Komission ehdotuksessa on kysymys investointien vakautusjärjestelyn perustamisesta, joka on samalla osa EMU:n kehittämistä koskevaa aloitepakettia. Järjestelyn tarkoituksena on tukea julkisten investointien tason säilyttämistä silloin, kun jäsenmaata kohtaa riittävän suurena pidetty taantuma, jota mitataan työttömyysasteen tasolla ja nousulla. Järjestely olisi kooltaan 30 mrd. euroa, ja se olisi tarkoitettu euromaille ja valuuttakurssimekanismiin (ERM II) osallistuville maille. Tuki olisi luonteeltaan lainaa, mutta lainaan liittyvä korko maksettaisiin tukirahastosta, johon jäsenmaat maksaisivat rahoitusosuuksia erikseen solmitun valtiosopimuksen mukaisesti.
Valiokunta pitää sinänsä hyvinä vakautusjärjestelylle asetettuja tavoitteita, joita ovat mm. taloudellisen, sosiaalisen ja alueellisen yhteenkuuluvuuden edistäminen ja finanssipolitiikan myötäsyklisyyden vähentäminen. Esityksen taustalla on erityisesti ajatus siitä, että kansallisen rahapolitiikan puuttuessa kansallinen finanssipolitiikka ei riitä siihen, että euroalueen jäsenmaa selviytyisi omin keinoin laajoista epäsymmetrisistä häiriöistä. Tavoitteena on näin varmistaa, että laaja epäsymmetrinen häiriö ei vaaranna yhteenkuuluvutta.
Valtiovarainvaliokunta yhtyy kuitenkin valtioneuvoston kriittiseen kantaan ja pitää esitystä ongelmallisena ja järjestelyä tarpeettomana. Jo esityksen oikeusperusta on valtioneuvoston mukaan epäselvä liittyen erityisesti siihen, katsotaanko esityksen kuuluvan komission esittämällä tavalla koheesiopolitiikan vai talouspolitiikan alaan. Myös tukiohjelman soveltaminen vain tiettyihin maihin (euro- ja ERM II -maat) on ongelmallinen, sillä ehdotettua oikeusperustaa sovelletaan kaikissa jäsenvaltioissa. Rajaus on valtioneuvoston mukaan poikkeuksellinen, sillä koheesiorahoitusta ei ole aiemmin kohdennettu tällaisten perusteiden mukaisesti. Mikäli tavoitteena on luoda järjestelyjä, joihin kaikki jäsenvaltiot eivät osallistu, ensisijaisena keinona olisi tiiviimpi yhteistyö.
Valiokunta pitää kansallisen budjettivallan näkökulmasta huolestuttavana myös sitä lähtökohtaa, että koheesiopolitiikan piiriin luotaisiin tukijärjestely, joka hyväksyttäisiin määräenemmistöpäätöksellä, mutta joka toisi jäsenmaille kansalliseen budjettiin vaikuttavia velvoitteita. Esim. rahoituskehyksiä ja unionin omia varoja koskevissa päätöksissä edellytetään yksimielisyyttä, mutta uuden ehdotuksen myötä jäsenmaille voisi syntyä velvollisuus rahoittaa valtion budjetista sellaista unionin toimintaa, jota vastaan se on itse äänestänyt. Valiokunta kiinnittää huomiota myös siihen, että EU:n talousarvion kautta kaikki jäsenmaat joutuisivat vastuuseen lainoista, joita tukea saanut maa ei maksa takaisin, sillä EU:n budjetti toimisi lainanoton takaajana.
On myös ongelmallista, että järjestelmä rahoitettaisiin valtiosopimuksella unionin rahoituskehyksen ulkopuolelta, jolloin rahoitus jäisi kehysneuvotteluihin liittyvän menojen kokonaiskontrollin ulkopuolelle. Tämä heikentäisi osaltaan jäsenvaltioiden mahdollisuuksia valvoa unionin rahankäyttöä. Tukilainoihin ei myöskään liittyisi samankaltaista tiukkaa ehdollisuutta kuin Euroopan vakausmekanismin myöntämiin lainoihin, mikä voisi vaikuttaa haitallisesti EVM:n toimintaan.
Valiokunta katsoo, että tämänkaltaiset tukimekanismit ovat omiaan lisäämään jäsenvaltioiden välistä yhteisvastuuta ja pysyvien tulonsiirtojen riskiä. Esitetyn kokoisena (30 mrd. euroa) järjestelyllä ei ole sanottavaa merkitystä suhdanteiden tasoittajana verrattuna siihen, että valtiot luovat hyvinä aikoina riittävästi pelivaraa omaan julkiseen talouteensa kysynnän tukemiseksi taantumissa. Myös ns. automaattiset vakauttajat voivat hoitaa tasaustarpeita silloin, kun maat kohtaavat epäsymmetrisiä häiriöitä. Valiokunta kiinnittää huomiota myös siihen, että vaikka nyt tehty ehdotus on resursseiltaan vaatimaton, komissio pitää esitystä ensiaskeleena laajemmassa prosessissa.
Kuten valtioneuvosto toteaa, EMU:n kehitystyössä on korostettava mm. jäsenmaiden oman vastuun merkitystä. Valiokunta painottaa, että EU:n toiminta tulee lähtökohtaisesti rahoittaa EU-budjetista monivuotisten rahoituskehysten asettamissa puitteissa, mikä turvaa jäsenvaltioiden vaikutusmahdollisuudet ja hyväksyttävän lopputuloksen. Uuden mekanismin sijaan voitaisiin myös hyödyntää esim. jo käytössä olevaa Euroopan Strategisten Investointien Rahastoa (ESIR), jonka toiminta-aika ulottuu nyt vuoteen 2020. Jo rahaston nykyisten sääntöjen mukaan se voi rahoittaa yksityisen sektorin investointien ohella myös julkisen sektorin investointeja.
Lisäksi valtiovarainvaliokunta toteaa, että eduskunta on ns. finanssipoliittisen sopimuksen yhteydessä (HE 155/2012 vp) hyväksymässään lausumassa edellyttänyt, että vaiheittaisten muutosten kumulatiiviinen vaikutus eduskunnan budjettivaltaan sekä kansalliseen suvereniteettiin on otettava korostetun huolellisesti huomioon, jos EU-sääntelyä jatkossa aiotaan edelleen vahvistaa kansallista päätöksentekoa rajoittavalla tavalla (EV 174/2012 vp — VaVM 38/2012 vp).
Edellä esitettyyn viitaten valtiovarainvaliokunta katsoo, että Suomen tulee neuvotteluissa pyrkiä ensisijaisesti komission ehdotuksen ja siihen liittyvän valtiosopimuksen hylkäämiseen.