seuraamusjärjestelmän uskottavuuden
kannalta tapauksissa, joissa rangaistus ei näytä tehoavan, voi
olla perusteltua nykyistä useammin määrätä ajoneuvon
menettämisseuraamus. Useampikertaistenkin rattijuopumusrikoksiin
syyllistyvien kohdalla ajoneuvon menettämisseuraamusta
on kuitenkin oikeuskäytännössä harvemmin
käytetty. Osasyynä tähän käytäntöön
on saattanut olla se, että menettämisseuraamus
voidaan määrätä vain syyttäjän
sitä koskevan vaatimuksen perusteella. Edellä mainittujen
korkeimman oikeuden ratkaisujen myötä rattijuopumukseen
toistuvasti syyllistyneiden ajoneuvon konfiskointi on ollut aiempaa
laajemmin esillä rattijuopumusrikosten tuomioistuinkäsittelyissä.
Valiokunta pitää kehitystä myönteisenä,
mutta katsoo, että hallituksen on syytä selvittää,
kuinka usein rattijuopon ajoneuvo tuomitaan oikeuskäytännössä valtiolle menetetyksi.
Mikäli ilmenee, ettei menettämisseuraamusta käytetä lain
sallimassa laajuudessa, asiaan tulee valiokunnan mielestä rikosprosessiviranomaisten
koulutuksessa ja sitä kautta käytännössä kiinnittää huomiota.
Seuraamukset
Kansalaisaloitteessa ehdotetaan, että rattijuopumukseen
tulisi puuttua mahdollisimman varhain. Kansalaisaloitteen
mukaan "ensimmäistä kiinnijäämistä pitäisi
seurata ajokielto ja hoitoonohjaus. Seuraavien kiinnijäämisten
seurauksena olisi tilanteen mukainen pakkohoito ja rangaistuksena
ehdoton vankeus."
Ajokielto.
Ajokorttilain (386/2011) 64.1 §:n
mukaan käräjäoikeuden on määrättävä moottorikäyttöisen
ajoneuvon kuljettaja ajokieltoon, jos hänen todetaan syyllistyneen
rattijuopumukseen tai törkeään rattijuopumukseen.
Käytännössä rattijuopumustilanteissa
poliisi määrää ajokorttilain
70 §:n perusteella väliaikaisen ajokiellon. Tältä osin
voimassa oleva lainsäädäntö on
kansalaisaloitteessa ehdotetun mukainen.
Hoitoonohjaus.
Rattijuopumukseen liittyvä hoitoonohjaus on nykyään
kytketty ajokortin terveysvaatimuksiin: alkoholin jatkuva väärinkäyttö on
este ajo-oikeuden säilyttämiselle. Lääkärillä on
velvoite ilmoittaa päihderiippuvuudesta poliisille.
Ajokorttilain 12 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan
ajokorttilupa myönnetään, jos hakijaa
ei alkoholin tai muun huumaavan aineen jatkuvan väärinkäytön
vuoksi ole katsottava kuljettajana liikenteelle vaaralliseksi. Säännöksen
2 momentin mukaan alkoholin jatkuva väärinkäyttö ei kuitenkaan
ole esteenä ajokorttiluvan myöntämiselle,
jos ajokorttiin liitetään ehto alkolukon käytöstä.
Ajokorttilain 20 §:n mukaan, jos on syytä epäillä,
ettei ajo-oikeuden haltija enää täytä ajokortin
terveysvaatimuksia tai ettei hän terveydentilansa vuoksi
enää kykene kuljettamaan turvallisesti sellaista
ajoneuvoa, jonka ajo-oikeus hänellä on, poliisi
voi määrätä kuljettajan määräajassa
toimittamaan lääkärinlausunnon terveysvaatimusten
täyttymisestä.
Ajokorttilain 21 §:n mukaan sen estämättä, mitä tietojen
salassapitovelvollisuudesta säädetään,
lääkärin on todetessaan ajo-oikeuden
haltijan terveydentilan muuten kuin tilapäisesti heikentyneen
siten, ettei hän enää täytä lain
17 tai 18 §:ssä tarkoitettuja terveysvaatimuksia,
ilmoitettava siitä poliisille. Lain 17 §:n
1 momentin 3 kohdassa ja 18 §:n 1 momentin
4 kohdassa viitataan ajokorttidirektiivin liitteeseen III, jonka mukaan
ajokorttia ei saa antaa eikä uudistaa hakijoille tai kuljettajille,
jotka ovat alkoholiriippuvaisia tai jotka eivät kykene
pidättäytymään ajamisesta alkoholin
vaikutuksen alaisena.
Tieliikenteen turvallisuuden parantamista koskevan valtioneuvoston
periaatepäätöksen (5.12.2012) mukaan
alle 25-vuotiaille rattijuopumuksesta kiinnijääneille
tarjotaan mahdollisuus osallistua päihdetilannetta koskevaan
kartoitukseen terveys- tai sosiaaliviranomaisen kanssa Tie selväksi
-mallin mukaisesti. Lakivaliokunta pitää tärkeänä,
että hoitoonohjaus toteutetaan periaatepäätöksen
mukaisesti.
Päihdehoitoa järjestetään
myös rikosseuraamusten täytäntöönpanon
yhteydessä. Päihdekuntoutusohjelmiin osallistuu
vuosittain noin 400 vankia, joista noin 300 osallistuu akkreditoituihin
ohjelmiin. Rattijuopumuksesta tuomituille soveltuvia akkreditoituja
päihdeohjelmia ovat mm. Kiskon yhteisöhoito, Antiriippuvuudet, Kalterit
Taakse, Matkalla muutokseen, Vankiloiden yhteisökuntoutusohjelma
ja Vaasan vankilan kristillisen päihdekuntoutusosaston
ohjelma. Rattijuopumuksesta tai törkeästä rattijuopumuksesta
tuomituille vangeille kokeiltiin vuosina 2009—2011 Naarajärven
vankilassa päihteidenkäytön lopettamisohjelmaa
yhteistyössä Myllyhoitoyhdistys Ry:n kanssa RAY:n
tuella. "Selvä kaista" -ohjelman suoritti
kokeilun aikana 140 vankia. Toimintaa on jatkettu Naarajärven
vankilassa kokeiluhankkeen jälkeen. Vuosina 2012—2014
siihen on 30.9.2014 mennessä ohjattu yhteensä 134
vankia.
Myös yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanon
sisältönä ovat yhdyskuntaseuraamusta
suorittavan valvontatapaamiset valvojan kanssa, päihteettömyyden
edellyttäminen, valvonta ja tukeminen sekä erilaiset
toimintaohjelmat, joilla edistetään tuomitun sosiaalista
selviytymistä ja pyritään ehkäisemään
uusintarikollisuutta. Yhdyskuntapalvelurangaistuksesta enintään
30 tuntia voidaan suorittaa osallistumalla Rikosseuraamuslaitoksen
järjestämään tai hyväksymään toimintaan
tai sosiaali- tai terveydenhuollon julkisen tai yksityisen palveluntuottajan
järjestämään, avohoitona toteutettavaan
hoitoon. Yhdyskuntapalveluun rattijuopumuksesta tuomituille on myös
Rikosseuraamuslaitoksessa käytössä liikenneturvaohjelma,
joka keskittyy päihtyneenä ajamisen kysymyksiin.
Valiokunta pitää tärkeänä,
että Rikosseuraamuslaitoksella on käytettävissään
riittävät resurssit seuraamuksiin liittyvien
päihdeohjelmien toteuttamiseen.
Pakkohoito.
Aloitteessa tarkoitettu pakkohoito eli tahdosta riippumaton
hoito on merkityksellistä useiden perustuslaissa turvattujen
perusoikeuksien kannalta.
Perustuslain (731/1999) 7 §:n
1 momentin mukaan jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen vapauteen
ja koskemattomuuteen. Säännöksen 3 momentin
mukaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua
eikä vapautta riistää mielivaltaisesti
eikä ilman laissa säädettyä perustetta.
Perustuslain 9 §:n 1 momentissa säädetään
liikkumisvapaudesta ja 10 §:n 1 momentissa puolestaan
yksityiselämän ja henkilötietojen suojasta.
Perusoikeuksien rajoituksien on täytettävä muun
muassa välttämättömyyden, tarkkarajaisuuden
ja oikeasuhtaisuuden vaatimukset sekä oikeusturvalle asetettavat
edellytykset (ks. PeVM 25/1994 vp, s.
5).
Tahdosta riippumattomasta hoidosta säädetään
muun muassa mielenterveyslaissa (1116/1990)
ja päihdehuoltolaissa (41/1986). Tahdosta
riippumattomaan hoitoon liittyvien rajoitusten tarkoituksena on
potilaan sairauden hoito sekä viime kädessä perustuslain
19 §:ssä säädetyn välttämätöntä huolenpitoa
koskevan oikeuden turvaaminen (ks. HE 113/2001
vp ja PeVL 34/2001 vp).
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on oikeuskäytännössään
todennut, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan
1 kohdan e alakohdan nojalla tapahtuva mielenterveyden hoitoon
liittyvä vapaudenriisto edellyttää lääketieteellistä selvitystä.
Mielenterveyden häiriön on oltava sitä laatua,
että se edellyttää pakkohoitoa (ks. esimerkiksi
Stojanovski v. Makedonia 22.10.2009, kohta 31). Alkoholismin osalta
on edellytetty muun muassa, että vapaudenriistoa lievemmät
keinot eivät ole riittäviä ja olosuhteet edellyttävät
vapaudenriistoa (esimerkiksi Witold Litwa v. Puola 4.4.2000,
kohta 78—79).
Lakivaliokunnan mielestä on selvää,
että tahdosta riippumattoman hoidon automaattinen liittäminen
toistuvien rattijuopumusrikosten seuraamukseksi olisi perustuslain
ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vastaista.
Ehdoton vankeus.
Kansalaisaloitteessa ehdotetaan, että seuraavien kiinnijäämisten
rangaistuksena tulisi olla ehdoton vankeus.
Rattijuopumuksesta (RL 23:3, 1198/2002) voidaan
tuomita enintään kuusi kuukautta vankeutta ja
törkeästä rattijuopumuksesta (RL 23:4, 1198/2002)
kaksi vuotta vankeutta. Kuolemantapauksissa rikoslaki mahdollistaa
jo nykyään huomattavan ankarien rangaistusten
tuomitsemisen (ks. taulukko). Esimerkiksi törkeästä rattijuopumuksesta,
törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä liikenneturvallisuude
vaarantamisesta tuomittava enimmäisrangaistus on 9 vuotta
vankeutta. Lakivaliokunta toteaa, että rikosten rangaistusasteikot
on määritettävä tekojen
haitallisuuden ja paheksuttavuuden eli niiden
rangaistusarvon mukaan (esim. LaVM 3/1998
vp). Nykyisiä rangaistusasteikkoja voidaan pitää tässä valossa
perusteltuina.
Rangaistusten vähimmäis- ja enimmäispituus
eri rikosten yhdistelmätilanteissa
|
|
Lisäksi liik. turv. vaar. |
Lisäksi törkeä liik.
turv. vaar.
|
|
Rattijuopumus + kuolemantuottamus
|
1—240 ps, 14 pv—2
v 6 kk
|
1—240 ps, 14 pv—3
v
|
30—240 ps, 14 pv—4
v
|
| Törkeä rattijuopumus + kuolemantuottamus |
60—240 ps, 14 pv—4
v
|
60—240 ps, 14 pv—4
v
|
60—240 ps, 14 pv—4
v
|
| Rattijuopumus + törkeä kuolemantuottamus |
4 kk—6 v 6 kk |
4 kk—7 v |
4 kk—8 v 6 kk |
| Törkeä rattijuopumus + törkeä kuolemantuottamus |
4 kk—8 v |
4 kk—8 v 6 kk
|
4 kk—9 v |
Valintaa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä sen
sijaan koskee rikoslain 6 luvun 9 § (515/2003),
jonka mukaan määräaikainen, enintään
kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi
(ehdollinen vankeus), jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta
ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän
aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen
tuomitsemista. Rattijuopumuksen osalta yhdyskuntapalvelu on myös
mahdollinen seuraamus, koska rikoslain 6 luvun 11 §:n
(515/2003) mukaan rikoksentekijä,
joka tuomitaan pituudeltaan määrättyyn,
enintään kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen,
tuomitaan sen sijasta yhdyskuntapalveluun, jollei ehdottomien vankeusrangaistusten,
aiempien yhdyskuntapalvelurangaistusten tai muiden painavien syiden ole
katsottava olevan esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle.
Mahdollisena seuraamuksena rattijuopumuksesta voi olla myös
rikoslain 6 luvun 11 a §:n mukainen valvontarangaistus.
Enemmän kuin puolet (57 %) tuomituista
rattijuopumusrikoksista oli vuonna 2012 törkeitä rattijuopumuksia.
Perustunnusmerkistön mukaisia rattijuopumuksia oli 43 prosenttia.
Tavallisesta rattijuopumuksesta (RL 23:3) sakko on nykyisin
lähes yksinomainen rangaistus (94 %). Törkeän
rattijuopumuksen (RL 23:4) normaalirangaistuslaji (72 % tuomituista
rangaistuksista) on 1—5 kuukauden mittainen ehdollinen vankeus
(96 % ehdollisista). Melkein aina (97 %)
ehdolliseen vankeusrangaistukseen liitetään tehosteeksi
oheissakko. Ehdotonta vankeutta tuomitaan noin 10 prosentissa tapauksista. Yhdyskuntapalvelun
ja valvontarangaistuksen yhteenlaskettu osuus on noin 15 prosenttia. Ehdottomista
vankilarangaistuksista 94 prosenttia on 1—8 kuukauden mittaisia.
Sakkoa tuomitaan törkeästä rattijuopumuksesta
3—4 prosentissa tapauksista.
Poikkeuksena edellä todetusta ovat tapaukset, joissa
liikennejuopumukseen liittyy kuolemantuottamus. Yhdistelmästä kuolemantuottamus
ja törkeä rattijuopumus normaalirangaistuslajina
on ehdoton vankeus, ja rangaistuksen pituudet vaihtelevat
noin puolesta vuodesta neljään vuoteen vankeutta.
Tällaisissa tapauksissa tuomitaan siis useiden vuosien
vankeusrangaistuksia myös käytännössä.
Törkeästä rattijuopumuksesta ja törkeästä kuolemantuottamuksesta tuomitaan
keskimäärin vajaat 3 vuotta vankeutta. Tapaukset
ovat harvinaisia, koska yleensä kuolemaan johtaneessa rattijuopumustapauksessa
rattijuoppo kuolee onnettomuudessa itse. Kokonaan sivullisia
uhreja kuolee vuosittain alle 10.
Vankiloissa istuu päivittäin noin 250—400 rattijuopumusrikoksesta
tuomittua.
Valiokunta ei edellä todetun perusteella pidä perusteltuna,
että uusimistilanteissa rattijuoppoudesta tulisi aina tuomita
ehdoton vankeusrangaistus. Valiokunnan mielestä kansalaisaloitteessa
on kuitenkin kiinnitetty aivan oikein huomiota siihen, että rangaistukset
mitataan useimmiten rangaistusasteikon alemmasta päästä. Tämä liittyy
siihen, että rattijuopumuksen — kuten
myös kaiken muun rikollisuuden — luonteeseen kuuluu
se ominaispiirre, että lieviä rikoksia
esiintyy enemmän kuin törkeämpiä rikoksia.
Koska rattijuopumusten rangaistuskäytäntöön
kohdistuu kuitenkin kansalaisaloitteestakin ilmenevällä tavoin
arvostelua, valiokunta pitää perusteltuna,
että hallitus laatii selvityksen rattijuopumuksen rangaistuskäytännöstä.
Selvityksessä tulee erityisesti kiinnittää huomiota kuolemantapauksiin
päätyneiden rattijuopumusten rangaistuskäytäntöön
ja vähimmäis- ja enimmäisrangaistuksiin.
Toisaalta mahdollisuudet vaikuttaa rattijuopumuksiin rangaistuksia
koventamalla ovat heikot tai olemattomat. Rattijuopumusten
osalta ei ole olemassa tutkimusnäyttöä siitä,
että rangaistusten kiristäminen vaikuttaisi rattijuopumusten
määrään. Rangaistuksia tehokkaammin rattijuopumuksiin
voidaan vaikuttaa muilla toimenpiteillä.
Valiokunnan mielestä rangaistuskäytännön ohjaaminen
kuolemaan johtaneissa rattijuopumustapauksissa on mahdollista ilman
lainmuutosta esimerkiksi korkeimman oikeuden ohjaavan rangaistuskäytännön
avulla. Tältä osin myös syyttäjien
rooli on tärkeä, koska hakemalla muutosta rangaistuksen
määrästä syyttäjät
osallistuvat välillisesti oikeudenmukaisen rangaistuskäytännön
muodostumiseen.
Myös julkinen keskustelu rangaistuskäytännön
oikeudenmukaisuudesta yksittäistapauksissa ja yleisesti
on hyvin tärkeää. Julkinen keskustelu
voi toisaalta johtaa yleisen oikeustajun muutosten kautta vähitellen
myös rangaistuskäytännön muutoksiin.
Erityisesti uhrien omaisten tuntemukset ongelmien vähättelystä ovat
hyvin ymmärrettäviä. Tähän
liittyen valiokunta pitää myös
tärkeänä, että rattijuopumusten uhrien
tukijärjestelmistä pidetään
huolta ja että tuomioistuimet kiinnittävät
erityisluonteisissa tilanteissa korostunutta huomiota tuomioiden perusteluihin.
Rattijuoppojen aiheuttamien kuolemantapausten rikosoikeudellinen
arviointi
Kansalaisaloitteessa ehdotetaan, että "rattijuoppojen
aiheuttamat kuolemantapaukset pitää tulkita tapoiksi
ja loukkaantumiset tapon yrityksiksi". Ehdotus on sekä valtiosääntöoikeudellisesti
että rikosoikeudellisesti
ongelmallinen. Rikosoikeudellinen vastuu edellyttää syyksiluettavuutta.
Rikoslain 3 luvun 5 §:n (515/2003) mukaan
rangaistusvastuun edellytyksenä on tahallisuus
tai tuottamus. Syyksiluettavuuden taustalla on yksi rikosoikeuden
perustavista periaatteista, syyllisyysperiaate, joka voidaan viime
kädessä kytkeä perustuslain 1.2 §:ssa
tarkoitettuun ihmisarvon loukkaamattomuuteen.
Rikoslain 21 luvun 1 §:ssä (578/1995)
tarkoitettu tappo on vain tahallisena rangaistava. Tuottamuksesta
aiheutuneet kuolemantapaukset voivat tulla rangaistaviksi
rikoslain 21 luvun 8 §:ssä (578/1995)
tarkoitettuna kuolemantuottamuksena tai luvun 9 §:ssä tarkoitettuna törkeänä kuolemantuottamuksena
(578/1995). Lainsäädännössä on
näin omaksuttu selkeä linja kuolemaan johtavien
tekojen tai laiminlyöntien rikosoikeudellisesta arvioinnista.
Lisäksi tuottamuksellisesti aiheutettuja ruumiinvammoja
ja sairauksia voidaan arvioida RL 20 luvun 10 §:ssä (578/1995)
tarkoitettuina vammantuottamusrikoksina.
Jos henkilö kuljettaa moottorikäyttöistä ajoneuvoa
rattijuopumusta koskevassa sääntelyssä tarkoitetulle
tavalla päihtyneenä ja samalla aiheuttaa
toisen henkilön menehtymisen, tekoa arvioidaan toisen henkilön
menehtymisen suhteen pääsääntöisesti
kuolemantuottamusrikoksena. Mahdollista on näissäkin
tilanteissa rikosoikeudellisesti arvioida kuolemantapausta
tahallisena henkirikoksena, jos ajoneuvoa kuljettaneen henkilön
tahallisuus täyttyy eli jos hän on tarkoittanut
surmata toisen henkilön tai pitänyt toisen henkilön
kuolemaa vähintään tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena.
Jos sen sijaan kategorisesti katsottaisiin, että rattijuopumukseen
syyllistyneen henkilön aiheuttama kuolemantapaus
tulisi rikosoikeudellisesti arvioida tahallisena henkirikoksena, kysymys
olisi syyllisyysperiaatetta loukkaavasta sääntelystä.
Syyllisyysperiaate edellyttää kaikissa tilanteissa
vaatimusta subjektiivisesta syyksiluettavuudesta eli sitä,
että teko voidaan lukea tekijälleen syyksi joko
tahallisena tai tuottamuksellisena. Tappo edellyttää kaikissa tapauksissa,
että tekijä on aiheuttanut toisen kuoleman tahallaan.
Kansalaisaloitteen ehdotus olisi tämän vaatimuksen
kanssa selkeässä ristiriidassa, koska se tarkoittaisi
tietyn teon syyksilukemista tahallisena tekona tilanteissa, joissa tekoon
ei sisälly surmaamistahallisuutta. Edellä esitetyin
perustein kansalaisaloitteen sisältämä ehdotus
on tältä osin oikeudellisesti mahdoton.
Sama koskee kansalaisaloitteessa ehdotettua rattijuoppojen aiheuttamien
loukkaantumisten tulkitsemista tapon yrityksiksi. Pääsääntöisesti kysymys
on tuottamuksellisesti aiheutetuista henkilövahingoista,
joita rikosoikeudellisesti arvioidaan vammantuottamusrikoksina.
Näiden tekojen arviointi tapon yrityksinä olisi
syyllisyysperiaatteen vastaista, koska tapon yritys tekona
edellyttää tahallisuutta.
Valiokunta toteaa myös, että rattijuopumusrikoksen
ja henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen edellytykset
arvioidaan kumpikin erikseen. Henkeen ja terveyteen kohdistuvissa rikoksissa
seurausten aiheuttamisen tapa on yleensä avoin, eikä tunnusmerkistöissä mainita niiden
aiheuttamisen tapaa tai kontekstia.
Promillerajat
Nykyistä pääosin veren alkoholipitoisuuden määrään
perustuvaa rattijuopumuslainsäädäntöä,
joka tuli voimaan vuonna 1977, on muutettu sen jälkeen
niin, että törkeän rattijuopumuksen raja
laskettiin 1,5 promillesta 1,2 promilleen vuonna 1994 ja vuonna
2003 tuli voimaan ns. huumausaineiden nollaraja, eli vähäinenkin määrä huumausainetta
tai sen aineenvaihduntatuotetta veressä ajava syyllistyy
rattijuopumukseen.
Tämän jälkeen on toistuvasti käyty
keskustelua siitä, pitäisikö alkoholipitoisuuden
promillerajaa alentaa 0,5 promillesta 0,2 promilleen. Myös
lakivaliokunnan kuulemien asiantuntijoiden mielipiteet jakautuivat
puolesta ja vastaan.
Hyötyjä ja haittoja punnittaessa on syytä miettiä rikosoikeudellisten
keinojen suhdetta muihin mahdollisesti tehokkaampiin tapoihin vaikuttaa
rattijuopumusrikollisuuteen. Näin on erityisesti, kun mietitään
asiaa liikenneturvallisuuden näkökulmasta. Promillerajoja
koskevassa keskustelussa riidattomana on pidetty sitä, että rajan
alentamisella voisi olla myönteinen signaalivaikutus ja
että alkoholi ja moottoriajoneuvon kuljettaminen eivät
sovi koskaan yhteen. Erimielisyyttä on sen sijaan ollut
siitä, mikä merkitys tälle näkökohdalle
tulee lainsäädännössä antaa.
Kysymystä promillerajan alentamisesta on valtioneuvostossa
viimeksi käsitelty perinpohjaisesti
tieliikenneturvallisuuden parantamista koskevan valtioneuvoston
periaatepäätöksen valmistelun yhteydessä vuonna
2012. Valmistelussa päädyttiin siihen, että nykyinen
rattijuopumuksen promilleraja on perusteltu eikä rajoja
muuteta tällä hallituskaudella. Valtioneuvoston
periaatepäätöksessä kuitenkin
todetaan, etteivät päihteet ja tieliikenne sovi
yhteen, koska vähäinenkin määrä alkoholia
tai muuta päihdettä heikentää kykyä toimia
ajoneuvon kuljettajana. Pienetkin alkoholimäärät
muihin psykoaktiivisiin aineisiin yhdistettyinä lisäävät
onnettomuusriskiä keskimäärin mahdollisesti
yhtä paljon kuin suuret alkoholipitoisuudet veressä.
Lakivaliokunta toteaa, että mainitun periaatepäätöksen
lähtökohdat ovat edelleen voimassa ja perusteltuja.
Lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että valtioneuvoston
periaatepäätöksen valmistelussa nykyisen promillerajan
säilyttämiselle on oikeusministeriöltä saadun
selvityksen mukaan esitetty seuraavia perusteita:
1) Nykyinen promilleraja (0,5 ‰) on liikenneonnettomuusriskin
kannalta perusteltu. Lähes kaikissa kuolemaan johtaneissa
onnettomuuksissa alkoholipitoisuus ylittää törkeän
rattijuopumuksen rajan (1,2 ‰). Kuljettajat, joiden
veren alkoholipitoisuus on 0,2—0,49 promillea,
eivät ole sellainen erityinen riski liikenteelle, johon
olisi perusteltua liittää rikosoikeudellinen
rangaistusseuraamus.
2) Promillerajan laskemisen turvallisuushyödyistä ei
ole näyttöä. Myöskään
Ruotsista ja Norjasta saadut kokemukset eivät tue sitä,
että promillerajan laskeminen vähentäisi
rattijuopumusrikollisuutta kokonaisuutena.
3) Rikollisuuskehitykseen perustuvia syitä muuttaa
rangaistuksia tai promillerajoja ei ole: rattijuopumusonnettomuudet
ovat vähentyneet ja alkoholia nauttineiden osuus liikennevirrassa
on laskenut. Sekä rattijuopumusonnettomuuksissa kuolleiden
että loukkaantuneiden määrä on
2000-luvulla ollut laskussa. Myös poliisin tietoon tulleet
rattijuopumusrikokset ovat vähentyneet.
4) Promillerajan laskeminen aiheuttaisi merkittäviä kustannuksia
esitutkintaviranomaisille ja oikeuslaitokselle. Promillerajan
alentamisen myötä poliisi joutuisi käyttämään
liikennevalvontaan käytettävissä olevia
rajallisia resursseja uusien, entistä lievempien
tapausten tutkintaan. Lievempien tapausten käsittely
vähentäisi poliisin mahdollisuuksia valvoa törkeitä rattijuopumusrikoksia
ja muita vakavia liikennerikoksia.
5) Promillerajan laskemisella on arvioitu olevan ns. signaalivaikutus,
joka vahvistaisi yleistä rattijuopumuksen vastaista asenneilmapiiriä.
Promillerajan muutos merkitsisi kuitenkin samalla sitä,
että sääntelyssä tulisi käytännöllisistä syistä ottaa
käyttöön ns. lievää rattijuopumusta koskeva
rikkomustyyppinen säännös, joka kokonaisuutena
lieventäisi rangaistuksia. Säännöksen
valvominen olisi vaikeaa ja kiinnijäämisriski
olisi siten nykyistä pienempi. Tällainen
muutos saattaisi heikentää rattijuopumusrikosten moitittavuutta
ja antaa viestin siitä, että vähäinen
alkoholin käyttö liikenteessä olisi vain
rikkomus. Tavallisen ja lievän rattijuopumuksen raja hämärtyisi.
Perusoikeuksien rajoittamista koskeviin lähtökohtiin
sisältyvästä perusoikeusrajoitusten hyväksyttävyysvaatimuksesta
seuraa, että kriminalisoinnille on oltava painava yhteiskunnallinen
tarve ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävä peruste
(PeVL 23/1997 vp). Perustuslakivaliokunnan
mukaan rikosoikeutta ei tule käyttää tilanteissa,
joissa kriminalisoinnilla olisi lähinnä symbolinen
merkitys (esim. PeVL 5/2009 vp ja PeVL
29/2001 vp). Lakivaliokunta on puolestaan edellyttänyt,
että säädettävän kriminalisoinnin
tulee olla ennalta ehkäisevä, eli uuden rangaistussäännöksen
on voitava perustellusti olettaa edes jossain määrin
vaikuttavan tarkoitetulla tavalla (LaVL 9/2004
vp). Vakiintuneisiin kriminalisointiperiaatteisiin kuuluvan hyöty-haitta-punninnan
periaatteen mukaan kriminalisoinnilla saavutettavien hyötyjen
on oltava aiheutuvia haittoja suurempia. Käytettävissä olevat
tiedot promillerajan laskemisen vaikutuksista viittaavat siihen,
että muutos ei välttämättä täyttäisi
näitä edellytyksiä.
Edellä mainituista syistä lakivaliokunta ei pidä perusteltuna
käynnistää lainvalmistelua promillerajan
laskemiseksi. Valiokunta pitää kuitenkin tärkeänä,
että hallitus laatii selvityksen, jossa sekä perustunnusmerkistön
mukaisen rattijuopumuksen että törkeän
rattijuopumuksen promillerajan tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan
kokonaisvaltaisesti eri näkökohdat huomioon ottaen.
Valiokunta ehdottaa jäljempänä, että eduskunta
hyväksyy tästä lausuman.
Rattijuopon ilmoittamatta jättämisen kriminalisointi
Kansalaisaloitteessa ehdotetaan, että "rattijuopon
ilmoittamatta jättäminen pitää tehdä rangaistavaksi".
Rikoslain 15 luvun 10 §:ssä säädetään
törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä.
Säännöksen mukaan rangaistavaa on tiettyjen
hankkeilla olevien rikosten ilmoittamatta jättäminen. Rattijuopumusta
tai törkeää rattijuopumusta ei ole säännöksessä mainittu.
Lähtökohta suomalaisessa rikosoikeudessa on, että yleistä velvollisuutta
ilmoittaa rikoksia viranomaisille tai niille, joihin rikokset kohdistuvat,
ei ole, koska tämänkaltainen laaja ilmoitusvelvollisuus
ei olisi Suomen oikeusjärjestykseen soveltuva (HE 6/1997
vp, s. 41/I). Tiettyjen törkeimpien rikosten
ilmoittamatta jättäminen on tästä huolimatta
säädetty rangaistavaksi, mutta säännöksen
soveltamisala on rajattu mahdollisimman suppeaksi kattaen lähinnä erittäin
vakavia ja luonteeltaan harkittuja rikoksia sekä rikoksia, jotka
sisältävät järjestelmällistä valmistelua (HE 6/1997
vp, s. 42/I).
Edellä esitetyt perustelut törkeän
rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskevan
kriminalisoinnin rajaamiselle ja pitämiselle
mahdollisimman suppeana ovat edelleen perusteltuja. Säännös
on syytä rajata koskemaan vain tiettyjen törkeimpien
rikosten ilmoittamatta jättämistä. Rattijuopumus
tai törkeä rattijuopumus eivät ole tällaisia
törkeimpiä rikoksia. Niiden sisällyttäminen
säännökseen olisi epäjohdonmukaista
ja säännöksen taustalla olevan perustavanlaatuisen
tavoitteen vastaista sekä Suomen oikeusjärjestykseen
soveltumatonta. Edellä esitetyn vuoksi kansalaisaloitteessa
tältä osin ehdotettu malli ei ole toteuttamiskelpoinen.
Valiokunta viittaa lisäksi Liikenneturvan TNS Gallupilta
tilaamiin kyselytutkimuksiin, joiden mukaan 92 prosenttia vastaajista
todennäköisesti ilmoittaisi poliisille, jos tuntematon henkilö lähtisi
ajamaan juopuneena (1—3/2012, 4—5/2013).
Ilmoittamisen sääntelylle ei siten vaikuttaisi
olevan merkittävää asiallistakaan tarvetta.
Kokonaisvaltainen lähestymistapa rattijuoppouden ehkäisyyn
Yleiset näkökohdat
Lakivaliokunta pitää tärkeänä tieliikenteen turvallisuuden
parantamista ja rattijuopumusrikosten ennaltaehkäisyä.
Valiokunnan käsityksen mukaan edellä rattijuopumuksen
yleisyyttä ja rattijuopumusonnettomuuksia käsiteltäessä esitetyt
tiedot osoittavat, että ilmiöön on yhteiskunta-
ja oikeuspoliittisin keinoin mahdollista vaikuttaa.
Valiokunta katsoo, että Suomen lainsäädäntö vastaa
jo nykyään varsin pitkälti kansalaisaloitetta
eikä aloitteessa ehdotettujen toimenpiteiden
pohjalta ole perusteltua käynnistää lainvalmistelua.
Kansalaisaloitteella on kuitenkin nostettu tärkeitä kysymyksiä keskustelun
kohteeksi. Julkinen keskustelu ja kampanjointi viestivät,
ettei alkoholi liikenteessä ole hyväksyttävää.
Tämän kansalaisaloitteen yhteydessä käyty ja
käytävä keskustelu on omiaan vaikuttamaan rattijuopumuksen
vastaiseen asenneilmapiiriin ja edistämään
liikenneturvallisuustyötä.
Suomessa on tehty pitkään suunnitelmallista ja
tavoitteellista liikenneturvallisuustyötä, jonka
johdosta tieliikenteessä on voitu säästää lukuisia
ihmishenkiä. Rattijuopumusonnettomuuksiin liittyvien kuolemien
ja loukkaantumisten määrä on laskussa,
samoin poliisin tietoon tullut rattijuopumusrikollisuus ja ratsiatutkimuksista
ilmenevä kokonaisrikollisuus. Lakivaliokunnan
mielestä yhteiskunnan resurssit tulee kohdistaa
ennen kaikkea sellaisiin keinoihin, joiden tiedetään
olevan vaikuttavia ja tehokkaita ja joiden hyödyt ylittävät
selvästi toimiin liittyvät kustannukset.
Valiokunnan käsityksen mukaan rattijuopumuksia voidaan
ehkäistä ennen kaikkea edistämällä alkolukon
käyttöä ja panostamalla liikenteen valvontaan.
Myös päihdepolitiikka ja erityisesti päihdeongelmien
hoito ja ehkäisy samoin kuin alkoholin kokonaiskulutus
ovat yhteydessä rattijuopumukseen. Erityisen tärkeää on
nuorten hoitoonohjaus.
Suurin vaikuttavuus rattijuopumusrikoksiin olisi saavutettavissa
alkolukkojen yleistymisellä. Tältä osin
valtioneuvoston tulisi toimia aktiivisesti EU:ssa alkolukon saamiseksi
pakolliseksi varusteeksi uusiin ajoneuvoihin.
Valiokunnan ehdotukset
Valiokunta ehdottaa, että eduskunta hyväksyy kuusi
kansalaisaloitteeseen liittyvää lausumaa.
Alkolukko.
Suomi on ollut Euroopassa edelläkävijä alkolukon
käytössä. Suomessa alkolukon käyttö aloitettiin
vuonna 2005, jolloin käynnistettiin rattijuopumukseen syyllistyneille
kuljettajille tarkoitettu kokeilu alkolukolla valvotusta ajo-oikeudesta.
Valvottu ajo-oikeus vakinaistettiin vuonna 2008, minkä jälkeen
alkolukon käyttö on vähitellen yleistynyt.
Alkolukolla valvottuun ajo-oikeuteen määrättyjen
osuus kaikista rattijuopumuksesta tuomituista on kuitenkin edelleen
varsin alhainen. Vuonna 2012 käräjäoikeuksissa
tuomittiin rattijuopumusrikoksista yhteensä 16 080
henkilöä (Tilastokeskus) ja valvottuja ajo-oikeuksia myönnettiin
511 (Trafi). Alkolukolla valvotun ajo-oikeuden asemaa on tämän
vuoksi tarpeen vahvistaa.
Tieliikenteen turvallisuuden parantamisesta annetun valtioneuvoston
periaatepäätöksen (5.12.2012) mukaan
valvotun ajo-oikeuden asemaa tulisi vahvistaa niin, että tuomioistuin
määrää valvotun ajo-oikeuden
rattijuopumukseen syyllistyneen annettua siihen suostumuksensa. Nykyisin
rattijuopumuksesta epäilty joutuu erikseen pyytämään
valvottua ajo-oikeutta (ks. Laki alkolukolla valvotusta ajo-oikeudesta
2.1 §, 439/2008),
minkä vuoksi valvottuja ajo-oikeuksia jää määräämättä,
vaikka edellytykset muutoin täyttyisivät. Lakivaliokunta
pitää voimassa olevan lain muuttamista perusteltuna.
Edellä todetun perusteella valiokunta ehdottaa, että eduskunta
hyväksyy lausuman siitä, että hallituksen
on ryhdyttävä kiireellisesti toimiin alkolukon
käytön lisäämiseksi (Valiokunnan lausumaehdotus
1). Viranomaisaloitteeseen perustuvalla lainsäädännöllä pyrittäisiin
osaltaan alkolukkojen yleistymiseen.
Ajon keskeyttäminen.
Pakkokeinolaissa (806/2011), tieliikennelaissa
(267/1981) tai poliisilaissa
(872/2011) ei tällä hetkellä säädetä nimenomaisesti
ajon keskeyttämisestä taikka ajoneuvon avainten
haltuun ottamisesta tai takavarikoimisesta rattijuopumustapauksissa.
Pakkokeinolain 7 luvun 1 §:ssä säädetään takavarikoimisen
edellytyksistä ja 8 §:ssä haltuun
ottamisesta takavarikoimista varten. Rattijuopumusrikoksissa säännöksiä voidaan
kuitenkin soveltaa lähinnä silloin, kun rikoslain
10 luvun mukaiset edellytykset menettämisseuraamukselle
täyttyvät.
Tieliikennelain 63 §:ssä (387/2011)
säädetään ajoneuvon kuljettajaa
koskevista yleisistä vaatimuksista. Säännöksen
mukaan ajoneuvoa ei saa kuljettaa se, jolta sairauden, vian, vamman tai
väsymyksen vuoksi taikka muusta vastaavasta syystä puuttuvat
siihen tarvittavat edellytykset. Säännökseen
ei kuitenkaan liity erityisiä turvaamistoimia, vaan säännöksen
rikkominen on rangaistavaa tieliikennelain 103 §:n
(567/2005) mukaisena liikennerikkomuksena.
Tieliikennelain 92 m §:ssä (401/2005)
säädetään pakkokeinoista tieliikenteen
sosiaalilainsäädännön noudattamisen
osalta. Säännöksen 2 momentin
mukaan, jos on perusteltua syytä epäillä,
että kuljettaja on rikkonut ajoaikoja, taukoja
tai lepoaikoja koskevia ajo- ja lepoaika-asetuksen tai ajopiirturiasetuksen
säännöksiä tai AETR-sopimuksen
määräyksiä, poliisi-, tulli- tai
rajavartiomies voi estää kuljettajaa jatkamasta
ajoa, kunnes säädetty tai määrätty
tauko tai lepoaika on pidetty.
Poliisilain 2 luvun 10 §:ssä säädetään
rikoksilta ja häiriöiltä suojaamisesta.
Säännöksen 2 momentin mukaan
henkilö voidaan ottaa kiinni, jos paikalta poistaminen
on todennäköisesti riittämätön
toimenpide "eikä rikosta voida muuten estää taikka
häiriötä tai vaaraa muuten poistaa".
Esitöiden (HE 224/2010 vp,
s. 79/I) mukaan säännös vastaa
aikaisemmin voimassa olleen poliisilain (493/1995)
20 §:n 3 momenttia. Tätä aikaisempaa
säännöstä koskevan hallituksen
esityksen (HE 57/1994 vp) mukaan vaaran
poistamisella voidaan tarkoittaa esimerkiksi ajoneuvoon pyrkivän
henkilön ajoon lähdön estämistä ottamalla
ajoneuvon avaimet tilapäisesti poliisimiehen tai muun henkilön
haltuun. Säännöksen sanamuoto mahdollistaa
sellaisen tehtävän mukaisen toiminnan, jolla häiriön aiheuttajan
tai rikokseen todennäköisesti syyllistyvän
henkilön toiminta voidaan estää vapaudenriistoa
selvästi lievemmin keinoin.
Säännöksen soveltamista rajoittaa
sen 1 momentti, jossa luetellaan ne rikostyypit, joiden estämiseksi
säännöksen mukaisiin toimenpiteisiin
voidaan ryhtyä. Oikeus paikalta poistamiseen syntyy vain
silloin, jos henkilön uhkausten tai muun käyttäytymisen
perusteella on perusteltua syytä olettaa tai hänen
aikaisemman käyttäytymisensä perusteella
on todennäköistä, että hän syyllistyisi
henkeen, terveyteen, vapauteen, kotirauhaan tai omaisuuteen
kohdistuvaan rikokseen taikka aiheuttaisi huomattavaa
häiriötä tai välitöntä vaaraa
yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle.
Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on ratkaisussaan (26.1.2001,
1877/4/99) katsonut, että koska aikaisemman
poliisilain 20 §:n mukaisilla toimenpiteillä puututaan
keskeisiin perusoikeuksiin, kuten henkilökohtaiseen
vapauteen ja koskemattomuuteen, on niiden edellytyksiä tulkittava
ahtaasti. Apulaisoikeusasiamies on arvioinut, että esimerkiksi
pelkästään ajo-oikeudetta ajon ei voitane
katsoa aiheuttavan säännöksessä tarkoitettua
välitöntä vaaraa yleiselle turvallisuudelle.
Epäillyn rattijuopumuksen kohdalla tilanne saattaa apulaisoikeusasiamiehen mukaan
kuitenkin usein olla toisenlainen.
Vähäinenkin määrä alkoholia
tai muuta päihdettä saattaa toisinaan heikentää henkilön
kykyä toimia ajoneuvon kuljettajana. Päihteettömään tieliikenteeseen
pyrkivä liikennepolitiikka edellyttää,
että päihteiden käyttöön
liikenteessä voidaan tarvittaessa puuttua myös
turvaamistoimin. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa,
että eduskunta hyväksyy lausuman, jonka mukaan valtioneuvoston
piirissä on valmisteltava lainsäädäntöehdotukset
siitä, että valvontaviranomaiselle annetaan toimivalta
keskeyttää alkoholin tai muun päihdyttävän
aineen vaikutuksen alaisena ajoneuvoa kuljettavan henkilön
ajo, vaikka teko ei sellaisenaan täyttäisi rattijuopumusrikoksen
tunnusmerkistöä (Valiokunnan lausumaehdotus
2). Edellytyksenä tulisi tällöin olla,
että päihtymys selvästi vaikuttaa kuljettajan
ajokykyyn. Ajon keskeyttäminen olisi luonteeltaan turvaamistoimi
eikä kriminalisointi, eikä siihen liittyisi rangaistusseuraamuksia. Toimenpide
ei johtaisi myöskään ajo-oikeusseuraamukseen.
Viranomaisen hallinnollisella toimenpiteellä, ajon mahdollisella
keskeyttämisellä ja avainten poisottamisella voitaisiin
yksittäistapauksissa mahdollisesti välttää onnettomuuksia,
ja sillä saattaisi myös olla jonkinasteinen päihteiden
käyttöä ja määrää tieliikenteessä vähentävä vaikutus.
Selvitys promillerajojen tarkoituksenmukaisuudesta.
Valiokunta ehdottaa, että eduskunta hyväksyy
lausuman, että hallitus laatii selvityksen, jossa
sekä perustunnusmerkistön mukaisen rattijuopumuksen
että törkeän rattijuopumuksen
promillerajan tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan kokonaisvaltaisesti
eri näkökohdat huomioon ottaen (Valiokunnan
lausumaehdotus 3).
Selvitys rangaistuskäytännöstä ja
-asteikoista.
Valiokunta ehdottaa, että eduskunta hyväksyy lausuman,
että hallituksen tulee laatia selvitys rattijuopumuksen
rangaistuskäytännöstä. Selvityksessä tulee
erityisesti kiinnittää huomiota kuolemantapauksiin
päätyneiden rattijuopumusten rangaistuskäytäntöön
ja vähimmäis- ja enimmäisrangaistuksiin
(Valiokunnan lausumaehdotus 4).
Nuorten rattijuopumuksesta epäiltyjen päihdetilanteen
kartoitus.
Hallitus on valmistellut rattijuopumuksesta kiinnijääneille
alle 25-vuotiaille mahdollisuutta osallistua päihdetilannetta koskevaan
kartoitukseen sosiaali- ja terveysviranomaisen kanssa
Tie selväksi -mallin mukaisesti
(Valtioneuvoston periaatepäätös kolmannesta
sisäisen turvallisuuden ohjelmasta 14.6.2012 ja valtioneuvoston
periaatepäätös tieliikenteen
turvallisuuden parantamisesta 5.12.2012).
Tie selväksi -mallin kokeiluissa tavoitteena on
ollut kehittää poliisin ja sosiaalitoimen toimintatapoja
motivoida rattijuopumuksesta epäiltyjä henkilöitä hallitsemaan
päihteiden käyttöään
ja muuttamaan riskikäyttäytymistään siten,
että uusintarattijuopumukset vähenisivät. Kyse
on nopean puuttumisen mallista, jossa poliisin ja sosiaalityöntekijän
kiinteällä yhteistyöllä nuoren
päihdetilanteesta keskustellaan hänen
kanssaan mahdollisimman nopeasti kiinnijäämisen
jälkeen. Poliisille ja sosiaalitoimelle on jo
laadittu toimintaohjeet ja tarvittavat lomakkeet, joilla
kiinnijäänyt rattijuoppo saatetaan viivytyksettä päihdekeskusteluun
ja tarvittaessa päihdehoitoon.
Mallin jatkovalmistelussa on päädytty siihen, että erityisesti
alle 25-vuotiaiden rattijuoppojen päihdekeskustelut voitaisiin
käynnistää koko maassa ilman lainsäädäntömuutoksia.
Erillisten hankkeiden toteuttamisen sijasta on nähty tarkoituksenmukaisempana
koota samantyyppisiä toimintamalleja yhteen. Alle 25-vuotiaiden
rattijuopumuksia koskevan hankkeen varteenotettavin yhteistyökumppani
on Ankkuri-malli, jossa poliisi ja sosiaali- ja terveystoimi puuttuvat
alaikäisten rikolliseen käyttäytymiseen,
selvittävät nuoren asiakkaan elämäntilannetta
ja avun tarvetta kokonaisvaltaisesti ja ohjaavat nuoren tarkoituksenmukaisen
avun/tuen piiriin.
Valiokunta katsoo saamansa selvityksen perusteella,
että sekä Ankkuri- että Tie selväksi -malli
tulisi panna toimeen valtakunnallisesti yhteistyössä poliisin
ja sosiaali- ja terveystoimen kanssa.
Edellä todetun perusteella valiokunta ehdottaa, että eduskunta
hyväksyy lausuman siitä, että hallituksen
on tehostettava nuorten rattijuopumuksesta epäiltyjen päihdetilanteen
kartoitusta ja siihen liittyviä jatkotoimia (Valiokunnan
lausumaehdotus 5).
Kokonaisvaltainen toimenpideohjelma rattijuoppouden ehkäisemiseksi.
Suomessa on tehty pitkään suunnitelmallista
ja tavoitteellista liikenneturvallisuustyötä.
Valtioneuvosto on hyväksynyt 5.12.2012
periaatepäätöksen tieliikenteen turvallisuuden
parantamiseksi. Toimenpideohjelman alun perustelujen mukaan
ohjelma sisältää vuosina 2012—2014
valmisteltavia toimenpiteitä. Lakivaliokunta ehdottaa,
että eduskunta hyväksyy lausuman, että hallitus valmistelee
uuden kokonaisvaltaisen periaatepäätöksen
liikenneturvallisuuden parantamiseksi (Valiokunnan lausumaehdotus
6).