Pääministeri Matti Vanhanen

Arvoisa puhemies! EU:n perussopimusten uudistamistyöhön tähtäävä hallitustenvälinen konferenssi, hvk, saatiin päätökseen viime viikolla järjestetyssä Lissabonin epävirallisessa päämiestapaamisessa. Päämiehet saavuttivat siellä poliittisen yhteisymmärryksen EU:n uudistussopimuksen sisällöstä. Nyt olemme saavuttaneet tärkeän etapin unionin historiassa, uudistussopimuksen, joka jättää taakseen institutionaalisen pysähdystilan ja avaa toivottavasti uuden lehden unionin historiassa.

Hallitus antaa nyt aiheesta pääministerin ilmoituksen samalla tavalla kuin edellisen hvk:n päättyessä. Uudistussopimus on tarkoitus allekirjoittaa 13. joulukuuta 2007 Lissabonissa.

Edellisen kerran kun ilmoitin hvk:n päättymisestä, sitä tulosta ei saatu ratifioitua jäsenmaissa. Nyt odotus on toinen. Nyt seuraavaksi siirrytään sopimuksen kansalliseen ratifiointivaiheeseen, ja hallitus tuo eduskunnan käsiteltäväksi sopimuksen hyväksymisen ensi kevätkaudella. Hallitus odottaa, että Suomi ratifioi muutosesitykset. Kaikkien EU:n jäsenvaltioiden tavoite on saada ratifioinnit päätökseen ja uudistukset voimaan vuoden 2009 alusta.

Uudistussopimuksen myötä Suomen tärkeinä pitämät perustuslakisopimuksen uudistukset toteutuvat lähes täysimääräisesti. Sopimukseen on tehty joitakin muutoksia, jotka sovittiin viime kesäkuussa Eurooppa-neuvoston kokouksessa. Esimerkiksi sopimuksen nimi muutettiin, perustuslakisopimuksessa määritellyt unionin tunnukset, kuten hymni ja lippu, poistettiin ja nykyiset säädösnimikkeet säilytettiin. Lisäksi uudistukset päätettiin toteuttaa nykysopimusten pohjalla eikä kirjoittamalla kokonaan uutta sopimusta, mikä oli edellinen yritys.

Merkittävimpänä erona perustuslakisopimuksen ja uudistussopimuksen välillä onkin se, että uudistustyölle asetetuista sopimusrakenteen yksinkertaistamista koskeneista tavoitteista jouduttiin pitkälti luopumaan. Tärkeintä on kuitenkin se, että Suomen keskeiset uudistustyötä koskeneet tavoitteet, kuten unionin päätöksentekokyvyn tehostaminen ja unionin kansainvälisen toimintakyvyn tehostaminen, toteutuvat valitusta sopimusrakenteesta riippumatta.

Unionista tulee uudistussopimuksen myötä yksi yhtenäinen oikeushenkilö. Uusi unioni korvaa nykyisen Euroopan yhteisön ja Euroopan unionin yksinkertaistaen unionin monimutkaista perusrakennetta.

Unionin ja jäsenvaltioiden välinen toimivallanjako selkiytyy. Toimivallanjaon perusperiaatteena on, että EU toimii jäsenvaltioiden sille antaman toimivallan rajoissa ja että toimivalta, jota ei ole siirretty unionille, kuuluu jäsenvaltioille. Tätä niin sanottua toimivallan siirtämisen periaatetta selvennetään nyt tässä uudistussopimuksessa. Varsinaisia isoja sisällöllisiä muutoksia toimivallanjakoon ei sopimusuudistuksessa tehty.

Unionin lainsäädäntömenettelyjä yksinkertaistetaan. Tämä merkitsee Euroopan parlamentin aseman vahvistumista unionin lainsäätäjänä. Neuvosto tekee päätöksensä pääsäännön mukaan määräenemmistöllä. Uudistus selkeyttää unionin päätöksentekoa merkittävästi.

Niin sanottuun kolmanteen pilariin eli hallitustenväliseen yhteistyöhön nykyisin kuuluvat rikosoikeudellinen ja poliisiyhteistyö siirretään unionin yleisen oikeudellisen viitekehyksen piiriin. Niissä tulevat sovellettaviksi unionin yleiset päätöksentekomenettelyt ja säädöstyypit sekä toimielinten toimivaltuudet. Isoon-Britanniaan ja Irlantiin sovelletaan jatkossakin tiettyjä poikkeusmenettelyjä.

Suhteessa perustuslakisopimukseen niin sanottua hätäjarrua ja tiivistettyä yhteistyötä koskevia määräyksiä oikeus- ja sisäasioissa vahvistettiin. Suomelle oli tärkeää, että pääsääntöisesti kaikki oikeus- ja sisäasioita koskeneet perustuslakisopimuksen muutokset säilytettiin.

Kansalaisten oikeusturvan kannalta merkittävin uudistus on unionin perusoikeuskirjan muuttaminen oikeudellisesti sitovaksi. Britannian ja Puolan osalta on sovittu poikkeusjärjestelystä, jonka mukaan tuomioistuimet eivät voi arvioida perusoikeuskirjan määräysten noudattamista näissä jäsenvaltioissa. Uudistussopimuksen myötä on toteutumassa myös toinen Suomen pitkäaikaisista tavoitteista: EU:n liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen.

Unionin toiminnan suurista linjoista päättävästä, neljästi vuodessa kokoontuvasta EU-päämiesten Eurooppa-neuvostosta tulee uuden sopimuksen myötä virallisesti unionin varsinainen toimielin. Eurooppa-neuvosto saa pysyvän puheenjohtajan, niin sanotun presidentin, joka valitaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi kerrallaan.

Tärkein neuvostoa koskeva uudistus on siirtyminen niin sanottuun kaksoisenemmistöön, joka on päätöksenteon kannalta nykyistä selkeämpi ja tehokkaampi järjestelmä. Neuvoston tehdessä päätöksiä aloilla, joilla sovelletaan määräenemmistöpäätöksentekoa, määräenemmistön saavuttamiseen vaaditaan 55 prosenttia jäsenvaltioista ja 65 prosenttia unionin väestöstä. Suomen kokoisen jäsenvaltion suhteellinen painoarvo säilyy ennallaan verrattuna nykyisiin maakohtaisiin ääniin.

Kesäkuussa uusien äänestyssääntöjen käyttöönottoa päätettiin lykätä vuoteen 2014, ja tämän jälkeen neuvoston jäsenellä on oikeus pyytää nykyisten sääntöjen käyttöä kevääseen 2017 asti.

Lisäksi sovittiin niin sanotusta Ioannina-menettelyn soveltamisen helpottamisesta vuodesta 2017 alkaen ja pöytäkirjan lisäämisestä, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että Ioannina-menettelyn muuttaminen vaatii yksimielisyyttä vanhan määräenemmistön sijasta. Menettelyn mukaan neuvoston on etsittävä laajempaa yhteisymmärrystä, jos 55 prosenttia määrävähemmistöön tarvittavasta väestöstä eli noin 20 prosenttia EU:n väestöstä vastustaa määräenemmistöpäätöstä.

Euroopan parlamentin valta kasvaa erityisesti lainsäätäjänä mutta myös budjettivallan käyttäjänä. Parlamentin maksimipaikkamäärä on jatkossa 750 ja puhemies. Jokaisella jäsenvaltiolla on vähintään 6 ja enintään 96 paikkaa.

Euroopan komission kokoonpanoa supistetaan vuodesta 2014 alkaen siten, että komission jäsenten määrä on kaksi kolmasosaa jäsenvaltioiden määrästä. Jatkossa komission jäsenten paikat kiertävät tasapuolisesti jäsenvaltioiden välillä niiden koosta riippumatta. Tällä hetkellähän jokaisella jäsenmaalla on yksi komissaari.

Perustuslakisopimuksen eräänä keskeisenä tavoitteena oli vahvistaa EU:n kansainvälistä toimintakykyä. Sopimuksella lujitettiinkin monin eri tavoin unionin ulkosuhteiden yhtenäisyyttä. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka säilyy uudistussopimuksessa perustuslakisopimuksesta poiketen erillisenä muista EU-politiikoista.

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan erityispiirteitä päätettiin kesäkuussa korostaa julistuksen avulla. Perustuslakisopimuksen sisältämien uudistusten asiasisältö kuitenkin toteutuu. Nämä Suomenkin tärkeinä pitämät uudistukset mahdollistavat unionille aiempaa vahvemman ulkopoliittisen roolin.

Unionille tulee myös EU:n ulkoasioiden- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, joka vastaa unionin ulkosuhteista ja edustamisesta kansainvälisillä areenoilla. Korkea edustaja toimii sekä komissiossa että neuvostossa, koska molemmilla on roolinsa unionin ulkosuhteiden alalla. Tämänkin uudistuksen tarkoituksena on Suomen tavoitteiden mukaisesti yhtenäistää ja vahvistaa unionin ulkoista toimintaa.

Kansallisten parlamenttien osalta tärkein uudistus koskee niiden tehtävää toissijaisuusperiaatteen toteutumisen valvomisessa. Menettelyä vahvistettiin jonkin verran kesäkuun Eurooppa-neuvostossa.

Päätöksenteon avoimuuden ja hyvän hallinnon periaatteen merkitystä on sopimuksessa korostettu Suomen pitkäaikaisten tavoitteiden mukaisesti muun muassa laajentamalla unionin toimielinten ja virastojen velvollisuutta antaa tietoja ja tiedottaa toiminnastaan. Lainsäädäntötyön avoimuus lisääntyy erityisesti neuvoston toiminnassa.

Uudistussopimuksessa vahvistetaan monin tavoin unionin demokratian, avoimuuden ja hyvän hallinnon periaatteita. Sopimus yksinkertaistaa ja selkeyttää unionin monimutkaisia päätöksentekomenettelyjä ja oikeusjärjestystä. Toimielinten rooleja, tehtäviä ja kokoonpanoja muutetaan vastaamaan laajentuneen unionin asettamiin haasteisiin.

Mikäli sopimus astuu voimaan ajatellussa aikataulussa, kestää sen täysi toimeenpano aina vuoteen 2017 asti. Olisi luonnollista, että unioni nyt jättäisi perussopimukset ainakin täksi ajaksi rauhaan ja keskittäisi kaikki voimansa varsinaisten tehtäviensä toteuttamiseen. EU:ssa voidaan nyt laittaa huomio siihen, kuinka parannamme konkreettisilla toimenpiteillä kilpailukykyämme, työllisyyttä ja kansalaisten turvallisuutta sekä vastaamme ikääntymisen ja ilmastonmuutoksen aiheuttamiin haasteisiin.

Arvoisa puhemies! Suomi on kuulunut sopimusmuutosten ystäviin. Olemme systemaattisesti kuuden vuoden ajan ajaneet muutoksia unionin sääntöihin siten, että päätöksenteko voisi tehostua ja unioni pystyisi nykyistä tehokkaammin suoriutumaan tehtävistään myös unionin laajentuessa.

Viimeisen vuoden aikanakin Suomelle oli keskeistä se, että toimielinpakettia ei avattu siitä, mitä oli sovittu kesäkuussa 2004. Tästä pidettiin kiinni, ja tavoitteemme mukaisesti unionin toiminta tehostuu.

Tasoitimme myös omalla puheenjohtajakaudellamme vuosi sitten tietä sopimusmuutoksille neuvottelujen lukkiuduttua aikaisemmin. Vuosi sitten joulukuussa annoin Suomen puheenjohtajakaudella kaikkien jäsenvaltioiden kanssa käydyistä keskusteluista arvioni Eurooppa-neuvostolle ja vielä erikseen tarkemmassa muodossa liittokansleri Merkelille. Nyt jälkikäteen katsoen perussopimusuudistus on toteutumassa hyvin pitkälle silloisen yleisarviomme mukaisena. Tästä tekemästämme pohjatyöstä Saksa jatkoi omalla puheenjohtajakaudellaan ja kykeni aikaansaamaan poliittisen kompromissin kaikkein vaikeimmista kysymyksistä viime kesäkuussa. Tämän jälkeen Portugali johti taitavasti sopimuksen tekniset neuvottelut loppuun ja sovitteli yhteen myös viime hetkien avoimeksi jääneet kysymykset.

Sopimuksesta neuvottelivat 27 jäsenmaata keskenään ja saavuttivat viime viikon lopulla yksimielisyyden jokaisesta yksityiskohdasta. Tämän ratkaisun aikaansaaminen oli Euroopan unionille ja sen jäsenenä Suomelle erittäin tärkeää.

Tätä taustaa vasten en ole pitänyt kannatettavina ideoita siitä, että Suomen olisi pitänyt kytkeä tähän meidän pitkän tähtäimen tavoitteeseemme lähiviikkoina komissiossa ratkaisuun tuleva päätös Suomen 141 artiklan mukaisen maataloustuen jatkosta.

Tällaisella kytkennällä olisimme ensinnäkin potkaisseet omaan nilkkaamme sopimusneuvotteluissa — olisimme asettuneet kaatamaan perussopimusta, jota olemme itse pitäneet välttämättömänä. Hallitus kävi asiasta keskustelun viime viikolla sekä ulkoasiainvaliokunnan että suuren valiokunnan kanssa, eikä epäselvyyttä pitänyt jäädä.

Toiseksi tällainen toisiinsa liittymättömien asioiden — toiset jäsenmaiden keskenään neuvottelemia ja toiset komission päätösvaltaan kuuluvia — koplaaminen ei tuota tulosta. Kaikki ymmärtävät, että jos sellainen menettely hyväksyttäisiin unionissa, jouduttaisiin täysin kestämättömään tilanteeseen. Koska 141-artiklaneuvottelut ovat Suomen ja komission välissä, ei ole ollenkaan varmaa, että asian esille nostaminen hvk:ssa olisi edistänyt sitä. Voimme olla tarvittaessa kovia unionissa ilman, että sotkemme toimintatapoja tai sekoitamme muita tärkeitä asioita.

Kolmanneksi: 141-neuvottelut sujuvat normaalisti. Neuvottelujen tekninen osa on nyt saatu päätökseen ja on löytynyt malli, joka sovittaa 141-tukea hyvin yhteen maatalouspolitiikan yleisen linjan kanssa. Unionissa siirrytään yhä enemmän niin sanottuun tilatukeen. Niin pitää tehdä myös 141 artiklan mukaisessa tuessa. (Ed. Soini: Paljonko menetetään rahaa?)

Nyt siirryttiin tämän teknisen vaiheen jälkeen neuvottelujen poliittiseen vaiheeseen, jossa neuvotellaan erityisesti tuen hyväksyttävyydestä, kestosta ja tason alenemisen vauhdista. Tiedämme komission perinteisen kannan, jonka mukaan he tulkitsevat tuen olevan määräaikaista. Tämä kanta heillä on ollut aina ennenkin. Me katsomme, että tukea tarvitaan, kunnes unionin yhteinen maatalouspolitiikka ottaa huomioon riittävällä tavalla poikkeavat luonnonolosuhteemme myös eteläisessä Suomessa.

Varsinaiset neuvottelut komission puolesta käy maatalouskomissaari. Keskustelin asiasta Lissabonissa myös komission puheenjohtajan kanssa. Sen keskustelun perusteella valmistautuminen ratkaisuun on mielestäni samassa asennossa kuin se oli edellisellä kerralla vastaavassa vaiheessa. Käyn tarvittaessa Brysselissä uudelleen. Itse uskon siihen, että argumenttimme ovat riittävät ja että komissio kykenee tunnistamaan Suomen erityistarpeet tavalla, joka on sopusoinnussa unionin yleisten periaatteiden kanssa.

141-artiklaneuvottelut ovat Suomelle prioriteettikysymys, johon hallitus on yksiselitteisesti sitoutunut. Asian erittäin suuri poliittinen painoarvo tiedetään myös komissiossa. Tässä vaiheessa prosessia ei ole mitään syytä epäillä, etteikö tälläkin kertaa asiaan saada neuvottelemalla hyväksyttävä lopputulos.

Kaiken kaikkiaan Suomella on sellaisen jäsenmaan maine, joka kyllä näkee omat intressinsä EU:n yhteisessä edussa, mutta samalla valvoo sitä, että ratkaisuissa otetaan huomioon omat erityistarpeemme. Tämä linja on toiminut. Näin kävi muun muassa laajoissa rahoituskehysneuvotteluissa vuonna 2005. Olimme silloin muutaman muun maan kanssa hyvin hankalia, pitkittämässä ratkaisua, jotta neuvottelutuloksesta saatiin hyvä.

Selkeä ja rakentava toimintatapa tuo pitkällä tähtäyksellä kokonaisetumme kannalta parhaan tuloksen. Tämän ovat osoittaneet kuluneet jäsenyysvuodet. Mutta johdonmukaisen ja luotettavan kumppanin maine on myös helppo menettää. Silloin heikkenevät ratkaisevasti myös vaikutusmahdollisuudet.

Kuitenkin pitkällä aikavälillä tiivistäisin Suomen kaltaisen jäsenmaan vaikuttamisstrategian EU:ssa kolmeen sanaan: aktiivisuus, johdonmukaisuus ja oman edun puolustaminen. Jos tästä linjasta on epäselvyyttä, on hyvä, että asiasta keskustellaan myös täällä eduskunnassa.

Arvoisa puhemies! Pyydän, että puheeni ruotsinnos liitetään myöhemmin pöytäkirjaan.

Pääministeri Vanhasen ilmoitus on ruotsinkielisenä näin kuuluva:

Den regeringskonferens som syftade till att förnya EU:s grundfördrag avslutades i samband med det inofficiella möte för stats- och regeringscheferna som ordnades i Lissabon förra veckan. Stats- och regeringscheferna nådde där politisk enighet om innehållet i det reformfördrag som ändrar EU:s nuvarande grundfördrag. Vi har nu nått en viktig etapp i unionens historia, ett reformfördrag som lämnar det statiska institutionella läget bakom sig och inleder en ny era inom unionen.

Regeringen överlämnar statsministerns upplysning i ärendet på samma sätt som när den förra regeringskonferensen avslutades. Avsikten är att reformfördraget ska undertecknas i Lissabon den 13 december 2007.

Förra gången jag lämnade en upplysning i samband med att regeringskonferensen avslutades blev resultatet inte ratificerat i medlemsländerna. Nu väntar man annat. Följande steg är en nationell ratificering av fördraget och regeringen kommer under våren att överlämna en proposition om godkännande av fördraget till riksdagen för behandling. Regeringen utgår från att Finland ratificerar ändringarna i fördragen. Samtliga medlemsstater i EU har som mål att slutföra ratificeringen så att reformerna kan träda i kraft från ingången av år 2009.

I och med reformfördraget genomförs så gott som till fullo de ändringar av det konstitutionella fördraget som Finland anser vara viktiga. I fördraget har det gjorts vissa ändringar som det avtalades om på Europeiska rådets möte i juni. Till exempel fördragets namn ändrades, de symboler för unionen som definierades i det konstitutionella fördraget, såsom hymnen och flaggan, ströks och de nuvarande benämningarna på rättsakter bevarades. Man beslutade dessutom att reformen ska genomföras med de gällande fördragen som grund i stället för att skriva ett helt nytt fördrag så som man gjorde föregående gång.

Den mest betydande skillnaden mellan det konstitutionella fördraget och reformfördraget är att man i hög grad blev tvungen att avstå från de målsättningar om förenkling av fördragsstrukturen som ställts upp för reformarbetet. Det viktigaste är dock att Finlands centrala målsättningar när det gäller reformarbetet, t.ex. en effektivisering av unionens förmåga att fatta beslut och unionens handlingsförmåga internationellt, uppnås oberoende av vilken fördragsstruktur som väljs.

I och med reformfördraget blir unionen en enhetlig juridisk person. Den nya unionen ersätter den nuvarande Europeiska gemenskapen och Europeiska unionen, och förenklar unionens komplexa grundstruktur.

Befogenhetsfördelningen mellan unionen och dess medlemsstater blir klarare. Grundprincipen för befogenhetsfördelningen är att EU verkar inom ramen för de befogenheter som medlemsstaterna tilldelat unionen, och att de befogenheter som inte tilldelats unionen tillhör medlemsstaterna. I reformfördraget förtydligas den här s.k. principen om överförande av befogenheter. I reformfördraget har det inte innehållsmässigt sett gjorts några egentliga stora ändringar i befogenhetsfördelningen.

Unionens lagstiftningsförfaranden förenklas. Det här innebär att Europaparlamentets ställning som unionens lagstiftare förstärks. Enligt huvudregeln fattar rådet sina beslut med kvalificerad majoritet. Reformen gör unionens beslutsfattande betydligt klarare.

Det polisiära och straffrättsliga samarbetet, som hör till den s.k. tredje pelaren, och därigenom till det samarbete som sker mellan de olika regeringarna, överförs till unionens allmänna rättsliga referensram. I fråga om dessa kommer man att tillämpa unionens allmänna beslutsförfarande och rättsaktstyper samt institutionernas befogenheter. För Storbritanniens och Irlands del tillämpas också i fortsättningen vissa undantagsarrangemang.

I förhållande till det konstitutionella fördraget förstärktes bestämmelserna om en s.k. nödbroms och ett fördjupat samarbete i rättsliga och inrikes frågor. För Finland var det viktigt att så gott som alla ändringar i det konstitutionella fördraget som gällde rättsliga och inrikesfrågor bevarades.

Faktumet att unionens stadga om de grundläggande rättigheterna blir rättsligt bindande är den mest betydande reformen med tanke på medborgarnas rättssäkerhet. För Storbritanniens och Polens del har man kommit överens om ett undantagsarrangemang enligt vilket domstolarna inte kan bedöma hur stadgan om de grundläggande rättigheterna följs i dessa medlemsstater. Genom reformfördraget förverkligas också en annan långvarig målsättning för Finland, dvs. att EU ansluter sig till Europeiska människorättskonventionen.

Genom det nya fördraget blir Europeiska rådet, som består av EU:s stats- och regeringschefer och som sammanträder fyra gånger om året och bestämmer om de stora riktlinjerna för unionens verksamhet, officiellt en av unionens institutioner. Europeiska rådet får en permanent ordförande, en s.k. president, som väljs för två och ett halvt år i sänder.

Den viktigaste reformen för rådet är övergången till s.k. dubbelmajoritet, som med tanke på beslutsfattandet är ett klarare och effektivare system än det nuvarande. Då rådet fattar beslut på områden där beslutsfattande med kvalificerad majoritet tillämpas krävs det en majoritet som motsvarar 55 procent av medlemsstaterna och som representerar 65 procent av unionens befolkning för att kvalificerad majoritet ska uppnås. Stater av Finlands storlek bibehåller proportionellt sett sin betydelse.

I juni beslutades att de nya röstningsreglerna tas i bruk först år 2014, och efter detta har medlemsländerna i rådet rätt att begära att de nuvarande reglerna ska kunna tillämpas fram till våren 2017.

Man avtalade också om att från ingången av år 2017 underlätta tillämpningen av det s.k. Ioannina-förfarandet och om att foga till ett protokoll, vilket i praktiken innebär att det krävs ett enhälligt beslut för att Ioannina-förfarandet ska kunna ändras. Av förfarandet följer att rådet måste försöka uppnå större samförstånd om 55 procent av den befolkning som krävs för kvalificerad minoritet — det vill säga cirka 20 procent av befolkningen inom EU — motsätter sig beslut med kvalificerad majoritet.

Europaparlamentets inflytande ökar särskilt som lagstiftare, men även som utövare av budgetmakten. Parlamentet har i fortsättningen maximalt 750 platser samt en talman. Varje medlemsstat har minst 6 och högst 96 platser.

Europeiska kommissionens sammansättning ändras från och med år 2014 så att antalet medlemmar i kommissionen minskas till två tredjedelar av antalet medlemsstater. I fortsättningen kommer platserna för medlemmarna i kommissionen att rotera jämlikt mellan medlemsstaterna, oberoende av hur stora staterna är. För närvarande har varje medlemsstat en kommissarie.

Ett centralt mål med det konstitutionella fördraget var att stärka EU:s handlingsförmåga i internationellt hänseende. Genom fördraget stärktes enhetligheten i unionens yttre förbindelser på många olika sätt. Med avvikelse från det konstitutionella fördraget anges i reformfördraget att den gemensamma utrikes- och säkerhetspolitiken fortsätter att vara ett separat politikområde inom EU.

I juni beslutades att GUSP:s särdrag ska lyftas fram med hjälp av deklarationer. Sakinnehållet i de reformer som det konstitutionella fördraget omfattade kommer dock att genomföras. Dessa reformer, som också Finland anser vara viktiga, gör det möjligt för unionen att inta en starkare utrikespolitisk roll än tidigare.

Unionen får en hög representant för den gemensamma utrikes- och säkerhetspolitiken som ansvarar för unionens yttre förbindelser och företräder unionen på den internationella arenan. Den höge representanten kommer att arbeta både vid kommissionen och i rådet, eftersom båda har en roll inom området för unionens yttre förbindelser. Syftet med också den här reformen är att i enlighet med Finlands mål förenhetliga och stärka unionens verksamhet utåt.

Den viktigaste reformen för de nationella parlamenten är uppdraget att övervaka att subsidiaritetsprincipen genomförs. Förfarandet fastställdes till viss grad i Europeiska rådet i juni.

Öppenheten i unionens beslutsfattande och principen om god förvaltning framhävs i fördraget i enlighet med Finlands långsiktiga mål. Detta sker bl.a. genom att unionens institutioner och organ får ökad skyldighet att ge upplysningar och informera om sin verksamhet. Öppenheten i lagstiftningsarbetet ökar särskilt i rådets verksamhet.

Reformfördraget befäster på många sätt unionens principer om demokrati, öppenhet och god förvaltning. Fördraget förenklar och förtydligar unionens komplicerade beslutsförfaranden och dess rättsordning. Institutionernas roller, uppgifter och sammansättningar ändras så att de svarar mot de utmaningar en utvidgad union ställer.

Om fördraget träder i kraft enligt tidtabellen, kommer det att räcka fram till år 2017 innan det har genomförts helt och hållet. Det naturliga skulle vara att unionen åtminstone under denna period lät bli att ändra i grundfördragen och i stället koncentrerade all sin kraft på att utföra sina egentliga uppgifter. Inom EU kan vi nu rikta blicken mot hur vi med konkreta åtgärder kan förbättra vår konkurrenskraft, sysselsättningen och medborgarnas säkerhet och svara på de utmaningar som den åldrande befolkningen och klimatförändringarna medför.

Finland hör till dem som har välkomnat ändringarna i fördraget. I sex års tid har vi konsekvent drivit på ändringar i unionens regler för att få till stånd ett effektivare beslutsfattande och för att unionen bättre än för närvarande ska klara av sina uppgifter också när antalet medlemmar ökar.

Också under det sista året var det en central fråga för Finland att den institutionella ramen inte öppnades i förhållande till vad man kommit överens om i juni 2004. Ramen bibehölls och i enlighet med vårt mål effektiveras unionens verksamhet.

Under vårt eget ordförandeskap banade vi också väg för ändringar i fördraget efter att förhandlingarna i ett tidigare skede kört fast. För ett år sedan i december överlämnade jag till Europeiska rådet, och separat till förbundskansler Angela Merkel, min bedömning av de diskussioner som hade förts med samtliga medlemsstater under Finlands ordförandeskap. Nu i efterhand kan man se att fördragsreformen i mycket hög grad håller på att förverkligas i linje med den allmänna bedömning vi gjorde då. Tyskland tog vid utifrån vårt grundläggande arbete, och lyckades under sitt ordförandeskap få till stånd en politisk kompromiss om de svåraste frågorna. Därefter slutförde Portugal skickligt de tekniska förhandlingarna i anslutning till fördraget och samordnade de frågor som i slutskedet ännu var öppna.

De 27 medlemsländerna förhandlade sinsemellan fram fördraget och nådde förra veckoslutet enighet om samtliga detaljer. Att denna lösning kom till stånd var ytterst viktigt för Europeiska unionen, och också för Finland som medlem i unionen.

Mot denna bakgrund har jag inte kunnat understödja åsikter om att Finland borde ha kopplat samman detta vårt långsiktiga mål med det beslut som kommissionen inom kort ska fatta beträffande Finlands fortsatta jordbruksstöd enligt artikel 141.

Genom att göra en sådan koppling hade vi för det första sågat av den gren vi sitter på vid förhandlingarna om fördraget — vi hade visat oss beredda att fälla det grundfördrag som vi själva ansett vara absolut nödvändigt. Regeringen diskuterade saken i förra veckan med såväl utrikesutskottet som stora utskottet, och det borde inte längre råda några oklarheter om den.

För det andra når man inga resultat genom att på detta sätt koppla ihop orelaterade frågor, av vilka somliga förhandlats fram mellan medlemsländerna medan andra hör till området för kommissionens beslutanderätt. Det inser ju var och en att om ett sådant förfarande godkändes inom unionen skulle situationen bli fullständigt ohållbar. Inga ärenden skulle någonsin gå framåt. Eftersom förhandlingarna om artikel 141 förs mellan Finland och kommissionen är det inte alls säkert att frågan hade främjats av att tas upp under regeringskonferensen. Vi kan vid behov sätta hårt mot hårt i unionen utan att avvika från vår handlingslinje eller blanda in andra viktiga frågor i diskussionen.

För det tredje vill jag framhålla att förhandlingarna om artikel 141 löper normalt. Den tekniska delen av förhandlingarna har nu slutförts och man har kommit fram till en modell som framgångsrikt integrerar stödet enligt artikel 141 med jordbrukspolitikens allmänna linje. Unionen kommer att i allt högre grad övergå till s.k. gårdsstöd, samma förfarande bör också iakttas i fråga om stödet enligt artikel 141.

Nu har vi gått in i det politiska skedet i förhandlingarna, inom ramen för vilka vi förhandlar om i synnerhet stödets förenlighet med den gemensamma marknaden, stödperiodens längd och om i vilken takt stödnivån ska sänkas. Vi vet att kommissionens traditionella ståndpunkt är att stödet ska betraktas som tidsbundet. Denna ståndpunkt har den också tidigare lagt fram. Vi anser att stödet behövs tills unionens gemensamma jordbrukspolitik i tillräcklig mån beaktar våra avvikande naturförhållanden även i södra Finland.

De egentliga förhandlingarna förs för kommissionens del av unionens jordbrukskommissionär. I Lissabon diskuterade jag frågan också med kommissionens ordförande. På basis av den diskussionen verkar beredningen av kommissionens beslut vara inne på samma linje som den var föregående gång i motsvarande skede. Om det behövs besöker jag Bryssel en gång till. Själv är jag övertygad om att våra argument är hållbara och att kommissionen förmår uppmärksamma Finlands speciella behov på ett sätt som är i samklang med unionens allmänna principer.

Förhandlingarna om artikel 141 är en prioritetsfråga som den finska regeringen entydigt har åtagit sig att driva. Också i kommissionen är man medveten om att frågan är av yttersta politiska vikt för Finland. I detta skede av processen har vi ingen orsak att betvivla att vi också denna gång genom förhandlingar kommer att få till stånd ett godtagbart resultat.

På det hela taget är Finland känt som ett medlemsland som nog inser att landets egna intressen sammanfaller med EU:s gemensamma intressen, men som samtidigt ser till att dess egna speciella behov tillgodoses i beslutsfattandet. Denna linje har fungerat bra. Detta märkte vi bl.a. år 2005 i samband med de omfattande förhandlingarna om de ekonomiska ramarna. Tillsammans med några andra länder ställde vi oss på tvären och förhalade lösningen för att kunna utverka ett bra förhandlingsresultat.

Ett metodiskt och konstruktivt tillvägagångssätt ger på lång sikt det bästa resultatet med tanke på våra samlade intressen. Detta har de gångna åren som unionsmedlem visat oss. Men det är också lätt för ett medlemsland att förlora sitt anseende som en konsekvent och pålitlig partner. Då försämras också i avgörande grad landets påverkningsmöjligheter inom unionen.

På lång sikt skulle jag ändå summera strategin för hur medlemsländer som Finland kan utöva inflytande i EU på följande sätt: aktiv och konsekvent verksamhet som ser till de egna intressena. Om det finns oklarheter beträffande denna linje är det bra att saken diskuteras här i riksdagen.