Pitkän parlamentin asema

​Pitkän parlamentin asema

 
Heinäkuussa 1939 valittu eduskunta istui aina kevääseen 1945 asti. Tätä kuusi vuotta istunutta eduskuntaa kutsutaan pitkäksi parlamentiksi.

Näiden kuuden vuoden aikana eduskunta pyrki poikkeusoloissa toimimaan mahdollisimman normaalisti. Eduskunnan toimintaa ohjaavat hallitusmuoto (1919), valtiopäiväjärjestys (1928) ja eduskunnan työjärjestys (1927) olivat voimassa, mutta sota-aikana myös perustuslakeihin jouduttiin tekemään poikkeuksia. Suomi julistettiin sotatilaan talvisodan sytyttyä 30.11.1939. Sotatila jatkui keskeytyksettä aina 6.9.1947 asti.

​Valtuuslait

Sotatila antoi presidentille ja hallitukselle hyvin suuret valtaoikeudet antaa jopa perustuslaista poikkeavia asetuksia ja määräyksiä. Sodan aikana säädettiin useita valtuuslakeja, joilla presidentti, hallitus tai viranomaiset saivat valtuuden antaa sellaisia säädöksiä, jotka normaalitilanteessa olisivat kuuluneet eduskunnan toimivaltaan. Koko sodan ajan hallitus pystyikin hallitsemaan maata asetuksilla. Eduskunnan tehtävänä oli tarkastaa jälkikäteen hallituksen antamat asetukset ja määräykset. Suuri osa kansanedustajien työajasta kului juuri säädösten tarkastamiseen. Eduskunta harvoin arvosteli annettuja säädöksiä, eikä se kertaakaan kumonnut niitä sota-aikana.

Valtuuslakien perusteella hallitus pystyi ilman eduskunnan hyväksyntää rajoittamaan kansalaisoikeuksia ja säätelemään hyvin yksityiskohtaisesti maan talouselämää. Hallitus mm. päätti hinnoista, tulleista, tuotteista ja vuokrista, antoi määräyksiä omaisuuden luovuttamisesta, velvoitti yksityisiä kansalaisia suorittamaan tarpeellisia tehtäviä, sääteli työntekijöiden työaikaa ja määräsi liikenteen säännöstelystä.
Tärkeimmät sota-ajan valtuuslait olivat sotatilalaki (441/1939), tasavallan suojelulaki (307/1939) ja taloudellinen valtalaki (303/1941).

 

Eduskunnan toiminta sota-aikana -tietopaketti | Pitkän parlamentin asema | Toimeenpanovalta vs. lainsäädäntövalta | Eduskunta instituutiona | Kansanedustajat ihmisinä | ​”Kreml ei ole mikään kihlakunnanoikeus”