Yleisperustelut

Kokonaisuudistuksen lähtökohdat

Yleistä

Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa lakiehdotusten hyväksymistä seuraavin huomautuksin ja muutosehdotuksin.

Jätealaa koskevat vaatimukset ovat jätelain säätämisen jälkeen tiukentuneet ja EU:n lainsäädännön määrä on lisääntynyt huomattavasti. Direktiiveihin perustuva osin jätelajikohtainen hyvin yksityiskohtainen sääntely on johtanut jätelain rakenteen pirstoutumiseen. Sääntelyä on tarpeen selkiyttää ja yhtenäistää. Valiokunta onkin kiirehtinyt kokonaisuudistusta useissa yhteyksissä.Esimerkiksi YmVM 10/2006 vp —- HE 257/2006 vp. Hallituksen esityksellä saatetaan myös voimaan uusi jätedirektiiviJätteistä ja tiettyjen direktiivien kumoamisesta 19 päivänä marraskuuta 2008 annettu direktiivi (2008/98/EY). Direktiivi tulee saattaa voimaan viimeistään 12. joulukuuta 2010., joka asettaa monilta osin reunaehtoja sääntelylle.

Kuntien jätehuoltoyhteistyön tiivistyminen, alan lisääntynyt liiketoiminta ja kilpailu, jätemateriaalien arvon nouseminen sekä tuottajavastuujärjestelmien käyttöönottaminen eräiden tuotteiden osalta ovat muuttaneet jätehuollon perinteisiä toimintamalleja. Jätehuollosta on tullut osa laajempaa materiaalitaloutta. Jätteiden käsittelystä ja hyödyntämisestä on tullut osin kannattavaa liiketoimintaa. Kilpailuneutraliteettikysymyksistä on tullut yksi huomioon otettava näkökulma.

Kokonaisjätemäärä oli vuonna 2008 noin 80 miljoonaa tonnia. Tästä kotitalouksissa ja palvelusektorilla syntyvien jätteiden määrä on noin 3 miljoonaa tonnia eli noin 4 % kokonaisjätemäärästä. Kotitaloudet tuottivat noin 60 % yhdyskuntajätteestä. Kaivosten osuus jätekertymästä on noin 40 %. Rakennussektorilla jätteestä syntyy noin kolmannes ja teollisuudessa noin viidennes.

Kestävän kehityksen strategia, luonnonvarastrategia ja raaka-ainealoite liittyvät kiinteästi jätepolitiikan tavoitteisiin. Materiaali- ja energiatehokkuuden parantamisella voidaan tehokkaasti vähentää tarvittavien luonnonvarojen määrää sekä siirtyä jätteiden syntymisenkin kannalta vähemmän haitallisiin materiaalikiertoihin. Suljetussa kierrossa tuotannosta ei synny päästöjä eikä jätettä. Kierrätysmateriaalien tehokkaalla hyödyntämisellä voidaan vähentää neitseellisten raaka-aineiden kulutusta. Näiden eri politiikkojen tulisi muodostaa yhtenäinen kokonaisuus.

Jätelain keskeiset tavoitteet

Valtakunnallinen jätesuunnitelma vuoteen 2016 — Kohti kierrätysyhteiskuntaaSuomen ympäristö 32/2008 sisältää keskeiset jätepolitiikan tavoitteet ja niiden saavuttamiseksi tarpeelliset ohjauskeinot. Tavoitteet koskevat useimpia jätehuollon sektoreja, kuten yhdyskuntajätehuoltoa sekä teollisuuden ja kaivannaistuotannon, rakentamisen, maatalouden, kaupan ja palvelujen jätehuoltoa. Materiaalitehokkuuden tavoitteet koskevat laajemminkin yhteiskunnan eri toimintoja. Valtakunnalliseen jätesuunnitelmaan sisältyy myös Suomen kansallinen jätteen synnyn ehkäisysuunnitelma. Jätelaki toteuttaa osaltaan näitä tavoitteita.

Valtakunnallisen jätesuunnitelman tavoitteena on yhdyskuntajätteen määrän vähentäminen 2000-luvun alun tasolle (noin 2,3—2,5 miljoonaan tonniin vuodessa) ja sen jälkeen jätemäärän kääntäminen edelleen laskuun vuoteen 2016 mennessä. Tavoitteena on lisäksi, että vuonna 2016 yhdyskuntajätteistä kierrätetään materiaalina 50 % ja hyödynnetään energiana 30 %. Loppusijoitettavaksi kaatopaikoille päätyisi enintään 20 % yhdyskuntajätteistä.

Muun kuin yhdyskuntajätteen osalta todettakoon, että rakentamisen jätteiden hyödyntämistavoite on valtakunnallisen jätesuunnitelman mukaan vähintään 70 % materiaalina ja energiana vuoteen 2016 mennessä. Jätedirektiivin mukaan 70 % rakennus- ja purkujätteistä tulisi kierrättää vuoteen 2020 mennessä. Maanrakentamisessa tavoitteena on korvata luonnonsoraa ja kalliomursketta teollisuuden ja kaivannaistuotannon jätteillä 5 % eli noin 3—4 miljoonaa tonnia.

Suomessa oli vuonna 2009 käytössä noin 400 kaatopaikkaa, joista tavanomaisen jätteen kaatopaikkoja oli 137. Niistä kuntien ylläpitämiä yhdyskuntajätteen kaatopaikkoja oli 50 kappaletta. Valtakunnallisen jätesuunnitelman tavoitteena on, että vuonna 2016 yhdyskuntajätteestä päätyisi kaatopaikoille enää korkeintaan 460 000—500 000 tonnia vuodessa. Yhdyskuntajätteiden kaatopaikkojen tarve vuonna 2016 on noin 30—40 kaatopaikkaa.

Vuonna 2009 Suomessa syntyi yhdyskuntajätettä noin 2,6 miljoonaa tonnia, josta kierrätettiin noin 36 %. Kaatopaikoille sijoitettiin lähes puolet yhdyskuntajätteestä. Kierrätyksestä kolme neljäsosaa muodostui biojätteestä sekä tuottajavastuun piiriin kuuluvasta paperi- ja kartonkijätteestä. Muita merkittäviä kierrätettyjä jakeita ovat pääosin tuottajavastuun piirissä olevat metalli- ja lasijätteet sekä sähkö- ja elektroniikkalaiteromu.

Uudella jätelailla ja sen nojalla uudistettavilla asetuksilla on tarkoitus luoda edellytykset yhdyskuntajätehuollon kehittämiselle, kierrätettävän jätteen osuuden olennaiselle lisäämiselle ja kaatopaikkakäsittelystä luopumiselle käytännössä kokonaan. Kierrätyksen lisäämistavoitteen saavuttaminen edellyttää erityisesti tuottajavastuun tehostamista, kierrätykselle asetettujen määrällisten tavoitteiden tiukentamista ja kaatopaikkakäsittelyn rajoittamista. Määrällisesti merkittävimmät ja kierrätyksen edistämisen kannalta kiinnostavimmat yhdyskuntajätteen jakeet ovat tuottajavastuun piiriin kuuluvat jätteet sekä biojätteet, sillä ne muodostavat pääosan kierrätyskelpoisista yhdyskuntajätteistä, mutta niitä päätyy yhä huomattavassa määrin sekajätteen joukkoon.

Uuden lain nojalla annettavalla asetuksella annetaan myös nykyistä selvästi ankarampia rajoituksia biohajoavan tai orgaanisen jätteen kaatopaikkakäsittelylle kasvihuonekaasujen määrän ja jätteistä aiheutuvien ympäristövaikutusten vähentämiseksi. Nämä rajoitukset edistävät tehokkaasti myös yhdyskuntajätteen kierrätyksen, biologisen käsittelyn ja muiden vaihtoehtoisten käsittelymenetelmien kehittämistä ja käyttöönottoa ja siten kierrätystavoitteiden saavuttamista. Jätteen kaatopaikkakäsittelylle säädettävien rajoitusten käytännön toteutumisen edellytyksenä on, että kierrätyksen ja biologisen käsittelyn tehostamisen ohella selvästi lisätään jätteen hyödyntämistä energiana.

Suomessa on käytössä kolme varsinaista jätteenpolttolaitosta: Kotkassa, Riihimäellä ja Turussa. Suunnitteilla tai rakenteilla on jätevoimaloita lisäksi Vaasaan, Ouluun, Vantaalle ja Riihimäelle. Lisäksi vireillä on muutamia muita hankkeita. Noin kymmenessä voimalaitoksessa poltetaan jätepolttoainetta muun polttoaineen ohella ns. rinnakkaispolttona. Valtakunnallisen jätesuunnitelman tavoitteen mukaiselle yhdyskuntajätemäärälle, eli alle 2,3—2,5 miljoonan tonnin tasolle tarvitaan edellä mainittujen hyödyntämistavoitteiden saavuttamiseksi kompostointi- tai mädätyskapasiteettia noin 320 000—350 000 tonnia vuonna 2016. Muulle materiaalihyödyntämiselle tarvitaan vuosittaista laitoskapasiteettia noin 700 000—750 000 tonnia. Energiahyödyntämiselle tarvitaan vastaavasti polttolaitoskapasiteettia noin 700 000—750 000 tonnia, joka sisältää jätteen polton sekä rinnakkais- että ns. varsinaisissa jätteen polttolaitoksissa. Kapasiteettitarvearviota on myöhemmin nostettu noin miljoonaan tonniin. Koska jätevoimalat polttavat muutakin kuin yhdyskuntajätettä, niiden kapasiteettia ei suoraan voi verrata kaatopaikoilta muualle ohjattavan yhdyskuntajätteen määrään.

Valiokunta pitää tärkeänä, että uuden jätelain nojalla annettavilla asetuksilla asetettavat erilliskeräys- ja kierrätysvelvoitteet sekä kierrätyksen määrälliset tavoitteet ovat niin kunnianhimoiset, että valtakunnallisen jätesuunnitelman tavoitteet toteutuvat ja jätehuollon taso nousee. Tavoitteena tulee olla, että vuonna 2016 vähintään 50 % yhdyskuntajätteestä kierrätetään tai käsitellään biologisesti ja kierrätykseen soveltumaton jäte hyödynnetään energiana. Valiokunta korostaa, että jätteenpoltto tulee kuitenkin vaihtoehdoksi vasta sen jälkeen, kun kierrätystä edistävät toimet on ensin toteutettu. Yhdyskuntajätteiden sijoittamista kaatopaikalle tulee rajoittaa mahdollisimman vähäiseksi. Valiokunta pitää tärkeänä, että kierrätys- ja hyödyntämistavoitteiden toteutumista tarkastellaan säännöllisesti ja tavoitteita kiristetään, kun teknologinen kehitys ja muut seikat parantavat edellytyksiä toteuttaa tavoitteet. Edellä esitettyyn viitaten valiokunta edellyttää,

Muut ohjauskeinot

Valiokunta toteaa, että jätelainsäädännön ohella erityisesti taloudellisella ohjauksella voidaan tehokkaasti vaikuttaa tavoitteiden toteutumiseen. Esimerkiksi kaatopaikalle sijoitettavasta jätteestä perittävä jätevero ohjaa jätettä kaatopaikkakäsittelyn piiristä etusijajärjestyksen mukaan parempaan käsittelyyn ja hyödyntämiseen, kuten biokaasutukseen, kompostointiin ja polttoon. Valiokunta katsoo, että jäteveron tulee tukea myös jätelain kokonaistavoitteita ohjaten toimijoita jätteiden synnyn ehkäisemiseen ja loppusijoittamisen sijaan jätteiden hyödyntämiseen etusijajärjestyksen ja muiden jätehuollon periaatteiden mukaisesti. Valiokunta pitää tärkeänä, että veropohjaa tarkastellaan säännöllisesti, jotta se pysyy ajan tasalla ja on johdonmukainen kaikkien jätteiden osalta. Valiokunta katsoo viitaten jäteverolain uudistamisesta antamaansa lausuntoon, että jäteveron rakenteen perusteena tulee olla jätehuollon tavoitteita parhaiten edistävä ohjausmalli. Jäteveron tulisi ohjata jätehuollon haitallisten ilmastovaikutusten vähentämiseen sekä siihen, ettei polttoon ohjaudu merkittävässä määrin kierrätykseen soveltuvaa jätettä. Valiokunta katsoo, että jätteenpolton verottomuuden perusteita tulee tarkastella jatkossa uudelleen valtakunnallisen jätesuunnitelman tavoitteiden toteutumisen valossa.

Valiokunta korostaa, että jätehuollon alan teknologian kehittämiseen liittyvä potentiaali tulee tunnistaa ja edistää sen kehittymistä. Valtakunnallisessa jätesuunnitelmassa tavoitteeksi asetetut jätealan osaamisen kehittämiseen liittyvät toimenpiteet ovat tärkeitä ja niiden toteuttamista tulee edistää. Toimenpiteet liittyvät esimerkiksi jätehuollon ja jätteiden kierrätyksen tutkimuksen ja tuotteistamisen rahoitukseen, rahoitusinstrumenttien kehittämiseen, jätealan referenssilaitosten toteuttamiseen ja vientiin sekä jätehuollon investoinneissa käsittely- ja hyödyntämistekniikoiden monipuolisuuden ja uuden teknologian esimerkkilaitosten aikaansaamisen edistämiseen.

Yleiset velvollisuudet ja niitä koskevat valtuussäännökset

Valiokunta toteaa ensin, että jätelainsäädännölle ja ympäristölainsäädännölle yleisemminkin on tyypillistä, että huomattava osa yksityiskohtaisesta sääntelystä on tarkoituksenmukaista jättää asetuksentasoisen sääntelyn varaan. Tämä johtuu osin siitä, että suuri osa sääntelystä perustuu EU:n direktiiveihin, jotka edellyttävät hyvin yksityiskohtaista täytäntöönpanoa. Lisäksi sääntely on usein teknisluonteista ja nopeasti muuttuvaa, mistä syystä lailla säätäminen olisi epätarkoituksenmukaista. Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan todennut, että tällaisessa yhteydessä asetuksen tasolla säätäminen esimerkiksi toiminnoittain ja jätelajeittain on perusteltua, koska muutoin sääntely lain tasolla muodostuisi tarpeettoman yksityiskohtaiseksi ja tapauksittaiseksi. Tämä erityisluonne huomioon ottaen jätelakiehdotukseen sisältyviä asetuksenantovaltuuksia on pidettävä pääosin riittävän täsmällisinä.

Yleinen velvollisuus noudattaa etusijajärjestystä

Jätelakiehdotuksen 8 §:n mukaan vahvistetaan noudatettavaksi EU:n jätelainsäädännön mukainen jätehuollon etusijajärjestys, jolla määritetään jätehuoltoa koskevien toimien järjestys EU:n ja jäsenmaiden jätepolitiikassa ja -lainsäädännössä. Etusijajärjestykseen kuuluvat 1) jätteen määrän ja haitallisuuden vähentäminen (ehkäiseminen), 2) uudelleenkäytön valmistelu, 3) kierrätys, 4) muu hyödyntäminen ja 5) loppukäsittely.

Hallituksen esityksen perustelujen mukaan etusijajärjestys ei merkitse olennaista muutosta nykytilanteeseen, mutta sen painoarvo kuitenkin vahvistuisi (s. 34). Etusijajärjestys ohjaa lain nojalla tapahtuvaa norminantoa ja jätesuunnitelmien laatimista sekä muuta päätöksentekoa. Se tulee ottaa huomioon kaikessa toiminnassa, jossa sen toteuttamiseen voidaan vaikuttaa, mutta yksittäistä toimintaa ei voida kieltää pelkästään etusijajärjestystä koskevan säännöksen perusteella (s. 70). Valiokunta toteaa, että etusijajärjestys on siten perustuslakivaliokunnan arvioimalla tavoin ohjelmallinen ja erillinen perussäännös velvollisuudesta noudattaa etusijajärjestystä on tarpeen lisätä lakiin. Etusijajärjestys on yksi jätelain keskeisimmistä periaatteista, ja sen merkityksen selventäminen ja vahvistaminen on siten olennaista.

Valiokunta on tässä yhteydessä myös pohtinut sitä, millä tavoin jätteiden kierrätys- ja hyödyntämistavoitteista voidaan säätää toisaalta lain ja toisaalta asetuksen tasolla. Jätelakiehdotuksen 8 §:n 3 momentin nojalla valtioneuvosto voi säätää jätteen etusijajärjestyksessä tarkoitettujen toimien määrällisistä tavoitteista ja velvoitteista, esimerkiksi prosenttimääräisistä kierrätystavoitteista. Tällöin jätepoliittiset tavoitteet kuitenkin määräytyvät sitovasti vasta asetuksen tasolla. Talousvaliokunta pyytää lausunnossaan ympäristövaliokuntaa edellyttämään hallitukselta, että määrälliset tavoitteet jätteen materiaalihyödyntämiselle asetetaan mahdollisimman pian.

Ympäristövaliokunta korostaa jätteen määrän vähentämistä, uudelleenkäyttöä, kierrätystä ja hyödyntämistä koskevien määrällisten tavoitteiden olennaista merkitystä jätelain tavoitteiden toteuttamisen keinona. Valiokunta ei kuitenkaan pidä tarkoituksenmukaisena säätää lain tasolla näitä koskevia jätelajikohtaisia numeerisia tavoitteita, koska tämä johtaisi tarpeettoman yksityiskohtaiseen sääntelyyn lain tasolla ottaen huomioon jätelajien ja jätettä tuottavan ja käsittelevän toiminnan moninaisuus. Voimassa olevissa asetuksissa on erilaisia määrällisiä tavoitteita asetettu tähän mennessä seuraaville tuottajavastuujätteille: keräyspaperille, romurenkaille, sähkö- ja elektroniikkalaiteromulle, romuajoneuvoille, pakkauksille ja pakkausjätteille, paristoille ja akuille sekä juomapakkausten palautusjärjestelmään kuuluville juomapakkauksille. Jatkossa on tarpeen säätää tavoitteita myös eräille muille jätelajeille, kuten yhdyskuntajätteelle sekä rakennus- ja purkujätteelle.

Huomioon on otettava sekin, että velvollisuutta määrällisten tavoitteiden saavuttamisesta on muiden kuin tuottajavastuujätteiden osalta vaikea kohdistaa tiettyyn tahoon. Esimerkiksi yhdyskuntajätteen kierrätykselle asetettavan tavoitteen saavuttamiseen vaikuttavat omalta osaltaan jätteen haltijat, kunta ja tuottajavastuun piiriin kuuluvat tuottajat. Näiden edellytykset saavuttaa asetettu tavoite omassa toiminnassaan riippuvat muun muassa niiden hallinnassa olevan jätteen lajista ja laadusta, jätteen syntypaikasta sekä kierrätyspalvelujen saatavuudesta ja sijainnista. Velvoitetta yhdyskuntajätteen kierrätystavoitteen saavuttamiseen ei näin ollen ole mahdollista jyvittää tasaisesti kaikille mainituille toimijoille.

Valiokunta huomauttaa myös, että hallituksen esityksen ympäristövaikutuksia käsittelevässä perusteluosassa (s. 53) korostetaan, että jätelainsäädännöllä ei voida oleellisesti vaikuttaa jätteen määrään, vaikka elinkaariajattelun voimistumisen myötä jätesääntely ulottuu enenevässä määrin myös tuotteisiin ja tuotantoon. Näin ollen esityksen vaikutukset jätteen määrään ovat epäsuoria. Perusteluissa kuitenkin todetaan, että tuotteiden valmistukseen ja markkinoille saattamiseen liittyvät velvollisuudet ja kiellot lisääntyvät lähivuosina EU-sääntelyn johdosta. Esimerkiksi tuotteiden ekologisesta suunnittelusta annettu laki asettaa energian käyttöön liittyville tuotteille entistä tiukempia vaatimuksia. Jatkossa myös muut näkökohdat kuin energiatehokkuus voivat tulla ajankohtaisiksi.

Numeeristen tavoitteiden asettamista vaikeuttavat myös jätteitä koskevaan tiedonkeruuseen sekä jätteen kierrätys- ja hyödyntämisasteiden laskentamenetelmiin liittyvät epävarmuudet. Jätelakiehdotuksen valmistelussa tämä todettiin ongelmaksi esimerkiksi yhdyskuntajätettä ja rakennus- ja purkujätettä koskevien tavoitteiden toteutumisen arvioinnissa. Jätedirektiivissä asetetun yhdyskuntajätteen kierrätystavoitteen laskennalle on komissio esittänyt jäsenmaiden valittavaksi kolme erilaista vaihtoehtoista kaavaa, jotka kukin johtavat erilaiseen lopputulokseen.

Edellä mainittujen näkökohtien vuoksi valiokunta katsoo, että edellytyksiä säätää sitovista jätteen syntymisen vähentämistä, kierrätystä ja hyödyntämistä koskevista tavoitteista lain tasolla ei ole. Valiokunta kuitenkin edellyttää viitaten jo edellä ehdottamaansa lausumaan, että lain nojalla annettavat asetukset erilliskeräys- ja kierrätysvelvoitteineen annetaan mahdollisimman pian ja että asetuksiin sisältyvät kierrätyksen määrälliset tavoitteet ovat niin kunnianhimoiset, että valtakunnallisen jätesuunnitelman ja EU:n jätedirektiivissä asetetut tavoitteet saavutetaan. Valiokunta toteaa, että jätelakiehdotuksen 87 §:n mukaan valtakunnallisessa jätesuunnitelmassa on esitettävä arvio jätteen määrän ja haitallisuuden vähentämisestä ja toimet tavoitteiden saavuttamiseksi. Jätteen määrän ja haitallisuuden vähentämistä (ehkäisyä) koskeva valtakunnallisen jätesuunnitelman osa voidaan laatia erillisenä suunnitelmana. Edellä esitettyyn viitaten valiokunta esittää, että

Etusijajärjestyksen noudattamisvelvoite ja asetuksenantovaltuudet

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan kiinnittänyt erityistä huomiota lakiehdotuksen 8 §:n sääntelykokonaisuuteen ja pitänyt välttämättömänä, että pykälää täsmennetään velvollisuuksien perusteita koskevalla säännöksellä, mitä on myös pidettävä edellytyksenä lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunta katsoo, että 8 §:ään sisältyvän etusijajärjestyksen ohjelmallisuuden vuoksi perussääntelyn ja 3 momentissa säädetyn asetuksenantovaltuuden suhde muodostuu epäsymmetriseksi, kun ohjelmallista perussääntelyä voidaan täydentää velvoittavalla asetuksen tasoisella sääntelyllä. Vähimmäisvaatimuksena siten on, että lakiin lisätään perussäännös velvollisuudesta noudattaa etusijajärjestystä sekä tämän velvollisuuden noudattamisessa huomioon otettavista seikoista samoin kuin velvoitettavasta henkilöpiiristä.

Ympäristövaliokunta ehdottaa edellä esitettyyn viitaten jätelakiehdotuksen 8 §:n tarkistamista siten kuin yksityiskohtaisissa perusteluissa tarkemmin esitetään. Tarkistusehdotuksen keskeisenä tavoitteena on, että etusijajärjestyksen ohjeellisuus ilmenee pykälän 1 momentista, pykälän 2 momenttiin lisätään toiminnanharjoittajaa koskeva sitova perussäännös etusijajärjestyksen noudattamisvelvoitteesta ja 3 momenttiin lisätään perussäännökseen perustuva asetuksenantovaltuus. Valiokunta korostaa, että muutos on luonteeltaan sääntelyä tarkentava, eikä sen tavoitteena ole muuttaa etusijajärjestyksen sisältöä. Uusi toiminnanharjoittajaa sitova perussäännös kuitenkin täsmentää sääntelyn sisältöä ottaen huomioon, että 1 momentin mukainen etusijajärjestys ehdotetussa muodossaan on perustuslakivaliokunnan toteamalla tavalla ohjelmallinen. Ehdotettu muotoilu täyttää perustuslakivaliokunnan esittämät vaatimukset, jotta esitys voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Valiokunta ehdottaa lisäksi jätelakiehdotuksen 9 ja 10 §:ään sisältyvän valtuussäännöksen muuttamista perustuslakivaliokunnan lausunnon johdosta. Perustuslakivaliokunta toteaa lausunnossaan 9 ja 10 §:n kokonaisuudesta, että asianmukaisinta on muotoilla 9 §:n säännös siten, että siitä ilmenee viranomaisen toimivalta asettaa kieltoja, rajoituksia ja ehtoja, jos niiden asettamisen edellä mainitut edellytykset täyttyvät. Tätä perussääntelyä voidaan täydentää tarvittavilla asetuksenantovaltuuksilla 10 §:ssä. Valiokunta ehdottaa tätä tarkoittavan perussäännöksen lisäämistä 9 §:n 4 momentiksi ja 10 §:n tarkistamista siten kuin yksityiskohtaisissa perusteluissa tarkemmin esitetään.

Valiokunta toteaa, että perustuslakivaliokunta on esittänyt samantyyppisen huomautuksen laintasoisen perussäännöksen puuttumisesta myös jätelakiehdotuksen 67 §:stä. Ehdotettu 67 § sisältää asetuksenantovaltuuden EU:n tuottajavastuuta koskevien säädösten täytäntöönpanemiseksi. Pykälän mukaan valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää EU:n tuottajavastuuta koskevien säädösten täytäntöönpanemiseksi esimerkiksi tuottajan ja tuottajayhteisön velvollisuudesta suosia palveluhankinnassaan toimijoita, jotka ovat ottaneet käyttöön sertifioituja ympäristöasioiden hallintajärjestelmiä (3 kohta). Valiokunta ei ehdota säännöksiin tältä osin muutosta, mutta toteaa perustuslakivaliokunnan lausuntoon viitaten, että pykälään sisältyvien valtuuksien nojalla ei ole mahdollista antaa sellaisia asetuksia, jotka sisältävät perustuslain 80 §:n 1 momentin perusteella lain alaan kuuluvia säännöksiä.

Vastuu jätehuollon järjestämisestä

Kunnan vastuun laajuus yhdyskuntajätehuollon järjestämisessä

Lähtökohtana on, että jätteen haltija vastaa jätehuollon järjestämisestä, mutta 5 lukuun sisältyvä kunnan velvollisuus ja 6 lukuun sisältyvä tuottajavastuu muodostavat tästä pääsäännöstä poikkeuksen. Jätelakiehdotuksen 32 § sisältää perussäännöksen kunnan velvollisuudesta järjestää jätehuolto. Pykälässä säädetään, miltä osin yhdyskuntajätteen jätehuollon järjestäminen on kunnan vastuulla.

Ehdotetun 32 §:n mukaan kunnan vastuu säilyy voimassa olevaan lakiin nähden pääosin ennallaan. Vuoden 2007 jätelain osittaisuudistuksella kunnan vastuuta muutettiin siten, että kunnan vastuu rajattiin asumisessa syntyvän jätteen ohella siihen ominaisuudeltaan, koostumukseltaan ja määrältään rinnastettavissa olevaan julkisessa toiminnassa syntyvään jätteeseen. Hallituksen esityksen tarkoituksena on poistaa käytännössä ilmenneitä tulkintaepäselvyyksiä ja täsmentää säännöksiä eri toimijoiden oikeuksista ja velvollisuuksista. Esityksen perustelujen mukaan kunnan etuoikeuksia jätehuollon järjestämisessä ei siis laajenneta, vaan tietyt oikeudet ja velvollisuudet kirjataan lakiin nykyistä täsmällisemmin lainmukaisen toiminnan varmistamiseksi. Muutoksena nykyiseen ehdotetaan säädettäväksi terveys- ja sosiaalipalveluissa ja koulutustoiminnassa syntyvän yhdyskuntajätteen jätehuollon järjestäminen kokonaan kunnan velvollisuudeksi (32 §:n 1 momentin 2 kohta). Perusteena tälle on, että tarve rajanvedon tekemiseen yksityisen ja julkisen toiminnan välillä poistuisi, mikä selventäisi käytännön toimintaa.

Valiokunnan huomiota on kiinnitetty jätelain merkitykseen yritystoiminnan edistämisen kannalta. On esitetty, että jätehuoltoa tulisi kehittää lisäämällä alan toimijoiden toimintavaihtoehtoja markkinaehtoisen toimintamallin pohjalta lähtökohtana tuottajien, kaupan, laitosten, kotitalouksien ja jätealan yrittäjien mahdollimman laaja oikeus päättää itse tavasta, jolla jätteet kerätään ja hyödynnetään etusijajärjestykseen perustuen. Hallituksen esityksen on katsottu vievän kehitystä päinvastaiseen suuntaan heikentämällä markkinaehtoisen mallin toimintaedellytyksiä. Talousvaliokunta pitää tärkeänä, ettei kunnan järjestämisvastuu syrjäytä ja syrji yksityisiä yrityksiä jätehuoltopalvelujen tuottajina ja että kunta käyttää toissijaista järjestämisvelvollisuutta vain välttämättömissä tapauksissa. Hallintovaliokunta katsoo, että ehdotettu vastuunjako helpottaa ympäristön- ja terveydensuojelun toteuttamista ja antaa edellytykset kannattaville jätteen hyödyntämis- ja käsittelyinvestoinneille. Yhdyskuntajätehuollon pitkän aikavälin suunnittelu tulee hallintovaliokunnan näkemyksen mukaan pitää kuntien käsissä.

Ympäristövaliokunta toteaa, että vuonna 1979 voimaan tulleen jätehuoltolain mukaan kunta vastasi kaiken asumisessa syntyvän tai siihen verrattavan yhdyskuntajätteen jätehuollosta. Myöhemmillä muutoksilla kunnan vastuuta on kavennettu erityisesti tuottajavastuuseen perustuvien järjestelmien yleistymisen kautta sekä mainitulla vuoden 2007 muutoksella, jolla siis yksityisen palvelutoiminnan ja muun elinkeinotoiminnan yhdyskuntajäte siirrettiin jätteen haltijan vastuulle. Hallituksen esityksen tarkoittama yksityisissä terveys-, sosiaali- ja koulutuspalveluissa syntyvän yhdyskuntajätteen siirtäminen kunnan vastuulle ei olisi olennainen muutos, koska sen kokonaismääräksi on arvioitu noin 1—2 % kaikesta yhdyskuntajätteestä. Merkittävä osa tästä jätteestä hoidetaan nykyisinkin edelleen kunnan järjestämän jätehuollon piirissä. Näin ollen ehdotuksen käytännön vaikutus jätehuoltovastuun jakautumiseen olisi vähäinen. Yritystoimintaan ehdotetulla muutoksella olisi vain vähäinen vaikutus, kun otetaan huomioon, että yksityisten kuljetuspalvelujen kysyntään se ei vaikuta lainkaan.

Valiokunta korostaa, että yhdyskuntajätehuollon sääntelyn tärkein tavoite on varmistaa jätehuollon järjestyminen ympäristön ja terveyden kannalta turvallisella tavalla. Yritystoiminnan edistäminen on myös tärkeä tavoite, mutta tässä sääntely-yhteydessä toissijainen ympäristön- ja terveydensuojeluun nähden. Kokonaisvastuu riittävien ja toimivien jätehuoltopalvelujen järjestämisestä asumisessa syntyvälle ja muulle vastaavalle jätteelle soveltuu valiokunnan mielestä parhaiten säädettäväksi kunnalle. Tarpeellinen on myös kunnan rooli toissijaisen jätehuoltopalvelun tarjoajana elinkeinotoiminnan jätteille siinä tilanteessa, kun yksityistä jätehuoltopalvelua ei ole kohtuudella saatavissa.

Valiokunta on pitänyt harkinnassaan tärkeänä sitä, että kunnat tukeutuvat yhdyskuntajätehuollon järjestämisessä suurelta osin jo nykyisin ja tulevaisuudessa vielä laajemmin yksityisten yritysten tuottamiin jätehuoltopalveluihin. Kokoamalla yhteen suurempia jätevirtoja kunta on asiantuntevampi ja vahvempi jätehuoltopalvelujen tilaaja ja samalla yksityisen palvelun ja teknologian kysynnän luoja kuin yksittäinen kotitalous tai kiinteistön haltija. Kuntien ja yksityisten yritysten yhteistyöllä on kehitetty uusia innovaatioita jätteen kierrätyksessä ja hyödyntämisessä ja samalla vähennetty oleellisesti kaatopaikalle menevää jätemäärää. Valiokunta painottaa tarvetta vahvistaa yksityisen ja kunnallisen toiminnan yhteistyön perustaa, kun kummankin toimintaympäristön rajat määritetään selkeästi. Toimijoiden hyvää yhteistyötä tarvitaan kokonaisuuden hallitsemiseksi.

Valiokunta huomauttaa, että mainitusta kunnan vastuun laajennuksesta voidaan kuitenkin myöntää poikkeus. Jätelakiehdotuksen 42 §:n mukaan kunta voi jätteen haltijan hakemuksesta päättää, että terveys- ja sosiaalipalveluissa ja koulutustoiminnassa sekä julkisyhteisöjen hallinto- ja palvelutoiminnassa syntyvän jätteen jätehuolto voidaan järjestää jätteen haltijan omasta toimesta, jos näin järjestetty jätehuolto on perusteltua kiinteistön muun jätehuollon järjestämiseksi ja etusijajärjestyksen noudattamisen kannalta eikä siitä aiheudu vaaraa tai haittaa ympäristölle tai terveydelle. Tämä mahdollisuus koskee sekä kunnan omia terveys-, sosiaali- ja koulutuspalveluita tarjoavia yksiköitä että yksityisiä palveluntuottajia. Päätös tehdään määräajaksi, kuitenkin enintään viideksi vuodeksi.

Edellä esitettyyn viitaten valiokunta esittää,

Kunnan velvollisuus järjestää jätehuolto toissijaisesti

Jätelakiehdotuksen 33 §:n mukaan kunnan on järjestettävä muun kuin 32 §:ssä tarkoitetun jätteen eli käytännössä elinkeinotoiminnassa syntyvän jätteen jätehuolto, jos jätteen haltija tätä muun palvelutarjonnan puutteen vuoksi pyytää ja jäte laadultaan ja määrältään soveltuu kuljetettavaksi ja käsiteltäväksi kunnan jätehuoltojärjestelmässä. Jos kyseessä on säännöllisesti tarvittava jätehuoltopalvelu, kunnan on tehtävä jätteen haltijan kanssa sopimus, jonka kesto on enintään 5 vuotta kerrallaan. Hallintovaliokunta toteaa lausunnossaan, että esityksen mukainen kunnan toissijainen jätehuollon järjestämisvelvollisuus on oikea ratkaisu. Talousvaliokunnan lausunnossa pidetään puolestaan tärkeänä, että kunta käyttää toissijaista järjestämisvelvollisuutta vain välttämättömissä tapauksissa.

Ympäristövaliokunta toteaa, että säännös on tarpeen jätehuoltopalvelujen saatavuuden turvaamiseksi ja se on myös hankintalainsäädännön näkökulmasta perusteltu. Säännöksen tarkoituksena on rajata pykälässä tarkoitettu kunnan toissijainen jätehuoltopalvelu vain sellaisiin tilanteisiin, joissa yksityistä palvelutarjontaa ei ole tietyllä alueella saatavilla lainkaan tai jos tarjolla olevan yksityisen palvelun hinta on jätteen haltijalle kohtuuton. Kysymys on siten poikkeusluonteisista tilanteista. Valiokunta korostaa, että tällainen velvoite ei muodostu yksityisen elinkeinotoiminnan esteeksi ja sitä tulee soveltaa vain niin kauan kuin olosuhteet siihen pakottavat. Valiokunta pitää tästä syystä tarpeellisena lyhentää toissijaista jätehuoltopalvelua koskevan kunnan ja jätteen haltijan välisen sopimuksen määräaikaa viidestä kolmeen vuoteen. Kolmen vuoden määräaika ottaisi tasapainoisesti huomioon tarpeen arvioida säännöllisesti yksityisen palvelutarjonnan tilannetta alueella lisäämättä kuitenkaan kohtuuttomasti velvollisuudesta aiheutuvaa hallinnollista kuormaa. Sopimuksen määräaikaisuus on tarpeen toisaalta sen varmistamiseksi, että yksityisen palvelutarjonnan tilanne tulee säännöllisesti arvioiduksi, ja toisaalta siksi, että kunta voi ennakoida tarvittavaa julkista palvelua.

Valiokunnan arvion mukaan esitykseen sisältyvillä muutoksilla ei ole suoraan niin merkittäviä vaikutuksia yritystoimintaan, että esitys johtaisi olennaiseen muutokseen jätehuollon toimintaympäristössä. Valiokunnan useiden muutosehdotusten tavoitteena on myös ollut korostaa ehdotettujen säännösten sellaista täytäntöönpanoa, että kilpailuneutraliteetin vaatimukset otetaan asianmukaisesti huomioon.

Kunnan järjestämä jätehuolto

Jätteenkuljetus

Vuoden 2007 jätelain uudistuksenYmVM 10/2006 vp —- HE 257/2006 vp keskeinen muutos oli elinkeinotoiminnassa syntyvien yhdyskuntajätteiden siirtyminen jätteen tuottajan vastuulle ja asumisessa sekä julkisessa palvelutoiminnassa syntyvien yhdyskuntajätteiden säätäminen kunnan vastuulle. Valiokunta toteaa, että Suomessa on koko jätelainsäädännön olemassaolon ajan ollut vallalla pääsääntöisesti kaksi jätteenkuljetuksen järjestämistapaa. Vuonna 2009 kunnan järjestämä jätteenkuljetus oli käytössä 128 kunnassa, joissa asuu noin 53 % Suomen väestöstä, ja sopimusperusteinen järjestelmä 134 kunnassa, joissa asuu noin 33 % väestöstä.

Hallituksen esityksen lähtökohtana on säilyttää kunnalla mahdollisuus huolehtia vastuulleen kuuluvien jätteiden kuljetuksesta joko kunnan järjestämänä jätteenkuljetuksena tai kiinteistön haltijan järjestämänä jätteenkuljetuksena.

Hallituksen esityksessä ehdotetut kunnan jätehuoltopalveluja koskevat laatuvaatimukset (34 §) samoin kuin säännökset kiinteistöittäisen jätteenkuljetuksen järjestämisestä (35 §) ja siitä annettavista tiedoista (39 §) koskevat sekä kunnan järjestämää että kiinteistön haltijan järjestämää jätteenkuljetusta. Lakiehdotuksen 36 § sisältää kunnan järjestämää jätteenkuljetusta ja 37 § kiinteistön haltijan järjestämää jätteenkuljetusta koskevat erityissäännökset. Erillinen sääntely on tarpeen sen vuoksi, että kunnan järjestämä ja kiinteistön haltijan järjestämä jätteenkuljetus ovat erilaisen järjestämistapansa vuoksi lähtökohtaisesti erilaisia järjestelmiä. Hallituksen esityksen tarkoituksena on turvata kiinteistön haltijoiden etu sekä ympäristön- ja terveydensuojelullisesti asianmukainen jätehuolto kaikkialla riippumatta siitä, kumpi jätteenkuljetusjärjestelmä kunnassa on käytössä.

Kiinteistön haltijan järjestämässä jätteenkuljetuksessa vastuu kuljetuksen järjestämisestä osoitetaan yksittäisille kiinteistöille. Voimassa olevan jätelain aikana on todettu, että kiinteistön haltijan järjestämään kuljetusjärjestelmään liittyy ongelmia, joita ei ole kunnan järjestämässä kuljetuksessa. Esimerkkinä näistä on hallituksen esityksessä mainittu, että sopimusperusteisessa järjestelmässä kaikki kiinteistön haltijat eivät ole tilanneet kuljetusta lainkaan. Jäte on myös joissakin tapauksissa päätynyt muualle kuin kunnan järjestämään käsittelyyn. Lisäksi haja-asutusalueen kiinteistöjä on jäänyt kokonaan palvelutarjonnan ulkopuolelle. Kiinteistön haltijan järjestämän kuljetuksen on nähty johtavan hajautetumpaan sekä logistisesti tehottomampaan ja ympäristöä enemmän kuormittavaan jätteenkuljetukseen kuin kunnan järjestämä jätteenkuljetus, jossa kunta järjestää jokaiselle kiinteistölle jätteenkuljetuksen, hankkii tarvitsemansa kuljetuspalvelut kilpailuttamalla yksityisiä yrityksiä sekä urakkasopimuksessa osoittaa jätteen toimituspaikan ja määrittelee ehdot kuljetusten toteutukselle. Jätteen kuljetusten seuranta toteutuu urakkasopimusten noudattamisen valvonnan yhteydessä.

Jätelakiehdotuksen 37 §:n mukaisten kunnan päätöksenteon edellytysten tarkoituksena on varmistaa perusvaatimusten toteutuminen myös kiinteistön haltijan järjestämässä jätteenkuljetuksessa ja poistaa ongelmat tältä osin. Vaatimuksia on pidetty välttämättöminä, jotta voidaan turvata ympäristön- ja terveydensuojelun kannalta toimiva jätehuolto ja kiinteistön haltijoiden tasapuolinen kohtelu eri kuljetusjärjestelmien alueella. Hallituksen esityksen valmistelussa on myös ilmennyt, että perustuslaista johtuvista syistä on välttämätöntä säätää lailla kiinteistön haltijan järjestämää jätteenkuljetusta koskevan päätöksenteon edellytyksistä, jotta tämä kuljetusvaihtoehto ylipäätään voitaisiin säilyttää laissa.

Valiokunta toteaa, että erityisesti jätelakiehdotuksen 37 §:n on nähty estävän julkisen ja yksityisen toimijan tasa-arvoisen kohtelun, kun pykälän on nähty asettavan erityisiä vaatimuksia ainoastaan kiinteistön haltijan järjestämälle kuljetukselle. Talousvaliokunta on lausunnossaan ehdottanut 37 §:n 1 momentin 1 kohdan poistamista tai sen ja 35 §:n muuttamista siten, että ne ovat kilpailuneutraliteetin kannalta sopusoinnussa keskenään. Myös hallintovaliokunta katsoo, että laatuvaatimusten pitää sekä kunnan että kiinteistön haltijan järjestämän jätteenkuljetuksen osalta olla yhdenmukaiset.

Edellä esitetyn perusteella valiokunta ehdottaa 35 ja 37 §:n muuttamista siten, että eri kuljetusjärjestelmiä koskevan vaatimustason yhtäläisyys ilmenee pykälistä selvemmin. Lain 35 §:n 2 momenttiin ehdotettavalla muutoksella korostetaan sitä, että säännöksen vaatimukset koskevat molempia kuljetusjärjestelmiä. Lisäksi kriteeristöön ehdotetaan lisättäväksi kiinteistön haltijoiden oikeussuojan kannalta olennainen vaatimus palvelun kattavuudesta. Momentti jaetaan kahdeksi erilliseksi momentiksi 37 §:ään ehdotettavan viittaussäännöksen vuoksi. Lain 37 §:n 1 momentin 2 kohtaan sisältyviä perusteita valiokunta ehdottaa muutettaviksi siten, että kiinteistön haltijan järjestämän jätteenkuljetuksen käyttöönoton edellytyksenä on, että jätteenkuljetus edistää jätehuollon yleistä toimivuutta kunnassa, tukee jätehuollon alueellista kehittämistä eikä aiheuta vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle. Huomioon otettavien periaatteiden kirjoitustapa ehdotetaan siten käännettäväksi hallituksen esityksessä olevasta esitystavasta, jossa lähtökohtana on edellytys, ettei päätös saa heikentää jätehuollon yleistä toimivuutta eikä lisätä vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle verrattuna kunnan järjestämään jätteenkuljetukseen. Valiokunta pitää tätä sääntelytapaa koskevaa muutosta siten merkityksellisenä, että se korostaa järjestelmien lähtökohtaista samanarvoisuutta, edellytysten yhtäläisyyttä ja siten kilpailuneutraliteettia.

Sako- ja umpikaivolietteet

Yhdyskuntajätteellä tarkoitetaan jätelakiehdotuksen 6 §:n mukaan vakinaisessa asunnossa, vapaa-ajan asunnossa, asuntolassa ja muussa asumisessa syntyvää jätettä mukaan lukien sako- ja umpikaivoliete sekä laadultaan siihen rinnastettavaa hallinto-, palvelu- ja elinkeinotoiminnassa syntyvää jätettä. Hallituksen esityksen lähtökohtana on säilyttää asumisessa ja muussa 32 §:ssä tarkoitetussa toiminnassa syntyvä sako- ja umpikaivoliete voimassa olevan jätelain 10 §:n tavoin kunnan vastuun piirissä. Jätteen ollessa kunnan vastuulla on kunnan vastattava lain 34 §:n mukaisesti siitä, että kiinteistöltä pois kuljetettaville sako- ja umpikaivolietteille on käytettävissä riittävästi ympäristön- ja terveydensuojelun kannalta asianmukaista ja kohtuuhintaista käsittelykapasiteettia. Ellei kunnalla olisi tätä vastuuta, kukin kiinteistön haltija joutuisi itse järjestämään lietteen jätehuollon ja varmistamaan lietteen toimituspaikan asianmukaisuuden. Tätä on pidetty yksittäisille kiinteistön haltijoille usein kohtuuttomana vaatimuksena.

Valiokunta toteaa, että ehdotuksen mukaan sako- ja umpikaivolietteen kuljetukset hoidetaan siis kunnan päätöksellä joko kunnan tai kiinteistön haltijan järjestäminä. Nykyisin useimmissa kunnissa on käytössä sopimusperusteinen eli kiinteistön haltijan järjestämä lietteen kuljetus. Jätelakiehdotuksen 39 §:n nojalla sako- ja umpikaivolietteitä kuljettavat yritykset tulevat kunnan jätehuoltoviranomaisen säännöllisen seurannan piiriin.

Valiokunta toteaa valtakunnallisen jätesuunnitelman tavoitteena olevan, että kaikki maaseudun elinkeinotoiminnassa syntyvä lanta hyödynnetään. Tästä lantamäärästä 10 %, noin 2,1 miljoonaa tonnia, käsiteltäisiin maatilojen biokaasulaitoksissa. Näihin laitoksiin ohjautuisi myös vähintään 10 % syntyvästä haja-asutuksen sako- ja umpikaivolietteestä. Valiokunta korostaa, että lainmuutoksella ei muuteta mahdollisuutta sijoittaa sako- ja umpikaivoliete nykyisin edellytyksin kalkkistabiloituna esimerkiksi kiinteistöllä sijaitsevalle peltoalueelle. Sako- ja umpikaivolietteen käytöstä säädetään lannoitevalmistelailla ja jätelailla sekä niiden nojalla annetuilla säädöksillä. Valiokunta pitää tärkeänä, että lainsäädännöllä ei aseteta esteitä sako- ja umpikaivolietteiden asianmukaiseksi käsittelemiseksi lähellä lietteen syntypaikkaa.

Tuottajavastuu

Yleistä

Tuottajavastuujärjestelmät ovat uusi lisä kokonaisuudessa, jossa vastuuta on pyritty siirtämään aikaisempaa enemmän julkisilta toimijoilta tuottajille ja maahantuojille. Globaaleilla markkinoilla kierrätettäville jakeille ovat syntyneet markkinat. Jätemateriaalien kysyntä ja hinnat ovat nousseet, ja alalle on syntynyt kilpailua ja kannattavaa liiketoimintaa. Tuottajavastuu koskee seuraavien tuotteiden valmistajia ja maahantuojia: 1) henkilöautot, pakettiautot ja muut niihin rinnastettavat ajoneuvot, 2) moottorikäyttöisen tai muun ajoneuvon renkaat, 3) sähkö- ja elektroniikkalaitteet, 4) paristot ja akut, 5) sanomalehdet, aikakauslehdet, toimistopaperi ja muut näihin rinnastettavat paperituotteet sekä 6) pakkaukset.

Valiokunta toteaa, että tuottajavastuujärjestelmät ovat toimineet pääosin hyvin ja luoneet osaltaan pohjaa kierrätystavoitteiden saavuttamiselle. Järjestelmät ovat parhaimmillaan erittäin tehokkaita, ja ne edistävät jätteiden synnyn ehkäisemistä sisällyttämällä tuotteen koko elinkaaren kustannukset tuotteen hintaan sekä jätteiden hyödyntämistä materiaalina etusijajärjestyksen tavoitteiden mukaisesti. Tuottajavastuun toimeenpanossa on kuitenkin ilmennyt myös ongelmia, jotka liittyvät ristiriitaisiin näkemyksiin toisaalta eri osapuolten vastuiden laajuudesta ja toisaalta oikeudesta jätteeseen sekä määritelmien epäselvyyteen. Tuottajayhteisöjen tulee pystyä rakentavaan ja toimivaan yhteistyöhön keskenään. Sanktiojärjestelmän tulee myös olla toimiva ja tehokas vapaamatkustajaongelman ehkäisemiseksi.

Kielto vaikeuttaa tuottajan järjestämää jätehuoltoa

Jätelakiehdotuksen 47 §:n tavoitteena on taata tuottajalle mahdollisuus jätehuollon järjestämiseen ja turvata siten tuottajavastuujärjestelmän tehokas täytäntöönpano. Tuottajavastuun piiriin kuuluvia jätteitä päätyy myös sellaisten yksityisten toimijoiden haltuun, joilla ei ole jätehuollon järjestämisvelvollisuutta ja jotka eivät ole sopimussuhteessa tuottajaan. Nämä toimijat pyrkivät keräämään tuottajavastuun piiriin kuuluvia tuotteita alueilta, joilla toiminta on kannattavaa, ja siten ne murentavat tuottajien mahdollisuutta toteuttaa omia jätehuoltojärjestelmiään kustannustehokkaasti.

Talousvaliokunta pitää lausunnossaan vaikeuttamiskieltoa perusteltuna, ettei muu kuin tuottaja kerää arvojätettä ja jätä muita jätteitä tuottajan vastuulle. Myös perustuslakivaliokunta pitää säännöstä hyväksyttävänä ja oikeasuhtaisena mutta katsoo, että 47 §:n 1 momenttia on olennaisesti täsmennettävä määrittelemällä, millaisissa tapauksissa muun kuin tuottajan järjestämä tai tarjoama jätehuolto ei vaikeuta tuottajan jätehuoltovelvollisuuksien toteuttamista. Vaihtoehtoisesti voidaan määritellä ne tapaukset, joissa tällainen toiminta vaikeuttaa tuottajan velvollisuuksien toteuttamista ja on siten kiellettyä. Säännöksen muuttaminen edellä mainitulla tavalla on edellytyksenä sille, että jätelakiehdotus voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Valiokunta toteaa, että 47 §:n mukaisella vaikeuttamiskiellolla pyritään varmistamaan tuottajalle ensisijainen oikeus myös positiivisen arvon omaavaan jätteeseen. Suurten jätemäärien kokoajana tuottajat voivat tehokkaasti luoda kysyntää jätteiden kierrätykselle ja hyödyntämiselle, sillä jätettä raaka-aineena käyttävä yritystoiminta perustuu usein suurten raaka-ainevirtojen hyödyntämiseen. Tuottajavastuujakeiden ohjaaminen tuottajan järjestelmään myös parantaa mahdollisuuksia yhtenäiseen ja kattavaan tuottajavastuujärjestelmän toimintaa koskevaan jätekirjanpitoon ja näiden tietojen toimittamiseen komissiolle EU-lainsäädännön mukaisesti. Valiokunta toteaa, että tuotteiden uudelleenkäyttöön, kuten varaosien kauppaan, tähtäävä toiminta on hallituksen esityksen perustelujen mukaan nimenomaisesti rajattu vaikeuttamiskiellon ja tuottajien ensisijaisen oikeuden ulkopuolelle (s. 95). Valiokunta ehdottaa edellä esitettyyn viitaten 47 §:n 1 momentin täsmentämistä sen selventämiseksi, mikä toiminta on sallittua ja mikä ei. Uuden 1 momentin mukaan tuottajalla on ensisijainen oikeus järjestää vastuulleen kuuluvien käytöstä poistettujen tuotteiden jätehuolto. Muut toimijat saavat perustaa rinnakkaisia käytöstä poistettujen tuotteiden keräys- tai vastaanottojärjestelmiä taikka tarjota tähän liittyviä palveluita kiinteistön haltijalle tai muulle jätteen haltijalle vain, jos tämä tehdään yhteistoiminnassa tuottajan kanssa. Pykälän 3 momentin mukaan kunta voi täydentää jätehuoltoa osana 5 luvun mukaan järjestämäänsä kuljetusta ja vastaanottoa siltä osin kuin tuottaja ei sitä järjestä. Pykälän 1 momentissa säädetty velvollisuus yhteistoimintaan koskee myös kuntaa, eikä kunta voi näin ollen perustaa tai pitää yllä päällekkäisiä käytöstä poistettujen tuotteiden keräysjärjestelmiä olematta yhteistyössä tuottajan kanssa.

Muutoksen johdosta myös pykälän otsikkoa on muutettava. Lisäksi valiokunta ehdottaa teknisluonteisia täsmennyksiä säännöksen 2 ja 3 momenttiin siten kuin yksityiskohtaisissa perusteluissa esitetään.

Tuottajan vastuu pakkausten jätehuollossa

Hallituksen esityksen mukaan pakkausten tuottajavastuu muuttuu nykyisestä osittaisesta tuottajavastuusta täydeksi tuottajavastuuksi. Toiminnanharjoittajat ovat suhtautuneet muutosehdotukseen kriittisesti katsoen, ettei nykyistä kustannustehokkaana pidettyä järjestelmää tule muuttaa.

Valiokunta toteaa, että pakkausten tuottajavastuu kattaa merkittävässä määrin asumisessa syntyviä jätteitä, joiden jätehuollosta kunta ehdotetun 5 luvun mukaan on vastuussa. Tämän vuoksi tuottajien ja kunnan välinen käytännön roolijako jätehuollon järjestämisessä jää vastuunjakomallista riippumatta väistämättä näiden tahojen keskinäisen sopimisen ja yhteistyön varaan. Valiokunta korostaa, että tuottajat ja kunta voivat edelleen sopia keskenään esimerkiksi siitä, että kierrätykseen kelpaamaton jäte ohjautuu kiinteistöltä tai alueelliselta keräyspaikalta suoraan muuhun käsittelyyn. Jätehuoltovastuun kohdentamisella tuottajaan varmistetaan kuitenkin se, että mahdollisessa ristiriitatilanteessa velvollisuus ja oikeus järjestää jätehuolto on aina viime kädessä tuottajalla, ei kunnalla. Pakkausten täysi tuottajavastuu edistää myös pakkaussuunnittelua ja tuotekehitystä, joilla edistetään pakkausten haitattomuutta, kierrätettävyyttä ja materiaalitehokkuutta.

Pakkausjätteen kierrätyksen lisääminen edellyttää pakkausjätteiden erilliskeräyksen lisäämistä, mikä väistämättä vastaavasti lisää pakkausjätteiden jätehuollosta aiheutuvia kustannuksia. Ehdotettu tuottajavastuun laajentaminen siirtää lisäkustannukset pakkausten tuottajan kannettaviksi, jolloin kustannukset siirtyvät pakkausten hintaan. Lisäkustannukset on kuitenkin arvioitu keskimäärin alle sentiksi pakkausta kohden. Ilman ehdotettua tuottajavastuun laajennusta lisäkustannukset siirtyisivät kotitalouksien ja muiden jätteen haltijoiden kannettaviksi kunnan jätemaksun tai jätteen haltijalta jätehuollon järjestämiseksi perittävien maksujen kautta. Kokonaiskustannuksiin vastuunjaolla ei ole arvioitu olevan olennaista vaikutusta.Valiokunta korostaa, että ehdotuksen mukainen vastuu ei estä tuottajia perustamasta tarkoitukseen soveltuvia keräysjärjestelmiä yhteistoiminnassa kunnan, kunnan jätelaitosten, kaupan tai yksityisten jätehuollon palveluyritysten kanssa. Ehdotus ei näin ollen johda päällekkäisiin keräysjärjestelmiin eikä lisää kokonaiskustannuksia. Valiokunta viitaten edellä ehdottamaansa jätelakiehdotuksen 47 §:n 1 momentin tarkistukseen korostaa, että tuottajalla on ensisijainen oikeus jätehuollon järjestämiseen ja että kunta voi täydentää pakkausjätteen kuljetusta ja vastaanottoa pykälässä säädetyin edellytyksin. Valiokunnan käsityksen mukaan pykälä mahdollistaa parhaillaan kehittymässä olevan tuottajien, kaupan ja kuntien välisen yhteistyön jatkamisen pakkausjätteen keräilyssä eikä sääntely 3 momentin sanamuoto huomioon ottaen johda päällekkäisten pakkausjätteen keräysjärjestelmien perustamiseen.

Asetuksella säädettävät pakkausjätteen vastaanottoa koskevat vaatimukset

Jätelakiehdotuksen 49 § koskee kaikkia tuottajavastuualoja koskevaa vaatimustasoa tuottajan järjestämien käytöstä poistettujen tuotteiden vastaanottopaikkojen määrälle. Pykälän mukaan tarvittavien vastaanottopaikkojen määrää alueittain määritettäessä on otettava huomioon niihin luovutettavien käytöstä poistettujen tuotteiden laji, laatu ja ennakoitu määrä sekä vastaanotosta ja kuljetuksesta aiheutuvat ympäristövaikutukset. Valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä vastaanottopaikkojen määrästä, jotka voivat olla tuoteryhmittäin ja alueittain erilaisia.

Säännöksen lähtökohtana on, että tuotteen viimeiselle haltijalle turvataan koko maassa kohtuullinen mahdollisuus luovuttaa jäte maksutta tuottajan järjestelmään. Säännöksen tavoitteena on turvata tietty vähimmäispalvelutaso riippumatta siitä, millaisella vastaanottopaikkojen verkostolla käytöstä poistettua tuotetta koskevat, asetuksella säädettävät kierrätys- ja muut tavoitteet käytännössä saavutetaan.

Valiokunnalle on esitetty, että sääntelytapa johtaa epätarkoituksenmukaisen kalliin järjestelmän rakentamiseen, kun aiheutuvia pakkausjätteen erilliskeräyksestä aiheutuvia kustannuksia ei lainkaan oteta huomioon vastaanottopaikkojen määrää koskevan vaatimuksen määrittelyssä. Valiokunta toteaa, että sekä 8 §:n etusijajärjestyksen, 15 §:n jätteiden erilläänpitovelvollisuuden että yleisten hallinnon toimintaa koskevien periaatteiden nojalla on itsestään selvää, että tarkempien vaatimusten asettamisessa otetaan arvioinnissa huomioon myös toimien kustannukset. Tämän selventämiseksi valiokunta ehdottaa 49 §:n 1 momentin tarkistamista siten, että kustannukset mainitaan yhtenä kokonaisharkinnassa huomioon otettavana seikkana. Lähtökohtana on joka tapauksessa varmistaa jätelain mukaisten tavoitteiden toteutuminen.

Yksityiskohtaisia kannanottoja

Jätteen käsittelytoiminnalta vaadittavat vakuudet

Hallituksen esityksen 2. lakiehdotuksen 43 a §:n mukaan jätteen käsittelytoiminnan harjoittajan on asetettava vakuus asianmukaisen jätehuollon, tarkkailun ja toiminnan lopettamisessa tai sen jälkeen tarvittavien toimien varmistamiseksi. Vakuus voidaan jättää vaatimatta muulta kuin kaatopaikkatoiminnalta, jos vakuudella katettavat kustannukset toimintaa lopetettaessa ovat jätteen määrä, laatu ja muut seikat huomioon ottaen vähäiset. Saman lakiehdotuksen 43 b § koskee vakuuden määrää ja 43 c § vakuuden asettamista ja voimassaoloa.

Talousvaliokunta pyytää ympäristövaliokuntaa selvittämään, voitaisiinko vakuudeksi hyväksyä myös jokin muu turvaava vakuus, sillä lakiehdotuksessa sanottujen vakuuksien kustannukset saattavat olla suuret ja merkittävä rasite etenkin pienille yrityksille ja muu vakuus voisi olla tarkoituksenmukaisempi. Lisäksi on esitetty, että konsernitakaus ja vakavaraisuuden arviointi tulee jatkossakin sallia vaihtoehtona rahoituslaitoksista haettaville vakuuksille. Talousvaliokunta korostaa vielä, että vakuusvaatimusten tulee olla sellaiset, ettei niillä vaikuteta alan toimijoiden keskinäiseen kilpailuun. Hallintovaliokunta puolestaan toteaa lausunnossaan, että nykykäytännössä sallittu kunnan antama vakuussitoumus ei olisi enää hyväksyttävä järjestely, minkä perusteena on eri toimijoiden välinen kilpailuneutraalius. Hallintovaliokunta ehdottaa, että vaatimus vakuuden asettamisesta ei koskisi kuntia eikä kuntayhtymiä.

Valiokunta toteaa, että vakuussääntelyn taustalla on vaatimus jätehuollon toimien kustannusvastaavuudesta. Kaatopaikkadirektiivi edellyttää vakuutta tai vastaavaa järjestelyä kaikilta direktiivin soveltamisalaan kuuluvilta kaatopaikoilta. Kaatopaikkadirektiivissä kustannusvastaavuuden edellytystä on tarkennettu erityissäännöksellä siten, että jätteen loppukäsittelymaksuun on sisällytettävä myös vakuuden tai vastaavan järjestelyn kustannukset. Tämän vuoksi jätelakiehdotuksen 21 §:n mukaan jätteen loppukäsittelyn kustannuksiin ja siitä perittävään maksuun on sisällytettävä loppukäsittelylaitoksen tai paikan perustamisen, käytön, käytöstä poistamisen, jälkihoidon ja ympäristönsuojelulain 43 a §:ssä tarkoitetun vakuuden kustannukset sekä muut niihin rinnastettavat kustannukset. Vakuuden kustannusten täysimääräinen sisällyttäminen kunnan kaatopaikkakäsittelystä perimiin maksuihin myös osaltaan ohjaa taloudellisesti jätehuollon etusijajärjestyksen noudattamista nostamalla kaatopaikkakäsittelyn hintaa suhteessa etusijajärjestyksessä edellä oleviin kierrätys- ja muihin hyödyntämistoimintoihin.

Vakuussääntelyn lähtökohtana on myös kilpailuneutraalius. Jos kunta tai sen omistama jäteyhtiö voi hoitaa vakuuden muulla vastaavalla järjestelyllä kunnan yleisen aseman nojalla, kunnan järjestämää jätehuoltoa suositaan perusteettomasti verrattuna yksityiseen toimintaan. Kunta tai sen yhtiö voi tarjota yrityksille markkinaehtoisia palveluja muun muassa hankintalainsäädännön ja kunnan toimialaa koskevien säännösten sallimin reunaehdoin. Kuntien tarjoama markkinaehtoinen palvelu voi olla esimerkiksi yritysten pilaantuneiden maa-ainesten, rakennus- ja purkujätteen tai muun vastaavan jätteen sijoittaminen kunnan kaatopaikalle. Näiltä osin vaatimus kilpailun neutraaliuden turvaamisesta on perusteltu. Vakuusalan asiantuntijoilta saatujen tietojen perusteella voidaan arvioida, että vakuuden ottamisesta aiheutuvat kustannukset olisivat verrattain vähäiset ja vaikutus kotitalouden jätemaksun suuruuteen olisi mitätön.

Vastaavasti konsernitakaus tai yksityisen henkilön antama takaus eivät ole ehdotuksen mukaan hyväksyttäviä vakuusmuotoja yksityisessä elinkeinotoiminnassa. Perusteet sääntelyn muutokselle liittyvät vaatimuksiin kilpailuneutraaliudesta. Vaatimus jätehuollon toimien kustannusvastaavuudesta soveltuu myös yksityisten toimijoiden vakuuksien arviointiin. Perusteena on myös tarve vakuuksien arvioinnin yksinkertaistamiseen ja hallinnon työtaakan vähentämiseen, sillä esimerkiksi konsernitakaus edellyttää vakuuden arvon ja yrityksen vakavaraisuuden kehittymisen jatkuvaa seurantaa ja muita vastaavia järjestelyitä. Asiantuntija-arvioiden mukaan kysymys ei yksityisten yritysten osaltakaan ole rahallisesti merkittävästä muutoksesta.

Energiansäästölamppujen vastaanottovelvoite

Hallituksen esityksen mukainen sähkö- ja elektroniikkalaitteiden (SE-laitteiden) vastaanottojärjestelmä tehostaa energiansäästölamppujen ja muiden elohopeaa sisältävien lamppujen vastaanottoa nykyisestä. Keskeiset muutokset ovat lakiehdotuksen 49 §:ään sisältyvä tuottajan velvollisuus järjestää vastaanottopaikkoja käytöstä poistetuille tuotteille niin, että tuotteen haltija voi maksutta ja vaivattomasti luovuttaa jätteen. Vaatimusta täsmennetään pykälän nojalla annettavalla asetuksella.

Lisäksi jätelakiehdotuksen 56 §:n 1 momentin 2 kohdassa tiukennetaan jakelijan velvollisuutta ottaa vastaan kotitaloudesta peräisin olevia SE-laitteita uuden oston yhteydessä. Ehdotuksen mukaan myymälän sijasta voidaan vastaanottopaikaksi osoittaa jokin muu yhtä helposti laitteen haltijan saavutettavissa oleva vastaanottopaikka, kun voimassa olevan lain mukaan riittää muun vastaavan paikan osoittaminen.

Jätelakiehdotuksen 51 ja 57 § koskee tuottajan ja jakelijan velvollisuutta tiedottaa käytöstä poistetun laitteen vastaanottopaikoista. Valiokunta korostaa erityisesti, että riittävä tiedottaminen on välttämätöntä sen varmistamiseksi, että kuluttajat ovat tietoisia lamppuihin sisältyvistä riskeistä, eikä lamppuja käytännössä laiteta yhdyskuntajätteen joukkoon, vaan palautetaan niitä varten järjestettyihin vastaanottopaikkoihin.

Jakelijan vastaanottovelvollisuus perustuu jätelakiehdotuksen 56 §:n mukaan uuden laitteen ostovelvoitteeseen. Valiokunta pitää tärkeänä sen tavoitteen toteutumista, että kuluttaja voi palauttaa lamppuja ilman uuden lampun ostovelvoitetta. Laajaa vastaanottovelvollisuutta on kuitenkin pidetty ongelmallisena lamppujen herkästä rikkoutuvuudesta ja niiden sisältämästä elohopeasta aiheutuvien elintarviketurvallisuus- ja työturvallisuusriskien vuoksi. Lamppujen palauttaminen päivittäistavaramyymälöihin ja elintarvikejakeluun käytettyjen ajoneuvojen käyttö lamppujen kuljetukseen on Elintarviketurvallisuusviraston mukaan mahdollista vasta, kun riittävät toimet turvallisuuden varmistamiseksi on tehty, koska rikkoutuneista lampuista voi vapautua kaasumaisena elohopeaa, joka aiheuttaa turvallisuusriskejä. Ostovelvoitteeseen sidotun vastaanottovelvollisuuden perusteella pieniin myymälöihin päätyisi käytännössä vain yksittäisiä lamppuja, jolloin myös edellä mainitut työturvallisuus- ja elintarviketurvallisuusriskit ovat hallittavissa.

Valiokunta toteaa, että käytännössä ne suuret kaupat, jotka nykyisin ovat järjestäneet elohopeaa sisältävien lamppujen vastaanoton, ottavat lamppuja yleensä vastaan ilman velvollisuutta ostaa uusi lamppu. Hallituksen esityksen mukainen järjestelmä kannustaa jakelijoita yhteistyöhön yhteisten vastaanottojärjestelmien perustamiseksi esimerkiksi kauppojen ekopisteverkostojen yhteyteen.

Valiokunta korostaa tarvetta varmistaa, että lamppujen palautuspisteet ovat kuluttajan helposti saavutettavissa ja että lamppuihin liittyvistä riskeistä ja jätehuoltovaatimuksista sekä lamppujen vastaanottopaikoista tiedotetaan riittävästi. Edellä esitettyyn viitaten valiokunta edellyttää,

Vaarallisten jätteiden sekoittamiskielto

Jätelakiehdotuksen 17 §:n mukaan jätettä ei saa laimentaa eikä muulla tavoin sekoittaa lajiltaan tai laadultaan erilaiseen jätteeseen taikka muuhun aineeseen. Valiokunta pitää tärkeänä, että sekoittamiskieltoa käytännössä noudatetaan eikä vaarallisia jätteitä pääse myöskään sekoittumisen kautta ympäristöön. Valiokunta katsoo, että asetuksen tasolla tulee tarpeen mukaan täsmentää säännöksen sisältöä siten, että tämä tavoite toteutuu.

Kunnan yhteinen toimielin jätehuoltoviranomaisena

Jätelakiehdotuksen 23 §:n mukaan, jos kunta on siirtänyt 43 §:n mukaisesti kunnan jätehuollon järjestämiseen liittyvän palvelutehtävän hoidettavaksi kuntien omistamassa yhtiössä, kunnan jätehuoltoviranomaisena toimii yhteistoiminta-alueen kuntien yhteinen toimielin tai näiden perustama kuntayhtymä siten kuin kuntalaissa säädetään. Valiokunta toteaa, että ehdotetun säännöksen tarkoituksena on yhdenmukaistaa viranomaistoimintaa yhteistoiminta-alueella. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että säännöksessä tarkoitetuissa tapauksissa jätehuollon järjestämiseen liittyvät viranomaistehtävät on hoidettava kuntayhtymässä taikka kuntien yhteisessä lautakunnassa tai muussa toimielimessä sen sijaan, että tehtävä hoidettaisiin jokaisessa kunnassa erikseen. Yhteinen toimielin perustetaan kuntalaissa säädettyjen menettelyjen mukaisesti, mikä kuitenkin jättää kunnille huomattavaa liikkumavaraa hallinnon järjestämisessä.

Käytännössä yhteistoiminta-alueen kunnat joutuvat jo nykyisin käytännön jätehuoltojärjestelyjen vuoksi joka tapauksessa tekemään valtuustotasolla yhdenmukaiset päätökset esimerkiksi jätetaksasta ja jätehuoltomääräyksistä. Yhteinen jätehuoltoviranomainen voi yksittäistä kuntaa tehokkaammin toteuttaa kuntien yhteistä jätestrategiaa ja ohjata yhtiön toimintaa. Näin voidaan myös nykyistä tehokkaammin ehkäistä tilanteita, joissa merkittävän julkisen vallan käyttöön liittyviä tehtäviä on voimavarojen ja asiantuntemuksen puutteessa voinut käytännössä siirtyä kunnan viranomaisilta kunnallisten jätehuoltoyhtiöiden hoidettaviksi. Myös hallintovaliokunta on lausunnossaan katsonut, että säännös on tarpeen jätehuollon järjestämisen ja tavoitteiden toteutumisen kannalta, vaikka velvoite poikkeaakin siitä periaatteesta, että kunta päättää itse tehtävien järjestämisen tavasta ja hallinnostaan. Ympäristövaliokunta korostaen kunnanvaltuuston päätösvallan lähtökohtaista ensisijaisuutta pitää edellä viitatuin perustein ehdotusta kuntien yhteisestä toimielimestä jätehuollon käytännön järjestämisen ja tavoitteiden toteutumisen kannalta tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena.

Laiminlyöntimaksu

Jätelakiehdotuksen 131 §:ssä säädetään laiminlyöntimaksusta. Laiminlyöntimaksu on jätehuollon valvonnassa seuraamusluonteinen, hallinnollisessa menettelyssä määrättävä uudentyyppinen maksu. Valiokunta on aikaisemminYmVM 2/2008 vp — HE 176/2007 vp. esittänyt, että tällaista uudentyyppistä sääntelyä tulisi selvittää. Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan pitänyt oikeasuhtaisuusvaatimuksen kannalta jossain määrin arveluttavana, että eräistä varsin vähäisinä pidettävistä laiminlyönneistäkin (erityisesti 131 §:n 2 momentin 4 ja 5 kohdassa mainitut laiminlyönnit pitää rekisteriotetta tai siirtoasiakirjaa mukanaan) seuraavan laiminlyöntimaksun suuruus on vähintään 500 euroa.

Ympäristövaliokunta pitää ehdotettua maksua oikeasuhtaisuusvaatimuksen kannalta hyväksyttävänä ottaen huomioon, että laiminlyöntimaksu kohdistuu vain ammattimaisiin toimijoihin. Ennen maksun määräämistä laiminlyöjää on ehdotetun jätelakiehdotuksen 133 §:n mukaan kehotettava korjaamaan laiminlyöntinsä määräaikaan mennessä, mikä mahdollistaa seuraamuksen välttämisen. Lisäksi maksua voidaan 132 §:n mukaan myös kohtuullistaa tai erityisin perustein jättää se määräämättä. Nämä seikat huomioon ottaen valiokunta ei pidä ehdotettua laiminlyöntimaksun vähimmäismäärää liian korkeana. Vähimmäismäärän pienentäminen ehdotetusta heikentäisi laiminlyöntimaksun varoittavaa ja ennalta ehkäisevää merkitystä. Valiokunta toteaa laiminlyöntimaksun olevan kuitenkin periaatteellisesti siten merkittävä uudistus, että sen täytäntöönpanon seurantaan on kiinnitettävä erityistä huomiota sääntelyn kohtuullisuuden arvioimiseksi. Lisäksi voi olla tarpeen arvioida jatkossa tämän uudentyyppisen maksun käyttökelpoisuutta ja soveltamiskäytäntöä suhteessa rikosoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään.

Jätemaksu

Valiokunta toteaa, että jätelakiehdotuksen 81 §:n nojalla, jos jätetaksan mukaista jätemaksua on pidettävä kohtuuttoman suurena ottaen huomioon jätteen määrä, maksu voidaan jättää perimättä tai määrätä se jätetaksasta poiketen. Tämä on valiokunnan mielestä tärkeää säilyttää, koska jätehuollosta ei voi enää saada kokonaan vapautusta, vaikka käsittelisi esimerkiksi kompostoimalla kaikki kiinteistöllä syntyvät jätteet. Maksun kohtuullistaminen tai perimättä jättäminen on tarpeen esimerkiksi silloin, kun kiinteistö on tyhjillään kiinteistön haltijan pitkäaikaisen sairaalahoidon tai toiselle paikkakunnalle muuton vuoksi.