Perustelut

Yhteisen rahaliiton onnistumisen edellytys oli, että euromaista muovautuu talouden rakenteeltaan, tuottavuus- ja kasvukehitykseltään ja jopa elämäntavaltaan entistä yhtenäisempi talousalue. Yhtenäistymisestä ei kuitenkaan ole tietoakaan.

On syntynyt entistä selvempi kastijako ylijäämämaiden ja alijäämämaiden välille, heikon ja hyvän tuottavuuskehityksen maiden väille ja nyt myös nopean ja hitaan kasvun maiden väille.

Tätä kuilua yhteisvaluutta on vain syventänyt. Se saattoi aluksi näyttää kasvun vauhdittajalta eräissä maissa. Mutta ei aikaakaan, kun juuri yhteisvaluutasta tuli tärkein velkaantumiseen ja kriisiin johtava tekijä.

Velkakriisin leviämisen pelossa Suomi lähti muiden maiden tapaan ensiavun antamiseen Kreikalle ja palomuurin varmistamiseen muiden pienien euromaiden ympärille. Irlanti on selviämässä. Kreikan ja Portugalinkin kohdalla voi olla toisin.

Huolimatta siitä, että ongelmamaiden kelkka ei ole kääntynyt parempaan suuntaan, euromaat ovat "pelastaneet euron" kerta toisensa jälkeen lisäämällä kriisinhoitoon yhteisiä vastuitamme ja kasvattaneet niihin liittyviä riskejä. Toimet eivät ole auttaneet, sillä markkinoilla ei ole uskottu kaikkien euromaiden selviytymiseen.

Kun kriisiaalto on edennyt, yhä suurempia pelastuspuskureita on tarvittu palon sammuttamiseen. Nyt niillä siis varaudutaan myös Italian ja Espanjan rahoitustarpeisiin.

Euroopan rahoitusvakausvälineen, ERVV:n, takausvastuiden kaksinkertaistaminen, toimintamuotojen monipuolistaminen nyt myös pank-kien pääomittamiseen ja viimeksi idea ERVV:n vivuttamisesta ovat kaikki toimia, joilla yhteisvastuulla olevia vastuita lisätään ja niihin liittyviä riskejä kasvatetaan moninkertaisiksi.

Vivutuksen ajatus on, että ERVV sijoittaa esimerkiksi 250 miljardin euron suuruisen pääoman, joka asettuu etuoikeusjärjestyksessä heikoimpaan asemaan suhteessa muihin sijoittajiin. Näitä ajatellaan olevan 3 — 4-kertainen määrä, jolloin instrumentin suurus olisi 750 — 1 000 miljardia euroa.

Suomen vastuulupaukset ERVV:sta ovat jo noin 14 miljardia euroa. Tämän päälle tulevat korkokustannukset, jotka voivat nousta useiden miljardien, jopa yli kymmenen miljardin euron, suuruisiksi korkotasosta ja väistyvien takaajien määrästä riippuen ja mikäli takausvastuut aktivoidaan täysimääräisiksi. Yhteensä Suomen tähän saakka antamat erilaiset kriisin hoitoon liittyvät vastuulupaukset voivat olla noin 30 miljardia euroa.

Suomi ei ole kuitenkaan velkamaa. Velkamme on reilusti alle kasvu- ja vakaussopimuksen, ja julkisen talouden alijäämä täyttää sekin reilusti sanotun sopimuksen ehdot. Näiden kriteerien valossa Suomen kannettavaksi on välittymässä suhteessa suurempi taakka kuin minkään muun vanhan euromaan Luxemburgia lukuun ottamatta.

ERVV:n vivuttamisratkaisut saattavat johtaa Suomen takaus- ja rahoitusvastuiden kokonaismäärän ennakoitua paljon suurempaan kasvuun. Huippukokouksen neuvottelupöytäkirjan hakasulkeisiin on kirjattu maininta siitä mahdollisuudesta, että ERVV:n ja EVM:n vastuut olisivat voimassa yhtä aikaa.

Toivomuksemme on, että euro voitaisiin pelastaa. Sen jäsenyyteen kykenemättömät on päästettävä eurosta ulos. Holtittomasti lainoja jaelleiden sijoittajien on suomalaistenkin veronmaksajien sijasta aika maksaa viulunsa. Pankkeja kaatuu. Jos kaatuvien pankkien kotimaiden hallitukset haluavat ja kykenevät pelastamaan pankkinsa, se on heidän asiansa.

Eurosta lähteville on IMF:n johdolla tarjottava oikea, uusi tulevaisuus. Sellaisen rahoituksessa Suomenkin tulee mielestämme olla mukana.

ERVV:n kasvattaminen, joustavoittaminen tai vivuttaminen ja muut vastaavat toimet eivät ole mielestämme oikeita ratkaisuja kriisin hoitamiseen.

Perustelut

Perussuomalaiset ovat alusta lähtien vastustaneet ylivelkaantuneiden euromaiden suoraa ja katteetonta tukemista. Tukipaketit ovat Suomen kannalta epäoikeudenmukaisia ja vaarallisen kalliita. Suomi ei ole aiheuttanut tätä kriisiä. On epäoikeudenmukaista asettaa suomalainen veronmaksaja tämän kriisin maksumieheksi.

Perussuomalaisten mielestä täydellisesti epäonnistunut nykyinen tukipakettipolitiikka on lopetettava ja kriisimaiden velkoja on leikattava. Kriisimaiden velkataakka on niin suuri, että ilman mittavia velkojen leikkauksia maat eivät tule pääsemään takaisin kasvu-uralle. Mahdollisesti kriisimaiden tarvitsema jatkorahoitus voidaan hyväksyä vain suoraan IMF:n kautta — ilman välikäsiä kuten ERVV:tä. Kansainvälinen valuuttarahasto on se taho, jolla on sekä uskottavuutta että kokemusta velkakriisien ratkaisemiseen. EU:lla ei ole kumpaakaan. Tällöinkin Suomen osuuden kriisimaiden rahoituksesta on oltava sama kuin se on koko IMF:n rahoituksesta, 0,51%.

Euron tulevaisuus näyttää päivä päivältä epävarmemmalta. Perussuomalaiset vaativakin hallitusta julkaisemaan perusteellisen suunnitelman Suomen rahapoliittisista vaihtoehdoista. Lisäksi nykyisessä tilanteessa olisi hallituksen syytä myös teettää riippumattomalla tutkimuslaitoksella tutkimus Suomelle eurosta eroamisesta aihetuvista kustannuksista, hyödyistä ja haitoista. Näiden pohjalta voitaisiin käydä julkinen keskustelu Suomen todellisista vaihtoehdoista ja tehdä ratkaisu, joka turvaa kriisin keskellä kaikkien suomalaisten hyvinvoinnin.

ERVV ja sen vivutus

ERVV:n vivutukseen on ehdotettu kahta mallia. Vaihtoehdossa 1. erillisyhtiö myöntäisi kohdemaan joukkovelkakirjan ostajalle vakuutuksen, joka kattaisi kohdemaan velkajärjestelytilanteessa syntyneistä tappiosta 20 — 30 %. Vaihtoehdossa 2. perustettaisiin erillisyhtiö, joka saisi ERVV:ltä peruspääoman ja juniorilainaa, joiden avulla se yrittäisi hankkia lisäpääomaa markkinoilta. Perussuomalaiset eivät hyväksy ERVV:n vivutusta.

Vaihtoehdossa 1. on useita ongelmia. Valtioiden velkasaneerauksissa on hyvin tavallista, että velkojille alaskirjauksista realisoituvat tappiot ovat korkeampia kuin vakuutuksen kattama 20 — 30 %. Tämä tarkoittaisi sitä, että velkajärjestelyn tapahtuessa menettävät ERVV:n takaajat käytännössä aina 100 % sijoituksestaan. Koska tappiot velkajärjestelytilanteissa syövät käytännössä koko sijoitetun pääoman, muodostuu kriittiseksi se, että tehdään oikea analyysi siitä, onko kohdemaan tilanne likviditeetti- vai vakavaraisuuskriisi. Päättymätön kriisikokousten sarja uusine pelastuspaketteineen on osoittanut, että EKP:llä ja komissiolla ei ole tarvittavaa osaamista oikean analyysin tekoon. EKP ja komissio uskovat edelleen, että eurokriisi on pääasiassa likviditeettikriisi, vaikka käytännössä kaikki riippumattomat osapuolet pitävät sitä vakavaraisuuskriisinä. Ilman oikeata analyysiä tilanteesta on mahdotonta tehdä oikeita päätöksiä kriisin ratkaisemiseksi. Voidaan myös pitää erittäin kyseenalaisena, ostaisivatko sijoittajat kriisimaiden velkakirjoja, vaikka saisivatkin edellä kuvatun tapaisen vakuutuksen, sillä euromaat ovat omilla toimillaan Kreikan tapauksessa asettaneet kyseenalaiseksi tappiovakuutusten (CDS) käytännön merkityksen.

Vaihtoehdossa 2. ERVV:n takaajille velkajärjestelytilanteessa realisoituvat tappiot ovat nyt käytettävissä olevien tietojen pohjalta käytännössä samankaltaiset vaihtoehdon 1. kanssa. Tämän mallin ongelmana on myös hallinnon läpinäkymättömyys, joka sopii huonosti pohjoismaalaiseen demokratiaan.

Koska ERVV:n takaajien riskit kasvavat vivutuksessa moninkertaisiksi, olisi perussuomalaisten mielestä aihetta myös tarkistaa Suomen saamia vakuuksia. Todellisissa täysimääräisissä vakuuksissa saadaan koko sijoitettu pääoma takaisin heti tappion syntyessä eikä vasta 30—vuoden kuluttua.

Perussuomaiset haluavat myös kiinnittää huomiota siihen, että ERVV ei ole uskottava toimija kriisin ratkaisemiseksi. Vaikka nykymuotoista tukipakettipolitiikkaa pidettäisiinkin oikeana tapana ratkaista kriisi, on ilmiselvää, että ERVV:n/EVM:n koko ei riitä alkuunkaan nykykriisin ratkaisuun. Pelkästään Italialla on valtionvelkaa noin 2 000 miljardia euroa, joten vivutettunakaan ERVV-resurssit eivät riitä alkuunkaan sen pelastamiseen. Markkinat voidaan vakauttaa vain, jos markkinaintervention takana on uskottava toimija. Tämä tiedostetaan myös EU:ssa, joten maaliskuussa 2012 pidettävässä päämieskokouksessa tullaan todennäköisesti esittämään ERVV:n ja EVM:n koon moninkertaistamista. Perussuomalaiset eivät hyväksy Suomen vastuiden kasvattamista.

Perussuomalaiset pitävät myös VM:n takausvastuiden laskennassa käyttämää 4 % korko-oletusta epärealistisena. Eurokriisin takia kaikki euromaat ovat nyt luottoluokittajien erityisen tarkkailun alaisina ja myös nettovelattoman julkisen sektorin Suomen AAA-luokitus on vaarassa. AAA-luokituksen menetys voi nostaa Suomen valtionvelan korkoa helposti useamman prosenttiyksikön.

Takaajamaiden luottoluokitusten lasku uhkaa myös ERVV:n toimintakykyä. ERVV:n toiminta edellyttää AAA-luokitusta ja sen takaamaa edullista rahoitusta. Tämä on käytännössä mahdoton tavoite, jos yhdenkin nykyisen AAA-takaajamaan luottoluokitus laskee.

Perussuomalaiset eivät myöskään ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan, että on kiinnitettävä suurta huomiota rahoituslaitosten investointien jälleenrahoittamiseen nykyisten rahoitusinstrumenttien erääntyessä. Toivooko valiokunta, että ERVV ryhtyy huolehtimaan myös rahoituslaitosten likviditeetistä, joka on perinteisesti ollut EKP:n vastuulla?

Jos hallitus haluaa näistä perusteluista huolimatta vivuttaa ERVV:n ja näin jatkaa väärää politiikkaa, tulee eduskunnan arvioida tarkasti ERVV:n suhdetta Suomen perustuslakiin. Aiemmin syksyllä sopimusta hyväksyttäessä ei kaikilla kansanedustajilla ollut oikeaa ymmärrystä Suomen kokonaisvastuista ERVV:ssä, koska korkopiikin ei uskottu olevan taivaaseen asti auki. Nyt puhutaankin oikeustilan selventämisen tarpeesta, vaikka kansainvälisesti sopimus joka tapauksessa velvoittaa jo Suomea. ERVV:tä eduskunnassa hyväksyttäessä ei EU:ssa huippukokoustasolla ollut myöskään tehty päätöstä siitä, että ERVV:n hankkimaa rahoitusta käytettäisiin tarvittaessa pankkien pääomittamisen rahoittamiseen. Tuollaisen rahoittamispäätöksen uhmaaminen toisi oikeustulkintaan uusia ulottuvuuksia, kun Euroopan unionin tuomioistuin saattaisi käsitellä ERVV:n myönteisen tukipäätöksen tekemistä estävän jäsenmaan kantaa EU:n tavoitteiden vastaisena huippukokouspäätöksen perusteella.

Esitetty vivuttaminen nostaa Suomen riskit uudelle tasolle, ja siten olisi syytä arvioida ERVV:n suhdetta myös kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien takaamisen mahdollisuuteen, sillä riskien realisoituessa se saattaa hankaloitua merkittävästi. Näin ollen tilanne ei vaatisi välttämättä pelkkää oikeustilan selventämistä, vaan koko sopimus tulisi ottaa uuteen valtiosääntöoikeudelliseen tarkasteluun, mikäli Suomi aikoo poliittisesti hyväksyä vivuttamisen. On jo sinänsä tuomittavaa, että Suomessa on viety läpi sopimus osittain väärässä ymmärryksessä ja osa valtiosääntöasiantuntijoistakaan ei ole ymmärtänyt täysin, mistä he ovat ERVV-sopimuksen yhteydessä antaneet lausuntonsa, koska Suomen kokonaisvastuiden määräytymisestä on ollut epätietoisuutta vaikeaselkoisten käsitteiden takia ja ERVV-sopimuksen sisältöä on näin ollen tulkittu monella eri tavalla.