Perustelut
Esityksen taustaa
Eduskunta hyväksyi maaliskuussa 2011 uuden esitutkintalain
ja uuden pakkokeinolain. Lait tulevat voimaan vuoden 2014 alussa.
Nyt käsiteltävässä esityksessä näitä lakeja
ehdotetaan muutettaviksi, koska laeissa on jo ennen niiden voimaantuloa
havaittu eräitä muutos- ja täydentämistarpeita.
Perustuslakivaliokunta pitää tällaista
menettelyä varsin erikoislaatuisena etenkin, kun muutosehdotuksia
on lukuisia ja osa niistä on melko merkittäviäkin.
Menettelylle ei kuitenkaan sinänsä ole valtiosääntöisiä esteitä.
Perustuslakivaliokunta on arvioinut vuoden 2014 alusta voimaan
tulevia esitutkintalakia (myöhemmin: uusi esitutkintalaki)
ja pakkokeinolakia (myöhemmin: uusi pakkokeinolaki) lausunnossaan PeVL
66/2010 vp. Valiokunta piti tuolloin useita uuden
pakkokeinolakiehdotuksen säännöksiä perustuslain
kannalta ongelmallisina ja edellytti niiden muuttamista, jotta lakiehdotus
voitiin käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Huomionarvoista on, että nyt ehdotetaan muutettaviksi myös
eräitä sellaisia säännöksiä,
jotka saivat lopullisen muotonsa perustuslakivaliokunnan mainitun
lausunnon pohjalta. Tällaisia ovat pakkokeinolain televalvontaa
ja sen edellytyksiä koskeva 10 luvun 6 §:n 2 momentti
sekä salaisella pakkokeinolla saadun ylimääräisen
tiedon käyttämistä koskeva 10 luvun
56 §:n 1 momentti. Valiokunta toteaa, että näiden
osalta tarkastelun perustana on sen asioista antama aiempi lausunto.
Valiokunta pitää kuitenkin tarpeellisena tietyin
osin täsmentää ja tarkistaa lausunnossa
esitettyjä arvioita.
Televalvonta ja sen edellytykset
Arvioinnin lähtökohdat.
Uuden pakkokeinolain 10 luvun 6 §:n 2 momentti sisältää televalvonnan
perusterikosten luettelon. Esitutkintaviranomaiselle voidaan ehdotuksen
mukaan antaa lupa kohdistaa televalvontaa rikoksesta epäillyn hallussa
olevaan tai hänen oletettavasti muuten käyttämäänsä teleosoitteeseen
tai telepäätelaitteeseen, jos epäiltyä on
syytä epäillä teleosoitetta tai telepäätelaitetta
käyttäen tehdystä, automaattiseen tietojenkäsittelyjärjestelmään
kohdistuneesta luvattomasta käytöstä,
vahingonteosta, viestintäsalaisuuden
loukkauksesta tai tietomurrosta (3 kohta) taikka lapsen houkuttelemisesta
seksuaalisiin tarkoituksiin (4 kohta).
Televalvonnalla tarkoitetaan uuden pakkokeinolain 10 luvun 6 §:n
1 momentin mukaan tunnistamistietojen hankkimista viestistä,
joka on lähetetty viestintäverkkoon kytketystä teleosoitteesta
tai telepäätelaitteesta taikka vastaanotettu tällaiseen
osoitteeseen tai laitteeseen sekä teleosoitteen
tai telepäätelaitteen sijaintitiedon hankkimista
taikka teleosoitteen tai telepäätelaitteen käytön
tilapäistä estämistä.
Televalvontaa koskevia säännösehdotuksia on
arvioitava perustuslain 10 §:n 2 ja 3 momentin kannalta.
Kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on
2 momentin mukaan loukkaamaton. Lailla voidaan kuitenkin 3 momentin
perusteella säätää välttämättömistä rajoituksista
viestin salaisuuteen muun muassa yksilön tai yhteiskunnan
turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavien rikosten tutkinnassa.
Luottamuksellisen viestin salaisuutta koskevan perustuslakisääntelyn
ensisijaisena tarkoituksena on suojata luottamukselliseksi tarkoitetun
viestin sisältö ulkopuolisilta. Sääntely
turvaa jokaiselle oikeuden luottamukselliseen viestintään
ilman, että ulkopuoliset saavat oikeudettomasti tiedon
hänen lähettämiensä tai hänelle osoitettujen
luottamuksellisten viestien sisällöstä.
Säännös ei suojaa vain viestin lähettäjää, vaan
kyseessä on molempien viestinnän osapuolten perusoikeus
(HE 309/1993 vp, s. 53—54, PeVL
19/2008 vp, s. 3 ja PeVL 59/2006
vp, s. 2/I).
Yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavien
rikosten piiriin kuuluvat esimerkiksi huumausainerikokset, törkeät
väkivaltarikokset, maan- ja valtiopetosrikokset (HE
309/1993 vp, s. 54/II) samoin kuin törkeä lapsen
seksuaalinen hyväksikäyttö, törkeä vahingonteko
ja tietyin edellytyksin eräät törkeät
talousrikokset (PeVL 36/2002 vp, s.
4—5).
Perustuslain sääntely antaa turvaa myös
sellaisille muillekin kuin viestin sisältöä koskeville
tiedoille, joilla voi olla merkitystä viestin säilymiselle
luottamuksellisena. Tällaisia ovat tyypillisesti esimerkiksi
viestien tunnistamistiedot (HE 309/1993 vp,
s. 53/II). Tunnistamistiedot jäävät
valiokunnan vakiintuneen käytännön mukaan
kuitenkin luottamuksellisen viestin salaisuutta suojaavan perusoikeuden
ydinalueen ulkopuolelle (ks. esim. PeVL 6/2012
vp, s. 3/II, PeVL 66/2010 vp,
s. 7/I, PeVL 29/2008 vp, s. 2/II).
Valiokunta on tältä osin pitänyt mahdollisena,
että tunnistamistietojen saaminen jätetään
sitomatta tiettyihin rikostyyppeihin, jos sääntely
muutoin täyttää perusoikeuksien yleiset
rajoitusedellytykset (ks. esim. PeVL 66/2010 vp,
s. 7/I, PeVL 29/2008 vp, s.
2/II).
Pakkokeinolakiehdotuksen 10 luvun 6 §:n 2 momentin
3 kohta.
Ehdotettu 3 kohdan sääntely koskee tunnistamistietojen
hankkimista sellaisissa tapauksissa, joissa on syytä epäillä automaattiseen
tietojenkäsittelyjärjestelmään
kohdistunutta rikosta. Tässä mielessä se
vastaa perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella (PeVL 8/1994 vp)
säädetyn voimassa olevan pakkokeinolain (myöhemmin:
nykyinen pakkokeinolaki) 5 a luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohdan sisältöä.
Valiokunta katsoi mainitussa ennen perusoikeusuudistuksen voimaantuloa
antamassaan lausunnossa, että ehdotetun laajuinen kajoaminen
puhelinsalaisuuteen oli puuttumisvaltuuden taustalla olevan tärkeän
ja hyväksyttävänä pidettävän
merkittävän yhteiskunnallisen intressin vuoksi
sekä menettelyyn liittyvät oikeusturvajärjestelyt
huomioon ottaen toteutettavissa tavallisessa laissa. Nyt ehdotetun
sääntelyn erona nykyiseen pakkokeinolakiin verrattuna
on se, että ehdotuksessa on erikseen mainittu ne rikokset — luvaton
käyttö, vahingonteko, viestintäsalaisuuden
loukkaus ja tietomurto — joiden yhteydessä televalvonta
voi olla mahdollista. Siten ehdotusta voidaan pitää nykyistä sääntelyä rajoitetumpana.
Lausunnossaan PeVL 66/2010 vp perustuslakivaliokunta
puolestaan arvioi ehdotusta, jonka perusteella televalvonta olisi
ollut mahdollista, kun henkilöä on syytä epäillä mistä tahansa
teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen
tehdystä rikoksesta ilman enimmäisrangaistusvaatimusta.
Valiokunta totesi, että näin voidaan syyllistyä esimerkiksi
kunnianloukkaukseen tai minkä tahansa rikoksen yllytykseen
(s. 7/I). Tuolloin arvioitavana ollut ehdotus, jonka edellytyksenä ei
siis ollut rikoksen kohdistuminen tietojärjestelmään,
oli nyt ehdotettua — ja nykyistä sääntelyä vastaavaa — säännöstä laajempi.
Tältä osin valiokunta katsoi, että ehdotetut
muutokset olisivat laajentaneet televalvonnan myös sellaisiin
rikoksiin, joita ei voida pitää perustuslaissa tarkoitettuina
yksilön ja yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa
vaarantavina rikoksina. Sen vuoksi sääntely oli
rajattava koskemaan mainitun tyyppisiä tai niihin törkeysasteeltaan verrattavia
rikoksia. Valiokunta ei siis ottanut kantaa siihen, olisiko nykyisen
pakkokeinolain 5 a luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohtaa
vastaava sääntely ollut mahdollista säätää tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.
Ehdotusta nyt arvioitaessa on ensinnäkin syytä todeta,
että luvaton käyttö, vahingonteko, viestintäsalaisuuden
loukkaus ja tietomurto eivät yleisesti ottaen ole perustuslaissa
tarkoitettuja yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa
vaarantavia rikoksia. Niiden rangaistusmaksimi on yksi vuosi vankeutta.
Toisaalta niillä voi automaattiseen tietojenkäsittelyjärjestelmään
kohdistuessaan olla merkittäviäkin yhteiskunnan
toimintaan ja etenkin yksilöiden yksityiselämän
suojaan ja luottamuksellisen viestin salaisuuden suojaan ulottuvia
haitallisia vaikutuksia.
Hallituksen esityksen perusteluissa (HE 14/2013
vp, s. 19) on selitetty seikkaperäisesti, miksi
uuden pakkokeinolain 10 luvun 7 §:n mukainen suostumusperusteinen
televalvonta ei käytännössä ole
tietoverkossa tapahtuvien rikosten osalta riittävä keino
rikosten selvittämiseen. Ehdotuksen yhtenä tarkoituksena
onkin mahdollistaa se, että esitutkintaviranomainen voi
saada tuomioistuimelta luvan tunnistamistietojen hankkimiseen viestistä ilman
kaikkien ketjuun kuuluvien laitteen haltijoiden suostumusta. Valiokunnan
saaman selvityksen mukaan vastaavanlaisia tietoverkon ominaisuuksiin
liittyviä ongelmia on muitakin. Yhteistä näille
on se, että tietojenkäsittelyjärjestelmään
kohdistunutta luvatonta käyttöä, vahingontekoa,
viestintäsalaisuuden loukkausta ja tietomurtoa ei käytännössä useinkaan
pystytä lainkaan selvittämään
tai estämään ilman televalvontaa.
Ehdotettu sääntely on täsmällisesti
rajattu sellaisiin perusterikoksiin, joita toteutetaan verkkoympäristössä ja
joita tehtäessä tyypillisesti tunkeudutaan tai
on tunkeuduttu luvatta kohdekoneelle tai -järjestelmään
joko haittaohjelmia tai muita vastaavia keinoja käyttäen.
Siten esimerkiksi muuhun kuin tietojenkäsittelyjärjestelmään
kohdistuva luvaton käyttö ja vahingonteko eivät
kuulu sääntelyn piiriin. Perusoikeuden rajoitukselle
on tässä tapauksessa lisäksi painava
yhteiskunnallinen tarve ja perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävät perusteet. Rajoitusta
voidaan pitää siinä mielessä välttämättömänä,
että säännöksessä tarkoitettuja
rikoksia ei käytännössä pystytä useinkaan
selvittämään tai estämään
ilman televalvontaa. Kun lisäksi on kysymys luottamuksellisen
viestin salaisuutta suojaavan perusoikeuden ydinalueen ulkopuolelle
jäävien tunnistamistietojen saamisesta, ei ehdotetulle
sääntelylle ole valiokunnan mielestä perustuslaista
johtuvaa estettä.
Perustuslakivaliokunta huomauttaa, että uuden pakkokeinolain
10 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan televalvontaan voidaan
antaa lupa. Kuten esityksen perusteluissakin mainitaan (HE 14/2013
vp, s. 21/I), asia on aina tuomioistuimen harkinnassa.
Pakkokeinojen käyttöä ja pakkokeinon
käytöstä päättämistä ohjaavat
säännökset saattavat johtaa siihen, että tuomioistuin ei
myönnä lupaa televalvonnan käyttöön,
vaikka rikosnimike sinänsä oikeuttaisikin käyttöön.
Valiokunta painottaa tässä yhteydessä yleisesti pakkokeinolakiin
sisältyvien yleisten periaatteiden sekä salaisten
pakkokeinojen käytön yleisten ja erityisten edellytysten
merkitystä sekä esitutkintaviranomaisen hakiessa
lupaa että tuomioistuimen harkitessa luvan myöntämistä (ks. myös
KKO 2007:7 ja KKO 2009:54). Erityisen tärkeää tämä on,
kun kysymys on luvan hakemisesta ja myöntämisestä törkeysasteeltaan
suhteellisen vähäisen rikoksen tutkimiseen. Tuomioistuimen
on näissä tapauksissa huolellisesti harkittava
luvan myöntämisen tarve ja laajuus.
Pakkokeinolakiehdotuksen 10 luvun 6 §:n 2 momentin
4 kohta.
Ehdotettu 4 kohdan sääntely koskee mahdollisuutta
tunnistamistietojen hankkimiseen sellaisissa tapauksissa, joissa
epäiltyä on syytä epäillä lapsen
houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin. Kyseisestä rikoslain 20 luvun
8 b §:ssä rangaistavaksi säädetystä rikoksesta
voidaan tuomita rangaistukseksi sakkoa tai enintään
vuosi vankeutta. Perustuslakivaliokunta ei uutta pakkokeinolakia
koskeneessa lausunnossaan pitänyt perustuslain kannalta ongelmallisena
televalvontamahdollisuuden ulottamista seksikaupan kohteena olevan
henkilön hyväksikäyttöön
(rikoslain 20 luvun 8 §), josta voidaan tuomita rangaistukseksi
sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta
(PeVL 66/2010 vp, s. 7). Ehdotuksessa
on kysymys lapsen erityinen suojan tarvekin huomioon ottaen selvästi
sellaisesta rikoksesta, jota voidaan pitää perustuslain
10 §:n 3 momentissa tarkoitettuna yksilön turvallisuutta
vaarantavana rikoksena ja jonka yhteydessä tunnistamistietojen
saamisen mahdollisuus ei ole perustuslain kannalta ongelmallista.
Ylimääräisen tiedon käyttäminen
Ylimääräisellä tiedolla
tarkoitetaan uuden pakkokeinolain 10 luvun 55 §:n mukaan
telekuuntelulla, televalvonnalla, tukiasematietojen hankkimisella
ja teknisellä tarkkailulla saatua tietoa, joka ei liity
rikokseen tai joka koskee muuta rikosta kuin sitä, jonka
tutkintaa varten lupa tai päätös on annettu.
Ylimääräistä tietoa saa käyttää uuden
pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 momentin mukaan rikoksen
selvittämisessä, kun tieto koskee sellaista rikosta,
jonka tutkinnassa olisi saatu käyttää sitä pakkokeinoa,
jolla tieto on saatu. Saman momentin mukaan ylimääräisen
tiedon käyttämisestä päättää tuomioistuin silloin,
kun kyseinen ylimääräinen tieto on saatu pakkokeinolla,
jonka käyttämisestä päättää tuomioistuin.
Nyt käsiteltävänä olevan ehdotuksen mukaan
momenttia täydennetään siten, että ylimääräistä tietoa
saa edellä mainitun edellytyksen täyttymisen lisäksi
käyttää myös, jos rikoksesta
säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi
vuotta vankeutta ja jos ylimääräisen
tiedon käyttämisellä voidaan olettaa
olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen
selvittämiselle. Momenttia ehdotetaan täsmennettäväksi
myös siten, että ylimääräisen
tiedon käyttämisestä näyttönä päättää tuomioistuin
pääasian käsittelyn yhteydessä.
Lisäksi momenttiin ehdotetaan lisättäväksi
viittaussäännös, jossa todetaan, että ylimääräisen
tiedon käyttämisen kirjaamisesta esitutkintapöytäkirjaan
säädetään esitutkintalaissa
ja ilmoittamisesta haastehakemuksessa oikeudenkäynnistä rikosasioissa
annetussa laissa.
Uuden pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n sääntely
sai sisältönsä perustuslakivaliokunnan
lausunnon perusteella (PeVL 66/2010 vp).
Hallitus oli tuolloin esittänyt (HE 222/2010
vp), että ylimääräistä tietoa
saisi käyttää rikoksen selvittämisessä,
kun tieto koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa olisi saatu
käyttää pakkokeinoa, jolla tieto on saatu,
tai josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään
kaksi vuotta vankeutta. Lisäksi ehdotettiin, että ylimääräistä tietoa
saisi käyttää myös varkauden
ja kätkemisrikoksen selvittämisessä.
Valiokunta arvioi tuolloista ehdotusta perustuslain 10 §:n
3 momentin kannalta, jonka mukaan lailla voidaan säätää välttämättömistä rajoituksista
viestin salaisuuteen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta
taikka kotirauhaa vaarantavien rikosten tutkinnassa. Säännösehdotusta
pidettiin ongelmallisena ensinnäkin sen vuoksi, että sen
lähtökohtana oli yksinomaan perusterikos, vaikka
pakkokeinosta päätettäessä on
otettava huomioon kyseistä pakkokeinoa koskevat edellytykset
ja 10 luvun 2 §:ssä olevat salaisten pakkokeinojen
käytön yleiset edellytykset. Lisäksi
luvan myöntämisen todettiin olevan aina harkinnanvarainen
päätös. Toiseksi ehdotettu sääntely
olisi ulottanut 10 luvun 55 §:ssä mainittujen
salaisten pakkokeinojen käyttöalan huomattavasti
laajemmalle kuin mitä niiden käytön edellytyksistä luvussa
muutoin säädetään. Lausunnossa
viitattiin esimerkinomaisesti siihen, että telekuuntelun
edellytyksenä olevat perusterikokset ovat huomattavan vakavia
verrattuna esimerkiksi varkauteen, josta voidaan tuomita sakkoon
tai vankeuteen enintään puoleksitoista vuodeksi.
Perustuslakivaliokunta päätyi siihen, että säännösehdotusta
oli muutettava siten, että ylimääräisen
tiedon käyttämisestä päättää tuomioistuin
silloin, kun kyseinen ylimääräinen tieto
on saatu pakkokeinolla, jonka käyttämisestä päättää tuomioistuin.
Lisäksi edellytettiin, että ylimääräistä tietoa
saadaan käyttää vain niiden rikosten
tutkintaan, joiden tutkintaan kyseisen pakkokeinon käytöstä olisi
voitu päättää. Valiokunta esitti
kannanottonsa tältä osin tavallisen lain säätämisjärjestyksen
käyttämisen edellytyksenä.
Nyt hallitus ehdottaa säännöstä,
jossa enimmäisrangaistusvaatimus on täsmälleen
sama — kaksi vuotta vankeutta — kuin perustuslakivaliokunnan
perustuslainvastaiseksi katsomassa aiemmassa ehdotuksessa. Tältä osin
ehdotetun sääntelyn ongelmakin on siten sama kuin
valiokunnan viime vaalikaudella arvioimassa ehdotuksessa. Ehdotukseen
sisältyvät sinänsä mainitun
lausunnon valossa myönteisinä pidettävät muutokset — varkauden
ja kätkemisrikoksen pois jättäminen sekä ylimääräisen
tiedon käyttämisen edellytysten asiallinen kytkeminen
uuden pakkokeinolain 10 luvun 2 §:n salaisten pakkokeinojen
käytön yleisiin edellytyksiin (vaatimus siitä,
että tiedon käyttämisellä voidaan
olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys
rikoksen selvittämiselle) — eivät riitä poistamaan
tätä ongelmallisuutta.
Edellä mainitun valossa perusteltua on edellyttää,
että ylimääräistä tietoa
saisi käyttää rikoksen selvittämisessä vain,
jos tieto koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa olisi saatu
käyttää sitä pakkokeinoa, jolla
tieto on saatu. Perustuslakivaliokunta kiinnittää kuitenkin
huomiota hallituksen esityksessä esitettyihin laajoihin
ja pääosin asianmukaisiin perusteluihin siitä,
minkä vuoksi ylimääräistä tietoa
pitäisi voida käyttää myös
muiden rikosten selvittämisessä. Perustelujen
mukaan rikosten selvittämisintressin ja rikosoikeudellisen
järjestelmän uskottavuuden kannalta tyydyttävänä ei
voida pitää sitä, että tiettyä vakavuustasoa
olevia rikoksia ei voida selvittää ylimääräistä tietoa
käyttäen (HE 14/2013 vp,
s. 24—25). Esimerkkinä mainitaan se, että uuden
pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 momentin keinokohtainen
rajaus estäisi telekuuntelulla saadun ylimääräisen
tiedon käyttämisen sellaisen rikoksen (törkeä pahoinpitely) selvittämiseen,
josta säädetty ankarin rangaistus on kymmenen
vuotta vankeutta. Tämä olisi omiaan loukkaamaan
rikosten uhrien oikeuksia. Lisäksi perusteluissa on viitattu
muun muassa siihen, että ylimääräinen
tieto on lähtökohtaisesti saatu lainmukaisella
salaisen pakkokeinon käytöllä (HE 14/2013
vp, s. 21/II), sekä siihen, että ylimääräinen
tieto on joka tapauksessa tullut poliisin tietoisuuteen, eikä ole
olemassa keinoa, jolla asiantila voitaisiin jälkikäteen
muuttaa (HE 14/2013 vp, s. 22/II).
Sääntelyn arvioinnissa on keskeisesti kysymys
siitä, millaisia rajoituksia luottamuksellisen viestin
salaisuuteen lailla voidaan tällaisessa yhteydessä säätää.
Perustuslakivaliokunta pitää selvänä,
että kaikki sinänsä laillisella salaisella
pakkokeinolla saatu ylimääräinen tieto
ei voi olla rajoituksetta käytettävissä minkä tahansa
rikoksen selvittämiseen.Tässä yhteydessä on
kuitenkin syytä huomata, että ylimääräistä tietoa
saa uuden pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momentin mukaan
lisäksi käyttää aina rikoksen
estämiseksi, poliisin toiminnan suuntaamiseksi ja syyttömyyttä tukevana
selvityksenä. Tältä osin on syytä toistaa
se, että luottamuksellisen viestin salaisuutta turvaavan
säännöksen ensisijaisena tarkoituksena
on suojata luottamukselliseksi tarkoitetun viestin sisältö ulkopuolisilta.
Viestin sisältö ei menetä perustuslain
suojaa pelkästään sen perusteella, että esimerkiksi
telekuuntelun avulla on saatu tieto siitä. Perustuslain
10 §:n sääntely rajoittaa viestin sisällön
käyttöä tämän jälkeenkin.
Tämä on olennaista myös sen vuoksi, että salaisen
pakkokeinon kohteeksi voi joutua kuuntelun varsinaisen kohteen lisäksi
myös ulkopuolinen henkilö. Lisäksi on
huomattava, että ylimääräisen
tiedon käytön salliminen muiden vakavuusasteeltaan
vähäisempien rikosten kuin kunkin telepakkokeinon
perusterikosten selvittämiseen merkitsee eräänlaista
välillistä telepakkokeinon käytön
rajoittamisen väljennystä.
Sääntelyn arvioinnissa on perustuslakivaliokunnan
mielestä syytä ottaa huomioon yhtäältä perustuslaissa
turvattu luottamuksellisen viestin salaisuuden suoja ja toisaalta
tämän oikeuden tietynasteista rajoittamista puoltavat
vakavien rikosten selvittämisintressiin ja rikosoikeudellisen
järjestelmän uskottavuuteen liittyvät
hyväksyttävät ja yhteiskunnallisesti
painavat perusteet. Tästä näkökulmasta
ei valiokunnan mielestä ole välttämätöntä pitäytyä yksinomaan
siihen, että ylimääräisen tiedon
käyttämisen edellytyksenä on, että tieto
koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa olisi saatu käyttää sitä pakkokeinoa,
jolla
tieto on saatu. Hyväksyä voidaan myös
sellainen hallituksen esityksessä ehdotettu sääntelytapa,
jossa käytön salliminen sidotaan myös
rikoksesta annettavan enimmäisrangaistuksen tasoon.
Ehdotettu kahden vuoden enimmäisrangaistusvaatimus
toisi sääntelyn piiriin kuitenkin useita sellaisia
rikoksia, joita ei voida pitää perustuslain 10 §:n
3 momentissa tarkoitettuina yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta
tai kotirauhaa vaarantavina rikoksina. Sääntely
merkitsisi myös sitä, että ylimääräistä tietoa
voitaisiin käyttää sellaistenkin rikosten
selvittämisessä, joista käytännössä useimmiten
seuraa vain sakkorangaistus. Näiden seikkojen vuoksi perustuslakivaliokunta
pitää välttämättömänä,
että edellytyksenä oleva enimmäisrangaistusraja
on tällaisessa yhteydessä korkeampi kuin kaksi
vuotta vankeutta. Hyväksyttävänä voidaan
pitää sitä, että ylimääräistä tietoa
saa käyttää, jos rikoksesta säädetty
ankarin rangaistus on vähintään kolme
vuotta vankeutta. Estettä ei ole myöskään
sille, että säännöksen piiriin
otetaan joitakin sellaisiakin yksittäisiä rikoksia,
joiden enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta mutta
jotka kuitenkin vakavuusasteeltaan rinnastuvat edellä mainittuihin
rikoksiin ja jotka täyttävät perustuslain
10 §:n 3 momentissa asetetut vaatimukset. Tällaisia
voivat valiokunnan mielestä olla erityisesti rikoslain
21 luvun sellaiset henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset, joiden
rangaistusmaksimi on kaksi vuotta vankeutta (pahoinpitely, kuolemantuottamus,
törkeä vammantuottamus, tappeluun osallistuminen,
vaaran aiheuttaminen ja heitteillepano), rikoslain vapauteen kohdistuvia
rikoksia koskevan 25 luvun vastaavat rikokset (vapaudenriisto, laiton
adoptiosuostumuksen hankkiminen, lapsikaappaus, laiton uhkaus ja
pakottaminen) samoin kuin rikoslain 17 luvun 1 a §:ssä tarkoitettu
järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan
osallistuminen, rikoslain 24 luvun 2 §:ssä tarkoitettu
törkeä kotirauhan rikkominen, rikoslain 31 luvun
3 §:ssä tarkoitettu kiristys ja rikoslain 34 luvun
9 §:ssä tarkoitettu yleisvaarallisen rikoksen
valmistelu.
Pakkokeinolakiehdotuksen 10 luvun 56 §:n 1 momentista
on joko poistettava sen toinen virke tai sääntelyä on
muutettava edellä esitetyn mukaisesti, jotta lakiehdotus
voidaan hyväksyä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Jos lakivaliokunta pitää välttämättömänä laajentaa
edellä mainittua perusterikosten luetteloa, on asia saatettava
uudelleen perustuslakivaliokunnan arvioitavaksi.
Valiokunnalla ei ole valtiosäännön
näkökulmasta huomautettavaa säännöksestä,
jonka mukaan ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä päättää tuomioistuin
pääasian käsittelyn yhteydessä.
Sääntely ei tältä osin ole ongelmallista myöskään
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön
kannalta (ks. esim. Khan v. Yhdistynyt kuningaskunta, 12.5.2000,
erityisesti tuomion kohdat 34—35). Perustuslakivaliokunta
esittää kuitenkin lakivaliokunnan harkittavaksi
myös sitä vaihtoehtoa, että päätös
ylimääräisen tiedon hyödyntämisestä tehtäisiin
jo ennen pääkäsittelyä.
Kuuntelupakkokeinon käytön keskeyttäminen
Uuden pakkokeinolain 10 luvun 58 § koskee tilanteita,
joissa käy ilmi, että telekuuntelu, tekninen kuuntelu
tai tekninen laitetarkkailu on kohdistunut sellaisten tahojen viestintään,
johon pakkokeinoa ei ole tarkoitettu käytettävän.
Tällaisessa tilanteessa pakkokeinon käyttö on
keskeytettävä ja kuuntelulla saadut tallenteet
on heti hävitettävä. Esityksessä ehdotetaan
pykälää täydennettäväksi
säännöksellä, jonka mukaan ennen
pakkokeinon käytön keskeyttämistä saatuja tietoja
saadaan kuitenkin käyttää samoin edellytyksin
kuin ylimääräistä tietoa saadaan
käyttää 56 §:n mukaan.
Pykälässä ei — toisin kuin
ylimääräisen tiedon osalta — ole
kysymys laillisesti käytetyn salaisen pakkokeinon sivutuotteesta,
vaan pakkokeinolla saadun tiedon käytöstä tilanteessa,
johon pakkokeinoa ei ole hyväksytty käytettävän. Tällaisessa
tilanteessa saatua tietoa ei valiokunnan mielestä voida
rinnastaa ylimääräiseen tietoon. Lisäksi
pykälä näyttäisi olevan sisäisesti ristiriitainen
sen vuoksi, että ensin edellytetään tallenteiden
välitöntä hävittämistä,
mutta myöhemmin kuitenkin sallitaan tietojen käyttö tietyin
edellytyksin. Ehdotettu pakkokeinolakiehdotuksen 10 luvun
58 §:n viimeinen virke on siksi poistettava.
Lopuksi
Teknologiset muutokset ja järjestäytyneen
rikollisuuden muodot ovat perustuslakivaliokunnan mielestä omiaan
vaikuttamaan telepakkokeinojen sääntelyn tarpeeseen
ja sisältöön. Valiokunta pitää tärkeänä,
että sääntelyn toimivuutta ja kehittämistarpeita
arvioidaan tulevaisuudessa tästä näkökulmasta.
Samalla on syytä huolehtia siitä, että telepakkokeinojen
käyttöön liittyvän oikeussuojajärjestelmän — etenkin
tuomioistuimen lupamenettelyn, viranomaisten sisäisen valvonnan
ja oikeusasiamiehen laillisuusvalvonnan — toimivuus varmistetaan
sekä säädöstasolla että käytännössä.