Suomalainen metsäteollisuus on kamppaillut liian matalan jalostusasteen kanssa jo pitkään. Kyseessä on itse aiheutettu ja ylläpidetty ongelma: metsänhoidon tuet on suunnattu paljon kuitupuuta tuottavan metsänhoitomallin rahoittamiseen. Kuitupuun jalostaminen selluksi taas on teollisuudelle helpoin ratkaisu, sillä sitä varten on olemassa kehittynyt infrastruktuuri. Taloudellinen lisäarvo jää kuitenkin liian pieneksi suhteessa siihen, mitä tukkipuun jalostamisesta olisi mahdollista saada. 

Kuitupuun tuotantoon keskittyvä metsätalous tuhoaa suomalaisen metsäluonnon. Tästä ei ole uhanalaisuustutkimuksen valossa epäselvyyttä. Jaksollisen metsänkasvatuksen loppuhuipennus on avohakkuu, joka kirjaimellisesti poistaa metsälajien elinympäristön, rikkoo maaperän ja edellyttää uuden metsän istuttamista edelleen maaperää muokkaamalla ja mahdollisesti vielä lisäojittamalla.  

Tukkipuun määrän lisäämiseen keskittyvä metsätalous sen sijaan tarkoittaa jatkuvan kasvatuksen menetelmään siirtymistä useimmissa tapauksissa. Jatkuvan kasvatuksen menetelmä ei johda avohakkuuseen, vaan tukkipuuta korjataan pienempiä määriä mutta useammin ja varovammin kuin jaksollisessa metsänkasvatuksessa. Ojituksia ei tarvita, maaperää ei useinkaan tarvitse muokata ja rikkoa, ja metsälajien elinympäristö säilyy. Lisäksi tukkipuu on kymmeniä kertoja arvokkaampaa kuin kuitupuu, ja sitä jalostamalla esimerkiksi rakennusmateriaaleiksi ja huonekaluiksi nousisi jalostusaste merkittävästi. Niinpä jaksollisen metsänkasvatuksen tukia on vähennettävä, ja rahat siirrettävä luonnonhoitotoimenpiteiden rahoittamiseen talousmetsissä, joissa luonto tarvitsee elpymistä.