Yleisperustelut

Esityksen tausta ja tavoitteet

Nykyisen lapseksiottamisesta annetun lain (153/1985) voimaantulon jälkeen kehitys adoptioasioissa on ollut nopeaa. Kotimaisten adoptioiden määrä on vähentynyt huomattavasti ja viime vuosina myös kansainvälisten adoptioiden määrä on kääntynyt selvään laskuun. Tilanne on siten jo pitkään ollut se, että adoptiota hakevia on huomattavasti enemmän kuin adoptiolapsia. Saadun arvion mukaan yhtä adoptiolasta kohti on viime vuosina ollut noin viisi adoptiota hakevaa perhettä.

Adoptioasioissa tapahtunut kehitys huomioon ottaen valiokunta pitää esitystä adoptiolainsäädännön uudistamisesta kokonaisuudessaan tarpeellisena ja ajankohtaisena. Esitykseen sisältyy useita myönteisiä uudistuksia, kuten adoptioprosessin kehittäminen, asiaan osallisten oikeusturvan parantaminen sekä aikaisempien vanhempien, erityisesti biologisen isän, aseman vahvistaminen. Lisäksi on erittäin myönteistä, että kokonaisuudistuksen yleiseksi ja ensisijaiseksi tavoitteeksi on asetettu lapsen edun edistäminen adoptioasioissa ja että tämä periaate kirjataan lakiin. Valiokunta korostaa, että tämän tavoitteen tulee olla ensi sijalla myös käytännössä uusia säännöksiä tulkittaessa ja sovellettaessa.

Hallituksen esityksestä ilmenevin perustein ja saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena ja puoltaa esityksessä tarkoitetun yleissopimuksen hyväksymistä sekä esitykseen sisältyvien lakiehdotusten hyväksymistä jäljempänä esitetyin huomioin ja muutosehdotuksin.

Avioliitto yhteisadoption edellytyksenä

Hallituksen esityksessä esitetään, etteivät muut kuin aviopuolisot voi adoptoida yhdessä. Yhteisadoptiota ei siten mahdollistettaisi rekisteröidyn parisuhteen osapuolille tai avopareille. Oikeustila jäisi tältä osin ennalleen.

Perustuslakivaliokunta on aiempaan tulkintakäytäntöönsä viitaten lausunnossaan katsonut, ettei perustuslain 6 §:n 2 momentista aiheudu nykyisessä yhteiskuntatilanteessa sellaisia ehdottomia vaatimuksia, jotka edellyttäisivät muiden kuin aviopuolisoiden mahdollisuutta yhteisadoptioon. Perustuslakivaliokunnan mukaan yhteisadoptiomahdollisuuden avaaminen jää siten lainsäätäjän harkintavallan piiriin.

Lakivaliokunnan saaman selvityksen mukaan kysymystä rekisteröityjen parien oikeudesta yhteisadoptioon ei ole hallituksen esitystä valmisteltaessa arvioitu. Tämä johtuu siitä, että esityksen päätarkoituksena on uudistaa lapseksiottamisesta annettuun lakiin sisältyvät adoptiota koskevat yleiset säännökset. Ne eivät kuitenkaan säädä rekisteröityjen parien oikeudesta yhteisadoptioon, vaan tästä säädetään rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain (950/2001) 9 §:n 2 momentissa. Kun esityksen valmistelussa ei ole ollut arvioitavana, tulisiko kyseistä säännöstä muuttaa, myöskään valiokunta ei ole ryhtynyt tätä kysymystä käsittelemään. Valiokunta toteaa, että kyseisen säännöksen mahdolliset muutostarpeet on tarvittaessa selvitettävä ja arvioitava erikseen.

Sitä, miksi yhteisadoptiota ei mahdollisteta avopareille, perustellaan esityksessä ennen kaikkea lapsen edulla ja mahdollisimman vakaiden ja turvallisten kasvuolosuhteiden turvaamisella. Myös lakivaliokunnan mielestä näillä seikoilla on asiaa harkittaessa erityistä merkitystä, koska adoptoitavalla lapsella on tyypillisesti jo taustallaan useita menetyksiä ja erokokemuksia. On myös huomattava, että adoptiossa lapsen suhde biologisiin vanhempiin katkeaa ja adoptiolasta pidetään adoptiovanhempien lapsena. Adoption oikeusvaikutukset ovat siten erittäin syvälliset, ja kyse on elinikäisestä ratkaisusta. Asiaa harkittuaan valiokunta on päätynyt puoltamaan esityksessä valittua ratkaisua. Asian harkinnassa valiokunta on antanut erityistä merkitystä sille, että avioliiton oikeusvaikutukset ovat nykylainsäädännön mukaan avoliittoa turvaavammat. Näillä oikeusvaikutuksilla on merkitystä myös lapsen kannalta, jos puolisot eroavat tai toinen heistä kuolee.

Vaikka esitys ei mahdollista yhteisadoptiota rekisteröidyille pareille eikä avopareille, se ei tuo muutosta nykytilaan siitä, että rekisteröidyn parisuhteen osapuoli tai avopuoliso voi adoptoida lapsen yksin. Esityksen valiokuntakäsittelyssä on tuotu esiin, että tämä mahdollistaa käytännössä yhteisadoptiota koskevien säännösten kiertämisen siten, että ensin toinen parisuhteen osapuolista adoptoi lapsen yksin ja sen jälkeen parisuhdekumppani adoptoi lapsen perheen sisäisesti. Tältä osin valiokunta toteaa, että vieraan lapsen adoptoimismahdollisuuksia heikentää käytännössä merkittävästi se, että adoptoitavia lapsia on huomattavasti vähemmän kuin adoptiota hakevia ja että adoptiovanhempia valittaessa avioparit on asetettu säännönmukaisesti yksinhakijoiden edelle. Käytännössä yksin adoptoiminen on ollut mahdollista lähinnä erityistapauksissa esimerkiksi, jos kyse on hakijan lähisukulaisesta. Tilanne ei tulisi jatkossakaan muuttumaan, sillä esityksessä ehdotetaan, että edellä mainittu periaate lapsen sijoittamisesta ensisijaisesti kahden vanhemman perheeseen kirjataan lakiin. Tältä osin valiokunta viittaa myös jäljempänä adoptiolakiehdotuksen 27 §:n kohdalla esitettyyn.

Toisaalta esityksessä edellytetään rekisteröidyssä parisuhteessa tai avoliitossa elävän adoptionhakijan parisuhdekumppanin suostumusta adoptioon ja tämän osallistumista adoptioneuvontaan. Saadun selvityksen mukaan rekisteröidyn parisuhteen toisen osapuolen suostumus on tarpeen yleissopimusvelvoitteiden vuoksi. Valiokunnan mielestä hakijan rekisteröidyn parisuhdekumppanin tai avopuolison suostumus on perusteltu myös lapsen edun varmistamiseksi, jotta lapsi ei tule adoptoiduksi perheeseen, jossa hakijan parisuhdekumppani vastustaa adoptiota. Lisäksi on huomattava, että esitys mahdollistaa suostumusedellytyksestä poikkeamisen. Lapsen edun kannalta myös se on perusteltua, että hakijan rekisteröity parisuhdekumppani tai avopuoliso osallistuu adoptioneuvontaan.

Adoptionhakijan ikää sekä adoptionhakijan ja adoptoitavan ikäeroa koskevat vaatimukset

Adoptiolakiin esitetään kirjattavaksi uudet säännökset adoptionhakijan vähimmäis- ja enimmäisiästä sekä adoptionhakijan ja adoptoitavan välisestä vähimmäis- ja enimmäisikäerosta, kun kyse on alaikäisen lapsen adoptiosta. Esityksen mukaan hakijan vähimmäisikä olisi pääsääntöisesti 25 vuotta, mikä vastaa voimassa olevaa lakia. Ehdoton alaikäraja olisi 18 vuotta. Lisäksi adoptionhakija ei saisi olla 50 vuotta vanhempi. Adoptionhakijan ja adoptoitavan välinen vähimmäisikäero olisi vuorostaan 18 vuotta ja enimmäisikäero 45 vuotta. Enimmäisiskäeroa koskevaa rajaa noudatetaan jo nykyisin käytännössä. Ikää ja ikäeroa koskevista vaatimuksista voitaisiin poiketa esityksessä mainituilla perusteilla.

Sosiaali- ja terveysvaliokunta on lausunnossaan pitänyt ehdotettuja ikärajoja lapsen edun kannalta perusteltuina ottaen huomioon, että säännöksissä mahdollistetaan ikärajoista poikkeaminen muun muassa perheen sisäisessä adoptiossa tai jos adoption vahvistamiseen yksittäistapauksessa on lapsen edun kannalta erittäin painavia syitä.

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan arvioinut, että adoption ikävaatimuksille on sinänsä osoitettavissa perustuslain 6 §:n 2 momentissa tarkoitettuja hyväksyttäviä perusteita. Perustuslakivaliokunnan mielestä esityksessä esitetyt perustelut eivät kuitenkaan ole kaikilta osin kestävät tai ne puuttuvat kokonaan, minkä vuoksi lakivaliokunnan pitää perusteluja mietinnössään selventää. Perustuslakivaliokunta ymmärtää ikärajojen mukanaan tuoman hallinnollisen yksinkertaisuuden adoptiomenettelyssä, kun tarve tapauskohtaiseen harkintaan vähenee, mutta hallinnon voimavarojen puute tai tehostamistarve ei voi olla hyväksyttävä syy ikään perustuvalle erottelulle. Perustuslakivaliokunnan arvion mukaan esityksen kategoriset ikävaatimukset muodostuvat perusteettoman jyrkiksi ja saavat määräävän aseman adoption edellytysten arvioinnissa. Ne eivät myöskään kaikissa kohdin yksiselitteisesti tue sääntelyn päämäärää turvata adoptiolapselle riittävä huolenpito, kasvatus ja elatus lapsen itsenäistymiseen saakka.

Perustuslakivaliokunnan mukaan pääsääntöisiä vähimmäis- ja enimmäisikärajoja sekä ikäerovaatimusta tulee ainakin osittain väljentää tai vaihtoehtoisesti laajentaa niitä koskevia poikkeamismahdollisuuksia. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että lakivaliokunnan tulee harkita esimerkiksi lakiehdotuksen "erittäin painavaa syytä" koskevan poikkeamisperusteen väljentämistä "perustelluksi syyksi" sekä mahdollisuutta luopua ikävaatimusten kohdistamisesta molempiin puolisoihin.

Lakivaliokunnan käsittelyssä erityisesti hakijan enimmäisikää sekä hakijan ja adoptoitavan lapsen enimmäisikäeroa koskevat vaatimukset herättivät keskustelua ja asiantuntijoiden näkemykset niistä hajaantuivat. Esitettyjä ikävaatimuksia kannatettiin, mutta niitä esitettiin myös laskettaviksi. Toisaalta eräät pitivät esitettyä 50 vuoden ikärajaa tarpeettomana ja katsoivat, että 45 vuoden ikäerovaatimus on lapsen edun turvaamiseksi riittävä.

Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta on päätynyt puoltamaan enimmäisikää ja -ikäeroa koskevien vaatimusten kirjaamista lakiin, sillä tämän voidaan katsoa parantavan ennakoitavuutta ja edistävän hakijoiden yhdenvertaista kohtelua adoptioprosessissa. Kyseisten vaatimusten avulla voidaan ennen kaikkea turvata se valiokunnan tärkeänä pitämä tavoite, että adoptiolapsi saa adoptiovanhemmat, joilla on lapsen varhaiseen aikuisikään saakka kykyä ja voimavaroja huolehtia lapsesta ja hänen elatuksestaan sekä valmiuksia tukea lasta ottaen huomioon hänen menetyskokemuksensa ja mahdolliset erityistarpeensa. Saadun selvityksen mukaan nähtävissä on, että adoptoitavat lapset ovat aiempaa vanhempia, jopa kouluikäisiä. Vanhemman lapsen adoptiossa adoptiovanhempien riittävillä voimavaroilla on erityistä merkitystä, sillä yleensä lapsen erityisen tuen tarve iän myötä lisääntyy. Ikävaatimuksia asetettaessa on lisäksi perusteltua pyrkiä siihen, että adoptiovanhemman ja adoptiolapsen välille syntyy mahdollisimman luonnollinen ikäero. Toisaalta, vaikka hakijan enimmäisiäksi esitetty 50 vuotta on esimerkiksi muissa Pohjoismaissa sovellettuihin ikävaatimuksiin verrattuna korkea, on huomattava, että ihmisten eliniänodote on yleisesti noussut ja lapsia hankitaan aiempaa vanhempina. Ennen kuin adoptioprosessi käynnistetään, on voitu käydä läpi pitkäkestoisia lapsettomuushoitoja. Myös adoptioprosessi itsessään voi kestää vuosia. Edellä esitetyt seikat kokonaisuutena huomioon ottaen valiokunta on päätynyt puoltamaan ikäeroa koskevan pääsäännön asettamista esitettyyn 45 vuoteen samoin kuin hakijan enimmäisiän asettamista 50 vuoteen.

Toisaalta lakivaliokunta katsoo, ettei pääsääntöisiä ikävaatimuksia tule korostaa liikaa, sillä muillakin seikoilla, kuten hakijoiden elämänkokemuksella ja erityisvahvuuksilla, on merkitystä. Säännösten soveltamisessa on siten oltava liikkumavaraa tapausten yksilölliseksi harkitsemiseksi ja lapsen edun varmistamiseksi ja näin mahdollistaa se, että lapsen edun kannalta perustelluista syistä adoptio voidaan toteuttaa, vaikka hakija on täyttänyt 50 vuotta tai hakijan ja lapsen välinen ikäero on enemmän kuin 45 vuotta. Tältä osin valiokunta katsoo, että esitetyt poikkeusmahdollisuudet ovat liian tiukat ja johtavat ikävaatimusten liian kategoriseen soveltamiseen erityisesti adoptionhakijan enimmäisiän osalta, koskaa ikää koskeva sääntely muodostaa ehdottoman esteen vieraan lapsen adoptoimiselle. Sen sijaan adoptionhakijan ja adoptoitavan lapsen enimmäisikäeroa koskeva sääntely ei ole itsessään yhtä ehdoton, koska enimmäisikärajan täyttyminen määrittelee vain sitä, minkä ikäisen lapsen hakija voi adoptoida.

Edellä olevan perusteella valiokunta kiinnittää erityistä huomiota poikkeusperusteeseen, joka mahdollistaa adoption, jos siihen on "lapsen edun kannalta erittäin painavia syitä". Esityksen mukaan tätä poikkeusperustetta voidaan soveltaa adoptionhakijan enimmäisiän osalta, kun adoptionhakijan aikaisemmin adoptoiman lapsen biologinen sisarus tarvitsee adoptiovanhemmat. Lisäksi mainitaan esimerkkinä tilanne, jossa adoptoitava ja adoptionhakija ovat läheistä sukua keskenään. Adoptionhakijan ja adoptoitavan lapsen enimmäisikäerovaatimuksesta poikkeamiseen voi esityksen mukaan vuorostaan olla peruste esimerkiksi tilanteessa, jossa etsitään sopivia adoptiovanhempia useammalle sisarukselle, jotka erityisen tuen tarpeen vuoksi ovat vaikeasti sijoitettavissa. Sen sijaan aviopuolisoiden välinen ikäero tai se, että perheessä jo olevalle lapselle haluttaisiin adoption kautta saada sisarus, eivät esityksen mukaan oikeuttaisi poikkeamaan enimmäisikävaatimuksesta. Lakivaliokunnan näkemyksen mukaan adoption mahdollisuutta ei kuitenkaan näissäkään tapauksissa ole perusteltua ehdottomasti estää. Valiokunta katsookin, että poikkeamisperusteita on tarpeen lieventää. Tältä osin valiokunta viittaa adoptiolain 6 ja 7 §:n perusteluihin.

Poikkeusperustettakin sovellettaessa adoptiolain 3 §:ssä säädettyjen adoption yleisten edellytysten tulee kuitenkin täyttyä. Kun hakija on täyttänyt 50 vuotta, on valiokunnan mielestä asianmukaista, että hakijan terveydentila ja muu elämäntilanne selvitetään tavanomaistakin perusteellisemmin sen arvioimiseksi, onko hakijalla riittävästi voimavaroja adoptiolapsesta huolehtimiseen tämän varhaiseen aikuisikään saakka.

Valiokunta kuitenkin toteaa, että kansainvälisesti vertaillen ratkaisu siitä, että lakiin sisältyy sekä adoptionhakijan enimmäisikää että adoptionhakijan ja adoptoitavan lapsen enimmäisikäeroa koskeva vaatimus, on poikkeuksellinen. Tämä huomioon ottaen, ja koska adoptionhakijan enimmäisikää koskeva vaatimus on nykytilaan nähden uusi, valiokunta pitää välttämättömänä, että adoptionhakijan enimmäisikää koskevan vaatimuksen sekä enimmäisikää ja enimmäisikäeroa koskevien vaatimusten yhtäaikaisen voimassaolon vaikutuksia seurataan ja arvioidaan sen selvittämiseksi, onko enimmäisikää koskeva vaatimus enimmäisikäeroa koskevan vaatimuksen ohella ylipäätään tarpeen. Erityistä huomiota tulee kiinnittää siihen, aiheutuuko sääntelystä kohtuuttomia tilanteita esimerkiksi niin, että Suomi ei voi jatkossa tarjota adoptioperheitä sen mukaisesti kuin kansainvälisessä adoptiossa heille olisi tarvetta. Kuten edellä on todettu, kehityssuuntana on, että Suomeen tarjotaan adoptoitavaksi entistä vanhempia, jopa kouluikäisiä lapsia, ja lapsia, joilla on erityisiä tarpeita. Valiokunta ehdottaa asiaa koskevan lausuman hyväksymistä (Valiokunnan lausumaehdotus).

Adoptionhakijan vähimmäisiän sekä adoptionhakijan ja adoptoitavan lapsen välisen vähimmäisikäeron osalta valiokunta toteaa, että niitä ei ole esityksessä juurikaan perusteltu. Asiaa harkittuaan valiokunta on päätynyt puoltamaan vähimmäisiän asettamista esitettyyn 25 vuoteen, koska adoptionhakijan tulee olla iältään riittävän kypsä päättämään adoptiolapsen ottamisesta ottaen huomioon, että adoptiossa on kyse ratkaisusta, jolla on syvällisiä ja elinikäisiä vaikutuksia lapsen ja adoptiovanhempien kannalta. Lisäksi on otettava huomioon, että adoptio on erityinen tapa tulla lapseksi perheeseen ja tilanne eroaa biologisen lapsen saamisesta. Adoptionhakijalla tulee siten olla riittävästi elämänkokemusta ja kykyä huolehtia adoptiolapsesta, jolla voi taustansa ja kokemustensa vuoksi olla erityisen tuen, avun ja hoivan tarvetta. Lisäksi hakijalla tulee olla valmius käsitellä lapsen kanssa tämän alkuperään liittyviä, mahdollisesti hyvinkin arkaluonteisia kysymyksiä. Esitystä siitä, että adoptionhakijan ja adoptiolapsen ikäero olisi vähintään 18 vuotta, tukee valiokunnan mukaan vuorostaan se, että näin adoptiovanhemman ja adoptiolapsen välinen ikäero ei ole pienempi kuin se yleensä on biologisen vanhemman ja lapsen välillä. Kyse on siten luonnollisen sukupolvien välisen eron varmistamisesta adoptiovanhemman ja adoptiolapsen välillä.

Adoptioneuvonta

Adoptioneuvonnasta esitetään annettavaksi nykyistä tarkempia säännöksiä. Lakivaliokunta pitää erityisen kannatettavana esitystä siitä, että adoptoitavalle lapselle nimettäisiin adoptioneuvonnasta vastaava sosiaalityöntekijä. Tämä edistää sitä, että adoptioasiaa hoitaa käytännössä sama henkilö koko adoptiomenettelyn ajan. Toisaalta on perusteltua lapsen edun kannalta edellyttää, että tehtävään nimetty sosiaalityöntekijä tekee yhteistyötä toisen sosiaalityöntekijän tai muun lastensuojeluun perehtyneen työntekijän kanssa, kun on kyse lapsen sijoittamisesta perheeseen.

Tarkempia säännöksiä esitetään myös niin sanotusta jälkipalvelusta eli avusta ja tuesta adoption vahvistamisen jälkeen. Valiokunta pitää erittäin tärkeänä, että adoptoiduille ja heidän perheilleen on saatavissa apua ja tukea paitsi välittömästi adoption tultua vahvistetuksi myös tarvittaessa myöhemminkin. Jälkipalvelun tarve saattaa syntyä vuosienkin kuluttua adoption vahvistamisesta, esimerkiksi kun adoptoitu tulee murrosikään tai aikuistuu. Lakivaliokunta yhtyy sosiaali- ja terveysvaliokunnan esittämään siitä, että on välttämätöntä, että kunnissa huolehditaan adoptioneuvonnan voimavarojen riittävyydestä ja siitä, että adoptioneuvontaa ja perheen tarvitsemaa tukea on saatavissa tarpeen mukaan.

Esityksen mukaan säännöstä adoption vahvistamisen jälkeen annettavasta adoptioneuvonnasta sovellettaisiin vain lain voimaantulon jälkeen vahvistettuihin adoptioihin. Tältä osin valiokunta korostaa selvyyden vuoksi, että tämä ei merkitse sitä, etteikö ennen uuden lain voimaantuloa vahvistetuissa adoptioissa olisi oikeutta jälkipalveluun. Kyse on siitä, että näihin adoptioihin sovellettaisiin jälkipalvelun osalta jatkossakin nykyistä lapseksiottamisesta annettua lakia. Nykyisen ja tulevan lain erona on tältä osin vain se, että tulevan lain mukaan adoptiovanhemmille on lisäksi tarjottava mahdollisuutta erityisen avun ja tuen tarpeen selvittämiseen adoptioneuvonnassa. Tällaista mahdollisuutta ei ole tarpeen eikä tarkoituksenmukaista tarjota vanhoissa adoptioissa ottaen huomioon, että tarkoitus on, että erityisen avun ja tuen tarve selvitetään mahdollisimman pian adoption vahvistamisen jälkeen.

Myönteistä on myös se, että esityksessä selkeytetään adoptioneuvonnan antajan ja kansainvälisestä adoptiopalvelusta huolehtivan palvelunantajan tehtäviä jälkipalvelussa. Tämä on tärkeää ottaen huomioon, että adoptioneuvontaan kuuluva jälkipalvelu on maksuton sosiaalipalvelu, kun taas kansainvälinen adoptiopalvelu rahoitettaisiin jatkossakin nykyiseen tapaan adoptionhakijoilta perittävillä palvelumaksuilla. Sekä kotimaiset että kansainväliset adoptiot ovat kuitenkin samassa asemassa suhteessa adoptioneuvontaan kuuluvaan jälkipalveluun, sillä adoptiolapset ja -perheet ovat oikeutettuja tähän maksuttomaan sosiaalipalveluun siitä riippumatta, onko kyse kotimaisesta vai kansainvälisestä adoptiosta.

Lupamenettely adoptioasioissa

Yksi hallituksen esityksen keskeisistä muutosehdotuksista on se, että myös kotimaisissa adoptioissa edellytettäisiin lupaa samalla tavoin kuin nykyisin edellytetään kansainvälisissä adoptioissa. Luvan myöntäisi adoptiolautakunta. Lakivaliokunta kannattaa lupamenettelyn ulottamista kotimaisiin adoptioihin, sillä tämä yhtenäistää ja samalla selkeyttää adoptiomenettelyä kotimaisissa ja kansainvälisissä adoptioissa. Lupamenettelyn avulla myös hakijoiden soveltuvuus adoptiovanhemmiksi voidaan arvioida mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

Kansainvälisissä adoptioissa edellytetään lähtökohtaisesti adoptioluvan lisäksi kansainvälisen adoptiopalvelun saamista sosiaali- ja terveysministeriön hyväksymältä palvelunantajalta. Nyt esitetään, että myös sellaiset kansainväliset adoptiot, jotka toteutetaan ilman kansainvälistä adoptiopalvelua eli niin kutsutut itsenäiset adoptiot, saatetaan lupamenettelyn piiriin. Keskeinen muutos nykytilaan on lisäksi se, että itsenäinen adoptio olisi Suomessa pätevä vain, jos adoptiolupa on myönnetty. Jos lupaa ei ole myönnetty, adoptiota ei enää jatkossa voitaisi tunnustaa päteväksi jälkikäteen Helsingin hovioikeuden päätöksellä. Hallituksen esityksestä ilmenee, että käytännössä adoptiolupa voitaisiin myöntää itsenäiseen adoptioon lähinnä sellaisissa tapauksissa, joissa on kyse sukulaislapsen adoptiosta. Vieraan lapsen itsenäiseen adoptioon lupaa ei siten lähtökohtaisesti voitaisi myöntää.

Lakivaliokunta toteaa, että edellä mainitut muutosehdotukset merkitsevät tiukentuvaa suhtautumista itsenäisiin adoptioihin. Tämä on perusteltua, koska itsenäisiin vieraan lapsen adoptioihin liittyy merkittäviä riskejä esimerkiksi lapsikaupasta, kun ne toteutetaan normaalin adoptioprosessin ulkopuolella. Ongelmallista on ollut myös se, että nykyisin on vasta jälkikäteen päästy arvioimaan sitä, ovatko hakijat kelpoisia ja sopivia adoptiovanhemmiksi, onko adoptio lapsen edun mukainen ja ovatko lapsen biologiset vanhemmat antaneet suostumuksensa adoptioon.

Koska kyse on merkittävästä muutoksesta nykytilaan, valiokunta pitää tärkeänä, että uudistuksesta tiedotetaan riittävästi hyvissä ajoin ennen uudistuksen voimaantuloa ja sen soveltamista seurataan.

Adoptiolapsen oikeus pitää yhteyttä aikaisempaan vanhempaansa

Esityksen mukaan käräjäoikeus voisi vahvistaa, että adoptiolapsella on oikeus tavata tai pitää muulla tavoin yhteyttä aikaisempaan vanhempaansa. Tällaista mahdollisuutta ei sisälly voimassa olevaan lakiin, joten kyse on sekä periaatteellisesti että käytännön kannalta merkittävästä muutoksesta.

Lakivaliokunta suhtautuu uuteen instituutioon lähtökohtaisesti myönteisesti. Mahdollisuus vahvistaa yhteydenpito-oikeus aikaisempaan vanhempaan voi käytännössä olla tärkeä esimerkiksi silloin, kun sijaishuollossa oleva lapsi adoptoidaan sijaisvanhempien perheeseen. Sääntelyllä voi olla merkitystä myös silloin, kun kyse on perheen sisäisestä adoptiosta, sillä se mahdollistaa yhteydenpidon siihen biologiseen vanhempaan, joka luopuu vanhemmuudestaan.

Ottaen huomioon, että kyse on uudesta instituutiosta, valiokunta pitää perusteltuna, että toimivalta vahvistaa yhteydenpito-oikeus ja päättää mahdollisista muutoksista on tuomioistuimella. Lisäksi on perusteltua, että yhteydenpidon vahvistamisen edellytykset ovat suhteellisen tiukat eli edellytetään, että aikaisempi vanhempi ja adoptiovanhemmat ovat sopineet yhteydenpidosta eikä ole aihetta olettaa, että yhteydenpito olisi vastoin lapsen etua. Näin voidaan myös ehkäistä ja vähentää mahdollisia riitaisuuksia. Tilanteet voivat käytännössä myös muuttua, minkä vuoksi on tarpeen mahdollistaa se, että yhteydenpito-oikeutta koskevaa päätöstä voidaan jälkikäteen muuttaa.

Yhteydenpito-oikeutta koskeva päätös voitaisiin panna täytäntöön siten kuin lapsen tapaamisoikeutta koskeva päätös sillä erotuksella, että lasta ei kuitenkaan voitaisi määrätä noudettavaksi. Valiokunta pitää tarpeellisena, että sääntelyssä varaudutaan myös mahdollisiin riitatilanteisiin, ja sen vuoksi puoltaa täytäntöönpanomahdollisuutta. Ilman tällaista mahdollisuutta sääntelyä voitaisiin käyttää väärin, kun päätös velvoittaisi osapuolia vain moraalisesti.

On myös tärkeää, että sääntely turvaa lapsen mahdollisuuden vaikuttaa häntä koskeviin asioihin hänen kehitystään vastaavalla tavalla. Valiokunta katsoo, että sääntely on tältä osin asianmukainen, sillä tuomioistuimelle säädetään velvollisuus ottaa yhteydenpitoa koskevaa asiaa ratkaistaessa huomioon lapsen mielipide. Lisäksi yhteydenpito-oikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanoon sovellettaisiin lapsen tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanossa noudatettavia säännöksiä, mistä seuraa, että täytäntöönpanoon ei saa ryhtyä, jos 12 vuotta täyttänyt lapsi sitä vastustaa. Sama koskee alle 12-vuotiasta lasta, jos hän on niin kehittynyt, että hänen tahtoonsa voidaan kiinnittää huomiota.

Valiokunta katsoo, että uuden sääntelyn soveltamista ja toimivuutta tulee seurata. Kun soveltamisesta on saatu kokemuksia, on mahdollista arvioida esimerkiksi sitä, onko jatkossakin perusteltua, että toimivalta päättää yhteydenpitoa koskevista muutoksista on vain tuomioistuimella, vai olisiko tarkoituksenmukaista, että myös lapsen kotipaikkakunnan sosiaalilautakunnalla olisi toimivalta vahvistaa yhteydenpito-oikeuden muuttamista koskeva sopimus.