Toimeenpanovalta vs. lainsäädäntövalta

​Toimeenpanovalta vs. lainsäädäntövalta

Kaikissa sotaakäyvissä demokratioissa toimeenpanovallan valta kasvoi lainsäädäntövallan kustannuksella. Sotatila vaati päättäjiltä nopeita ratkaisuja ja ehdotonta luottamuksellisuutta. Parlamentaariset työmuodot eivät tähän tilanteeseen ongelmitta sopeutuneet.

Sodan aikana päätöksenteko keskittyi hyvin pienelle sotakabinetille, johon kuuluivat presidentti, ylipäällikkö ja hallituksen avainministerit. Valtiopäiväjärjestyksen mukaan hallituksen olisi pitänyt informoida erityisen hyvin eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa. VPJ 48 §:n mukaan eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan tuli saada hallitukselta selonteko valtakunnan suhteista ulkovaltioihin niin usein kuin tarpeellista. Käytännössä hallitukset jatkosodan loppuvaiheita lukuun ottamatta eivät selostaneet riittävästi toimintaansa, minkä johdosta ulkoasiainvaliokunnan jäsenet tunsivat olevansa informaatiopimeydessä ja tietämättömiä Suomen ulkopoliittisista tavoitteista. 

​Hallituksen ja eduskunnan suhde

Hallituksessa pelättiin eduskunnan vuotavan luottamuksellisia tietoja, joten informaatiota levitettiin lähinnä epävirallisia kanavia pitkin luotetuille kansanedustajille. Pääministeri piti säännöllisesti päivällisiä, joille kutsuttiin puhemiehet ja eduskuntaryhmien puheenjohtajat. Nämä välittivät pääministeriltä saamaansa informaatiota harkintansa mukaan muille edustajille.

Syyskuun 1939 ja huhtikuun 1945 välisenä aikana Suomessa toimi yhdeksän hallitusta. Niiden kokoamisessa ei tavallisesti kuultu eduskuntaryhmiä vaan pääministeri valitsi itse ministerit luotetuiksi tuntemistaan henkilöistä. Hallitukset koottiin mahdollisimman laajapohjaisesti. Poikkeuksena tästä periaatteesta oli se, että isänmaallinen kansanliike oli hallituksessa ainoastaan yhden kerran ja kokoomus oli poissa hallituksesta talvisodan aikana. Hallitusten laajapohjaisuus korosti suomalaisten yhtenäisyyttä ja tahtoa koota mahdollisimman suuri tuki sotatoimille. Tämä oli myös taktinen valinta: hallitusten laajapohjaisuus hillitsi kansanedustajien tyytymättömyyttä, jota he kokivat jouduttuaan syrjään päätöksenteosta.

Ulkopoliittinen päätöksenteko

Eduskunnassa suhtauduttiin erityisen kriittisesti ulkoministeri Rolf Wittingiin (1940–1943), joka edustaja Aatos Wirtasen mukaan ”vain harvoin ja vastenmielisesti esiintyi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa. Melkoiselle menestyksellä hän piti eduskunnan tietämättömänä oman ja hallituksensa ulkopolitiikan todellisesta luonteesta.” Wittingillä oli valiokunnassa tapana sanoa, että maailman tapahtumia on vaikea tietää eikä hän tiedä, mutta jos joku valiokunnan jäsen tietää, siitä voi kertoa hänelle.

Hallitus ei lähes kahteen vuoteen selostanut eduskunnalle ulkopoliittista linjaansa. 29.11.1941 eduskunnassa käsiteltiin valtioneuvoston tiedonantoa valtakunnan sotilaallisesta ja ulkopoliittisesta asemasta. Seuraavan kerran ulkopolitiikasta puhuttiin vasta syyskuun 3. päivänä vuonna 1943, jolloin valtioneuvosto antoi tiedonannon poliittisesta tilanteesta. Ulkopoliittiseen keskusteluun eduskunnassa olikin mahdollisuus vain harvoin, lähinnä budjetin käsittelyn ja hallituksen kertomusten yhteydessä.

Hallituksen suhtautuminen eduskuntaan oli osittain poliittista taktiikkaa, osin epäluottamuksen osoittamista. Hallitus joutui tekemään päätöksiä, jotka olivat myös sille itselle vaikeita. Ulkoministeri Witting allekirjoitti sopimuksen Suomen liittymisestä Antikomintern – sopimukseen Berliinissä 25.11.1941. Sopimus solmittiin Saksan painostuksesta ja sen myötä Suomesta tuli osa liittoutuneiden vastaista rintamaa. Sopimusta ei koskaan tuotu eduskuntaan hyväksyttäväksi tai edes keskusteltavaksi, vaikka perustuslain mukaan näin olisikin pitänyt tapahtua. Hallitus taktikoi, eikä se tahtonut korostaa sopimuksen merkitystä tuomalla sitä eduskuntaan hyväksyttäväksi.

​Voiko kansanedustajiin luottaa?

Hallituksen informaatiopolitiikkaan vaikutti puolestaan epäily siitä, pystyvätkö kansanedustajat pitämään vain omana tietonaan saamansa luottamukselliset tiedot. Nykyisin tiedetään, että tähän epäilyyn oli myös aihetta. Ulkoasiainvaliokunnasta vuoti tietoa Saksan, Ruotsin ja länsimaiden lähetystöihin. Kun Neuvostoliitto ilmoitti luottamuksellisesti Suomen hallitukselle rauhanehtonsa talvisodan päättämiseksi, ne julkaistiin välittömästi lehdissä eri puolilla maailmaa. Kun hallituksessa kummasteltiin asiaa, Väinö Tanner tokaisi: ”ihmekös tuo, 200 edustajaa tuntee ne.”

Myöhemmin paljastui, että eduskunnan painatustöiden kanslian virkamies oli kuullut kahden ulkoasiainvaliokunnan jäsenen kiistelevän kovaäänisesti rauhansopimuksesta eduskunnan kahvilassa. Hän välitti tiedon siitä STT:lle, joka laati asiasta uutissähkeen. Uutinen julkaistiin Ruotsissa, josta se levisi koko maailmalle. Suomen rauhanvaltuuskunta oli sitä mieltä, että Neuvostoliiton neuvottelijat olisivat olleet kenties valmiimpia hyväksymään eräitä rauhanehtojen lievennyksiä, mikäli he eivät olisi saaneet tietoonsa ulkoasiainvaliokunnan jo hyväksyneen rauhanehdot.

Voimakas esimerkki eduskuntaan kohdistuneesta epäluottamuksesta on se, että hallitusmuodon muistopäivänä 17.7. vuonna 1942 sensuuri kielsi helsinkiläistä työväenlehteä Arbetarbladetia lainaamasta K.J. Ståhlbergin kirjaa ”Parlamentarismi Suomen valtiosäännössä.”

 

Eduskunnan toiminta sota-aikana -tietopaketti | Pitkän parlamentin asema | Toimeenpanovalta vs. lainsäädäntövalta | Eduskunta instituutiona | Kansanedustajat ihmisinä | ​”Kreml ei ole mikään kihlakunnanoikeus”