Perustelut

Direktiivin tarkoituksena on asettaa EY:n perustamissopimuksen 63 artiklan 1 alakohdan d alakohdassa tarkoitetut vähimmäisvaatimukset jäsenvaltioiden menettelylle pakolaisaseman myöntämisessä ja peruuttamisessa. Kyse on ensimmäisestä merkittävästä toimenpiteestä yhteisen eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän luomiseksi. Ehdotukseen on koottu kaikki jäsenvaltioiden käytettävissä olevat asiaan liittyvät sääntelytoimet samoin kuin tapausten nopean ja asianmukaisen selvittämisen kannalta tarpeelliset hallinnolliset ja oikeudelliset mekanismit.

Direktiivissä ei vaadita jäsenvaltioita noudattamaan yhtenäisiä menettelyjä eikä siinä velvoiteta jäsenvaltioita ottamaan käyttöön niiden oikeuden kannalta uusia käsitteitä tai käytäntöjä. Direktiivin useiden säännösten täytäntöönpano on ehdotettu jätettäväksi kokonaan tai osittain jäsenvaltioiden harkintaan. Tällainen sääntely ei muodostu Suomen perustuslain kannalta ongelmalliseksi.

Direktiivin vähimmäisvaatimuksia asettavasta luonteesta johtuu, että jäsenvaltioiden kansallisessa oikeudessa ei voida supistaa direktiivin soveltamisalaa eikä alittaa siinä edellytettyä suojan tasoa. Jäsenvaltioita velvoittavien vähimmäisvaatimusten yksityiskohtaiset vaikutukset Suomen kannalta kaipaavat vielä selvittämistä. Valiokunta korostaa yleisesti perustuslain 21 §:ssä vahvistettujen hyvän hallinnon ja oikeusturvan vaatimusten tärkeyttä. Myös Euroopan unionin perusoikeuskirjassa käsitellään oikeutta hyvään hallintoon (41 artikla) ja oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin (47 artikla). Direktiivin jatkovalmistelussa tulee varmistaa, että sääntely ei velvoita heikentämään Suomessa voimassa olevan lainsäädännön mukaista oikeusturvaa.

Direktiivin IV luvun 2 jaksossa säädetään nopeutetusta menettelystä turvapaikkahakemusten käsittelyssä. Ehdotuksen mukaan jäsenvaltiot voivat hyväksyä tai pitää voimassa nopeutetun menettelyn muun muassa sellaisia tapauksia varten, joissa turvapaikanhakijan lähtömaata pidetään direktiivin 30 ja 31 artiklassa tarkoitetulla tavalla turvallisena. Tiettyä maata voidaan pitää turvallisena lähtömaana ainoastaan direktiivin liitteessä II esitettyjen periaatteiden mukaisesti (ehdotuksen 30 artiklan 1 kohta) ja tällaista maata voidaan pitää tietyn turvapaikanhakijan kannalta turvallisena lähtömaana ainoastaan direktiivin 31 artiklassa tarkoitettujen yksilöllisten edellytysten vallitessa. Jos jäsenvaltiossa on käytössä "turvallisen lähtömaan" käsite tai jäsenvaltio päättää ottaa sellaisen käyttöön, se on velvollinen soveltamaan kyseistä käsitettä kaikille jäsenvaltioille yhteisiksi tarkoitettujen sääntöjen mukaisella tavalla.

Perustuslakivaliokunta on pitänyt "turvallisen alkuperämaan" käsitteen käyttämistä ulkomaalaislaissa mahdollisena, jos turvapaikkahakemukset tutkitaan kunkin hakijan osalta riittävän yksilöllisesti (ks. PeVL 16/2000 vp). Kun otetaan huomioon direktiivin 6 ja 31 artiklan säännökset, ei ehdotus ole tältä kannalta ongelmallinen. Valiokunta kiinnittää kuitenkin huomiota siihen, että ehdotuksen liitteessä II esitetyt turvallisten lähtömaiden määrittämistä koskevat periaatteet poikkeavat jossain määrin ulkomaalaislain 33 b §:n vastaavista säännöksistä. Ulkomaalaislaissa on alkuperämaan turvallisuutta koskevan arvion tekemisessä annettu direktiiviehdotusta enemmän painoa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten noudattamista ja oikeudenkäytön tasoa koskeville vaatimuksille.

Direktiivin 41 artiklan säännös kielletyistä syrjintäperusteista on syytä muotoilla perustuslain 6 §:n 2 momenttia ja EU:n perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kappaletta vastaavasti niin, että kielto kattaa ehdotetussa säännöksessä mainittujen perusteiden lisäksi myös muut henkilöön liittyvät syyt.