Tausta
Hallituksen esityksen tavoitteena on selventää aineen tai esineen sivutuotteeksi luokittelua tai jätteeksi luokittelun päättymistä koskevaa päätöksentekoa kiertotalouden edistämiseksi pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelman ja eduskunnan lausuman (EV 112/2021 vp) mukaisesti. Ympäristövaliokunnan mietinnön (YmVM 3/2021 vp — HE 40/2021 vp) perusteella hyväksytyn lausuman mukaisesti eduskunta edellytti, että hallitus selvittää mahdollisuudet säätää kevyempi, erityisesti jätteeksi luokittelun päättymiseen sovellettava uusi menettely, jossa toimivalta keskitetään yhdelle viranomaiselle. Ympäristövaliokunta korosti mietinnössään tarvetta sujuvoittaa jätteeksi luokittelun päättymistä koskevia menettelyitä kiertotalouden edistämiseksi. Raskaan ympäristölupamenettelyn sijaan tulee selvittää mahdollisuudet säätää kevyempi, erityisesti jätteeksi luokittelun päättymiseen sovellettava uusi menettely, jossa toimivalta keskitetään yhdelle viranomaiselle resurssien tehokkaan käytön, asiantuntemuksen ja yhdenmukaisen käytännön edistämiseksi. Hallituksen esityksessä mainituista syistä ja saamansa selvityksen perusteella ympäristövaliokunta katsoo, että esitys on tarpeellinen ja tarkoituksenmukainen. Valiokunta puoltaa lakiehdotusten hyväksymistä osin muutettuina seuraavin huomioin.
Luokittelupäätöksen sujuvoittaminen
Hallituksen esityksen 1. lakiehdotuksen 5 d §:ssä ehdotetaan säädettäväksi uudesta päätöksentekomenettelystä eli niin sanotun luokittelupäätöksen tekemisestä. Siinä Lupa- ja valvontavirasto luokittelee toiminnanharjoittajan hakemuksen perusteella teollisen tuotantoprosessin sivuvirran sivutuotteeksi, jos jätelain 5 a §:n mukaiset edellytykset täyttyvät. Ehdotetun 5 d §:n 3 momentin mukaan kerran jätteeksi luokiteltu materiaali voidaan luokitella ei-enää-jätteeksi (EEJ), jos jätelain 5 b §:ssä säädetyt edellytykset täyttyvät.
Valiokunta korostaa, että hallituksen esityksessä on kysymys vain päätöksentekomenettelyn sujuvoittamisesta, ei luokittelua koskevien arviointiperusteiden uudistamisesta. Kun aine ei ole jätettä, siihen ei sovelleta tiukkaa jätelainsäädäntöä, minkä arvioidaan purkavan kiertotalouden esteitä. On kuitenkin huomionarvoista, että arviointiperusteet sivutuote- ja EEJ-luokitukselle tulevat suoraan jätedirektiivistä eikä niissä ole kansallista liikkumavaraa. Valiokunta on korostanut esimerkiksi komission puhtaan kehityksen ohjelmasta antamassaan lausunnossa (YmVL 10/2025 vp — E 15/2025 vp), että tarvitaan EU-tasoista sääntelyä, koska tällä parannetaan kierrätysmateriaalien ja kiertotaloustuotteiden ja laatua ja luodaan niille kysyntää EU:n sisämarkkinoilla. Sääntelyä tarvitaan esimerkiksi ekosuunnittelusta, kierrätysmateriaalien raaka-aineiden käyttövelvoitteista ja jätteeksi luokittelun päättämisen kriteereistä ja menettelytavoista.
Toiminnanharjoittaja tekee luokitteluhakemuksen Lupa- ja valvontavirastolle, jonka tulee 5 d §:n 1 momentin mukaan pyrkiä tekemään päätös kolmessa kuukaudessa siitä, kun vireille tullut hakemus sisältää riittävät tiedot sen käsittelemiseksi. Luokittelupäätös on toiminnanharjoittajakohtainen, mutta voi kattaa saman toiminnanharjoittajan useita laitoksia tai toimipaikkoja, jos materiaalit ja prosessit ovat samoja. Tämä on merkittävä parannus nykyiseen tilanteeseen verrattuna, jossa sivutuote- ja EEJ-päätöksiä on mahdollista tehdä vain ympäristölupamenettelyssä tai ilmoitusmenettelyssä jokaisesta toimipaikasta erikseen.
Valitusoikeus luokittelua koskevasta päätöksestä
Hallituksen esityksen 1. lakiehdotuksen 138 §:n 1 momenttiin ehdotetaan lisättäviksi uusi 5 kohta ja uusi 2 momentti. Uuden 5 kohdan mukaan valitusoikeus luokittelua koskevasta päätöksestä on toimivaltaisella markkinavalvontaviranomaisella. Uuden 2 momentin mukaan 1 momentin 2—4 kohdan mukainen valitusoikeus ei koske 5 d, 5 f ja 5 g §:ssä tarkoitettua päätöstä eli luokittelupäätöstä, sen muuttamista tai sen peruuttamista. Näin ollen valitusoikeutta ei ole ehdotuksen mukaan ympäristönsuojelulain mukaisesti esimerkiksi ympäristöjärjestöillä, toiminnan sijaintikunnalla, sijaintikunnan ympäristönsuojeluviranomaisella tai Lupa- ja valvontavirastolla. Turvallisuus- ja kemikaalivirastolla (Tukes) tai muulla markkinavalvontaviranomaisella valitusoikeus ehdotuksen mukaan on, mitä on pidettävä perusteltuna sen valvontatehtävän näkökulmasta.
Valiokunta toteaa, että ehdotettu valitusoikeus on selvästi rajatumpi kuin muissa jätelain mukaisissa asioissa tai ympäristönsuojelulain 191 §:n mukaan. Erillistä luokittelupäätöstä ei mainita Århusin yleissopimuksenYleissopimus tiedon saannista, yleisön osallistumisoikeudesta päätöksentekoon sekä muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeudesta ympäristöasioissa (SopS 122/2004) liitteessä I, joten se ei edellytä laajaa valitusoikeutta. Valiokunta pitää tällaista valitusoikeuden rajaamista perusteltuna ja hyväksyttävänä, sillä tavoitteena on sujuvoittaa menettelyä eikä luokittelupäätöksellä ei ole suoria ympäristövaikutuksia. Luokittelupäätöksen keskeinen merkitys on se, että uusiomateriaali siirtyy jätesääntelystä tuote- ja kemikaalilainsäädännön piiriin, jotka osaltaan takaavat että uusiomateriaalin ominaisuuksien ja käytön tiukka sääntely säilyy. Sellaisten laitosten ympäristövaikutukset, jotka valmistavat sivutuotteita tai jätteistä uusiotuotteita, arvioidaan ympäristönsuojelulain mukaisesti. Nämä laitokset ovat käytännössä aina ympäristöluvan- tai ilmoituksenvaraisia, ja valitusoikeus tästä ympäristönsuojelulain 191 §:n mukainen. Silloin kun luokittelua koskeva päätös sisältyy esimerkiksi lupapäätökseen, valitusoikeus on 191 §:n mukaisesti laaja ja valitus voi kohdistua myös luokittelua koskevaan ratkaisuun.
Valiokunta korostaa vielä, että jätteen hyödyntämisen ja sivutuotteen valmistuksen ympäristövaikutuksia valvotaan osana laitoksen ympäristölupaa samalla tavalla riippumatta luokittelupäätöksen kohteena olevan materiaalin statuksesta (jäte, ei-enää-jäte vai sivutuote). Sen valvonta, millä perusteella materiaalia ei enää luokitella jätteeksi, kuuluu osaksi ympäristöluvan valvontaa, ja siten toiminta on edelleen ympäristöluvan valvontaviranomaisen kohteena riippumatta luokittelusta. Valvontaviranomaisella on näin ollen jatkuvasti mahdollisuus arvioida laadunvarmennukseen toteutusta ja jäteperäisen tuotteen laadunhallintaa. Luokittelupäätökset eivät vaikuta luvanvaraisen laitoksen ympäristöpäästöihin, vaan parantavat toiminnan riskinhallintaa ja valvovan viranomaisen edellytyksiä tunnistaa, ennaltaehkäistä ja puuttua jätteen hyödyntämisessä mahdollisesti esiintyviin epäkohtiin.
Sääntelykokonaisuuksien rajapintojen haasteet
Valiokunta kiinnittää asiantuntijakuulemisen perusteella huomiota siihen, kuinka monimutkainen lannoitevalmisteita ja jätteitä koskeva sääntelykokonaisuus on. Kun sääntelykokonaisuuksien väliset rajapinnat ovat epäselviä, se vaikeuttaa muun ohella erityisesti kierrätyslannoitteiden valmistusta ja käyttöä ja siksi niitä pitää kehittää. Näiden kannalta olennaisia sääntelykokonaisuuksia ovat muun muassa kansallinen ja EU:n lannoitelainsäädäntö sekä jäte- ja ympäristönsuojelulainsäädäntö. Lisäksi kierrätyslannoitteisiin sovelletaan kansallista ja EU:n eläinsivutuotelainsäädäntöä sekä kemikaalilainsäädäntöä (niin sanottuja REACH- ja POP-asetuksia).
Jätelain mukaan jätettä on aine tai esine, jonka haltija on poistanut, aikoo poistaa tai on velvollinen poistamaan käytöstä. Jos tuotantoeläimistä kertyy lantaa ja sitä käytetään jokseenkin sellaisenaan pellolla lannoitteena, sitä ei poisteta käytöstä, vaan hyödynnetään, jolloin se ei ole jätelain tarkoittamaa jätettä. Tällaisen niin sanotun käsittelemättömän lannan käyttöä säännellään eläimistä saatavia sivutuotteita koskevan EU:n asetuksen (1069/2009) mukaisesti. Jos lantaa syntyy eikä sitä aiota hyödyntää, tai se toimitetaan käsiteltäväksi biokaasu- tai kompostointilaitokseen, se on jätettä ja sen käsittely on ympäristönsuojelulaissa tarkoitettua ympäristöluvan- tai ilmoituksenvaraista jätteen ammattimaista tai laitosmaista käsittelyä. Lopputuotteena syntyvän eli lantapohjaisen mädätteen tai kompostin jäteluonteen määrittelyyn liittyy tulkintaongelmia, joiden selventäminen edellyttää lainsäädännön tarkistamista. Toistaiseksi on tulkittu, että lopputuotteen käyttö ei edellytä ympäristölupaa, jos käyttö täyttää sivutuoteasetuksen ja/tai lannoitelainsäädännön sekä nitraatti- ja fosforiasetuksen (1250/2014) vaatimukset. Lannan käyttöä lannoitteena säätelee puolestaan lannoitelaki, joka ei itsessään määrittele lantaa jätteeksi tai poista sen jäteluonnetta, vaan säätelee vain, miten lantaa voidaan käyttää ja miten sitä pitää käsitellä, jos se aiotaan saattaa markkinoille. EU:n lannoitevalmisteasetuksessa säädetään kansallista sääntelyä tiukemmin siitä, millä kriteereillä jätteeksi luokittelun voi päättää, joten useimmat toimijat noudattavat kansallista lainsäädäntöä EU-sääntelyn sijaan. Sääntelykokonaisuuden monimutkaisuus johtuu osaltaan juuri tästä.
Valiokunta pitää tärkeänä, että kierrätyslannoitteiden käyttöä ja niiden sääntelyä pyritään aktiivisesti kehittämään ja selkeyttämään. Tämä on olennaista koko kiertotalousalan kehittymiselle ja vaikuttaa laajasti myös siihen, miten vesiensuojelun ja Itämeren suojelun ympäristötavoitteet saavutetaan. Ympäristöministeriöltä saadun tiedon mukaan Suomen ympäristökeskus ja Ruokavirasto tuottivat yhteistyössä taustamateriaalia kierrätyslannoitteita koskevan EEJ-asetuksen valmistelua varten hankkeessaEsiselvitys lannoitevalmisteiden jätepohjaisten raaka-aineiden ei enää jätettä (EEJ) -arviointiperusteista; Suomen ympäristökeskus ja Ruokavirasto (LAVA-EEJ)., joka päättyi vuoden 2025 lopussa. Siinä luotiin systemaattinen katsaus niihin jätteisiin, jotka soveltuisivat kansallisen EEJ-sääntelyn piiriin. Lisäksi arvioitiin millaisia sääntelyratkaisuja mahdollisesti tarvitaan, jotta myös muita jäteperäisiä lannoitteita voidaan käyttää turvallisesti.
Asiantuntijakuulemisessa on myös nostettu esiin, miten kaivosten sivukiviä voi hyödyntää ja miten ne tulee luokitella. Luokittelu ei ratkaise kaikkia kiertotalouden esteitä, vaan on esitetty, että jätteeksi pitäisi luokitella vain esimerkiksi se osa kaivoksen sivukivistä, jota ei voida hyödyntää. Valiokunta pitää tärkeänä, että kiertotaloutta edistetään, mutta toteaa, että jätelaissa jätteen määritelmä perustuu suoraan jätedirektiivin 3 artiklaan, joka ei sisällä kansallista liikkumavaraa. Kuten edellä on todettu, jätettä on direktiivin mukaan aine tai esine, jonka haltija poistaa käytöstä, aikoo poistaa käytöstä tai on velvollinen poistamaan käytöstä. Jätteen käsite on muun muassa EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä muodostunut niin laajaksi, että se kattaa myös esimerkiksi kaivosten sivukivet. Niiden jätteeksi luokittelu voidaan päättää ympäristöluvalla tai ehdotetulla jätelain mukaisella luokittelupäätöksellä,, jos jätelain 5 b §:ssä säädetyt arviointiperusteet täyttyvät.
Siirtymäsääntely
Ehdotettu jätelain muutos on tarkoitettu tulemaan voimaan 1.1.2027. Vuoden siirtymäajan aikana ympäristöministeriö valmistelee jätelakiehdotuksen 5 c §:n nojalla annettavan valtioneuvoston asetuksen, jolla tarkennetaan luokittelupäätöshakemuksen sisältöä. Suomen ympäristökeskus kehittää oppaan, jonka avulla voi arvioida, millaisia ympäristöriskejä siihen liittyyy, kun jätteeksi luokittelu päättyy. Lisäksi vuoden aikana kehitetään sekä tarvittava sähköinen asiointijärjestelmä että uusiomateriaalirekisteri, johon päätökset tallennetaan.