Suomen kansalaisuudesta säädetään kansalaisuuslaissa (359/2003). Suomen kansalaisuuden voi ulkomaalainen saada syntymän perusteella, hakemuksesta tai ilmoituksesta. Kansalaisuuden saamisen edellytyksenä on kansalaisuuslain 6 §:n nojalla se, että hakijan henkilöllisyys voidaan luotettavasti selvittää. Selvitetystä henkilöllisyydestä tulee tällöin esittää asiakirjatodisteet tai vastaavalla tavalla luotettavana pidetyt tiedot. Prosessissa on myös otettava huomioon se tieto, mitä yksilö on omasta ja lapsensa henkilöllisyydestä viranomaisille aiemmin esittänyt.

Suomen kansalaisuuslaki perustuu ius sanguinis- ja ius soli -periaatteiden juridiselle modifikaatiolle. Tämä tarkoittaa sitä, että kansalaisuus määrittyy pääasiallisesti ulkomaalaisen vanhempien kansalaisuuden perusteella, mutta tarpeen vaatiessa kansalaisuus määräytyy yksilön syntymäpaikan mukaan. Maamme kansalaisuus voidaan myöntää hakemuksesta, josta säädetään kansalaisuuslain 3 luvussa. Yleisinä edellytyksinä kansalaistamiseen hakemuksesta ovat tämän luvun 13 §:ään kirjattuina muun muassa 18 vuoden ikä, riittävä asumisaika Suomessa ja nuhteettomuusvaatimus sekä todennettu kielitaito. Suomen kansalaisuus on myös mahdollista saada kansalaisuuslain 4 luvun nojalla ilmoituksesta, mikä on prosessina hakemusmenettelyä helpompi. Kansalaisuuslain 4 luvun 26—30 §:ssä säädetään ilmoitusoikeudesta kansalaisuuteen, joka kuuluu suomalaisen miehen avioliiton ulkopuoliselle lapselle, 12—17-vuotiaalle Suomen kansalaisen ottolapselle, 18—22-vuotiaalle nuorelle henkilölle, entiselle Suomen kansalaiselle ja Pohjoismaiden kansalaiselle.

Monikansalaisuus, joka useimmiten tarkoittaa kaksoiskansalaisuutta, on ollut Suomessa voimassa nykyisen kansalaisuuslain tultua voimaan 1.6.2003. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilö, jolla on toisen maan kansalaisuus, ei menetä alkuperäistä kansalaisuutta saadessaan Suomen kansalaisuuden. Kumotussa kansalaisuuslaissa (401/1968) Suomen kansalaisuuden saannin ehtona oli luopuminen vieraan maan kansalaisuudesta. Myös toisen valtion kansalaisuuden vastaanotto hakemuksesta tai ilmoituksesta johti vanhassa kansalaisuuslaissa Suomen kansalaisuuden menettämiseen.

Suomen kansalaistamispolitiikkaa voidaan pitää kansainväliseltä katsantokannalta tarkasteltuna erittäin liberaalina. Hakemuksella kansalaisuuden saamiseen vaadittu viiden vuoden asumisaika on Suomessa yhtä lyhyt kuin perinteisessä maahanmuuttomaassa Yhdysvalloissa sekä korostetun avoimen maahanmuuttopolitiikan Ruotsissa. Pohjoismaista Islannissa ja Norjassa edellytetään huomattavasti pidempää seitsemän vuoden ja Tanskassa yhdeksän vuoden asumisaikaa, ennen kuin maan kansalaisuuden voi hakemuksesta saada. Suomen kansalaisuuden saantia hakemuksesta ei lisäksi rajoita heikohko kielitaito tai vakava rikostausta. Myös kaksoiskansalaisuus sallitaan, koska sen koetaan heijastavan nykyisen globaalin kanssakäymisen tilassa olevaa kansainvälistä Suomea. Hallituksen vuonna 2010 antamassa kansalaisuuslakia koskeneessa esityksessä (HE 80/2010 vp) myönnetäänkin Suomen kansalaisuuspolitiikan myötäilleen sellaista käsitystä, jossa kansalaisuusaseman nähdään tukevan ulkomaalaisen yhteenkuuluvuuden tunnetta vastaanottavassa yhteiskunnassa. Kyseisen esityksen nojalla saatettiin vuonna 2011 voimaan Euroopan kenties vapaamielisin kansalaisuuslaki (579/2011), jossa asumisaika-, kielitaito- ja nuhteettomuusvaatimukset ovat muihin EU-maihin verrattuna varsin vaatimattomat. Tämä on johtanut siihen, että myönnettyjen kansalaisuuksien määrä kaksinkertaistui vuosien 2011—2012 välillä ja on myöhempinä vuosina vakiintunut tälle korkealle tasolle. Nykyisen, voimassa olevan kansalaisuuslain voidaankin katsoa heijastavan sitä ajattelutapaa, että löyhien kriteerien nojalla harjoitettu kansalaistamispolitiikka automaattisesti sitouttaa vierasmaalaiset yksilöt yhteiskunnan valtavirtaan. Tämän politiikan tarkoituksenmukaisuus on kuitenkin helppo haastaa sillä perusteella, että kansalaisuuden helpotetulla saannilla ja ulkomaalaisen kotoutumisen onnistumisella ei ole saatu positiivisen korrelaation tutkimusnäyttöä missään päin maailmaa. Pikemminkin lukuisissa EU-maissa kansalaisuuden myöntämisen ehtoja on alettu viime vuosina kiristää esimerkiksi pidentämällä asumisaikavaatimuksia ja ottamalla käyttöön kansalaisuuskokeet suurien maahanmuuttajaryhmien kotoutumisen täydellisen epäonnistumisen vuoksi.

Suomen nykyiselle kansalaisuuspolitiikalle, jossa pyritään maksimoimaan kansalaisuuden saaneiden ulkomaalaisten määrä huolimatta näiden yksilöiden kotoutumisen tasosta, voidaan esittää toimiva vaihtoehto, joka perustuu kansalaisuuteen palkintona onnistuneesta suomalaiseen yhteiskuntaan sulautumisesta. Tässä lähestymistavassa Suomen kansalaisuus nähtäisiin kotoutumispolun päätepisteenä ja osoituksena integraatioprosessin täyttymisestä. Kansalaisuuden saamiseen hakemuksesta tämä vaikuttaisi kansalaisuuslaissa pidennettynä asumisaikavaatimuksena viidestä vuodesta seitsemään vuoteen, kohotettuna suullisena ja kirjoitettuna kielitaitoedellytyksenä tyydyttävästä hyvään sekä nuhteettomuuskriteerien tiukentamisena kaikkien rikkeiden ja rikosten osalta. Myös kaksoiskansalaisuus tulisi samalla kielletyksi turvallisuuspoliittisten ja kansalaisten suojeluun liittyvien ongelmien vuoksi. Lisäksi Suomen kansalaisuuden menettäisi jatkossa henkilö, joka on syntynyt Suomessa, mutta joka toisen valtion kansalaisuuden saaneena ei luovu alkuperäisestä kansalaisuudestaan vähintään 19:ään ja enintään 22:een ikävuoteen mennessä, jos hänellä on ollut varsinainen asuntonsa ja kotinsa viimeisten viiden vuoden aikana sellaisessa valtiossa, jonka kanssa Suomella on kansalaisuuden menettämistä koskeva sopimus. Ulkomailla syntynyt henkilö taas menettäisi 22-vuotiaana Suomen kansalaisuuden siinä tapauksessa, jos henkilöllä ei koskaan ole ollut asuntoa tai kotia Suomessa, yhteenkuuluvuus Suomeen ei ole tarpeeksi vahva tai hän on myös vieraan valtion kansalainen.

Kansalaisuuslain 5 luvussa säädettyä Suomen kansalaisuuden menettämistä ja säilyttämistä on syytä täydentää erikseen pykälällä, jossa määritellään Suomen kansalaisuuden menettäminen, jos vierasmaalainen yksilö saa vieraan valtion kansalaisuuden hakemuksesta tai ilmoituksesta taikka muista näihin rinnastettavista syistä. Samassa luvussa olisi luontaista globaalin terrorismin aikakautena erikseen säätää kansalaisuuden menettämisestä terrorismirikoksen perusteella. Tällöin hakemuksesta tai ilmoituksesta myönnetty Suomen kansalaisuus tulisi menetetyksi, mikäli henkilö on syyllistynyt rikoslain (39/1889) 34 a luvun (17/2003) 1—6 §:ssä säädettyyn terrorismirikokseen. Näin Suomi seuraisi muun muassa Ison-Britannian, Hollannin ja Norjan valtioiden tuoreita kansalaisuuspolitiikkaan liittyviä linjauksia, joissa halutaan mahdollistaa terroritekoihin syyllistyneiden maahanmuuttajien kansalaisuusstatuksen pois ottaminen. Mikäli Suomen kansalaisuuden saanut yksilö jää vaille kansalaisuutta terrorismirikokseen syyllistymisen vuoksi, olisi tälle ulkomaalaiselle myönnettävä ehdollinen kansalaisuusstatus siihen asti, kunnes hänen kansalaisuusasemansa voidaan jälleen todentaa vieraaseen valtioon.

Suomen demokraattisen valtiomuodon uskottavuuden ja yhteisöllisen hyvinvointivaltiomallin säilyttämisen kannalta on tärkeää, että täydet Suomen kansalaisoikeudet voidaan myöntää ulkomaalaistaustaisille yksilöille vasta silloin, kun he aidosti ovat valmiita sitoutumaan uuteen kotimaahansa luopumalla vieraista kansalaisuussiteistä. Myös riski Suomen kansalaisuuden siirtymisestä heikot siteet maahamme omaavien ulkomaalaisten kautta heidän jälkeläisilleen tulisi varsinkin kaksoiskansalaisuuskiellon nojalla poistetuksi.

Ennen näiden kansalaisuuslakia koskevien säädösmuutosten voimaantuloa 1.1.2016 hakemuksesta tai ilmoituksesta vireille laitettuihin ulkomaalaisten kansalaistamisprosesseihin sovelletaan nyt voimassaolevan kansalaisuuslain säännöksiä. 1.1.2016 kaksoiskansalaisuuden omaavat, alun perin Suomen tai ulkomaan kansalaiset tai sitä ennen kaksoiskansalaisuuteen johtavan lakiprosessin vireille laittaneet Suomen tai ulkomaan kansalaiset eivät menetä Suomen kansalaisuutta tullessaan kaksoiskansalaisiksi.