Vastaamon tietomurtoon liittyvä tutkinta ja oikeudenkäynti ovat nostaneet esiin suureen asianomistajien joukkoon kohdistuvan rikosasian käsittelyyn liittyviä ongelmia, joihin voimassa oleva lainsäädäntö ei tarjoa ratkaisuja. Erityisesti rikosten uhrien oikeuksien ei voida katsoa toteutuvan tällä hetkellä suureen asianomistajien joukkoon kohdistuvan rikoksen käsittelyssä. Tällaiset prosessit kuormittavat merkittävästi myös esitutkintaviranomaisia ja oikeuslaitosta, kun nykyisen lainsäädännön lähtökohtana on asioiden käsitteleminen erillisissä prosesseissa eli jokaisen asianomistajan asian käsittely omana asianaan.  

Vastaamo-tapauksen esille tuomat ongelmat nykysääntelyssä sekä lainsäädännön muutostarve 

Suomen perustuslain 21 § takaa jokaiselle oikeuden saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Tämän oikeuden ei kuitenkaan voida katsoa tällä hetkellä toteutuvan suureen asianomistajien joukkoon kohdistuneissa rikoksissa. Mikäli esimerkiksi Vastaamo-tapauksen kaikki rikoksen kohteeksi joutuneet lähtisivät oikeudellisen avustajansa kanssa tuomioistuimeen esittäen omat rangaistus- ja korvausvaatimuksensa, olisi tämä omiaan lamauttamaan tuomioistuintemme jo ennalta ruuhkautuneen toiminnan. 

Vastaamo-tapauksessa yksittäisten asianomistajien korvausvaatimukset päätettiin käsitellä muusta oikeudenkäynnistä erillisissä prosesseissa, mikä aiheuttaa asianomistajina oleville kuluriskin sekä käytännössä rajoittaa heidän mahdollisuuttaan saada heille rikoksen asianomistajina kuuluvia korvauksia. Ottaen huomioon, että Vastaamo-tapauksessa rikoksen uhriksi joutui poliisin tietojen mukaan yli 33 000 henkilöä, voidaan myös pitää selvänä, että nykyinen oikeusjärjestelmä ei ole kykenevä toimimaan tilanteessa, jossa kaikki asianomistajat päättäisivät käyttää heille kuuluvaa oikeutta vaatia korvauksia.  

Oletettavaa on, että Vastaamo-tapaus ei ole mittakaavaltaan tai rikostyypiltään ainutkertainen tapahtuma, vaan kyse on pikemminkin siitä, milloin ja missä seuraava suureen joukkoon kohdistuva rikos toteutuu. Henkilötietojen käsittelyn ja keräämisen ollessa nyky-yhteiskunnassamme arkipäiväistä ja yksittäisten toimijoiden käsittelemien tietojen määrien huomattavan suuria, myös sääntelyllisesti on varauduttava siihen, että vastaavan mittaluokan tai vielä suuremman skaalan tapauksia tulee myös jatkossa esitutkintaviranomaistemme ja oikeuslaitoksemme käsiteltäväksi. Toisaalta edellä kuvattuja ongelmia alkaa ilmetä jatkossa useammin myös mittaluokaltaan pienemmissä asioissa. 

Pidämme ensiarvoisen tärkeänä päivittää rikosprosessiamme siten, että jatkossa kaikilla rikoksen kohteeksi joutuneilla henkilöillä on realistinen ja käytännössä toteutuva mahdollisuus esimerkiksi vaatia ja saada korvauksia heille tämän kaltaisesta rikoksesta aiheutuneista vahingoista. Ilman esitettyä muutosta oikeuslaitostamme ei voida pitää riittävissä määrin kykenevänä käsittelemään suuriin joukkoihin kohdistuvia rikoksia.  

Esimerkiksi Vastaamo-tapauksessa Syyttäjälaitos on ilmoittanut, että uhrien poikkeuksellisen suuren määrän vuoksi syyttäjän ei ole mahdollista ajaa rikoksen asianomistajien yksilöllisiä korvausvaatimuksia. Käytännön tasolla tämä on jättänyt vastuun vahingonkorvauksien vaatimisesta täysin rikoksen kohteeksi joutuneille itselleen. Ei voida pitää rikoksen kohteeksi joutuneiden asianomistajien kannalta kohtuullisena, että oikeuden vaatia vahingonkorvauksia rikoksentekijältä toteutuminen edellyttää asianomistajilta merkittävää aktiivisuutta ja myös taloudellisia panostuksia tai ainakin riskinkantokykyä. Asianomistajan tulisi käytännössä vaatimusten esittämisen lisäksi esimerkiksi usein palkata oikeudellinen avustaja sekä edistää omaa prosessiaan aktiivisesti toimien. Tätä ei voida pitää kohtuullisena ottaen huomioon, että kyse saattaa useissa tapauksissa olla jo lähtökohtaisesti rikoksen luonteen johdosta kuormittuneessa ja haavoittuvaisessa asemassa olevista henkilöistä. 

Vaikka edellä todetusti syyttäjä on Vastaamo-tapauksessa katsonut, ettei sillä ole mahdollisuutta ajaa asianomistajien vahingonkorvausvaatimuksia, tapauksen tutkinta on venyttänyt rikosprosessimme toimijoiden resurssit äärimmilleen. Esimerkiksi mediassa esitettyjen tietojen mukaan tapauksen parissa on työskennellyt ajoittain jopa viisi prosenttia koko Syyttäjälaitoksen henkilöstöstä, minkä lisäksi poliisi on joutunut siirtämään henkilöstöä rikostorjunnan päivittäistoiminnan resursseista, jotta esitutkintakokonaisuuteen kuuluvat rikosasiat on pystytty saattamaan syyteharkintaan annetuissa määräajoissa. Syyttäjät ovat tehneet asiassa poliisin tutkimista 21 000 esitutkintapöytäkirjasta lähes 33 000 erillistä ratkaisua, jotta käräjäoikeuden suorittaman pääkäsittelyn valmistelutyö ja pääkäsittely on ylipäänsä voitu aloittaa. Myös rikosprosessin kokonaisketjun resursoinnin ja prosessiekonomian kannalta pidämme esitettyä muutosta välttämättömänä. 

Esitettyä mallia, jossa tuomioistuimen määräämä rikosuhriavustaja voisi esittää kaikkien asianomistajien puolesta rangaistus- ja vahingonkorvausvaatimukset, voidaan pitää merkittävänä parannuksena nykytilaan. Asianomistajien perusoikeuksien toteutumisen varmistamisen lisäksi esitetty olisi omiaan säästämään resursseja ja kustannuksia esitutkintaviranomaiselta, Syyttäjälaitokselta sekä tuomioistuimilta. 

Lainsäädäntöön on lisättävä mekanismi sen mahdollistamiseksi, että tuomioistuin voisi rikoksen kohdistuessa suureen joukkoon määrätä erillisen rikosuhriavustajan edustamaan kaikkia uhreja ja ajamaan heidän rangaistus- sekä korvausvaatimuksiaan oikeudenkäynnissä. Rikosuhriavustajan kelpoisuusedellytyksistä olisi säädetty viittaussäännökset huomioiden oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 2 luvun 2 §:ssä, vapauttamisesta tehtävästään oikeudenkäymiskaaren 15 luvussa sekä tälle maksettavasta korvauksesta oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 10 §:ssä. Tuomioistuimen määräämä rikosuhriavustaja olisi kelpoinen ja toimivaltainen edustamaan kaikkia suureen joukkoon kohdistuneen rikoksen asianomistajia heidän niin halutessaan. 

Ehdotuksen tavoitteiden täysimääräinen toteuttaminen edellyttää jatkovalmistelua erityisesti vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden osalta oikeusministeriön asettamassa työryhmässä, ja asia tulisi lakiesityksen edetessä saattaa ministeriöön jatkovalmisteluun. Tarkasteluun voisi sisällyttää erityisesti kollektiivisten vaateiden perusteiden keventämisen vahingonkorvausoikeudellisista täyden korvauksen periaatteen ja rikastumiskiellon lähtökohdista eräänlaiseen vahingonkorvauksen sovittelumalliin, jossa jako-osuus voisi määräytyä suureen joukkoon kohdistuneissa rikoksissa henkilömääräperusteisesti, jolloin uhreille aiheutunutta vahinkoa ei tarvitsisi jokaisen osalta erikseen osoittaa eli todisteilla toteennäyttää. Ottaen huomioon esimerkiksi Vastaamo-tapauksen asianomistajien suuren määrän ei voida pitää realistisena, että jokaisen asianomistajan todellisten vahinkojen määrä olisi selvitettävissä ja toteennäytettävissä rikosprosessiin osallistuvien eri oikeudenhoidon toimijoiden resurssit huomioiden.