Happamista sulfaattimaista (HS-maista) vesistöihin
joutuvat happamat ja metallipitoiset vedet ovat Suomen suurimpia
vesiensuojeluongelmia. Kuvaavaa on, että HS-maista joutuu
vesistöihin monta kertaa enemmän metalleja (alumiinia, kadmiumia,
nikkeliä, sinkkiä ym.) kuin Suomen koko teollisuudesta
yhteensä. Vesienhoidon toteutusohjelman 2010—2015
mukaan EU:n vesipuitedirektiivin edellyttämää pintavesien
hyvää tilaa vuoteen 2015 mennessä ei
pystytä HS-maiden vaikutusten takia Länsi-Suomessa
saavuttamaan tämän päivän toimenpiteillä.
Jääkauden jälkeen Suomen rannikkoalueet
olivat meren peitossa, ja alkaen n. 8 000 vuotta sitten
on meren pohjalla syntynyt rikkipitoista sulfidisavea, joka maankohoamisen
myötä on noussut merestä ja jota käytetään
tänä päivänä pitkälti
maataloustarkoituksiin. Kun rannikolla maa- ja metsätalousmaan
kuivatuksen, ruoppausten ja rakennustöiden yhteydessä rikkipitoinen
maa (tumma savi) joutuu pohjaveden pinnan yläpuolelle,
muodostuu maaperässä rikkihappoa, joka vuorostaan
liuottaa metalleja. Maa muuttuu happamaksi sulfaattimaaksi tai alunamaaksi.
Happamuus ja metallit huuhtoutuvat sateiden yhteydessä vesistöihin
aiheuttaen laajoja vahinkoja, kuten kalojen massakuolemia ja vahingoittuneita tai
täysin elottomia jokia suistoineen. Suomessa on HS-maita
arviolta jopa 300 000 hehtaaria lähinnä Turun
ja Oulun välisellä alueella. Sisämaahan
ne ulottuvat n. 80 m:n korkeudelle, esim. Seinäjoen seudulle.
Euroopassa HS-maita on Suomessa ja jonkin verran Ruotsissa.
Hyvin kuivan kesän sekä sateisen syksyn 2006 jälkeen
happamilta sulfaattimailta tulleet metallit ja happamuus aiheuttivat
laajoja kalakuolemia mm. Kyrönjoella, Luodon-Öjanjärvellä, Ähtävänjoella,
Perhonjoella ja Siikajoella. Ongelmat ovat olleet tiedossa kauan,
mutta talven 2006—2007 tapahtumien jälkeen ja
EU:n vesipuitedirektiivin velvoitteiden takia ovat toimenpiteet
haittojen vähentämiseksi lisääntyneet.
Vesiensuojelun keskeisiksi ohjauskeinoiksi on nostettu tiedotus
ja neuvonta happamista sulfaattimaista (HS-maista) kaikilla sektoreilla,
kartoitus happamista sulfaattimaista ja näiden maiden aiheuttamista
kuormitusriskeistä vuoteen 2015 mennessä, kustannustehokkaiden
menetelmien käyttöönotto ja kehittäminen
haittojen vähentämiseksi, vesiensuojelutoimenpiteiden
sisällyttäminen maatalouden, metsätalouden
ja kuivatuksen tukijärjestelmiin, HS-maiden huomioon ottaminen
maankäytössä sekä lainsäädännölliset muutokset
ja täydennykset. Valtioneuvoston päätöksen
mukaan toimenpiteet voidaan sisällyttää maatalouden
ympäristö- tai investointitukiin.
Maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön
laatimassa kansallisessa strategiassa "Happamien sulfaattimaiden
aiheuttamien haittojen vähentämisen suuntaviivat
vuoteen 2020" sekä valtioneuvoston 17.2.2011 hyväksymässä vesienhoidon
toteutusohjelmassa 2010—2015 todetaan, että on
ensiarvoisen tärkeää kartoittaa HS-maiden
sijaintia, syvyyttä ja laatua. HS-maiden tarkempi yhtenäinen
kartoitus on hyvin kiireellistä, jotta happamuuden ehkäisemisen
ja torjunnan suunnittelu ja toteutus on mahdollisimman tehokasta.
Kartoitukseen on varattava riittävä rahoitus.
TEM:n ja Geologian tutkimuskeskuksen GTK:n sopimuksen mukaisesti
GTK pyrkii toteuttamaan happamien sulfaattimaiden yleiskartoituksen
vuoden 2015 loppuun mennessä. Kartoitus eteni alkuun suhteellisen
hyvin lähinnä vuoden 2012 lopussa päättyneen
ulkopuolisen rahoituksen turvin (LIFE+ ja EAKR). Vuoden 2013
kartoitustyötä GTK on vienyt eteenpäin oman
budjettinsa puitteissa ja parin pienen yhteisrahoitteisen hankkeen
turvin alueellisten toimijoiden kanssa. Tällä tavalla
kartoitus ei kuitenkaan valmistu vuoden 2015 loppuun mennessä, vaan
kesän 2013 perusteella työ näyttää venyvän vuoteen
2018, koska GTK ei voi omasta ja vuosittain pienenevästä budjetistaan
lohkaista koko tähän tehtävään
vaadittavaa rahoitusta ja ulkopuolisen rahoituksen hankkiminen tässä taloustilanteessa
ja EU:n rahoituskausien välissä on melkein mahdoton
ja runsaasti resursseja vievä tehtävä.
Valtioneuvoston päätöksestä vesienhoitosuunnitelmista
(10.12.2009) selviää, että happamien
sulfaattimaiden haittojen torjunnan ja ehkäisemisen vuosikustannukset
ovat yhteensä noin 25 miljoonaa euroa vuodessa
ja että vesienhoitosuunnitelmissa esitettyjen toimenpiteiden toteutukseen
tarvitaan valtion lisärahoitusta. On erittäin
tärkeää, että tämä priorisointi,
joka vaatii monivuotisen perusrahoituksen, näkyy talousarviossa .