Perustelut

Yleistä

EU:n laajentuminen on käsiteltävänä olevan asiakirjan mukaan Suomen prioriteetti. Laajentumisen budjettivaikutuksia on tarkasteltu jäsenmaissa vasta hyvin vähän. Suomen osalta ensimmäiset viralliset laskelmat valmistuvat valtiovarainministeriön mukaan vasta kuluvan vuoden lopulla. Tässä vaiheessa on käytettävissä vasta alustavaa tietoa laajentumisen budjettivaikutusten perusasetelmista ja suuntaviivoista. Laajentumisen budjettivaikutukset riippuvat paljolti siitä, millä aikataululla ja millä ehdoilla mikin hakijamaa hyväksytään jäseneksi.

Laajentumiseen osoitettavien varojen suhteen vuoteen 2006 saakka on valiokunnan mielestä syytä pitäytyä Eurooppa-neuvostossa sovittuihin Agenda 2000 -päätöksiin. Tulevissa laajentumisen rahoitusta koskevissa neuvotteluissa Suomen tulee toimia aktiivisesti taakanjaon mahdollisten vääristymien oikaisemiseksi siten, ettei millään jäsenmaalla olisi jatkossa erivapauksia suhteessa muihin jäsenmaihin. Nykyiset rahoituskehykset määrittelevät pitkälti Suomen rahoitusvastuut ja EU:lta saatavat tuet vuoteen 2006 asti. Valiokunta korostaa edelleen EU:n budjettikurin merkitystä. Valiokunnan käsityksen mukaan laajentumisen menovaikutuksia on seurattava tarkasti. Kun Suomen nettomaksajarooli tulee tulevaisuudessa voimistumaan, on ennen laajentumista pidettävä huoli siitä, että Suomi voi vastineeksi omalle maksajaroolilleen maksimaalisesti hyödyntää yhteisöltä saatavat tuet.

Vuoden 2007 alusta lähtien EU:lla tulee olla uudet rahoituskehykset. Tässä valmisteluprosessissa joudutaan arvioimaan EU-budjetin tulopuolen — perinteiset omat varat, ALV-varat, BKTL-varat ja muut tulot — muutostarpeita. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan asiantuntijatahoilla ei ole yksimielisyyttä siitä, minkä tulolajin merkityksen korostaminen olisi tarkoituksenmukaisinta Suomen kannalta. Valiokunnan mielestä on tärkeää, että hallitus tulevaisuudessa seuraa tarkoin, onko vuoden 2006 jälkeen näköpiirissä tulopuoleen muutoksia, jotka olennaisesti vaikuttavat Suomen suhteelliseen asemaan.

Maataloutta koskevat vaikutuslaskelmat

Kuten valtioneuvoston selvityksestä käy ilmi, laajentumiseen osoitettavat varat rahoituskaudella 2000—2006 on jo budjetoitu Berliinin Eurooppa-neuvostossa sovittujen Agenda 2000 -päätösten mukaisesti myös maatalouden osalta. Agenda 2000:n oletusten mukainen kuuden uuden jäsenen laajentumismalli on mahdollista toteuttaa rahoituksen puolesta nykyisten kehysten puitteissa. Kehykset eivät kuitenkaan mahdollista maatalouden suorien tukien täysimääräistä maksamista, kuten ao. hakijamaat ovat omissa positioissaan edellyttäneet.

Kaikkien laajentumiseen liittyvien laskelmien erityisenä vaikeutena on lähtökohtaoletusten runsaus ja epävarmuus. Epävarmuus ei liity pelkästään siihen, kuinka montaa maata laajentuminen koskisi ja mikä olisi hakijamaiden liittymisajankohta. Hakijamaiden maatalouden ja yleensäkin talouden kehitys on epävakaata ja vaikeasti ennustettavissa. EU:n komission ja jäsenmaiden kanta jäsenille mahdollisesti maksettaviin suoriin tukiin ja niille määrättäviin tuotantokiintiöihin on avoin. Yhteisen maatalouspolitiikan välitarkastus suoritetaan tiettyjen tuotteiden osalta vuosina 2002—2003. Uusien jäsenmaiden maatalousmarkkinoiden ja -tuotannon kehittymistä on maatalouslaskelmissa vaikea ennakoida. Interventiotoimiin vaikuttavia maataloustuotteiden maailmanmarkkinahintoja ja valuuttakurssivaihteluja on vaikea ennustaa pidemmällä aikavälillä. Myös meneillään oleva WTO-kierros saattaa aiheuttaa paineita sekä nykyisten että uusien jäsenmaiden maatalouspolitiikkaan.

Edellä todettujen epävarmuustekijöiden vallitessa voidaan tässä vaiheessa arvioida vain menotarpeita enimmillään rahoituskaudella 2007—2013. Enimmillään maataloustukitarpeet nousisivat valiokunnalle toimitettujen laskelmien mukaan 54 miljardiin euroon, mistä puuttuvat kuitenkin interventio- ja vientitukien resurssitarpeet. Uusien jäsenmaiden osuus tästä olisi 12 miljardia euroa ja nykyisten jäsenmaiden osuus 42 miljardia euroa. Tämä laskelma perustuu olettamukselle nykyisen EU 15:n maatalouspolitiikan soveltamisesta uusissa jäsenmaissa. Suorien tukien kustannukset olisivat tämän laskelman mukaan noin 7—8 miljardia euroa. Nimenomaan suorien tukien maksamisella olisi ratkaisevin vaikutus siihen, millaiseksi laajentumisen maatalouskustannukset lopulta muodostuisivat. Tuotantokiintiöillä on tiivis yhteys suorien tukien tarpeeseen.

Valtioneuvoston selvityksessä on tarkasteltu myös laajentumisen budjettivaikutuksia Suomeen ja sen maatalouteen. Valmistelussa todetaan nousevan esille Agenda 2000:n mukaisten, Suomea koskevien erityisratkaisujen jatkaminen sekä tarvittaessa uusien vastaavien järjestelyjen löytäminen. Selvänä voitaneen pitää sitä, että pitkällä aikavälillä maatalouspolitiikka yhdenmukaistuu vanhoissa ja uusissa jäsenmaissa. Lyhyellä tähtäyksellä on vaikea kuvitella suorien tukien käyttöönottamista heti täysimääräisinä sekä EU:n budjetin että hakijamaiden vastaanottokyvyn näkökulmasta. Hakijamaiden pitäisi saada myös maatilansa ja elintarviketeollisuuden laitoksensa sellaiseen kuntoon, ettei yhteismarkkinoilla ole ongelmia elintarviketurvallisuuden eikä kasvi- ja eläinterveyden suhteen. Jotta tähän tavoitteeseen päästään, tarvittaneen muun muassa investointitukia.

Valiokunnan saaman selvityksen mukaan laajentumisen vaikutuksia EU:n yhteiseen maatalouspolitiikkaan ja Suomeen selvitetään parhaillaan maa- ja metsätalousministeriön tulevaisuusstrategian laajentumista käsittelevässä alatyöryhmässä. Laajentumisen budjettivaikutukset Suomenkin kannalta tulevat korostumaan erityisesti uudella rahoituskaudella. Tällöin on tärkeää, että löydetään kansallisesti tärkeitä maatalouden erityisratkaisuja, joissa otetaan huomioon Suomen maatalouden erityisolosuhteet. Keskeistä on myös maatalouden osalta neuvotella hakijamaiden kanssa liittymissopimukset, jotka pitävät laajentumisen kustannukset kohtuullisina.

Alue- ja rakennepolitiikka

Alue- ja rakennepolitiikan rahoitustarpeista näyttäisi muodostuvan maatalouden rahoitusta ongelmallisempi kysymys laajentumisen edetessä. Enimmillään vanhojen ja uusien jäsenmaiden rakennetoimiin jouduttaisiin tässä laskelmassa osoittamaan vuositasolla 64 miljardia euroa eli runsas 40 prosenttia koko budjettirahoituksesta, kun perustana käytettäisiin nykyisten tukien enimmäistasoa. Uusien jäsenmaiden osuus tästä olisi 35 miljardia euroa nykyisten jäsenmaiden osuuden ollessa tällöin vuotta 2006 vastaavalla tasolla eli 29 miljardia euroa. Tämän laskelman mukaiset minimitarpeet olisivat yhteensä 44 miljardia euroa.

EU:n rahoituskehykset on sovittu nykyisten jäsenmaiden osalta vuoden 2006 loppuun ja myös laajentumiseen on joiltakin osin varauduttu. Laajentuminen tapahtuu kuitenkin ennakoitua suurempana, joten rahoituskehyksiä joudutaan tarkastelemaan uudestaan joko kauden 2000—2006 osalta tai vaihtoehtoisesti laatimaan uudet kehykset vuosille 2005—2010. Valtiovarainvaliokunta yhtyy hallituksen arvioon, että kuluvan kauden osalta on vaikeaa nähdä tarvetta ja mahdollisuuksia sovittujen kehysten muuttamiseen ja sitä kautta vaikutuksia Suomeen tulevaan EU:n rakennerahoitukseen. Nykyisistä rakennerahastovaroista Italia, Espanja ja Kreikka saavat suurimman osan. Myös Saksa saa merkittävästi rakennerahastovaroja.

Myös alue- ja rakennepolitiikkaa koskevat menot olisi tarkoitus rahoittaa omien varojen 1,27 prosentin tulokaton puitteissa. Alue- ja rakennepolitiikan osuus olisi myös jatkossa 0,46 prosenttia.

EU:n aluepolitiikan kustannusten kannalta ratkaisevan tärkeiksi muodostuvat BKT-katon taso ja laskentatapa sekä uusien ja vanhojen jäsenmaiden kasvuerot ja BKT-tasojen suhde. Mikäli maakohtainen BKT-katto asetettaisiin nyt lähtökohtana olevalle neljän prosentin tasolle, se rajaisi uusien jäsenmaiden rakennepolitiikan menot hallituksen laskelmien mukaan noin 22—25 miljardin euron tasolle. Käytännössä tämä tietäisi sitä, että uusille jäsenmaille muuten tulevista rakennerahastovaroista nähtävästi leikkautuisi yli puolet. BKT-katon suoraviivaisesta soveltamisesta kärsisivät eniten köyhimmät hakijamaat, joissa tuki-intensiteetti jäisi varsin alhaiseksi verrattuna vauraampiin hakijamaihin ja nykyisiin koheesiomaihin. Lähtökohtana ei toisaalta voine olla myöskään korkein nykyinen tuki-intensiteetti, joka tarkoittaisi hakijamaiden tukikustannusten nousua yli 30 miljardiin euroon. Hallituksen selvityksessä onkin aivan oikein todettu suureksi haasteeksi löytää järjestelmä, joka olisi tasapuolinen sekä kaikkein köyhimpien että hieman vauraampien maiden ja alueiden kannalta.

Valiokunta katsoo, että uutta, vuonna 2007 alkavaa rakennerahastokautta valmisteltaessa keskeiseksi kysymykseksi nousee tasapainoisen järjestelmän luominen myös vanhojen ja uusien jäsenmaiden välille. Tämä edellyttää kuitenkin luovia ratkaisuja. Esimerkiksi 75 prosentin BKT-rajan säilyttäminen erottamaan kaikkein heikoimmin kehittyneet alueet muista, johtaa ongelmalliseen tilanteeseen. Tällöin aikaisemmin suuri joukko vanhojen jäsenmaiden kaikkein heikoimpia alueita yhtäkkiä luettaisiin kehittyneemmiksi alueiksi ilman, että mitään todellista kehitystä näillä olisi tapahtunutkaan.

Olettaen, että bruttokansantuote kasvaa reaalisesti 2,5 prosenttia vuodessa nykyisissä jäsenmaissa ja 4 prosenttia vuodessa hakijamaissa, jälkimmäiset kuroisivat EU 15 -keskiarvoa kiinni 1,463 prosenttia vuodessa. Tällä oletuksella noin 90 prosentin 12 hakijamaan 106 miljoonan asukkaan väestöstä oletetaan edelleen vuonna 2010 pääsevän Tavoite 1:n piiriin. Oletuksena tässä laskelmassa on edellä todettu 75 prosentin BKT-raja. Yhtenä vaihtoehtona saattaisi olla tämän rajan laskeminen erikseen nykyisille ja tuleville jäsenmaille.

Valiokunta pitää selvänä, että laajentuminen myös alue- ja rakennepolitiikan osalta tulee edellyttämään pitkiä siirtymäkausia. Ilman pitkiä siirtymäaikoja alue- ja rakennepolitiikan tukiin eräille nykyisille jäsenmaille ei synny ratkaisua laajentumisen osalta. Tämä puolestaan vesittäisi tavoitteet yksinkertaistamisesta ja tehostamisesta, joita ei onnistuttu saavuttamaan tämänkään ohjelmakauden osalta.

EU:n rahoitus ja toimenpiteet ovat täydennysperiaatteen mukaisesti vain lisä kansallisiin toimenpiteisiin. Tämän vuoksi on tärkeää seurata kansallisten toimenpiteiden vaikutusta tavoitellun tasapainoisen alueellisen kehityksen kannalta. Erityisen merkittävää on kansallisten yritystukien seuranta, sillä usein ne ovat varakkaissa jäsenmaissa tasoltaan jopa suurempia kuin EU-tuet ja vääristävät ja mitätöivät siten yhteisen alue- ja rakennepolitiikan tavoitteita.

Suomesta on laajentumisen myötä tulossa yhä selvemmin nettomaksaja. Kuten valtioneuvoston selvityksessäkin on todettu, vuoteen 2006 asti on kansallisesti tärkeää, että varsinkin Suomen rakennerahasto-ohjelmat kyetään toteuttamaan ja hyödyntämään täysimääräisesti. Valiokunta yhtyy myös selvityksen jatkotoimena esitettyyn tavoitteeseen Suomen heikoimmin kehittyneiden alueiden saamisesta korkeimpien aluetukien piiriin vuoden 2006 jälkeenkin. Koheesio- ja rakennepolitiikan harjoittaminen etäisillä, harvaan asutuilla, pitkistä välimatkoista kärsivillä alueilla sekä raja-, rakennemuutos- ja työttömyysalueilla on erityisen tärkeää.

Liikenneverkot ja Suomen logistinen asema unionin laajentuessa

EU myöntää hakijamaille nykyisin ns. ISPA-rahastosta vuosittain noin 500 miljoonaa euroa pan-eurooppalaisten liikennekäytävien ja -alueiden kehittämiseen. Tämä tuki voi olla hankekohtaisesti merkittävämpää kuin TEN-hankkeisiin osoitettu tuki. Unionin laajentuessa Euroopan laajuisten liikenneverkkojen merkitys korostuu ja EU:n budjettiin sisältyvän TEN-määrärahan tarve kasvaa. Liikenneinfrastruktuurin kehittämistä ja sen rahoitustarvetta arvioitaessa tulisi kiinnittää erityistä huomiota kestävän kehityksen sekä ympäristönäkökohtien huomioon ottamiseen. Samalla tulisi luoda kehittyneitä liikennejärjestelmiä vastaamaan mm. liikenneruuhkien ja saastumisen aiheuttamiin ongelmiin. Vaikka maantieverkot ovat varsin keskeisellä sijalla liikenneinfrastruktuurin kehittämisessä, tulisi erityisesti tavarakuljetusten käyttämien reittien kehittämisessä löytää myös ratkaisuja, joissa käytetään mahdollisimman paljon rautatie- ja vesireittejä. EU:n laajentumiseen liittyviä rahoituskysymyksiä selvitettäessä tulisi kiinnittää huomiota sekä Suomen kansallisten tarpeiden huomioon ottamiseen että siihen, miten ne kytketään laajentumiseen liittyviin ratkaisuihin.

Liikenneinfraa koskevia hankkeita suunniteltaessa on tärkeää pyrkiä Suomen ja erityisesti teollisuuden kilpailukyvyn kannalta merkittävien liikenneverkkojen kehittämiseen. Itämeren alueella laajentuminen vahvistaa Suomen teollisuuden logistista asemaa, kun lähialueilla olevat markkina- ja hankinta-alueet kasvavat. Suomen kannalta merkittäviä pan-eurooppalaisia liikennekäytäviä ovat mm. korridoori 1 (mm. Via Baltica) ja korridoori 9A (mm. Pietarin ohikulkutie). Teollisuuden kuljetusten kannalta on tärkeää, että logistiset yhteydet etenkin Baltian maihin ja Puolaan ovat toimivia ja että Via Baltica -reitti nopeutuu ja sen käyttökelpoisuus paranee. Yhteydet Puolaan ovat etenkin Suomen metalliteollisuuden kuljetusten kannalta tulleet viime aikoina entistä tärkeämmiksi. Viron EU-jäsenyys lisää todennäköisesti myös Helsingin ja Tallinnan välistä vuorovaikutusta, mikä puolestaan lisää mahdollisuuksia teolliseen ja kaupalliseen yhteistyöhön.

Infrastruktuurin kehittämisen hitauden vuoksi useisiin liikenteeseen liittyviin ongelmiin ja hankkeisiin, esim. rajanylityspaikkojen kehittämiseen, tulisi kiinnittää huomiota jo riittävän aikaisessa vaiheessa. Teollisuuden kilpailukyvyn kannalta olisi myös tärkeää, että hakijamaat eivät saisi sellaisia poikkeuksia, jotka vääristävät kuljetuspalveluiden kilpailutilannetta jäsenmaiden ja hakijamaiden välillä. Suomella olisi myös mahdollisuus logistiikkaan liittyvän tietotaidon myyntiin Itämeren alueen uusille jäsenmaille, sillä logistinen tietotaito on selvästi korkeampaa Suomessa kuin Itämeren alueen hakijamaissa.

Kuten edellä on todettu, Suomen asema nettomaksajana tulee jatkossa voimistumaan. Ennen laajentumista on pyrittävä hyödyntämään täysimääräisesti kaikki se tuki, jota unionista voidaan saada Suomen liikenneinfran kehittämiseen. Valiokunta viittaa aiempiin kannanottoihinsa ja toteaa edelleen, että rakennerahastovarojen käyttöä infrahankkeisiin tulisi tehostaa. Mikäli hankkeisiin osoitetaan rahoitusta rakennerahastosta, tulee samalla huolehtia siitä, että EU-ohjelmien kansallisen osuuden rahoitukseen osoitetaan riittävät määrärahat.

EU:n tutkimustoiminta ja laajentuva unioni

Euroopan unionin tukema tutkimustoiminta edustaa n. 5 prosenttia Euroopan koko tutkimus- ja kehitystoiminnasta. Yhteisön keskeisiä kriteereitä ovat eurooppalainen lisäarvo sekä tutkimuksen laatu. Tutkimustoiminnan tulee valiokunnan mielestä olla sen luonteista, että siitä saadaan selkeästi suurempi hyöty toteuttamalla se laajempana kuin kansallisena hankkeena. EU:n tutkimus- ja kehitystoiminnan tulee olla kansallista toimintaa täydentävää. Sillä ei voi valiokunnan mielestä korvata kansallisia toimenpiteitä. Tämä edellyttää, että jäsenmaat osoittavat riittävät resurssit kansallisiin tarpeisiinsa.

Eurooppa on sekä voimavaroiltaan että eräiltä osin myös tulosten hyödyntämisen kannalta keskeisiä kilpailijoitaan, USA:ta ja Japania, heikommassa asemassa. Kilpailuaseman parantaminen riippuu ensisijaisesti siitä, mitä kansallisella tasolla ollaan valmiita ja kyetään tekemään ja miten hyvin jäsenvaltiot pystyvät tehostamaan yhteistyötään.

Suomi tukee vahvasti EU:n tutkimus- ja kehittämistoiminnan periaatteita, joiden mukaan yhteisön toiminnan tavoitteena on lujittaa yhteisön teollisuuden tieteellistä ja teknologista perustaa, vahvistaa eurooppalaisen teollisuuden kansainvälistä kilpailukykyä sekä edistää kaikkea tutkimustoimintaa, jota pidetään tarpeellisena yhteisön muiden poliitikkojen perusteella.

EU:n taloudellinen ja sosiaalinen integraatio sekä EU:n laajeneminen tulevat lisäämään unionin yhteisen tutkimustoiminnan tarvetta. Viime aikoina EU:n tutkimuksen puiteohjelman osallistujapohjaa on lavennettu ja se on avattu ulkopuolisille maille, ensisijaisesti ehdokasmaille. Viidennen puiteohjelman täysosallistujina ne ovat voineet "harjoitella" integraatiota nimenomaan tutkimuksen sektorilla.

Puiteohjelmaan ne maksavat jäsenosuuden, joka kasvaa 40 prosentista 100 prosenttiin vuosina 1999—2002. Ehdokasmaat ovat saadun selvityksen mukaan kuitenkin melko vaikeassa tilanteessa, koska niiden GERD:stä (TTK-panostuksen osuus BKT:sta) menee suuri osuus siihen, että maat maksavat puiteohjelmaan jäsenmaksunsa. Kaikkien ehdokasmaiden palautekerroin ei myöskään ole ollut hyvä (esim. Puola 0,6 v. 1999 tilanne). Toisaalta esim. Viro on saadun selvityksen mukaan onnistunut tässä hyvin.

Laajentumisen osaltakin tulee kuitenkin valiokunnan mielestä muistaa, että puiteohjelman tavoitteena on Euroopan kilpailukyvyn parantaminen ja että sen projektien tärkein valintakriteeri on aina tieteellinen ja teknologinen taso. Mukaan pääsevät vain parhaat, koska kaikki kilpailevat keskenään. Mitään korvamerkittyä maakohtaista rahoitusta ei valiokunnan saaman selvityksen mukaan ole. Toisaalta rahoitus ei suinkaan ole ainoa eikä välttämättä tärkein osallistumisesta saatu hyöty. Yhteistyön luomat verkostot, tiedon ja osaamisen kasvu sekä uudet markkinat ovat puiteohjelman rahoitustakin merkittävämmät hyödyt.

Laajentuminen turvallisuussektorin näkökulmasta

Poliisitoimi.

Euroopan unionilla on oikeus- ja sisäasioiden rahoitusprojekteja, joista eräitä on käytetty poliisitoiminnan kehittämiseen. Ohjelmien yhteisenä tavoitteena on kehittää unionia vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvana alueena, joka tarjoaa kansalaisilleen korkeatasoisen suojan. Samoin tavoitteena on torjua järjestäytynyttä rikollisuutta.

Laajentuminen edellyttää oikeus- ja sisäasioiden säännösten hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat liittymishetkellä. Lisäksi edellytyksenä on säännösten mukaisten hyväksyttyjen normien kansallinen täytäntöönpano ja toteuttaminen käytännössä.

Hakijamaita on jo tähän mennessä tuettu järjestelmiensä kehittämisessä. Sisäasiainministeriön laajentumisstrategian mukaisesti voimavaroja on suunnattu lähinnä Suomen lähialueille. Yhteistyö uusien jäsenmaiden kanssa saattaa aiheuttaa tulevaisuudessa vielä lisäkustannuksia. Todennäköistä on, että Suomi osallistuu myös jatkossa oikeus- ja sisäasioiden rahoitusohjelmien toteuttamiseen. Uusien jäsenvaltioiden mukaantulo aiheuttaa korotuspaineita myös EU:n jäsenvaltioiden yhteistyöelimeksi perustetun Europolin jäsenmaksuihin.

Pelastuspalvelu.

Pelastuspalvelualalla lainsäädäntöä ei ole harmonisoitu eikä unionille sen suhteen ole annettu toimivaltaa. Pelastustoimen toteutus on edelleen jäsenvaltioiden vastuulla eikä tulle arvioinnin kohteeksi myöskään laajentumisneuvotteluissa.

Laajentumisen mahdolliset budjettivaikutukset pelastustoimen osalta ovat pieniä verrattuna esimerkiksi poliisitoimeen. Ei myöskään ole arviota siitä, mitä hakijamaiden pelastuspalvelun nostaminen samalle tasolle nykyisten jäsenmaiden kanssa maksaisi. Rahoitustarpeita saattaa ilmetä, mikäli mekanismia ympäristö- ja siviilikriisinhallinnan alueella kehitetään palvelemaan laajentuvan unionin tarpeita.

Rajavalvonta.

EU:n laajentuminen on merkittävä asia erityisesti laittoman siirtolaisuuden näkökulmasta. Ennen pitkää kaikki uudet jäsenmaat liittynevät mukaan myös Schengen-järjestelyyn. Tällöin sisärajatarkastukset poistetaan ja EU:n yhteinen ulkorajojen valvonta tapahtuu nykyisten hakijamaiden rajoilla. Kun luvattomat rajanylitykset meillä jäävät tällä hetkellä alle kymmeneen tapaukseen vuodessa, on niitä Etelä- ja Keski-Euroopassa useilla rajoilla kymmeniä tuhansia, jopa satoja tuhansia.

Rajavalvonta on jokaisen hakijamaan kansallisesti järjestettävä asia. Laajentumisen jälkeiseen aikaan ei ole suunniteltu pysyviä EU:n rahoitusjärjestelyjä.