Perustelut

Pitkäjänteisen tietoon ja osaamiseen perustuvan kansallisen politiikan keskeisinä osina ovat koulutuksen laadun kohottaminen ja koulutettavien määrän lisääminen sekä tieteellisen tutkimuksen ja kehitystoiminnan vahvistaminen. Valtiovallan tehtävänä on turvata koulutetun työvoiman ja tarvittavan osaamisen saatavuus sekä henkisen pääoman kumuloituminen. Tämän vuoksi yliopisto- ja tutkijakoulutusta on voitava tarjota riittävän suurelle joukolle ikäluokasta. Opetuksen järjestäminen edellyttää yhteiskunnalta saatavaa rahoitusta. Yliopistot antavat korkeinta opetusta ja niissä luodaan uutta tietoa sekä innovaatioita, jotka monipuolisesti hyödyttävät suomalaista yhteiskuntaa. Jotta yliopistot voivat täyttää niille asetetut vaatimukset, ne tarvitsevat opetukseen ja perustutkimukseen riittävät toimintamenomäärärahat.

Hallituksen esityksen perusteluissa todetaan, että yliopistojen toiminnan laajentuminen huomioon ottaen niille osoitetut määrärahat ovat laskeneet vuosina 1991—1999 uusia opiskelijoita kohden 13 prosenttia sekä maisterin ja tohtorin tutkintojen yhteismäärää kohden 30 prosenttia. Kustannustason nousua on 1990-luvulla kompensoitu palkkausmenojen osalta, mutta esimerkiksi tilakustannusten voimakasta kasvua ja muuta kustannustason nousua ei ole täysimääräisesti otettu huomioon. Hallitusohjelmaa toteuttavia valtakunnallisia ohjelmia ja muita valtakunnallisia toimintoja on rahoitettu pääasiassa yliopistojen voimavaroja uudelleen kohdentamalla. Toteutuneet määrärahojen lisäykset ovat pitkälti olleet hankesidonnaisia ja rasittavat osaltaan yliopistojen perusvoimavaroja. Tämän kehityksen seurauksena yliopistojen varsinaiseen toimintaan tarkoitettujen ennalta kohdentamattomien toimintamenojen määrärahat ovat koko ajan supistuneet ja siten on aiheutunut ongelmia yliopistojen perustoiminnoille.

Eduskunta on useasti viime vuosina vaatinut hallitukselta toimenpiteitä yliopistojen perusvoimavarojen vajeen korjaamiseksi. Viime syksynä eduskunnassa oli vireillä hallituksen esitys laiksi korkeakoululaitoksen kehittämisestä annetun lain 3 §:n muuttamisesta (HE 113/2000 vp). Ehdottaessaan hallituksen esitystä hyväksyttäväksi sivistysvaliokunta muutti ratkaisevalla tavalla yliopistoille suunnattavia lisävoimavaroja koskevaa säännöstä. Sivistysvaliokunnan kannanoton mukaan yliopistojen toimintamäärärahat olisivat kohonneet vuonna 2002 vuoteen 2000 verrattuna lähes miljardi markkaa. Eduskunnan täysistunnon ensimmäisen käsittelyn jälkeen hallitus veti esityksen pois. Nyt käsiteltävänä oleva hallituksen esitys turvaa yliopistoille selkeästi paremman määrärahakehityksen kuin hallituksen viime syksynä esittämä rahoitusmalli. Yliopistojen toimintamäärärahat lisääntyvät vuosina 2002—2005 yleistä palkkakehitystä vastaavalla määrällä sekä tämän lisäksi vuonna 2002 vähintään 40 milj. euroa, vuonna 2003 vähintään 30 milj. euroa ja vuonna 2004 vähintään 20 milj. euroa. Valiokunta pitää tätä myönteisenä, vaikkakaan se ei vielä kokonaan kompensoi jälkeenjääneisyyttä yliopistojen toimintamäärärahoissa.

Rahoituksen jälkeenjääneisyys on vaikeuttanut myös yliopistojen sivistystehtävän hoitamista. Kansainvälisessä kehityksessä on tärkeää kansallisen identiteetin ylläpito ja kehittäminen sekä sivistysperinnön vaaliminen ja kartuttaminen. Tämä edellyttää panostusta myös sellaiseen toimintaan, joka ei välttämättä näy suurina kasvulukuina tuotannollisessa toiminnassa, mutta luo pohjaa henkiselle ja kulttuuriselle kasvulle. Tulevaisuudessa tulee myös edelleen huolehtia koulutukseen ja tutkimukseen liittyvien eettisten arvojen säilymisestä. Valiokunta pitääkin välttämättömänä, että yliopistojen rahoitusrakennetta pyritään edelleen kehittämään niin, että yliopistojen tehtäväkenttä koko laajuudessaan voitaisiin huomioida nykyistä paremmin rahoitusta määriteltäessä. Tässä hallituksen esityksessä ehdotettu 3 §:n sanamuoto antaa siihen mahdollisuuden.

Yliopistojen tilakustannukset.

Valtion kiinteistöhallintoa uudistettiin 1990-luvun lopulla. Järjestelyissä muun muassa yliopistokiinteistöt siirrettiin opetusministeriöltä Valtion kiinteistölaitoksen (nykyisin Senaatti-kiinteistöt) hallintaan. Samalla otettiin käyttöön sisäinen vuokrajärjestelmä. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan vuokrajärjestelmän tavoitteena oli lisätä virastojen kustannustietoisuutta, kohdistaa toimintojen kustannukset oikein sekä ohjata tilankäyttöä tehokkaammaksi. Vuokrajärjestelmän käyttöönoton oli tarkoitus olla virastojen nettomenojen kannalta neutraali eli budjettikehystä piti lisätä vuokramenojen määrällä. Kuten edellä on todettu hallituksen esityksen perustelujen mukaan, tilakustannusten voimakasta kasvua ei ole täysimääräisesti kompensoitu.

Valiokunta kiinnittää erityisesti huomiota siihen, että Senaatti-kiinteistöt tekee hankesuunnitelmansa ja investointipäätöksensä tuottoperusteisesti ja käyttää uusinvestoinneissa 7 prosentin tuottoon perustuvaa pääomavuokran määritystapaa. Valiokunta hyväksyy tämän yleisenä periaatteena, mutta katsoo, että yliopistokiinteistöjä tulee käsitellä niiden erityisen luonteen edellyttämällä tavalla. Myös Senaatti-kiinteistöille asetetut tuottotavoitteita koskevat säännökset sallivat sen, että opetuskäyttöön tarkoitetuista tiloista voidaan periä alempaa vuokraa. Valiokunta yhtyy opetusministeriön näkemykseen siinä, että yliopistojen vuokrat määräytyisivät kustannusperusteisesti. Valiokunta katsoo, että kiinteistötoimi ei sisäisenä toimintana ole itsetarkoituksellista vaan varsinaisen toiminnan — tässä tapauksessa koulutuksen ja tutkimuksen — julkisten palvelujen tuottamisen toimintaedellytys.

Edellä mainitut tilakustannusongelmat eivät ole kokonaan ratkaistavissa tässä yhteydessä, joten vuokrakustannukset rasittavat yliopistojen perusrahoitusta edelleen. Sen vuoksi valiokunta esittää, että

sivistysvaliokunta harkitsee korkeakoulujen kehittämislain 3 §:n muuttamista siten, että myös vuokrista aiheutuvat kustannustason muutokset otetaan huomioon 2 momentin mukaan vuosittaista määrärahatarkistusta tehtäessä.