Perustelut
Tarkastusvaliokunta on jo aiemmin todennut mietinnössään TrVM
2/2007 vp, että informaatio-ohjauksella
on ollut erityisen merkittävä asema kuntien sosiaali-
ja terveyspalveluissa, joiden käyttökustannusten
valtionosuus oli vuoden 2006 talousarviossa yli 4 mrd.
euroa. Mietinnössään valiokunta ehdotti,
että eduskunta edellyttää hallituksen
selvittävän vaihtoehtoisia ratkaisumalleja perustuslaissa
turvattujen kansalaisten peruspalvelujen yhdenvertaisuuden sekä saatavuuden
ja laadun turvaamiseksi.
Tarkastusvaliokunta on hallitukselta saamansa vastauksen jälkeen
käsitellyt informaatio-ohjauksen toimivuutta valtion tilinpäätöskertomuksesta
vuodelta 2007 antamassaan mietinnössä TrVM
1/2008 vp — K 6/2008
vp, K 10/2008 vp. Mietinnössä todettiin,
ettei tarkastusvaliokunnalla ole syytä muuttaa käsitystään
informaatio-ohjauksen tehottomuudesta eriarvoisuuden poistamisessa.
Mietinnössä todettiin myös, että tarkastusvaliokunnassa
on vireillä informaatio-ohjauksen toimivuutta sosiaali-
ja terveydenhuollossa koskeva selvitystyö ja että tarkastusvaliokunta
esittää selvitystyön tulokset eduskunnalle
syysistuntokaudella 2008.
Tarkastusvaliokunnan sihteeristössä tehdyn selvityksen
tavoite ja toteutus
Valiokunta antoi selvitystyön ylitarkastaja Seppo Niemen
tehtäväksi. Työn tarkoituksena oli selvittää:
- mikä rooli informaatio-ohjauksella
on ohjauksen kokonaisuudessa
- mitä vaikutuksia sillä on palvelujen
laatuun, saatavuuteen ja vaikuttavuuteen
- miten ohjelma- ja hankeohjaus kytkeytyvät informaatio-ohjaukseen
- miten ohjaus edistää palvelujen yhdenvertaista
saatavuutta maamme eri alueilla
- miten informaatio-ohjausta tukeva valvonta ja arviointi
on järjestetty ja minkälaisen kuvan ne antavat
sosiaali- ja terveyspalvelujen tilasta
- miten palvelutoiminnan ohjausta tulisi kehittää
- informaatio-ohjauksen toimivuutta vanhustenhuollossa ja
kouluterveydenhuollossa.
Selvitystyötä varten hankitusta kirjallisesta
aineistosta keskeisimpiä ovat olleet aihepiiriä koskevat
tutkimukset, sosiaali- ja terveysministeriön
ja Stakesin selvitykset, ohjeet, suositukset sekä Suomen
Kuntaliiton ja sosiaali- ja terveysjärjestöjen
kannanotot. Valmistelutyössä hyödynnettiin
myös Valtiontalouden tarkastusviraston aihepiiriä koskevia
tarkastuskertomuksia. Aineistoa analysoimalla jäsennettiin
aihepiiriä, tehtiin alustavia valvontahavaintoja ja laadittiin yksityiskohtaisia
kysymyksiä sisältävät lausuntopyynnöt,
jotka lähetettiin mietinnön alussa mainituille
tahoille. Lausunnoissa saatujen tietojen luotettavuutta testattiin
vertaamalla niitä aiemmin hankittuun kirjalliseen
aineistoon.
Tarkastusvaliokunta teki 18.3.2008 valvontamatkan Länsi-Suomen
lääninhallitukseen. Käynnillä keskusteltiin
ja hankittiin tietoa läänin kuntien sosiaali-
ja terveyspalvelujen tilasta, lääninhallituksen
suorittamasta valvonnasta ja peruspalvelujen arvioinnista sekä lääninhallituksen
ohjauksesta. Valvontakäynnin yhteydessä pidettiin
tilaisuus, jossa tarkastusvaliokunnan edustajat keskustelivat Turun
kaupungin johdon ja sosiaali- ja terveystoimen edustajien kanssa
valtion informaatio-ohjauksen toimivuudesta sekä kaupungin
sosiaali- ja terveyspalvelujen tilasta. Molemmissa käyntikohteissa
keskustelut käytiin ennalta lähetettyjen kysymysten pohjalta.
Asiantuntijakuulemisessa saadut tiedot yhdessä aiemmin
hankittujen lausuntojen ja kirjallisen materiaalin kanssa muodostavat
selvitystyön keskeisen lähdeaineiston.
Valtion ohjauksen muodot
Valtion sosiaali- ja terveyspalvelujen keskeisimpiä ohjauksen
muotoja ovat normiohjaus, resurssiohjaus ja informaatio-ohjaus.
Ohjauksen muodoiksi katsotaan usein myös valvonta, asiakasohjaus
sekä ohjelma- ja hankejohtaminen. Selkeitä ohjauksellisia
elementtejä pitävät sisällään myös
tutkimus, arviointi, kehittämis- ja konsultointitoiminta,
koulutus sekä laatutyöskentely ja hyvien käytäntöjen
edistäminen.
Sosiaali- ja terveydenhuollon ohjausjärjestelmässä tapahtui
merkittävä muutos vuonna 1993, jolloin valtionosuusjärjestelmä uudistettiin.
Siihen asti ohjausjärjestelmä oli perustunut vahvasti
normiohjaukseen, jossa pyrittiin lakien, asetusten sekä erilaisten
normien, määräysten, ohje- ja yleiskirjeiden
avulla vaikuttamaan palvelujen tuottamiseen ja kehittymiseen. Ennen vuotta
1993 voimassa olleen valtionosuusjärjestelmän
puitteissa valtio ohjasi resursseja tiettyihin tehtäviin.
Valtionosuusjärjestelmän uudistuksen yhteydessä purettiin
suora normiohjaus ja kustannusperusteisista valtionosuuksista siirryttiin
laskennallisiin valtionosuuksiin. Kuntien päätösvalta
sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä kasvoi;
ne saivat käyttöönsä sosiaali- ja
terveyspalvelujen järjestämiseen tietyn rahasumman,
jonka avulla ne voivat järjestää palvelut
kunnallisen itsehallinnon puitteissa haluamallaan tavalla. Paikallisen
päätöksenteon rooli palvelujen järjestämisessä kasvoi
merkittävästi.
Normiohjauksen tilalle tai osittain sitä korvaamaan
tuli informaatio-ohjaus. Informaatio-ohjauksen lähtökohtana
on ohjauksen toteuttaminen tietoa välittämällä.
Vaikka nykyinen sosiaali- ja terveydenhuollon ohjausjärjestelmä perustuu
pääosin informaatio-ohjaukseen, normiohjausta
edustavat edelleen subjektiiviset oikeudet. Näitä ovat
lasten oikeus päivähoitoon ja vaikeavammaisten
oikeudet eräisiin vammaispalvelulain mukaisiin palveluihin.
Lisäksi terveydenhuollossa on ollut voimassa
vuodesta 2005 alkaen ns. hoitotakuu ja sosiaalihuollossa vuodesta
2006 ns. hoivatakuu. Myös laki omaishoidon tuesta määrittelee
yksityiskohtaisesti omaishoitajille suunnattavaa tukea. Muutoin
sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottaminen perustuu väljään
puitelainsäädäntöön,
joka jättää kunnille suuren liikkumavaran.
Normiohjaus
Normiohjausta edustavat lait, asetukset ja määräykset.
Vuoden 1993 valtionosuusuudistuksen jälkeen sosiaali- ja
terveydenhuollon lainsäädäntö on
kehittynyt yksityiskohtaisesta sääntelystä väljemmäksi
puitelainsäädännöksi. Poikkeuksen
tästä kehityksestä tekevät kuitenkin
ns. subjektiiviset oikeudet.
Huolimatta puitelainsäädännön
käytön lisääntymisestä on
palveluja tarvitsevien asiakkaiden oikeuksia vahvistettu 2000-luvulla
lisäämällä kuntien toimintaa
ohjaavaa lainsäädäntöä.
Lainsäädäntöuudistuksilla on
selkiytetty ja yhtenäistetty tapaa, jolla kansalaiset pääsevät
palvelujen piiriin. Terveydenhuollossa tuli voimaan 1.3.2005 hoitotakuu
(855/2004 ja 856/2004), joka
koskee koko väestöä, mutta on erittäin
merkittävä erityisesti ikääntyneiden
kannalta, sillä he ovat suuri terveyspalvelujen tarvitsijaryhmä. Ainoa
erityisesti ikääntyneitä koskeva säännös on
1.3.2006 voimaan tullut sosiaalihuoltolain säännös,
joka turvaa kaikille 80 vuotta täyttäneille oikeuden
kiireettömään sosiaalihuollon palvelutarpeen
arviointiin määräajassa. Säännös ei
muuttanut kunnan velvollisuutta järjestää sosiaalihuollon
palveluja, mutta se täsmensi niitä menettelytapoja,
joiden avulla 80 vuotta täyttäneet henkilöt
voivat päästä sosiaalihuollon palvelujen
piiriin. Oikeutta sosiaalihuollon palvelutarpeen arviointiin on
sosiaali- ja terveysministeriön mukaan tarkoitus laajentaa
75 vuotta täyttäneisiin vuonna 2009.
Vuonna 2006 tuli voimaan laki omaishoidon tuesta (937/2005),
jonka tarkoituksena oli selkeyttää omaishoidon
tuen asemaa palvelujärjestelmässä ja
parantaa myös omaishoitajien asemaa. Lisäksi uusien
palvelujen tuotantotapojen käyttöönottoa
ja erityisesti vanhusten kotipalvelujen saatavuutta pyrittiin edistämään
palveluseteliä koskevalla lainsäädännöllä,
joka tuli voimaan vuonna 2004. Lainsäädäntöä täydennettiin kotisairaanhoidon
ja kotihoidon osalta vuoden 2008 alussa voimaan tulleilla lainmuutoksilla.
Erityisesti vanhusten palvelujen erilaisia organisointimalleja
kokeillaan vuoden 2008 loppuun saakka ns. kotihoitokokeilussa. Sosiaalihuoltolain
(710/1982) ja kansanterveyslain (66/1972)
väliaikaiset muutokset mahdollistavat sen, että kunnat
voivat organisoida eräät sosiaalihuollon ja kansanterveystyön
tehtävät pysyvästä lainsäädännöstä poiketen.
Muutokset ovat voimassa 1.1.2005—31.12.2008.
Kaiken kaikkiaan lakisääteisiä vanhusten käyttämiä sosiaalipalveluja
ohjaava lainsäädäntö on pysynyt
luonteeltaan puitelainsäädäntönä, jossa
palvelujen järjestämisvelvollisuutta säännellään
väljähköin säännöksin.
Vanhuspalveluissa ei ole ns. subjektiivisia oikeuksia. Tämä merkitsee
käytännössä sitä, että palvelut
ja tukitoimet ovat ns. määrärahasidonnaisia,
jolloin niiden saatavuus on riippuvaista kunnan päätöksistä,
taloudellisesta tilanteesta ja henkilöstön saatavuudesta.
Oikeus välttämättömään
huolenpitoon on kuitenkin aina turvattava perustuslain 19 §:n
mukaisesti. Myös vanhusten sosiaalipalvelujen asiakasmaksuja
koskeva lainsäädäntö on melko
väljää laitoshoidon maksuja lukuun ottamatta.
Resurssiohjaus
Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut rahoitetaan pääosin
kuntien ja valtion keräämillä verovaroilla.
Valtio osallistuu kunnallisten palveluiden rahoittamiseen laskennallisen
valtionosuusjärjestelmän kautta. Lisäksi
valtio myöntää harkinnanvaraisia valtionavustuksia
kunnille mm. erilaisten hankkeiden toteuttamiseen. Perustamishankkeisiin
valtionosuutta ei ole enää viime vuosina myönnetty.
Sen sijaan kehittämishankkeiden valtionavustuksia on lisätty
osana kansallisia terveyden- ja sosiaalihuollon kehittämishankkeita.
Valtion resurssiohjauksen keskeisin väline on talousarvio,
jonka avulla eduskunta päättää vuosittain
valtakunnan tasolla valtion käytettävissä olevien
voimavarojen tasosta ja suuntaamisesta. Kunnissa kunnanvaltuustot päättävät
kunnan budjetin yhteydessä voimavarojen käytöstä eri
tehtäviin.
Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan kuntien
sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannusten
valtionosuutta on lisätty 2000-luvulla merkittävästi.
Valtionosuusprosentti kasvoi vuosina 2001—2007 lähes
10 prosenttiyksiköllä 33,88 %:iin.
Sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannusten
valtionosuudeksi ehdotetaan vuoden 2009 valtion talousarvioesityksessä 5,569 mrd.
euroa, kun se vuoden 2005 tilinpäätöksessä oli
3,728 mrd. euroa. Myös kuntien verotulot ovat
kasvaneet 2000-luvulla, mikä on vaikuttanut kuntien toimintaedellytyksiin
ja parantanut mahdollisuuksia rahoittaa ja kehittää mm.
vanhuspalveluja.
Suomen Kuntaliitto toteaa, että vaikka valtionosuuksia
on korotettu viime vuosina, valtion rahoitusosuus on jäänyt
jälkeen palvelujen kysynnän ja kustannusten kasvusta.
Kuntien ja kuntayhtymien sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannukset
olivat Tilastokeskuksen Kuntien ja kuntayhtymien talous- ja toimintatilaston
mukaan vuonna 2006 yhteensä 16 281 milj. euroa.
Käyttökustannuksiin myönnettiin valtionosuutta
4 006 milj. euroa, mikä on hieman alle neljännes
rahoitustarpeesta. Palvelujen rahoitus on pääosin
kuntien verotulokehityksen varassa ja siten altis kuntatalouden
vaihteluille. Kuntaliiton mukaan valtion ja palvelun käyttäjien
rahoitusosuus on supistunut sekä kuntien maksuosuus lisääntynyt
vuosien kuluessa ilman merkittävämpää yhteiskunnallista
keskustelua tai yhteiskunnallisten vaikutusten arviointia. Muutoksen
vaikutukset näkyvät kuntien ja kansalaisten eriytymiskehityksenä sekä palvelujen etääntymisenä
osalta
niitä tarvitsevista. Viimeisimpänä osoituksena
tästä ovat sosiaaliryhmien välisten terveyserojen
kasvu ja erikoissairaanhoidon palvelujen käytön
sosiaaliryhmittäiset erot. Kuntaliiton mielestä tulevaisuuteen
tulisi varautua paitsi palvelujärjestelmää kehittämällä ja
tehostamalla informaatio-ohjauksen keinoin myös tarkistamalla
kansallisia linjauksia, jotka liittyvät kansalaisten oikeuksien
ja vastuiden sekä kuntien ja valtion vastuiden tasapainoon muuttuneessa
ja muuttuvassa toimintaympäristössä.
Informaatio-ohjaus
Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla informaatio-ohjausta
on sovellettu laajasti ja hallinnonalaa voidaan pitää edelläkävijänä uusien
informaatio-ohjauksen muotojen kehittämisessä.
Toisaalta informaatio-ohjausta koskeva kritiikki on kohdistunut
suurelta osin juuri sosiaali- ja terveyshallintoon.
Informaatio-ohjaus on käsitteenä osittain
jäsentymätön ja hajanainen. Sen keskeisin
piirre on se, että ohjausta toteutetaan tietoa välittämällä.
Tavoitteena on tuottaa sellaista tietoa, joka auttaa toimijoita
kehittämään omaa toimintaansa ja sen
tuottavuutta. Informaatio-ohjauksen välineitä ovat
koulutus, tilasto- ja tutkimustieto, rekisteritieto, arviointitieto,
kehittämishankkeiden yhteydessä syntyvä tieto
ja sen välittäminen, oppaat ja suositukset sekä muut
julkaisut. Informaatio-ohjauksena voidaan pitää myös
hallituksen ja ministeriöiden asiakirjoihin ja ohjelmiin
sisältyviä tavoitteita ja linjauksia, jotka kertovat
siitä, mitä kulloinkin pidetään
tärkeänä ja keskeisenä.
Informaatio-ohjauksessa on yhä enemmän korostettu
sen kaksisuuntaisuutta. On tärkeää, että tieto
kuntatason olosuhteista ja nykyisistä palveluista kulkeutuu
valtakunnalliselle tasolle ja vastaavasti valtakunnallinen tieto
välittyy paikalliselle tasolle. Myös verkostotoiminta
ja vertaiskehittäminen voidaan nähdä informaatio-ohjauksen
menetelminä, jolloin valtakunnallisten toimijoiden roolina
on tukea kehittämisprosesseja.
Empiirinen näyttö informaatio-ohjauksen vaikuttavuudesta
on hajanaista ja niukkaa. Tämän takia on alettu
puhua ohjauksen uskottavuuskriisistä. Sosiaali- ja terveysministeriön
raportissa (STM 2002:8) todetaan, että vaikka ohjausjärjestelmän
uskottavuutta on yritetty parantaa tehostamalla informaatiota, on
tämän tyyppisen ohjauksen vaikuttavuutta ja tehokkuutta
suhteessa palveluja tarvitsevien ja käyttävien
asiakkaiden asemaan ollut vaikeata todentaa.
Tarve arvioida uudelleen ohjauksen keinoja — myös
informaatio-ohjauksen vaikuttavuutta — tulee kahtaalta,
palvelujen laadun ja palvelutarjonnan vaihtelusta sekä 1990-luvun
perusoikeusuudistuksesta. Jos voidaan todeta, että sekä palvelujen
laatu että sosiaalisten oikeuksien toteutuminen vaihtelee
maan sisällä huomattavasti, on ohjausjärjestelmiä syytä arvioida
uudelleen.
Sosiaali- ja terveydenhuollossa laatusuositukset ovat tärkeitä informaatio-ohjauksen
välineitä. Ne täyttävät
sitä aukkoa, joka 1990-luvun alussa syntyi, kun valtion
normiohjausta vähennettiin radikaalisti ja esim. sektorikohtaiset yleiskirjeet
kumottiin. Osa suosituksista on kohdennettu tietyille asiakas/väestöryhmille,
esim. ikäihmisten palveluja, varhaiskasvatusta ja mielenterveyspalveluja
koskevat laatusuositukset. Osa suosituksista on laajempia ja kohderyhmänä koko
väestö, esim. suositukset laadunhallinnasta, terveyden
edistämisen laatusuositus tai Hoitotyön tavoite-
ja toimintaohjelma. Selkeästi ohjauksen ja valvonnan välineeksi
tehtyjä laatusuosituksia ovat Ikäihmisten hoitoa
ja palveluja koskeva laatusuositus, päihdepalvelujen ja mielenterveyskuntoutujien
asumispalvelujen kehittämissuositus.
Ohjelma- ja hankeohjaus
Siirtymistä informaatio-ohjauskaudesta ohjelmajohtamiseen
ei ole yksiselitteisesti kuvattavissa. Kansallisella tasolla ensin
terveydenhuollon ja hieman myöhemmin myös sosiaalihuollon
kansallisten kehittämisohjelmien käynnistäminen
voitaneen kuitenkin nähdä kohtuullisen selvänä vedenjakajana.
Ohjelmajohtaminen on noussut 2000-luvulla keskeiseksi ohjausvälineeksi
sosiaali- ja terveydenhuollossa. Tähän asti keskeisimmät
ohjelmat ovat olleet kansallinen terveysprojekti ja kansallinen
sosiaalihanke (sosiaalialan kehittämisohjelma), joka toteutettiin
vuosina 2004—2007. Kumpaakin ohjelmaa tuettiin ylimääräisillä hankekohtaisilla
valtionavustuksilla. Uusin ohjelma, jolla kehitystä halutaan
suunnata, on Kansallinen sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisohjelma
2008—2011 (KASTE). Se hyväksyttiin valtioneuvostossa 31.1.2008.
Käytännössä lähes kaikki
keskeisimmät sosiaali- ja terveydenhuollon uudistukset
on viime vuosina kanavoitu toteutettavaksi osana näitä niin
sanottuja kansallisia ohjelmia.
Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan uusi Kansallinen
sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisohjelma vastaa
moniin informaatio-ohjauksen kehittämistarpeisiin;
sitovuusastetta on vahvistettu, valmistelu ja toteutus tapahtuvat vuorovaikutuksessa
kentän toimijoiden kanssa, toimenpiteiden konkreettisuutta
on lisätty ja toimenpiteet on vastuutettu sekä seurannasta
on sovittu. Stakesilla on keskeinen rooli KASTE-ohjelman toimenpanossa.
Ohjelman toteutusta tuetaan kehittämishankerahoituksella,
jota on tarkoitus kohdentaa suuriin ja strategisesti merkittäviin
kokonaisuuksiin.
Lääninhallitusten ohjaus, valvonta ja palvelujen
arviointi
Lääninhallituksilla on keskeinen rooli kuntien palveluiden
ohjauksessa ja valvonnassa. Lääninhallituksen
tehtäviin kuuluu ohjata ja valvoa kuntien järjestämisvastuulla
olevaa sosiaali- ja terveydenhuoltoa sekä yksityistä palvelutuotantoa.
Lääninhallituksen toimivalta ja tehtävät
perustuvat sosiaali- ja terveydenhuollon erityislainsäädäntöön
ja sosiaali- ja terveysministeriön tulosohjaukseen. Lääninhallituksen
ydintehtävä on kansalaisten perusoikeuksien ja
oikeusturvan yhdenvertaisen toteutumisen varmistaminen.
Perustuslain mukaisten perusoikeuksien ja lakisääteisten
peruspalvelujen yhdenvertainen toteutuminen läänin
kaikilla alueilla ja kaikissa kunnissa edellyttää ohjausta
ja valvontaa, josta valtion aluehallintoviranomaisena vastaa lääninhallitus.
Valtakunnalliset sosiaali- ja terveydenhuollon hankkeet ja kehittämishankejärjestelmät
ovat edellyttäneet lääninhallituksilta
merkittävästi ohjausta.
Lääninhallituksen ja sosiaali- ja terveysministeriön
tulossopimuksessa sovitaan vuosittain valvottavien kohteiden määrät
ja kohteet, joihin tarkastus- ja valvontakäynnit tehdään.
Lisäksi lääninhallitus tekee oma-aloitteisesti
ja ulkopuolisen ilmoituksen tai toisen viranomaisen pyynnön
perusteella valvontakäyntejä ja valvontaan liittyviä selvityksiä.
Lisäksi lääninhallitus tekee tarkastus-
ja valvontakäyntejä yksityisten yritysten uusien
lupien hakemisen sekä muutoslupien yhteydessä.
Yksityisen hakiessa lupaa tarkastukseen liittyy aina ohjausta, etukäteisohjausta
ja informaatiota varsinaisen alkutarkastuksen yhteydessä.
Lääninhallitus suorittaa myös valvontaa
järjestämällä kuntatapaamisia julkisen
palvelutoiminnan ongelmatilanteissa. Näihin ohjaus- ja
valvontatilaisuuksiin osallistuvat yleensä ko. asiakokonaisuutta
kunnassa hoitavat vastuulliset viranhaltijat ja mahdollisuuksien
mukaan kunnan vastaavan lautakunnan luottamushenkilöt,
lähinnä lautakunnan puheenjohtajat. Kunnissa ja
toimintayksiköissä tehtävät
valvonta- ja ohjauskäynnit kuuluvat selkeästi
informaatio-ohjaukseen. Läänien mukaan valvonta
ja ohjaus muodostuvat toisiaan palvelevaksi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi.
Kuntien sosiaali- ja terveyspalveluja arvioivat useat tahot.
Varsin tavallista on, että kunnat itse teettävät
ulkopuolisen arvioinnin vähänkin isommista hankkeistaan.
Vuosittain tehtävä peruspalvelujen arviointi on
ollut lääninhallituksen lakisääteinen
perustehtävä. Stakes on tehnyt arviointia mm.
kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämishankerahalla
toteuttamista hankkeista painoaluekohtaisesti. Stakes on myös tukenut
kuntien oman arviointiosaamisen kehittymistä. Vuoden 2008
alussa peruspalvelujen arvioinnin päävastuu siirtyi
Stakesille.
Lääninhallitukset ovat sopineet arvioinnin kohteista
sosiaali- ja terveysministeriön kanssa tulossopimuksessa.
Arvioinnit on tehty ministeriöiden tilauksesta ja lähinnä keskushallinnon tarpeisiin.
Peruspalveluiden arviointityön kautta lääninhallitukset
ovat saaneet tietoa palveluiden saatavuudesta kunnissa. Tätä tietoa
on käytetty mm. lääninhallituksen valvonta-
ja ohjaustyön tukena ja apuna.
Informaatio-ohjauksen toimivuus
Informaatio-ohjauksen rooli sosiaali- ja terveyspalveluissa
on vahvistunut 2000-luvulla. Ohjaustapoja ja ohjauksen sisältöjä on
kehitetty eri tavoin. Kehittämistyötä ovat
tehneet sosiaali- ja terveysministeriö, Stakes ja lääninhallitukset. Myös
Suomen Kuntaliitto on ollut mukana niin kehittämisessä kuin
ohjauksessakin. Hyviä tuloksia on saatu mm. laatusuosituksilla,
joita on sekä lisätty että uudistettu.
Informaatio-ohjauksen kaikista vaikutuksista ei ole kuitenkaan vielä riittävästi
tutkimustietoa. Tämä seikka vaikeuttaa ohjausmuodon
onnistuneisuuden arviointia.
Informaatio-ohjauksen kehittämisestä ja uudistamisesta
huolimatta ohjausmuodon vaikuttavuuteen ja toteutukseen liittyy
runsaasti ongelmia. Merkittävin ongelma aiheutuu siitä,
että tietoon ja suosituksiin perustuva ohjaus ei ole sitovaa.
Kunnat voivat itsehallintonsa puitteissa järjestää sosiaali-
ja terveyspalvelunsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ohjauksen sitovuuden puuttuminen
on vaikuttanut siten, että osa kunnista on toiminut suositusten
mukaisesti, osa on ottanut suositukset osittain huomioon ja osa kunnista
ei ole ottanut suosituksia lainkaan huomioon palveluja järjestäessään.
Tämän vuoksi kuntien väliset erot palveluvalikoimissa,
palvelujen saatavuudessa ja laadussa ovat suuria, ja tietyiltä osin
erot ovat jopa kasvaneet. Vanhustenhuollossa merkittäviä ongelmia
esiintyy omaishoidon tuen myöntämisessä ja
kotiin annettavissa palveluissa. Kyseinen kehitys on tullut selkeästi
esiin lääninhallituksiin tulleissa kanteluissa
ja lääninhallitusten arviointitoiminnassa. Tällaista
kehitystä ei voida pitää perustuslain
mukaisena, sillä lain 19 §:n 3 mom.
mukaan julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin
säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali-
ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön
terveyttä. Perusoikeusasiantuntijat, eduskunnan oikeusasiamies
ja professori Kaarlo Tuori, ovat todenneet, että perustuslain
19 § ja erityisesti sen 3 mom. edellyttävät
oikeuksien toteutumisen tai turvaamisen tarkempaa sääntelyä sektorilainsäädännössä.
Tarkastusvaliokunnan selvitystyön aineisto osoittaa,
ettei palvelujen saatavuuden ja laadun eriarvoisuutta voida poistaa
informaatio-ohjauksen keinoin. Ongelman poistamiseen tarvitaan normi-
ja resurssiohjauksen olennaista vahvistamista. Valtion sosiaali-
ja terveyspalveluihin osoittaman rahoitusosuuden väheneminen
ja kuntien rahoitusosuuden kasvu ovat saattaneet erityisesti pienet
kunnat vaikeaan asemaan. Tilanne näissä kunnissa
on usein sellainen, että ensiksi hoidetaan lakisääteiset
palvelut, minkä jälkeen katsotaan, mihin palveluihin
kunnan taloudelliset voimavarat ja henkilöstöresurssit
riittävät. Valitettavan usein voimavaroja on liian
vähän informaatio-ohjattujen sinänsä tärkeiden palvelujen
järjestämiseen, ja joskus joudutaan tinkimään
jopa lakisääteisten palvelujen tarjonnasta. Resurssiongelman
keskeiseksi syyksi kunnat kokevat sen, että valtio antaessaan
kunnille uusia kustannuksia lisääviä velvoitteita
ei osoita toimintaan tarvittavia määrärahoja.
Toinen taloudellisia ongelmia aiheuttava tekijä johtuu
siitä, että lisätessään
valtionosuuksia valtio samanaikaisesti pienentää rahoitusosuuttaan
toisaalta niin, että valtion rahoitus kokonaisuudessaan
pysyy ennallaan tai jopa pienenee.
Informaatio-ohjaus koetaan käsitteellisesti epäselväksi
ja hajanaiseksi kokonaisuudeksi. Tätä ilmentää mm.
se, että esim. sosiaali- ja terveysministeriö,
Stakes ja lääninhallitukset näkevät
kyseisen ohjauksen toimintatavat ja sisällön osittain
erilaisina. Myöskään koordinaatio muiden
ohjausmuotojen kanssa ei ole riittävän jäsentynyt.
Stenvallin ja Syväjärven valtiovarainministeriölle
tekemän tutkimuksen (Onks tietoo — Valtion informaatio-ohjaus
kuntien hyvinvointitehtävissä) mukaan informaatio-ohjauksen
vaikutusarviointeja ei ole tehty kattavasti eikä informaatio-ohjauksen
vaikuttavuudesta ole muutoinkaan selkeää käsitystä.
Informaatio-ohjauksen toteutus on tapahtunut eri muotojen, kuten arvioinnin,
suositusten ja vertaisoppimisen, kautta. Toteutus ei ole koordinoitua,
eivätkä informaatio-ohjauksen muodot aina tue
toisiaan tai muodosta keskenään riittävän
ehyttä kokonaisuutta. Suhde resurssi- ja normiohjaukseen
ei ole aina johdonmukainen ja looginen. Lisäksi valtion
keskushallinnon organisaatioiden roolit näyttäytyvät
kuntatoimijoille jossain määrin epämääräisinä ja
paikoitellen he kokevat hukkuvansa tiedon tulvaan. Tutkimuksen mukaan
parhaiten informaatio-ohjaus on vaikuttanut kuntien laatutyössä.
Se on auttanut tunnistamaan kehittämishaasteita, lisännyt
valtion keskushallinnon avoimuutta, tuonut tietoa rahoitusmahdollisuuksista
ja selkeyttänyt normeja.
Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastusten mukaan informaatio-ohjausta
käytetään vahvemman ohjauksen korvikkeena
sosiaali- ja terveydenhuollon alueella, kun pyritään
perustuslaissa säädettyjen sosiaalisten oikeuksien
yhdenvertaiseen toteuttamiseen. Ohjauksessa kunnille ei ole säädetty
konkreettisia palveluvelvoitteita. Tässä yhteydessä informaatio-ohjaukselle
on faktisesti asetettu turhia toiveita; se ei riitä perusoikeuksien
ja peruspalveluiden yhdenvertaisen toteuttamisen välineeksi.
Jos halutaan yhdenvertaisuutta, pitää olla valmiutta
säädösohjaukseen, säädösten
täytäntöönpanon valvontaan ja
riittävään resursointiin. Tarkastusviraston
mielestä informaatio-ohjaus voi toimia vain osana kokonaisuutena
mietittyä ohjausjärjestelmää.
Informaatio-ohjauksen toteuttamisessa olisi kiinnitettävä huomiota
taloudellisuuden ohjaukseen ja siihen, miten ja kenen
toimesta informaatio-ohjaus sisältyy paikallisen tason
päätöksentekoon.
Tarkastusviraston mukaan eduskunnalla ei käytännössä ole
juurikaan roolia informaatio-ohjauksessa. Eduskunnan rooli on ohjauksen
kokonaisuuden ja sen osana informaatio-ohjauksen tuloksellisuuden
arviointi. Strategisen arvioijan rooli voi olla hyvinkin
merkittävä tehtävä. Informaatio-ohjauksen
sisällä tehdään merkittäviä yhteiskunnallisia
arvoja ja priorisointeja koskevia ratkaisuja. Esimerkiksi kiireettömän hoidon
perusteita koskevat kriteerit ja käypä hoito -suositukset
sisältävät myös arvoratkaisut siitä,
ketä julkisessa terveydenhuollossa hoidetaan ja ketä ei.
Kun julkisessa keskustelussa ja päätöksenteossa
ei ole tehty perustavanlaatuisia arvovalintoja, niitä tehdään
asiantuntijoiden antamassa informaatio-ohjauksessa.
Hankeohjaus
Valtiontalouden tarkastusviraston hanketoimintaan kohdistunut
tarkastus (Hankerahoitus ohjausvälineenä, 147/2007)
osoittaa, että osa valtion rahoittamista hankkeista on
hyvin suunniteltuja ja toteutettuja. Toisaalta avustuksia on käytetty
hankkeisiin ja toimintoihin, joiden tuloksista tai hyödyntämisestä ei
ole yksiselitteistä näyttöä.
Tarkastusviraston mukaan informaatio-ohjauksen suhde hankerahoitukseen
ja hankearviointiin olisi arvioitava uudelleen. Nyt hankkeiden tulokset
leviävät huonosti valtakunnallisesti ja osaksi
perustoimintaa. Hankkeiden arviointi on raskasta eikä kiinnity
olennaisiin asioihin. Tarkastusviraston mukaan hyvissä hankkeissa
tulisi olla tulosten levittämissuunnitelma ja käytäntöönottoa
koskeva suunnitelma. Arvioinnissa olisi katsottava, miten tulokset
on saatu käyttöön. Hankkeiden pitäisi
olla koordinoidumpia, ja projektinhallinnan tulisi olla paremmin
tuettua.
Hanketoiminta on ollut sosiaali- ja terveydenhuollossa runsasta
2000-luvulla. Hankkeisiin osallistuminen on sitonut kuntien henkilöstöä hankkeiden
toteutukseen. Kuntien edustajien mukaan tämä on
johtanut siihen, että kuntien muiden sosiaali- ja terveyshallinnon
perustehtävien hoitaminen vähentyneellä henkilöstöllä on ollut
usein ongelmallista. Kuntien edustajien mielestä yksittäisillä hankkeilla
ei ole merkittävästi eikä pysyvästi
kyetty edistämään kuntien sosiaali- ja
terveydenhuollon toimintaa.
Lääninhallitusten ohjaustoiminta
Lääninhallitusten keskeisin tehtävä on
kansalaisten perusoikeuksien ja oikeusturvan yhdenvertaisen toteutumisen
varmistaminen. Tehtäviä hoitaessaan lääninhallitus
toimii myös informaatio-ohjauksen alueellisena toteuttajana.
Lääninhallituksella on substanssiosaamisen ja alueellisen
asiantuntemuksen perusteella hyvät edellytykset toteuttaa
ohjausta ja valvontaa. Lääninhallitusten mukaan
kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen valvontaa ja palvelutoiminnan
ohjausta ei läänien sosiaali- ja terveysosastojen
nykyisillä voimavaroilla voida toteuttaa riittävästi.
Vain välttämättömin voidaan
tehdä, ja lisääntyneiden kantelumäärien
käsittely vie suuren osan asiantuntijoiden ajasta. Vuonna 2007
Länsi-Suomen lääninhallitukseen tuli
652 ja Etelä-Suomen lääninhallitukseen
600 kantelua. Kanteluiden käsittelyaika lääninhallituksissa
on ollut n. 6—12 kuukautta. Kanteluiden lisääntymisen
vuoksi valvonta on painottunut jälkikäteisvalvontaan
tuiki tarpeellisen ennakkovalvonnan ja muun ohjauksen jäädessä vähemmälle.
Läänien mukaan valvonnan painopistettä tulisi
yhä enemmän siirtää etukäteisvalvontaan, jolla
ongelmia voitaisiin jo etukäteen ehkäistä. Voimavarojen
niukkuuden vuoksi ohjausta palvelevien koulutus- ja seminaaritilaisuuksien
järjestämisestä on jouduttu tinkimään
eikä kuntakäyntejä ole voitu tehdä riittävästi.
Myöskään kantelujen ja valvonnan kautta
saatua tietoa ei ole voitu hyödyntää käynneillä riittävästi.
Itä-Suomen lääninhallituksen mukaan
kantelujen ja muiden yhteydenottojen perusteella sosiaali- ja terveydenhuollon
palvelujen järjestämisestä välittyy
sellainen kuva, että monissa kunnissa pätevän
henkilökunnan saatavuusongelmat, taloudellisista syistä johtuva
henkilökuntamäärän minimointi
ja kunnan heikko taloudellinen tilanne heikentävät
selvästi sosiaali- ja terveyspalvelujen asianmukaista järjestämistä. Edellä mainituista
syistä myös lakisääteisistä, kunnan
järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvista palveluista
pyritään tinkimään lainsäädännön
velvoitteiden tai tavoitteiden vastaisesti.
Lääninhallitusten mukaan arviointi ei ole
saanut sille kuuluvaa arvostusta valtakunnallisella, alueellisella
eikä paikallisella tasolla. Peruspalvelujen arvioinnissa
on pyritty määrällä korvaamaan
laatua: arviointikohteita on ollut liian monia, mikä on
johtanut arviointien pinnallisuuteen. Arviointiin lyhyessä ajassa
käytetty työpanos on ollut suhteeton verrattuna
arviointien hyödyntämiseen keskushallinnossa.
Lääninhallitusten arviointityötä on
vaikeuttanut se, ettei sosiaali- ja terveysministeriö ole
sitoutunut arviointien tekemiseen riittävällä pitkäjänteisyydellä,
vaikka arvioinnit on kirjattu tulossopimuksiin ja niiden tekemisellä on
lakisääteinen pohja.
Arviointitoiminta on koettu vaikutuksiltaan melko vähäiseksi.
Arviointien tuloksia ei hyödynnetä riittävästi
kunnan palvelujen kehittämisessä eikä myöskään
keskushallinnon päätöksenteossa. Toisaalta
arviointien osoittamien epäkohtien korjaamiseen ei ole
paneuduttu riittävästi. Kuntien mielestä arviointia
on liikaa eikä se aina kohtaa kuntien tiedon tarvetta.
Kuntien mielestä arviointitieto esitetään
liian yleisellä tasolla eikä se sisällä riittävästi
kuntakohtaista tietoa. Kehittämisessä vertailutiedon
saaminen samankaltaisten kuntien palveluista olisi tärkeää. Arviointitiedon
paikallista hyödyntämistä on heikentänyt
myös liian vähäinen vuorovaikutteinen
työskentely kuntien kanssa. Lääninhallitusten
mielestä informaatio-ohjaukseen tulisi sisällyttää nykyistä enemmän
toiminnan kehittämistä palvelevaa tuottavuus-
ja vaikuttavuustietoa, jota pitäisi käyttää myös
ohjauksessa.
Kouluterveydenhuolto
Kouluterveydenhuollon tilaa on tarkasteltu valtiontilintarkastajien
kertomuksessa vuodelta 2001. Kertomuksen mukaan koululaisten terveyden
kehitys kääntyi kielteiseen suuntaan 1990-luvulla
ja erilainen lasten ja nuorten oireilu lisääntyi.
Mielenterveysoireet, erilaiset oppimis- ja käyttäytymishäiriöt,
ylipainoisuus, allergiat ja astma lisääntyivät.
Kehityksen suunta oli valtiontilintarkastajien mielestä huolestuttava,
koska lapsuudessa ja nuoruudessa luodaan perusta yksilön
terveydelle ja sairaudelle. Valtiontilintarkastajat korostivat kouluterveydenhuollon
ennaltaehkäisevää ja yhteiskunnallista
merkitystä, sillä mikään muu
terveydenhuollon osa-alue ei enää kouluterveydenhuollon
jälkeen tavoita koko ikäryhmää.
Arviointiraportit osoittivat, että kouluterveydenhuollon
henkilöstöä oli vähennetty,
kouluterveydenhuollon käynnit olivat vähentyneet
ja kouluterveydenhuollon toteuttamisessa oli selkeitä alueellisia
eroja. Valtiontilintarkastajien mielestä kouluterveydenhuollon
resurssien tulisi aina olla riittävät suhteessa
kouluterveydenhuollolta edellytettäviin palveluihin. Riittävä investoiminen
lasten ja nuorten terveyden edistämiseen sekä ongelmiin
puuttuminen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa on myös
kansantaloudellisesti järkevä ratkaisu.
Informaatio-ohjauksen laatusuositusten toimivuuteen on paneuduttu
Valtiontalouden tarkastusvirastossa kouluterveydenhuoltoon
kohdistuneessa tarkastuksessa (Kouluterveydenhuollon laatusuositus — suosituksen
ohjausvaikutukset kuntien toimintaan, toiminnantarkastuskertomus
136/2006). Tarkastuksen mukaan palvelujen käyttäjien
eli koululaisten näkökulmasta suositus ei ole
toiminut sille asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Yksittäisiin
palvelukäytäntöihin sillä on
ollut jonkin verran vaikutuksia, mutta kokonaisuudessaan vaikutukset
palvelujen saatavuuteen ja laatuun ovat olleet vähäisiä.
Suosituksesta tiedottaminen koululaisille ja vanhemmille on ollut
niukkaa, jolloin palveluilta ei ole osattu vaatia suosituksen mukaista
tasoa. Kouluterveydenhuollon ammattilaisten näkökulmasta
suositus on toiminut joiltakin osiltaan, sillä se on selkiyttänyt
hoitajille ja lääkäreille asetettuja
vaatimuksia ja toimintatapoja hyvän palvelun aikaansaamiseksi.
Vaikutukset toiminnan suunnitteluun ja seurantaan ovat jääneet
vähäisiksi, koska suosituksella ei ole koettu olevan
vaikutuksia toimintaan suunnattaviin resursseihin. Suositus ei ole
levinnyt kuntien ja kuntayhtymien päätöksentekoon,
jolloin sitä ei ole huomioitu suunnittelussa ja voimavaroissa. Suhtautuminen
etenkin määrällisiin kriteereihin on
ollut kriittistä, sillä ongelmana on vaatimusten
ja mahdollisuuksien epäsuhta. Suositusta ei koettu sitovaksi,
joten vaikutukset talouden ja toiminnan suunnitteluun ovat olleet
vähäisiä. Kokonaisuudessaan suosituksen
merkitys sosiaali- ja terveysministeriön informaatio-ohjauksen
instrumenttina on ollut vaatimatonta.
Myös valtioneuvoston oikeuskansleri on käsitellyt
kouluterveydenhuollon ohjausjärjestelmää kertomuksessaan
vuodelta 2007. Valtioneuvoston oikeuskanslerin sosiaali- ja terveysministeriöltä saaman
lausunnon mukaan kouluterveydenhuollon palvelujen puutteiden yhtenä syynä on
informaatio-ohjauksen toimimattomuus kuntien toiminnan suunnittelussa.
Kouluterveydenhuoltoa koskevien selvitysten mukaan erot eivät ole
suuria läänien välillä, vaan
erot löytyvät kuntien välillä.
Kunnat eivät ministeriön mukaan hyödynnä eivätkä käytä suosituksia
työnsä kehittämiseen ja palvelujen riittävään
tarjontaan. Valtioneuvoston oikeuskansleri toteaakin, että koska
kouluterveydenhuollon suositusluontoinen ohjaus ja informaatio-ohjaus
yleisemminkin näkyy jääneen vaikutuksiltaan
riittämättömäksi, tarvitaan
ilmeisesti normatiivisesti velvoittavampaa ohjauskeinoa, jotta terveyspalveluiden
taso
ja saatavuus voidaan yhdenvertaisuuden edellyttämällä tavalla
nykyistä paremmin turvata. Kun ohjauksen velvoittavuutta
lisätään, parannetaan samalla myös
valvonnan mahdollisuuksia.
Sosiaali- ja terveysministeriö asetti 1.6.2007 työryhmän
valmistelemaan asetusta neuvolatoiminnasta, kouluterveydenhuollosta
ja opiskeluterveydenhuollosta kansanterveyslain 14 §:n
sisältämän valtuutuksen mukaisesti. Työryhmän valmistelema
asetusluonnos valmistui 12.9.2008.
Hoitotakuu
Kiireettömään hoitoon pääsyä turvaava
lainsäädäntö, ns. hoitotakuu,
ja suositus yhtenäisistä kiireettömän
hoidon perusteista tulivat voimaan samanaikaisesti maaliskuussa
2005. Lainsäädännön mukaan hoitotakuun
suunnittelu, ohjaus ja valvonta kuuluvat valtakunnallisella tasolla sosiaali-
ja terveysministeriölle. Ministeriö toteuttaa
ohjaustehtäviään pääosin
lääninhallitusten kautta. Ohjaaminen on toteutettu
ensisijaisesti informaatio-ohjauksena.
Valtiontalouden tarkastusvirastossa on tehty hoitotakuun toteutusta
koskeva tarkastus (Hoitotakuu, Valtiontalouden tarkastusviraston
toiminnantarkastuskertomukset 167/2008). Tarkastuksessa
selvitettiin, toteuttaako hoitotakuu sille lainsäädännössä asetettuja
odotuksia kansalaisten yhdenvertaisesta ja oikeudenmukaisemmasta
kohtelusta hoitoon pääsyssä ja kustannussäästöistä.
Tarkastushavaintojen mukaan hoitotakuulle asetetut yhdenvertaisuuden
ja oikeudenmukaisuuden tavoitteet ovat kehittyneet myönteiseen suuntaan,
joskin kehitykseen liittyy ongelmia. Hoitotakuu ei nopeuttanut hoitoon
pääsyä hoitoketjun alkupäässä lainkaan.
Hoitoon pääsyn nopeuttamisessa olisi pitänyt
panostaa välittömän yhteydenoton ohella
myös terveyskeskuslääkärin vastaanotolle
pääsyyn, mutta näin ei kuitenkaan tehty.
Kustannussäästöjen osalta kehityssuunta
ei myöskään ollut toivotun kaltainen. Hoitotakuun
voimassaoloaikana yksityislääkäri- ja
sairaspäivärahakorvaukset jatkoivat kasvuaan.
Myös yksityisten lääkäriasemien
tutkimus- ja hoitokorvaukset lisääntyivät.
Yhtenäisten kiireettömän hoidon perusteiden mukaan
ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesti riippumatta siitä,
missä he asuvat tai kuinka vanhoja he ovat. Tarkastushavaintojen
mukaan mainitut perusteet eivät toimi odotusten mukaisesti. Perusteita
on liian paljon, niiden käyttö perustuu vapaaehtoisuuteen
eikä sairaanhoitopiirien kuntayhtymissä ja terveyskeskuksissa
seurata ja valvota perusteiden käyttöä.
Tarkastusviraston mukaan yhtenäisten kiireettömän
hoidon perusteiden sitovuustasoa tulee nostaa, niitä koskeva koulutus
tulee määritellä pakolliseksi ja koulutusta
tulee myös yhdenmukaistaa.
Tarkastusviraston näkemyksen mukaan hoitotakuun tavoitteiden
toteutumattomuus johtuu osin nykyisestä lainsäädännöstä,
joka jättää lain soveltajille paljon
tulkinnanvaraa. Tämä johtuu osin siitä,
että hoitotakuuta pyritään ohjaamaan samanaikaisesti
sekä normi- että informaatio-ohjauksella. Erilaisten
ohjausjärjestelmien yhdistämiseen liittyy kuitenkin
epäjohdonmukaisuutta, jota ei esimerkiksi hoitotakuuta
säädettäessä ole otettu
huomioon. Hoitotakuuta koskeva lainsäädäntö edellyttää,
että sairaanhoitopiirin kuntayhtymän on yhdessä alueen
kuntien ja terveyskeskusten kanssa valvottava ja seurattava kiireettömän
hoidon perusteiden toteutumista alueellaan. Yhtenäiset
kiireettömän hoidon perusteet ovat puolestaan
suosituksia. Ristiriitaiseksi asian tekee se, että sairaanhoitopiirit
ja terveyskeskukset velvoitetaan valvomaan, että suosituksia
käytetään, mutta suositusten käyttö ei ole
kuitenkaan pakollista eikä niiden noudattamatta jättämisestä seuraa
sanktioita.
Hoitotakuu ei ole vähentänyt yksityislääkäripalvelujen
käyttöä tavoitteiden mukaisesti, sillä vuosina
2005—2006 yksityislääkärissäkäyntien korvaukset
nousivat 62,5 miljoonasta eurosta 63,4 miljoonaan euroon. Yksityislääkäripalvelujen
käytön kasvun taustalla voi olla myös
yhtenäisten kiireettömän hoidon perusteiden
erilainen käyttö julkisella ja yksityisellä sektorilla. Kelan
jälkikäteen tekemissä tarkastuksissa
ei tarkasteta sitä, noudattivatko tarpeellisiksi määritellyt
hoidot ja tutkimukset yhtenäisiä kiireettömän
hoidon perusteita.
Tarkastusviraston kannanoton mukaan sosiaali- ja terveysministeriön
tulee selvittää Kansaneläkelaitoksen
kanssa, miten yksityislääkärit käyttävät
kiireettömän hoidon perusteita. Näin edistettäisiin
sitä, että ihmisten yhdenvertaisuus hoidon arvioinnissa
toteutuisi sekä julkisella että yksityisellä puolella.
Valiokunnan mielestä Kelan toiminnalla on tässä keskeinen
asema ja tehtävä.
Vanhustenhuolto
Vanhustenhuollon palveluissa informaatio-ohjauksen
suosituksellinen luonne ei aina turvaa riittävästi
iäkkäiden henkilöiden yhdenvertaista kohtelua
kunnissa. Vanhustyön keskusliiton saaman palautteen mukaan
myöskään asiakaslähtöisyyden
periaate ei ole toteutunut riittävästi. Liiton
mukaan omaishoidon järjestämisessä on
erityisen paljon eroja kuntien välillä. Myös
sosiaali- ja terveystoimen yhteistyössä on edelleen
ongelmia. Liiton käsityksen mukaan valtakunnalliset laatusuositukset
ovat tuoneet tavoitteet yleiseen tietoisuuteen ja keskusteluun.
Myönteistä on myös se, että valtaosassa
kuntia on laadittu vanhuspoliittinen strategia. Ongelmana sen sijaan
on vanhusten yksilöllisten tarpeiden riittämätön
huomioon ottaminen.
Kaikki vanhukset eivät ole tietoisia oikeuksistaan
ja niistä palveluista, joita heillä olisi mahdollisuus
saada. Palveluja ja etuuksia on yleensä haettava. Liiton
mielestä tämä tulisi ottaa nykyistä paremmin
huomioon ja kuntia tulisi ohjeistaa huolehtimaan yhteistyöstä Kelan
ja järjestöjen kanssa paremman tiedotuksen aikaansaamiseksi.
Osalle vanhuksista on ongelmallista ryhtyä käyttämään
sähköisiä palveluja. Koska kaikilla vanhuksilla
ei ole tarvittavia laitteistoja eikä valmiuksia niiden
käyttöön, seurauksena saattaa olla lisääntyvä syrjäytyminen.
Liiton mielestä rahoituksessa pitäisi ottaa uudelleen käyttöön
korvamerkityt valtionosuudet ja laatusuositusten sitovuutta tulisi
lisätä.
Tarkastusvaliokunnan asiantuntijana kuultu professori Sirkka-Liisa
Kivelä tuo esiin vanhustenhuollon tiedonjakamiseen liittyviä ongelmia. Hänen
käsityksensä mukaan tutkimuksia ja tilastoja ei
ehditä lukea ja oppaita, suosituksia ja raportteja lukevat
vain harvat. Koulutukseen osallistuvat vain harvat. Tutkimus- ja
kehittämisprojekteihin on väsytty, ja vain harvat
niistä ovat johtaneet pysyvään kehittämiseen
tai toimintojen levittämiseen. Esimerkiksi vanhuspoliittisia strategioita
ja kehittämisohjelmia ryhdyttiin laatimaan hitaasti.
Länsi-Suomen lääninhallituksen mukaan
kuntia koskevissa vanhustenhuollon kanteluissa on hyvin usein kyse
vanhainkodin tai asumispalveluyksikön hoitoon osallistuvan
henkilökunnan riittämättömyydestä.
Ero kunnallisen vanhainkodin arjen todellisuuden ja laatusuosituksessa esitettyjen
valtakunnallisten tavoitteiden välillä on usein
liian suuri. Muita kantelujen aiheita ovat hoidossa tapahtuneet
laiminlyönnit (mm. lääkehoito), vanhuksen
saama kohtelu sekä kunnan menettelyt hoitopaikan tai muun
palvelun järjestämisessä. Yksityinen
palvelutoiminta on tuonut mukanaan myös entistä vaativampia
kanteluja. Lääninhallituksen mielestä yhä vaikeammaksi
käyvä ongelma on sairaaloiden, terveyskeskusten
sekä sosiaalitoimen vanhustenhuollon laitosten rapistuva
kunto ja kasvavat kosteus- ja homeongelmat, jotka tulevat
vaatimaan satojen miljoonien eurojen peruskorjausohjelmaa.
Oulun lääninhallituksen mukaan vanhustenhuoltoa
koskevien kanteluiden ja asiakasyhteydenottojen perusteella voidaan
listata seuraavat vanhustenhuollon ongelmat:
- Sosiaali- ja terveydenhuollon
kotipalveluja ei ole riittävästi.
- Vanhusten jonotusajat palvelujen piiriin, erityisesti
palveluasumisen ja tehostetun palveluasumisen piiriin pääsemiseksi
ovat pitkiä. Ongelmana on, ettei vanhuksille ole riittävästi
erityisesti tehostetun palveluasumisen paikkoja, kun samaan aikaan
puretaan vanhusten laitoshoitoa.
- Asiakasmaksut ja niihin liittyvät päätökset
ovat asiakkaalle vaikeaselkoisia ja kirjavia, lisäksi kuntien
välillä on huomattavia eroja mm. siksi, että kuntien
maksujen määräytymisperusteet vaihtelevat
suuresti.
- Yksityisten palvelujen kilpailutus on lyhytjännitteistä (2 vuoden
pituisia sopimuksia, jolloin asiakasta hoitava henkilökunta
voi vaihtua 2 vuoden välein), mikä luo
epävarmuutta sekä palveluntuottajille että asiakkaille.
- Asiakkaan yksilöllisyys palvelujen saamisessa
ja asiakkaan mielipiteen huomioon ottaminen ei toteudu lainsäädännössä tarkoitetulla
tavalla.
Vanhusasiakkaiden todellisten tarpeiden ja toiveiden huomioon ottaminen
palveluista sovittaessa ei toteudu riittävästi.
- Lääketieteellinen päätöksenteko
ja sosiaalihuoltolain mukainen päätöksenteko
eroavat juridisesti toisistaan, mutta liian usein sosiaalihuoltolain
mukaisia päätöksiä tekee lääkäri kansanterveyslain
mukaisina hoitopäätöksinä tilanteissa,
joissa asiakkaalle järjestetään mm. asumispalveluja.
Palveluketjuprosessit terveydenhuollon palveluista sosiaalihuollon
palveluihin ovat puutteellisesti suunniteltuja, ja roolit ovat paikoitellen
pahasti sekaisin.
- Kaiken kaikkiaan vanhustenhuoltoa koskevat kantelut ovat
hyvin monimutkaisia ja tilanteisiin sovellettavan lainsäädännön
määrä on suuri. Asiakasnäkökulmasta
katsottuna kokonaisuus on erittäin vaikeasti hahmoteltavissa
ja edellyttää asiakkaalta paljon omaa aktiivisuutta.
Tarkastusvaliokunta on käsitellyt informaatio-ohjauksen
toimivuutta vanhustenhuollossa myös valtion vuoden 2007
tilinpäätöskertomuksesta antamassaan
mietinnössä TrVM 1/2008 vp — K 6/2008 vp, K 10/2008 vp.
Mietinnössä todetaan muun ohella, ettei informaatio-ohjauksen suosituksellinen
luonne turvaa riittävästi iäkkäiden
henkilöiden yhdenvertaista kohtelua kunnissa. Asiakaslähtöisyyden
periaate ei ole toteutunut riittävästi, eikä vanhusväestön
yksilöllisiä tarpeita ole otettu riittävästi
huomioon. Kaikki vanhukset eivät ole tietoisia oikeuksistaan
ja niistä palveluista, joita heillä olisi mahdollisuus saada.
Vanhusten omaishoidon järjestämisessä on
erityisen paljon eroja kuntien välillä. Myös sosiaali-
ja terveystoimen välisessä yhteistyössä on
edelleen puutteita. Lisäksi asiakasmaksujen perusteet ovat
kirjavia ja maksujen määrä vaihtelee
kunnittain. Kilpailutuksen seurauksena vanhusten on ollut entistä vaikeampaa
hahmottaa palvelukokonaisuutta ja siitä aiheutuvia maksuja.
Suomen Kuntaliiton mukaan kunnat varautuvat yhteistyössä valtion
kanssa väestörakenteen muutokseen Paras-puitelain
mukaisesti. Tavoitteena on luoda kuntien palveluille vahva taloudellinen
ja rakenteellinen perusta. Kunnat varautuvat tulevaan paitsi kuntaliitoksin
myös muodostamalla perusterveydenhuollon ja siihen kiinteästi
liittyvän sosiaalihuollon palvelujen yhteistoiminta-alueita,
jotta tavoitteeksi asetettu 20 000 asukkaan väestöpohja
saavutetaan. Kuntarakenteen uudistaminen ei kuitenkaan yksin ratkaise
väestörakenteen muutoksen aiheuttamia haasteita,
vaan samalla on huolehdittava palvelurakenteen ja palvelujen tuotantotapojen kehittämisestä.
Välttämätöntä on tämän
lisäksi vahvistaa palvelujen rahoituspohjaa sekä tarkistaa
edelleen kuntien ja valtion välistä tehtävänjakoa.
Mikäli kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta huolimatta
kuntien eriytymiskehitys jatkuu, muodostaa se riskin pyrkimykselle
kehittää laadukkaita vanhuspalveluja maan eri
alueilla ja erilaisissa kunnissa. Kansalaisten eriarvoistuminen
näkyy tänä päivänä kunnallisverotuksen
erojen kasvuna ja palvelujen saavutettavuuden heikkenemisenä etenkin
rakennemuutos- ja väestötappiokunnissa.
Näissä kunnissa vanhenevan väestön
veronmaksukyky on heikko ja kunnallisveroprosentti korkea. Kunta-
ja palvelurakenneuudistus eivät yksin ratkaise näitä ongelmia.
Kuntaliiton mielestä valtion taloudellisen vastuun lisääminen
on välttämätöntä heikossa taloudellisessa
asemassa oleville kunnille.
Informaatio-ohjauksen vaikuttavuus
Informaatio-ohjauksen vaikuttavuutta on tutkittu melko vähän,
eikä vaikuttavuudesta ole saatu kovin selkeää käsitystä.
Stenvallin ja Syväjärven tutkimuksen mukaan informaatio-ohjaus
tapahtuu eri muotojen, kuten arvioinnin, suositusten ja vertaisoppimisen
kautta. Toteutus ei ole koordinoitua, eivätkä informaatio-ohjauksen muodot
aina tue toisiaan tai muodosta keskenään riittävän
ehyttä kokonaisuutta. Lisäksi valtion keskushallinnon
organisaatioiden roolit näyttäytyvät
kuntatoimijoille jossain määrin epämääräisinä ja
paikoitellen kunnat kokevat hukkuvansa tiedon tulvaan.
Keskushallinnossa ongelmana nähdään
kapasiteetti- ja osaamisvaje tiedon hyödyntämisessä, kun
taas kuntatoimijat nostavat esille lähinnä ajan
ja taloudellisten resurssien puutteen sekä ohjauksen epäyhtenäisyyden.
Kuntatasolla tuotannollis-taloudellinen suhtautumistapa informaatio-ohjaukseen
on selkeämmin edustettuna kuin valtion keskushallinnossa.
Informaatio-ohjaus on hyväksytty ohjausmuoto, mutta sekä ohjausta
että sen vastaanottamista pitäisi vahvistaa koulutuksella.
Valtion keskushallinnossa koulutukseen tulisi sisältyä esim.
kuntatuntemusta, taloudellista arviointia, tiedolla johtamista,
viestintää sekä ohjausvälineiden
käyttöä. Kuntapuolella puolestaan tarvittaisiin
tiedon hyödyntämiseen liittyvää koulutusta.
Vaikuttavuuden kehittämiseksi on tarpeen vahvistaa myös
toimijoiden henkilökohtaista vuorovaikutusta, ja ohjauksen
tulisikin olla keskustelevampaa ja enemmän osapuolten välisiin
sopimuksiin perustuvaa kuin nykyisin.
Valiokunnan mielestä informaatio-ohjaukseen ei sisälly
riittävää taloudellisen ohjauksen näkökulmaa.
Muutoinkaan valtio ei ole kyennyt tuottamaan kustannustietoisuutta
ja vaikuttavuutta edistäviä toimintamalleja, joita
voitaisiin hyödyntää paikallistasolla.
Tuottavuuden, kustannustehokkuuden ja vaikuttavuuden käsitteet ovat
olleet sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä epäselviä ja
monilla tavoin kiistanalaisia. Tämä on osaltaan
vaikeuttanut tavoitteenasettelua ja aiheuttanut mittaamisongelmia. Esimerkiksi
tuottavuuden mittarit ovat tunnistaneet lähinnä vain
määrällisiä suoritteita. Tuottavuuden
kehitystä on heikentänyt erityisesti laadun ja
tehokkuuden ristiriita. Laadun ja tehokkuuden ristiriitaa on lisännyt
se, että ammatilliset laatuvaatimukset tulevat sosiaali-
ja terveysministeriöstä ja toiminnan yleiset tuottavuustavoitteet
asettaa valtiovarainministeriö. Vaikka kattavaa tutkimustietoa
ei ole, asiantuntijat katsovat, että informaatio-ohjauksella
ei ole juurikaan edistetty toimintojen tuottavuutta, kustannustehokkuutta
ja vaikuttavuutta. Keskeisin syy tällaiseen kehitykseen
on se, ettei informaatio-ohjaus tarjoa taloudellisia kannusteita
kunnille tehokkuuden edistämiseen. Samasta syystä informaatio-ohjaus
ei ole kannustanut kuntia myöskään palvelurakenteiden
uudistamiseen.
Selvitystyön keskeiset tulokset
Sosiaali- ja terveyspalvelujen yhdenvertaisuus
Valtio ohjaa kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämistä informaatio-ohjauksen
keinoin. Kyseisellä ohjauksella ei ole saavutettu niitä sosiaali-
ja terveyspoliittisia tavoitteita, jotka palvelujen järjestämiselle
on asetettu. Palvelutasojen erot kuntien välillä ovat
suuria, ja erot ovat viime vuosina jopa kasvaneet. Huolestuttava
seuraus on ollut alueellisten ja sosiaaliryhmien välisten
terveyserojen kasvu. Eri kunnissa asuville kansalaisille ei ole
kyetty tasapuolisesti turvaamaan perusoikeuksiin kuuluvia sosiaali-
ja terveyspalveluita. Nykyinen tilanne ei ole perustuslain mukainen,
sillä sen 19 §:n 3 momentin
mukaan julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät
sosiaali- ja terveyspalvelut.
Ohjauksen toimivuus
Valiokunnan mielestä informaatio-ohjauksen suurin heikkous
on, ettei se suosituksiin perustuvana ole sitovaa eikä se
velvoita kuntia toimimaan suositusten edellyttämällä tavalla.
Kunnat ovat huomioineet suositukset toiminnassaan varsin vaihtelevasti.
Osa kunnista on noudattanut niitä, osa on noudattanut osittain
ja osa kunnista ei ole huomioinut suosituksia juuri lainkaan. Sitovuuden
puuttuminen on vaikuttanut keskeisesti toteutuneeseen kehitykseen.
Erot palvelujen saatavuudessa ja laadussa ovat kuntien välillä merkittäviä.
Sitovuuden puute on heikentänyt olennaisesti informaatio-ohjauksen
vaikuttavuutta. Valvontahavaintojen mukaan sitovuuden vahvistaminen
edellyttää sektorilainsäädäntöön
sisällytettävää säädösohjausta.
Tähän johtopäätökseen
ovat päätyneet myös eduskunnan oikeusasiamies
ja valtioneuvoston oikeuskansleri kannanotoissaan.
Valtioneuvoston oikeuskansleri on toimintakertomuksessaan vuodelta
2007 todennut, että informaatio-ohjaus on jäänyt
vaikutuksiltaan riittämättömäksi
ja tarvitaan ilmeisesti normatiivisesti velvoittavampaa ohjauskeinoa,
jotta terveyspalveluiden taso ja saatavuus yhdenvertaisuuden edellyttämällä tavalla
voidaan nykyistä paremmin turvata.
Valiokunnan asiantuntijakuulemisessa valtioneuvoston oikeuskansleri
on lisäksi todennut, että kunnille voidaan laissa
olevan valtuutuksen perusteella antaa sosiaali- ja terveydenhuoltoa koskevan
lainsäädännön sisältöä täsmentäviä säännöksiä.
Velvoittavaan normistoon liittyy myös kysymys valvonnasta.
Yhtäältä vain velvoittavat säännökset
mahdollistavat valvonnan toteuttamisen; suositusten noudattamista
ei voida käytännössä valvoa,
koska niillä ei ole oikeudellista velvoittavuutta. Toisaalta
velvoittavat säännökset tavallaan myös
edellyttävät valvonnan mahdollisuutta; velvoittavuus
menettää tosiasiallisesti merkityksensä,
jos sen noudattamista ei valvota — ja tästä voi
valtioneuvoston oikeuskanslerin mukaan olla seurauksena perusoikeuksien
vesittyminen käytännössä.
Vanhustenhuolto
Vanhustenhuollossa informaatio-ohjaus ei ole turvannut iäkkäiden
henkilöiden yhdenvertaista kohtelua eikä ole ottanut
riittävästi huomioon vanhusväestön
yksilöllisiä tarpeita. Kaikki vanhukset eivät
ole myöskään tietoisia oikeuksistaan
ja niistä palveluista, joita heillä olisi mahdollisuus
saada. Vanhusten omaishoidon järjestämisessä on
erityisen paljon eroja kuntien välillä. Kilpailutuksen
vuoksi vanhusten on ollut entistä vaikeampaa hahmottaa
palvelukokonaisuutta ja siitä aiheutuvia maksuja. Vanhustenhuollon
merkittävä ongelma on myös hoitoon osallistuvan
henkilökunnan riittämättömyys. Tämä puute
tulee lähivuosina vielä olennaisesti kasvamaan,
kun palveluiden kysynnän kasvu edellyttää hoitohenkilökunnan
tuntuvaa lisäämistä.
Kouluterveydenhuolto
Kouluterveydenhuollossa informaatio-ohjauksen laatusuositusten
vaikutukset palvelujen saatavuuteen ja laatuun ovat olleet vähäisiä.
Vaikutukset toiminnan suunnitteluun ja seurantaan ovat myös
jääneet vähäisiksi, koska suosituksella
ei ole pystytty vaikuttamaan toimintaan suunnattaviin resursseihin.
Suositus ei ole levinnyt riittävästi kuntien ja
kuntayhtymien päätöksentekoon, jolloin
sitä ei ole huomioitu suunnittelussa ja voimavarojen kohdentamisessa.
Valtiontilintarkastajien kertomuksessa vuodelta 2001 kävi
ilmi, että jo tuolloin kouluterveydenhuollon henkilöstöä oli
vähennetty. Myös kouluterveydenhuollon käynnit
olivat vähentyneet, ja kouluterveydenhuollon toteuttamisessa
oli havaittavissa selkeitä alueellisia eroja. Kouluterveydenhuollossa
vallitsee yhä edelleen vaatimusten ja mahdollisuuksien
epäsuhta, sillä käytettävissä olevilla
voimavaroilla ei ole mahdollista saavuttaa tavoitteita.
Valtioneuvoston oikeuskanslerin mukaan kouluterveydenhuollon
suositusluontoinen ohjaus on jäänyt
vaikutuksiltaan riittämättömäksi. Hänen
mukaansa tarvitaan normatiivisesti velvoittavampaa ohjauskeinoa,
jotta terveyspalveluiden taso ja saatavuus voidaan yhdenvertaisuuden
edellyttämällä tavalla nykyistä paremmin
turvata. Valtioneuvoston oikeuskanslerin kannanotot tukevat tarkastusvaliokunnan
selvitystyön tuloksia.
Taloudellinen ohjaus
Informaatio-ohjauksen vaikuttavuutta heikentää taloudellisen
näkökulman puuttuminen ohjauksesta. Valtio ei
ole kyennyt tuottamaan kustannustehokkuutta ja vaikuttavuutta edistäviä toimintamalleja,
joita voitaisiin hyödyntää paikallistasolla.
Asiantuntijoiden mukaan informaatio-ohjauksella ei ole juuri edistetty
toimintojen tuottavuutta, kustannustehokkuutta ja vaikuttavuutta.
Keskeisin syy on, ettei informaatio-ohjaus tarjoa kunnille
taloudellisia kannusteita toiminnan tuloksellisuuden edistämiseen
eikä palvelurakenteiden uudistamiseen.
Selvitystyössä on käynyt ilmi, että palvelutoiminnan
tehostaminen ja yhdenvertainen palvelutarjonta edellyttävät
resurssiohjauksen olennaista vahvistamista. Vaikka sosiaali- ja
terveystoimen valtionosuudet ovat kasvaneet, ovat palvelutoiminnan
kohonneet kustannukset ja valtion kunnille sälyttämät
lisävelvoitteet heikentäneet kuntien taloudellista
kantokykyä palvelujen järjestämisessä.
Osa kunnista on joutunut tinkimään jopa lakisääteisistä palveluista.
Valiokunnan mielestä talouden ja toiminnan kannusteita
voidaan saada aikaan hyvällä vertailutiedolla,
joka kannustaa kustannustehokkaampaan toimintaan. Informaatio-ohjauksen
toimivuus perustuu hyviin käytäntöihin
ja vertailutiedon käyttöön, joiden avulla
kunnat ja kuntayhtymät voivat verrata omia toimintatapojaan
ja rahankäyttöään muihin vastaaviin
toimijoihin. Tämä edellyttää kuntia
ja kuntayhtymiä koskevan tilastoinnin kattavuuden ja laadun
parantamista. Lähtökohtana tulisi olla verkkopohjainen tietojärjestelmä,
jota eri toimijat, kuten kunnat, kuntayhtymät, Tilastokeskus,
Stakes ja valtiovarainministeriö, ylläpitävät
ja käyttävät yhdessä ja jonka
tiedot ovat maksutta kaikkien saatavilla. Tätä asiakokonaisuutta
on valiokunnan mielestä tarpeellista selvittää.
Valiokunnan mielestä yhä vaikeammaksi käyvä ongelma
on sairaaloiden, terveyskeskusten sekä sosiaalitoimen vanhustenhuollon
laitosten rapistuva kunto ja kasvavat kosteus- ja homeongelmat,
jotka edellyttävät satojen miljoonien eurojen
peruskorjausohjelmaa. Mikäli ongelmien korjaamisessa viivytellään,
aiheuttavat ongelmat lisääntyviä terveysriskejä ja
korjauksista koituu kunnille ja valtiolle yhä suurempia
kustannuksia.
Aluehallinto ohjauksen ja valvonnan toteuttajana
Lääninhallitukset ovat toimineet nykyjärjestelmässä informaatio-ohjauksen
alueellisina toteuttajina. Selvitys osoittaa, että lääninhallitukset
eivät ole pystyneet nykyisillä voimavaroilla suorittamaan
ohjausta ja valvontaa riittävästi ja tarkoituksenmukaisesti.
Kanteluiden lisääntymisen vuoksi valvonnassa on
jouduttu painottamaan jälkikäteisvalvontaa eikä ohjauksen
kannalta tarpeellista ennakoivaa ohjausta ja valvontaa ole voitu
tehdä riittävästi. Painopisteen tulisi kuitenkin
olla etukäteisvalvonnassa, jonka avulla ongelmien syntymistä olisi
mahdollista ehkäistä. Käytettävissä olleilla
voimavaroilla ei myöskään kuntakäyntejä ole
ehditty tehdä riittävästi eikä hyödyntää kantelujen
ja valvonnan kautta saatua tietoa. Kaikki tämä on
heikentänyt ohjauksen ja valvonnan vaikuttavuutta.
Lääninhallituksilla on ollut keskeinen rooli ohjausta
palvelevan peruspalvelujen arvioinnin toteutuksessa vuoden 2008
alkuun asti. Tämä tärkeä alueella
ja lähellä kansalaista tapahtuva arviointityö ei
ole saanut sille kuuluvaa arvostusta eikä sen tuloksia
ole hyödynnetty riittävästi kunnan palvelujen
järjestämisessä tai keskushallinnon päätöksenteossa.
Arviointien esiintuomien epäkohtien korjaamiseen ei ole
ryhdytty. Tuotetun arviointitiedon käyttökelpoisuutta
on puolestaan kritisoitu siitä, että se esitetään
usein liian yleisellä tasolla eikä se sisällä tarpeeksi kuntien
toimintaa palvelevaa yksilöityä kuntakohtaista
vertailutietoa. Selvityksen perusteella aluehallinnon ohjaus- ja
valvontatoiminnan toimintaedellytyksiä tulee parantaa,
mikäli tämän toiminnan halutaan turvaavan
perusoikeuksien toteutumista.
Valiokunnan johtopäätökset
Tarkastusvaliokunnan tekemä selvitystyö on nostanut
esiin perustavanlaatuisia ongelmia, joiden vuoksi sosiaali- ja terveyspalvelujen
yhdenvertainen saatavuus on maassamme vaarantunut ja jotka ovat
myös heikentäneet eduskunnan mahdollisuuksia ohjata
tätä ei-toivottua kehitystä parempaan
suuntaan. Eduskunnan tahdon toteutumisessa lakien ja sääntelyn
oikea määrä ja laatu on usein vaikeasti
ratkaistava asia. Käytännössä onkin
turvauduttu moniin toisiaan täydentäviin ja osin
päällekkäisiin ohjauskeinoihin, joista
valiokunta on lainsäädännön
ohella tarkastellut talouden ohjausta ja informaatio-ohjausta. Kaikki
ohjauksen keinot ovat edelleen tarpeen ja sinänsä hyödyllisiä,
mutta ne on valiokunnan mielestä saatava toimimaan yhtenä kokonaisuutena
ja parempia tuloksia tuottavalla tavalla. Erityisesti sosiaali-
ja terveydenhuollon toimivuus on laaja yhteiskunnallinen kokonaisuus,
joka koskettaa meitä jokaista ja ulottaa vaikutuksensa
koko suomalaiseen yhteiskuntaan.
Väljä puitelainsäädäntö on
mahdollistanut kunnille suuren liikkumavapauden palvelujen järjestämisessä.
Käytännössä palvelujen saatavuus
on muuttunut riippuvaiseksi kunnan päätöksistä,
sen taloudellisesta tilanteesta ja henkilöstön
saatavuudesta. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat huolestuttavaa
kehitystä: sekä kuntien kesken että kansalaisten
keskuudessa on tapahtunut eriytymiskehitystä, sosiaaliryhmien väliset
terveyserot ovat kasvaneet ja erikoissairaanhoidon palvelujen käyttöön
on vaikuttanut se, mihin sosiaaliryhmään kuulutaan.
Sosiaali- ja terveyspalveluita ohjataan valtion taholta normiohjauksella
(säädökset ja määräykset),
resurssiohjauksella (valtionosuudet ja hankerahoitus) sekä tällä hetkellä suurimman
painoarvon
omaavalla informaatio-ohjauksella (suositukset, tutkimukset, arvioinnit,
tilastot, koulutus ym.).
Informaatio-ohjauksen hyvästä periaatteesta (tieto
ohjaa) huolimatta sen toteutukseen on liittynyt paljon ongelmia.
Yksi merkittävimmistä ongelmista tarkastusvaliokunnan
mielestä on, että tietoon ja suosituksiin perustuva
ohjaus ei ole velvoittavaa. Osa kunnista on toiminut suositusten
mukaisesti, osa on ottanut suositukset osittain huomioon ja osa
kunnista ei ole lainkaan ottanut suosituksia huomioon palveluita järjestäessään.
Eri kunnissa asuville kansalaisille ei siten pystytä tasapuolisesti
turvaamaan perusoikeuksiin kuuluvia sosiaali- ja terveyspalveluja.
Valiokunta näkee perustuslakimme lähtevän kuitenkin
siitä, että julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien
toteutuminen (PL 22 §). Näihin perusoikeuksiin
kuuluu PL 19 §:n perusteella riittävät
sosiaali- ja terveyspalvelut. Ylimmät laillisuusvalvojat,
niin eduskunnan oikeusasiamies kuin valtioneuvoston oikeuskansleri,
ovat peränneet velvoittavampaa ohjausta, jotta palvelujen
taso ja saatavuus yhdenvertaisuuden edellyttämällä tavalla
voidaan nykyistä paremmin turvata. Valtioneuvoston oikeuskanslerin
mielestä kunnille voidaan antaa sosiaali- ja terveydenhuoltoa
koskevan lainsäädännön sisältöä täsmentäviä säännöksiä.
Vain velvoittavat säännökset mahdollistavat
kuntia koskevan valvonnan toteuttamisen. Velvoittavuus menettää kuitenkin
merkityksensä, jos säännösten
noudattamista ei valvota. Valvonnan puuttuminen tarkoittaa perusoikeuksien
vesittymistä käytännössä.
Tarkastusvaliokunta on käsitellyt yksityiskohtaisemmin
kouluterveydenhuoltoa, vanhustenhuoltoa sekä hoitotakuun
toteutumista. Kouluterveydenhuollon osalta tilanne on erittäin akuutti,
mutta ei uusi eikä yllättävä.
Myös valtiontilintarkastajat raportoivat eduskunnalle ja hallitukselle
vuonna 2002 kouluterveydenhuollon henkilöstövähennyksistä,
alueellisista eroista sekä siitä, että koululaisten
terveyden kehitys oli kääntynyt kielteiseen suuntaan
ja että erilainen lasten ja nuorten oireilu oli lisääntynyt.
Valtiontilintarkastajat korostivat kouluterveydenhuollon ennaltaehkäisevää ja
yhteiskunnallista merkitystä, sillä mikään
muu terveydenhuollon osa-alue ei enää kouluterveydenhuollon
jälkeen tavoita koko ikäryhmää.
Myös valtiontalouden tarkastusvirasto on kouluterveydenhuoltoon kohdistuneessa
tarkastuksessa vuodelta 2006 havainnut laatusuositusten vaikutusten
jääneen vähäisiksi. Suosituksilla
ei ole ollut vaikutuksia toiminnan resursointiin eikä se
ole vaikuttanut kuntien ja kuntayhtymien päätöksentekoon. Myös
valtioneuvoston oikeuskanslerin mukaan (kertomus v. 2007) suosituksiin
perustuva ohjaus on jäänyt vaikutuksiltaan
riittämättömäksi ja tarvitaan
velvoittavampaa ohjausta.
Myös vanhustenhuollon osalta on käynyt ilmi,
että suositukset eivät turvaa iäkkäiden
henkilöiden yhdenvertaista kohtelua kunnissa. Esimerkiksi
omaishoidon järjestämisessä on erityisen
paljon eroja kuntien välillä. Vanhustenhuollon
parissa työskentelevät eivät ehdi perehtyä tutkimuksiin
ja tilastoihin tai lukea suosituksia, oppaita ja raportteja. Myös
erilaisiin kehittämisprojekteihin on väsytty.
Lääninhallitusten käsiteltäviksi
tulevat vanhustenhuoltoa koskevat kantelut ovat lisääntyneet,
ne ovat hyvin monimutkaisia ja sovellettavan lainsäädännön
määrä on suuri.
Kiireettömään hoitoon pääsyä turvaava
lainsäädäntö, ns. hoitotakuu
ja suositus yhtenäisistä kiireettömän
hoidon perusteista, tuli voimaan samanaikaisesti vuonna 2005. Tarkastusviraston
havaintojen mukaan hoitotakuulle asetetut yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden
tavoitteet ovat kehittyneet myönteiseen suuntaan, mutta
asiaan liittyy ongelmia. Hoitotakuu ei ole nopeuttanut hoitoon pääsyä hoitoketjun
alkupäässä lainkaan, eikä tavoiteltuja
kustannussäästöjä ole saavutettu.
Yksityislääkäri- ja sairauspäivärahakorvaukset
ovat jatkaneet kasvua, sekä yksityisten lääkäriasemien
tutkimus- ja hoitokorvaukset ovat lisääntyneet.
Hoitotakuuta pyritään ohjaamaan samanaikaisesti
sekä normi- että informaatio-ohjauksella. Lainsäädäntö edellyttää,
että sairaanhoitopiirin kuntayhtymän on yhdessä alueen
kuntien ja terveyskeskusten kanssa valvottava ja seurattava kiireettömän
hoidon perusteiden toteutumista alueellaan. Ne siis velvoitetaan
valvomaan, että suosituksia käytetään. Suositusten
käyttö ei kuitenkaan ole pakollista, eikä niiden
noudattamatta jättämisestä seuraa sanktioita.
Yksityislääkärien käytön
kasvun taustalla saattaa olla em. suositusten erilainen käyttö yksityisellä ja
julkisella sektorilla. Kansaneläkelaitoksen tekemissä tarkastuksissa
ei tarkasteta sitä, noudattivatko tarpeellisiksi määritellyt
hoidot ja tutkimukset yhtenäisiä kiireettömän
hoidon perusteita.
Kun laki on säädetty ja hyväksytty,
eduskunta luottaa siihen, että laki myös toteutuu
ja se pannaan täytäntöön. Näin
ei kuitenkaan näytä aina tapahtuvan edes julkisen
sektorin omassa toiminnassa. Toisaalta on myös selvää,
että laitkaan eivät ole täydellisiä ja
ne myös vanhenevat ajan myötä ja joskus
hyvinkin nopeasti. Siksi lainsäädännön
vaikutuksia on seurattava ja arvioitava, toteutuvatko
lainsäätäjän tavoitteet ja tarkoitus.
Valiokunnan mielestä lain vaikutusarvioinnit
tehdään lainvalmistelun yhteydessä vielä varsin
puutteellisesti ja vähäisin tiedoin, ja lain voimaantulon
jälkeinen vaikutusten seuranta ja arviointi jää usein
tekemättä. Esimerkiksi hoitotakuun ja leikkausjonojen
kohdalla on tullut hyvin esille lain seurannan ja valvonnan merkitys.
Eduskunta on viiden viime vuoden aikana tehnyt ja on parhaillaan
tekemässä merkittäviä lisäyksiä sosiaali-
ja terveydenhuollon rahoitukseen. Sosiaali- ja terveydenhuollon
käyttökustannusten laskennallista valtionosuutta
on lisätty 2 mrd. eurolla vuoden 2005 tilinpäätöksestä vuoden
2009 talousarvioesitykseen. Hoitotakuuseen arvioidaan käytetyn
julkisia varoja n. 800 milj. euroa, josta valtion osuus
on ollut yli puolet. Eduskunnan tarkoituksena on ollut edistää perustuslaissa
turvattujen oikeuksien toteutumista. Tarkastusvaliokunnan mielestä eduskunnan
on voitava ohjata lainsäädännön
perusteella nykyistä paremmin palvelujen tuottamista ja
rahoituksen kohdentumista. Eduskunnan tehtävänä on
normi- ja budjettiohjauksen kokonaisuuden ja sen osana informaatio-ohjauksen
tuloksellisuuden arviointi. Eduskunnalle kuuluu myös arvovalintojen
tekeminen esim. julkisen terveydenhuollon hoitoperusteista. Nyt
arvovalintoja tehdään hallinnossa. Järjestelmästä puuttuvat
lisäksi taloudelliset kannustimet, joilla kuntia palkittaisiin
kustannustehokkaiden ja laadukkaiden palvelujen järjestämisestä.
Tarkastusvaliokunta pitää tärkeänä myös
sitä, että aluehallintoa uudistettaessa valvontatehtävään
tullaan kiinnittämään erityistä huomiota
ja turvaamaan sille riittävät toimintaedellytykset
ja voimavarat.